|
Post by Anne on Jun 16, 2020 9:47:49 GMT 2
20.6.2020 Sommersolverv 2020Tapahtuman sivutMistel ja Lasse patsastelemassa kisasuorituksen jälkeen läheisellä näköalapaikalla. Tulokset: 4. Helppo A 2/15 ( 72,778 %)
|
|
|
Post by Alviina on Aug 22, 2020 20:31:59 GMT 2
Kohti Seppele Cupia
Pää kallellaan Kaspian katseli hevostaan. Se näytti melkein samalta kuin ennenkin, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Kaspiania harmitti: hevonen oli lihonut. Kesälaitumella saattoi tietysti käydä niin, eritoten kun hän oli itse potenut alkukesäisissä futistreeneissä loukkaantunutta jalkaansa ja joutunut siten pitämään hevosta kevyellä liikunnalla melkein koko kesän. Elokuun ajan oli sitten treenattu, ja hevonen kyllä liikkui aivan hyvin, mutta kesämaha ei ollut päässyt sulamaan aivan niin paljon kuin Kaspian olisi halunnut.
Olisi pakko kisata pulskalla hevosella, sillä ei se kyllä enää ehtisi kovin paljon hoikistua. Voi jehna. Jos tässä nyt jotakin positiivista taikka epänegatiivista tahtoi asiasta keksiä, niin ainakin tuomarikin olisi pulska eikä siten oikeutettu hyvällä omatunnolla sanomaan mitään ratsukon lihavuuskunnosta. Keskimäärin ratsukko Kaspian Franssi - Lazur SOV olisi kuitenkin melkoisen "fit".
Siitä Kaspian piti, että kaiken kesäihran alla Lassessa oli kuitenkin lihasta. Oli sen eteen tehty töitäkin, ja oli ruokittu yhdestä jos toisestakin purkista, jotta hevoseen alkaisi kertyä lihasmassaa ja jotta sen karva kiiltäisi hienosti. Ja kiilsihän se! Tuikitavalliseksi ruunikoksi oli Lasse omistajansa mielestä harvinaisen hieno, säihkyvä suorastaan ja siltä osin täydellisen valmis häikäisemään Seppele Cupissa.
Niin kovasti oli Kaspian paiskinut hommia hevosensa kanssa sitten kun oli jalan puolesta pystynyt, että tuntui kuin koko loppukesä olisi hujahtanut siinä sivussa aivan huomaamatta ohi. Nyt, kun kisoihin oli enää viikko aikaa, poika pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja katselemaan ympärilleen. Tuntui kuin hän ei olisi lainkaan tuntenut ihmisiä ympärillään; ja tottakin se oli, eihän hän oikeastaan tuntenutkaan. Kaikkia hän moikkasi ohikulkiessaan, mutta ketään ei kiinnostanut jäädä pidemmäksi aikaa hänen kanssaan juttusille. Kaspian ymmärsi kyllä. Itsehän hän oli pitäytynyt minimaalisissa puheissa muiden kanssa. Joskus oli yksinäistä olla tallilla käyvä teinipoika, kun ei oikein sopinut aikuisten joukkoon eikä jaksanut ihastua jokaiseen oman ikäluokkansa tyyppiinkään tai vastavuoroisesti vältellä muiden ihastusta.
Tässä oli kuitenkin jotakin suurempaa yhteistä tuloillaan. Sen tunsi. Tallissa kuhistiin ja kohistiin miellyttävällä tavalla, odottavaisesti, sopivasti jännittäen ja jotakin yhdessä valmistellen. Sellaisessa tilanteessa uskalsi Kaspian Franssikin avata sosiaalisen pelin.
"Moro. Mites teillä treenit kulkee?"
Jos Kurre hämmästyikin siitä, että Kaspian häntä sillä tavalla lähestyi, ei siitä tokenemiseen kestänyt kauan. Kohta tuo pari vuotta nuorempi poika jo kertoi harvoilla sanoilla Hallasta, treeneistä ja kisaodotuksista. Sitten oli Kaspianin vuoro sanoa, että epäilytti olisiko Hanskilla sittenkin otsaa antaa noottia Lassen kesäkunnosta, ja siihen Kurre nauraa höräytti pienesti.
Vaan eipä juttu vielä sen pidemmälle oikein luistanut. Kun akuuteimmat hevosasiat ja lähestyvän Seppele Cupin fiilistely oli käyty läpi, teinipojat kai tajusivat, että ei heillä oikein ollut muuta yhteistä. Kaspian kohautti henkisesti olkiaan ja jatkoi päiväänsä. Ei hän saanut yhdessä päivässä taiottua pullukasta ruunastaan sporttista orhia eikä itsestään supersupliikkia jokapaikan ja -porukan puhemiestä. Kaikki aikanaan, kai.
|
|
|
Post by Anne on Jun 3, 2022 9:28:49 GMT 2
17.6.2022 Eeppinen vaellus - Tipihipiän perinnetilaFiia ja Lasse saapumassa tilalle. Aitauksessa tilan tyttö ja lehmä. Kaspian vuokrasi Lassen Fiialle vaellusratsuksi. Hannes maksoi kylläkin vuokran.
|
|
|
Post by Jusu on Jun 11, 2022 11:41:15 GMT 2
Kesätunnilla Lynn kertoo:
Osallistuminen Seppeleen kesätunneille oli ollut hetken mielijohteesta tehty päätös, joka teki minut kovin iloiseksi. Lilianin jätin viettämään aikaa isovanhempiensa luokse, ja sitten käänsin auton nokan kohti vanhaa tuttua tallia. Mieto jännitys porisi mielen perukoilla. Olisiko tässä sitä samaa vanhaa tunnetta? Kuinka suureksi Seppele-nostalgia oikein voisi kasvaa?
Tallin pihassa tuntui, että aika suureksi. Ja vielä sittenkin, kun seisoin katsomassa tuntilistasta hevosjakoa (en niinkään siksi, ettenkö olisi jo tiennyt ratsuani etukäteen - Saksaan Danielin luokse treenimatkalle lähtenyt Kaspian Franssi oli tyytyväisenä luovuttanut hevosensa mun ratsastettavaksi, ja silläpä treenaisinkin tulevat neljä päivää - mutta sen Nostalgian vuoksi ja tarkistaakseni, olisiko tunnillani ketään tuttua), tunne kasvoi.
Sivusilmällä huomasin parin teinitytön vilkuilevan minua. Kun kaappasin satulahuoneesta kantoon Lassen varusteita, yksi niistä lähestyi minua sellaisen Tallille Kuuluvan ihmisen olemuksella, josta osasin päätellä hänen olevan vähintäänkin vakioviikkotuntilainen. "Moi", se sanoi ja vaikutti ystävälliseltä, jos kohta vähän epäluuloiseltakin. "Ootko tulossa kesätunnille?" "Moi. Joo, Hanskin koulutunnille", kerroin ja tiesin päivänselvästi, että minut oli tulkittu tallin ulkopuoliseksi vierailijaksi jo tallin ovista sisään astellessani; niin vieras naama tätä nykyä olin. "Kiva", tyttö sanoi ja hymyilikin vähän, vaikka en usko, että asiassa oli sen mielestä mitään henkilökohtaisen kivaa oikeasti. Mutta sellaisiksi tallitytöt oli ohjelmoitu. Varmaan se oli ajatus siitä, että avuliaisuudella voisi joskus saada tallissa etuja, kuten ilmaisia ratsastusmahdollisuuksia, kun joku oikea taho sattuisi huomaamaan Juuri Sinun Panoksesi Tallin Hyväksi. Sukkelasti tyttö sitten vilkaisi sylissäni olevia varusteita ja sanoi liukkaasti: "Tota, noi on kyllä sit muuten yhden yksärin kamat. Mä voin auttaa sua ettimään oikeet, jos sanot sun tuntiratsun nimen."
Tuntiratsussa oli hiuksenhieno painotus.
"Kaspian pyysi mua ratsastamaan Lassea", sanoin, ja kaduin heti sitä, etten sanonut LasseLLA. Hevosella ratsastamisen ja hevosen ratsastamisen ero oli olemassaoleva ja jälkimmäinen kalskahti ammattimaiselta, jollaiseksi puolestaan tämä tuntematon tyttö minua tuskin uskoisi. Eihän hän tiennyt ratsastuksenohjaajan opinnoistani ja vuosista Mallaspuron ratsastuskoulun tallityöntekijänä ja sittemmin tuntien pitäjänä. Hädin tuskin muistin niitä aikoja enää itsekään. "Tunnetko sä Kaspianin?" tyttö penäsi epäuskoisena.
Hänen ilmeestään näki, kuinka hän yritti sovitella palasia yhteen. Olin ehdottomasti liian vanha olemaan Kaspianin (tyttö)ystävä, liian nuori ollakseni hänen äitinsä ja muita vaihtoehtoja hän ei välttämättä ihan heti keksinytkään. Kieltämättä jouduin itsekin hetken miettimään, miten tuttavuutemme selittäisin. Mun ex-mies on Kaspianin valmentaja olisi saanut mut kuulostamaan aivan ikälopulta.
"Tunnen, ja Lassekin on mulle tuttu hevonen", vastasin lopulta sen ihmeempiä selittelemättä, ja tyttö avasi mulle kohteliaasti satulahuoneen oven, jotta pääsin Lassen varusteiden kanssa käytävälle, missä tuntematon seuralaiseni yhä varjosti minua. "Aijaa! Sä oot varmaan sitten käynyt ennenkin Seppeleessä. Lassehan on asunut täällä aika kauan", tyttö arveli nyt jo aidompaan ystävällisyyteen kallistuen; olin voittanut hänen uuteen tulokkaaseen kohdistuvan epäluulonsa. Naurahdin vähäsen. "Mä oon käynyt täällä aika kauan myös", kerroin. "Mulla oli hoitohevosiakin. Senttiä hoidin pisimpään." "Okei?" tyttö vastaanotti tiedon.
Ymmärsin, että tallissa ei enää ollut montaakaan sielua, joka olisi tavannut Sentin. Satumaisen kultaisen ja kuunsirppipäisen puoliverioriin kuolemasta oli kulunut vuosikausia ja tallissa oli väki vaihtunut moneen kertaan kaiken sen jälkeen. Äkkiä nostalgia hiipui alakuloiseksi tyhjyydeksi, kun oivalsin olevani menneen talven Lynn. Tallissa ei ollut ketään tuttua moikkailemassa oman tai hoitohevosensa karsinalta. Tiesin, että jotkut kävivät täällä edelleen - Cella ja Inkeri varmaan ainakin - mutta vähiin kävivät hekin, ja kun heitä ei juuri nyt näkynyt, olin kovin, kovin orpo. Minut jätettiin omiin oloihini loppuajaksi ennen tunnin alkua. Muut juttelivat keskenään, nauroivat ja kiusoittelivat toisiaan ja kommentoivat toistensa hevosia ja niiden kesämahoja, mutta minä olin se tuntematon outolintu, joka puhui hevosista, joista kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan. Edes Hanski ei tervehtinyt minua mitenkään erikoisesti, tai siis, Hanski ei tervehtinyt minua ollenkaan. Mitäpä turhaan.
Tunti ei ollut kovinkaan vaativa. Korkeintaan köröttelimme vaihtelevilla volteilla ja ympyröillä pölisevää kenttää ympäriinsä kaikissa askellajeissa, enimmäkseen kevyessä ravissa ja käynnissä, ja jonkun pohkeenväistön Hanski meiltä pyysi. Ilman panostavaa säätäkin olisin silti taatusti ollut tunnin jälkeen hiestä märkä, sillä Lassella oli yhä ison hevosen isot liikkeet ja pitkä, vaikeasti hallittavalta tuntuva kaula itsepäisten lapojen päässä, enkä minä ollut lähellekään entisessä ratsastuskunnossani. Hanski ei sanallakaan kehunut ratsastustani tai Lassen liikkumista, ja olin hänen hiljaisuutensa kanssa samaa mieltä. En minä saanut Lassesta esiin sitä hevosta, joka se olisi voinut olla.
Tunnin päätyttyä uhmasin Vierailijatuntilaisen statustani ja ratsailta nousun ja talliin menemisen sijaan vein Lassen vielä metsään kävelemään. Se oli tottunut treenaamaan Kaspianin kanssa tehokkaasti, ja varmaan se ei hapantuisi lainkaan pienestä ekstrakäyntilenkistä humputtelutunnin lisäksi. Linnunlaulun keskellä rapsuttelin hevosen harjantyveä ja mietin, kauanko Kaspian pitäisi ruskean ruunan itsellään. Oli arvattavissa, että kunnianhimoinen poika alkaisi ennen pitkää pitää vanhaa tuntihevosta itselleen riittämättömänä, ellei ollut jo alkanut. Poika treenasi PSG:tä ja Interiä Danielin hevosten selkään päästessään ja kokeilisi Saksan matkansa aikana varmasti useita flashysti liikkuvia nuoria lupauksia, ja Lasse oli vaativan B:n puksuttaja, jolle kertyi ikää ja kilometrejä vuodesta toiseen lisää ilman että sen kapasiteetti siitä mihinkään kasvoi.
Jos vain olisi aikaa, ajattelin, luotto-Lassehan olisi minulle tosi kiva tätiratsu. Vaikka en siitä tänään kummoisia irti saanutkaan ja tuskin saisin ihan äkkiä myöhemminkään, se ei siinä hukkaan menisi. Tasokkaat kenttäkisaratsuni vuosien takaa olin myynyt ja antanut ylläpitoon jo ikuisuus sitten, enkä sellaisella hetkeen tai koskaan mitään tekisi, mutta olihan tämä nyt kivaa: käydä hölköttelemässä ja muistamassa, miten joskus osasin ratsastaa.
|
|
|
Post by Fiia on Jul 29, 2022 22:59:43 GMT 2
21.6.2022 Eeppinen vaellus - tiistai
Eeppinen vaellus oli jo tiistaihin mennessä osoittautunut nimensä veroiseksi ja tarjoillut matkantekijöille yhtä jos toista. Jos olinkin Turussa unohtanut, millaiseksi meno saattoi Seppeleen tapahtumissa yltyä, nyt toden teolla muistin jälleen.
Kivi-Hannes oli suunnitellut reitin, jossa ei ollut muuta vikaa kuin se, että sen ratsastaminen olisi oikeasti vienyt kaksi viikkoa. Niinpä vaikuttava, liki kolmenkymmenen hevosen letkamme joutui paitsi pitämään melkoista vauhtia yllä, myös liikkumaan aikaisesta aamusta myöhään iltaan. Ja koska minä en ollut ratsastanut edes kahta tuntia putkeen sitten vuoden 2017, muuttui urakka jo ensimmäisen päivän jälkeen kohtuulliseksi urheilusuoritukseksi. En ollut muistanut omistavanikaan suurinta osaa niitä lihaksia, joita ratsastaessa särki, ja erinäisissä ja välillä epämääräisissäkin majoitteissa nukkuminen oman sängyn sijaan aiheutti omia kolotuksiaan kolmeakymppiä uhkaavasti lähenevään kroppaani.
Prinssi Kaspian oli ystävällisesti lainannut Lassen ratsukseni. Onnekseni se oli hevosista reippaimmasta päästä, eikä sitä tarvinnut patistella eteenpäin. Lasse oli kuitenkin selvästi tasoittunut takavuosista ja pysyi omalla paikallaan jonossa ilman kommervenkkejä. Sen ravi oli edelleen iso ja ilmava, ja laukka kuljetti meitä metritolkulla eteenpäin jokaisella voimakkaalla askeleella, mutta keskimäärin pystyin nautiskelemaan maisemista ja ratsastamisesta vailla kuolemanpelkoa.
Paitsi tiistaina – tiistaista oli nautinto kaukana.
Edellinen yö rannalla oli mennyt yhdellä jos toisella pitkäksi, ja ainakin Juli ja Anton näyttivät jopa hieman vihertäviltä ratsujensa satuloissa keikkuessaan. Vaikka itse olin nukkunut kutakuinkin kolmen tunnin päiväunet ennen Allun ja Annin meikkisession ääniin heräämistä, myöhään valvominen tuntui minunkin jo valmiiksi raihnaisessa kropassani. Helteinen yö oli taittunut painostavaan aamuun ja hiostavaan päivään, ja jo melko pian sen jälkeen, kun olimme lopulta päässeet ratsain matkaan, taivaalle oli alkanut kerääntyä tummia pilviä.
Sitten jyrisi, ja sitten alkoi sataa.
Ukkonen hermostutti hevosia. Ne olivat säpäköityneet. Lassen korvat pyörivät villinä ympyrää. Keskellä metsää ei ollut mitään tehtävissä, matkaa oli jatkettava. Hannes laittoi Pinjaan vauhtia, ja hevosjono eteni laukansekaista ravia pitkin metsäautoteitä. Minä kiskoin toisella kädellä huppua kypärän päälle, toisella yritin estää Lassea ryysäämästä edellä menevän hevosen perään. Tuuli puhalsi puut vinoon, sateen kohina kiihtyi ja sitten hiljeni hetkeksi, ja kauempana myrskynsinistä taivasta halkoi äkkiä salama.
Joku kiljahti, ja Lasse hypähteli laukka-askelia sivuttain. Sain sen tönäistyä takaisin tielle juuri ennen kuin se olisi laskeutunut vähemmän aristokraattisesti ojaan. Puristin ohjia käsissäni toivoen, että saisin palauttaa Kaspianille ehjän hevosen vaelluksen päätteeksi. Vai tähänkö tämä maallinen vaellus nyt päättyisi?
Juuri, kun ilmassa leijuva sähkö oli käymässä liki mahdottomaksi sietää, letkamme putkahti metsästä niityn laitaan. Edessämme piirtyi vanhan myllyn ääriviivat. Minulta pääsi helpotuksen huokaus ja annoin ohjan valua märkien sormieni välistä pidemmiksi, Lassekin pärskähti ja laski raville. Pääsisimme juuri parahiksi myrskyn silmästä suojaan, ja vaikutti siltä, että kaikki hevoset ja ihmiset olivat vielä mukana jonossa.
Voi, kuin olisin tiennyt, mitä ilta toisi tullessaan – mutta ehkäpä toisaalta parempi, etten, tai olisin saattanut kääntyä kotimatkalle saman tien, myrskyä tai ei.
|
|
|
Post by Piritta on Sept 23, 2022 9:28:10 GMT 2
Eteenpäin Lynn kertoo:
Ratsastin Lassea lävistäjällä eteen ja kuvittelin, miltä sen lisätty ravi olisi voinut tuntua, jos vielä osaisin ratsastaa Sillä Tavalla. Tarkasti ja täsmällisesti, tosissaan. En ollut koskaan ollut suuri kouluratsastaja, mutta kylliksi taitava kuitenkin, että tiesin Lassen ryhdin valuvan lävistäjän loppua kohden kehnommaksi ja huomasin epätasaisuutta tahdissa. Itseaiheutettua. Itsepä hoputin hevosta, ja näyttävän askeleenvenymisen sijaan sain alleni kiireisen hevosen.
Ruunahan olisi osannut. Kun Kaspian Franssi istui sen satulassa, Lassea saattoi hädin tuskin ajatella etu- tai jälkiliitteellä "entinen tuntihevonen". Ratsastuskouluun ruuna olikin aina ollut laadukas, sellainen hevonen jolla saattoi saada kokemuksia Oikeasta Ratsastamisesta. Yhtä lailla se oli kuitenkin rehellinen eikä loistanut yksinään. Asioita piti tehdä oikein. Hetkittäin minä teinkin, ja silloin aidan takaa kantautui Cellan kannustavia "makee!" -hihkaisuja, ja ne vähän naurattivat mua, sillä en ollut täysin varma siitä, kiinnostiko länkkäriystävää aidosti se, miten paljon kouluratsastusyritykseni muistutti kouluratsastusta.
Tuntui kuitenkin kivalta sekä kaivella muistista ratsastuksen taitoja että tehdä se Cellan (aidosti tai lämpimikseen) kannustamana. Tallihommiin oli aina kuulunut yhteisöllisyyttä, joka ei muualla koskaan täsmälleen samanlaisena toteutunut.
Mitä ilmeisimmin tallihommiin kuului nykyään myös draamaa, jollaista ei joko ollut samoissa mittakaavoissa aiemmin ollut tai jota en vain ollut yhtä selvästi tunnistanut, kun olin itse ollut osallisena.
Teimme loppukäynnit tutulla metsälenkillä niin, että Lasse löntysti perässämme, kun me Cellan kanssa käveltiin ja puitiin Liekkijärven menoja ja meininkejä. Olihan niitä ollut aina, jossain määrin, mutta Cellan puheista sain sellaisen käsityksen, että nyt jokaisella oli jotakin. Koska en tuntenut nykyisiä tallilaisia lainkaan, kaikki ohimennen lausutut nimet menettivät iloisesti merkityksen päässäni, ja epämääräiset sattumukset ja sosiaaliset suuronnettomuudet, joista Cella tiesi paloja sieltä ja toisia täältä, alkoivat kuulostaa elokuvalta, jota en ollut viitsinyt keskeyttää käydäkseni sammuttamassa piippaavan pyykkikoneen, nukuttamassa uudelleen heränneen Lilianin ja tekemässä salaiset iltapalapopcornit. Olin saanut kuulla kokonaisen kesän ja alkusyksyn edestä juonikäänteitä ja ymmärsin niistä yhtä vähän kuin sieltä täältä katsotusta elokuvatekeleestä.
"Oliko tommosta draamaa muka silloin kun me oltiin nuorempia?" kysyin melko varmana siitä, että ei ollut ollut. "Kenellä oli ja kenellä ei", tokaisi Cella, jonka puoli elämää oli tietysti mennyt Aleksanteri Holman kanssa säätämiseen. Ja kun nyt asiaa mietin, niin olihan talliin aina mahtunut kaikenlaisia persoonia ja heidän ympärilleen jos jonkinlaisia tapahtumaketjuja.
Alkoi tuntua syksyltä, kun katseli puiden sieltä täältä keltaoransseiksi värjäytyviä lehtiä, ja Seppele ja syksy olivat ikoninen pari. Olin iloinen siitä, että tänä syksynä ehtisin ehkä muutamankin kerran käydä ratsastamassa Lassella ja tutkailemassa tallin elämänmenoa mukavasti sivusta. Draamaa en elämääni kaivannut: sitä ei mahtunut. Mutta sitä kaiken alla turvallisena lymyävää tuttuutta ja lämmintä tunnelmaa, jonka Seppeleestä muistin, kyllä olin valmis ottamaan taas elämääni.
Siinä elämässä olin vaivihkaa mennyt tarpeeksi eteenpäin voidakseni palata välillä hieman vanhaan ilman, että jumiutuisin mihinkään nostalgiaan liiaksi. En enää kaivannut sitä, että elämä olisi ollut niin kuin ennen. Daniel sai mennä menojaan koreiden kouluratsujensa ja uuden vauvansa ("Lilian oli parempi vauva kun se näytti vähemmän maahiselta", oli minulle lojaali Cella kommentoinut asiaa aiemmin, kun olimme olleet katsomassa hänen omaa monsterivarsaansa) kanssa. Liekkijärvi sai savuta omaa draamaansa ilman että minun tarvitsi olla velvollisuudentunnosta kaikkien olkapäänä. Artsi sai kaikin mokomin terrorisoida kylää siipikarjallaan ilman että saisi minua juoksemaan tunnollisen tallitytön perikuvana niiden perässä.
Olin luopunut kiinteästä roolistani ja vastaanottanut uuden statuksen vierailevana tähtenä, joka sai osakseen kepeitä kohtauksia ja ohimeneviä vilahduksia tapahtumien laitamilla. Se sopi mulle erinomaisen hyvin.
|
|