|
|
Post by Anne on Dec 10, 2015 10:58:41 GMT 2
Perinteinen Aatoratsastus jouluaaton iltapäivänä. Lähdemme matkaan n. klo15 ja palaamme, kun hämärä on jo laskeutunut. Puolessavälissä matkaa sytytetään lyhdyt. Reissun jälkeen tallissa gögitarjoilu ja jokainen osallistuja saa auttaa osaltaan pienesti aattoillan tallin tekemisessä. Matkaan on mahdollista osallistua myös reki- tai kärrykyydillä. Artsi ja Tappi ovat luvanneet tulla Röllin kanssa jeesimään. Tervetuloa!
Ja ihanaa joulunaikaa kaikille!
Elli - SolttuTuulia - Ruusa  Clara - Netta Wenla - Gitta Salma - Bona Sussu - Rokki Pihla - Loeke Emmy - Kuutti Fiia - Elmo Luna - Humu Aurinko - Venna Däni - Topi (vastuussa hevosryhmästä  ) Lynn - Ransu Britta - Eela Aleksanteri - Myntti Cepa - Windi Sandra - Ari Robsu - Harry Kuura - Huiska Rosa - Kössi Andrei - Rotta Jason - Alex Anni - Laila Loviisa - Frank Krisu - Tollo Reki: Tappi - RölliSartsu Anne Mikaela Inkeri - Siiri (kärryt) Pyry - Reino (kärryt) Krister - LemonLumihiutaleet leijailivat alas taivaalta, omaan hiljaiseen tahtiinsa. Seppeleen tallinpiha ei kylläkään ollut hiljainen, vaan täynnä hevosia ratsastajineen. Myös pienet shettiskärryt olivat Siirin käytössä ja Reino veti raskaampia puukärryjä. Ja ettei kulkupelit olisi loppuneet kesken, oli Tappi valjastanut jyhkeän pohjoisruotsinhevosen Röllin reeen eteen ja otti nyt autuaasti ihmisiä kyytiin. Elli järjästi letkan mieleisekseen, Krister sai Lemonin kanssa jäädä viimeiseksi. Anne kävi vielä kiristelemässä vöitä, viimeisenä Lemonin. "Olisihan se mukava ratsastaa", Anne hymähti miehelleen. "Mutta kyllä toi rekikin kelpaa. Sariannalla on kuulemma glögiä mukana." "Toivottavasti ei terästettyä", Krister hymähti ja vilkaisi Annen pyöristyvää vatsaa. "En usko", Anne vastasi hymyillen ja taputti tamman vaaleanruskeaa kaulaa. Siten hän kiipeli rekeen Mikaelan ja Sartsun väliin ja veti hieman ummehtuneelta tuoksuvaa vilttiä ylleen. Reessä oli oli lämmin ja kotoisa ja asiat olivat niin onnellisesti kuin vain mahdollista. 
Lynn ja Ransu letkeässä ravissa alkumatkasta.
Lyhtyjen sytytystä. Kuura ja Huiska =) |
|
|
|
Post by Tuulia on Dec 24, 2015 22:46:05 GMT 2
Auringonlasku oli kaunis.
Viimeiset säteet kimmalsivat hangella matkatessani kohti Seppelettä. Taivaanranta oli kauniin kultainen ja pilvet hekumoivat hempeän vaaleanpunaisina. Niistä minulle tuli mieleen eilinen iltapäivä kotona, kun Miku oli tullut kylään. Sekä äiti, että mummi, olivat käyttäytyneet asiallisen kohteliaasti, mistä olin äärimmäisen kiitollinen. Mutta kun poika oli lähtenyt, sain kuunnella pitkään niin mummin "voi että olipa suloinen ja niiin komea poika"-ylistystä kuin äidin "muistahan olla sitten varovainen, oot vielä toosi nuori ja paljon sullon koettavaa ennen perhe-elämää"-paasausta. Huoh. Hyvähän äitin oli sanoa, itsehän sai minut 16-vuotiaana.
Havahduin mietteistäni Seppeleen polun kohdalla, kun jätin kelkkani siihen tavalliseen tapaan. Kipsuttelin tallille, missä hääräsi mieletön määrä porukkaa. Lähes jokainen hoitaja ja muutama muukin oli lähdössä maastoilemaan.
"Tavataan pihassa puolen tunnin päästä", Elli kailotti tallin ovella saapuville ihmisille.
"Eiks Anne vedäkään maastoa?" joku kysyi naiselta.
"Ei tänä vuonna", Elli vastasi silmää vinkaten ja taputti masuaan. Mitä, saisiko Anne vauvan, oi ihanaa!
Ja hetken päästä, kun hoidin Ruusua aitassa (ja satuin ihan vaan vahingossa vilkasemaan puhelinta), näin kuinka Sebetapit-whatsappryhmämme tulvi viestejä Annen vauvauutisista.
Ja se ryhmä ei ollut enää Sebetapit.
Se oli Kummitädit .
Ja pikavilkaisulla selvisi että tulevalla vaavilla olisi vähintään toistakymmentä yli-innokasta kummitätiehdokasta.
Vai miten olisi kummisetä? Daniel, sehän oli jo saanut setä-nimen. Däni-setä haha.
Ja en mä oikeesti kun vilkassut puhelinta, koska olin pian valmiina ratsailla, ilman satulaa. Rakastin hevosen lämpöä, joka piti omat kintut lämpöisinä koko matkan. Ja satulan narinasta sai tarpeekseen tunneilla - maastoon lähdetään ilman. Siinä tuntee hevosen muutenkin aivan erilailla.
Mä lähdin heti Ellin perään, kun Ruusalla oli hieman menohaluja. Clara vierestäni tuli perääni, ja kyselin häneltä, mitä tekisi illalla. Me lämmitettäisiin sauna, meidän pikkuinen pihasauna, ja saunottaisiin kolmistaan - mä, äiti ja mummi. Mummi oli varmaan itse ratsastamassa nyt hevostaan ja äiti ehkä lenkitti Aleun, että jaksaisi taas nukkua kopissaan aamuun asti. Aleu ansaitsi kyllä onan jouluherkkunsa, eli vanhan, mädän (ja pahalle lemuavan) hirvenluun, joka oli sen mielestä parasta herkkua mitä maan päältä löytyi kaluttavaksi.
Mä kuulin, kuinka nauru raikasi taaempana ratsukkoletkassa. En koskaan ollut tutustunut kummemmin Elliin, mutta hän varmaan tulisi tutuksi, kun Anne vahtii kersaansa. Elli kertoili omista lapsuutensa jouluistaan, ja mä kerroin meidän joulusta.
Ja sisälläni jokin pieni olento oli kipeä kaipuusta poikaa kohtaan, jota en ollut päivään nähnyt. Eilinen oli kyllä paras joululahja <3
Hämärtyvässä aattoiltapäivässä otsalamput syttyivät toinen toisensa jälkeen ja katselin, kuinka Ellin ja Soltun heijastimet kimmelsivät. Vähän ennen laukkasuoraa sytytimme lyhdyt, jollainen jokaisella oli mukana - ja onneksi Ruusa oli rauhoittunut siihen mennessä. Lyhty hohti kauniisti, mutta muutamat lamput jäi turvallisuuden vuoksi päälle.
Loppumatka meni lyhtyä vahtien ja Ruusua hidastaen, kun se aina välillä olisi halunnut yrittää edellä kulkevasta suokista ohi. En enää keksinyt mitään sanottavaa Ellille tai Claralle, mutta se ei haitannut. Nautin joulun rauhasta ja hiljenin itse metsän mukana. Rakastin joulua. Etenkin tämmöistä valkoista. Vaikken paljoa lahjoja koskaan saanut, rakastin joulua. Sen tunnelmaa.
Talli tuli kuitenkin pian vastaan, ja taivas oli jo ihan pilkkopimeä. Saisimme vielä juoda glögiä ja syödä viimiset piparit, kunnes laittaisimme tallin ja hevoset uinumaan, joulun rauhaan.
Rauhallista Joulua <3
|
|
|
|
Post by Emmy on Dec 25, 2015 23:23:15 GMT 2
 Auringon laskiessa sytytettiin lyhdyt.
Rauhallista joulunaikaa!
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73 
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Dec 27, 2015 2:37:26 GMT 2
24. joulukuuta 2015
Aattoratsastus | Tappia ei kiinnosta Jos totta puhutaan, kävi mun vähän Tappia sääliksi. Me reen naiskolmikko tultiin loistavasti toimeen. Sartsu oli varautunut isolla termospullolla glögiä sekä ylimääräisillä mukeilla, joten pian meidän kaikkien näpeissä oli höyryä kuppi tummaa juomaa. Mun lapaset oli saaneet väistyä, jotta sain lämpimän pinnan suoraan vasten kohmeisia sormia. Sartsu hymyili iloisesti puraisten palan piparista. Siinä ei tietenkään ollut vielä mitään miksi mä olisin miesparkaa säälinyt. Se oli enemmänkin siinä, kun hieman kankean small talkin jälkeen me eksyttiin oikeasti ystävystymään ja keskustelunaihe vaihtui nopeasti Röllin pörröisestä harjasta tai ihanan jouluisesta pakkassäästä tamponimerkkisuosituksiin. Ei ihan se keskustelu, jota kuvittelin käyväni Seppeleen omistajan Annen kanssa, mutta siinä nyt vain kävi niin. Mä olin aika varma, että Tappi huokaili ja tuhahteli meille minuutin välein. Mä en ymmärtänyt syytä lainkaan, joten tyydyin hymyilemään aurinkoisesti ja juomaan lämmintä juomaa nenänpää punertaen kylmästä ilmasta. Sartsu tarjosi heti lisää mukin tyhjennyttyä. Mä vastasin kieltävästi ja kiitin edellisestä ylitsevuotavasti. Vedin lapaset takaisin lämmenneiden sormien suojaksi vetäen harmaata huivia paremmin kasvojen suojaksi. Mun letit tunkivat pipon alta vallattomasti. Taivaalta tippui lumihiutaleita, ne takertuivat mun pitkiin ripsiin ja sulivat poskille. Fiilistä vain paransi auringonlasku, joka värjäsi taivaan kullankeltaiseksi. Mä en osannut ajaa hevosia. Se vähän suretti, koska omistin mä sentään suomenhevosen. Mä pidin monipuolisista hevosista, joiden kanssa kykeni tekemään mitä vain. Tietenkin mä olin etsinyt nimenomaan kouluratsastukseen sopivaa suomenhevosta ja olihan Lusmu kaikkea mitä voin toivoa. Se ei osannut hypätä kovinkaan hyvin (vauhti korvaa laadun, you know), mutta en osannut mäkään. Ehkä se olikin syy, en mä osannut Lusmua opettaakaan. Olihan se täysin mun koulutuksen tulos. Katsellessani kuitenkin ympärilleni reessä, korkeaa hankea ja orastavaa täysikuuta taivaanrannassa, mä mietin kuinka kivaa se olisi. Valjastaa Lusmu ja lähteä lenkille. ”Tää on kivaa”, mä huokaisin ja mun hengityksestä syntyi ilmaan huurupilvi. ”Niin on”, Sartsu myötäili. Sen tukka hapsotti suuren villapipon alta. Latvat olivat kevyesti huurtuneet. ”Mäkin haluisin osata ajaa”, mä kerroin mun ajatuksissa. ”Olisi niin mukavaa vaihtelua välillä humpuutella kärryjen kanssa! Olisihan mulla suomenhevonenkin, jonka hermot on terästä ja sen saisi varmasti helposti kärryjen eteen vaikka se yhdeksän onkin.” ”Millainen suomenhevonen?” kysyi Tappi meidän edestä, avaten suunsa ensimmäistä kertaa koko päivänä. ”Sellainen tanakka kouluhevonen, ori”, mä hymyilin haaveilevasti. ”Takapuoli kaipaa vain omaa fanikerhoa. Veikkaan, että se ei sanoisi kärryistä juuri mitään. Se on aika helppo tapaus. Näyttää varmaan jonkun silmissä vähän työhevoselle.” ”Helpostihan sellaiset saa totutettua. Kyllä näitä kärryeksperttejä tästä tallista löytyy”, Tappi hörisi ja vilkaisi nopeasti taakseen. ”Kysyt vaan.” Mä hymyilin lämpimästi. ”No hyvä, ehkä mä sitten kysyn joskus!” Tappi kääntyi takaisin eteenpäin maiskauttaen Röllille meidän jäädessä muista jälkeen. Edessä oleva hevonen oli ihastuttavan värinen ja lyhdyn valo hohkasi sen karvasta. Sen kyydissä istuvasta jätkästä mä muistin pikkujouluista kyllästyneen ilmeen, mutta nyt mä olin varma, että senkin suupielessä karehti hymy sen kääntyessä vilkaisemaan taakse. Meidän takaa shetlanninponia ajava Inkeri (jonka nimeä en voinut unohtaa, olin yhä pahoillani siitä mekosta) huusi sille jotain, mutta mä en kiinnittänyt siihen tarkempaa huomiota. Kun Sartsu alkoi kyselemään Annelta tallilla kiertävistä vauvauutisista, mä tyydyin vain katselemaan maisemia pieni hymy kasvoilla. Lyhdyt lepattivat, vaikka ei tuullutkaan. Musta se oli vaan kivaa, koska se toi tunnelmaa. Ja sitten joku veti keskustelun takaisin tamponeihin ja Tappi otti vanhan tympiintyneen ilmeen kasvoillensa. |
|
|
|
Post by Anni on Dec 27, 2015 21:07:59 GMT 2
Musta oli tuntunut hirveältä jättää Jiri kotiin, mutta mies oli hymyillen hätistellyt mut kohti Seppelettä ja luvannut laittaa tallin ja kodin kuntoon illan joulunviettoa varten. Niinpä mä olin surumielinen hymy huulillani hakenut tarhassa möllöttäneen Lailan talliin, varustanut sen ja verhonnut löytämääni ratsastusloimeen.
"Aleksanteri", mutisin nähdessäni Mynttiä taluttavan hahmon käytävällä.
"Anni", vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Ajatus pikkujoulujatkoista sai mut virnistämään - mä olin saanut sinä iltana useammankin uuden kaverin. Jiri-parka oli loppuillasta lähestulkoon kaapannut mut "mustasukkaiseen" syleilyynsä, kun olin ensin hengannut Aleksanterin ja Danielin seurassa.
"Oot lähteny", jatkoin virnuilua. Aleksanterin kasvoilla häivähti huvittuneisuus, jonka poika peitti nopeasti vakavalla nyökkäyksellä.
"Joulun henki potkas persiille."
Mun teki mieli kommentoida jotain nasevaa, mutta joulun kunniaksi mä jätin sen tekemättä. Sen sijaan mä laskin Aleksanterin ja Myntin edellemme, lähtien sitten kaksikon perään hihaani natustaneen Lailan kanssa.
Mukava pikkupakkanen sai posket punoittamaan, kun hevosletka eteni lumisen tien reunaa. Laila oli hillunut koko alkumatkan otettuaan kipinää edellä pompahtelevasta Alexista. Lopulta tamma oli kuitenkin lopettanut pelleilyn mitä luultavimmin perinteisen "tontut eivät tuo lahjoja tuhmille hevosille" -setin ansiosta ja meillä oli ihan mukavaa. Alkuraveissa Laila suorastaan liiteli enkä mä voinut kuin toivoa pääseväni esittämään tamman kanssa samanlaista ravia joskus valvovien silmien alla. Puoliveritamma oli väläytellyt mulle niin paljon potentiaalia, ettei mun treeni-inspiraatiolle näkynyt loppua.
Hyräilin itsekseni joululaulupotpuria, josta ei tähän vuodenaikaan tullut loppua. Laila puhisi nähdessään reestä kaivetut lyhdyt ja tuntui sen jälkeen ihmettelevän, miksi lyhdyn saaneen Emmyn alla töröttävä Kurbus ei juossut pakoon henkensä edestä.
"Lailaa", Anne hyssytteli lähestyessään meitä lyhdyn kanssa. Laila otti pari askelta taaksepäin ja viskoi päätään silmänvalkuaiset vilkkuen. Mä rapsuttelin rohkaisevasti tamman harmahtavaa kaulaa vakuutellen sille, etten polttaisi sen armaita jouhia. Pienen neuvottelun ja kärsivällisen Annen ansiosta mä sain kun sainkin lyhdyn käsiini, eikä Lailakaan pienen hötkyämisen jälkeen tuntunut - mun onnekseni - saavan täyttä slaagia.
Mä kiedoin kohmeiset sormeni glögimukin ympärille. Ensin olin ajatellut skipata tämän osuuden ja käydä heittämässä Lailalle iltaruuat, mutta ryhmäpaine ja kohme veivät voiton ja lähetin mielessäni hiljaisen anteeksipyynnön Jirille. Vaikka mulla oli hauskaa muiden kanssa ja niiden päättömät vitsit saivat mut nauramaan, mun jokainen solu huusi mulle sen tärkeimmän puuttuvan edelleen.
Lopulta mä luovutin ja hiippailin tallin puolelle, onnistuen tällä kertaa väistämään eteeni paukanneen Danielin.
"Mä alan epäillä et meidän välillä on jotain muutakin kuin näkymätön magneetti", virnistin. Dani tuhahti ja mutisi jotain pikkujouluista.
"Se verivalakin on vielä tekemättä", muistutin mietteliäänä. Mies tyrskähti ääneen ja yritti vaivoin hillitä nykivän suupielensä.
"Jouluja vain sinullekin", tämä puhahti pienen hiljaisuuden jälkeen. Nyökkäsin.
"Hyvää joulua", toivotin pienesti hymyillen ja jatkoin matkaani muina miehinä.
Laila sai iltakaurojensa joukkoon pari omenaa, joista tamma tuntui olevan hyvinkin otettu - se työnsi jopa hetkeksi turpansa syliini ruokailunsa lomassa ja se jos mikä kertoo vuosisadan vahvimmasta tunnesiteestä.
Olin juuri sulkenut Lailan karsinan oven perässäni, kun Cella ilmestyi luokseni kuin tyhjästä.
"Oota", mutisin tytön yrittäessä kaapata mut jonkinmoiseen joulusyleilyyn. Huomasin Allun raahautuvan Cellan perässä kumartuessani poimimaan Lailan harjakoriin jättämäni lahjakassin.
"Taisit olla kilttinä", virnistin tyrkätessäni kirkuvanpunaisen kassin Cellan kouraan. Blondin hymy kiiri korviin saakka, kunnes se hyytyi aivan yllättäen.
"Mä jätin teidän lahjan autoon, se on varmaan ihan jäässä!" tyttö rääkäisi yllättäen ja riensi ovelle sellaista haipakkaa, että siinä olisi itse Boltinkin hymy hyytynyt.
"Mitäs sä sait?" tiedustelin seinään nojaavalta Aleksanterilta, joka yritti vältellä mun katsetta. Oli siinäkin ystävä.
"En mitään", toinen vastasi uhmakkaasti. Mä tiesin, että se viettäisi illan Cellan ja Rosan luona.
"Onko ihan perinteinen joulu tulossa?" kysyin ohimennen järjestellessäni Lailan harjakoria parempaan kuosiin. Allu nyökkäsi. Helkkarin valepukki. Tai sit sitä jostain kummallisesta ja mulle täysin tuntemattomasta syystä ujostutti. Musta tuntui, että mun luoma kaikkitietävä katse paljasti kaiken Allun työntäessä käsiään syvemmälle taskuihinsa.
"Joojoo mä oon illan Cellan kans-", poika aloitti kuvainnollisesti valkoista lippua heiluttaen, kunnes talliin takaisin paukaissut blondi keskeytti puheen ja sai Allun vaikenemaan lopullisesti.
"Tää on sulle ja Jirille yhteiseksi. Ehkä kuitenkin enemmän sulle", Cella puhisi innokkaasti ja kaappasi mut halaukseen kainalossaan niin maan perhanan iso, neliskanttinen paketti, että ellei blondi olisi seissyt ilmielävänä edessäni, mä olisin voinut lyödä vetoa tämän survoutuneen pakettiin itse. Vai että enemmän mulle kuin Jirille?
Jiri.
"Mun on kyllä ihan pakko mennä", mutisin kiitettyäni lahjasta. Cella nyökkäsi ja vilkaisi Aleksanteria, joka tuijotti herkeämättä puhelintaan: mä kyllä tiesin, että todellisuudessa se kuunteli yhtä tarkkaavaisesti myös meidän keskustelua.
"Jiri odottaa", höpötin ja tunsin pienen läikähdyksen jossain syövereissäni. Cellan kasvoille nousi hölmön onnellinen hymy, mutta musta tuntui että se oli tarttunut multa.
Cellan antama lahjaloota kainalossani mä kiirehdin pienessä lumisateessa autolle, köytin lahjan turvavöillä viereeni ja starttasin matkan kotia - ja joulua - kohti.
|
|
|
|
Post by Jusu on Dec 27, 2015 21:32:58 GMT 2
Puoli vuosikymmentä pusujaeli imelä aattoratsastusmaksu 2015Aattoratsastus. Ihana perinne, joka veti joka vuosi seppeleläisiä pois perhejoulujensa keskeltä piipahtamaan tallilla vaihtamassa viimeisiä joulutervehdyksiä keskenään ja hevosten kanssa. Lumi laskeutui tienoille ja päivässä oli kaiken kaikkia ihanaa juhlan ja rauhan tuntua. Tai no. Sain kyllä unohtaa sen rauhan hetkeksi, kun astahdin Ransun karsinaan harjaamaan ja varustamaan sitä. Nuori ja hömelö ori oli kertakaikkisen pöllämystynyt kaikesta hälinästä, joka talliin oli saapunut aattoratsastajien mukana. Se kurkisteli oven yli ja kurotteli kaulaansa kuin oksia hamuileva kirahvi. Uumoilin kuitenkin, että ratsastuksesta tulisi rentouttava, sillä suuressa ryhmässä olisi hyvä ratsastaa. Olettaen tietenkin, ettei Ransu keräisi lajitovereiden paljoudesta vain uusia kierroksia... mutta luotin siihen, ettei. Kun Ransu oli suitsia vaille valmis, sen karsinan ovi kolahti. "Mä en vielä ehtinyt toivottaa sulle hyvää joulua." Pysähdyin ja käänsin hitaasti katseeni Danieliin, jonka täytyi olla jotenkin höyrähtänyt. Olihan se toivottanut hyvää joulua heti ensimmäisiksi sanoikseen aamulla. "Niin että... hyvää joulua", mies jatkoi pilke silmissään. Äkkiä oivalsin. Silmäni laajenivat yllätyksestä ja suu loksahti auki. "Miten sä voit muistaa?" älähdin ymmyrkäisenä ja tunsin sydämen muotoutuvan pehmeäksi ja miellyttäväksi mytyksi, kun ymmärrys ja sen mukanaan tuomat muistikuvat tavoittivat minut. Daniel kohautti olkiaan. Kutakuinkin noilla sanoilla minä olin alustanut meidän ensimmäistä, salaista suudelmaamme Mallaspuron vanhan päärakennuksen yläkerrassa jouluaattona viisi vuotta sitten.  Pusuja karsinan suojissa. Topi joulutunnelmissa.
|
|
|
|
Post by Pihla on Dec 28, 2015 20:00:18 GMT 2
|
|
|
|
Post by Clara on Dec 29, 2015 20:42:22 GMT 2
Aattoratsastus 2015Kello löi jo kuusi, Kasper, herääthän!
Keitä jo se kahvi, muuten aamutalli jää.
Tässä heinää teille, tarhaan kuljetaan!
Lämmin loimi ylle, on kylmää ulkona.
Tuossa pieni Siiri juoksee karkuteille.
Inkeri ja Britta, nouskaa kannoille!
Suuren kuusen alla Netta törröttää.
Harjassansa tuikkii lumitähtiä.
Pienen ponin selässä matkaa taittamaan.
Ratsastus on eessä, ja kaunis joulumaa.
Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu.
Riemua on pelkkää, hymyyn käypi suu.
Kiire sekä murheet, tepsutelkaa pois!
Täällä Seppeleessä aina olla vois!
 |
|
|
|
Post by Anne on Dec 29, 2015 20:54:50 GMT 2
Lol, Artsi ja Tappi lupasivat. Vain Tappi tuli. Ylläri? :,D
|
|
|
|
Post by Cella on Jan 1, 2016 17:32:20 GMT 2
Leppeä joulumieli kohosi tallipihalla seisovista, talvikamppeisiin topatuista ratsukoista yhtä selkeästi kuin niiden hengityksen muodostamat höyrypilvet. Pakkanen kipristeli sormia heti, kun mä sujautin hanskan pois kädestä räpeltääkseni Windin jalustinhihnat paremmin, ja satulan jääkylmät metalliosat tuntuivat tarttuvan inhottavasti kiinni ihoon. Empä olisi näillä keleillä halunnut olla hevonen, jolle ängettiin kuolaimet suuhun.
”Hei Tappi, kiitos kun tulit!” Annen lämmin ääni kuului tallin ovelta, jossa pääjehu seisoskeli kaulaliinoihin kääriytyneenä – ilman hevosta. Mä en ollut ainoa, joka käänteli päätään kummastuneena Annen kavutessa Sartsun ja Mikaelan seuraan reen kyytiin, tai joka silmäili Kristeriä ja Elliä hevostensa selissä kuin niistä hohkaisi vastaus siihen, miksi omistajatar ei vetänyt perinteikästä aattoretkeä ratsain. Mulle tämä oli kylläkin vasta toinen aatto Seppeleessä, mutta vanhojen konkareidenkin ilmeestä päätellen tämä oli melkoisen tavatonta.
”Noniin jengi, ruvetaan järjestäytymään että päästään joskus lähtöön!” Daniel kailotti hevosletkan vetäjälle asiaankuuluvalla arvokkuudella. Mä näin Lynnin sivuprofiilista, että sitä hymyilytti.
”Mä menen Topin kanssa kärkeen, Tollo pysyy letkan viimeisenä ettei se pääse sieltä intoilemaan. Lynn ja Ransu tulee heti meidän perään, sitten Myntti, Windi siihen Myntin perään…”
Mun mahassa käänsi ihan pikkuisen, kun mä kehotin tammani verkkaiseen valumakäyntiin kohti Danielin kasaaman osaston alkupäätä, ja mä olin aika varma ettei sillä ololla ollut mitään tekemistä sen venäläisen joulujuoman kanssa, jonka Rosa oli mulle ennen lähtöä sekoitellut. Mä näin silmäkulmastani kuinka Allu vilkaisi mua parkkeeratessaan Myntin suoraan meidän eteen, mutta mä tuijotin hyvin itsetietoisesti hötkyilevän Ransun häntää. Allu oli tulossa meille tänään. Mä olin kutsunut sen. Jouluksi. Meille.
Mä olin samaan aikaan innoissani, kauhuissani ja pettynyt itseeni, kun olin tälläinen typerä kana, joka ei osannut pysyä vihaisena vaikka varmaan olisi pitänyt. Windi päästi pitkän kyllästyneen pörähdyksen, kun mä käskin sen vieläkin odottaa, ja mun teki mieli päästää vähän samanlainen huokaus. Ei jouluna kuulunut stressata. Siispä mä en stressaisi, vaan antaisin asioiden mennä ihan omalla painollaan. Koska mun ja Allun kohdallahan ne näyttivät lutviutuvat luonnostaan niin saatanan hyvin.
Aloin olla jo varma, että vuosi ehtisi vaihtua ennen kuin meidän mammuttimainen letka saataisiin kuriin, mutta lopulta Elli porukan kärjestä lähti liikkeelle kohti metsää. Windillä oli virtaa – se oli tottunut päivittäiseen touhuamiseen syyskauden tunneilla ja valmennuksissa ja kisareissuissa, ja nyt se oli saanut pari päivää ihan puhdasta lomaa. Olisi pitänyt juoksuttaa sitä ennen lähtöä, mä huomasin ajatella, kun sain vatsalihakset ja kädet särkien pidätellä tammaa vähän kauemmas Myntin hännän takaiselta vaaravyöhykkeeltä. Mun ja Allun yhteinen joulu ei välttämättä olisi ollut ihan nii hienostunut kuin mä toivoin, jos me vietettäisiin se vierekkäisissä sairaalasängyissä.
Päivänvalo vajosi hiljaa siksi siniseksi hetkeksi, jonka saattoi kokea vain muutaman minuutin ajan, ja vain pohjolan talvessa. Maisema näytti siltä, kuin joku olisi ottanut valtavan sinisen vesivärisiveltimen, ja pyyhkinyt sillä maailman ylitse. Meidän pitkä jono siirtyi lyhyeksi pätkäksi raviin – lumi pöllysi, ja sieltä täältä kuului kiekaisuja hevosten irrotellessa reippaammin. Ratsuletkan perästä kantautui vaimeasti Röllin vetämän reen kilahtelu ja jalasten kahina.
Edessä alkoi siintää hahmoja. Me rauhoitettiin hevoset käyntiin hyvissä ajoin ennen tien laidoille kerääntyneitä ihmisiä – niitä oli tänä vuonna vielä enemmän kuin viimeksi, olihan sää nyt paljon kauniimpi. Täkäläiset hymyilivät ja lapset vilkuttelivat ohikulkeville ratsukoille, jotka pian kerääntyivät yhteen sytyttämään lyhdyt pimenevässä illassa. Suuret, höyryävät hevoset, lyhtyjen tuomat valonpilkut ja suurta joukkoa katsomaan kerääntyneet ihmiset loivat aika vaikuttavan hetken. Mä tunsin jonkinlaista syvää, onnellista ylpeyttä.
|
|
|
|
Post by Fiia on Jan 3, 2016 15:51:23 GMT 2
Jouluaatto on täydellinen: luminen, viileä ja kaunis. Elmon hengitys höyryää hämärtyvässä iltapäivässä ja minä mietin, miten vähän valoa meille riittääkään. Katoavan pieni määrä, vaikka tänään jo minuutin verran enemmän kuin eilen, ja huomenna minuutin verran enemmän kuin tänään.
Soturin selkään kiivennyt Elli ottaa poniporukan komentoonsa. Elmo kävelee tottuneesti Kurbuksen taakse jonoon ja odottaa korviaan heilutellen sen aikaa, että letka löytää lopullisen muotonsa. Meitä on jälleen ilmoittautunut mukaan kunnioitettava määrä, ja Anne on saanut houkuteltua tai pakotettua lievästi synkän näköisen Tapinkin mukaan.
Ehkä mukava maastoretki sekä Annen, Sartsun ja Mikaelan puhelias seura saavat miehenkin joulutunnelmaan. Minut ainakin valtaa kummallinen, tyytyväinen rauha jonon nytkähtäessä liikkeelle. Elmo pärskähtää ja minä annan ohjan valua sormieni välistä muutaman tuuman pidemmäksi. Vaikka osa hevosista tuntuukin olevan pörheänä, en jaksa uskoa, että Elmo menisi mukaan hölmöilyyn. Sekin tuntuu julistaneen itselleen jo joulurauhan ja kävelee Kurtun perässä kiirehtimättä.
Kulunut vuosi on ollut minulle hyvä, mietin, kun käännymme isommalle polulle ja siirrymme rentoon raviin. Sekä Svante että Elmo ovat pysyneet terveinä ja enimmäkseen tyytyväisinä, eikä paljoa enempää voi hevosenomistaja tai -hoitaja pyytää. Tapahtumat ovat seuranneet toisiaan: kisoja, valmennuksia, leirejä, kursseja… Sekä sitä aivan tavallista parasta arkea, pitkiä iltapäiviä maastoretkillä ja iltoja oleskeluhuoneessa ystävien kanssa. Aivan sitä samaa toivon tulevaltakin vuodelta, en mitään uutta ja ihmeellistä. Muuta joululahjaa en haluaisikaan, jos vain tämä toiveeni toteutuisi.
Kylänraitille on jälleen kerääntynyt ihmisiä katsomaan ohikulkevia ratsukoita. Elmo höristää korviaan ja levittelee sieraimiaan nähdessään lapsilaumat ja muutaman koirankin. Alkeistunnilta tuttu punaposkinen tyttö vilkuttaa Elmolle, ja minä vilkutan ponin puolesta takaisin.
Hetken päästä on aika sytyttää lyhdyt valaisemaan iltaa. Elmo pyöräyttää tulelle muutaman kerran silmiään ja ottaa pari hätäistä ristiaskelta, kun Anne ojentaa lyhdyn minulle, mutta asettuu sitten. Letkamme näyttää entistä juhlallisemmalta tuikkivien valojen loisteessa. Hymyilen itsekseni: on mahtavaa olla osa juuri tätä porukkaa ja kokemusta. Ilman aattoratsastusta joulu ei näin kahdeksan vuoden jälkeen kyllä alkaisikaan.
Loppumatkan tallille ratsastamme rauhallista vauhtia, vaikka monen hevosen askel vähän piteneekin tallin lähestyessä. Ne tietävät, että heinäannoksen lisäksi karsinoissa saattaa odottaa myös porkkana tai kaksi. Elmolle minulle on varattuna muutama kuivahtanut ruisleipä ja myös pieni pehmeä paketti, jonka sisällön poni saanee selkäänsä joulunjälkeisissä koulutreeneissä.
Tänään ei kuitenkaan ole aika miettiä vielä tulevan vuoden treenejä vaan nauttia joulusta, herkuista, tunnelmasta ja ystävistä. Elmon selästä laskeuduttuani painan suukon ponin kylmälle turvalle ja toivon, että se on ystävänäni vielä pitkään.
|
|
|
|
Post by Salma on Jan 4, 2016 15:10:39 GMT 2
Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa ratsain Bonniella ♥ Aattoratsastus sujui osaltamme melko säpsyvissä ja pongahtelevissa merkeissä, kun menointoja kerännyt poni pääsi muiden kanssa maastoon. Mutta minä olin onnellinen jokaisesta hypystä ja kavahduksesta, niin paljon olin kaivannut takaisin Bonnien selkään!
Merkit ok tähän asti |
|
|
|
Post by Pyry on Jan 8, 2016 11:45:26 GMT 2
Pyry istahti kärryjen kylmälle penkille ja kääri jalkojaan Reinon lämpimään villaloimeen. Vaikka tunnelma olikin lämmin, kärryillä istuminen tarkottaisi hytisevää olotilaa ilman kunnon lämpökerrastoa. Reino katseli kiinnostuneena tallipihalla hääriviä ratsukoita ja imeskeli kuolaintaan. Anne kömpi rekeen, jota veti katseita keräävä upea Rölli. Siiri steppaili omien kärryjensä edessä jännittyneenä ja sivusilmästä Pyry huomasi Kristerin tuijottelevan tarkasti tallipihan tapahtumia Lemonin selästä. Lämminveristä ei hulina näyttänyt hämmentävän, rodulleen tyypillisenä. ~~~  Ensimmäiset lyhdyt alkoivat tuikkia hämärässä. Pakkanen kipristeli poskissa ja varpaissa, mutta hymy oli monella herkässä. |
|
|
|
Post by Wenla on Jan 23, 2016 11:54:24 GMT 2
Aattoratsastus 2015
Se oli mun ensimmäinen joulu, kun meidän perhe ei ollut koossa. Me oltiin Vanessan kanssa isällä ja äiti vietti joulua Mikkonsa kanssa. Ja sen vanhempien. Gitta pärskyi iloisena, kun me käveltiin hiljakseen Netan ja Bonan välissä. Mä tuijotin Claran pitkiä vaaleita hiuksia ja mietin. Tämä vuosi oli ollut hyvä, mutta samalla elämäni huonoin. Vanhempieni ero, kaikki epäonnistumiset alkusyksystä, Mikko.. Tosin, hyviäkin hetkiä mä olin kokenut. Ratsastuskoulumestaruudet, Miku, uudet ystävät ja kaikki muut ihanat muistot etenkin tallilta. Gitan kanssa me olimme edistyneet hyvin ja musta tuntui vihdoin, että tää poni olisi mulle sopiva. Että me oltiin hyvä tiimi. Ravipätkällä Gitta venytti askeliaan ja näytti sekin nauttivan joulun rauhasta. Mä kuulin muiden naurua ja olihan munkin pakko hymyillä. "Elämä on sitten ihanaa," mä sipisin ponille ja sivelin sen lumisia jouhia. Gitta heilautti päätään vastaukseksi niin, että mä olin tippua. Onnistuin kuitenkin saamaan itseni takaisin kevennyksen tahtiin ja keräämään ohjat ennen kuin ponin turpa olisi Netan takapuolessa kiinni. Laukassa mä en uskaltanut päästää gittaa menemään kovin lujaa. Mä yritin pitää sen aisoissa ja nätissä laukassa, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Hengissä me selvittiin kuitenkin. Anne kävi sytyttämässä lyhdyn, jota Gitta mulkoili kauhistuneena. Mä rauhoitin tammaa sivelemällä sen kaulaa ja hyräilemällä joululauluja. Kulkue oli nyt yhtä valopilkkua, kun mä katselin taaksemme letkan perälle. Muutama muu poni ja hevonen oli edellene kauhuissan lyhdyistä ja mua nauratti niiden hölmöilyt. Gitta onneksi oli jo sinut valon kanssa, eivät ne syöneetkään pikkuisia poneja. Loppumatka meni rauhallisessa vauhdissa. Gitta saisi multa oman piparin joululahjaksi sekä uuden pölyharjan vanhan tilalle, mitä se tuskin osaisi arvostaa, mutta mulla oli hyvä mieli kun ponilla oli muuallakin jotain uutta kuin mahassaan. Tämäkin joulu olisi ihana. Joulut olivat aina ihania. Toivottavasti muillakin oli ihana joulu. |
|
|
|
Post by Loviisa on Feb 4, 2016 22:50:33 GMT 2
AATTO 2015  Nipistin itseäni. Tämän oli pakko olla unta tai vähintäänkin elokuvaa. Oli jouluaatto, istuin lämpimän Frankin selässä ja katselin taivaalla iloisesti loiskuvia revontulia. Samaan aikaan mut valtas kadoksissa ollut joulufiilis. |
|
) 
