Post by Clara on Nov 10, 2016 22:39:16 GMT 2
//Kiitokset Tuikulle ja Annille avusta tarinan ideoimisen suhteen, ilman teitä olisin ollu ihan hukassa tän kanssa! Ja suuret pahoittelut, mulla kesti tän kanssa ihan luvattoman pitkään...
Säpsähdin tahtomattanikin, sillä yön tapahtumat olivat tehneet minusta tavallista säikymmän.
Kostea ruoho tuntui hyiseltä paljaiden jalkojeni alla ja sai minut kipristelemään kohmeisia varpaitani. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani, mutta tällä kertaa se ei johtunut pelkästä aikaisen aamun viileydestä.
”Mitähän siellä voi olla?” kuiskasin hiljaa vilkuillen salaperäistä mökkiä epäilevästi.
Andrei murahti ja lähti harppomaan mökin taakse. Anni nykäisi minut mukaansa, ja lähdimme kiertämään mökkiä toisesta suunnasta. Kohtasimme Andrein seinustalla, jossa sijaitsi rakennuksen toinen ikkuna. Se oli pieni ja likainen, ja paksu vanha lasi oli niin samea, että siitä tuskin näki läpi.
”Siellä on liian pimeää”, Anni suhahti kurkistellessamme varpaisillamme sisälle hämärään mökkiin.
Painoin nenäni tiukasti kiinni viileään lasiin, joka huurtui hengityksestäni. Samassa näin häilyvän varjon liikahtavan huoneen lattialla, juuri siinä kohdassa, johon huoneen vastakkaisella seinällä olevasta ikkunasta lankesi kevyt valokiila. Sydän tuntui pomppaavan ulos rinnasta, ja nykäisin äkkiä pääni kauemmas ikkunasta.
”Näittekö?” henkäisin. ”Siellä liikkui joku!”
Andrei murahti ja hinkkasi huurteen pois lasista. Väistyin sivummalle ja annoin miehen vuorostaan katsoa. Tämä pudisteli päätään, sillä hän ei selvästikään nähnyt mitään.
”Pitäs päästä jotenkin sisälle”, mies tuumi ja koetti vääntää tuuletusikkunan auki.
Meidän kaikkien hämmästykseksi kapea ikkuna aukesikin narahdellen ja kirskuen. Anni kohotti kulmiaan minun vilkaistessa häntä.
”Harmi, ettei tää isompi ikkuna aukea”, Andrei totesi. ”Siitä mahtuis kiipeämään sisään, jos nyt välttämättä haluaa tuolla mökissä käydä.”
”Kyllä meiän pitää selvittää, kuka tai mikä tuolla on, kerta siellä kuitenkin selvästi on joku”, Anni sanoi päättäväisesti. ”Eikä muita viitsi herättää vielä näin aikaisin..”
”Vois tästäkin mahtua”, huomautin nyökäten kapeaa avonaista ikkunaa kohti.
Musta tuntui, että vasta silloin Andrei kiinnitti muhun ensimmäistä kertaa kunnolla huomiota, tai siis eihän se välttämättä tiennyt edes mun nimeä, todennäköisesti se vaan luokitteli mut niihin pieniin ja innokkaisiin ponityttöihin – no joo, sellainenhan mä olin. Nyt vankilakundi kuitenkin tarkasteli minua päästä varpaisiin vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan.
”Tosin vaikka mahtuisinkin, niin en mä yllä noin korkealle”, jatkoin. ”Eikä tässä lähellä näytä olevan mitään, minkä päälle vois kiivetä…”
Anni keksi heti, että ”vahvana miehenä Andrei voi auttaa kiipeämään ikkunasta”. Mies ei itse vaikuttanut olevan niin innoissaan ajatuksesta, mutta ei sille annettu valinnanvaraa. Asetin toisen jalkani tämän kämmenten muodostamaan kuppiin, ihan kuin olisi hevosen selkään puntattu, ja Anni katseli toimenpidettä sivusta hymyään peitellen. Tarrasin kaksin käsin ikkunan pieliin ja ponnistin itseni kyykkysilleen ikkunalle.
Minua vastaan pelmahti vanhan puun ja pölyn kuiva tuoksu. Ujuttauduin sisään ikkunasta, ja onnekseni huomasin alapuolellani vanhan, uurteisen pöydän, jolle laskeuduin istumaan. Sydämeni hakkasi hullun lailla, kun kyyhötin seinän vieressä ja odotin, että silmäni tottuisivat pimeyteen.
Pian aloin erottaa epämääräisiä hahmoja – vanha keittiökaappi, tyhjä lasivitriini, ruudullisella matolla peitetty keinutuoli, toinen pöytä ja… lattialla lojui jokin epämääräinen möykky tai kasa, josta en saanut selvää, mikä se oli…
Seuraavassa hetkessä olin saada sydänkohtauksen, ja henkäisin kiivaasti ilmaa keuhkoihini.
”Clara, onks kaikki okei?” Annin huolestunut ääni kuului seinän takaa.
Lattialla makasi ihminen.
Nielaisin ja oioin varovasti jalkani, laskeuduin lattialle ja hiivin kohti liikkumattomana makaavaa ihmistä. Mielessäni vilisti jo kaikenlaiset kauhutarinat ties mistä murhaajista, kun sydän pamppaillen lähestyin ihmistä – mutta ei, siron hahmon kyljet kohoilivat tasaiseen tahtiin, eli hän oli kuitenkin elossa. Pian erotin oranssit hiukset, vielä hetki ja näkisin kasvot..
Lysähdin lattialle tyrmistyneenä.
”Nette!” huudahdin tuijottaen nukkuvan tytön kasvoja.
Tämä säpsähti ja avasi silmänsä.
”Clara.. mitä sä huudat?” tämä kysyi unisena. ”Ja missä me ollaan?” hän jatkoi säikähtäneenä, nyt jo täysin hereillä.
”Jossain vanhassa mökissä.. Andrei kuuli täältä kolinaa ja minä kiipesin ikkunasta sisään katsomaan kun ovi oli lukossa.. ja sitten se olitkin sinä!” koetin selittää asian tytölle. ”Mutta mitä ihmettä sä täällä teet?”
”Mä..en tiedä”, Nette totesi silmät suurina. ”Viiminen asia mitä muistan, on että kävin nukkumaan siellä meidän mökissä, ja että näin unta-”
”CLARA pliis vastaa!” kuulin Annin epätoivoisen huudon ulkoa.
Vilkaisin ikkunaan ja tajusin, etten ollut vastannut tälle mitään, vaikka ilmeisesti minua oltiin huhuiltu jo useampaankin kertaan.
”Ei mitään hätää! Se oli vain Nette, joka täällä kolisteli!” huikkasin ikkunan suuntaan. ”Koetetaan, saadaanko ovi tältä puolelta auki”, ehdotin Netelle, joka oli selvästi edelleen hiukan pihalla tästä maailmasta.
Lukon sai kuin saikin auki sisäpuolelta, ja viitoin Netteä tulemaan kanssani ulos.
”Nette?” Anni kysyi hämmästyneenä, ja Andreikin katseli meitä hiukan yllättyneenä, kun salaperäiseksi kolistelijaksi paljastui ihan tavallinen hoitajatyttö.
”Mä – musta tuntuu, että oon kävellyt unissani”, tyttö totesi. ”En mä keksi muutakaan selitystä sille, että oon täällä.”
”Niin, mökin ovi on varmaan ollut raollaan, ja ehkä oot nähnyt unta jossa oot mennyt sisään jostain ovesta, ja laittanut sen kiinni, jolloin se on mennyt lukkoon..” Anni mietiskeli ja nyökyttelin hyväksyvästi.
Se kuulosti järkevältä.
”Mutta minä lähden nyt tuonne mökille päin”, Andrei tokaisi yrittäen peitellä haukotusta.
”Mä en mene enää nukkumaan, oon aamuvirkku niin en saa enää unta, ja aurinkokin alkaa nousta”, totesin Netelle, kun Anni ja Andrei lähtivät mökkiään kohti. ”Tuutko mun kanssa katsomaan poneja?”
”Joo”, Nette vastasi kasvot kirkastuen.
Hiljaiseen aamuun alkoi hiljalleen tulla eloa, kun aurinko kohosi horisontin yläpuolelle ja linnut heräsivät virittelemään lauluääntään. Hevoset seisoskelivat pienissä tarhoissa puiden katveessa, muutamat olivat makuullaankin. Ratsunani toimiva Siiri tuli muiden mukana uteliaasti aidan vierelle tervehtimään meitä. Rapsutin ponin säkää ja se venytti kaulaansa tyytyväisenä silmät puoliummessa.
”Ihanaa ratsastaa pitkästä aikaa shettiksellä”, totesin ja mieleeni palautui tahtomattakin ne ajat, kun hoidin tallin pienintä ponia, Walmaa, ja huomasin kaipaavani sitä kaikkea ihan suunnattomasti.
”Pikkuponit on kyllä kivoja”, Nette nyökkäsi pyöritellen Vennan valkeita silkkisiä jouhia sormissaan. ”Ja tämä reissu on ollut ihan mahtava!”
”Niinpä, ja jännitystä on riittänyt jopa enemmän kuin tarpeeksi”, säestin kyykistyen pussaamaan Siirin pientä samettista turpaa.
”Joo, dekkaripokkareiden juonetkin kalpenevat tämän rinnalla!
Säpsähdin tahtomattanikin, sillä yön tapahtumat olivat tehneet minusta tavallista säikymmän.
Kostea ruoho tuntui hyiseltä paljaiden jalkojeni alla ja sai minut kipristelemään kohmeisia varpaitani. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani, mutta tällä kertaa se ei johtunut pelkästä aikaisen aamun viileydestä.
”Mitähän siellä voi olla?” kuiskasin hiljaa vilkuillen salaperäistä mökkiä epäilevästi.
Andrei murahti ja lähti harppomaan mökin taakse. Anni nykäisi minut mukaansa, ja lähdimme kiertämään mökkiä toisesta suunnasta. Kohtasimme Andrein seinustalla, jossa sijaitsi rakennuksen toinen ikkuna. Se oli pieni ja likainen, ja paksu vanha lasi oli niin samea, että siitä tuskin näki läpi.
”Siellä on liian pimeää”, Anni suhahti kurkistellessamme varpaisillamme sisälle hämärään mökkiin.
Painoin nenäni tiukasti kiinni viileään lasiin, joka huurtui hengityksestäni. Samassa näin häilyvän varjon liikahtavan huoneen lattialla, juuri siinä kohdassa, johon huoneen vastakkaisella seinällä olevasta ikkunasta lankesi kevyt valokiila. Sydän tuntui pomppaavan ulos rinnasta, ja nykäisin äkkiä pääni kauemmas ikkunasta.
”Näittekö?” henkäisin. ”Siellä liikkui joku!”
Andrei murahti ja hinkkasi huurteen pois lasista. Väistyin sivummalle ja annoin miehen vuorostaan katsoa. Tämä pudisteli päätään, sillä hän ei selvästikään nähnyt mitään.
”Pitäs päästä jotenkin sisälle”, mies tuumi ja koetti vääntää tuuletusikkunan auki.
Meidän kaikkien hämmästykseksi kapea ikkuna aukesikin narahdellen ja kirskuen. Anni kohotti kulmiaan minun vilkaistessa häntä.
”Harmi, ettei tää isompi ikkuna aukea”, Andrei totesi. ”Siitä mahtuis kiipeämään sisään, jos nyt välttämättä haluaa tuolla mökissä käydä.”
”Kyllä meiän pitää selvittää, kuka tai mikä tuolla on, kerta siellä kuitenkin selvästi on joku”, Anni sanoi päättäväisesti. ”Eikä muita viitsi herättää vielä näin aikaisin..”
”Vois tästäkin mahtua”, huomautin nyökäten kapeaa avonaista ikkunaa kohti.
Musta tuntui, että vasta silloin Andrei kiinnitti muhun ensimmäistä kertaa kunnolla huomiota, tai siis eihän se välttämättä tiennyt edes mun nimeä, todennäköisesti se vaan luokitteli mut niihin pieniin ja innokkaisiin ponityttöihin – no joo, sellainenhan mä olin. Nyt vankilakundi kuitenkin tarkasteli minua päästä varpaisiin vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan.
”Tosin vaikka mahtuisinkin, niin en mä yllä noin korkealle”, jatkoin. ”Eikä tässä lähellä näytä olevan mitään, minkä päälle vois kiivetä…”
Anni keksi heti, että ”vahvana miehenä Andrei voi auttaa kiipeämään ikkunasta”. Mies ei itse vaikuttanut olevan niin innoissaan ajatuksesta, mutta ei sille annettu valinnanvaraa. Asetin toisen jalkani tämän kämmenten muodostamaan kuppiin, ihan kuin olisi hevosen selkään puntattu, ja Anni katseli toimenpidettä sivusta hymyään peitellen. Tarrasin kaksin käsin ikkunan pieliin ja ponnistin itseni kyykkysilleen ikkunalle.
Minua vastaan pelmahti vanhan puun ja pölyn kuiva tuoksu. Ujuttauduin sisään ikkunasta, ja onnekseni huomasin alapuolellani vanhan, uurteisen pöydän, jolle laskeuduin istumaan. Sydämeni hakkasi hullun lailla, kun kyyhötin seinän vieressä ja odotin, että silmäni tottuisivat pimeyteen.
Pian aloin erottaa epämääräisiä hahmoja – vanha keittiökaappi, tyhjä lasivitriini, ruudullisella matolla peitetty keinutuoli, toinen pöytä ja… lattialla lojui jokin epämääräinen möykky tai kasa, josta en saanut selvää, mikä se oli…
Seuraavassa hetkessä olin saada sydänkohtauksen, ja henkäisin kiivaasti ilmaa keuhkoihini.
”Clara, onks kaikki okei?” Annin huolestunut ääni kuului seinän takaa.
Lattialla makasi ihminen.
Nielaisin ja oioin varovasti jalkani, laskeuduin lattialle ja hiivin kohti liikkumattomana makaavaa ihmistä. Mielessäni vilisti jo kaikenlaiset kauhutarinat ties mistä murhaajista, kun sydän pamppaillen lähestyin ihmistä – mutta ei, siron hahmon kyljet kohoilivat tasaiseen tahtiin, eli hän oli kuitenkin elossa. Pian erotin oranssit hiukset, vielä hetki ja näkisin kasvot..
Lysähdin lattialle tyrmistyneenä.
”Nette!” huudahdin tuijottaen nukkuvan tytön kasvoja.
Tämä säpsähti ja avasi silmänsä.
”Clara.. mitä sä huudat?” tämä kysyi unisena. ”Ja missä me ollaan?” hän jatkoi säikähtäneenä, nyt jo täysin hereillä.
”Jossain vanhassa mökissä.. Andrei kuuli täältä kolinaa ja minä kiipesin ikkunasta sisään katsomaan kun ovi oli lukossa.. ja sitten se olitkin sinä!” koetin selittää asian tytölle. ”Mutta mitä ihmettä sä täällä teet?”
”Mä..en tiedä”, Nette totesi silmät suurina. ”Viiminen asia mitä muistan, on että kävin nukkumaan siellä meidän mökissä, ja että näin unta-”
”CLARA pliis vastaa!” kuulin Annin epätoivoisen huudon ulkoa.
Vilkaisin ikkunaan ja tajusin, etten ollut vastannut tälle mitään, vaikka ilmeisesti minua oltiin huhuiltu jo useampaankin kertaan.
”Ei mitään hätää! Se oli vain Nette, joka täällä kolisteli!” huikkasin ikkunan suuntaan. ”Koetetaan, saadaanko ovi tältä puolelta auki”, ehdotin Netelle, joka oli selvästi edelleen hiukan pihalla tästä maailmasta.
Lukon sai kuin saikin auki sisäpuolelta, ja viitoin Netteä tulemaan kanssani ulos.
”Nette?” Anni kysyi hämmästyneenä, ja Andreikin katseli meitä hiukan yllättyneenä, kun salaperäiseksi kolistelijaksi paljastui ihan tavallinen hoitajatyttö.
”Mä – musta tuntuu, että oon kävellyt unissani”, tyttö totesi. ”En mä keksi muutakaan selitystä sille, että oon täällä.”
”Niin, mökin ovi on varmaan ollut raollaan, ja ehkä oot nähnyt unta jossa oot mennyt sisään jostain ovesta, ja laittanut sen kiinni, jolloin se on mennyt lukkoon..” Anni mietiskeli ja nyökyttelin hyväksyvästi.
Se kuulosti järkevältä.
”Mutta minä lähden nyt tuonne mökille päin”, Andrei tokaisi yrittäen peitellä haukotusta.
”Mä en mene enää nukkumaan, oon aamuvirkku niin en saa enää unta, ja aurinkokin alkaa nousta”, totesin Netelle, kun Anni ja Andrei lähtivät mökkiään kohti. ”Tuutko mun kanssa katsomaan poneja?”
”Joo”, Nette vastasi kasvot kirkastuen.
Hiljaiseen aamuun alkoi hiljalleen tulla eloa, kun aurinko kohosi horisontin yläpuolelle ja linnut heräsivät virittelemään lauluääntään. Hevoset seisoskelivat pienissä tarhoissa puiden katveessa, muutamat olivat makuullaankin. Ratsunani toimiva Siiri tuli muiden mukana uteliaasti aidan vierelle tervehtimään meitä. Rapsutin ponin säkää ja se venytti kaulaansa tyytyväisenä silmät puoliummessa.
”Ihanaa ratsastaa pitkästä aikaa shettiksellä”, totesin ja mieleeni palautui tahtomattakin ne ajat, kun hoidin tallin pienintä ponia, Walmaa, ja huomasin kaipaavani sitä kaikkea ihan suunnattomasti.
”Pikkuponit on kyllä kivoja”, Nette nyökkäsi pyöritellen Vennan valkeita silkkisiä jouhia sormissaan. ”Ja tämä reissu on ollut ihan mahtava!”
”Niinpä, ja jännitystä on riittänyt jopa enemmän kuin tarpeeksi”, säestin kyykistyen pussaamaan Siirin pientä samettista turpaa.
”Joo, dekkaripokkareiden juonetkin kalpenevat tämän rinnalla!
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!