|
Post by Cella on Nov 15, 2015 23:56:09 GMT 2
Noniin, tässä nyt tätä niinkuin vuorovaikutustopassa puhuttiin. Tosiaan, seuraavat osakilpailut järkätään Vaahterapolun tallilla, huomattavasti pidemmän matkan päässä kuin ensimmäiset, joten koko Seppeleen ihanan kaikenkarvainen sortinsakki tulee viettämään yhdessä useamman päivän. Eikä siinä vielä kaikki: jotta homma menisi vielä entistäkin hervottomammaksi, heitetään samaan soppaan myös Pappilan ponitallin väki, joka asettuu samaan hotelliin asumaan. Majoittuminen tapahtuu Hotelli Kaarnassa , jonka käytävällä voi törmäillä sitten jos jonkinmoiseen RKM-hiippariin. Tämän topan pistin pystyyn, koska on kiva saada kaikki tarinat samaan paikkaan, plus, että hevosettomat tukijoukot ja ei-omalla konillaan kisaavat saavat tästä paikan johon julkaista tuotoksensa. Mä pistän tähän alkuun nyt semmoista summittaista aikataulua, huonejakoa ynnä muuta yleistä pölinää, että on yhteistä runkoa tarinoille eikä sokelleta aivan ristiin! Lisää ideoita yms saa heitellä, täällä tai tuolla vuorovaikutuksessa, mutta päivitän kaikki tähän viestiin ettei mene tukkoon koko foorumi.Aikataulu Tiistai 24.1112:00 Lähtö Sebelästä kohti pohjoista ja Vientareen kylää
n. 18:00 Saapuminen perille, hevosten majoittaminen jaboihin Vaahterapolun läheiselle raviradalle. Hevoset yökuntoon, ja kohti Hotelli Kaarnaa, jossa jaetaan jengille huoneet, ja... no... loppu jääköön kaikkien innostuneiden tarinoitsijoiden käsiin Keskiviikko 25.11. Thö Kisapäivä07:00 Herätys. Luultavasti by Kasper, koska se ottaa niin kovasti ylpeyttä kaikkien kesäleirienkin sadistiherätyksistä Liukuva lähtö kohti hevosten majapaikkaa ja sieltä kisa-alueelle. Ota huomioon oma alkuverryttelyihin tarvittava aika! 10:00 Ensimmäinen luokka starttaa. Kisapäivä vietetään Vaahterapolussa, koko porukka pysyy paikalla kannustamassa muiden suoritukset. Viimeisen luokan jälkeen taas liukuvaa siirtymistä hevosten asuinsijoille, niiden huolehtiminen kuntoon, ja siitä siirtyminen hotellille.n. 18:00 Yhteinen päivällinen hotellilla, sitten areena on vapaa Torstai 26.11.12:00 huoneiden luovutus, muuten vapaa aamu Siirtyminen raviradalle, hevosten aamutoimet ja lastaaminen, ja auto kerrallaan suunta kohti Seppelettän. 19:00 Perillä kotona Sitten autot ja huoneet. Pääteltiin tuossa, että huonekaverin valinta voi mennä sekavaksi ja pahasti ristiin, joten toivottavasti kaikille sopii, että porukat arvotaan. Arvoin ja sitten sörkin tuloksia parissa kohtaa realistisemmiksi ihan omin päin. Että juu. Jos puutut, tai haluat vielä mukaan, tai susta Cella oli surkea onnetar, huuda hep! Pahoittelen jos joku on jäänyt välistä! Autot (Kuski - Hevoset autossa - Kyytiläiset autossa)Krister (suurin auto) - Netta, Walma, Huiska, Loeke - Clara, Simona, Jason, Pihla Pirre - Fränk, Eela, Siiri - Robert, Inksu, Anne Dani - Gitta, Windi - Wenla, Cella, Anni Allu - Reino, Kurbus - Pyry, Emmy, Britta Kasper - Ruusu, Venna - Tuulia, Aurinko, Kristian Lynn - Rokki, Lemon - Sussu, Salma, Adalind Tappi - Aristo, Elmo - Sandra, Fiia, Kuura Huoneet (*jännitysmusiikkia*)Huone numero 16 - Anne ja Krister Huone 22 (jätkät) - Allu, Kristian, Robert, Tappi Huone 23 (jätkät) - Jason, Dani, Pyry, Kasper Huone 25 - Wenla, Emmy, Anni, Adalind Huone 28 - Sandra, Aurinko, Clara, Simona Huone 38 - Fiia, Sussu, Tuulia, Kuura Huone 39 - Pirre, Cella, Salma Huone 41 - Inksu, Lynn, Pihla, Britta :DDDDDDDDd olkaatte hyvät vaan, toivottavasti kelpaa, mulla oli ainakin hauskaa kun arvoin :DDDD En malta oottaa ens viikkoon! Heitelkää jos tulee ideoita, ja hei, muistakaa kuikuilla Pappilan foorumille, että päästään lukemaan kaikki niidenkin tarinat tästä hilpeästä retkestä!
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 23, 2015 23:18:25 GMT 2
(Kursiivilla kirjoitetut ovat Pappilan Gracen näkökulmasta)
24.11.2015 - Se, jossa mä vähän halailen savupiippua ja lunta sataa
Kello oli varttia vaille yhdeksän ja mä loikoilin tunkkaiselta haisevalla sohvalla silmät luppasten. Jos mä en olis tiennyt, että tää oli hotelli, olisin luullut että tulin jonkun mummolaan. Kaarnan sisustussuunnittelija (siis en ollut ihan varma voiko termiä käyttää vakavissaan tässä yhteydessä) oli hakenut kaikki vanhimmat vaaleanpunaisella plyysillä päällystetyt kuningassohvat, iskenyt ne sekaisin kuluneiden sinisten samettisohvien kanssa ja tasapainottanut hemaisevaa kokonaisuutta vielä ah-syvällisillä maisematauluilla järvenrannasta ja ojasta. Niin karseeta, että mä oikeastaan viihdyin tosi hyvin. Reissu oli muutenkin ollut tähän asti hauska. Mä olin kuskannut Pyryä, Emmyä ja Brittaa - ja koska Emmyn ja Brisun piti puida loputtomiin sitä miten parasta!!!!! oli, kun Britta ei enää asunut Ahvenanmaalla, mä ja Pyry oltiin ehditty istua koko matka etupenkillä ja jutella. Tavallisen ihmisen kanssa keskusteleminen oli saanut mut nopeesti loistavalle tuulelle. Oloa ei oikeastaan edes lannistanut se, että Pyryn sijaan mä nukkuisin samassa kopperossa ("hotellihuoneessa") angstaavan Robertin, tank topissaan laukkaavan Kristianin ja jonkun Tapin (oi miks sillä ei voinut olla tavallista nimeä) kanssa. Kisaajat oli jo menossa nukkumaan. Mä olin jumittunut samettisohvalle ja ajatellut, että ottaisin kymmenen minan nokkaunet ennen kun lähtisin hakemaan jostain ruokaa. Britalla oli ollut kusihätä koko matkan, mutta se ei ollut suostunut käymään a) huoltsikalla eikä b) puskassa, joten me oltiin liirattu kuuden tunnin matka melkein ilman taukoja. Kun mä, Emmy ja Pyry oltiin juostu hakemaan eväitä ABC:ltä, Brisu oli rääkynyt niin, että hyvä kun joku ei luullut että meidän autoon murtauduttiin. Mä olin just ehtinyt lupsauttaa silmäluomet kiinni, kun sohva mun vierellä painui kevyesti alas ja vieras ääni moikkas mua. Mä säpsähdin, palasin vartiokoiran unesta ja annoin katseen häilyä mun vierelle jostain pölähtäneen mimmin kasvojen yli. Se oli vaalea ja vähän kalpea, mua ehkä vähän nuorempi ja tosi tummatukkainen. Tunsinko mä sen vai mitä ihmettä se siinä nökötti? Se katso mua niin ystävällisesti ja odottavasti, että mä hetken pelkäsin kerjänneeni unissa puhuen sohvaystävää tai jotain. Sitä tuijottaessani mä sain jotain kaukaisia flashbackeja Pappilasta, mutta en aivojen rääkkäämisestä huolimatta todellakaan saanut yhdistettyä tyttöä mihinkään tiettyyn tilanteeseen. "Öö moi?" Mä yritin olla kuulostamatta niin typertyneeltä kuin olin. "Tunnetaanko me...?" "Mä oon Grace, Pappilasta", se sanoi ja hymyili mulle. Mä pälyilin sen meikatuista kasvoista ympäröivään tyhjään huoneeseen. Kaikki muut oli kadonneet johonkin. "Aleksanteri?" Mun ääni katkes, ja mä rykäisin. "Aleksanteri siis. Öö, oliko sulla jotain asiaa?" Mä hilauduin vaivihkaa istumaan enkä ollut ihan varma, pitäiskö mun jäädä vai juosta mahd. pian lukkojen taakse Krisun, Robsun ja mystisen Tapin käsivarsien turvalliseen syleilyyn. *
Voi hitto, sehän oli nukkunut tai jotain.
Teki mieli hakata päätä seinään, mutta sen sijaan hörppäsin muina naisina vettä mukistani ja yritin tasoittaa mun sydämen hakkaustahtia mahdollisimman huomaamattomasti. Aleksanteri näytti melkein hätääntyneeltä, sen jälkeen se taisi keskittyä miettimään tunsiko se mua. Viimeistään tuon kysymys varmistin asian. Nyt piti nopeasti vastata jotain! Sanat purkautui mun huulien välistä ennen kuin ehdin ajatella, joten mun esittäytyminen ei ollut kaikista mieleenpainuvin. Siitä ei ehkä tarvinnut kuitenkaan huolehtia, eiköhän Allu (en ikinä totu tuohon lempinimeen) muistaisi suhteellisen hyvin sen kalpeaihoisen irkkunaisen, joka tuli keskeyttämään hänen kauneusunensa...
Aleksanteri katseli ympärilleen - joko pakoreittiä etsien, tai sitten se ihmetteli miksi oli nyt kahdestaan ventovieraan kanssa. Ilmeisesti se oli vain hämmentynyt, koska päätyi sitten esittelemään (yritin pitää pokerinaaman kasvoillani, koska mähän tiesin jo miehen nimen, kiitos Jassun stalkkerintaitojen). Mutta että oliko mulla asiaa? Joo, onhan mulla, käviskö pieni small talk-hetki koska oon suhun korviani myöten ihastunu, varsinkin kun en tunne sua ollenkaan. Ehkä ei kuitenkaan. "No tota, tai siis, ei", mutisin. Mö en edes muistanut, milloin olisin viimeksi änkyttänyt. Naputin sormiani hermostuneesti farkkukankaan verhoamaa polvea vasten. "Lähinnä piileskelen mun huonekavereilta. Ja sähän oot Seppeleestä? Halusin nähä, millasta porukkaa sieltä löytyy, kun on viel tilaisuus." Ei jestas, mä en ollut ollut tässä tilanteessa pitkään aikaan. Oona ja Ellida varmaan naurais kurkkunsa kipeiksi, jos olisivat näkemässä.
*
"Joo Seppeleestä mä oon." Musta tuntui, että olis tärkeetä tarkentaa tilannetta. "Tai en siis kisaa. Mä oon kuskina." Grace nyökkäs hitaasti. Sen katse oli liimautunut jotenkin tosi tiiviisti muhun, ja mä mietin vaikeena pitäiskö mun vaan toljottaa takaisin vai yrittää jotenkin tyylikkäästi vaikka vaihtaa asentoa. Tumma meikki silmissä sai sen katseen näyttään yhtä aikaa tosi terävältä ja lempeältä. Mulla oli typerä olo, niin ku se olis jostain siistien ja pk-seudulla asuvien ihmisten maailmasta, mä taas kaukaa metsien takaisesta peikkokylästä. Kaiken lisäksi mä olin harjannut tukan viimeksi varmaan eilisaamuna. Grace rutisteli pahvista kertakäyttömukia sen siroissa käsissä. Mä vilkaisin hämärässä huoneessa epävarmasti ympärilleni. Pitäiskö mun siis nyt tehdä jotain? Odottiko se, että mulla olis esim. joku hyvä piilopaikka huonekavereiden varalta? "Hmm, joo", mä aloitin tuoden esiin kaikki älykköpiirteet itsestäni. "No, onko sulla joku hevonen täällä mukana?" Hyvä Aleksanteri, näin sitä tehtiin uusia ystäviä tummista pappilalaistytöistä! * Aleksanteri oli Seppeleestä. Tiesin sen. Tiesin myös, ettei se kisannut - tietysti mä olisin muistanut, jos mies olisi jossain vaiheessa pyörähtänyt radalla. Nyökkäsin varmuuden vuoksi, koska eihän noiden asioiden olis pitänyt mulle Allun silmissä olla itsestäänselvyyksiä, vaan ihan uutta tietoa. Mä yritin hymyillä mahdollisimman inhimillisesti (en sillä ihastuneella tavalla) ja koetin löytää sisäisen liekkijärveläiseni. Jos rupeaisin tässä höpöttämään jotain stadin slangia, se olis juttuseuralleni varmaan vähintäänkin yhtä hepreaa kuin vaikka japanin kieli. Piti yliviivata puheenaiheista Starbucks, manikyyrit, Kingsland (jota yritin itse asiassa välttää mun pukeutumisessa, mua ei oltu luotu noudattamaan stereotypioita) ja ennen kaikkea One Direction.
Myötätuntoinen hymy karkasi mun huulille, kun Aleksanteri otti seuraavan askeleen ja taisi jotenkin epäsuorasti kysyä, kenellä kisasin. Tai mahdollisesti että olinko kilpailemassa, ja millä tasolla. Ei mitään tietoa, mutta just tää oli ehkä parasta siinä faktassa, ettei mies tainnut olla viettänyt turhan paljoa aikaa kehä kolmosen sisäpuolella. Kuka espoolaisjätkä ottais hevoset puheeksi tässä tilanteessa? Päättelin Allumn olevan itsekin vähän hermostunut, kehonkielestä sen kyllä näki. Tämänkin faktan tajuaminen sai mut astetta rennommaksi. Nojasin vähän rohkeammin sohvan selkänojaan ja lopetin pahvimukin hermostuneen puristelun. "Joo, kisaan semmosella kimolla puoliveriruunalla. En voinu omalla nimikkohevosella tulla mukaan, kun sillä on jalkavaivoja. Olis jääny esteet hyppäämättä", selitin, omaan tapaani mahdollisimman pitkästi. Sitten nopeasti piti tehdä jotain, kiusallinen hiljaisuus ei välttämättä ollut kaikista toivotuin tilanne nyt. "Vaikka sä et kisaa, niin ootko kumminkin näitä niinsanottuja heppaihmisiä? Onks sulla joku hoitohevonen tai jotain?"
*
Gracen pajattaessa sen kisahepasta mä huomasin vähitellen rentoutuvani. Tää olikin siis vissiin ihan tavallinen keskustelu, ei mikään Susi-syö-Punahilkan niin ku mä olin totta kai heti aluksi ajatellut mimmin rojahtaessa mun viereen sohvalle. Mun älykäs ja rehellinen sisko Madde olis sanonut tässä tilanteessa, että ottaen huomioon mun ennakkoluuloisen asenteen ei ollut mikään ihme, että mä olin edelleen sinkku. "Siis joo kyllä mulla on hoitohevonen", vastasin Gracelle. Huvittuneena mä mietin itsekseni, että tahtoisin kyllä nähdä sen tyypin joka ilman hevostaustaa tulis vapaaehtoisesti tällasen lauman kuskiksi. "Myntti, sellanen puokkitamma. Ihan perushevonen. Tai siis hyvä sellanen." Mulla ei ollut hajuakaan siitä mitä mä selitin, mutta jotenkin tuntu tärkeeltä selventää tälle pappilalaislikalle, että meillä oli Seppeleessä hienoja hevosia eikä mitään maalaistallin vikellysshettiksiä. Ihan niin ku se olis vaikuttanutkaan epäilevän sitä, se nimittäin hymyili edelleen niin kuin mä pudottelisin suusta jotain kuolemattomia maailmanviisauksia. Mä raaputin niskaa vähän vaivaantuneena. "Se ei oo nyt täällä mukana, kun en kerinnyt osallistua kisoihin." Grace nojas kättä poskeen ja katso hetkeks alas niin, että sen ripset laski varjot poskille. Mä en jotenkin kehdannut katsoa pois. Koko tilanne oli niin kummallinen, että mä aloin epäillä mun olevan rk-mestaruuksien salaisessa piilokamerassa. Kylläpä päätösbileissä tultais nauraan mulle. * Aleksanterin puheesta kuuli heti, että se oli rennompi. Nanosekunnissa mä opin erottamaan sen hermostuneen puhetyylin tästä paljon inhimillisemmästä vaihtoehdosta, ja yritin itsekin hengittää suhteellisen normaaliin tahtiin. Vähän mua huolestutti, että mitä sammakoita päästelisin suustani, pari kuukautta Oonan kaveriporukassa on tainnut vaatia veronsa. Rekisteröin tarkasti jokaisen sanan joka Allu sanoi, koska tästä riittäis myöhemmin juteltavaa Ellidan kanssa. Pitkä yö tulossa. Kun mies korjasi nopeasti hoitohevosensa olevan hyvä, mä painoin nopeasti oikean käden sormet huulilleni ihan varmuuden vuoksi - mua melkein huvitti tapa, joka Aleksanteri yritti tehdä vaikutuksen "hienostuneeseen pk-seuralaisen". Kunhan pääsin sisäisestä kikatuskohtauksestani yli, jäin tuijottelemaan mun kädessä olevaa pahvimukia tyytyväisenä. Tää sohva oli yllättävän mukava paikka viettää iltaa, vaikka olikin rikos taidetta kohtaan.
Grace. Grace? Herää, se sanoi jotain!
"Ai mitä? Tai siis kyllä mä kuulin", mutisin ihan kuin mä olisin ollut se joka just herätettiin kauneusunilta. "Harmi, olisin halunnu nähdä kuinka hieno se Myntti todellisuudessa on", sanoin hymyillen vähän salaperäisemmin. Nyt kun keskustelu oli muuttunut astetta normaalimmaksi, saatoin keskittyä siihen että yritin vaikuttaa tavalliselta ihmiseltä - toisin sanoen, häikäistynyt hymy vaihtui satunnaiseksi huulen nykimiseksi.* Mä en ollut ihan varma flirttailiko Grace mulle. Ja se ahdisti mua ihan suunnattomasti. Mä näin, että oli olemassa oikeestaan kolme vaihtoehtoa: a) tää oli oikea piilokamera, ja kohta tapahtuis jotain karmeeta mihin mun kuuluis reagoida hauskasti ja yllättyneesti, b) se oli lähetetty Pappilajengistä salaiseksi soluttautujaksi, missä se ei tosin ollut kovin hyvä koska kertoi tyyliin ekalauseessa mistä tuli tai c) se oli ihan viaton ihminen, joka yritti keskustella mun kanssa tavallisesti, kun mä hypin seinille ja analysoin aivot räpättäen sen liikkeitä. Ehkä olis paras luottaa vaihtoehtoon C ja käyttäytyä tavallisesti. Kuvittele että se on vaikka Fiia, mä neuvoin itseäni ja melkein yllätyin, miten hyvän vinkin olin osannut antaa. "No eihän Liekkijärvi nyt niin kaukana oo teidän Pappilasta. Tai siis, joku maks neljä tuntia me ajettiin. Sä voit hyvin tulla joskus kylään." Puhuessani mä yritin parhaani mukaan kuvitella Gracen sileän tumman tukan tilalle Fiian punaisen pään. Se oli yllättävän vaikeeta, Grace oli niin paljon tummasilmäisempi ja sironaamaisempi. Eikä Fiia ikinä hymyilis mulle leuka samalla tavalla kallelleen painettuna. * Okei, tää liekkijärveläisjäbä oli kyllä ihan mysteeri. Aleksanteri onnistui olemaan ehkä minuutin suhteellisen rennon näköinen, mutta sen jälkeen se alkoi taas miettimään jotain liikaa. Olin joko psykologian maisteri nykyään, tai sitten toista oli yhtä helppo lukea kuin jotakin kirjaa. Okei, ei liian helppo, joten se kirja oli varmaankin tosi pitkä tai kirjoitettu minikokoisella fontilla. Mitä hittoa mä taas oikein mietin? Nyt piti keskittyä.
Aleksanterin ehdotus - tai mikä se ikinä olikaan - sai mut unohtamaan hetkeksi sen, ettei ollut tarkoitus esitellä sitä kaikista avointa hymyä. Mä korjasin tilanteen nopeasti, ja tein parhaani etten olisi yskäissyt tai vastaavaa. Se vasta olisikin oudolta tuntunut. Mun ote pahvimukista tiukkeni taas vähän, vaikka yritin muuten näyttääkin mahdollisimman rennolta. Käytin kolme neljäsosaa mun keskittymiskyvystä siihen etten punastuisi, mutta mun menestys on aika usein suhteellisen heikkoa. "Okei, no ehkä mä joku päivä tuunkin", naurahdin vähän, vaikkei asiassa sinään mitään hauskaa ollut. Allu ei selkeästi muistanut että seuraavat mestaruuskisojen osakilpailut olivat Seppeleessä ja niinpä mä kuitenkin tulisin visiitille, mutta kun kerran kutsuttiin, en viitsinyt mainita asiaa. "Täytyy myöntää et tää on eka kerta kun poistuin kehä kolmosen ulkopuolelle sen jälkeen, kun muutettiin Suomeen."
*
"Aijaa, mistä sä olet?" Kysymys karkas mun huulilta automaatiolla. "Mä oon syntynyt Irlannissa ja muutin Suomeen kun olin jotain yhdeksän", Grace sanoi ja irvisti. Mä nyökkäsin hitaasti. "Mä oon asunut aina Suomessa", mä sanoin. Ja tunsin itseni idiootiksi. Aika monesti oli oletus, että jos tyyppi puhuu jotain suomen kaltaista haltiakieltä virheettömästi, niin se todennäköisesti on asunut siellä jonkun aikaa. Tai ainakin sen porukat. Grace oli vetänyt jalat alleen sohvalle ja näpräs sen pitkää lettiä. Mä annoin katseen taas kiertää huonetta. Ilta ikkunan takana oli pimennyt niin, että me oikeesti istuttiin aika lailla säkkipimenevässä. Vikana huoneille lähtenyt Lynn oli toivottanut mulle makeita unia ja sammuttanut kattovalon, eikä tää ollut nyt ihan niin hieno hotelli, että täällä olis ollut niitä pikku lamppuja, joita saatto laittaa sohvan viereen pienille pöydille. "Täällä on vähän pimeetä", mä möläytin ääneen. "Pitäis varmaan laittaa valot päälle... tai..." Mä toljotin Gracea kysyvästi ja yritin päätellä sen naamasta meinasko se vielä jatkaa mun kanssa hepoista juttelemista. "Tai siis haluutko sä mennä johonki? Tai mitä vaan?" * Mä olin kai joku puolivampyyri, kun en ollut tajunnut huoneen olevan ihan pimeänä. Musta tää valaistus oli oikeastaan aika kiva, vaikkei ehkä vastannut kaikkia Aleksanterin toiveita. Mun mielestä oli ihan mukavaa, ettei tarvinnut katsella niitä järkyttäviä samettiverhoiltuja sohvia: tästä tuli melkein kotoisa fiilis, kun otti suhteellisen mukavan asennon sohvan kulmasta. Samalla mä olin jo melkein varma, että jos rakkaat huonetoverini meinasivat mua vielä etsiä, Inga hätyyttäisi ne käytävältä suoraan nukkumaan. Hätkähdin vähän kun Aleksanteri alkoi taas puhumaan, olin kai ollut liikaa ajatuksissani.
Hymyilin vähän miehelle, ja yritin keksiä miten voisin sanoa tervejärkisesti, ettei vähäinen valaistus haitannut mua. "Jos et välttämättä haluu raahautua tonne valokatkaisijalle, niin ei mua haittaa tää hämäryyskään", vastasin vähän varovaisesti, joka ei ollut yhtään mun tapaista. "Ja jos tarkotat että haluunko vielä jutella, niin se sopii. Mun puolesta voidaan jutella missä vaan, oli valaistus sitten tämmönen tai silmiä särkevän kirkas. Tai jos sä haluut mennä nukkumaan, niin se olis toki mullekin ihan hyvä vaihtoehto." Ja ei, en osannut esittää asiaa lyhyemmin. Mua vähän huolestutti missä kunnossa olisin aamulla letittämässä Rollelle sykeröitä jos tää valvominen jatkuis, mutta toisaalta kun mä sain viimein kahdenkeskistä aikaa Aleksanterin seurassa, halusin nauttia siitä - tää vois olla vaikka ainutkertainen tilaisuus.
*
Grace pälpätti ilmoille niin monta vaihtoehtoa, että mulle tuli ihmeellinen olo, ihan kuin sen olis hermostunut. Mutta vaan melkein. Koska mä itse pelkäsin olevani ehkä maailman huolestunein ihminen (mitä en ikinä, IKINÄ, IKINÄ paljastais kenellekään), mun oli parasta ajatella muiden olevan tosi perillä tilanteesta. Aiheutuis vain cellamaista sekasotkua, jos muut ihmiset ei enää yhtäkkiä tietäiskään mitä joissain tilanteissa pitäis tehdä. "No. Istutaan sitten vaikka tässä", mä sanoin. "Mutta mä kyllä laitan valot päälle." Kun mä tassuttelin valokatkaisijalle ja takaisin, oli pakko myöntää, ettei mun motiivit olleet pelkästään silmälääkärin opissa saatuja. Mä jotenkin uumoilin, että jos joku (esim. äsken mun mieleen ihan näin sattumalta putkahtanut Cella) olis marssinut katselemaan mua ja Gracea istumassa pimeässä huoneessa, niin se olis saattanut laskea siitä vähän liian pitkälle vietyjä yhteenlaskuja. Mä rojahdin takaisin sohvalle Gracen viereen. Se siristeli silmiään kirkkaassa kattovalossa käsivarret ristissä sohvan selkänojalla. "Miks sä oikeestaan tulit jutteleen mulle?" Mun kieleltä karkasi ennen kuin mä ehdin teljetä portit. * Aleksanterin suunnatessa sytyttämään valoja mä jäin miettimään, olinko vaikuttanut jotenkin oudolta kun selitin että ilman valoja olis kelvannut mulle. Halusin uskoa, ettei kukaan hiirenloukkuja asentavaa hotelliemäntää järkyttävämpi tuttavuus jaksaisi enää tähän aikaan tulla hotellin aulaan - varsinkaan tarkoituksenaan löytää jompikumpi meistä. Mun silmät painui vaistomaisesti puoliumpeen, kun vähän liiankin kirkas, muovinen kattovalo syttyi. En ollut ehtinyt tottua valoon vielä siinäkään vaiheessa, kun tunsin Aleksanterin rojahtavan sohvalle mun seuraksi. Miehen kysymys tosin sai parit perhoset riehumaan vatsanpohjassa, kun yritin keksiä mitä ihmettä mä oikein vastaisin.
"Öö", karkas mun huulien välistä. "Oli tylsää. Halusin sivistyneempää juttuseuraa kuin nuo pappilalaiset. Sä näytit kai niin helposti lähestyttävältä, varsinki ku nukuit", yritin selitellä niin vakuuttavasti kuin osasin. Musta tuntui, että onnistuin pitämään punastumisenkin suhteellisen hallussa - nyt kun oli valoisaa, sen kyllä erottaisikin paljon paremmin, joten kannatti pitää kasvot peruslukemilla. "Eikö kukaan oo tullu koskaan juttelee sulle ilman mitään syytä?" mä ihmettelin, vaikka nythän oli tietysti hyvinkin selkeä syy olemassa. Se ei vaan ollut Allun korville.
*
Mä rääkkäsin muistiani äärimmilleen. "Öö, ei", mä lopulta vastasin rehellisesti. "Ei ainakaan ilman mitään taka-ajatuksia." Mun mielessä välähteli sumeita kuvia Annesta ja Pirrestä, joiden luota mä jo osasin ihan hyvin livistää jos en halunnut toimittaa pikku apulaisen askareita. Miks Grace väänteli sen naamaa? Yrittikö se viestiä mulle jotain? Jos mä en olis tiennyt paremmin, olisin ehkä luullut, että se oli vähän punastunut. Vaikka toisaalta, tältä etäisyydeltähän mä olin nähnyt sen vain tässä pimenevässä hotelliaulassa, joten ehkä vienon vaaleanpunainen oli sen tavallinen naamaväri. Tai sitten valo sai mutkin näyttämään pinkiltä. Mä huomasin äkkiä olevani ihan pirteä. Uninen pöhnä, johon mä olin vajonnut aiemmin kun yritin nokkaunia, oli karissut pois. Mä heitin käden sohvan selkänojalle ja hymähdin Gracelle. "No mut kiva tavata. Tai siis kiva kun tulit jutteleen", mä sanoin. * Mä jaksoin hetken ihmetellä, miten oli mahdollista välttyä spontaaneilta keskusteluilta, mutta muistin sitten Aleksanterin olevan liekkijärveläinen. Espoossa rohkeimmat tuli häiritsemään aamukahveja, tosin en väitä, etteikö niillä olisi taka-ajatuksia. Loppujen lopuksi mä päättelin, että oli suhteellisen mahdotonta tulla täysin ilman syytä juttelemaan - pelkkä myytti, sen pystyi vain sanomaan keskustelukumppanille jos ei totuutta viitsinyt kertoa. Se vähän enemmän pääkaupunkiseutulaisempi (oonamaisempi) puoli musta halusi tietysti sanoa Allulle suoraan päin naamaa mistä oli kyse, mutta Risikon takaa tulevat jätkät varmaan lähinnä säikähtäisivät melkein aggressiivista lähestymistapaa.
Miehen sanat saivat mut miettimään, että yrittikö tuo lopettaa keskustelua, vai mikä oli homman nimi. Hymyilin toiselle, kun ei tuo kuitenkaan näyttänyt lähtöäkään tekevän ja vilkaisin ranskalaisen manikyyrin koristamia kynsiäni yrittäen unohtaa sen faktan, että juttelin tosiaan ihastukselleni hotellin aulassa. Hengitä syvään, Grace. "Joo, oli munkin mielestä ihan hyvä päätös", hymyilin katse jossain merensinisen sohvatyynyn syövereissä. Mistä me nyt puhuttais? Rupeaisinko stadilaiseksi ja kysyisin rohkeasti, että onko Aleksanterilla jotain tyttöystävää tai vastaavaa? Tai pitäiskö toimia niin kuin kaikissa leffoissa, moiskauttaa hyvänyönsuukko poskelle ja mystisesti hymyillen kadota hotellihuoneelle päin? Ei, vastahan mä olin pyytänyt juttelemaan lisää. Eikä elämä aina toiminut yhtä hyvin kuin elokuvat tai Harry Styles-fanfictionit... mä sain jopa älynväläyksen, joita mä yleensä sain vasta parin tequilashotin jälkeen. Entä jos me kiivettiin katolle? Ei, liian romanttista. Tai siis, Aleksanteri ei varmaan haluaisi, jos se kuvittelisi että mulla oli taka-ajatuksia.
"Tota... mulla on puheenaiheet aika lopussa", naurahdin ja hieraisin niskaani ujosti hymyillen. Musta tuli jotain pikkutytön tapaista ihastusteni seurassa. "Millasta siel Seppeleessä on? Joo tiedän, aika tylsä aihe, jos sulla on parempi niin antaa mennä..." Tuntui aika nololta kysellä vaan tallista ja hevosista, kun mun pitäis säväyttää jollain henkilökohtaisemmalla, jos meinasin tähdätä enempään kuin yhden illan juttutuokioon.
*
Grace vääntelehti sohvalla ja veti syvään henkeä. Mä melkein näin, miten sen päässä rullas iso joukko ajatuksia mun repliikin jäljiltä. Miks se jäi analysoimaan mun sanoja niin kovasti? Kun se lopulta kysyi Seppeleestä, mä melkein olin varma että se oli aluksi meinannut sanoa jotain muuta. En toisaalta tiennyt saatoinko mä luottaa omiin etiäisiini, ne ei nyt aina vienyt mua ihan suorinta reittiä maaliin. "Siellä on..." mä kelasin päässä oleskeluhuoneen pulisevaa sohvaa, Kassun myrtsiä naamaa, poniseikkailuihin kiiruhtavia hoitajia ja satulahuoneen seinää, johon hitaasti mutta varmasti ikuistettiin listaa tallin, öö, 'kuumimmista pariskunnista'. "Eläväistä." Grace nyökkäs hitaasti mun vastaukselle ja paino leukaa vähän alemmas niin, että se pysty katsoon mua kulmiensa alta. Sen silmät näytti tummilta ja jotenkin kiinteiltä, ja musta tuntu epämukavan vaikeelta kiskoa katsetta niistä pois. Yhtäkkiä mä olin ihan vuorenvarma, että se oikeasti flirttaili mulle. Kukaan ei näyttänyt tuolta vahingossa. "No mites Pappila sitten??? Varmaan paljon uusia tuttavuuksia koko ajan", mä pullautin hätääntyneenä suustani. * Mä kokeilin puolivahingossa flirttailla vähän hienovaraisemmin, ja vaikka en mun menestyksestä tiedä, huomasin kyllä Aleksanterin äänensävystä ettei siltä jäänyt huomaamatta mun, öh, hienovaraiset yritykset. Mä en kumminkaan punastunut tai kääntänyt katsettani pois, vaan yritin jatkaa kuin mitään ei olis tapahtunut - oli se sitten fiksu ratkaisu tai ei.
Vai oli Seppeleessä eläväistä? Mä uhkasin kyllä väittää, että Pappilassa oli paljon enemmän menoa ja meininkiä. Ja kuten Allu sanoi, sai sieltä uusia tuttavuuksiakin, mutta se nyt ei ehkä olisi ensimmäinen asia jolla tallia kuvailisin. Aleksanteri vääntelehti melkein epätoivoisen näköisenä, mutta mä laskin kolmeen ja yritin vastata ihan tavallisella äänensävyllä. "No niitäkin", aloitin olkiani kohauttaen. "Paljon erilaisia tyyppejä, hevosia, eikä ikinä tuu tylsää. Osa porukasta on vähän sellaista, ettei olettais semmosten tyyppien pyörivän millään ratsastuskoululla." En viitsinyt ruveta höpöttämään Oonasta, joka vihasi melkein kaikkia ja oli tikittävä aikapommi, enkä myöskään muista kavereistani, jotka riehuivat Mikaelin bileissä joka viikonloppu - ja joskus jopa kesken viikon. "Varmaan aika erilaista, jos vertaa Seppeleeseen... tai no sähän sen tiedät varmaan paremmin, kun olit kumminkin Pappilassa silloin ekoissa osakilpailuissa."
*
Mä rukoilin niin syvästi ettei kukaan (daa, Cella) tulis paikalle, etten olis ihmetellyt vaikka mun naamaan olis noussut lukemaan kaunokirjaimilla mun harras toive. Totta kai osasyy mun hotelliin tuloon ollut se, että voisin kerrankin nähdä muita ihmisiä kuin Seppeleen tuttuja naamoja... mutta nyt tää, todellinen ihminen tässä mun edessä, oli jotenkin liikaa. "Mennäänkö johonkin?" Mä kysyin sivuuttaen sen kommentin mun Pappila-vierailusta. Mulle tuli yhtäkkiä hirveä kiire päästä pois aulasta, jossa kuka tahansa vois koska tahansa pykätä paikalle ja muodostaa niin vääriä mielikuvia tapahtuneista kuin mieli teki. Mä tein itsekseni sopimuksen. Puoli tuntia (MAX) mä hengailisin Gracen kanssa. Mä arvelin, että olisin huomenna katunut jos tyrmäisin suorilta toisen tallilaisen yrityksen tutustua muhun. Sit mä painuisin nukkumaan. Tapahtui mitä tapahtui. * Aleksanteri kysyi, että voitaisko me mennä jonnekkin muualle juttelemaan. Mä menin vähän hämilleni, koska en osannut yhdistää miksi juuri nyt pitikin vaihtaa maisemaa, kun äsken oli ollut ihan okei tässä sohvalla. Olinko mä ottanut jonkun tylsän puheenaiheen, johtuiko tää mun flirttailusta vai pelkäskö Allu että joku Seppeleen hobittitytöistä tulis taluttamaan sen korvasta omaan hotellihuoneeseensa? Oli syy mikä tahansa, mä olin valmis hiipimään vaikka ulos, kunhan ei vielä tarvitsisi rämistellä Oonan ja Ellidan seuraksi pupillit sydämenmuotoisina. Kattoidea palas mun mieleeni uudestaan, ja päätin olla välittämättä mahdollisesta romanttisuuden vaarasta - tähdet pystyi aiheuttamaan jonkin toisenkin tunnelman, niin mä uskottelin itselleni. Ja nythän sitä testattaisiin, kuinka paljon uskallusta Seppeleen miehistä löytyi.
"Miten ois katolle?" ehdotin varovaisesti, mutta kunhan oli saanut idean sanottua, ei se ehkä tuntunutkaan niin hullulta. Taakka putosi harteilta, ja mun ääni sai kiusoittelevasti sävyn, kun jatkoin: "Vai pidetäänkö sitä Liekkijärvellä liian vaarallisena?"
*
Mä en oikeasti tiennyt yhtään, miten flirttailevia ihmisiä piti käsitellä. Pitikö niille jotenkin ilmoittaa, että viesti oli mennyt perille ja mä olin tajunnut flirtin? Vai oliko homman pointti että molemmat esitti että keskustelu olis ihan tavallinen? Vai pitikö flirttaileva tyyppi jotenkin siirtää syrjään ja odottaa kolme minuuttia, että se vetäis henkeä ja rauhoittuis? "Katolle?" Mä toistin, kun Grace vääntäytyi sohvalla taas johonkin onnistuneen rentoon-mutta-hyvännäköiseen asentoon. Korvanlehdet kuumottaen mä katsoin pois. Jos Grace olis päättänyt lauseen siihen, mä olisin ehkä keksinyt jonkun kiertelevän tekosyyn jonka varjolla mennä vaikka hotlan käytävään seisomaan (älkää kysykö miks mä valitsisin just sen paikan) - mutta totta kai se jatko. Ja totta kai sen piikki iski just kenties heikoimpaan kohtaan mun lihassa. "Sama se minä sitä Liekkijärvellä pidetään, musta se ei ainakaan oo liian vaarallista", se saakelin yllytyshullu persoona, josta mä en aina erityisemmin itsessäni pitänyt, sanoi ja nauro niin ku joku idiootti gangsteri. Rahoitu Aleksanteri, mä mietin vaimeasti. Mut niin mä nousin sohvalta ja työnsin jalat Puman kenkiin, jotka olin jättänyt lojumaan kokolattiamatolle. Grace seuras tassutellen mun perässä hotellin pihalle. * Laskin hitaasti kymmeneen, kun Aleksanteri pohti katolle kiipeämistä, mutta pieni hymynkare palasi suupieleeni kun lopulta mies löysi jonkun itsevarman äänen syvältä sisimmästään ja ilmoitti, että ei se liian vaarallista olisi. Kumma kyllä mä en ollut koskaan ajatellut esimerkiksi sitä katolta putoamisen vaaraa, vaan lähinnä miettinyt olisiko katolla vähän väärällä tavalla käsitettävä tunnelma. Oli miten oli, mä tiesin että jos Inga tai joku vastaava sais ennen aamua selville missä Pappilan edustajat keikkui tähän aikaan illasta (tai yöstä), mut lähetettäisiin huomenna kotiin ennen kuin ehtisin kissaa sanoa. Onneksi me ei meinattu jäädä kiinni.
Mulle tuli kiire vetää Converset jalkaan (loistavat kiipeilykengät) ja syöksyä Aleksanterin perään, koska jätkän käytös oli muuttunut sillä sekunnilla puolet pääkaupunkiseutulaisemmaksi, kun mainitsin vaaran. Suljin etuoven perässäni niin hitaasti kuin kykenin, ja varmistin ettei se mennyt lukkoon - taivasalla nukkuminen ei valitettavasti houkuttanut, vaikka olishan siinä ollut hyvä syy viettää koko yö Allun kanssa. Olin saanut miehen kiinni siinä vaiheessa, kun tuo ehti talon seinää pitkin kiipeäville rautaisille tikkaille, ja sen enempää epäröimättä näytin mistä pk-seutulaiset on tehty. Vilkuilin Aleksanteria olkani yli samalla kun vähin äänin kiipesin tikkaat ylös. Meidän onneksi hotellin katto ei ollut liukkaimmasta päästä, vaan oli helppo hiipiä sen harjalle istuskelemaan. Mä pidin huolta siitä, etten ruvennut etsimään taivaalta Pohjantähteä tai edes kuuta, vaan pidin katseeni kohteessa, joka tuntui suhteellisen turvalliselta. Tai en mä turvallisuudesta tiedä, mutta tähtien katselusta opettaa joka ikinen teiniällökirja joka on ikinä kirjoitettu.
"Joten, nyt me ollaan täällä. Mitä seuraavaks?" kysyin ja nojasin päätäni oikean käden kämmeneen.
*
Musta tuntui kuin mä seurailisin itseäni jostain kauempaa. Se oli suunnattoman huvittavaa. Täällä sitä istuttiin jonkun keskiajalla rakennetun hotellin saakelin kylmällä katolla täysin vieraan mimmin kanssa. "Mitä seuraavaks?" Mä toistin. No, suoraan sanottuna mulla ei ollut mitään hajua. Mä olin kiivennyt katolle viimeks monta vuotta sitten, ja muistelisin että se kerta olis liittynyt jotenkin mun siskoihin ja vesipyssyihin - joo, siitä oli tosiaan aikaa. Eikä katto silloinkaan ollut mun muistikuvien mukaan mikään tekemisen suuri huvipuisto. Me oltiin istuttu siskojen kanssa varmaan tuntikausia niin ku rivi märkiä kanoja ja riidelty siitä kenen pitäis huutaa apua. Mä tungin kädet hupparin pehmeiden hihojen sisään ja vilkaisin syrjäkarein Gracea. Se tuijotti vastapäiseen metsikköön kulmat keskittyneessä kurtussa. Seurasin salaa sen katsetta, mutten saanut selville mitä se katsoi. "Miks sä tuijotat noin?" Kysyin lopulta. Grace hätkähti ja näytti harkitsevan. * Musta tuntui, ettei seuralaisellani ollut mitään erityisiä ehdotuksia jatkolle. Ja mä olin myös oikeassa. Elokuvissa tässä vaiheessa olis tullut hiljaisuus, sit meidän katseet ois kohdanneet ja molemmat olis nojautunu eteenp- GRACE. Tää on oikeeta elämää, ei fanfictionia. Keskityin katseeni edessä olevan havumetsään taivasta vasten kohoavaan siluettiin, ja ajattelin itsekseni, että täällä oli ihan pirun kylmä. Mulla oli kuitenkin semmoinen tunne, ettei Allu tarjoais mulle takkia. Ja jos ei jo henkisistä syistä, niin sitten sen takia ettei sillä edes ollut takkia. Hieroin mariininsinisen neuleen peittämiä käsivarsiani jonkun pienen lämmöntunteen toiveessa.
Aleksanteri kysyi, miksi mä tuijotin intensiivisesti kuusikkoon. Päätin etten käytä sillä tavallista siellä juoksenteli joku orava-tekosyytä, vaan vedin vähän salaperäisemmäksi. Eri asia, millainen olis reaktio, mutta tuo ensimmäiseksi mainitsemani tapa oli ehkä kaikista läpinäkyvin. "Miksei avaruudessa pysty itkemään? Mistä mä tiedän", mutisin huolettomasti ja käännyin katsomaan vaaleansinisiin silmiin. Niiden väriä oli tosin vaikea arvata näin pimeässä, kun hotellin pihassa tönöttävät renesanssinaikaiset pihavalot eivät auttaneet mitään.
*
Mä hiljenin ja käännyin sit hitaasti katsomaan Gracea. Se tiiraili mua siistien tummien kulmiensa alta ja piteli käsiään polviensa ympärillä. Miksei avaruudessa pysty itkemään?? Oliko tää joku salaviesti? Vai arvoitus, ja jos mä vastaisin väärin, niin Grace tempaisis mut alas katonharjalta? "En mä tiedä? Jos se johtuu paineesta, niin pystytköhän siellä sit edes sylkemään?" Mä lopulta vastasin häkeltyneesti. Grace naurahti ja kääntyi katsomaan pois niin, että varjo laskeutui sen kasvoille. Se hieraisi kananlihalle nousseita vaaleita käsivarsiaan. Munkin selkärangassa hytisytti, tää kylmää hohkaava ja kuurasta kimalteleva katto ei todellakaan ollut mikään lämpöparatiisi. "Paleleeko sulla?" Mä kysyin, vaikka suoraan sanottuna jos Grace olis kieltänyt, mä olisin nauranut sille päin naamaa. Se värisi niin, että mua melkein pelotti sen tipahtavan kohta tärinöissään katolta. * Jäin tuijottelemaan mun sormia, joilla tein pientä ympyrää polveani vasten. Aleksanterin kysymykseen vastasin heti, se tuli kuin automaattisesti: "ei". Kuulin, kuinka jätkä hymähti huvittuneesti, mutta en kääntynyt katsomaan. Musta tuntui, että mun sormien liike melkein hypnotisoi mut. Kylmät väreet kulki selkärankaa pitkin, ja sai mut ravistamaan hartioita. "Tai no... mä olin aina kuvitellut katolle kiipeämisen vähän mukavampana kokemuksena", mutisin ja saatoin vahingossa hymyilläkin. "Joo, kyllä palelee. Olis aika kummaa, jos ei."
Mun alahuuli värisi, kun käännyin katsomaan Aleksanteria. En mitenkään kovin odottavasti, vaan lähinnä mietin, miten mies jatkaisi tuota kysymystään. Tunsin oloni jotenkin tosi haavoittuvaiseksi siinä täristessäni, en mä yleensä tällaista tehnyt. Ilmeisesti vahvastakin naisenalusta voi tulla henkisesti 15-vuotias ihastuessaan. Melkein teki mieli taputtaa omaa selkää ja sanoa että kyllä se siitä.
*
Mulle aukes yhtäkkiä valtavalla ryminällä, että tää jäinen katto ja ooh-mulla-ei-oo-takkia ja pimeä iltataivas yms. yms. saatto Gracen silmiin olla jotenkin äärettömän romanttista. Tai, jos mä olin rehellinen itselleni - olihan tää koko asetelma nyt ihan niin ku jostain kultakantisesta rakkauskirjasta, puuttu vaan joutsenpari, joka käyskentelis kaulat kaarella mustalla pihanurmikolla. Mä nielaisin pompottavan sydämen alas kurkusta. Olihan Grace siis hyvännäköinen ja vieras ja kaikkea, mutta kun... Mä en voinut mitään sille, että mun takaraivossa välähteli diamaisena sarjana kuvia Cellan naamasta. Enkä mä meinannut hätyyttelemälläkään saada niitä pois. Gracen silmiin oli tullut joku kummallinen katse. Mä en ollut varma kuvittelinko mä, vai nojautuiko se oikeasti mua kohti, mutta mut valtas jäätävä paniikki tehdä jotain. Mä haparoin käden ulottuville savupiipun, jonka karhea pinta kutitteli ihan lähellä, ja horjahdin seisaalleni sitä vasten. Nousuvauhti oli niin kiivas, että mä vetäisin sylkeä väärään kurkkuun. Siinä yskiessäni mä mietin, mitä vittua mä tein seisten katolla, miks ihmeessä olin valinnut sen mun tilanteen rauhoittavaksi reaktioksi ja kuka kertois mulle, mitä mun pitäis sanoa seuraavaksi. "Tuotaa, oota, sori", mä sanoin yskäisyjen välissä. "Siis mulla ei oo nyt mitään takkia lainata." No. Aika perinteistä. * Hätkähdin, oikeastaan melko rajustikin, kun Aleksanteri nousi seisomaan savupiippua vasten. Tarrasin tiukasti kiinni katonharjaan, vaikka en meinannutkaan pudota yhtään mihinkään suuntaan - se vain tuntui turvalliselta. Allu alkoi yskimään, mutta mun katse oli jäätynyt jo tiukasti sinne kuusikkoon, jossa se oli aikaisemminkin ollut. Yritin tasata hengitystä, vaikka samalla mun päässä pyöri ajatus, etten mä yleensä ollut näin säikky. Aleksanterin äänensävy oli hermostunut ja levoton, kun se yritti saada sanottua jotakin. "Joo, huomasin kyllä", mä mutisin ja tajusin sitten, että jos jätkä oli tuota äskeistä tilannetta ja sen teinidraamakirjamaisuutta säikähtänyt, kannattaisi ehkä olla vähän rennompi.
Niinpä mä käännyin hitaasti katsomaan toista ja hymyilin vähän. "Sinuna tulisin nyt alas sieltä, en ees haluu tietää millasiin hankaluuksiin mä joudun jos nyt vahingossa liukastuisit tai jotain."
*
Mä laskin käsivarren rennosti savupiipulle ja esitin (toivottavasti en niin läpinäkyvästi kuin miltä tuntui), että mä nyt vaan olin halunnut analysoida maisemia vähän ylempää. Ihan niin ku marraskuinen hotellinkatto ei olis jo riittävän extremeä. "Hehehehe, en mä liukastu", mutisin luonnollisesti ja itsevarmasti samalla kun laskeskelin, miten sille saakelin harjakatolle pääsis kaikista turvallisimmin takaisin oravamaiseen kyykkyyn. Mä näin hyvin selkeesti ja elävästi, miten rullaisin mustaa katonharjaa pitkin ja räystäältä alas. Saattais Pyry ja Kassu ihmetellä, kun mä vilkuttelisin niiden ikkunaruudussa suhahtaessani kohti talvista lumipenkkaa hotellin seinustalla. "No, nyt mä tuun alas", mä rykäisin ja laskin kädet (jäätävän kylmälle) katolle. Grace tuijotti mua koko sen kiusallisen pitkän ajan, jonka mä hivutin jalat vuoron perään koukkuun ja valuin istumaan. Olis pitänyt ottaa joku lämpötyyny mukaan. Tai jäädä sisälle. "Sori. Mä vaan, öö, jotenkin tulkitsin kummallisesti tän tilanteen", mutisin vaivaantuneena. Hyvä selitys, mä kehuin itseäni. Varmasti auttoi antamaan tasapainoista kuvaa musta. * Vaikka mä yritin yhä toipua järkytyksestä, en voinut olla hymähtämättä avoimen huvittuneesti kun Aleksanteri yritti uskotella ettei liukastuisi. Mä toivoin että miehenalku itse uskoi siihen, koska mä en kyllä löisi vetoa siitä että tuo taiteilisi itsensä jalat edellä alas tältä katolta. Seurasin silmä tarkkana kun toinen istuutui turvallisesti takaisin omalle paikalleen, valmiina suurin piirtein syöksymään toisen perään jos katto karkaisi alta. Okei, ehkä en, mutta mä tekisin mitä vaan ettei Raija sais tietää mun valvoneen täällä katolla. Luojan kiitos ei ollut tarvetta ninjamaisille pelastusliikkeille, koska Aleksanteri istui lopulta turvallisesti (tai miten sen voi ottaa) katonharjalla terveellisen etäisyyden päässä pahoittelemassa.
"Ei se mitään", mä sanoin hymyillen ja laskelmoin parhaaksi vaihtoehdoksi sen, että pidin katseeni miehen silmissä. "Tiiätsä paljon kello on? Mun pitäis kai nousta aamulla tekemään sykeröitä Rollelle, vaikka ei mua väsytäkkään."
*
"Mulla ei oo kelloa", kohautin olkia. Kännykkä lepäili turvallisesti hotellihuoneessa sängylle heitetyn ulkotakin taskussa. "Mutta jotain, kymmenen? Ehkä? Mä en tiedä kauanko nukuin." Mä asetuin istumaan savupiippua vasten ja roikotin toista jalkaa suorana katonharjaa myöten. Grace vilkuili mua. Mun oli edelleen vaikea käsittää mitä ympärillä tapahtui: täällä mä kiipeilin vieraan mimmin kanssa pitkin kattoja, ja mun alapuolella muut seppeleläiset joko nukkui tai valmistautui jollekin poniseikkailuistaan (epäilin jälkimmäistä). Mä olin luullut, että siinä vaiheessa olisin itse ollut tukevasti unten mailla. Uskomatonta. "Sä oot varmaan ainoa pappilalainen, joka on vielä hereillä", mä totesin muistellessani, miten kisaajat oli valuneet sekä meiltä että toiselta tallilta huoneisiinsa. Ne oli marisseet kovaan ääneen aikaisesta herätyksestä ja jättäneet törkeesti huomioimatta kisahoitajat, joista moni olis varmaan jo nukkumassa ja poti valmiiksi huomattavasti aikaisempaa herätystä. Mä ihmettelin salaa miks Grace niin innoissaan halus viettää yönsä valvomalla. "Eksä pelkää että nukahdat huomenna satulaan? Tai siis, mä en usko olevani niin valovoimaista seuraa että jaksat sen varjolla kisata koko huomisen", mä naurahdin kuivasti. * Mä yritin hapuilla farkkujen takataskua kännykän toiveissa, mutta ei. Kummallakaan meistä ei ollut kelloa, ja jos totta puhutaan, nyt kun oli pimeää 20 tuntia päivässä ei mun ajantajukaan ollut erityisen hyvin raiteilla. Raaputin katonharjasta jotain sammaleen tapaista, mutta yritin silti pitää katseeni Aleksanterissa, kun oltiin nyt saatu se normaalin keskustelun flow päälle. Ainakin osittain.
Pidättelin naurahdusta, kun Allu väitti minun olevan ehkä ainoa pappilalainen hereillä. Ei ollut toivoakaan, että olisin. Oona, Ellida ja Sierra olivat kolmistaan samassa huoneessa - eikä yksikään niistä kilpailisi huomenna. Puhumattakaan Jassusta, joka varmasti pyöri hermostuneena sängyssään kun sitä ei päästetty Joonan kanssa samaan huoneeseen (lopputulos ei varmaan olisi miellyttänyt ketään muita kuin pariskuntaa itseään). Seppeleen vastuuntuntoiset kisahoitajat olivat olleet nukkumassa jo varmasti useamman tunnin, mutta siellä meidän Oonat ja Ellidat vaan valvoi. Varmaan pelasivat pullonpyöritystä tai kehittelivät salaliittoteorioita siitä, kuka oli kidnapannut mut. Vallu ja Rolle saattaisivat hyvällä tuurilla kisata huomenna harjat taivasta kohti sojottaen ja ravailla lämmittelyssä pintelit vain puoliksi käärittyinä.
"Niin kauan kun mä saan aamulla viis kuppia kahvia järjestelmääni, mulla ei oo mitään hätää", vastasin Aleksanterille huolettomasti ja hymyilin vähän. "Enköhän mä pärjää ihan hyvin. Ja olisin mä varmaan valvonut muutenkin, joten mielummin teen sen täysjärkisessä seurassa kuin... no, niin. Sanotaanko vaan, ettei kaikki pappilalaiset ihan vielä nuku."
*
Mä nyökkäsin hyväksyvästi Gracen kahvikommentille. "Sen voimalla varmaan itse kukin jaksaa nää kekkerit", kuittasin. "No... pitäiskö meidän sitten, en mä tiedä, yrittää hiippailla sisään?" Grace vilkaisi mua kulmiensa alta, ja sen elekielestä norsukin olis osannut lukea, että se mietti yritinkö mä päästä siitä eroon. Mä jotenkin naurahdin hermostuneesti. "Siis jos sä haluat nukkumaan. Ja jos sulla ei oo jotain yllätyskäännettä tänne katolle? Tyyliin pappilalaisten väijytys?" Keksi parempia vitsejä, Aleksanteri, mä mietin itsekseni. Mun teki mieli nyhtää kuumeisesti hupparin hihaa, jonka sisällä mun sormet piilotteli, mutta siitäpä Gracella olis varmaan ilo alkanut. Mä olisin saanut kuulla varmaan loppuelämäni jokaisessa ridakoulujen yhteistapaamisessa, miten en pystynyt säilyttämään hermojani ees viittä minuuttia. Niinpä mä istuin paikallani ja olin aika varma, että näytin suolapatsaalta. Tai ehkä jääveistos sopis paremmin tähän tilanteeseen, vaikka en kyllä tiennyt kuka sen olis tänne katolle pykännyt. * Mä en halunnut nukkumaan. Mä halusin istua just tässä katolla ja saada tehtyä suhteellisen normaali vaikutelma Aleksanteriin. Mä halusin lopettaa tän niin, että toinen tulis juttelemaan uudelleen - että se tunnistaisi mut, kun huomenna tein koulurataa Rollen selässä. Mutta mun piti olla realistinen, sillä nää kilpailut oli kuitenkin tärkeät enkä saanut jonkin sellaisen, jota en kumminkaan voi saada, täysin pilata mun mahdollisuuksia jossakin, jossa mä olin edes suhteellisen hyvä. Hymähdin huvittuneesti Aleksanterin vääntämälle vitsinpuolikkaalle.
Mun mielikuvitus toi heti nenäni eteen tarjolle vähintään tuhat vaihtoehtoa, jos mietittiin käännettä kattovisiitille. Suurin osa liittyi melko ennalta-arvattavasti niihin tunteisiin, joita mulla oli Aleksanteria kohtaan. Mutta mö en halunnut, että tää menis niinkuin jossain teinikirjassa, joten kaikki ajatukset oli hylättävä. Sitä paitsi, viimeksi kun Allu luuli että yritin jotain, se oli hypännyt tekemään lähempää tuttavuutta savupiipun kanssa. "Niin hyvältä kuin pappilalaisten väijytys kuulostaakin, mä en usko että me ollaan missään piilokamerassa", naurahdin. "Toisaalta, meidän tallin väestä ei kyllä ikinä tiedä. Paras karata täältä, ennen kuin ne yllättää meidät."
Mä liu'uin mitään Aleksanterilta kysymättä alas, nappasin turvallisesti tikkaista kiinni ja jäin vielä odottamaan, tulisiko mies perästä vai jäisikö se katonharjalle miettimään elämän vaikeita kysymyksiä.
*
Grace kipusi mun edellä tikkaat alas, ja mä odotin hytisten katonharjalla että se sais laskeuduttua maan tasalle. Vasta nyt, kun mä jäin hetkeksi yksin odottamaan, tajusin miten kohmeessa olin. Kun mä kiipesin vuorostani alas, pelkäsin joka puolalla että sormet jäis kiinni jäiseen metalliin. Siinä olis ollut suht paljon selittelemistä Annelle. Maan kamaralla mun katse hakeutui automaattisesti hotellin ikkunoihin, ja mä huomasin miettiväni keiden valoisat neliöt antoi tälle puolelle pihaa. Ainakin keskikerroksen kolmessa huoneessa tais olla vielä porukkaa hereillä. Ylöspäin tiiraillessanikin mä tunsin poskellani Gracen katseen tiiviinä ja vaativana.
"Mennääks sitten sisään?" Mä kysyin epävarmana siitä, miten pitkään vieraitten tallien edustajien oli sopivaa hengailla iltamyöhään pihalla. Ei sillä että muaolis muitten säännöt kiinnostanut. Mutta silti. * Ehdin jo melkein huolestua, ettei Allu tule perästä vaan jää katolle nukkumaan, mutta kunhan mä olin turvallisesti maankamaralla tuli mieskin perästä. Mua vähän huolestutti joissakin ikkunoissa palavat valot, mutta yritin uskotella mun olevan sen verran tummiin pukeutunut että kunnon etäisyydeltä mua ei edes tunnistaisi. Oon kyllä aika yllättynyt siitä ettei mitään yövahteja oltu palkattu, mutta ehkä tallinomistajat olivat vähän liian luottavaista sakkia. Seppeleen Anne vaikutti mun mielestä sellaiselta pullantuoksuiselta poniäidiltä ainakin ensi vilkaisulta, mutta Raija olisi saattanut jotain vartijoita palkatakkin.
Mä siirryin katsomaan Aleksanteria, joka käänsi katseensa nopeasti mun suuntaan. Tuo kysyi sisään menemisestä, ja naurahdin. "No siis, kyllä mä olin vähän sellaista suunnitellut", mutisin - ei täällä ulkona ollut sen enempää tekemistä kuin katollakaan. Okei, täällä alhaalla oli ehkä vähän turvallisempaa, mutta muuten sama homma. Käpsyttelin ihan tyytyväisenä hotellin ovelle, ja kun aukaisin sen niin hiljaisesti kuin osasin, lämmintä ilmaa tulvahti kohti kasvoja. Mä melkein huokaisin ääneen, kun muistin kaikki sisätiloissa olemisen mukavuudet samalla kertaa. Aleksanteri seurasi mua sen näköisenä ettei oikein tiennyt mitä oli tekemässä, mutta mitä nyt miestä tunsin, se taisi olla hänen perusilmeensäkin. Taidettiin kuitenkin molemmat olla melko tyytyväisiä siihen, että oltiin siirrytty sisätiloihin.
*
Sisällä mun kohmettuneet sormet ja varpaat alkoi sulaa kertarysäyksellä. Mun oli pakko pysähtyä ovensuuhun ja kipristää varpaat koukkuun, koska äkillinen lämpö tuntui suunnilleen samalta kuin jos joku olis yrittänyt pumpata mun raajat kaksinkertaisiksi. Grace kääntyi katsomaan mua ja naurahti hiljaa. "Palaako tunto?" Se kysyi. Mä arvelin, että se oli niitä ihmeellisiä tyyppejä, joihin lämpö palas tyylikkäin sisäisin keinoin eikä tällä tavalla piiskamaisella pistelyllä ja poltteella. "Joo, ikävä kyllä", mä irvistin ravistellen sormia. Miksei mulla ollut pihalla hanskoja mukana? Nyt oli sentään marraskuu. Hotelliaula oli ihan yhtä tyhjä kuin puoli tuntia aiemmin. Tää ei ollut ihan niin style paikka, että vastaanottovirkailija olis kököttänyt tiskinsä takana koko yön. Se oli kadonnut pikku toimistoonsa, ja hyvällä tuurilla ajelis varmaan jo kotiin. "Pitää varmaan olla aika hiljaa." Mä supisin vilkaisten pimeään käytävään, jossa huoneitten ovet odotti rauhallisina. "Tai siis, aattelen vaan Annea ja sitä teidän tallin omistajaa", valehtelin. * "Raijaa", mä korjasin nopeasti Aleksanterin ajan tasalle, vaikkei tieto varmaan hyödyttäisi häntä sen erityisemmin. Potkin tennarini muiden kenkäparien muodostaman viidakon jatkeeksi ja hiihtelin sitten aulaan. Kaikkialla oli hiljaista, niin hiljaista että mä melkein toivoin jonkun hiiren rapistelevan nurkassa. Pimeydessä tuli sellainentunne, että joku tarkkaili meitä. Ehkä pappilalaiset oli oikeastikin järjestäneet väijytyksen?
"Pitäis varmaan mennä, ennen ku joku kuulee meidät ja tulee ihmettelemään", mutisin ja tutkin Aleksanterin kasvoja, joita valaisi vain ikkunaverhoihin ripustettujen valosarjojen lamput. Mä olisin mielelläni jutellut kauemmin, mutta halusin jättää jotain juteltavaa toiseenkin kertaan, joten oli ehkä parempi antaa kellonajalle periksi. Mä harkitsin hetken jotain sukat jaloista pyöräyttävää, täysin kulman takaa tullutta poskisuudelmaa, mutta päätin käyttää sitten vähän vähemmän mielikuvitusta. "Huomenna nähään", sanoin hymyillen ja lähdin kävelemään jo meidän huoneelle päin. Mä jatkoin kuitenkin vielä kääntymättä enää toista katsomaan: "Kauniita unia."
*
"...unia?" Mä mölähdin Gracen selälle, kun se hiihteli kokolattiamattoa pitkin kohti omaa huonettaan. Ovella se vielä kääntyi ja hymyili mulle jonku ihme Esmeraldahymyn, ennen kuin katos sisään ja jätti käytävän taas hämäräksi.
Mä seisoa tönötin hetken miettimässä mitä hittoa olin äsken puuhannut ja tukahdutin käsittämättömän halun nauraa. No. Ainakin mä luulin, että olin onnistunut saamaan yhden uuden kaverin.
|
|
|
Post by Cella on Nov 24, 2015 21:09:59 GMT 2
Tiistaisia saapumistunnelmia ja unetonta pyörintää Cellan näkökulmasta TÄÄLLÄ
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 25, 2015 1:00:19 GMT 2
25.11.2015 – Se, jossa kuvaillaan mun sisällä asuvia asioita enemmän kuin koskaan ennen
Kun mä heräsin levottomasta unesta naapurihuoneessa pauhaavaan Kasperiin, mä jäin silmät kiinni makaamaan peiton lämpimään mutkaan ja lajittelin eilisen tapahtumat niihin, jotka oli oikeesti tapahtunut ja niihin, jotka olin aika varmasti kuvitellut.
Ensin mä listasin huolellisesti ne, joiden mä tässä unisessa välitilassa arvelin olevan mun oudon yhdistelykyvyn aikaansaamaa. Oli suht varmaa, että Jason ei ollut oikeasti karannut puolivälissä automatkaa idoli-Daninsa autoon, Lemon mennyt sekaisin pappilalaisen pitkäjalkaruunan kanssa (Salma olis pillittänyt viikon, se oli niin ihastunut raviradat hylänneeseen kisakaveriinsa) tai Vientareen pizzeria jättänyt kotiinkuljetuspizzojaan hotlan hiekoitusastiaan. Pyyhkiessäni nää muistot mielestäni podin samalla verkkaista hämmennystä siitä, mitä ne ylipäätään teki mun päässä.
Sit oli muutama muistikuva, joiden todellisuudesta mä en ollut ihan satavarma. Yhdessä niistä oli kylmä, kuuraisen musta katto ja vieras mimmi, joka istui mua vastapäätä jalat katonharjan yli heitettynä. Mä saatoin jotenkin hämärästi yhdistää sen samaksi, joka oli tullut herättämään mut aulan nokkaunilta - mutta en kyllä rk-mestaruuksien aiheuttaman hetkellisen idiotismin nojallakaan keksinyt mikä luonnonoikku oli saanut mut kiipeämään katolle niin ku joku tottelevainen orava. Mun pitäis ehkä lähettää sille (Graceko se oli?) jotain salaisia merkkejä kun nähtäis seuraavan kerran, jotta saisin varmuuden pitäiskö mun poistaa kattomuistokin epäaitona niin nopeeta kuin pystyin.
Sit oli vielä pari puoliunesta häilyvää tapausta. Järjellä ajateltuina ne vaikutti ehkä kaikista eniten keksityiltä, mutta niitten puolesta puhui tyytyväinen pörheä pikkueläin, joka oli ilmestynyt venyttelemään ja hyrisemään mun rintakehän sisäiseen kammioon viime yönä. Ja mä vannon, että mun sisällä ei tavallisesti elänyt yhden yhtäkään eläintä.
Mä kelasin kerta toisensa jälkeen Cellaa, joka makas hämärässä mun vieressä sängyllä, sitä miltä sen lämmin iho oli tuntunut topin selkämyksen läpi ja miten saakelin käsittämätöntä oli ollut, että sen huulet oli mun huulilla. Tuntui siltä, kuin mun pään sisään olis jätetty filminauha, joka toisti loputtomiin niitä muutamia viime yön lyhyitä minuutteja. Cellan paljas, lämmin jalkapohja painoi vaativasti mun jalkaterää vasten, ja me maattiin vatsa vastaa vasten, niin että mä pystyin tuntemaan sen joka hengenvedon. Mä olin ollut koko ajan ihan varma, että se läpsäisis mua päälaelle ja käskis painumaan pihalle (vaikka sinänsä se oli mun hotellisänky). Luultavasti muistaisin monta viikkoa, mitä olin ajatellut, kun se sen sijaan katso mua niillä monimerkityksellisillä ruskeilla silmillä ja kuljetti peiton alla sormia pitkin käsivartta niin, että kylmä värinä tuntu selkärangassa. Mulla ei kiinnostaisi vittuakaan, vaikka se olis pussaillut kymmenen ranskiksen kanssa. Kunhan se tekis saman mun kanssa.
Mun epätavallisen tyytyväisen sänkykooman keskeytti rakas väliaikaiskämppikseni Kristian. Se räiskäytti keltaisen kattovalon päälle varoituksetta ja alkoi tömistellä pahantuulisesti ympäri lattiaa. Jos en olis raottanut silmiä ja nähnyt sen pukevan, mä olisin luullut että se testas ärsyttävimpiä tapoja herättää n. koko hotelli. Tehos ainakin muhun. Kun mä kömmin peiton alla kyyryssä istumaan, yritin olla ajattelematta Cellaa, joka muutama tunti sitten oli maannut viilenneellä patjalla mun vieressä. Piti olla määrätietoinen Krisun koulutuksessa, virnuilusta se olis voinut vaikka luulla, että mä rakastin sen herätystyyliä.
Kai mä olin aika hyvällä tuulella, koska tajusin vasta vetoauton ratissa, että kello oli varttia vaille kahdeksan. Sekä Pyry että Emmy starttas kahdessa ensimmäisessä luokassa, minkä kyllä tosiaan sekä näki että kuuli – tosin pääasiassa Brisusta, joka otti tärkeimmäksi tehtäväkseen kohottaa juhlan humua. Pyry poti kisastressiä ylväästi tuijottamalla tyhjin silmin lumista ajokaistaa, mutta Emmy tarttui Britan syöttiin niin ku Gitta porkkanaan. Puolessa minuutissa se oli kiihdyttänyt itsensä melkein pakokauhun partaalle, kun se mietti pitikö sen nyt tehdä voltti ravissa vai laukassa. Mä kohdistin katseen Pyryn tavoin niin pitkälle kuin kuoppainen maantie antoi ja tajusin vasta jossain Vaahterapolun pihassa, että mun naamalle oli jossain vaiheessa matkaa levinnyt paistattelemaan kunnon ääliöhymy. Kun korjasin sen pois, mä yritin miettiä synkkiä ajatuksia (esim. alkeistunnit), mutta jostain syystä se ei toiminut ihan niin hyvin kuin mä toivoin.
Vaahterapolussa oli, jos se nyt mitenkään on oikeesti mahdollista, vielä pahempi meno kuin Pappilassa. Pappila oli suht iso talli kuitenkin, täällä tunnelma oli rämäisempi ja maalaismaisempi niin ku nyt oli voinut odottaakin. Eikä se mitään olis haitannut, mutta näin lyhyen analyysin mukaan kilpastressi paheni suoraviivaisesti mitä lähemmäs varsinaista mestaruuskisaa mentiin. Pappilassa ei takuulla ryntäillyt näin monta huutavaa ja hevosia raahaavaa ihmistä. Ainakaan tähän aikaan aamusta. Ainakaan tällaisessa lumisateessa.
Kun hepat oli saatu pihalle ja auto jätetty hukkumaan lumipeitteeseensä parkkipaikalle, mä suuntasin pettämätöntä suuntavaistoani hyödyntäen maneesiin. Niin ku oli saattanut arvata, mun ja vaahterapolkulaisten lisäksi siellä ei käytännössä katsoen ollut vielä ketään. Mä istuin katsomon ylimmälle riville miettimään, odotettiinko mun ehkä auttavan radan rakentamisessa (kaks tyyppiä, jotka näytti siltä ettei olleet valvoneet viikkoon, seiso riitelemässä kouluaidan pystytyksestä), mutta oikeana sosiaalisena perhosena mä sen sijaan liimauduin kylmää puuseinää vasten ja työnsin kädet puuskaan.
Siitä Grace löysi mut.
Maneesiin oli siinä vaiheessa tupannut jo enemmän porukkaa ja luokat oli alkaneet. Kovaääninen huusi suoraan mun selän takana ja tärisytti seinää niin, että ihme kun hevoset ei hyppineet järkyttyneinä karkuun ääniaaltoja. Emmy oli just aloittanut oman ratansa eikä sillä näyttänyt olevan mitään ongelmia volttien tai askellajien kanssa. Kesken radan mun katse harhaili sen suitusta nutturasta kohti kisakioskia, josta leijaili ihan petollisen hyvä tuoksu. Kun mä myönsin karvaasti rahattomuuteni ja käänsin pään pois houkutusten keitaasta, tajusin tuijottavani suoraan Gracen iloista naamaa.
”Moi!” Se tervehti onnellisen näköisenä. Mä tunsin kihelmöivästi, miten kauempana samalla rivillä rataa analysoivat juoru-Lynn ja komppaaja-Salma oli lopettaneet kisaohjelman tutkimisen ja poltti katseellaan reikiä mun selkään. ”Moi”, mä sanoin painautuen takinkauluksen sisään. Mun teki mieli kääntyä sanomaan Lynnille ja Salmalle, että mä lupaisin syödä niitten kisaohjelmat, jos tässä olis yhtään mitään sopimatonta. Mut en jotenkin uskonut, että ne ymmärtäis. ”Pidätkö mulle peukkuja?” Grace kysy hengästyneenä. Sen isot silmät oli kirkkaat ja se oli meikannut paljon, huomattavasti enemmän kuin viime yönä. Kun se heilautti tukkansa olan yli ja alko letittää sitä mua katsellen, mä huomasin miten joku vaalea jätkä jäi tuijottaan sitä olkansa yli. ”Siis, öö, joo voin mä pitää”, mä takeltelin, en kovin kohteliaasti mut sitäkin uskottavammin. ”Missä luokassa sä ratsastat? Mä en... tajunnut eilen kysyä.” ”Helpossa A:ssa ja vikassa esteluokassa iltapäivällä”, Grace hymyili tosi leveästi ja mä panin merkille, miten valkoiset hampaat sillä oli. Oliko se joku pk-seudun juttu? ”Mä oon sitten niissä paikalla.” ”Katokin että olet! Siellä on tosi vähän ratsukoita teidän tallilta. Helpossa A:ssa vaan se, joka voitti viimeksi koko luokan”, Grace irvisti mulle niin ku mä olisin siinäkin suhteessa sen hengenheimolainen. ”Esteillä sit sentään kaks, Daniel Susineva ja sitten se, jolla on outo etunimi… Kella?” ”Cella”, mun suusta luikahti automaattisesti, vaikka sisäinen elämä oli keikahtanut takaisin kapeaan hotellihuoneen sänkyyn ja siihen, miltä Cellan hyväntuoksuinen vaalea tukka tuntui mun sormissa.
Koululuokkien jälkeen mä salaa toivoin, että joku olis tullut sulattamaan mut penkistä. Niin nöyrästi mä olin istunut paikoillani viimeksi varmaan eskarin askartelutunneilla. Meidän ratsastajat kisko hiuslakan jähmettämiä tukkiaan auki ja haukko henkeään pakkasilmassa, kun maneesi hiljeni tauon ajaksi. ”Mun on pakko saada jotain oikeaa ruokaa”, Sussu hätäili. ”Mennään kaikki syömään!” Inkeri karjahti maneesin ovelta. Mäkin olin päässyt hivuttautumaan irti kylmältä penkiltä ja valunut muiden perässä pihalle. Pakkanen kiristyi ja pieniä kiiltäviä lumihiutaleita tippu hiljalleen hiuksille ja hevosten selille. ”Kauan tässä on aikaa? Ehtiikö enää?” Sandra huolehti. ”Mehän kisataan tokavikassa luokassa”, Pihla rauhoitteli. ”No, otetaan autot ja haetaan ruokaa! Hop hop nyt nopeasti!” Inkeri läiski käsiään yhteen, ja sit se jo liukasteli saappaillaan kohti parkkipaikkaa.
Seppeleessä oli se jännä puoli, että jos yks keksi idean niin joka IKINEN halus sen jälkeen päästä toteuttamaan sen. Siellä sai ihan oikeesti olla varovainen mitä sanoi ääneen. Jos mä olisin vaikka ehdottanut, että istuttais vuorokausi Kassun kylppärissä pelaamassa Uunoa, niin siellä me muuten oltais nökötetty tasan se vuorokausi eikä minuuttiakaan vähempää. Ja sen jälkeen jokainen keskustelu viikon ajan olis käsitellyt VAIN sitä, miten ihanaa Kassun kemuissa oli ollut.
Mä tahdon siis sanoa, että ei me todellakaan yhdellä autolla sinne syömään päästy. Kun vyöryvä ja paisuva aallollinen nälkäisiä heppatyyppejä lopulta rantautui parkkipaikalle, alkoi loputon autopaikkojen jako ja ruokavaihtoehtojen arpominen. Mä olin jo alistunut osaani kuskina ja marssin valmiiksi rattiin odottamaan, että armaat kanssamatkustajat sais lopulta päätettyä mihin Vientareen kolmesta R-kioskista ne haluais mennä. Mä naputtelin auton päällystettyä rattia sormenpäillä ja tuijottelin tummanharmaalle taivaalle.
Lopulta pälinä pihalla vaimeni pari astetta ja porukka alkoi työntyä autoihin sisään. Mä seurasin kiinnostuneena, kun Lynnin autoon työnnettiin kahdeksan ihmistä sekä päällekkäin että limittäin. Joku kävi toiveikkaasti kokeilemassa trailerin sillan lukkoja, mutta Lynn porhalsi paikalle niin ku innokas paimenkoira ja pelasti sen auton takapenkille.
Mä ehdin jo yhden kauniin hetken toivoa, että kaikki mahtuis muiden autoihin, mutta sitten pelkääjän puoleinen ovi kävi ja romutti mun unelman rauhallisesta iltapäivästä tallilla. Paitsi, no, mun tulija ei ollutkaan kolmipäinen ratsastajamonsteri, joka odotti että pääsis syömään Hesen varastot tyhjiksi. Se oli Cella. Se oli vetänyt ylleen tuulitakin ja kahisi hiljaa, kun istui mun viereen. Musta tuntui, kuin ilma olis imeytynyt sen mukana ulos ovesta. ”Eikö muita tuu tähän?” Mä kysyin sydän sormenpäissä asti jyskyttäen. Cella veti oven perässään kiinni ja katsoi mua.
Mä en hirveesti välittänyt siitä, että me oltiin Vaahterapolun parkkipaikalla ja nälkäiset kisaajat suhahteli just meidän ohitse jäisen tantereen yli kohti loppumattomia ruokapatoja. Joku rummutti hurmioituneesti mun sisällä, kun mä kumarruin kohti Cellaa ja suutelin sitä penkit erottavan rajan yli. Jotenkin mä en edes harkinnut mitä tein, se vaan tuntu ainoalta järjelliseltä ratkaisulta siihen hetkeen. Cella hymähti hassusti kun meidän huulet painu vastakkain, ja työnsi sitten kädet mun niskahiuksiin ihan niin kuin se olis vaan odottanut sopivaa hetkeä tehdä niin.
Mun teki mieli samaan aikaan virnistellä Cellan poskea vasten ja huutaa sille, että sen olis ihan totta pakko varoittaa mua ennen kuin hyppelis näkymättömistä mun kyytiin. Mulle oli tullut yhtäkkiä hirveän kuuma. Auton etupenkki oli ahdas, ja koko mun sisällä tanssiksi pistäneen orkesterin yli mä havaitsin etäisesti, miten mun toinen jalka puutui hyvää vauhtia. Mä työnsin käden rattia vasten ja otin siitä haparoiden tukea.
Ankkamainen törähdys sai meidät molemmat räväyttämään silmät auki. Mä tuijotin Cellaa, joka oli niin lähellä että näytti sumealta, kun jatkuva tööttäys täytti auton pienen ohjaustilan. Meni ehkä sekunti ennen kuin mä ymmärsin, että mun käsi oli painunut topakasti auton äänitorvelle. Cellan siistit kulmakarvat oli nousseet korkeiksi kaariksi, ja sen silmät liikkui nopeasti mun silmien ja torvea painavan käden väliä. Musta näytti, että sitä nauratti. Sen olan takana, ikkunan ulkopuolella oikeassa maailmassa, heijasi monta pysähtynyttä hahmoa, jotka tuijotti hämärän läpi kohti meidän autoa. ”No. Jos tää nyt oli vielä kenellekään epäselvää”, Cella tyrskähti.
|
|
Sussu
Perustallilainen
Posts: 213
Oma heppa: Kiira & Rotta
Koulutaso: Helppo A
Estetaso: 100cm
|
Post by Sussu on Nov 25, 2015 11:25:06 GMT 2
TÄÄLLÄ multa pieni tarina saapumispäivästä
|
|
|
Post by Anni on Nov 25, 2015 13:46:37 GMT 2
24.-25.11.2015
Windin yrittäessä upottaa hampaansa muhun kolmatta kertaa letityksen aikana, mä avasin sanaisen varastoni ja päästin ilmoille pari ei-niin-sivistyksellistä lempinimeä, jotka olin verenhimoiselle kisahoidokilleni juuri keksinyt. Toisaalta olin halunnut palavasti päästä mukaan ratsastuskoulumestaruushulinaan ja Vaahterapolun osakilpailuiden sattuessa sopivaan saumaan olin ilmoittanut Cellalle olevani vapaaehtoinen. "No vaan sehän passaa!" blondi oli ilmoittanut ja maininnut sitten jotain henkivakuutuksesta. Vilkaistessani luimivaa Windiä ymmärsin jutun juonen enkä voinut kuin ihmetellä kaksikon keskenäistä kemiaa.
"Täällä!" Emmy huhuili parin oven päästä. Huone numero 25 osottautui ihan kohtuullisen kokoiseksi, jokseenkin vanhanaikaiseksi huoneeksi, jossa välttäisi kyllä yhden reissun majoittua. Emmyn ja Wenlan vallattua itselleen sänkypaikat mä odotin kohteliaasti Adalindin päätöstä, ennen kuin heitin laukkuni vapaaksi jääneelle sängylle. Oli ihan mukavaa vaihtelua viettää aikaa välillä tällaisella porukalla. Olin toki ollut kaikkien kolmen tytön kanssa tekemisissä aiemminkin, mutten tuntenut heitä, varsinkaan uusinta Adalindia, kovinkaan kummoisesti. "Miks sä et osallistunut Lailalla?" Wenla kysyi multa tyttöjen naurettua Danin tuskaiselle ilmeelle ajomatkan päätteeksi - mies oli joutunut kuuntelemaan mun, Cellan ja Wenlan epämääräistä höpinää koko matkan ja tuntui saaneen siitä tarpeekseen. "Työt ja Väiski vie niin paljon aikaa tällä hetkellä, etten mä pysty nyt sitoutumaan mihinkään tämmöiseen. Ja on vähän turha lähteä kisoihin kiireellä, treenaamatta", vastasin surullisesti hymyillen. "Väiski?" Adalind kysyi. Nyökkäsin. "Mun suomenhevosori, asuu omassa tallissa." Vastaus sai lämpimään tunteen läikähtämään jossain sisälläni: lauseen sanominen sai mut edelleen pakahtumaan ylpeydestä ja onnellisuudesta. En kuitenkaan ehtinyt hykerrellä itsekseni sen enempää, koska seuraavaksi Adalind halusi kuulla kaiken Väiskistä, meidän taustasta ja mun ja Jirin tallista.
~
Kisa-aamu valkeni aikaisin. Silmiäni siristellen kohottauduin istumaan ja haukottelin makeasti. "Mä en muista koulurataa!" Wenla valitti kovaan ääneen, saaden pian Emmyn mukaan epätoivoiseen marinaan. "Tytöt hei! Nyt vähän asennetta", naurahdin väsyneenä. Vilkaisin sivusilmällä Adalindia, joka nyki peittoa päänsä päälle. Että sellainen aamu.
"Cepa tuu jo!" kailotin hotellin pihamaalla. Blondi vyöryi ulos väsyneen, mutta jotenkin autuaan näköisenä. "Ootko jossain kisatranssissa vai mitä tää on?" tiedustelin meidän kömmittyä auton takapenkille. Daniel kohotti kulmaansa Cellalle, joka nyökytteli hölmösti hymyillen. Tuhahdin - olinko mä oikeasti ainoa, jota kisahälinä ei yleensä hetkauttanut lainkaan?
Windin ilme ei ollut juuri eilisestä muuttunut. Ujutinkin kuljetussuojat Cellan pitelemän tamman jalkoihin niin nopeasti, ettei pilkullinen tamma ehtinyt edes ajatella uhittelevansa minulle. "Valmis", ilmoitin Cellalle, joka silitti nyrpeän Windin turpaa itsekseen hymyillen. Olisin voinut vaikka vannoa, että blondi myös huojui hieman. "Joo", tyttö nyökkäsi automaattisesti, lähtien sitten taluttamaan kisaratsuaan traileria kohti. Jäin tuijottamaan hölmönä kaksikon perään: oliko Cella humalassa? Oliko kisastressi iskenyt odotettua kovemmin ja ajanut toverin piilopullolle? Pudistelin päätäni koittaen pyyhkiä ajatukset päästäni. Ehkä taivaankappaleet olivat asettuneet jotenkin väärin, saaden Cepankin horjumaan.
Katselin ratsukon suoritusta tyytyväisesti hymyillen. Olin seurannut verkkaa ja kailottanut pari vinkkiä Cellalle, joka oli edelleen haahuillut omissa maailmoissaan. Vasta lähtövuoron lähestyessä tyttö oli tuntunut heränneen tähän päivään kysyessään, kumpaan suuntaan alkutervehdyksen jälkeen tulikaan ratsastaa. Tämän seikan huomioiden Cella oli radalla ihan liekeissä, saaden Windin näyttämään ihan uskottavalta kouluratsulta. Huomasin parin kauempana seisovan katsojan supattavan keskenään ja olisin vaikka voinut vannoa nähneeni tytöt Pappilan porukassa. "HYVÄ CEPA!" karjuin yleisön taputtaessa ratansa päättäneelle ratsukolle. Cellan suu oli sulanut huojentuneeseen hymyyn ja tyttö taputti korvansa hetkellisesti pystyyn nostaneen Windin kaulaa tyytyväisenä. "Tollasilla suorituksilla pääsee ruusukkeille", myhäilin tietäväisenä. Cella naurahti epäuskoisena, ohjaten sitten Windin maneesin ulko-ovea kohti. Mä puolestani suuntasin tallirakennusta kanslian oven vieressä nököttävää läppäriä kohti, jonka ruudulle tulokset päivittyivät reaaliaikaisesti ja tarjosivat näin tietoa malttamattomille kisahoitajille.
"Mitä, oikeesti?!" Cella rääkäisi saaden Windin säpsähtämään. Tyttö oli juuri ehtinyt jalkautua satulasta riennettyäni tämän luo informaationi kanssa - ratsukko oli sillä hetkellä toisena, eikä luokassa ollut enää kuin yksi ratsukko, Inkeri ja Siiri. Emme voineet vastustaa kiusausta jäädä odottamaan tuloksia maneesin oven edustalle. "Siiri näyttää ihan sikamakeelta!" hihitin käytyäni seuraamassa ratsukon menoa. "Mäkin haluan nähdä ne", Cella ilmoitti ja tyrkkäsi Windin ohjat käsiini, painellen sitten maneesin puolelle. Cellan vieressä raukeana töröttänyt Windi luimisti korvansa ja kohotin automaattisesti kättäni ollakseni valmis tyrkkäämään terävällä hammaskalustolla varustetun turvan kauemmas. En kuitenkaan päätynyt tamman ruokalistalle Cellan palatessa paikalle huvittuneesti virnuillen. "Inkeri perkele tiputti mut kolmanneks, se voitti koko luokan!" blondi ilmoitti läväyttäen kätensä yhteen. "Se lettipää on mun idoli." "Seppeleen voitonjuhlat", naurahdin. "Saa tämä lihansyöjä kuitenkin valkoisen ruusukkeen suitsiinsa."
Nakkasin Windille sylillisen heinää ja asettelin tamman varusteet karsinan edustalle. Tamma ehtisi lepäillä ennen esteluokkaansa omassa rauhassaan, mikä tekisi sille varmasti hyvää. "Cella", aloitin. En kuitenkaan saanut vastausta, vaikka luulin blondin kiskovan edelleen saappaita jalastaan selkäni takana. "Minne se katosi?" jupisin itsekseni, saaden vastakkaisen karsinan hevosen luona puuhailevan naisen katsahtamaan minua kysyvästi. Karsinan oveen kiinnitetty lappu kertoi hevosen olevan Susikalliosta, josta tätä harjaava henkilökin mitä todennäköisimmin oli. Mutistuani jotain selitykseksi höpinälleni, lähdin ärtyneenä paikantamaan Cellaa. Kehtasikin hylätä mut, arvokkaan kisahoitajansa sanaakaan sanomatta. Mä en kuitenkaan ehtinyt pitkälle Cellan ilmaantuessa näköpiiriini. Pysähdyin niille sijoilleni nähdessäni tytön istahtavan autoon. Kauempana erottui parin muun sebeläisen joukkio, jotka survoutuivat yhtä lailla autoon - minne helkkariin tyypit oli karkaamassa? Juuri kun olin aikeissa mennä tiedustelemaan asiaa Cellalta, näin blondin kumartuneen auton kuskin puoleen. Jouduin siristämään silmiäni, mutta laskettuna yhteen yksi ynnä yksi tilanne oli selkeä: Cella imutteli paraikaa Aleksanterin kanssa, ihan keskellä kirkasta kisapäivää, tarkemmin ottaen vilkasta parkkipaikkaa. Nopealla vilkaisulla en kuitenkaan nähnyt kenenkään huomanneen tilannetta, jonka ansiosta mun teki mieli hihkua ääneen. Vai että ihan nuoripari Holma & Talve. Mä olin ylpeämpi Cellasta kuin olisin osannut arvatakaan.
|
|
|
Post by Wenla on Nov 25, 2015 16:20:51 GMT 2
|
|
|
Post by Pihla on Nov 25, 2015 20:04:11 GMT 2
|
|
|
Post by Daniel on Nov 25, 2015 22:16:07 GMT 2
Kuusi tuntia.
Kuusi pitkää tuntia mä olin istunut samassa autossa Annin, Cellan ja Wenlan kanssa. Kuusi niin kovin pitkää tuntia olin kuunnellut kolmen tytön vuoroin jännittynyttä, vuoroin innostunutta ja vuoroin (enimmäkseen) sekopäistä kälkätystä. Kuusi äärimmäisen pitkää tuntia mä olin istunut auton ratin takana pohtimassa, voisinko pian poiketa jollekin sivutielle ja hukata kyytiläiseni matkalla johonkin pellonpientareelle.
Koskaan ei hevosauton parkkeeraaminen ollut tuntunut niin mukavalta kuin silloin. Näppärästi mallasin yhdistelmäni sille osoitetulle paikalle ja kun hyppäsin autosta, käänsin suunnilleen vielä avainta virtalukossa. Tämä matka loppui tähän!
"Avaan teille rampin ja sitten saatte pärjäillä keskenänne, mulla on oma hevonen hoidettavana", tokaisin tytöille, jotka nyökyttelivät samalla, kun pyörittelivät päitään joka suuntaan nähdäkseen kaiken ja kaikki kerralla.
"Miten teillä meni matka?" Pirre heläytti raivostuttavan iloisesti Eelan narunvarressa riippuessaan ja sai mut mulkaisemaan itseään niin tuimasti, että sekä esteope että Anne pidättelivät sen jälkeen virnettään. "Säästyttiin henkilövahingoilta", sanoin äänellä, joka kuulosti omasta mielestänikin melko jäähileiseltä. "Entä teillä?" "Meillä? Voi, meillä oli kamalan mukavaa!" Pirre hymyili. "Pirrellä ainakin, kun se innostui hoilaamaan karaokea radion mukana", Anne tuumasi, mutta hymyili itsekin. Kiitin onneani, ettei kukaan mun kyytiläisistäni ollut saanut samaa päähänpistoa. Sitten ne henkilövahingot kyllä olisivat olleet äärimmäisen todennäköisiä.
Olin jo hyvässä vaiheessa Eelan kotiuttamisen kanssa, kun Lynn livahti jabaan mun seuraksi. Se vaikutti hyväntuuliselta eikä vähääkään hermostuneelta, mikä ei kyllä mitenkään yllättänyt mua. Hymyilytti vähän itseäkin, kun tyttöystävä kiepsahti kiehnäämään mun kylkeen ja suikkasi suukon poskelle. Hartioiden kireys helpotti aavistuksen verran. "Olipa siinä ajomatkaa", Lynn sanoi suunnilleen sen kuuloisena, kuin sanojen todellinen viesti olisi ollut "mulla oli sua ikävä" - niin mä sen ainakin tulkitsin, mutta mistäpä naisista saattoi tietää, mitä ne tarkoitti ja mitä ei. "Kieltämättä", urahdin ja kätkin hymyni, kun Lynn nauroi lämpimästi. "Siinä venytettiin sun sosiaalisuuttasi varmaan aika äärimmilleen", se arvasi silmät tuikkien. "Ei mun sosiaalisuus koetuksella ollut", väitin. "Korvat kylläkin. Ponitytöt osaa olla äänekkäitä... tai no, tiedäthän sä sen." "Oi, tiedän", ratsastuksenohjaaja-puolisoni sanoi hartaasti. "Mä taidan kyllä mennä katsomaan, jos joku tarvitsee apua. Sä varmaan pärjäät Eelan kanssa." "Varmaan."
* * * * *
Jason oli niin täpinöissään, että sen toimintaa ja olemista oli äärimmäisen huvittava seurata. Se yritti olla niin cool, niin cool, mutta samalla sitä jännitti kauheasti. Ja sitten se oli tietysti kamalan ylpeä: olihan se ihan oikeissa "isoissa" kisoissa näinkin kaukana kotoa edustamassa Seppelettä karvaisen suokinrutjakkeensa kanssa. Mitä siihen kaukana kotoa olemiseen tulee, Jasonhan tietysti käyttäytyi kuin joku teini-ikäinen vanhemmistaan vieraantunut yksilö. Näin kyllä, miten se sai äidiltään tekstarin, luki sen ja pisti puhelimen päättäväisesti taskuun. Tietenkään siihen ei voinut vastata heti. Piti osoittaa, ettei ollut koti-ikävä eikä ainakaan kaivannut mitään huolenpitoa kotiväeltä. En sanonut mitään, mutta hymähdin itsekseni.
Me oltiin - ei mitenkään yllättäen - Jasonin kanssa samassa huoneessa. En olisi hämmästynyt, jos se olisi ollut Odelien ehto poikansa matkaan päästämiselle. Meidän huoneessa koisi myös Kasper, jonka arvelin ennen pitkää lähtevän liehumaan Tappi-serkkunsa (ärsyttävän itseään täynnä oleva maalaistollo, jos multa kysyttiin) kanssa jonnekin, missä olisi tyttöjä. Kasperilla kyllä oli huhupuheiden mukaan joku Sofia, mutta Tapilta kyllä saattoi odottaa surkuhupaisaa naistennaurattamista. Musta siinä hemmossa oli aina ollut jotain rassaavaa, vaikka käyttäydyinkin ihan coolisti sen välittömään läheisyyteen joutuessani, olinhan sentää aikuinen ihminen.
Sitten oli Pyry, joka oli kaikessa kummallisuudessaan niin kovin harmiton, ettei siitä ollut varmaan kenelläkään yhtään mitään pahaa sanottavaa. Enkä tarkoittanut kummallisuudella mitään ilkeää. Pyryn mielenkiinnonkohteet vaan oli vähän erilaiset kuin mulla, mikä oli tietysti tosi ok, koska ei kai voinut olettaa, että kaikki heittäytyisivät yhtä syvällisesti tutkimaan hevosten sukutauluja ja suorituskykyä kuin mä. Mitähän maailmastakin olisi silloin tullut...
Jossain vaiheessa me oltiin hotellihuoneessa kolmistaan kirjaa lukevan Pyryn ja kännykkäänsä räpläävän Jasonin kanssa. Jason vilkuili mua välillä vähän sen näköisenä, että oli jotakin, mitä mä en sen mielestä tajunnut. 10-vuotiaan elämänkokemuksellaan kaikesta kaiken tietävä poika arvosteli useinkin mun ymmärrystä.
"Mitä?" kysyin lopulta, kun se tuijotti mua ja huokaisi paljonpuhuvasti syvään. "No hei haloo? Mitä sä siinä istut?" "Pitäisikö mun muka olla jossain muualla kuin mun omassa hotellihuoneessa?" kysyin kulma koholla. "Sulla on vaimoke täällä samassa hotellissa, jos et muistanut!" Jason tuhahti tomerasti ja näin sivusilmällä Pyryn tarkkailevan meitä kirjansa takaa. "... muistin kyllä, kiitos kysymästä." "Että sä osaat olla tampio! Teelusikan tunneskaala..." Se oli ihan takuuvarmasti lainaus Harry Potterista, se teelusikan tunneskaala siis. Olin mäkin ne kirjat joskus lukenut ja jotain oli jäänyt mieleen. Heti kun ajatukseni irtosivat velhomuksusta-joka-elää, aloin ajaa takaa Jasonin ajatuksenjuoksua. "Tarkoitatko sä...?" "Ai tarkoitanko? Hitt...si, etkö sä koskaan ajattele Lynniä? Se varmaan ilahtuisi, jos saisi joskus viettää aikaa miehensä kanssa." "Ei huonompi idea", tokaisin ja sain Jasonin leuan loksahtamaan hämmästyksestä. Siistiydyin hetkessä. Varmistin, että Jason ja Pyry viihtyisivät keskenään ja suuntasin vihellellen ovelle. "Tää mies lähtee nyt hakemaan vaimokkeensa treffeille." "Niin sitä pitää", puhahti Jason hyväksyvästi sängyltään.
* * * * *
Kerran koputin väärään oveen. Ryhmä pappilalaisia ponityttöjä kiherteli ja virnuili huoneessa ja kohotteli kutsuvasti kulmakarvojaan. Pakitin askeleen verran, pahoittelin häiriötä ja poistuin takavasemmalle. Vilkaistuani olkani yli näin parikin päätä kurkistelemassa vielä avoimesta ovesta mun perään. Hihitysten saattelemana päät katosivat näkyvistä ja huoneen ovi sulkeutui. Silloin mä pysähdyin ja mietin, miten kauas oikeasta huoneesta olin erehtynyt. Varmistettuani, etteivät pappilalaiset enää vaanineet mua, palasin takaisin ja koputin heidän viereiseen oveensa.
Inkeri avasi oven. Se oli selvästi meikkaamispuuhissa, sillä sen toisessa kädessä oli joku kynän näköinen kapistus, jonka päässä oli se pulloharjalta näyttävä systeemi, jolla Lynn suti kulmakarvojaan. Kylppäristä kuului hiustenkuivaajan hurinaa ja peremmältä huoneesta kevyttä rupattelua.
"Mitä asiaa?" Inkeri töksäytti. "Tulin hakemaan mun tyttöystävää treffeille", ilmoitin ja nojasin ovenkarmiin kädet taskuissa. "Yök", Inkeri irvisti ja kääntyi sitten huutamaan (?? miksi, kun etäisyyttä niiden välillä oli korkeintaan pari hassua metriä) Lynnille: "Lynniii! Sun ällö poikkiksesi on täällä ikävöimässä sua!" "Ai? Käske se peremmälle, mulla on kädet kiinni Pihlan hiuksissa", kuului iloinen vastaus.
Siellä Lynn totisesti istuskeli sängyllä letittämässä lattialla tyytyväisen näköisenä nököttävän Pihlan hiuksia. Istahdin toiselle sängylle vain saadakseni Inkerin tuuppaisemaan mua kipakasti. "Se on mun sänky, senkin idiootti! Kuka sulle antoi luvan istua siinä", se jupisi. "Minä", totesin tyynesti.
Oli uskomatonta, miten räjähtäneeksi neljä tyttöä sai yhden hotellihuoneen niin rajallisessa ajassa. Enimmäkseen ympäriinsä levinneet tavarat taisivat olla Inkerin, mutta pian hiuksiaan kuivaamassa ollut Brittakin ravasi ympäriinsä etsimässä jotakin "pinkkiä purkkia". Kun kävi ilmi, että se pinkki purnukka oli unohtunut kotiin, Britta näytti siltä, että saattaisi pian kiskoa hiuksia päästään. Kaiken tämän keskellä mun vaalea keijukaiseni istui seesteisen ja sievän näköisenä, kuin ympärillä ei olisi ollut minkäänlaista kaaosta. "Hiuslakkaako sä etsit?" se kysyi Britalta, joka nyökkäili pontevana. "Lainaa mun. Se on siinä repun sivussa." Jotenkin mä tunsin ylpeyttä, kun Lynnin tavarat oli niin siististi järjestyksessä. Siis tosi omituista. En kyllä ikinä voisi sanoa missään kenellekään mitään tuonkaltaista, tai mua pidettäisiin äärimmäisen kummana heebona.
* * * * *
Lopulta Lynn sai Pihlan hiukset letitettyä valmiiksi. Mä en ollut mikään hiusasiantuntija ja jätän niin ollen letin kuvailemisen väliin. Pääasia oli tietysti se, että lopetettuaan hiusten kietomisen toistensa ympärille ja pääteltyään koko homman ponnarilla mun tyttöni katsahti uteliaana muhun. "Mitä sulla on mielessä?" se tiedusteli ja siirsi kasvoille valahtaneita hiuksia huolettomalla liikkeellä korvan taakse, missä ne eivät kyllä pysyneet kovinkaan kauaa. "Ajattelin viedä sut syömään", sanoin välittämättä Inkeristä, joka yökkäsi protestiksi, ja Britasta, joka paukautti kääpiöystäväänsä kylkeen ja suhisi jotakin. "Kiva! Odota, mä laittaudun ihan vähän", Lynn innostui, ja vaikka se musta oli ihan tarpeeksi kaunis illanistumiseen jo valmiiksikin, en sanonut mitään vaan jäin hyväntuulisena odottelemaan. Kai se laittautuminen oli sille vähän niinkuin joku tärkeä rutiini ennen yhteistä illallista.
Ei siinä mennyt kauan. Ennen kuin ehdin arvatakaan, mun vaaleaverikköni ilmoitti, että oli valmis lähtemään. Nousin ja pidin huolen, etten vahingossakaan suoristanut Inkerin peittoa jäljiltäni. Ehkä saatoin vähän rypistää sitä lisää. Livuin Lynnin jäljessä ulos tyttöjen huoneesta ja käytävässä tartuin avopuolisoani kädestä. Lynn suoristi toisella kädellään pikaisesti paidankaulustani. Tytön huulilla lepäili pehmeä hymy, jota mä meinasin unohtua tuijottamaan. Vastaan käveli kuitenkin seurue, jota oli pakko pysähtyä moikkaamaan. "Mihinkäs nuoret kyyhkyläiset on matkalla?" Piritta kysyi hyväntuulisena. "Käydään ajelemassa kylällä ja mennään jonnekin syömään", sanoin. "Sitten me ei pidätellä teitä enempää", Anne hymyili rennosti. "Pitäkää hauska ilta!" "Me pidetään", Lynn sanoi samalla, kun Pirre vannotti mukamas ankarana: "Pidäkin huoli, että olet huomenna ratsastuskunnossa, Daniel." "Mä ajan", rauhoittelin esteopea ja heilautin auton avaimia.
Vientareen kylä ei ollut mikään sihisevä metropolialue. Sellaista emme Lynnin kanssa kaivanneetkaan; löysimme ihan kelpo kiinalaisen, joka yllätti muutaman pitserian ja yhden pubiruokalan jälkeen olemassaolollaan. Tummanpuhuva sisustus, pöydillä tuikkivat pienet kynttilät ja hiljainen ilmapiiri tekivät ravintolasta tunnelmallisen. Mulla oli jotenkin tosi rauhallinen olo, vaikka välillä vatsanpohjassa tuntui joku hassu, mukava muljahdus, kun keskustelussa tuli pieni tauko ja Lynn katsoi mua sievästi hymyillen kynttilän valo hiuksillaan ja kasvoillaan tanssahdellen.
Se hymy.
Se hymy mulla oli päällimmäisenä mielessä, kun muutamaa tuntia myöhemmin makasin pimeässä huoneessa kuuntelemassa muiden jätkien unista hengitystä, tuhinaa ja mutinaa. Se hymy ja se tosiasia, että se oli suunnattu juuri mulle, herätti mussa jokseenkin autuaan olon.
Miten onnekas mies mä olinkaan.
|
|
|
Post by Salma on Nov 26, 2015 0:47:50 GMT 2
Lemon tuntui ketterältä ja ilmavalta sen kaartaessa Vaahterapolun vähälumista ulkokenttää lentävässä ravissa. Se vilahti Elmon ja vieraan tamman ohitse, kääntyi tummahiekkaiseksi kuluneessa kulmauksessa ja nosti uutterasti laukan, kun istuin alas satulaan. Viileä tuuli kävi surutta tiukan kisatakkini läpi.
Vaahterapolun iltapäivässä harmaantuva piha oli täynnä väkeä kuin joulumarkkinoilla. Siirtyessäni pitkää sivua myöten kohti kilttiä lämmittelypystyä näin silmäkulmastani, miten kisahoitajat ja jo startanneet ratsastajat pönöttivät kentän keltaisten valojen katveessa. Osa ihmisistä valui hiljalleen kohti kotaa, jonka loimottava valo heijastui viistosti kauempaa pihalta. Kisakonkareita, joilta lämmittelevien kisaratsukoiden uutuudenviehätys oli jo karissut, arvelin.
Seitsemänkymmenen sentin luokka oli käynnissä. Minä, Sandra, Robert, Pihla, Emmy ja Fiia laukkuutimme adrenaliinista tutisten hevosiamme muiden edustajien kanssa, ja vieras susikalliolainen ratsukko oli juuri kadonnut maneesin ammottavasta ovesta sisään. Lemon oli kuikuillut uteliaana hevosen perään ja ojennellut pitkää, jääkiteitä helmeilevää turpaansa. ”Te ootte seuraavina!” Kentän laidalla toppatakissa hytisevä nuori toimitsija sanoi, kun hidastin raviin. Susikalliolaishevonen tuli ulos ja ratsastaja taputti sitä alistuneesti huokaisten kaulalle. Hansikkaan kirkas läiske läpäisi talvi-ilman.
Maneesin seinustalla seisovassa katsomossa rapisi, kuhisi ja vaelsi korvia kutittava sipinä. Yritin hakea katseellani tuttuja, kun ohjasin Lemonin estetolppien lomasta kohti katsomon alariville asettunutta tuomaria. Hevosen pienille sykeröille koottu harja heilahteli sen ilahtuneiden raviaskelten tahdissa. Olin kuulevinani Annin sutkauttavan onnentoivotuksen jostakin ihmisjoukon keskeltä, mutta en ehtinyt vauhdissa kääntyä tarkistamaan olinko tunnistanut oikein.
Muistelin jälkeenpäin, että noin puolivälissä rataa olin alkanut ihmetellä miten Lemon saattoi jälleen kerran tuntua niin hyvältä. Totta kai sillä oli treeneissäkin helppo ratsastaa, mutta kisatilanteessa vielä korostui sen rauhallisuus Bonnieen verrattuna. Ehdin sarjaesteen jälkeen jopa hymyillä ja sipaista kannustavasti tamman kaulaa, kun se kopsutteli halukkaasti seuraavalle esteelle. Isompi ja kömpelömpihän se oli kuin oma ponini, mutta loppujen lopuksi en tiennyt oliko sillä kovinkaan paljoa väliä.
Hymy venytti suupieliäni tahtomattanikin, kun seisoimme lopulta maneesin pehmeällä hiekalla palkintojenjaossa. Päässäni surrasi onnellisia vaaleanpunaisia pilviä toimitsijan kiinnittäessä Lemonin poskihihnaan sinivalkoista ruusuketta. Se oli meidän toinen voittomme, toinen PERÄTTÄINEN voittomme ratsastuskoulumestaruuksista! Päästäessäni Lemonin kunniakierrokselle Aristotelen ja jonkin Pappilan hevosen edelle mietin pää hatarana, että ensimmäisen voiton kohdalla olin ajatellut meidän saaneen sen vain hyvällä tuurilla. Nyt minusta tuntui ihanasti siltä, että sekä minä että Lemon olimme kuitenkin tehneet jotakin oikein.
Viimeisen luokan alkaessa seisoin kentän laidalla löysäämässä Lemonin satulavyötä ja taputtelemassa vielä kerran sen hiostunutta vaaleaa kaulaa. Adalind oli ilmestynyt tallin suunnalta ja heittänyt hevosen ylle ystävällisesti paksun villaisen viltin. ”Kamalasti onnea!” Hän sanoi kasvot säteillen ja näytti hirvittävän kauniilta pihalampun valossa. ”Kiitos”, kyhnytin mielissäni Lemonin harjamartoa. ”Mä en meinaa vieläkään ymmärtää, että se meni niin hyvin.” ”Tuutko katsomaan viimeistä luokkaa?” Adalind niksautti päällään kohti maneesia. Kovaääninen kuulutti jo kaikuvalla pauhullaan ensimmäistä ratsukkoa lähteväksi. ”Mä taluttelen ensin vähän aikaa Lemonia. Ja syötän sille ehkä kymmenen palkintoporkkanaa”, hymyilin autuaasti.
Ehdin takaisin maneesiin näkemään, miten Cella ratsasti tiukkailmeisellä Windillä kunniakierrosta. Seppeleläiset läiskyttivät tohkeissaan käsiään yhteen (minä liityin kiireesti joukkoon), ja Cella virnisti onnellisen näköisenä kohti katsomoa. Aleksanteri, joka seisoi ihan vieressäni ilman pipoa tai hanskoja, liikahti kuin sähköiskun saaneena. Kun vilkaisin häntä kummissani, hän nyhti äkkiä suupielensä alas niille karanneesta virneestä.
Palattuamme Vaahterapolusta raviradalle Wenla, jota olin lohduttanut aiemmin päivällä huonosti menneen kouluradan jälkeen (ja joka oli kerännyt kymmeniä selkääntaputuksia esteluokan jälkeen) auttoi minua purkamaan Lemonin kuljetussuojista ja –loimesta. Hevosten hoitaminen yöpuulle kapeissa jaboissa oli jo itsessään oma numeronsa, ja kaiken päälle apukätenä toiminut Aleksanteri oli kadonnut paikalta liukkaasti kuin Bambi metsään. Anni oli supattanut kuumeisesti korvaani jotakin sen suuntaista, että Cella olisi syypää katoamistemppuun, mutta kauroja mitatessani en ollut ehtinyt kuunnella erityisen tarkkaan.
Matkalla hotellille käperryin takapenkin hyrisevään lämpöön ja nojasin voipuneena päätäni Adalindin olkapäähän. Hänen pitkä tukkansa kutitti poskeani, kun katselin puoliksi auki raottunein silmin sylissäni lepäävää ruusuketta. Se oli pyöreä ja kaunis, valkosiniset sakarat tärähtelivät pehmeästi Lynnin ajaessa autoa lumisella tiellä. Miten yksi pieni esine saattoikin saada ihmisen niin onnelliseksi.
Hotelliin katettu päivällinen ei ollut ehkä ihan niin rauhallinen, kuin meitä ruokasaliin paimentavat Pirre ja Anne olivat suunnitelleet. Aamuisen uima-allasepisodin jälkeen Aleksanteri (ja jostain ihmeen syystä Inkeri) taisivat olla ainoita, jotka soivat edes kohtalaisen suopeita silmäyksiä pappilalaisten suuntaan. Kun olimme heittäneet ulkovaatteet huoneisiin ja tassuttelimme erinäisissä rykelmissä alakertaan, ensimmäiset törmäsivät Pappilan porukkaan jo ruokasalin ovella. ”Hei voitteko siirtyä johonkin muualle, me ollaan varattu tää ruokaa varten”, Cella sanoi tomerasti tummatukkaiselle tytölle, joka nojaili ruokasalin ovenpieleen kädet puuskassa. Hänen kaverinsa istuivat sisällä huoneessa pitkän pöydän ääressä ja tuijottivat hiljentyneinä meitä. ”Kyllä me täällä saadaan olla”, blondi tyttö huusi penkiltä vihamielisesti. ”Me ollaan VARATTU tää”, Anni ja Wenla toistivat yhteen ääneen. Lynn yritti tarttua rauhoittavasti Annin käsivarteen, mutta hän heilautti tuimistuneena itsensä irti. Vaihdoin oudoksuvia katseita Lynnin kanssa.
Pikkuruinen pistäväsilmäinen blondi nousi pöydän äärestä ja käveli kädet puuskassa ovelle. ”Painukaa imemään kauraa mehupillillä, luulis että tuollasilta hobiteilta lähtee sillä nälkä”, hän sanoi myrkyllisesti valuttaen katsettaan etummaisena seisovan Britan ylitse. Olin tyytyväinen, että seisoin itse taempana Kuuran ja Robertin takana. ”Painu sä vaan itse…”
En ollut varma mitä eteenpäin hyökännyt Inkeri olisi oikeasti tehnyt, jos Pirre ei olisi sattunut samaan aikaan kävelemään sisään hotellin lasi-ikkunaisesta ovesta. Inksu pysähtyi kesken askeleen, loi ärsytetyn silmäyksen ympärilleen ja tyytyi sitten tönäisemään pahannäköisesti mulkoilevaa blondia kulkiessaan sisään ruokasaliin. Pirren hahmon huomatessaan pappilalaiset alkoivat vähitellen keräillä itseään ja valuivat meitä äänettömästi mulkoillen aulaan. ”Mitä tyyppejä”, Emmy puhahti, kun istuimme vierekkäin pitkän pöydän ääreen. ”Mä en päästä sitä kusiaista noin helpolla”, Inkeri hakkasi raivoissaan pöydän puupintaa haarukallaan. Tuulia tuuppasi Inkeriä käsivarteen ja vilkaisi varoittavasti Pirreä, joka jutteli Annen ja vastaanottovirkailijan kanssa ruoista ovensuussa. ”Mutta pakkohan meidän on näyttää niille ettei me alistuta!” Inkeri supisi hiljempaa. ”Näittekö te edes miten ne käyttäyty!” ”Ei kaikki”, mä hymähdin. ”Onhan siellä varmasti myös hyviä tyyppejä." ”No joo, mutta ne nyt on asia erikseen”, Inkeri manasi tuimana. ”Sun pitäis Inkeri kanavoida tuo raivo johonkin muuhun”, Lynn opasti zenmäisesti pöydän toiselta puolelta. ”Yritä vaikka rakastua, se vois auttaa.” Inkerin ilme oli niin polttava, että ihmettelin miksei Lynn hypähtänyt tuoleineen karkuun.
Myöhään illalla soitin vielä Jesselle, joka oli luvannut käydä tänään hoitamassa Bonnien ja Birkin. ”Onko sulla Jente mukana?” Kysyin, kun kiipesin varpaat palellen hotellin yläkerrassa olevalle pienelle tuuletusparvekkeelle. Taivas oli niin tasainen, että näytti mustaksi maalatulta, ja tähdet puhkoivat siihen kirkkaita reikiä. ”Se jäi nukkuun lampaantaljalle”, Jessen äänestä kuuli huvittuneen irvistyksen. ”Entä Bonnie? Ja Birk?” ”Syö heinää ja lihoo niin, ettei ykskään satulavyö mahdu enää kiinni”, Jesse kuittasi. ”Hyvin niillä menee.” ”Mä tulin ensimmäiseksi”, henkäisin peitellen hymyä, vaikkei kukaan saattanutkaan nähdä sitä. ”Oikeasti? Taas?” Jessen ääni oli ilahtunut. ”Onneksi olkoon! Sä ratsastit siis hyvin.” ”No, niin kai voi sanoa”, nauroin. Jesse oli hetken hiljaa, ja kun hän jatkoi, kuulin kujeilun jo melkein ennen puhetta. ”Sun pitäis selkeästi siis siirtyä Ponista oikeisiin hevosiin”, hän livautti tyytyväisen kuuloisena. Niin paljon kuin olin pelännytkin, että jotkut asiat muuttuisivat kun Jesse ei enää olisi Seppeleessä, oli myös asioita jotka pysyisivät aina. Vaikka vastasin Jesselle jupinalla, ponikommentti oli kauneinta mitä olin sinä päivänä kuullut.
|
|
|
Post by Cella on Nov 26, 2015 1:35:54 GMT 2
Musta tehtiin joku yleinen linkittelijätyyppiPappilan Oona ei taida päästä mihinkään ilman että sattuu ja tapahtuu. Kenen sebeläisten huoneeseen päädytään keskellä yötä? LUESamasta porukasta Ellida nautiskeli kisapäivän aamusta melko värikkäästi, tosin ilman kaivattuja darrapekoneita LUE
|
|
|
Post by Robert on Nov 26, 2015 12:00:49 GMT 2
25.11.2015: 00-08am
Mä halusin sanoa, että olin elämäni aikana kilpaillut paljon. Nuorempana Pippa oli kilpaillut Iso-Britannian EM-poneissa ja myöhemmin -junioreissa, ja mä olin totta kai aina ujuttautunut matkaan mukaan oman pikkuponini kanssa. Me oltiin otettu viikkovapaita koulusta ja matkattu jonnekin päin Eurooppaa viikonloppukisoihin. Oltiin eletty meidän hevosautossa, oltiin majoituttu toinen toistaan hienompiin hotelleihin ja oltiin nähty yhtä jos toistakin kilpailutapahtumaa. Jopa Harryn kanssa me oltiin matkattu Iso-Britanniaa ristiin rastiin ja käyty jopa Irlannissa kilpailuissa. Matkanteko oli huomattavasti eronnut siitä, millaista oli ollut matkustaa lapsensa äidin, EM-joukkueen ja näiden valmentajan kanssa.
Ei se pohjimmiltaan eronnut—Harry matkusti yhtä nätisti rakas Norton aikoinaan, ja sen kanssa oli aina yhtä ongelmatonta itse kilpailupaikalla. Totta kai jaboihin tottuminen oli vienyt elikolta oma aikansa verratuna konkari-Norppaan, mutta Harry oli aina saanut asua tallikavereiden ympäröimänä ja siten hyväksynyt kohtalonsa oikein positiivisesti.
Se, mikä erosi suuresti, oli after ride. Tai oikeastaan before ride. Tai, no, mikä tahansa, mikä ei ollut ihan puhdas ride. Juhliminen oli iso osa ratsastuskulttuuria, ainakin kouluratsastuspiireissä. Siihen oli helppo sulautua itsekin mukaan, varsinkin kun oltiin Irlannissa silloin kun otin osaa mun ensimmäiseen juhlimiseen. Seuraavana päivänä olo ei ollut mikään loistavin, ja ratakin oli mennyt vähän penkin alle. Mutta ainakin oli oppinut jotain—ennen kilpailupäivää on turha tehdä mitään typeryyksiä.
Mua melkeinpä kadutti tälle matkalle lähteminen. Ensinnäkin oltiin istuttu Inkerin kanssa kiltisti Frankin, Eelan ja Siirin vetoautossa kun Pirre oli sukeltanut kuskin paikalle, ja Anne heti perässä apukuskiksi. Olin halunnut heittää itseni ovesta ulos, mutta ovet napsahtivat automaattisesti lukkoon heti kun vyöryttiin varovasti Seppeleen pihasta kohti keskipäivän kevyttä liikennettä. Loppumatkasta mä olin pyytänyt Inkeriltä, josko se voisi jotenkin tukehduttaa mut tai jotain. Mitä tahansa, ettei olisi tarvinut kuunnella etupenkiltä raikavaa, enemmän tai vähemmän epävireistä karaokea.
No, ainakin se pelko Pirreä kohtaan vähän hälveni. Eihän karhuakaan voinut ottaa täysin tosissaan jos se oli vaikka pukeutunut hauskoihin vaatteisiin. Same deal. Diileistä puheen ollen, kuvittele tähän se ostoskanavan myyntimiehen ääni. Koska vaan eipä siinä vielä kaikki! Kun oltiin päästy hotellille, oli saatu huoneet. Mun oli ollut vaikea sisäistää omia huonekumppaneita, mutta lopulta Adalind oli vallan hurmaavasti hymyillen tyrkännyt mun omaani. Oli käskenyt pitää hauska poikien ilta. Mä olin kääntynyt ja katsonut kamojaan purkavaa kolmikkoa—Allu, Tappi eikä Kristian ollut kukaan mun ykkösvaihtoehto kämppikseksi.
Mutta niin, se ensimmäinen yö.
Mä halusin olla yllättynyt kun Cella koputti oveen. Ja kyllä mä olinkin, mutta siksi, että oliko sen ihan pakko tulla keskellä yötä koputtelemaan. Kurtistelin kulmia ja siristelin silmiä käytävän kirkkaiden valojen hyökätessä sisälle. Ei se sanonut mitään, kunhan tuijotti mua melkeinpä pelästyneenä kuin olisin just kasvattanut toisen pään ja vähintäänkin syönyt pieniä cellaparkoja yöpalaksi.
Ehkä se oli se, että Cella ei oikeastaan ikinä näyttänyt tolta. Se jotenkin onnistui aina näyttämään ja kuulostamaan itsevarmalta. Sen perushabitus oli sellainen vahva, itsenäinen, rohkea, reipas, rempseä...mitä näitä adjektiiveja nyt oli. Mutta nyt se ei ollut, ja ehkä se sen vähän säikähtäneen hätäinen, silmiä räpyttelevä olemus nyki mun normaalistikin erittäin empaattista ja täysin olemassaolevaa myötätuntoa avaamaan oven. Kaduin sitä noin viisi sekuntia sen jälkeen kun oli kavunnut takaisin sänkyyn, kuullut Kristianin ja Allun oven narahtavan auki. Kiinni se ei ikinä mennyt. Jotain kuiskintaa sieltä kuului, mutta sekin jäi Tapin kuorsauksen alle. Jotain hyötyä siitäkin. Tapista, siis.
Ilmeisesti olin onnistunut vaipumaan hetkeksi jos toiseksikin unten maille. Niin hätkähtäen ainakin havahduin takaisin nykyhetkeen kun toinen sänky natisi voimakkaasti Tapin vaihtaessa asentoa. Ilmeisesti se kääntyi vatsalleen tai jotain, koska se tasainen korina hiljeni, jättäen tilalleen vain hitaan hengityksen. Niin hitaan, että mun piti kuunnella sitä minuutti jos toinenkin, ihan vain varmistaakseni, että Tappi oli oikeasti elossa. Jos rehellisiä ollaan, mä olin vähän ihmeissäni, että ne eivät olleet lähteneet Kassun kanssa radalle. Toisaalta Kassu oli rutissut matkaseurastaan siihen malliin, että se oli tainnut kaatua saman tien sänkyyn kun oltiin päästy hotellille.
Mietin hetken, että olinkohan nähnyt ihan unia. Cellasta siis. Toisaalta, miksi mä näkisin unia Cellasta? Se selittäisi kyllä paljon—miksi se oli koputellut keskellä yötä meidän oveen, miksi se oli näyttänyt niin ei-cellamaiselta, miksi mä olin päästänyt sen sisään. Oliko se kaikki ollut vain unta?
Mä makasin omalla sängylläni kattoa tuijotellen. Tiedättekö, että täydessä hiljaisuudessa pienetkin äänet kuulostavat kuin kaikuvilta huudoilta? Tapin hitaat, syvät hengenvedot. Mun peiton kahina kun liikautin varovasti jalkaani. Hotellikäytävältä kuuluvat askeeleet. Jonkun sängyn jouset. Kello oli ihan varmana reilusti yli keskiyön, mutta mä en uskaltanut tarkistaa vaikka kännykkä lojui mun tyynyn vieressä—olin jo aiemmin huomannut, että sänky natisi kuin vaivainen, enkä mä halunnut antaa vihiä siitä, että olin ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Välillä yritin sulkea silmät, mutta sitten toiselta puolelta ovea kuului uusi ääni ja mun silmäluomet suorastaan rävähtivät auki.
Miksi mä olinkaan päästänyt Cellan sisään?
En tiennyt kysymykseen vastausta edes varttia vaille kuusi kun kökötin hotellin aulassa odottamassa aamupalan avautumista. Lopulta yksi matameista nöyrtyi ja päästi mut sisään jos yhtätoista minuuttia yli kuusi. Jotain se höpötti, että aamupala aukeaa kylläkin vasta puoli seitsemän, mutta ehkä joku mun silmäpusseissa ja lakanoiden muotoilemassa hiuspehkossa vetosi siihen silleen positiivisesti. Ainakin mä kiitin kauniisti ja laahustin valikoimaan itselleni teepussia.
Istuin ikkunarivistön edessä seisovan pyöreän pöydän ääreen ja katsoin pimeää maisemaa teekuppi sormia lämmittäen. Taivaalta tuprusi lunta ja pihavalon kajossa joku talonmiesraukka lapioi lumen läpi tietä hotellin ovelta parkkipaikalle. Jossain vaiheessa aura-autokin kävi kääntymässä—sen piipitys kuului vain heikosti sisälle hotelliin, mutta oranssit varoitusvalot saivat mutkin siristelemään silmiäni, olinhan tottunut vain ravintolasalin hämärään aamuvalaistukseen. Aura heitti vinon pinon lunta takaisin hotellin poluille, ja talonmies näytti hetken siltä, että toivoi itsekin hautautuvansa lumen alle. Se aloitti kuitenkin lapioimisensa uudelleen samalla hetkellä kun mä alotin jogurttimyslisekoitukseni suuhun lapioinnin.
Mietin, olisiko liian aikaista soittaa Sallille. En ollut varma, joten tyydyin laittamaan sille viestin, että soittaa kun jaksaa tai pystyy tai ehtii tai tahtoo.
Mietin, olinko kertonut Jutalle tämän päivän suunnitelmista. En ollut varma, joten laitoin sillekin viestin, että Salli tulee tänään ja jos sitä voisi auttaa niin great.
Sain vielä hetken lapioida mittavaa aamupalaani—jogurttimysliä, pekonia, munakokkelia, appelsiinimehua, teetä, sämpylää...—kaikessa yksinäisyydessäni kunnes tyttöjä alkoi vieriä sisään. Heti kun kolme ensimmäistä istui siihen mun kahdeksan hengen istuttavan pöydän ympärille, mä mietin, että miksi en ollut istunut vaikkapa niihin kahden hengin pöytiin salin toisella seinämällä. Vaan ei, olin istunut siihen kahdeksan hengen pöytään ja nyt sain siitä kärsiä.
Aurinko aamupalanakkeineen istui mun viereen ja höpötti jotain Vennasta, mutta mulla meni kaikki keskittyminen muiden seuraani liittyneiden seuraamisessa. Tai, siis, ei ainakaan mua melkeinpä suoraan vastapäätä istuneen Britan seuraamisessa. Se oli syventynyt käymään Emmyn kilpailurataa läpi ja keskustelemaan verryttelytaktiikoista. Mä tuijotin tyhjäkatseisenä jotain ilmaa meidän välillä ja——
"Miten sä Robsu näytät noin väsyneeltä?" Cella kysyi kun se, Wenla ja Anni kolauttivat tarjottimensa pöytään. Pystyin suorastaan tuntemaan mun silmien alle yön aikana ilmestyneet rypyt ja vilkaisin blondia murhaavasti. Se juna oli kuitenkin jo mennyt, ja ne mennä kälättivät Wenlan kanssa jotain pappilalaisista. Mä siristin silmiäni yökoputtelijan suuntaan ja siirsin sitten katseeni takaisin ikkunamaisemiin. Matkalla mun silmät kohtasivat Britan vihreät vastaavat, ja hetken katsekontaktin jälkeen kohautin sille hienoisesti olkiani ja keskityin lusikoimaan aamupalaani.
Inkeri punki jostain mun toiselle puolelle istumaan just kun olin kertomassa Auringolle mun ja Vennan ratsastuskoulumestaruuskokemuksista muutama vuosi takaperin. Olin ehtinyt harmittavan vähän seuraamaan sen ja Vennan menoa, mutta ehkä tänään. Ehkä tänään voisin katsoa ainakin niiden kouluradan läpi. Ehkä voisin antaa pari vinkkiäkin. Paitsi niin, muistin, enhän mä ollut käynyt Vennan selässä useampaan vuoteen, ties millainen se oli nykyään ratsastaa.
"Salli soittaa", Inkeri mupelsi yhtäkkiä, ja heti perään mun puhelin värisikin tarjottimella vaativasti.
"Kuka Salli?" Wenla kysyi.
"Se kuuma Victoria's Secret -malli", Cella totesi tietäväisenä suu täynnä munakokkelia. Pyöräytin silmiäni sen suuntaan, ja vastasin puhelimeen, työntäen samalla tuoliani taaksepäin. Mähän en antaisi koko pöydän olla osallisena tähän keskusteluun.
"Ai se latinomimmi, joka kävi Robsun kaa sillon?" Emmy kysyi tarkentavan kysymyksen, ja mä vilkaisin jotenkin automaattisesti Britan suuntaan. Näin, kuinka sen katse liikkui Cellasta Emmyyn, ja sitten muhun. Salli mun korvassa kuulosti väsyneeltä, ja olisin voinut vaikka vannoa kuulevani lakanoiden kahinaa linjan toisesta päästä.
"En kai herättänyt?" kysyin ensimmäisenä ja sitten luikinkin jo karkuun kohti hotellin hiljaisempaa aulaa. Salli naurahti ja muistutti, että sehän tässä oli soittanut enkä mä. Hieraisin kasvojani, koska niinpä niin. Toivottavasti edeltävän yön unettomuus ei vaikuttaisi näin radikaalisti mun rationaaliseen ajattelukykyyn enää myöhemmin päivällä.
"Aivan, sori", hymähdin itsekin ja nojauduin aulan seinään. Salli kysyi miten kilpailumatka oli tähän mennessä edennyt, ja mä avauduin sille nyt jo vähän koomisemmalta kuulostavasta viime yöstä hymyillen. Samalla tarkkailin ruokasalia, joka täyttyi hiljalleen muistakin ratsastajahabitusta sporttaavista nuorista. Onneksi olin ilmestynyt aamupalalle jo aikaisemmin, se pieni hetki ihan ylhäisessä yksinäisyydessä oli ollut kyllä kultaakin kalliimpi. Vaihdettiin pikaiset kuulumiset oikein epäsuomalaiseen tapaan, ja käytiin sitten itse asiaan—kerroin Sallille eilisistä treeneistä ja mitä hevosella oli tällä viikolla tehty, ja kerroin Jutasta, Harryn uudesta hoitajasta, joka tulisi olemaan puoliautioituneella tallilla auttavana kätenä.
"Stressaatko sä niitä kisoja?"
Hetkeksi hiljaisuuteen vaipunut linja heräsi henkiin Sallin kysymyksellä, ja pystyin suorastaan kuulemaan sen tummien kulmien kurtistuvan ja punaisten huulien puristuvan mietteliääksi viivaksi. Kohautin olkiani seinää vasten, ja etsin katseellani meidän pyöreän pöydän. Inkeri elehti jotain käsillään ja koko seurue nauroi—mä en kuullut sitä, mutta näin sen—ja ne kaikki vaikuttivat siltä kuin niitä ei jännittäisi sitten yhtään.
"I don't know", valehtelin lopulta, ja Salli huokaisi myötätuntoisesti puhelimeen. Se kyllä tiesi, että ne ensimmäiset osakilpailut eivät meidän ratsukon osalta olleet sujuneet mitenkään erityisen hohdokkaasti. Mua harmitti, etten saanut osallistua omalla hevosella, mutta toisaalta se oli enemmän kuin ymmärrettävää. Onneksi sentään harmaakorvan kanssa sujui—viimeviikkoisista suurkilpailuista oli lähdetty sininen ja keltainen ruusuke sekä yhteensä yhdeksänsataa euroa rikkaampana kotiin. Oltiin korkattu Fiian kanssa kotimatkalla miniskumppapullot sille, ja se oli vaatinut ainakin puolet kunniasta itselleen kun oli kerta tsempannut ja vähintäänkin elämäntapavalmentanut mua ennen näitä kilpailuja.
"Otat vaan rennosti", Salli sanoi lakanoiden kahistessa taas, "eihän ne ole edes liiton alaiset kilpailut. Leikkiä vaan."
Jokin sen sanoissa sai mut melkein irvistämään. Kyllä mä tiesin, että Salli oli ihmisenä parempi kuin me kaikki muut yhteensä, tai ainakin sellaisen kuvan se itsestään antoi joko tahallaan tai vahingossa. Silti näiden kilpailujen vähättely sai mut vähän ärsyyntymään, koska vaikka mestaruuskilpailuja ei käytykään hurjilla tasoilla, niin olivat ne silti tärkeät ja mahtipontiset kekkerit.
Vilkaisin meidän porukkaa uudestaan, juuri sopivasti nähdäkseni appelsiinimehun suorastaan purskahtavan nauruaan pidätelleen Wenlan suusta ja Inkerin nauraa räkättäessä pää taakse heitettynä.
"Joo", sanoin puhelimeen, "mutta pääasia, että on hauskaa."
Salli hymähti jotenkin huvittuneena, "miten vaan."
|
|
|
Post by Aleksanteri on Nov 26, 2015 21:22:19 GMT 2
26.11.2015 – Se, jossa mä yhdessä kohtaa pelkään, että mua kositaanHyvä maailmankaikkeus! Mä haluaisin esittää reklamaation. Keskiviikkona 25.11.2015 eli EILEN mulla oli ollut päivä, jota mä näin jälkeenpäin katsoen pidin tosi hyvänä. En mä nyt sen tarkemmin viitsi alkaa erittelemään, mutta siinä oli ollut ihan kivoja juttuja kuten esim. hotelli, heppoja, mua huvittaneita kohtaamisia niin ku aulaan tungettu puhallettava allas, ja yöllisinä tunteina Cellan lämpimät kädet kulkemassa mun selkää pitkin. Oliko jotenkin liikaa vaadittu, että mä olisin saanut toisen yhtä hyvän päivän? Vai pitikö niistä tehdä joku erillinen lisäpyyntö joka kerta? No. Ehkä mun täytyis tilanteen avaamiseksi kertoa vähän viime yöstä. Keskiviikkoiltana mä olin painunut nukkumaan varmaan ennemmin kuin kukaan muu. Me oltiin unohduttu Cellan kanssa kahdestaan röökille hotlan roskakatoksille (voitteko kuvitella roskasäiliöiden ja mustien jätesäkkien multiromantiikkaa), ja kun me lopulta päästiin irrottautumaan toisistamme ja lähdettiin sisään, mä olin suunnilleen pyörinyt soikiona omaan kämppään ja suoraan nukkumaan. Kristian, joka oli istunut vittuuntuneen näköisenä bokserisillaan sängyllään odottamassa, että joku tulis hakemaan sitä leikkimään, oli mulkoillut mua hiljaisuuden läpi kun mä heittelin vaatteet matkalaukun päälle ja sukelsin peiton alle. Kesken mun sekopäisten unien (no niitä nyt ei oo mitään tarvetta kuvailla) oli tapahtunut joku toisinto edellisyöstä. Mun sängyn jouset oli narahtaneet kevyesti ja jalkopäähän tupsahtanut lämmin paino. Mä olin arvellut hämärästi unen läpi, että sen oli pakko olla joko ihkaelävä Cella tai sit sen haamu, joka tuli kummittelemaan muistutuksena viime yöstä. Noin millisekunnissa mä olin ollut yhtä hereillä kuin kauriinvasa aamukuudelta. Sisuskalut yllätyksestä ravistuen mä olin raottanut peittoa, kun se oli supissut vaimeasti saisko se tulla nukkumaan mun viereen. Cella oli kuulostanut jotenkin oudon hempeeltä ja pehmeältä, mutta mä olin järkeillyt, että mun pehmentyneet aivot oli varmaan jotenkin oppineet muokkaamaan sen ääntä. Ihan huvittava ratkaisu, mä olin miettinyt raukeasti samalla kun kiedoin kädet Cellan ympärille ja silitin sen lämmintä selkää. ”Ei mua kovin haittais vaikka sä nukkuisit siinä joka yö”, mä olin möläyttänyt harkitsemattomasti unen keskeltä. Samassa mä olin hirveästi pelästynyt, että Cella joko tekis yllätyskosinnan tai juoksis karkuun, mutta se vaan hymähti hassulla äänellään ja puristi mua lujempaa. ”Tai siis, oon mä kauheampienkin eukkojen vierestä vai miten se meni…” Mä olin vielä mutissut unen ja valveen rajamailta. Kristianin sängystä oli kuulunut jotain ihme kolahtelua ja supinaa, mutta mä olin jo melkein tarrannut unen kulmasta kiinni enkä välittänyt. Mä heräsin siihen, että joku tuhisi mielissään mun kaulaa vasten. Cella, lävähti salamana mun aivoissa. Unen läpi mä vedin sen tiukasti itseäni vasten ja puristin sormiin sen lyhyttä tukkaa. Paitsi että Cellan tukka jatkui mun sormien lomasta järkyttävän pitkänä ja sileänä, ja kun mä avasin silmät tajusin kauhuissani, että kaiken päälle se oli värjäytynyt yön aikana ihan tummanruskeaksi. Seuraava shokki iski takapotkuna, kun siirsin katseen alas tyynyllä lepääviltä hiuskiehkuroilta ja ymmärsin jotenkin kivuliaasti ja hitaasti, että ei se ollut Cella. Ei lähelläkään. Cellan sijaan mä. Puristin. Pappilan. Gracen. Selkää. Niin ku olisin hukkuva Jack Titanicilla, mut vähemmän märkä. Mä vetäisin kiivaasti henkeä ja pyristelin meidän välille tyhjän raon peiton alla. Käytännössä se nyt ei siinä onnettomassa sinkkusängyssä ollut kovinkaan monta senttiä, mutta yllättävä seilaus sai Gracen siitä huolimatta raottamaan silmiä. Se hymyili mulle uneliaasti silmät melkein ummessa niin ku kissalla. ”Mitä sä teet siinä?” Mä kähisin. ”Ota musta kiinni”, se supisi vastaamatta mun kysymykseen ja kiepahti lähemmäs. Mä jatkoin samaa vauhtia kylmälle lattialle niin ku jossain naurettavassa hippaleikissä. Kun aloin kiskoa vaatteita matkalaukun päältä ja työnsin tärisevin käsin kolmatta kertaa jalan väärään housunlahkeeseen, kuulin miten Grace nousi istumaan mun selän takana. ”Mitä sä teet?” Kysyi se nyt vuorostaan. Mä en vastannut, vaan kompastelin Kristianin sängyllä raskaasti hengittävän ihmiskerrostuman ohi ja kiersin lattialla nukkuvan mimmin. Sivusilmällä mä huomasin karvaasti, että sen yllä oli ryppyinen t-paita, jossa luki haparoivilla isoilla kirjaimilla #GRALLU. Tässä sekopäisessä aamumaailmassa mun ei tarvinnut kovinkaan kauaa arvailla mitä se tarkoitti. Kun mä heittäydyin Robertin ja Tapin makkariin, tajusin että mä periaatteessa olin just tullut heitetyksi pois omasta huoneestani. En tosin ihan niin kuin olin odottanut. Robert oli hereillä ja loi muhun kummastuneen katseen kulmiensa alta, kun mä pelmahdin väliovesta niiden puolelle. Mä paiskasin oven kiinni peittääkseni sängyllä yhä pienenä kököttävän Gracen, ja vilkaisin pää takuten blondia. Jos mulla olis ollut kengät mukana, olisin varmaan juossut samaa kyytiä ulos, mutta nyt mun oli pakko jäädä häilymään epävarmasti huoneen nurkkaan. ”You had a party?” Robert kysyi. Mun tullessa se oli keskeyttänyt jonkun heppavaatekasan viikkaamisen, mutta nyt sen kädet jatko tyynesti työtä. ”Siis mitä, ei todellakaan?!” Mä puhisin hengästyneenä. Mun panikoitunut äänensävy kai herätti Robsun piilevän empatian, koska se huokas, laski ruskeat ridapöksyt sängylle ja pisti kädet puuskaan. ”Aika jännä, koska ainakin Krisu ja ne pappilalaiset piti ihan hyvät, mitkä ne on, pirskeet”, sen suu vetäyty myötätuntoiseen hymyntapaiseen. ”I joined for a while. Sä tosin olit silloin jo nukkumassa.” Sen merkitsevästä ilmeestä jopa mä osasin lukea mitä mieltä brittijannu oli mun vuoteeseen perustetusta lisähotellista. Mä yritin mieli turtana keksiä jotain ilkeää ja katkeraa siitä ja Britasta, mutten keksinyt yhtään mitään. Sydän pamppaili niin ku epävireeseen mennyt kello. ”Mä en nyt erityisemmin ollut järjestämässä mitään JUHLIA…” murahdin Robertin keltaisille sukille. Se oli hetken hiljaa ja kumartui sitten noukkimaan pöksynsä sängyltä. ”The girls put like thousands of photos to WhatsApp. Ihan vaan tiedoksi, säkin oot siellä.” Sen viikkaamisen tahtiin liikkuva selkä näytti melkein myötätuntoiselta. Vittu, vittu, vittu, mun askeleet kolis hotellin rappusissa, kun mä varttia myöhemmin marssin mieli tyhjänä kohti aulaa. Grace oli istunut naama mutrussa mun sängyllä, kun mä olin tullut hakemaan reppua ja matkalaukkua. Sen vinkaistessa jotain kysymystulvan ensihyöyltä kuulostavaa mä olin heilauttanut vältellen kättä ja sanonut, että mulle oli tullut yks ihan pakollinen meno raviradalle. Mä en ollut kestänyt kohdata sen epäuskoista ilmettä. Olin halunnut päästä hotellilta mahdollisimman nopeasti pois ja käynyt huikkaamassa naapurihuoneessa rypevälle Kasperille, että mä voisin hoitaa sen osuuden heppojen aamuruokinnasta. Se ei ollut edes vaivautunut olemaan epäluuloinen, vaan nosti kalpean käsivartensa peittojen välistä ja lysähti sit takaisin uneen. Pyry, joka oli jostain syystä jo hereillä, tuppautu mun matkaan, enkä mä jaksanut estellä sitä. Suoraan sanottuna musta kyllä tuntui, etten mä pystyis tänään yhteen ainoaan järjelliseen keskusteluun. Hyvä jos saisin ajettua auton kotiin, sit voisin painua loppuviikoksi kotiin säälimään mun pilalle mennyttä elämää. Mun kurkku kuivu karheaksi ja kuristavaksi, kun mä erehdyin miettimään, mitä pappilalaisten meillä-on-best-bileet –kuvasarja sisälsi. Ei ollut olemassakaan sellasta vaihtoehtoa, että seppeleläiset ei törmäis niihin jossain vaiheessa. Pahimmassa tapauksessa joku kaikkien kanssa toimeen tuleva Lynn oli jo käynyt kaveeraamassa niiden kanssa ja ihmetteli paraikaa miten mä kaulailin unissani Gracea. Pyry ja mä ajettiin vaitonaisina lyhyt matka raviradalle. Mä tunsin, miten se vilkuili mua aina silloin tällöin, kun mä kurvasin lätäkön tai lumivallin ohi. Mä tuijotin tietä ja tunsin, miten mun ympärillä leijui sumentava musta pilvi. ”Kaikki ok?” Pyry kysyi, kun mä parkkeerasin auton raviradan laidalle ja hyppäsin alas kuskin paikalta. Mä pysähdyin käsi auton kylmällä ovella. Pyry tuijotti pelkääjän paikalta huolestuneen näköisenä. ”On.” Sana puskeutui väkisin umpikivisen muurin läpi. ”Sä näytät jotenkin…” ”Kaikki on ihan ok!” Mä toistin kireästi. Pyry hiljeni, mut ei lopettanut vilkuilemista. Mua alkoi kaduttaa siinä vaiheessa, kun me oltiin jakamassa kauroja hevosille. Noin puolet niistä käyttäytyi niin ku ne olis hylätty nälkäkuolemaan vuosikausiksi. Eela meni aivan puihin ja yritti käytännössä kiivetä seinän yli rehukärryyn. Mä törkin sitä takaisin ja vilkuilin samalla Pyryä, joka oli kauempana (totta kai mun tuurilla) hyvin käyttäytyvien ponien puolella. ”Pyry”, mä huikkasin sille. Kieli kangerteli. ”No?” Oli siinäkin hyvä ihminen. Se ei näyttänyt yhtään katkeralta, vaan nosti päätään niin ku me oltais uudet parhaat kaverit. ”Sori. Mä vaan, no…” rykäisin ja pallottelin tyhjentyneitä aivoja kallon toiselta puoliskolta toiselle. ”No, anteeksi. Mulla oli vaan jotenkin… kurja fiilis.” ”Sen huomas. Älä ota stressiä”, Pyry kuittas hyväntahtoisesti. Se epäröi, mutta jatko sitten. ”Mut ei ehkä kannata käydä Whatsapissa. Ainakaan ihan vielä.” Mä olisin ollut varmaan aika kiinnostava kohde jollekin mielialatutkijalle. Tai ainakin mua olis kovasti kiinnostanut nähdä, miten se tulkitsis mun kuuteen eri suuntaan sinkoilevaa tunnekäyrää.
|
|
Kristian
Uusi ja innokas
Posts: 54
Hoitoheppa: Lasse
Koulutaso: HeB
Estetaso: 110cm
|
Post by Kristian on Nov 26, 2015 23:17:08 GMT 2
Gracella lievät tunnontuskat edellisillasta (taisiis yöstä). Haluutko tietää, onko sillä pokkaa edes yrittää selvitellä asioita? Paras vaihtoehtohan olis luonnollisesti kaikkien vältteleminen. LUE!
|
|
|
Post by Inkeri on Nov 27, 2015 18:24:05 GMT 2
|
|