|
Post by Tuulia on Dec 21, 2015 13:29:07 GMT 2
Tuulia onnistui viimeinkin jossain, lue!
|
|
|
Post by Britta on Dec 25, 2015 22:43:22 GMT 2
25.11.2015
Huone oli hiljainen. Mä katsoin, kuinka huonekavereistani yksi veti sikeitä, toinen näpräsi puhelinta ja kolmatta ei ollut näkynyt viimeiseen pariin tuntiin. Itse katselin valkeaa kattoa - olin käynyt läpi jo nukkumisyritykset sekä puhelimen selauksen, ainoastaan katoamistemppu oli vielä kokeilematta. Vääntäydyin ylös sängystä ja hipsin ovelle, raottaen sitä mahdollisimman hiljaa. Ovi sulkeutui perässäni, kun lähdin kulkemaan kohti hissiaulaa.
Ja sitten mä näin sen. Käytävän pehmustettuun tuoliin hautautuneena istui jokin vaaleapäinen mytty. Tai no, ei se suoranaista istumista kyllä ollut - neliraajainen ihmisolento röhnötti tuolissa persaus melkein tuolin ulkopuolella, toinen käsi sukukalleuksia suojaamassa ja toinen tukemassa aukinaista leukaa. Jälkimmäiselle kädelle, kuten myös samaisen puolen poskelle, oli levittynyt jotakin etäisesti rään ja kuolan sekoitusta muistuttavaa kuivunutta ei-enää-niin-nestettä. Kurtistin kulmiani. Ilmeeni muistutti varmaankin hienostoblondin samaista, kun tämä oli huomannut astuneensa glitterkorkkarilla koiranpaskaan. Kasvojeni muodot eivät parantuneet sitten ollenkaan, kun näin, kuka tämä etäisesti sammuneelta alkoholistilta näyttävä kolmijalkainen todellisuudessa oli. Robert.
Huokaisin syvään ja kävelin nukkuvan pojan (Vai miehen? Miehenalun? Apua.) luokse, kyykistyen tuolin viereen. Räkä-kuola-seos ei näyttänyt yhtään sen houkuttelevammalta näin lähietäisyydeltä ja hetken mietin, miten olinkaan joskus kiinnostunut tästä kuolamonsterista alun perin. "Robert, wake up", sihahdin napsauttaen sormia nukkuvan ihmisolennon silmien edessä. Sain vastaukseksi ainoastaan örähdyksen, ja seurauksena napsuttelusta oli vain pienen tuhinan voimistuminen hiljaiseksi kuorsaukseksi. Näinkö loppuun Frank oikein kulutti entisen himokisaajan?
"What", kuului nojatuolin pohjalta, kun Robert heräsi minua mulkoillen. "Mitä sä teet hereillä?" Lyhyt murahdus, uniset kasvot ja mulkaisu. Jahas. Kohotin kulmaani kauneusuniltaan heränneelle (tai oikeammin herätetylle) blondille ja pyöritin päätäni. Robert kohensi asentoaan, näyttäen yhtäkkiä jörön sijasta juuri tikkukaramellin luvatta kassahihnalle tiputtaneelta pikkupojalta, joka äidilleen yritti uskotella olevansa syytön.
"Mitä hereillä yleensä tehdään? Ei ainakaan nukuta, herätellään sammuneita korkeintaan", lohkaisin. Robert oli (ainakin toivottavasti) tosin sammunut aivan jonkun muun syyn takia kuin pämppäämisen, vaikken kyllä mennyt siitäkään takuuseen. Miksiköhän nukkumista verrattiin kauneusuniin - Robertin tapauksessa kauneus ei ainakaan lisääntynyt. Mun teki mieli pyyhkiä sen poskelta kuivunut kuolaläntti.
"The real question is for you", aloitin nousten ylös kyykystä. "Why are you sleeping here?" "Kristian. Se raahasi jotain Pappilan tyttöjä sinne", Robert vastasi katsahtaen ovea. "I see", totesin kääntäen katseeni Robertin perässä kohti hotellihuoneen numeroitua ovea. Se Kristian, josta Robert puhui, oli minulle miltei täysin tuntematon. Olin nähnyt sen kerran, kaksi vilaukselta, eikä siitä tälläkään matkalla kyllä kovin paljoa ehtinyt näkemään; miehenalulla oli nimittäin parempaakin tekemistä kuin pyöriä Seppeleen tyttöjen kanssa. Liehitellä pappilalaisia nimittäin. Ilmeisesti flirtti oli tuottanut tulosta.
Hetken hiljaisuus ympäröi meidät, mutta minusta tuntui, että se kesti pikemminkin pienen ikuisuuden. Silloin joskus aikoinaan, niinä hyvinä aikoina, tällaiset hiljaisuudet eivät olleet tippaakaan ahdistavia. Ajatukset harhailivat pari vuotta taaksepäin - maastoreissuihin, sohvalla päällekäin makoilemiseen, siihen kertaan, kun Robert työnsi mut ojaan ja mä revin sen perässä.
"By the way, who's Salli?" kysäisin muka ohimennen ravistellen muistot mahdollisimman kauas päästäni. Ne oli osa menneisyyttä. "Why."
Jaahas, vai että kysymykseen vastattiin nykyään kysymyksellä? En tiennytkään. Oikeastiko se luuli, ettei minua kiinnostanut tämä salaperäinen Salli, jonka kanssa Robert oli puolijuoksua lähtenyt juttelemaan, jättäen pekoninsa pöytään. Ei kun niin, eihän mua kiinnostanut. Eihän sitäkään kiinnostanut nykyään yhtään mikään, ei sen puoleen.
Naurahdin kuivasti, kääntäen suupielet alaspäin hymyvirneeseen. Pelataan sitten. "Just curious", heitin takaisin, katsellen samalla hetken kohti kattoa. "Apparently she's a bomb, lucky you." "Yeah? What does it matter", Robert lausahti kämmeneensä nojaten, silmät sirrissä ja kulmat kurtussa. "Nothing", vastasin pyöräyttäen päätäni ja laskien suupieliäni vahvistaakseni viestiä. Kädet eksyytyivät puuskaan ja käänsin katseeni takaisin poikaan. "Like I said, I'm just curious."
"Odd thing to be curious about", Robert totesi hetken hiljaisuuden jälkeen, kääntäen katseensa pois minusta. "Did they... talk about her? The girls?" Robert ei näyttänyt olevan tilanteesta moksiskaan, enkä minäkään halunnut olla liian ilmiselvä. Saamansa piti. "Not much", vastasin sivuuttaen ensimmäisen toteamuksen. "They wanted to gave you the chance to talk." Musta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että Robert teki sen tahallaan. Yritti saada mustasukkaiseksi, ainakin jotakin reaktiota omilla eleillään. Se tunsi mut liian hyvin.
"Give me a chance to talk... about what? Her?" Robert kysyi, nyppien samalla alahuultaan. "There's nothing to talk about." Robertin katse harhaili. Sen ajatukset olivat selkeästi aivan muualla, se ei ollut täysillä mukana tässä maailmassa, jossa minä seisoin kädet puuskassa sen edessä. Pienoinen ärtymys hiipi aivojen sopukoihin, kun en tuntunut saavan blondista irti yhtään mitään. Päädyin tuhahtamaan ja kohauttamaan olkiani, osoittan olevani yhtä kiinnostunut koko Sallista kuin Robert kanssani käydystä keskustelusta. Ainakin kovasti yritin.
"Really?" kysyin, nyt ilme totisempana. Virne oli kadonnut, en tarvinnut sitä mihinkään. "Really? I have no idea what's going on in your life. We used to be friends but now you don't even look me in the eyes." Teki mieli lisätä "more than just friends", mutta päätin olla ihan hiljaa. En halunnut näyttää, että välitin. Enhän mä välittänytkään.
"Yeah, used to being the key term", Robert naurahti, hieroen silmiään. Mua alkoi ärsyttää sen wnb-rauhallisuus. "Look", Robert aloitti, "mä en ole nukkunut viime yönä. Enkä ilmeisesti tänäkään. Jos sä voisit vaan... mennä?"
Robert oli hetken hiljaa, ja niin minäkin. Sen ohikiitävän hiljaisuuden aikana Robert ponnisti tuolista suoraan eteeni, jättäen välillemme alle metrin. Henkeni oli salpautua, kaikki tapahtui niin nopeasti. Poika oli edelleen hiljaa, tunkien kätensä housujensa taskuihin.
"Just... go. Please."
Silloin mulla kiehahti lopullisesti ja Robert saavutti sen mitä oli ilmeisesti tavoitellutkin. Blondi oli niin väliinpitämätön, itsekäs ja lapsellinen. Mua teki hetken mieli tintata sitä luuvitosella, mutta päätin hillitä itseni ja hengitin syvään. Robert katsoi mua viimeinkin suoraan silmiin.
Tunsin, kuinka lämpömittari sisälläni kohosi ja saavutti lopulta huippunsa räjähtäen. Olin kironnut pojan alimpaan helvettiin jo niin monta kertaa, etten pysynyt enää itsekään laskuissa. Yleensä pystyinkin pysymään näissä tilanteissa kylmänviileänä, ainakin pidempään. Robertin kanssa se ei vain onnistunut. Tunnelataus ja vanhat haavat olivat liian suuria. Painoin silmät viiruiksi ja nostin leukaani.
"You know what? You're the one who should go", vastasin äänellä, josta ei voinut kuulla minkäänlaista lämmintä sävyä. "You're the one who left, you're the one who didn't reply to my messages. Apparently you're the one who didn't want to be friends anymore. And then you got mad because you had to come back. Don't you see?"
Mua ärsytti Robertin kylmänviileys. Laskin kädet hiljaa sivuilleni, kunnes tungin ne farkkujen taskuihin päätyen Robertin kanssa samaan asentoon. "Mä en muuttanut tänne takaisin siksi, että Liekkijärvi olisi jokin lintukoto. Ei. Mä tulin ihmisten takia. Niin mäkin luulin sun tehneen, mutta ilmeisesti olin aivan väärässä. Mä ajattelin, että olisit kasvanut näiden vuosien aikana, mutta ei - jostakin syystä otit niin paljon takapakkia, etten mä tunne sua enää. So yeah, I'll leave. Willingly. But let me tell you this: you're an absolute ässhole toim. huom: sensurointi hehe he. Thanks and bye."
Käänsin selkäni pojalle, jota kohtaan en tuntenut enää kuin silkkaa raivoa. Vihaa. Ne utuiset muistot menneisyydestä repeytyivät miljoonaan palaseen ja heitin ne mielessäni roihuavaan kokkoon. Pitäkööt Sallinsa ja kaikki muut muijansa, ei mua kiinnostanut. Ja nyt oikeasti tarkoitin sitä.
|
|
|
Post by Pyry on Jan 5, 2016 22:43:25 GMT 2
”Herranen aika”, Pyry totesi laskiessaan reppua huoneen oven viereen. ”Aika…”
”Tyylikästä”, Kasper lopetti alkaneen lauseen ja valui Pyryn selän takaa huoneeseen.
Ruusuja. Joka puolella oli ruusuja. Tapeteissa oli ruusuja, verhoissa oli ruusuja, lakanoissa oli ruusuja. Varsinainen poikamiesboksi.
Jason puikahti oven raosta seuraavana ja meni vauhdilla varaamaan itselleen parhaimman sängyn. Perässä vaivaantuneen laiskasti kävelevä (miten on mahdollista kävellä vaivaantuneen laiskasti, Pyry ehti analysoida) Daniel seurasi katseellaan aivan liian pitkään paikallaan istumaan joutunutta poikaa, joka nyt singahteli pitkin huonetta hyperaktiivisen oravan lailla.
Nopean tavaroiden paikalleen järjestelemisen jälkeen Pyry löysi oman paikkansa sohvalta kirjan takana. Sohvalla oli jonkinlaisesta samettijäljitelmästä muotoiltu sydämen muotoinen tyyny, joka tuntui erittäin ikävältä selän alla. Mihin ihmeen menneiden vuosikymmenien romantiikan pesään heidät oli majoitettu? Kasper katosi ripeästi, eittämättä etsimään jotain jännittävämpää seuraa kuin matkasta väsyneet (miinus Jason siis, kymmenenvuotiaan energiavarat olivat helposti uusiutuvaa sorttia) heppapojat. Hiljaisuuden rikkoi Jasonin ja Danielin keskustelu. Pyryn huonetoverit kuuluivat keskustelevan… öh, parisuhteista?
”Sulla on vaimoke täällä samassa hotellissa, jos et muistanut!”
”…muistin kyllä, kiitos kysymästä.”
Teelusikan tunneskaalan kohdalla Pyry ei voinut estää pientä naurun tyrskähdystä, mutta naamioi sen äkkiä yskänpuuskaksi nähtyään Danielin katseen viivähtävän hänessä.
”Etkö sä koskaan ajattele Lynniä?” Jason huudahti järkyttyneenä ja Pyry katsoi parhaaksi piiloutua syvemmälle kirjansa sivujen väliin. Joidenkin mielestä jatkuvasti eteenpäin maantiejyrän lailla kulkevaa Seppeleen monimutkaista draamankulkua oli jännittävä ja hauska seurata, kun taas Pyry halusi väistää pahimmat myrskyt parhaansa mukaan. Ihmiset olivat… vaikeita.
”Tää mies lähtee nyt hakemaan vaimokkeensa treffeille”, Daniel totesi siistittyään.
Pyry pyöräytti silmiään, mutta Jason nyökkäsi hyväksyvän viileästi omalta sängyltään.
Ovi kolahti Danielin perässä. Pyry kurkisti jälleen kirjansa takaa Jasoniin ja mietti samalla mitä Daniel tarkalleen oli tarkoittanut kysymyksellään pärjäisivätkö he kahdestaan. Pitikö Pyryn toimia jonkinlaisena lapsenvahtina loppuillan? Voiii… han jukra miten kivaa, hän päätti ajatuksensa ja äkkiä väisti Jasonin kysyvää katsetta. Rauhaa ja hiljaisuutta, sitä hän kaipasi juuri nyt.
”Pyry?”
Kymmenvuotiaiden poikien iltaan rauha ja hiljaisuus eivät ehkä kuuluneet yhtä tärkeänä osana.
”Mmmh?” hän mutisi ajatuksissaan.
”Miksei sulla oo tyttöystävää?” Jason kysyi ja sai Pyryn tiputtamaan kirjansa syliinsä. Poika tuijotti Pyryä kysyvästi ja katse näytti rehellisen kiinnostuneelta.
”Tota…” Pyry yritti aloittaa ja etsi oikeaa aukeamaa takaisin käsiinsä saamastaan kirjasta.
”Mä luulin vähän aikaa, että sä olit Tuullian kaa, mut se sano että te ootte vaan kavereita”, Jason jatkoi välittämättä - tai huomaamatta – huoneen vaivaantuneeksi muuttuneesta tunnelmasta. Pyry prosessoi hetken päässään viimeisintä Jasonin lausetta. Se on puhunut tästä Tuulian kanssa?!
”Joo, tota, me ollaan kavereita”, hän mutisi sitten ja toivoi keskustelun päättyvän. Mitä ei tietenkään tapahtunut.
”No mut oot sä sit jonkun muun kanssa?”
Pyry vääntelehti sohvalla kärsivän näköisenä.
”Tai tykkäätkö sä jostain tytöstä? Kyl mulle voi kertoo”, Jason jatkoi ja näytti ylpeältä. ”Mä en kerro kellekään.”
”En mä…” Pyry kangerteli. ”Voitaisko me puhua jostain muusta?” hän sitten tuhahti.
Jason hiljeni ja pojan kasvoilla viivähti loukkaantunut ilme.
Tän takia ihmiset on vaikeita, Pyry mietti tuskastuneena ja yritti sitten aloittaa keskustelua uudestaan.
”Ei mul oo… tyttöystävää. Enkä mä oo oikeen mitenkään ihastunutkaan keneenkään… tyttöön”, Pyry sanoi yrittäen kuulostaa pirteämmältä.
Se tehosi ja Jason katsahti uudestaan kiinnostuneena Pyryyn. Pojan pään sisällä raksutti hetken. Sitten kasvoille nousi ymmärtäväinen ilme.
”Tykkäätkö sä ees tytöistä?” Jason kysyi kummallisen aikuismaiseen sävyyn.
Pyry meinasi tipauttaa paksun opuksensa uudestaan syliinsä. Tämän reissun päätteeksi hän vielä olisi täynnä itse aiheutettuja ja hankalasti selitettäviä mustelmia. Totta kai Seppeleen yhteinen reissu pohjoiseen ei voisi sujua ilman mitä ihmeellisimpiä käänteitä, mutta siltikään Pyry ei osannut arvata käyvänsä syvällistä keskustelua seksuaalisuudestaan kymmenvuotiaiden kanssa ruusujen täyttämässä huoneessa.
”Tota, mä en nyt… Miksi sä edes tiedät tommosia kysellä?”
Jason tuhahti.
”Sä taidat pitää mua täysin sivistymättömänä”, hän vastasi painottaen viimeisen sanan huolellista artikulaatiota.
Nyt Pyry varovaisesti, kirjansa takana oleva poika ajatteli, etkä alota mitään sellaista keskustelua nuoren pojan kanssa, jota pitää myöhemmin käydä läpi sen äidin kanssa.
Pyry vääntelehti sohvalla, mutta Jasonin tuijotus olisi saanut pahimmankin pokerinaaman tuskastelemaan.
”Enhtaisiisöäähkgfh”, Pyry aloitti ja yskäisi sitten kurkkuaan muka sitä selventäen.
”Mä tykkään vähän kaikenlaisista ihmisistä. Tai siis, ei sillä sukupuolella oo mulle niin kovasti väliä”, hän sitten mutisi tuijottaen tiukasti kirjansa rivejä lukematta yhtäkään sanaa.
Jason selkeästi pohdiskeli asiaa hetken.
”Jaa. No okei sitten.”
No okei sitten?! Siinäkö se dramaattinen reaktio, johon Pyry oli salaa varautunut keskustelun kulkeutuessa odottamattomiin suuntiin. Huoneeseen laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Pyry vilkaisi Jasoniin ja sai todeta vaivautuneen hiljaisuuden olevan vain hänen omaa luomustaan, Jason oli keskittynyt mulkoilemaan juuri äsken katseellaan löytämäänsä samettipintaista tyynyä, johon oli kirjailtu kultaisin kirjaimin ”Home is where the heart is”. Sitten pojan ajatus jo siirtyi muualle ja hän kääntyi taas Pyryä kohden.
”Mulla on tylsää. Tiedätkö sä mitään hyviä kauhujuttuja?”
NYT Pyry varovaisesti, ajatus ehti alkaa, mutta nuoren pojan odottava katse oli aivan liian vastustamaton. Ei kai se Odelie nyt kovin pahasti voisi suuttua..?
|
|