Lazur SOV - Hoitokirja

[Alviina]

2. hoitomerkintä - 06.10.2017

Tuntsarin hoitaja

Lassella oli vapaapäivä. Mä olin etukäteen kuvitellut, kuinka riemuissani mä rientäisin ratsastamaan sillä. Muut hoitajat ratsasti hoitsuillaan aika rohkeasti, olihan se heidän oikeus, ja mäkin olisin voinut. Mun ei kuitenkaan tehnyt yhtään mieli, koska Lasse oli viime viikon valmennuksessa ja sitä seuranneilla ratsastustunneilla osoittautunut aika kamalaksi olennoksi vastoin mun suuria odotuksia. Oli typerää odottaa jotakin oikein paljon ja sitten törmätä siihen tosiseikkaan, etteivät odotukset täyttyneetkään.

Hevosen hoitamisessa ei ollut yhtään sitä viehätystä kuin olin luullut. Tai oli: pidin harjaamisesta, pidin varusteiden huoltamisesta, pidin siitä, että kaikki mun vastuulla olevat asiat oli ihan tip top. Lassen kanssa en joutunut tarpomaan talutustunneillekaan, vaan sain vähän niin kuin kermat päältä. Mutta Lasse, toisin kuin Ransu oli ollut, ei ollut hieno yksityinen kilpahevonen. Onneksi se ei myöskään ollut yhtä kaistapäinen kuin Tikru. Sillä oli omat kujeensa, mutta ruunan kanssa ei tarvinnut pelätä henkensä ja sormiensa edestä niin kuin Pirren hutiostoksen.

Enkä mä ollut toistaiseksi päässyt yhtään paremmin mukaan porukkaankaan, vaikka nyt hoidinkin tuntihevosta. Mä en tiennyt miksi. En ollut luovuttanut vielä, koska ah, uudet hoitajat palloilivat houkuttelevan eksyneen näköisinä. Heistä saisin varmasti itselleni ystäviä. 

[Daniel]

Lasse koulukisoissa
15.10.2017 Nuppurassa
Luokka: Vaativa B
Sijoitus: 2/3
Tehtävänanto: 2. Jossain täällä (tasot vaativa B ja A, Grand Prix)
Pituus 100-150 sanaa. Kirjoitetaan kilpailusuorituksesta. Missä olet, kun olet "jossain täällä"? Missä sinun sielusi sijaitsee, kun suoritat vaativaa kouluratsastusrataa? Mihin haluaisit sijoittaa sen? Paikka voi olla konkreettinen tai abstrakti.
Tuomari: Miina


Tuotos: Voisinpa ujuttautua Lassen korvasta sisään ja asettua järjeksi ja ajatuksiksi sen pääkoppaan! Virma ja tällä tasolla vielä verrattain raaka ruuna on niin täynnä elämää ja kilpailupaikan hullaannuttavia aistikokemuksia, että tekisi hyvää saada siihen joku tolkku. Liikautan kuolainta sen suussa, ja hetken aikaa se kuuntelee minua. Sitten se näkee jonkun liikahtavan katsomossa ja ajattelee jälleen ihan muita asioita kuin sitä, mitä minä siltä odotan. Kuinka paljon antaisin, jos voisin kutistua oikein pikkiriikkiseksi järjen äänen ruumiillistumaksi. Sanelisin sille ihan uudet ajatukset. “Tuolla liikkui joku!” muuttuisi “Nyt minä liikun täällä” -ajatukseksi. Kyllä muuten tulostaso paranisi, kun voisi ohjelmoida oman tietotaitonsa ja toimintaa tavoitteellisesti ohjaavat ajatuksensa hevosen pään sisään.
Pisteet: 4,5/6 (75,0%)
Kommentti: Vaikutti siltä, että kyse oli jonkinlaisesta omantunnon äänestä, kun Lasse saapui maneesiin ja huolellisesti laittoi korvansa hörölle. Ensin se katseli yleisöä, sitten kuolaintuntuman omistajan supina korvan juuressa sai sen hetkeksi kuuntelemaan ratsastajaa. Ikään kuin välillä olisi käyty metatason keskustelu, keskustelu keskustelusta, ennen kuin tuntuma palautui. Tuomarin paikalla huomasi erityisesti ratsukon potentiaalin, joka kirmasi Lassen pääkopan ja ratsastajan väliä edestakaisin. Hevosen ohjelmointi on hienosyistä hommaa - ratsastaja kutistuneena järjen ääneksi näytti kuitenkin pitävän paketin hyvin kasassa! Ratsukon asenne oli kohdillaan. Tuomarina toivon, että se tulee näkymään kisaradoilla vielä sielukkaampana ja intohimoisempana yhteistyönä.
Teksti sisälsi voimakkaan ja melko intohimoisen toiveen järjen ääneksi muuttumisesta, mikä oli hyvä, toistuva motiivi tekstille. Se kuljetti tekstiä eteenpäin, sen ympärille tarina rakentui. Järjen äänen historia on aika pitkä kaikenlaisissa luovissa kirjoituksissa, joten siitä olisi voinut tehdä yksilöllisemmän ja persoonallisemman kuin tämä perinteinen omatunto-tyyppinen ääni, jolla on hyvää tarkoittavia, fiksuja ajatuksia. Tosin se intensiivisyys, jolla asiat kirjoitit: "Kuinka paljon antaisin..." toi esiin ratsastajan persoonaa. "Nyt minä liikun täällä" oli kiehtova ajatuskäännös ajatuksesta "Tuolla liikkuu joku!", ja ehkä odotin, että olisit tarttunut siihen. Loppu hyvin kaikki hyvin, sillä ajatus hevosen ohjelmoinnista jatkoi ratsastajan toivelistaa Neljä ja puoli pistettä: kieli hyvää, ehjä kokonaisuus, jäin kaipaamaan huippukohtaa toiveiden sekaan.
Kiitos, että sain lukea


Ruusuke EQP

[Alviina]

3. hoitomerkintä - 23.10.2017

Surkea rusetti
Me oltiin saatu ruusuke. Yhdentekevä, mitätön ruusuke, jonka tarkoitus oli kai... niin, mikä? Ilkkua ja lällätellä, että hei, melkein pärjäsit kisoissa mutta et kuitenkaan? Juttuhan oli niin, että katastrofikouluradan jälkeen se surkea rusetti estekisoista tuntui vaan mustelmien taputtelulta. Koulurata oli helppo C, ja mulla oli allani puoliverinen, joka kilpaili voittaen vaativaa Beetä. Ja sitten me saatiin ihan hävyttömän typerät prosentit, koska Lasse unohti kokonaan olevansa hyvin koulutettu kouluhevonen ja juoksi vaan.

Syyssateiden ja karmean pimeyden taas alettua mä aloin olla satavarma, ettei Lasse sitenkään ollut mitenkään erityinen hevonen. Siksi kenenkään mielestä ei ollut ollut poikkeuksellisen siistiä ja statustanostattavaa, että mä pääsin sen hoitajaksi. Ei se kenenkään mielestä ollut mikään ihmeellinen saavutus. Mä olin kuvitellut että se olisi, koska olin luullut, että Lasse oli jotain enemmän kuin tavallinen, kapinen tuntiruunanrupsukka.

Mutta sellainen se oli. Siellä se nytkin hölkötteli ympäri maneesin uraa helppo B-tasoisen ratsastajansa kanssa tylsän ruskeana eikä näyttänyt mitenkään hienolta. Jopa Myntti näytti hienommalta kuin ruunanköntsä. Mä istuin maneesin katsomossa tympääntyneenä. Paikalla oli myös Sointu, Eveliina ja Vanessa, joiden hoitohevoset oli myös laitettu juoksemaan tunnille. Jostakin syystä myös Pipsa ja Fiia olivat lyöttäytyneet penkille, ja oli siellä hiljaisena syrjempänä Aurinkokin. Gekko meni ainoa ponina Lassen, Myntin, Panchon, Eikon ja Oilin seassa ja näytti huvittavalta töpsöttävine jalkoineen.

Tunnissa ei ollut niin mitään jännittävää. Mä en jaksanut käsittää, miten muut jaksoi katsoa ja kommentoida harjoituksia kiinnostuneesti. No, puhui ne välillä ihan kaikkea muutakin, mutta esitin, ettei mua kiinnostanut. Kukaan ei ollut suoranaisesti kutsunut mua osalliseksi keskusteluun.

Mä selasin puhelimella nettiä. Naurettavaa kyllä, mä olin vähän katsellut vuokrahevosia, vaikka tiesin, ettei mulla ollut mitään mahdollisuutta siihen. Tiesin kivuliaasti senkin, että vasta vuokrahevosella voisin oikeasti oppia ratsastamaan. Tietysti oppisin! Kun hyvä tuntihevonen ei ollut tehnyt musta tähteä, kyllä yksityishevonen tekisi. Näkihän sen Seppeleessäkin: säännöllisesti yksäreillä ratsastavat tyypit oli kaikkein taitavimpia! Salma oli estetähti ja Annin alla hevonen kuin hevonen kulki mun mielestä sen näköisenä että tervemenoa kouluradalle vaan. Pipsakin, joka omisti vaan vuoniksen, ratsasti satatuhatta kertaa paremmin kuin mä.

Tuttu nimi pysäytti mut niin, että mä mölähdin ääneen. Muiden huomio kiinnittyi muhun. Koin velvollisuudekseni selittää:
”Tiesittekö te, että Lynn etsii hevosilleen ratsastajaa?”
”Ai mitä?” Pipsa kohotti kulmiaan.
”Mitä varten?” Eveliina kiinnostui.
”Tässä sanotaan vaan, että muuttuvan elämäntilanteen takia. Mitähän sekin sitten tarkoittaa”, mä pohdiskelin ja toivoin, että muutkin pistäisivät aivonystyränsä surisemaan.

Mutta ei kukaan oikein sanonut mitään. Fiia vaan selitti uudemmille tytöille, että Lynnin toinen hevonen oli Seppeleen kasvatti. Sen isä oli Lynnin ihana hoitohevonen. Mäkin olin nähnyt Sentistä kuvia, ja oli se hieno. Fiia ja Pipsa vanhoina pieruina innostui kuitenkin muistelemaan Bladea, joka ilmeisesti oli Lynnin hevosen äiti, ja jotakin maagisen ihanaa.

Miksi kaikki entiset hevoset oli aina hienompia kuin nykyiset, mä pohdiskelin.

Mutta sitten mun oli vaikea olla enää hiljaa.

”Nehän meni vasta naimisiinkin”, möläytin. ”Mitäs jos ne aikookin perustaa perheen?”
”Etkös sä vasta ilmoittanut, että Cellakin on paksuna”, Fiia huokaisi vähän kyllästyneesti. ”Älä viitsi, Alviina.”
”Voihan se olla totta! Se olisi ihan todennäköistä”, intin närkästyneenä.
”Vaikka olisikin, kuuluisiko se meille”, Vanessa sanoi mietiskelevästi. ”Tai siis, eihän perheasiat ole mitään kaikille yhteistä riistaa.”

Ei sitten. Älkää sitten jutelko kivasti mun kanssa. Olkaa niin kuin teitä ei kiinnostaisi. Niin kuin ette kihisisi uteliaisuudesta.

Niin ajatellen mä kiristelin leukojani maneesin katsomossa ja katselin, kuinka Lasse tipahti laukalta höykyttävään raviin, juoksi puoli kierrosta ympyrällä ja tasaantui vasta sitten sellaiseen raviin, että sen ratsastaja lakkasi hytkymästä. Salaa mä haaveilin, että Lynn muistaisi mun olemassaolon ja ilmoittaisi haluavansa juuri mun kokeilevan sen Sheilaa, jolla oli isänä kultainen satuori ja emänä maaginen musta. Sitten mä pääsisin Oikean Hevosen selkään ja viheliäisen surkeat ruusukkeet vaihtuisivat säteileviin pokaaleihin ja välkkyviin parrasvaloihin.

Ketä mä huijasin? En edes itseäni, mutta saihan sitä päiväunelmoida.

[Alviina]

4. hoitomerkintä - 29.11.2017

Murrr
Tiedättekö, kun tulee vähän hyljeksitty ja häpäisty olo? Minäpä tiedän, aivan merkillisen ja myrkyllisen hyvin. Ei tosiaan ole mikään uusi tunne meikäläiselle, mutta tänään se tuntui taas poikkeuksellisen terävästi.

Joopa. Siitä se lähti, kun seurasin Daniel Susinevaa ratsastamassa mun hoitohevosella. Koko hoitajantaipaleeni ajan mä olin ollut hirveän pettynyt siihen, miten kamalan huonosti Lasse toimi ratsuna. Sen piti olla hyvin koulutettu ja kiva hevonen, jonka kanssa musta tulisi kunnioitettu Taitava Ratsastaja tässä tallinrotiskossa. Senhän tietää, miten siinä kävi. Mut päästettiin vihdoin Lassen satulaan, koska mä olin sen hoitaja ja aioin kilpailla sillä ratsastuskoulumestaruuksissa. Mä näytin aivan uivelolta aloittelijalta ja Lasse mennä jolkotteli menkkakipuisen kirahvin näköisenä aina mun kanssani. Tosi kiva. Hirveän hienoa. Danielin alla se näytti siltä, miltä mä halusin sen näyttävän mun kanssa.

Tietysti mä lannistuin ensin ja ajattelin lopettaa koko ratsastamisen, niin harmistunut mä olin. Sitten kunnianhimo nosti päätään ja mä sisuunnuin. Ehkä en ollut vielä taianomaisesti muuttunut Taitavaksi Ratsastajaksi, mutta piru vie! Sellaiseksi mä aioin tulla, maksoi mitä maksoi ja kesti niin kauan kuin kesti.

Keskiviikkona mä tulin tallille omaksi onnekseni tosi aikaisin. Se oli oikea onnenkantamoinen siksi, että silloin mä ymmärsin, mitä mun oli tehtävä tullakseni paremmaksi ratsastajaksi ja varmaan ihmiseksikin.

Tallin pihassa oli traikku, joka herätti mun kiinnostuksen. Joku oli aivan takuulla tullut valmentautumaan tänne! Ja niin olikin. Maneesista mä löysin Annin ja sen tumman puoliveritamman ja niiden lisäksi Harryn selässä keikkuvan Robertin. Kateellisena mä istuin alas katselemaan, kun hevosenomistajat ratsastivat kahdestaan ihan vaan niitä varten varatussa maneesissa ja Daniel piti niille tuntia. Melkein sihisin itsekseni katsomossa silkkaa katkeruuttani. Olisipa mullakin oma hevonen ja valmentaja. Uskollinen valmennushengari Jutta vilkaisi vähän mun suuntaan, kun jupisin ja kihisin siinä, mutta keskittyi sitten taas fanityttömäisellä tarkkuudella havainnoimaan Robertin työskentelyä Harryn kanssa.

Idea oli ehkä silloin alkanut jalostua, mutta viimeisen sysäyksen se sai, kun harjailin (henkeni uhalla) Tikrua yksärisiivessä. Daniel tuli valmennusta pitämästä ja vaihtoi muutaman hyvin informatiivisen sanan Ellin kanssa. Elli tuskaili, kun Salla pitäisi taas saada hyvään ratsastusmoodiin, ja Daniel ehdotti jotakin treeniohjelmaan liittyviä asioita, joita en jäänyt analysoimaan sen tarkemmin. Sen sijaan mä livahdin koulugurun kannoille, kun se suuntasi kohti satulahuonetta.

"Daniel kuule! Tollaiset vinkit tekisi mulle tosi hyvää Lassen kanssa", lirkutin ja harpoin vain joitakin senttejä mua pidemmän partahemmon viereen katselemaan sitä välkähtelevin silmin.
"Jaa", se sanoi. "Sähän voit toivoa sitä tunneille."
Toivoa sitä tunneille... siinäkö kaikki?
"No ei siellä saa semmoisia täsmävinkkejä, niin kuin sä annat aina Robertille Harryn tai Ellille Sallan kanssa."
Daniel tuijotti mua selvästi ymmärtämättä yhtään, mitä mä oikein halusin. Sitten me oltiin jo satulahuoneessa, eikä me oltu siellä yksin. Siellä oli joku pahuksen varusteidenpesupiiri. Niinpä mun nöyryytystäni todistivat oikein rivissä Sussu, Emmy, Cella ja Randi.

"Niin ei kun mä ajattelin vaan, että jos sulla olisi joskus aikaa vähän heittää vinkkiä, miten mä voisin ratsastaa Lassea paremmin", esitin asiani suoraan.
"Jaa", Daniel sanoi taas. "No voithan sä varata joskus jonkun valmennuksen. Tosin ei kyllä yhdessä valmennuksessa parilla vinkillä ihmeitä tehdä. Katotaan joku ajankohta, kun mulla on kalenteri mukana."
Niine hyvineen maestro Susineva poistui paikalta.

"Hah!" Cella nauraa töräytti riemastuneena. "Daniel on niin hauska! Se ei varmaan edes tajunnut kuulostavansa siltä, että siihen vaaditaan ihme, että Alviina oppii ratsastamaan."
Mä katsoin Cellaa aivan musertavan vihaisena. Miten se kehtasi? Emmy kiirehti pehmentämään Cellan, tai alunperin Danielin, viestiä:
"Joo no. Daniel on vähän tollainen, se saattaa töksäyttää."
Randikin nyökytteli ja jakoi lohduttavasti oman kokemuksensa:
"Se joskus sanoi, että mulla on riimunnarun klipsi väärinpäin kiinni Sallan riimussa. Siis tosi pieni asia, mutta kun se sai sen kuulostamaan siltä, että kyllä nyt jokainen tajuaa, miten päin sellainen pikalukko pitää laittaa kiinni, paitsi surkeat aloittelijat. En mä ollut koskaan ajatellut asiaa. En suunnilleen uskaltanut koskea Sallaan sen nähden pariin viikkoon sen jälkeen."
Mun olo helpotti vähän. Ei kukaan tytöistä ajatellut, että mä olin toivoton ratsastaja, johon ei tehoaisi mitkään ihmeet taikka taikavoimat. Daniel saattoi ajatella, mutta toisaalta, sekin oli näyttänyt vihreää valoa sille, että mä joskus pääsisin sen valmennukseen.

Mutta sitten Cella kallisti kiinnostuneena päätään.
"Ajattelitko sä, että se neuvoisi sua ilmaiseksi?" se kysyi multa.
"No en tietenkään", kiistin, vaikka joo, olin kyllä kieltämättä kuvitellut mielessäni, miten Daniel ihan ystävällisyyttään pistäytyisi kentän aidan taakse joskus, kun mä ratsastaisin Lassella ja lainaisi pari viisaudenhippusta. "Vaikka neuvoohan se välillä ohimennen tyyliin Robertiakin."
"Robert maksaa sille valmennuksista ja niillä on pidempi valmennussuhde takana", Emmy huomautti.
"Joo. Ei Daniel kyllä varmaan tee tota enää ilmaiseksi, kun se on sen elinkeino", Sussukin puuttui puheeseen pohdiskelevaisena.
"Kai mä nyt sen tajuan", sanoin nyreänä ja poistuin ovet paukkuen.
Kuulin vielä, kun joku kysyi "mikä sille nyt tuli" ja mua otti päähän aika sikana.

Viime aikoina mua oli ottanut päähän moni asia ja kovin paljon. Ylvistä oli tullut kiinteä osa mun elämää.

[Alviina]

5. hoitomerkintä - 04.01.2018

Lupaus
Mä en ollut tavoistani poiketen puhunut aiheesta oikeastaan kenellekään. Tuntui siltä, että tästä asiasta mun täytyi olla hiljaa. Miksikö? Liikaa toiveita ja tunteita pelissä, liian iso pelko kaiken kariutumisesta. Se todennäköinen tosiasia, että muut taatusti pitäisivät tätä touhua äliömäisenä ajanhaaskauksena, tuntui kiukuttavana möykkynä mahanpohjassa. Mä en aikonut epäonnistua, mutta olin itsekin niin varma siitä, että kaikki menisi mönkään, etten uskaltanut hiiskua sanan sanaa suuresta tavoitteestani.

Mä aioin oppia ratsastamaan. Oikeasti, oikeasti ratsastamaan. Joulun aikaan oivallus oli iskeytynyt mun tajuntaani, kun olin ollut Susinevojen luona. Se oli ollut vähän inhottavaa aluksi. Pölähtää sinne ystävysten joulun keskelle kuin kaltoinkohdeltuna kulkukoirana, jota talon emännän oli käynyt sääliksi. Mutta sitten siitä olikin tullut ihan kiva reissu. Katsellessani Danielin ratsastusta Vänrikinmäelle kohonneessa maneesissa joulupäivänä mussa oli syttynyt julmetun kova tahto oppia itsekin. En edes tahtonut oppia mitään laukanvaihtosarjoja ja siksak-sulkuja, mutta että saisin hevosen liikkumaan jotenkin muutenkin kuin jäykkänä ja vastustelevaisena suunnilleen siihen suuntaan kuin halusin... Siitä mä haaveilin.

Se oli niin hirveän helppoa siellä. Oltiin Danielin kotitallilla, sen omimmassa työympäristössä, ja mä uskalsin oikeasti ottaa asian puheeksi ihan tosissani. Että mä haluaisin alkaa valmentautua Lassen kanssa. Daniel ei ollut näyttänyt mitenkään harmillisen yllättyneeltä, kallistanut vaan aivan aavistuksen verran päätään ja kuunnellut, kun mä vuodatin turhautuneena, miten mua otti päähän olla ihan kamalan huono ratsastaja. Olin purkanut patoutumiani ihan huolella.

"Mä en halua olla se ratsastaja, jota kukaan ei oikeasti halua päästää edes tuntihevosen selkään, saati oman yksärinsä", päästin kuuluviin suurimman harmini.
Daniel hymähti vähän.
"Kaikkien ongelmien ratkaiseminen ensiaskel on se, että tiedostaa niiden olemassaolon", mies sanoi ja vahvisti ärsyttävän suoraan mun uskomukseni siitä, että olin aika surkea ratsastaja. "Ratsastajana ei kukaan koskaan oo valmis. Jos sä haluat treenata ja tulla paremmaksi, kyllä mä aikaa löydän."

Se sytytti hehkun muhun. Kyllä mä jumaliste tiesin, että Daniel Susineva löysi aikaa mulle maksavana asiakkaana, eikä huippupotentiaalisena tulevaisuuden tuikkivana tähtösenä, mutta silti. Mä olin ottanut ensimmäisen askeleeni kohti mun tavoitetta.

Vuoden vaihtuessa uuteen mä määrittelin tavoitteeni tarkemmin ja tein siitä lupauksen itselleni: tämän vuoden loppuessa mä saisin ainakin Lassen liikkumaan peräänannossa. Pelotti luvata sellaista. Mä en tiennyt, millaisia taikakeinoja siihen peräänantoon pääsemiseen oikein tarvittaisiin. Onneksi Daniel tiesi. Mä kirjoitin meidän ensimmäisen salaisen valmennuksen kalenteriin, tein sen ympärille koristeellisen laatikon ja palasin yhä uudestaan ja uudestaan katsomaan sitä. Siitä me lähdettäisiin liikkeelle. Odotin jotakin taianomaista tapahtuvaksi.

Valmistauduin lähestyvään valmennukseen puunaamalla Lassen ekstrahuolellisesti päästä varpaisiin. Ruuna saisi luvan esiintyä edukseen.

[Alviina]

6. hoitomerkintä - 28.02.2018

Hikiset paikat
Mä olin luvannut, mä olin treenannut... ja mä olin turhautunut.

Mä niin odotin, että Daniel osaisi opettaa jollakin sellaisella tavalla, jolla muut ei osanneet. Että se pystyisi siirtämään rahtusen omaa osaamistaan mulle ihan tosta noin vaan. Että suunnilleen vuodessa mä jo kilpailisin vaativaa. Siis koska kun mä ajattelin asiaa, niin eihän siihen nyt oikeasti voinut olla kamalan pitkä matka. Mä olin ollut helppo C -tasoinen ratsastaja jo niin kauan, että oikeastaan mua ihmetytti, mitä mun vielä tarvitsisi muka oppia, jotta mä olisin helpon B:n tasolla. Mä pläräsin kouluohjelmia ja tuhahtelin. Kyllähän mä nyt osasin jo tehdä kaikki ne tehtävät, mitä B-tason ohjelmassa oli, ellei hevonen sitten ollut joku täydellinen paukapäätampio.

Ja silti, vaikka mä miten osasin surautella ravivoltteja ja pääty-ympyröitä ja jopa nelikaarisia kiemurauria, mä jouduin aina vaan jumputtamaan helppo C -tunnilla. Joku tän paikan opetuksessa tai hevosissa mätti, jos kehitystä ei vaan tapahtunut. Danielin piti olla ratkaisu siihen opetusasiaan.

Mutta kun ei.

Ensimmäisessä valmennuksessa me ei edes laukattu ollenkaan. Häpeälliset muistot välipäivien typerästä valmennuksesta typerän ja jähmeän Liinun kanssa tulvahtivat pintaan. Lasse vastusteli ihan kaikkea. Se veti turpaansa eteenpäin minkä kerkesi, ja kun mä yritin asettaa sitä, se kiersi päänsä omituisesti vinoon eikä seurannut mun vetävää ohjaa sinne minne mä halusin. Mä olin niiiiiin pettynyt Danieliin, joka vaan patsasteli rauhallisena maneesin keskiosassa. Se toisti samoja ohjeita, ja konkreettisin muutos, mitä se sai mun ratsastuksessani aikaan, oli se, kun se kädestä pitäen korjasi mun asentoa. Uusi asento tuntui tosi omituiselta, ja Daniel korjasi mut siihen takaisin pian uudestaan, ja sitten se muistutti siitä asennosta suunnilleen viiden minuutin välein koko lopputunnin. Mitä hyötyä siitä oli? Ratsastaminen tuntui oudolta, eikä Lasse tuntunut yhtään sen paremmalta. Ehkä kuitenkin näytin vähän enemmän oikealta ratsastajalta.

Toinen valmennus ei ollut kovin paljon ihmeellisempi. Mä aloin jo rankasti kyseenalaistaa, miksi mä maksoinkaan tästä touhusta yhtään enempää kuin tavallisesta ratsastustunnista. Ero ratsastustuntiin oli lähinnä siinä, että ratsastaessani yksin valvovan silmän alla se valvova silmä ehti muistuttaa paljon useammin, miten surkea mä olin.

Sitten Robert mahdollisti mulle elämäni tilaisuuden. Se pyysi mua järjestämään Harrylle liikuttajan, ja koska se ei asettanut liikuttajalle mitään kriteereitä, katsoin olevani itse siihen sopiva henkilö. HAH! Vihdoinkin pääsisin ratsastamaan yksärillä ja paljastuisi, että tuntihevoset oikeasti oli niin tyhmiä, että mun ratsastus ontui vain niiden kanssa.

"Alviina, toi on Harry?" Daniel tokaisi ja kysyi samanaikaisesti meidät nähdessään.
"Niin on. Robert pyysi mua liikuttamaan sitä, ja mä ajattelin, että paras tehdä niin ekaa kertaa ohjatusti", laskettelin suloisesti melko totista totuutta.
"Vai niin."

Mä en pitänyt Daniel Susinevan äänensävystä. Mä en oikeastaan pitänyt koko miehestä. Se oli niin täynnä itseään ja omaa täydellistä pientä elämäänsä ja paksua vaimoaan ja hulppeita hevosiaan, eikä sillä ollut huumorintajua, eikä se pitänyt mua minään.

Sinä päivänä Daniel ei antanut mun edes ottaa ohjia tuntumalle. Se sanoi, että me keskityttäisiin istuntaan ja pohkeisiin. Että mä ratsastin liikaa kädellä, ja tänään mä en saisi siihen mahdollisuutta. Että se olisi reiluinta Harrylle, joka ei Lassen tapaan ollut tottunut kaikenlaisiin tuntitunareihin. SE OIKEASTI SANOI NIIN. Tuntitunarit! MITEN ITSERIITTOINEN VOI OLLA? Hirmustuneena mä päätin näyttää sille, että mä kyllä osasin ratsastaa vaikka kädet amputoituna (ja unohdin, etten osannut muutenkaan).

Inhottava myöntää, mutta se tunti oli kamalan vaikea ja ärsyttävän antoisa. Oli kummallista huomata, että mä pystyin kääntämään Titanicin kokoista ja jäävuorenharmaata Harrya edes jossain määrin ilman niitä ohjia, joihin mä useinmiten takerruin kuin hukkuva mihin tahansa kelluvaan objektiin.

Seuraavalla viikolla mä ratsastin Harrylla taas ja sain sen tunnillekin, kun oikein tehokkaasti neuvottelin. Ja valmennukseen mä menin Lassella, oikeastaan jo toivoen, että joutuisin taas ratsastamaan pitkin ohjin.

Ei musta vieläkään ollut tullut hyvää ratsastajaa, mutta Daniel oli onnistunut yllättämään mut kummastuttavalla opetusratkaisullaan. Mä pidin uudesta ja yllättävästä, koska jonkun asianhan tässä piti muuttua, jotta mä oppisin.

"Huomasitteko, että Tie tähtiin järjestetään taas?" Salma kysyi iloisesti oleskeluhuoneessa eräänä päivänä, kun mä odottelin jälleen omaa (yhä salaista) yhteistä hetkeäni Danielin kanssa.
"Mikä?" kysyi tallin uudempaan kaartiin kuuluva Stella.
"Se on sellainen kisasarja", Emmy kiiruhti selittämään ja kertoi lisää aiheesta.
Mä kuuntelin tarkkaan ja pohdiskelin.
"Kuulostaa tosi kiinnostavalta!" Stella innostui. "Voisinkohan mä osallistua sinne Pancholla?"
"Varmasti! Mitä isompi porukka, sitä kivempaa siitä taas tulee", Salma ilakoi.

Mä ainakin aioin osallistua. Osallistua ja pärjätä. Onneksi mulla oli mahdollisuudet treenata tänä vuonna enemmän kuin koskaan.

Alkukäyntejä kävellessäni mä käsikirjoitin mielessäni vuoropuhelua, joka me pian käytäisiin Danielin kanssa. Kun valmentajatähtönen vihdoin saapui paikalle, mä avasin pelin:
"Kuule Daniel! Mä haluaisin mennä sinne Tie tähtiin -kisoihin. Mitä luulet, voisinkohan mä jo osallistua medium-luokkaan?"
Siihen saakka mentiin käsikirjoituksen mukaan. Sitten Daniel pilasi kaiken:
"Et."
"En?" mä mölähdin hölmistyneenä. "Ne on helppo B ja kasikymppinen!"
"No voithan sä tietty mennä, mutta et sä vielä helposta B:stä kovin kummoisia prosentteja kyllä saa. Ensi vuonna ehkä sitten."

Ehkä ensi vuonna. Nönnönnöö. En mä halunnut vasta ensi vuonna, mä halusin jo nyt! Mutta niin siinä vaan kävi, että kun mä marssin ilmoittautumaan niihin skaboihin, Annekin ampui mun medium-luokkatoiveen alas. Piru vie, mikä näitä opettajia oikein riivasi? Olipa tosi motivoivaa tahkota taas jotain nännäritason tympeitä pikkuluokkia. Pahantuulisena mä lisäsin nimeni listaan kuitenkin - easyyn, mutta kisoihin kuitenkin.

Me niin voitettaisiin Lassen kanssa ja näytettäisiin sitten kieltä Annelle ja Danielille ja Ellillekin. Ehkä, jos oikein hirmustuisin taikka riemastuisin, niin peräti keskisormea.

[Alviina]

7. hoitomerkintä - 20.03.2018

Ylpeä leijona

Mun askeleissa oli aivan uudenlaista lipuvuutta, kun mä saavuin sangen tavallisena tiistapäivänä tallille. Musta ihan tuntui, ettei se mikään tavallinen tallipäivä sittenkään ollut. Mun normaali päiväni Seppeleessä oli sellainen, että mulle saatettiin hymyillä kohteliaasti, ehkä vaihtaa pari sanaa jos mä aloitin ja sitten muuten olla niin kuin mä en olisikaan. Välillä mä olin oikeastaan aika varma, että mua suorastaan välteltiin. Kaikki mehukkaat keskustelut hiljenivät, kun mä astuin huoneeseen, ja se jos mikä oli ikävystyttävän turhauttavaa. En voinut olla ihmettelemättä, mikä tyyppejä oikein vaivasi. Ihan kuin ne eivät olisi luottaneet muhun! Käsittämätöntä.

Nyt mä kuitenkin pärähdin talliin ihan toisenlaisella asenteella kuin tavallisesti. Tänäänhän mua ei välteltäisi, ja mikä kaikkein tärkeintä, mua ei voitaisi pitää muita huonompana ratsastajana. Mä olin sentään sijoittunut Tie tähtiin -cupin ekassa osakilpailussa. Kouluratsastuksessa. Missä mun fanfaarit ja punainen matto oikein viipyivät?

Mä olin sulavasti huomioinut myös Fiian sijoittuneen, mutta sen luokka olikin hupaisan pikkuinen. Sillä perusteella mä sallin itseni ajatella, että oikeastaan mä olin menestynyt parhaiten koko tallista. Okei, mun luokka oli helpompi, mutta antakaa mun nyt tän kerran iloita siitä, kun mä olin joku ja jotakin. Menestyjä. Matkalla tähteyteen.

"Hei, tähtönen", tervehdinkin heleästi yhtäkkiä mulle kovin rakkaaksi muuttunutta hoitohevostani. "Tulehan, mennään sisälle."
Nyt kun Tie tähtiin -kilpailut olivat käynnissä, mulle oli kahta tärkeämpää, että mun uljas kisaratsuni hohteli puhtauttaan. Varusteitakin mä olin vaalinut hellästi kuin hoivapedagogi oppilaitaan. Me näytettäisiin yhtä moitteettomilta kuin meidän ensimmäinen kouluratamme oli yhtä plörähtänyttä pysähdystä lukuunottamatta ollut.

Mulla oli selkeä suunnitelma myös sen suhteen, miten tulisin muita tallilaisia kohtaan käyttäytymään nyt, kun olin menestyjä. Tosi ystävällisesti ja kannustavaisesti, niin kuin aina. Vaikka mä kirkkaasti tiesinkin olevani paras ja ahkerin treenaaja, en aikonut ruveta sietämättömäksi pätijäksi. Pois se minusta. Vain viattomasti saattaisin hermoilla, että pärjättäisiinköhän me jatkossa hyvin vai joko me oltiin käytetty kaikki meidän sijoituspaukut heti ekaan osakilpailuun.

Lasse jolkottelisi vasta kahdella viimeisellä tunnilla, joten mulla oli ruhtinaallisesti aikaa puunata sitä. Naapurikarsinassa Anni harjaili Lailaa, ja meidän harjanvetojen suhina muodosti aika miellyttävän äänimaiseman.

Sitten Anni puhui.

"Meinaatko sä osallistua valmennusryhmään?" se kysyi.
??
"Kyllä mä meen kaikkiin tähtivalmennuksiin joihin pääsen?" sanoin vähän ihmeissäni.
"Aa, ei kun siihen kesän kisatiimiin. Anne järjestää sellaisen kisaamisesta innostuneiden treeniryhmän. Sähän kai oot nyt päässyt kisaamisen makuun", Anni totesi, eikä se kuulostanut mielestäni riittävän ihailevalta, mutta annoin asian mennä.

Mutristelin huuliani siinä Lassea harjaillessani. Hitto. Mä halusin tietysti kilpailla ja treenata niin paljon kuin mahdollista nyt kun kerta olin päässyt sen touhun makuun. Pulma vaan oli se, että sellainen meno maksoi mansikoita.

Onko teillä hajuakaan, miten paljon mä olin jo siihen tiistaihin mennessä tuhlannut tähtivalmennuksiin? Aivan sikana rahoja. Monta, monta ropoa. Se, että mut oli ylennetty vuorovastaavaksi Baagelibaarissa ei juuri lämmittänyt tässä tilanteessa. Mitätön palkankorotus oli päästäisenturaus mun kisamenestykseeni uhraaman rahallisen panostuksen rinnalla.

Kuolisin kateudesta, jos joutuisin kuuntelemaan muiden juttuja kesän kisaryhmästä.

Mä en kuitenkaan voinut edes haaveilla osallistumisesta, jos kävisi niin onnekas käänne, että pääsisin nyt opiskelemaan. Silloin mun pitäisi muuttaa omilleni ja mä tarvitsisin kaikki säästöt, jotka olin onnistunut työnteolla haalimaan. Ne säästöt olisi helppo polttaa hevosharrastukseen.

Entä jos mä en hakisikaan opiskelemaan, vaan jatkaisin Baagelibaarin vuorovastaavana täysillä tunneilla niin kuin nyt? Ehkä ylenisin joskus kahvilan apulaispäälliköksi. Sitten voisin harrastaa, kilpailla ja jatkaa menestymistä. Tuntea lisää ylpeyttä itsestäni. Silmät mietteliäässä sirrissä katselin Lassea, joka torkkui ja muistutti harvinaisen erehdyttävästi muulia.

Tähän saakka mun tavoite elämässä oli ollut opiskelupaikka ja -asunto. Poispääsy äidin luota. Ratsastaminen oli kuitenkin kaikessa turhauttavuudessaan hirveän palkitsevaa ja palkintojenjakoon pääsy suorastaan juovuttavaa. Oliko mun aika muuttaa tavoitetta ja valita ihan toinen kohde metsästettäväksi?

Olisipa joku muistuttanut mulle, että mä olin sijoittunut kerran neljänneksi helppo C-tasolla. Olisipa joku laittanut mun maailman taas mittasuhteisiin. Koska mulla ei ollut sellaista jotakuta, joka olisi niin tehnyt, mä olin vaarassa syöksyä suuriin päätöksiin oman ylpeyteni sokaisemana.

[Alviina]

Tie tähtiin - Alviinan aikajana
28.02.2018 - Hikiset paikat. Alviina on treenannut ja aikoo menestyä.
10.03.2018 - Auburnin kouluvalmennus. 601 sanaa.
11.03.2018 - Seppeleen kouluvalmennus. 637 sanaa.
16.03.2018 - Saariston kouluvalmennus. 583 sanaa.
18.03.2018 - 1. osakilpailu. 561 sanaa. HeC sij. 4/21
20.03.2018 - Ylpeä leijona. Alviina on ylpeä menestyksestään 1. osakilpailuissa ja janoaa lisää.
24.03.2018 - Seppeleen kouluvalmennus. 555 sanaa.
25.03.2018 - Seppeleen estevalmennus. 534 sanaa.
28.03.2018 - Järnbyn estevalmennus. 524 sanaa.
29.03.2018 - Järnbyn kouluvalmennus (tuotos tekemättä)
30.03.2018 - Auburnin estevalmennus. 570 sanaa.
01.04.2018 - 2. osakilpailu. 508 sanaa. 60cm sij. 7/21
15.04.2018 - 3. osakilpailu. HeC sij. 7/23
12.05.2018 - Finaali. 537 sanaa + 721 sanaa + kuva. HeC sij. 6/23, 60cm sij. 14/21

Tie tähtiin - Lopputulos
Lajikohtaiset rankingit
Kouluratsastus - easy (helppo C): Sijoitus 2/23. Pisteet 36. Lisäarvat 13kpl.
Esteratsastus - easy (60cm): Sijoitus 9/21. Pisteet 17. Lisäarvat 10kpl.
Kokonaisranking
Taitotaso easy: Sijoitus 3/20. Pisteet 53.

[Anne]

Tie tähtiin 2018

Alviina ja Lasse poseeraa koulutulosten varmistuttua. 2. sija kokonaiskoulussa, easy-luokassa!

Spessu Alviinalle!

[Alviina]

8. hoitomerkintä - 25.05.2018

Hevosenryöstäjä
Kesä uhkasi käydä mun hermoille. Kesä uhkasi saada mut niin raivoihini, että pian lähtisi tukka päästä. Ensin olin ilahtunut, kun Anne oli halunnut mut valmennusryhmään treenaamaan ja kilpailemaan helpossa B:ssä. Tie Tähtiin -kisoissa menestyminen oli nostanut mut helppoceenoobista oikeaksi helppobeeratsastajaksi. Vitsi miten imarreltu mä olin.

Ja sitten mä näin osallistujalistat ja mun päässä poksahti pari verisuonta, koska mua otti pattiin niin pahasti. Robert vei mun ruusukehevosen.

Kyllä mä tiesin, että Robert osasi olla pikkumaisempi kuin siitä päällepäin arvasikaan. Jotenkin se näytti ja vaikutti aikuiselta, mutta sitten kun joku pärjäsi paremmin kuin se, se heittäytyi juonittelevaksi pikkukakaraksi. Mä olin varma, että Robert oli keplotellut Lassen ratsukseen viekkaudella ja vääryydellä. Ihan varmasti se oli surahtanut niin katkeraksi mun tähtimenestyksestä, että se oli päättänyt torpata mun kesän kisamenestyksen viemällä multa hevosen. Niin mä itse olisin tehnyt, joten tietysti uskoin muidenkin toimivan niin.

Mulle oli annettu kaikista maailman hevosista Windi. Hapannaamainen, ihotautisen näköinen ja huonotapainen Windi, jonka kyljet ja suupielet olivat nyt yhtä jäykät kuin sen luonnekin. Sanottiin siitä mitä tahansa, se ei mitenkään ollut yhtä hyvä hevonen kuin Lasse. Ei voinut olla.

Niin että tässä sitä oltiin. Tekemässä luokkanousua Windillä kaikista maailman elikoista.

Yritin kääntää ajatuksen positiiviseksi. Siinähän mä olin mestari (heh heh). Tietysti kaiken tämän tarkoitus olikin se, että Anne uskoi, että tallin Tie Tähtiin -menestyjä jos joku osaisi takoa Windin kalloon taas jotakin järkeä. Mun tehtävä olisi tehdä siitäkin ruusukehai, niin kuin olin jo tehnyt Lemonista ja Lassesta. Näin kehnoksi ratsastajaksi mä olin tehnyt pirun kovaa tulosta erilaisissa kisoissa, ja nyt mä tekisin sitä Windinkin kanssa ja hämmästyttäisin kaikki. Niin tän homman täytyi mennä.

Mutta vaikka mä miten yritin pysyä voitonhimoisen positiivisena, se kävi pirskatin vaikeaksi aina kun mä näin vilauksenkin Robert Harringtonista.

Paljon sen enempää mä en siitä nähnytkään.

Se pelkuriliero vältteli mua.

Se oli mun mielestä taas yksi todiste siitä, että se oli jotenkin manipuloinut tai kiristänyt Annen antamaan Lassen itselleen. Robert pakoili mua, koska se oli syyllinen. Mä niin tiesin sen, ja mä aioin ajaa sen nurkkaan ja tilille teoistaan.

[Alviina]

9. hoitomerkintä - 31.05.2018

Prinssi Kaspian
Olin niin keskittynyt jäljittämään mua välttelevää Robertia, että multa meinasi mennä täysin ohi toinen mun huomiota huutava seikka. Pirskatti, kun tallielämä oli juuri nyt niin hektistä! Tarkkailtavaa ja reagoitavaa piisasi monella rintamalla. Robert oli selkeä taistelutanner. Se oli vienyt mun ruusukehevosen ja mä olin oikeutettu löylyttämään sen siitä hyvästä. Olisin oikeastaan voinut tehdä niin jo, sillä ei Robert nyt niin hyvä ja salaperäinen välttelijä ollut. Se vaan, että mä vielä haudoin oikeanlaista kostotapaa. Vai kostaisinko? Olisinko aikuinen ja hoitaisin asian jotenkin rakentavammin? Pyörittelin ajatusta ylevästi päässäni.

Saavuin torstaina tallille heti työvuoron jälkeen. En ollut mitenkään maailman muikeimmalla tuulella, sillä duunipäivä oli ollut todella puiseva. Mun olisi pitänyt ehtiä tehdä tukkutilaus, mutta meillä pari viikkoa sitten aloittanut uusi pimu oli yhä niin kädetön, että jouduin tekemään puolet senkin hommista. Tietysti mä tein niin hunajaisen kiltisti hymyillen ja toistelin "äkkiä sä tän opit" ja "ei haittaa, kyllä mä ehdin!" ja "ei näitä kaikki kukaan ihan heti muistakaan". Sisimmässäni mä kiemurtelin kuin myrkyllinen käärme ja ajattelin, että esimiehenä ja perehdyttäjänä olemisessa pahinta oli se, kun en voinut purra urpoilta päitä irti. Ei ne niillä päillä mitään tehneet, kun ei niissä liikkunut ajatuksia.

"Moro, Stella", töräytin nähdessäni Panchon hoitajan tutkimassa tuntilistoja.
"Ai... hei vaan, Alviina", sievä tyttö sanoi. Sillä oli paksummat hiukset kuin vyötärö. Mun suukin oli varmaan leveämpi kuin Stellan vyötärö, mietin vähän katkerana. En tykännyt hymyillä kuvissa, koska mun suu oli hervoton haavi. En myöskään pitänyt siitä, että mun keho oli aika tasapaksu pötkylä. Kyllä toisille oli jaettu paremmat palikat.
"Meidän molempien ruunanrupsut taitaa olla samalla tunnilla", totesin jotakin keskustellakseni, kun ehdin itsekin tsekkaamaan tuntilistan läpi.
"Niin on."

Keskustelu tyrehtyi siihen.

Käännyin ja astelin hirvenkoivillani kentälle. Oli kello neljän junnutunti, ja Lasse juoksi siellä Kaspian Franssin kanssa. Taas. Kaspian Franssi oli ratsastanut Lassella viime aikoina hyvin usein. Poika vaikutti mieltyneen hevoseen kovasti.

Asetuin Emmyn, Neten ja Fifin viereen katselemaan tuntia. Siellä meidän hoitsut juosta jolkottelivat. Aurinko paahtoi kenttää ties monettako päivää - vaiko jo viikkoa? - putkeen ja ellei Kasperia olisi passitettu välillä kastelemaan kentän pohjaa, se olisi varmaan pöllynnyt aivan hervottomasti. Jotakin Nummelamaista tässä kaikessa oli. Laiskasti ravaavat hevoset, joiden raudoitetut kaviot tömisivät kentän hiekkaan ja satulat narisivat. Anne ei sentään juuri nyt ravuuttanut ilman jalustimia, mutta eipä sekään nyt mitenkään ennenkuulumatonta olisi ollut.

Kaspian Franssi olisi kyllä ollut nummelalaisista Repe. Se oli aikamoinen namupala veikeine merensinisine silmineen, jotka vielä vähän ujosti kuikuilivat välillä silmille karkaavien täydellisen ruskeiden suortuvien takaa. Kaspian saapui tallille aina tuliterillä autoilla. Ei se kuitenkaan ollut mikään ylpistynyt pohatta, vaan kauhean hyvätapainen ja ystävällinen, vaikka vähän ujo. Sillä taisi olla vähän hymykuoppaakin, ja se hymyili aika paljon. Tallin pikkutytöt jumaloivat Kaspiania, ja niin varmaan olisivat tehneet isommatkin, ellei Kaspian olisi ollut 13-vuotias.

13-vuotiaaksi Kaspian ratsasti aika hyvin. Masentavan hyvin, ajattelin, kun katselin kuinka Lasse jo kaarsi kaulaa ja näytti kivalta ja hallitulta, vaikka tunnista oli kulunut vasta karvan alle puolet. Mulla meni yhä inhottavan usein ensimmäiset 45 minuuttia, ennen kuin Lasse yhtäkkiä loksahti mukavaksi. Ei siinä ehtinyt ratsastaa montaakaan minuuttia, ennen kuin jo piti aloittaa loppukäynnit. Kuinka turhauttavaa.

"Tiesittekö, että ton Kaspianin sisko on joku kouluratsastaja? Vissiin ratsuttaakin", kysäisin ohimeneväistä teeskennellen muilta tytöiltä.
"Ai? Eikö sen äitikin ratsasta", muisteli Emmy.
"Joo, perjantaisin helppo A-ryhmässä", mä tiesin heti, ja tiesin muutakin. "Mutta se ei ole kouluratsastajasiskon äiti. Kaspian ja se Anmari on vaan puolisisaruksia."
Musta tuntui niin herkulliselta tietää ihmisistä kaikkea sellaista. Muut kuitenkin mutisivat vaan neutraaleita "ahaa"-vastauksia. No, ei väkisin. Jos ei mun tietopankkini herättänyt tämän suurempaa kiinnostusta... ei sitten.

Hetkeä ennen kuin tunti loppui mä menin talliin. Halusin osua Lassen karsinalle, kun Kaspian toisi sen sisään. Nyt kun Lassella oli vain yksi tunti, mä halusin pitää visusti huolen, ettei Robert ehtisi ottaa hevosta ratsastettavakseen. Mä nappaisin sen itselleni ennen kuin Robert ehtisi. Hoitajana mulla oli oikeus. Robertin valmennustiimiläisen etuoikeus päti vain, jos se ehti ensin. Hah haa.

En kuitenkaan halunnut näyttää typerältä. En siis jäänyt tyhjälle karsinalle, vaan pyrähdin toisaalle ja ajoitin paluuni mahdollisimman taktisesti siten, ettei Kaspian Franssi vielä ehtinyt muuta kuin laittamaan hevosen karsinaansa, ottamaan kypärän päästään ja pöyhimään vähän ruskeaa tukkaansa.

Lähestyin karsinaa ja huomasin, että äiti-Franssi oli myös paikalla. Se oli varmasti tullut hakemaan kullannuppuaan. Isä-Franssia en ollut koskaan nähnyt tallilla, mutta ei tarvinnut olla kummoinenkaan googlettelija löytääkseen kuvia. Anssi Franssi piipahti joskus ajankohtaisohjelmissakin jakelemassa finanssiasiantuntemustaan. Finanssinero Anssi Franssi, tirsk.

Vaan isipapan finanssitaidot ja talousnerous sekä ilmeisen hyvä tulotaso lakkasivat naurattamasta mua, kun mä satuin kuulemaan Kaspianin vertahyytävän puheenrimpsun:
"Tää on niin kiva, äiti. Ja hyvä - se pärjäsi Tie Tähtiin -kisoissakin hyvin, vaikka sen ratsastaja ei ollut kovin hyvä! Jos me oltaisiin ostamassa hevosta, niin eikö juuri tällainen olisi hyvä?"

Karmaisevammaksi tilanne muuttui, kun mä kuulin äityli-Franssin vastauksen.

"Se olisi kyllä järkevä valinta. Luotettava, kun kerta tuntiratsunakin toimii, mutta riittävän laadukas. Voisit edetä sen kanssa."
"Ja se sopisi sullekin", Kaspian tarjosi hyvätapaisen äiskänpojan perikuvana ja hymyili sitä hymyä, joka saisi varmasti yhtä lailla tytöt kuin anoppiehdokkaatkin rakastumaan siihen, kunhan poju vähän tuosta vanhenisi.

Mä olin pysähtynyt keskelle tallikäytävää. Mun jalat olivat kasvattaneet juuret betonilattiaan ja mun kasvot olivat ilmeettömät ja mun kädet puristuivat nyrkkiin. Yhtäkkiä Robert Harrington tuntui mun murheista pienimmältä.

Kuin mun ajatuksen kutsumana, kyseinen häiskä saapui juuri talliin. Mä käännyin katsomaan sitä ja se sävähti. Mä en kuitenkaan ollut nyt lainkaan sillä tuulella, että olisin alkanut löylyttää sitä, vaikka mun oli aiemmin tehnyt mieli. Sen sijaan kiskoin sen satulahuoneeseen vähät välittäen siitä, että brittipoitsu harasi vastaan. Mä saatoin olla hontelo, mutta heiveröinen mä en ollut - en verrattuna Robert Harringtoniin, joka oli kai viettänyt aikaansa lähinnä sängynpohjalla surkuttelemassa itseään fyysisten aktiviteettien sijasta.

"Alviina, mitä hittoa nyt taas?" Robert ähkäisi, kun mä paukautin satulahuoneen oven kiinni meidän perässä.
"Kuuntele!" suhahdin. "Meillä on ongelma. Meillä on yhteinen vihollinen."
"Mulla ei ole aavistustakaan, mistä hemmetistä sä puhut."
"Prinssi Kaspian aikoo ostaa meidän kilpahevosen. Se siitä sun kisakesästä ja mun tulevaisuudesta."
"Ai se tuntilais-Kaspian?" Robertkin tiesi kenestä mä puhuin.
"Just se. Usko pois, sen iskällä on varaa ostaa vaikka kymmenen Lassea ja luksustalli. Meidän täytyy saada se poika unohtamaan hevosenostohapatuksensa."

Olin tuskin ehtinyt sulkea suuni, kun Kaspian Franssi avasi satulahuoneen oven. Se käveli meidän ohi uskaltamatta moikata, koska se oli ujo ja me oltiin paljon vanhempia kuin se. Robert ja mä katseltiin, kun se asetteli säntillisesti Lassen satulan ja huovan telineeseen ja ryhtyi ristittämään suitsia kurinalaisesti.

Voi Kaspian. Sä et tiedä mihin rupeat, jos aiot nyysiä meiltä Lassen, uhkasin mielessäni.

[Alviina]

10. hoitomerkintä - 31.07.2018

Alviinalla on tylsää
Mä onnistuin kuin onnistuinkin yhyttämään Robertin, kun se yritti salaa ja vaivihkaa satuloida Lassen ja karata varmaan metsään. Oli kauhean tyydyttävää katsella sen olemuskieltä, kun mun saappaankantojen kopina tavoitti sen vaikkuiset korvakäytävät.
"Vai aiot sä ratsastaa!" töräytin niin, että ne Robertin korvavaikut ryömivät kiireenvilkkaa syvemmäs ja käpertyivät suojaisalle kerälle hämärässä luolassaan. Ehkä ne köntsät peräti vilkutteli toisilleen pääkopan vastakkaisilta laidoilta.

Robert ei vastannut mitään, liikautti vaan olkapäitään, mutta mä en antanut sen päästä niin vähällä.
"Mitä sä aiot tehdä? Treenaatko sä? Lähdetkö sä maastoon? Voinko mä tulla mukaan? Mennäänkö uittamaan hevosia? Munkin pitää ehkä ratsastaa Windillä! Ehkä sä voisit nähdä sen... Leevin. Vai onko se Leevi se hevonen vai omistaja? No sen mallipojan kuitenkin. Ei sillä, kyllä mäkin sitä mielelläni katselisin! Ja hevosta. Mitkä nimet nyt..."

Mitä pidemmälle mun iloinen kälkätykseni eteni, sitä enemmän Robert näytti siltä, että sille oli tulossa maailmanluokan migreeni. Mä hymyilin tyytyväisenä. Tiesin, että kävin sen hermoille, mutta mun mielestä se oli ihan oikein, koska Robert oli sentään vienyt mun rusettihevosen. Kyllä, olin siitä edellään kitkerämpi kuin harmaarousku. Ei, en aikonut päästä asiasta ihan lähiaikoina. En ehkä ennen kuin kesä olisi ohi ja Robert joutuisi siirtämään sievän ponipojanpeppunsa pysyvästi pois minun hoitohevoseni satulan lähimailta.

"Kai sä Alviina tiedät, että Anne määräsi Lassen mulle?" Robert lopulta huokaisi.
Nyökkäsin pontevasti.
"Tiedän mä. Kismittää silti. Windi on turhauttava."
Robert pyöräytti silmiään.

Jätin sen rauhaan, koska se ei ollut tänään hauskaa seuraa. Plääh.

Missään ei enää tapahtunut mitään hauskaa. Oliko se joku ikäasia? Eikö porukka vaan jaksanut järjestää mitään mukavaa säpinää minun ilokseni? En ollut aikoihin saanut kohua aikaiseksi mistään. Tervehdin ohimennen Hanskin jututettavaksi joutunutta tallin uutta blondia, sitä Idaa, jonka nimen mä olin jo tietysti imuroinut päänsisäisiin tietoarkistoihini, mutta jatkoin matkaani. En halunnut joutua Hanskin seuraavaksi juttukumppaniksi. Pysähdyin kuitenkin vähän matkan päähän mukamas näpyttelemään WhatsApp-viestiä ja tarkkailin Idaa, joka pyylevän ja pahantuulisen Hanskin rinnalla näytti varmaan kahta nätimmältä. Olisikohan siitä mitään juoruntynkää liikkeellä? Pohdintani katkesi, kun Hannele Appelgren tuhahti kovaan ääneen.

"Nykynuoret, aina puhelin kourassa. Mene sinäkin, Alviina, tekemään jotakin hyödyllistä ryhtisi ja peukalosi pilaamisen sijaan", täti Aurinkoinen komensi.
"Joojoo", sanoin ja lähdin maleksimaan satulahuoneeseen.

Ajattelin putsata Windin varusteet. En ollut nähnyt Cellaa moneen viikkoon, ja mun tietojeni mukaan se oli vienyt Arktikin mukanaan. Nyt Arktik oli palannut, ja kai Cellakin, mutta se ei enää ollut samalla tavalla jatkuvasti läsnä niin kuin joskus ennen. Mä mietin välillä, että oliko se kehittänyt jonkun elämän itselleen. Niin oli käynyt aika monelle muullekin kai. Minä ja Pyry ja Inkeri vaan luuhattiin tallilla, kaksi jälkimmäistä siksi kun niille maksettiin siitä ja minä ihan muuten vaan, ja Robertiakin näki aina välillä, kai koska se ei jaksanut olla kotona kun Aleksanteri oli sen kämppis. Niin söpö poika kuin Aleksanteri olikin, kai sen yksinkertainen seura kävi joskus vähän raskaaksi jopa Robertille.

Niin joo, ja tietysti Salmakin kävi treenailemassa ärsyttävän sievillä hevoseläimillään. Se oli ollut Kanadassakin. Mä olin ollut ehkä maailman kiukkuisin, kun en ollut saanut pyydettyä vapaita lähteäkseni Salman ja Pirittan matkassa sinne Orangejollekintallille. Periaatteessahan mun olisi kuulunut olla siellä, koska mun munapäisempi mutta hienompi hoitohevoseni Tikru hyppäsi siellä niissä Power Jump -kilpailuissa. Se meni arvoluokkaan asti ja oli seitsemäs. Ajatella. Se ruma, epäluuloinen ja arvaamaton kopukka.

Kaikki tyypit vaan katosi jonnekin. Kasper kapakkaan (töihin), Susinevat vauvakuplaansa, jotkut opiskelemaan, toiset kesätöihin, osa kai ulkomaillekin taikka muuten vaan kesärientoihin, ja ehkä osaa ei sitten vaan kiinnostanut viettää kaikkea vapaa-aikaansa esim. mun hyvässä seurassani.

Olisin mäkin ehkä kadonnut, jos olisi ollut joku paikka minne kadota.

Mutta ei, mä vaan puursin samaa tylsää kahvilahommaa ja kävin uudestaan ja uudestaan samat small talkit samojen asiakkaiden kanssa. En saanut opiskelupaikkaa, unelmien vuokra-asunto meni sivu suun eikä säästötili kasvanut tarpeeksi nopeasti. Tallillakin mä olin sama vanha Alviina, vaikka valmennusryhmään olin päässytkin. Hyvä hoitaja, erinomainen varusteiden puhdistaja, keskinkertainen ratsastaja. Olin nimittäin alkanut tajuta, ettei ratsastuskoulun valmennusryhmään kuuluminen kai sittenkään ollut sellainen meriitti, että tässä voisi itseään ammattilaiseksi nimittää.

Mulla oli siis aivan sairaan tylsää.

Olisin halunnut lisätä tähän loppuun, että ja silloin kun mulla oli tylsää, musta tuli erityisen vaarallinen, mutta mä en oikeastaan uskonut enää siihenkään. Ehkä mä olin menettänyt vaarallisuuteni, kun mun toiminta oli lakannut olemasta yllättävää. Voi juma, mun pitäisi ruveta taas yllättäväksi - tai tyytyä kohtalooni. Tylsään elämään.

[Alviina]

Kaspian, tulevaisuuden tähti
8. joulukuuta 2019 :: Halliestekisat, 80cm, sij. 1/3


Tee tuotos kisapäivästä. Saat käyttää tuotoksen toteuttamiseen max. 20 minuuttia.

Kilpailuiden huumaa! Kaspian sitten piti kilpailemisesta! Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi päässyt estekilpailuihin rallittelemaan. Treenaaminen ja kilpaileminen herra Susinevan hulppeilla hevosilla oli vienyt hirveän paljon aikaa ja kasvattanut pojan egoa eksponentiaalisesti. Nyt oli vihdoin aika ihan vain pitää rennoin rantein hauskaa ja unohtaa menestyspaineet, jollaisia Kaspian usein kasasi omille harteilleen tolkuttomat määrät.

No, paitsi ettei Kaspian kyllä koskaan lähtenyt kisoihin ihan vaan pitämään hauskaa. Tietysti kisoissa piti ratsastaa hyvin ja tavoitella mainetta ja kunniaa. Kasvavalla jännityksellä Kaspian kävi kisapäivän lähestyessä kuikuilemassa pikkuhiljaa päivittyviä lähtölistoja ja toivoi, ettei sinne ilmestyisi mitään kovatasoisia tallin ulkopuolisia ratsukoita. Tässä tallissahan ei ollut juuri ketään, joka olisi vetänyt vertoja kurinalaisesti ratsastusta treenanneelle synnynnäiselle lahjakkuudelle, jollainen Kaspian totta kai oli.

Ego ei antanut myötä ilmoittautua pienimpään luokkaan, ja kasikymppinenkin hieman kirpaisi, mutta terveen itsetuntonsa lisäksi Kaspianilla oli kuitenkin realismin rahtusia pääkopassaan. Eivät he Lassen kanssa olleet niin paljon niin suuria hypänneet, ettäkö olisi kannattanut mennä nolaamaan itseään metriin.

Tämän luokan he voisivat vaikka voittaakin, ja sittenkös Kaspianista saataisiin kirjoiteltua mairittelevia uutisotsikoita tulevaisuudessa, kun hän jo edustaisi Suomea kansainvälisissä huippukilpailuissa:
Suomalaisen kouluratsastustähden monipuolinen menneisyys: menestyi myös esteillä!
Kaspian Franssi villinä Linnan juhlissa: "Ehkä joskus vielä palaan esteratsastuksen pariin"
Vuoden ratsastusurheilija: "Vaakakuppi olisi voinut heilahtaa kumpaan lajiin tahansa"

[Alviina]

Kaspian ja Lasse Hopiavuoren kisoissa
>> Kutsu

KRJ:n alaiset tarinakisat, luokkataso helppo A, sijoitus 5/14
Tehtävänanto: Miltä tuntui ratsastaa tuulessa ja tuiskussa pikkukisoissa hyvin hoidetulla ulkokentällä loputtomien lumisten peltojen ympäröimänä? Tunnelmoi. Oliko lakeuksilla kilpaileminen ihana kokemus, kun komioolla pelloolla näki kauas, vai jäätyikö ikuisessa pohjalaisessa viimassa vain posket ja paloivatko hermot?

Järkevä ruuna ja kaino poika
"Mä olen tullut sokeaksi. Katso, maailma katoaa."
"Pölvästi. Ei se sitä ole, me ollaan vaan Pohjanmaalla. Muistatko kun sun piti fraasialiaksessa kerran selittää kaaheen laakee aakee etkä tiennyt mitä se tarkoitti? Tää on nyt se."

Sisarpuolten välinen sananvaihto herätti hilpeyttä lähellä norkoilevissa tytöissä, jotka hihittivät ja saivat Kaspianin punastumaan. Hän oli viidentoista ja vieraalla paikkakunnalla jättämässä itsestään muistoa, ja Anmari sai hänet heti vaikuttamaan typerältä kaivelemalla esiin vanhaakin vanhempia muistoja.

No, ehkä jo hänen avausrepliikkinsä vaikutti vähäsen yksinkertaiselta. Kaspian yritti paikata tilannetta hymyilemällä tytöille, mutta ujostuksen keskellä siitä ei tullut charmanttia virnettä vaan hullunkurinen huulikouristus. Tytöt hihittivät taas, ja Kaspian lannistui ja marssi laahustavalla sivumaulla hevosensa luo.

Se hyvä puoli oli rutinoituneen entisen tuntihevosen omistamisessa, että ruunan ei tarvinnut pelätä hätkähtävän oikeastaan mitään. Sitä eivät paljon koirien haukut kiinnostaneet, eikä itsensä pökkelöksi nolostellut ratsastaja. Joskus muinoin Lasse-ratsu oli ollut aika virma tyyppi, siis silloin, kun sillä vielä oli jotensakaan tuoreita muistikuvia orina olemisesta, mutta nykyään se oli vain ryhdikäs, tasaluontoinen ruuna. Sellaisella Kaspianin kelpasi kilpailla.

"Tehdään niin hyvä rata, että sitä ihastellaan maiseman laidalta saakka", Kaspian ehdotti hevoselle. Se tuntui hyvältä tavoitteelta.


Tuomarikommentit
Tuomarikohtaiset sijoitukset: 10-8-1
Tuomarin 1 kommentti:
Ihastuttavan viattoman oloinen päähenkilö, nuoren epävarmuus ja nolostelu täysin turhanpäiväisestä
hupsusta muistosta saavat hymyilemään kaikessa inhimillisessä, hellyttävässä uskottavuudessaan.
Tunnelma ja kohtaus kuin nuorten hevoskirjasta!

Tuomarin 2 kommentti:
Toimiva kerronta, mielenkiintoa herättävä alku. Tekstissä kävi erittäin hyvin ilmi se että kyseessä oli nuori hahmo! Ja huulikouristus voi apua! XD Lopetus on omalla tavallaan tosi hellyyttävä, hahmon ja hevosen välinen suhde syventää tekstiä kivasti ja antaa sille sielua. Tuntihevosesta omaksi hevoseksi. Tehtävänannon hyödyntämistä olisin kaivannut.

Tuomarin 3 kommentti:
Kaspian, olet suloinen! 😀

[Anne]

10.6.20 Kesäkoulua Helppo A-tunti

Kaspian seisoi aidan toisella puolella katsellen kaihoisasti, kun Mistel kiipesi Lassen selkään. Poika oli loukannut jalkansa pari viikkoa sitten ja Norjan kisareissu oli komistuksen osalta peruuntut veitsellä leikaten. Mistel oli osunut paikalle eräänä päivänä Kaspianin käydessä tallilla ja päätynyt juttusille kisareissusta. Olihan Lasse hyvässä kunnossa ja treenattu kisoja varten. Ja Mistel nyt aina oli hyvässä kunnossa, mutta oma hevonen kasvatti vatsaansa, joten paketti olis sillä selvä: Mistel ja Lasse lähtisivät kisaamaan Norjaan.

Ensin kuitenkin oli treenattava. Omien treenien lisäksi Mistel päätti mennä Helppo A-tunnille. Lasse oli ylivireessä, koska aiempien päivien hölköttely ei ollut saanut siitä karistettua ylimääräisiä energioita pois. Tunnilla se painoi kättä vasten ja oli edestä epätavallisen raskas. Laukassa Mistel sai Lassea pikkuhiljaa pyöreämmäksi, ja loppuraveissa hevonen jolkotteli isolla askeleella melko rentona. Ei kuitenkaan paras tunti ja Mistel jäikin ihmettelemään, miten Norjassa kävisi.