Huiskan päiväkirja

[Anne]

Ilo-Huiskan päivis

[Nia]

28. tammikuuta - Tutustuminen

Koska näin alaikäisenä olen joko julkisten tai vanhempieni kyydin varassa ja ikävähkö ilma sai minut päätymään jälkimmäiseen vaihtoehtoon, pääsin tallille vasta illalla. Koulun jälkeen olinkin koko illan ihan täpinöissäni. Vatsani pohjassa lenteli (lenteli?, pikemminkin sinkoili sinne tänne) ainakin tuhatpäinen perhoslauma ja jostain syystä minua pissatti vähän väliä. En myöskään oikein kyennyt keskittymään sellaisiin vähemmän oleellisiin seikkoihin kuten matikan läksyjen tekoon, kun päässäni pyöri tärkeämpiäkin asioita, kuten ensimmäinen hoitopäivä. Isoveljeni Markus ehti irvailla minulle muutaman sanasen, ennen kuin lähti kiireellä jonnekin kavereidensa luo.

Vihdoin isä tuli töistä ja istuutui rauhassa pöydän ääreen syömään. Minuutit tuntuivat tunneilta, kun odotin, että isä olisi valmis lähtemään. Mieleni teki hoputtaa isää, mutta maltoin kuitenkin mieleni. Pian olimmekin valmiita lähtemään. Lapinkoiramme Muska tuli innoissaan mukaan eteiseen, mutta joutui pettymään kun tajusi, ettei pääsisikään tällä kertaa mukaamme. Onneksi pikkusisko oli jonkun kaverinsa luona, muuten hänkin olisi varmasti ruinannut päästä tallille...

Automatkalla rummuttelin käsilläni auton ikkunaa ja leikin hyppääväni katulamppujen varjojen yli. Se oli ollut minun ja pikkusiskoni yhteinen leikki siitä asti, kun olin itse täyttänyt kymmenen. Ehkä se oli lapsellista, mutta harrastin sitä edelleen 14-vuotiaana. Isä ajoi rauhallisesti, sillä näkyvyys ei ollut lumipyryn takia mikään paras mahdollinen. Hän mumisi välillä itsekseen ja yritti löytää oikeaa tietä. Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen käännyimme vihdoinkin tallille vievälle tielle.

Hyppäsin pois auto kyydistä ja sovin soittavani sitten, kun minut saisi tulla hakemaan. Laskin pipoa alemmas otsalleni ja pyyhkäisin lumihiutaleita ripsistäni. Meneillään oli juuri ratsastustunti. En kehdannut mennä häiritsemään Annea kesken tunnin pidon, joten päätin sen sijaan astella suoraan talliin.

Tallissa tapasin Jaakon, jolle esittelin itseni. Kerroin olevani Huiskan uusi hoitaja ja hän sanoi, että voisin hakea Huiskan tarhasta ja halutessani vaikka harjata sen. Nappasin Huiskan riimun ja narun ovesta ja lähin tarpomaan tarhoja kohti. Huiska olisi kuulemma vitostarhassa, siis samassa jossa hoitokurssihevoseni Lailakin oli.

Ensin en meinannut nähdä Huiskaa missään. Sitten huomasin tarhan peränurkassa ilman loimea seisovan suomenhevosen, joka kökötti takapuoli viistosti porttia kohden pää alhaalla. Kutsuin tammaa nimeltä, mutta se ei reagoinut kutsuuni mitenkään. Lähemmäs päästyäni se kohotti hieman päätään, mutta ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen minua kohti ja tullakseen luokseni. Kävelin sitten tamman pään viereen ja laitoin sille riimun päähän. Huiska ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaikka maiskautin sille. Nykäisin riimunnarusta, mutta ei. Nykäisin uudelleen vähän lujemmin, mutta tamma tyytyi vain vaihtamaan painoaan puolelta toiselle. Nappasin sitten hevosen riimusta kiinni ja yritin kiskoa samalla kuin maiskutin. Huiska vain veti vastaan, eikä edelleenkään tehnyt elettäkään liikkuakseen eteepäin (tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan suuntaan).

Aikani siinä maiskuttelin, maanittelin, pyysin ja käskin, nyin, kiskoin ja vedin riimunnarusta koko painollani, mutta Huiska ei suostunut liikkumaan. En millään olisi halunnut heti ensimmäisenä hoitopäivänäni myöntää sitä, etten pärjännyt hevoselle, mutta jouduin kuitenkin nielemään ylpeyteni ja menemään talliin pyytämään Jaakolta apua.

"Mjaa-a", tokaisi Jaakko kun kerroin (häpeissäni) ongelmastani. Mies lupasi tulla mukaani hakemaan hankalaksi heittäytynyttä tammaa tarhasta. Mutta mitäs tapahtuikaan? Kun pääsimme tarhalle, niin siellä se piirtopäinen suomenhevonen seisoi portilla korvat hörössä ja tuli tällä kertaa ihan nätisti perässäni, kun Jaakko aukaisi portit. Olin häpeissäni, mutta Jaakko vain naureskeli hyväntahtoisesti ja sanoi, että sellaisia ne naiset ovat. Yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista, eikä niiden mielialojen perässä pysy kukaan...

Päätin harjata Huiskan karsinassa, koska tunti loppuisi pian ja käytävillä olisi varmaan vilinää. Ensin pyörittelin tamman paksua talvikarvaa kumisualla. Huiska näytti nauttivan tästä käsittelystä. Mitä enemmän voimaa käytin, sitä tyytyväisemmäksi tamman ilme kävi. Sen jälkeen harjasin tamman perusteellisesti kovalla harjalla. Pään harjasin pehmeämmällä harjalla ja aivan erityisesti Huiska näytti nauttivan siitä, kun vähän rapsuttelin ja hieroin sen otsaa - ainakin päätellen siitä, kuinka voimakkaasti se nojasi päällään ja alkoi hangata päätään kättäni vasten. Paksut jouhet kävin pikaisesti piikkisuan kanssa läpi. Lopuksi vielä "putsasin" tamman kaviot, joissa ei kyllä paljon putsattavaa ollut tilsakumien ansiosta ja tarkistin siinä samalla, että kengät olivat paikoillaan ja kaviot normaalin lämpöiset.

Samassa tuntilaiset tulivatkin jo sisään riisumaan hevosilta varusteita. Laitoin Huiskan tarvikkeet paikoilleen ja livahdin karsinasta etsimään Annea. Hän olikin juuri juttelemassa Jaakon kanssa. En kehdannut mennä keskusteluun väliin, vaan odotin ujosti sivummalla, kunnes Anne huomasi minut ja tervehti iloisesti. Anne muisti heti nimeni ja kysyi, mitä tykkäsin Huiskasta. Jaakko oli ilmeisesti ehtinyt kertoa tarhastahakuhommasta, koska Anne kertoi hymyillen Huiskan osaavan olla toisinaan aika itsepäinen, vaikka muuten kiltti onkin. Tamman kanssa piti vain olla napakkana ja apua saisi aina pyytää. Anne kuitenkin rohkaisi minua sanomalla, että uskoi minun varmasti pärjäävän tamman kanssa. Kerroin harjanneeni Huiskan ja Anne sanoi, että voin jättää tamman karsinaan, muutkin hevoset haettaisiin kohta sisään. Lupasin tulla pian taas uudestaan ja kävin vielä sanomassa tammalle heipat.

[Nia]

29. tammikuuta - Tunnilla taluttelua

Tänään oli erikoisen lyhyt koulupäivä, koska opettajilla oli jokin suunnittelupäivä, mikä lie.
Päästiin siis jo kahdentoista aikaan koulusta ja päätin mennä tallille ajoissa, kun kerrankin pääsi. Se tarkoitti tietenkin bussikyytiä. Käväisin kotona vain syömässä ja vaihtamassa tallivaatteet ylleni ja sitten kipaisinkin bussipysäkille. Ilma oli onneksi selkeämpi kuin eilen, mutta ajoittain tuuli melko napakasti. Onneksi olin pukeutunut kunnolla. Bussikin tuli ajallaan viidessä minuutissa.

Istuin bussin keskipaikkeille, jonkun vanhemman herran viereen. Pappa alkoi jutella minulle säästä ja harmitteli ikävää tuulta. Kohteliaasti pappa tiedusteli, minne olen matkalla ja kun kerroin olevani menossa tallille, hän vallan ilahtui. Sentään joillakin nuorilla on tervehenkinen harrastus sen kaupungilla ravaamisen sijaan... Kerroin hoitavani Huiska-nimistä suomenhevostammaa. Pappa puhkesi ylistämään aitoa, kotimaista rotuamme ja muisteli nuoruuttaan, johon kuului myös perheen suomenhevostamma Tähti. Papan kertomusten mukaan Tähti oli ollut aikamoinen persoona, jonka kanssa nuori mies oli kokenut kaikenlaista. Siinä papan kanssa keskustellessamme olin ihan unohtanut katsoa ympärilleni ja tajusin oikean pysäkin jääneen juuri taakse. Painoin äkkiä nappia, pahoittelin keskustelun katkeamisesta ja kiiruhdin ulos bussista. Onneksi kävelymatkaa ei tullut kohtuuttoman paljon, vaikka yhden ylimääräisen pysäkin välin sainkin talsia.

Kello oli puoli kaksi kun saavuin tallille. Olin törmätä punatukkaiseen tyttöön, joka kantoi satulaa ja suitsia käsissään, eikä huomannut katsoa eteensä.
"Oi, anteeksi kauheasti, olin ihan ajatuksissani, enkä tajunnut katsoa eteeni...", tyttö sanoi, katsoi minua tarkemmin ja jatkoi samaan hyömyyn: "Oo, sinä taidatkin olla Huiskan uusi hoitaja?" Myönsin olevani ja tyttö esitteli itsensä Iluksi, Pellan hoitajaksi.
"Kiva juttu! Kahdelta muuten alkaa vammaistunti, jolle olen juuri laittamassa Pellaa valmiiksi ratsastajan kanssa. Huiskakin tulee sille tunnille." Ilu jatkoi matkaansa ja minä menin Huiskan karsinalle. Tamma oli jo haettu valmiiksi sisälle. Silittelin hevosta hetken aikaa, kunnes Huiskan ratsastaja, arviolta 12-vuotias poika saapuikin äitinsä kanssa paikalle.
"Hei, minä olen Nia, Huiskan uusi hoitaja. Sinä varmaan ratsastat tänään Huiskalla?"
Poika sanoi olevansa nimeltään Joonas ja myönsi ratsastavansa Huiskalla. Pojan äiti kertoi, ettei poika ollutkaan ennen ratsastanut tällä hevosella.

Joonas osasi itse sitoa hevosen kiinni ja tavarat he hakivat yhdessä äitinsä kanssa. Kysyin, tarvitseeko Joonas apua hevosen hoitamisessa. Joonas sanoi osaavansa itse, mutta äiti kertoi pojan tarvitsevan apua ainakin suitsien ja satulan laitossa. Kun Joonas oli harjannut Huiskan, laitoimme sille yhdessä satulan, minä autoin nostamaan sen toiselta puolelta. Neuvoin poikaa katsomaan, että satulahuopa on suorassa. Joonas sai vyön ensimmäiseen reikään itse, mutta minä kiristin sitä sen verran, että satula pysyi selässä.

Suitsien kanssakin autoin vähän, mutta annoin kuitenkin Joonaksen itse tehdä asiat mahdollisimman pitkälle. Joonas halusi itse taluttaa Huiskan maneesiin, mutta minä kävelin kuitenkin varmuuden vuoksi vierellä äidin pyynnöstä. Maneesissa kiristin satulavyön ja autoin jalustimien säätämisessä. Autoin myös Joonaksen Huiskan selkään. Hymyilin pojalle, kun hän totesi olevansa hurjan korkealla ja tunsi kuulemma itsensä kuninkaaksi. Kysyin, tarvitseeko Joonas taluttajaa. Äiti kertoi pojan kyllä ratsastaneen poneilla jo ilman taluttajaa, mutta kun kyseessä oli näin iso hevonen, niin voisin varmuuden vuoksi taluttaa.

Huiska käveli kohtuullisen reippaasti, mutta rauhallisesti eteenpäin. Huomasin sen askeleen olevan varsin vetävä ja Joonas valittikin alkuun kyydin olevan epätasaista. Pian poika kuitenkin tottui Huiskan isoon käyntiaskeleeseen ja rentoutui. Ratsastajat tekivät erilaisia voimisteluliikkeitä, nostivat kätensä pään päälle, venyttivät ne taakse hevosen selän päälle, kurottelivat hevosen korviin jne.

Tunnin jälkeen kysyin Joonakselta, mitä hän piti Huiskasta. Poika vastasi posket punaisena hehkuen ja silmät loistaen, että oli kivaa ratsastaa ISOLLA hevosella. Poika taputti tammaa ja sanoi "kiva heppa." Varsin yksiselitteinen mielipide, joka ei tulkintoja kaivannut. Kiva, että Huiska oli kiva.

Tunnin jälkeen riisuttiin tammalta varusteet ja harjattiin se vielä yhdessä Joonaksen kanssa. Joonaksen äitikin kiitteli niin vuolaasti avusta, että sai minut nolostumaan. Enhän minä muuta ollut tehnyt kuin vähän auttanut ja taluttanut tunnilla... Harjauksen jälkeen vein vielä Huiskan tarhaan ja läksin sitten pysäkille odottelemaan bussia.

[Nia]

31. tammikuuta - Ensimmäinen ratsastus

Pääsin tänään äidin kyydillä jo kahden aikaan tallille. Kuulin yläkerrasta selvästi naurua ja päätin uskaltautua katsomaan, keitä siellä oli. Oleskeluhuoneen sohvalla istuivatkin Bonnien ratsastaja Salma, jonka olin jo tavannutkin kerran aiemmin, sekä kaksi muuta tyttöä, joista ainakin toisen olin tainnut nähdä vilaukselta, mutta joihin en sen paremmin ollut vielä tutustunut.

Tytöt esittelivät itsensä Pipsaksi ja Weariksi, kummallakin oli tallilla oma hevonen. Pipsalla vuonistamma Sikke ja Wearilla risteytysponi Taiga. Tunsin pienen kateuden pistoksen. Olisi minullekin oma poni kelvannut... Vaan eiväthän vanhemmat olleet minulle jo useamman vuoden ruinauksesta huolimatta suostuneet omaa ponia ostamaan. Liian kallista, kuulemma. Lisäksi he vähän epäilivät, ettei minulla muka kiinnostus välttämättä riittäisi siinä vaiheessa, kun pojat tulevat mukaan kuvioihin. Pyh ja pah. Eivät pojat koskaan oman ponin edelle menisi!

Silloin Pipsa keskeytti mietteeni kysymällä naurusta kihertäen:
"Khihihi... Kuulitsä jo, mitä Kristian teki?"
"E-en...", vastasin epävarmasti. Olin kyllä kuullut Kristianista, mutta en koskaan nähnyt poikaa. Sain sen käsityksen, että hän oleskeli tallilla lähinnä tyttöjen, eikä niinkään hevosten takia.

"No joo, kato Pampula oli päässy karkuun ja Kristian odotti, että mä meen hakeen sen. Kysyin ihan leikilläni, et eikö poika ite uskaltanut muka mennä hakemaan tommosta pientä ponia sieltä. No, tietty Kristian halus osottaa olevansa mies ja väitti pärjäävänsä kyllä hevosille..." Tässä vaiheessa Pipsa piti pienen tauon, kun tytöt saivat kikatuskohtauksen. Naurun laannuttua tyttö jatkoi:

"Ja arvaa mitä sit kävi? Hihihi... No, Kristianhan reippaana poikana kävi nappaamassa Pampulan kiinni, mut kun se lähti taluttaan ponia talliin, kiskaisi Pampula toiseen suuntaan niin, että poika joutu juokseen ponin perässä ja tuiskahti loppujen lopuksi naamalleen suoraan lumihankeen!"

"Oli se kyllä näky, hahahhahahaaa..." Tytöt nauroivat ihan kippurassa.

En voinut itsekin olla hymyilemättä, oli se kieltämättä varmaan ollut huvittava näky.

"Mutta se ei ees ollu asiassa kaikista hauskinta. Vaan arvaa mitä Kristian sit teki? No, se vaan coolisti puisteli lumet vaatteistaan ja väitti ihan pokkana, et se teki sen tarkotuksella! Hahaha!"

Kun pahin kikatuskohtaus oli ohi, madalsi Pipsa vielä ääntään ja kysyi:
"Mut hei, arvaa mitä Jesse sano..." Lause keskeytyi äkisi, kun ovesta tupsahti sisään - kukas muukaan, kuin puheen aihe, eli Jesse itse.

"Jaaha, mitäs ne tytöt täällä meikäläisestä puhuu?" Jesse kysyi nojaten rennosti ovenpieleen ja virnistäen.

"E-eei me mitään susta puhuttu, kuulit väärin", Pipsa tokaisi virnistäen. "Sun egos taitaa olla vähän turhan iso, kun kuvittelet heti tyttöjen juttujen koskevan just sua..."

"Mun egossani ei oo mitään vikaa, kuulosta puhumattakaan. Mutta tytöissä taitaa sen sijaan olla vähän laiskurin vikaa, kun täällä vaan juorutaan kuin missäkin marttakerhossa, vaikka tallihommiakin olis. Hop hop, hommiin siitä!"

Tytöt nousivat laiskasti sohvilta ja vaihtoivat keskenään merkitsevän hymyn. Läksimme kaikki alakertaan ja kukin omille tahoillemme. Itse suuntasin kohti Huiskan karsinaa hakemaan tamman riimua ja narua. En voinut olla hymyilemättä ja tuntematta iloa, minuthan oli selvästi hyväksytty mukaan porukkaan! Minulle kerrottiin jo salaisuuksia (tai "salaisuuksia"), kuten kenelle tahansa hoitajalle. Vau!

---

Tällä kertaa Huiska seisoi Alman takana vähän lähempänä porttia kuin viimeksi. Astelin reippaasti tamman luo ja laitoin sille riimun päähän. Otin heti päättäväisen asenteen, maiskautin reippaasti ja nykäisin vähän narusta. Huiska lähti nätisti liikkeelle ja kulki kiltisti vieressäni talliin.

Päätin tänään ratsastaa Huiskalla. Olin tarkistanut, että tamma menisi illemmalla vain yhdellä koulutunnilla. Hain siis karsinalle myös hevosen varusteet valmiiksi.

Harjasin Huiskan ensin huolellisesti. Sitten laitoin satulan tamman selkään. Huiskan ilmekään ei värähtänyt satulaa laittaessa tai vyötä kiristäessäni. Se vain katseli korvat hörössä käytävälle ja vähät välitti siitä, mitä minä tein. Suitsetkin sain Huiskalle ihan ongelmitta. Suutaan se ei tosin meinannut heti ensiyrityksellä avata, mutta työnsin sormeni hevosen hammaslomaan, jolloin tamma suvaitsi avata suunsa.

Talutin Huiskan ulos. Päätin mennä kentällä, sillä se oli vapaana. Ja ilmakin oli ihan hyvä, lumihiutaleita leijaili harvakseltaan maahan ja ilma oli selkeä. Kylmäkään ei ollut.

Talutin tamman keskelle kenttää kaartoon ja säädin jalustimet maasta arvioden ne suunnilleen oikean mittaisiksi. Kiristin vielä vyön ennen selkään nousua. Sitten ponnistin hevosen selkään. Huiska seisoi paikoillaan kuin patsas ja katseli korvat hörössä jonnekin eteenpäin. Annoin hevoselle pohjetta, jolloin se siirtyi reippaaseen, vetävään käyntiin.

Huiskan askel tuntui ihan erilaiselta verrattuna siihen, mihin olin yleensä tottunut. Olin mennyt aiemmin lähinnä poneilla, joten suomenhevosen askel tuntui isolta. Huiska käveli reippaasti korvat hörössä ja pää ylväästi ylhäällä eteenpäin. Kävelin muutaman kierroksen pitkin ohjin, kunnes keräsin ohjat käteeni. Aloin tottua hevosen askeliin. Aloittelin testaamalla hevosen kuuliaisuutta tekemällä pysähdyksiä. Huomasin, että Huiska kuunteli ehkä paremmin istuntaa ja ääntä kuin ohjasotteita. Pysähdykset olivat varsin töksähtäviä, tuntui ihan konkreettisesti siltä, että hevonen "pysähtyi kuin seinään". Myös peruutukset olivat jotenkin vauhdikkaan ja ei-niin-pehmeän oloisia.

Pian uskaltauduin kokeilemaan ravia. Huiska oikein ampaisi reippaaseen raviin. Harjoitusravista ei olisi tullut mitään, joten kevensin. Havaitsin, ettei Huiskalla ollut mikään maailman pehmein ravi. Se oli sellaista tyypillistä "ravurinravia", nopeaa, pitkäaskelista ja ei kovin mukavaa istua...

Huiska ravasi pää ylhäällä ja hyvin innokkaan näköisenä. Se näytti nauttivan, kun pääsi liikkumaan lujaa. Eikä hevonen sitten ihan niin helposti halunnutkaan luopua leikistä. Yritin pidättää tammaa, mutta se vähät välitti suussaan tuntuvasta vedosta, jatkoi vaan matkaa yhtä reippaasti pää ylhäällä. Viimein tajusin käyttää ääntä. "Ptrrrrrr, Huiska, ptrrrrrr". Ja se toimi! Huiska hidasti saman tien takaisin käyntiin pärskähtäen samalla äänekkäästi. Kehuin hevosta sekä äänellä että kaulalle taputtamalla.

Tein ympyröitä, pysähdyksiä ja peruutuksia. Ratsastin suurimmaksi osaksi käynnissä, mutta annoin sen myös ravata muutaman kierroksen molempiin suuntiin. Huomasin, että Huiska oli oikeaan kierrokseen hieman jäykempi ja ravi tuntui siihen suuntaan vähän epätasaisemmalta.

Lopuksi kävelin vielä reilut loppukäynnit pitkin ohjin. Huiskalla olisi vielä varmasti riittänyt virtaa vaikka kuinka paljon, mutta en halunnut väsyttää sitä, kun se menisi tänään vielä tunnillekin. Ja ehkä syynä oli vähän myös oma epävarmuuteni... En tuntenut Huiskaa vielä kunnolla, joten en osannut vielä luottaa siihen. Ja sen vauhtikin tuntui aika kovalta... Olihan edellinen vuokraponini, connemaratamma Della ollut ihan erilainen, paljon rauhallisempi, ehkä jopa vähän laiskakin. Se sai minut miettimään, että miten ihmeessä tulin pyytäneeksi hoitsuksi vauhdikasta suomenhevosta? Suoraan sanoen Gittaahan minä olisin halunnut hoitaa, mutta päätin varalle pyytää myös Huiskaa, hetken mielijohteesta. Saa nähdä, mihin tämä tästä nyt sitten johtaakaan...

Ratsastuksen jälkeen hoidin tamman kuntoon, eli riisuin varusteet, harjasin pikaisesti ja vein takaisin tarhaan (jonne Huiska muuten käveli erittäin reippaasti). Ratsastukseni aikana tallille olikin jo tullut enemmän porukkaa ja minäkin uskaltauduin oleskeluhuoneeseen tutustumaan uusiin naamoihin sillä aikaa, kun odotin kyytiäni.

[Nia]

4. helmikuuta - Pieniä iloja

Pääsin tänään puoli nelljäksi tallille. Ilma oli pilvinen, mutta siitä huolimatta kirkas. Pakkasta oli juuri sen verran, että se nipisteli poskipäitä ja sai ne punoittamaan.

Tallilla kävin ensimmäisenä oleskeluhuoneessa moikkaamassa muita hoitajia. En kuitenkaan jäänyt kovin pitkäksi aikaa juttelemaan, sillä olin tarkistanut Huiskan menevän tasalta alkavalle alkeistunnille.

Kun saavuin Huiskan karsinalle, huomasin sen seisovan karsinassa ja oven edessä seisoskeli hämmentyneen näköinen mies, jonka oletin olevan ratsastajan isä. Minut nähdessään mies näytti helpottuneelta ja sanoi:
"Olipas hyvä, että satuit paikalle. Oletko tallityöntekijä?"
"En, minä vaan hoidan tätä Huiskaa", vastasin.
"Jaa... No, osaatkohan sinä auttaa, kun me satuloimme hevosen, mutta tuo satulan nauha ei mene kiinni, kun hevosen maha on tiellä..."
Samassa huomasin, että Huiskan selässä tosiaan oli jo satula - väärinpäin. Satulan etukaari osoitti häntää kohti ja etukaari säkää kohti. Pidättelin hymyäni ja selitin ystävällisesti, että satula oli väärinpäin. Olin juuri nostamassa sitä pois selästä, kun innokkaan näköinen pellavapäinen pikkutyttö tuli Huiskan suitsia kädessään kantaen paikalle.
"Moi, mä oon Elli ja mä tulin ratsastamaan!"
"No hei vaan, mä olen Nia. Olen Huiskan hoitaja ja autan sua Huiskan kuntoon laitossa. Ootkos sä jo monta kertaa ratsastanut?"
"Olen. Tää on jo kolmas kerta!" tyttö sanoi ylpeänä.
Autoin Elliä laittamaan Huiskalle varusteet. Näytin oikein kädestä pitäen, miten satula laitetaan oikeaoppisesti selkään, siis nostetaan ensin kaulalle ja siitä liu'utetaan oikealle kohdalleen. Nostin Elliä hiukan, jotta hän ylettyi itse nostamaan satulan Huiskan selkään.
Kun Ellin isä näki, miten satulan oikeasti kuului olla, hän tokaisi, että ilmankos "satulanauha" ei ollut mennytkään kiinni... Hän kun oli kuulemma ihan luullut hevosen olevan liian lihava.

Opastin myös Elliä suitsien laitoissa ja annoin tytön itse kiinnittää remmit. Lopuksi Elli vielä ehdottomasti halusi tehdä Huiskan harjaan yhden pikkuletin ja sitoa sen omalla vaaleanpunaisella pompulallaan. Annoin tytön tehdä sen, tuskinpa Huiska moisesta pahastuisi...

Sitten käytävällä kaikuikin jo Annen ääni ja hän pyysi ratsastajia taluttamaan hevoset kentälle. Annoin Ellin taluttaa, mutta talutin varmuuden vuoksi toiselta puolelta. Kentän keskellä hevoset asetettiin kaartoon ja hoitajat auttoivat ratsastajia selkään. Minäkin punttasin Ellin Huiskan selkään ja autoin säätämällä jalustimet sopivan pituisiksi. Lopuksi vielä tarkistin, että satulavyö oli riittävän kireällä.

Elli puhua papatti innoissaan satulassa, kun talutin Huiskaa ympäri kenttää. Kaikkien hengitys huurusi pakkasilmassa ja Huiskan turpakarvat muuttuivat pian kuurasta valkoisiksi. Tunnilla harjoiteltiin hevosen kääntämistä ja pysäyttämistä. Lopputunnista halukkaat saivat kokeilla pitkällä sivulla harjoitusravia. Elli halusi ehdottomasti kokeilla. Yllättäen Huiska ei meinannut lähteä raviin, vaikka ratsastaja innokkaasti pohkeita antoikin. Maiskautin vähän tammalle, jolloin se lähti varsin rauhalliseen raviin - ihan toisenlaiseen, mitä se minulle oli tarjoillut...

Vaikka Elli hytkyikin satulassa varsin paljon, se ei näyttänyt menoa haittaavan. Pienen tytön silmät loistivat, posket hehkuivat punaisina ja punaiset lapaset tarrautuivat Huiskan paksuun harjaan. Ja Huiska käyttätytyi todella rauhallisesti, aivan kuin se olisi tajunnut, että sen selässä oli pieni ja kokematon ratsastaja, jonka tasapaino ei vielä ollut niin hyvä.

Kun kysyin tytön tuntemuksia, hän hihkaisi, että se oli ollut tosi kivaa! Elli olisi mieluusti ravannut enemmänkin, mutta totesin vain, että ehkä hän ensi kerralla saakin ravata enemmän. Tunnin loputtua pikkuratsastaja selittikin isälleen hihkuen, että hän oli saanut RAVATA!

Ratsastaja lähti isänsä kanssa, joten minä jäin vielä harjailemaan Huiskaa. Hetken mielijohteesta päätin mennä kävelemään Huiskalla ilman satulaa pienen lenkin. Tamma ei näyttänyt ollenkaan kyllästyneeltä tai vastahankaiselta, vaikka joutuikin uudelle lenkille. Päin vastoin, se käveli tallista ulos reippaasti korvat hörössä. Tallin pihassa ponnistin kentän aidan päältä Huiskan selkään. Tamma vähät välitti tästä erikoisemmasta selkäännousutavasta ja seisoi hievahtamatta sen aikaa, että pääsin selkään. Sitten se lähti kävelemään tarmokkain askelin tallin pihasta maastoon päin.

Vaikka pakkanen vähän poskia nipistelikin, niin hevosen lämmin selkä lämmitti mukavasti jalkoja ja sitä kautta lämpö levisi koko kehoon. Puhaltelin huurua ilmaan ja Huiska pärskähteli. Annoin Huiskan kävellä ihan pitkin ohjin ja sormeni näpertelivät hevosen harjantyveä. Kaviot narskuivat mukavasti lumisella tiellä, mutta muuten oli hiljaista. Huiska kulki korvat hörössä eteenpäin, reippaasti, mutta ihan rentona. Minäkin olin ihan rento, vaikka olin vasta toista kertaa Huiskan selässä, kaiken lisäksi vieraassa maastossa ja vielä ilman satulaa. Oloni oli siitä huolimatta aivan rauhallinen ja tiesin, ettei Huiskakaan keksisi mitään tyhmää. Kiersimme pienen lenkin ja kävelimme takaisin tallin pihaan.

Pihassa hyppäsin alas Huiskan selästä ja talutin sen suoraan tarhaan. Jäin hetkeksi katselemaan hevosten tarhailua. Huiska käveli sopivaan kohtaan ja heittäytyi piehtaroimaan. Lumi pöllysi, kun hevonen kierähti muutaman kerran ympäri, nousi ja ravisteli itsensä. Sitten se käveli Alman viereen etsimään maasta heinänkorsia. Lähellä ollut Myntti oli sitä mieltä, että Huiska oli liian lähellä, vinkaisi ja nosti varoittavasti takajalkaansa. Huiska ei näyttänyt ottavan itseensä, vaan käveli tyynesti kiukkuisen tamman ohi korvaansa lotkauttamatta. Katselin vielä hetken aikaa hevosten touhuja, kunnes kylmä alkoi hiipiä hanskojeni alle ja oli pakko siirtyä talliin lämmittelemään.


Talvi 1 -merkki ansaittu talvisesta suorituksesta! =)

~Anne

[Nia]

6. helmikuuta - Menopäällä maneesissa

Olin tallilla niin aikaisin, ettei paikalla ollut vielä juurikaan porukkaa. Kävin nappaamassa Huiskan riimun ja narun ovesta ja suuntasin suoraan tarhoille. Pakkanen oli varsin kipakka, enkä voinut olla tuntematta pientä sääliä tarhassa seisovia hevosia kohtaan. Blade kyyhötti toppaloimensa alla hieman viluisen näköisenä (tai siltä minusta ainakin tuntui, mutta ehkä vain kuvittelin, koska itselläni oli kylmä), kun taas Huiska käyskenteli varsin tyytyväisen näköisenä pelkkä paksu talvikarva suojanaan. Siinä oli hevonen, joka tuntui vain nauttivan pakkasista, eikä suostunut alentumaan loimien pitämiseen...

Huiska oli aika vireällä päällä ja tuli varsin reippaasti tarhasta. Jouduin jopa hieman varomaan kantapäitäni, ettei tamma olisi innoissaan (ja epähuomiossa) astunut niiden päälle. Kiinnitin Huiskan käytävälle ketjuihin ja kävin hakemassa sen tarvikkeet. Tein pikaisen harjauksen ja laitoin sitten hevoselle varusteet niskaan. Olin päättänyt ratsastaa tänään Huiskalla, koska se ei mennyt tunneille.

Talutin suomenhevosen maneesiin, jossa Jesse oli juuri hyppäämässä Tollo-orillaan. Jessen kasvoilla oli erityisen keskittynyt ilme ja poika vain nyökkäsi pikaisesti tervehdykseksi. Säädin Huiskan jalustimia sopivan pituisiksi ja katselin samalla ratsukon hyppäämistä. Poika ohjasi hevosensa suurelle okserille ja vaalea hevonen hyppäsi kevyen näköisesti yli. En voinut olla huokaamatta ihastuksesta. Kunpa itsekin olisin joskus yhtä hyvä ratsastaja ja omistaisin yhtä upean hevosen...

Huiska lähti liikkeelle heti satulaan päästyäni. Annoin hevosen kävellä alkuun pitkin ohjin. Huiska käveli vireänä eteenpäin ja vaikutti erittäin energiseltä.

Jesse suoritti juuri loppuverkkoja Tollolla. Ori ravasi kauniisti kaula kaarella ja häntä hieman koholla. Hevosen askel näytti kevyeltä ja koko ratsastus näytti jotenkin niin... helpolta.

Loppukäyntien aikana vasta Tollo tuntui huomaavan, että samassa tilassa oli tamma. Se käänsi päänsä Huiskaa kohti ja päästi pienen, pidätellyn kuuloisen hörinän. Jesse komensi oriaan käyttäytymään. En voinut olla kehumatta, kuinka kauniisti Tollo oli hypännyt.

"No joo... On sillä parempiakin päiviä ollu, tänään se hyppäs vähän laiskasti."

Itse en kyllä ollut huomannut mitään laiskaa hevosessa ja sen hyppäämisessä. Mielestäni ratsukko oli mennyt ihan täydellisesti, ja Tollon hypyt näyttivät niin vaivattomilta ja kauniilta...

Jesse ja Tollo lähtivät maneesista ja minä ja Huiskan kanssa kahdestaan. Otin heti kevyttä ravia ja annoin Huiskan mennä aika vapaasti. Tamma oli selvästi menopäällä, joten ajattelin antaa sen sitten mennä alkuun ihan kunnolla. Mitäpä sitä turhia pidättelemään, kunhan ei käsistä lähde. Eikä Huiska lähtenytkään. Kovaa se kyllä ravasi, mutta vauhti pysyi aika tasaisena koko ajan.

Kun olin muutaman kierroksen ravannut ihan vapaasti, hidastin käyntiin ja otin muutamia pysähdyksiä ja peruutuksia. Huiska oli alkuun vähän tahmea pidätteille, mutta muutaman kerran jälkeen se alkoi kunnella paremmin. Peruutukset sujuivat tuttuun tyyliin vauhdilla.

Ratsastuksen jälkeen tulin alas selästä ja taluttelin loppukäynnit. Jalkani tuntuivat kankeilta kovan menon jälkeen, joten teki ihan hyvää verrytellä niitä. Huiska vaikutti edelleen reippaalta, eikä edes ollut hionnut, vaikka oltiinkin ravattu aika paljon ja aika kovaa.

Tallissa vielä harjasin Huiskan kertaalleen ja vein sen sitten takaisin ulos. Minulla oli aikaa vielä ihan hyvin, joten päätin puhdistaa Huiskan varusteet. En jaksanut ottaa suitsia osiin, mutta puhdistin ne päällisin puolin niin hyvin kuin mahdollista. Satulankin pyyhkäisin kostealla rievulla.

[Nia]

11. helmikuuta - Pieniä ratsastajia, suuria tunteita

Saavuin tallille vähän ennen puolta neljää. Kävin hakemassa Huiskan tarhasta. Tällä kertaa hevonen ei olisi halunnutkaan tulla sisälle, vaan yritti taas jumittua paikoilleen. En kuitenkaan aikonut antaa periksi. Kun maiskuttaminen ja narusta nykiminen ei auttanut, läppäisin tammaa hieman karvaiseen takalistoon - ja johan suvaitsi hevonenkin liikuttaa jalkojaan eteenpäin.

Kävin hakemassa Huiskan varusteet, sillä se oli menossa tasalta alkavalle alkeistunnille. Aloin jo harjata tammaa ja pian sellainen suunnilleen 8-vuotias pikkutyttö tulikin karsinan ovelle.

"Moi, kukas sää oot, mää oon Netta ja mää tulin ratsastaan Huiskalla", ilmoitti tyttö topakasti.
"Moi vaan. Mun nimi on Nia ja mä oon tän Huiskan hoitaja. Autan sua laittamaan Huiskan valmiiksi tunnille, jos haluat. Aloitinkin jo tässä harjaamisen, mutta voit harjata tamman loppuun...", en ehtinyt edes lopettaa lausetta kun tyttö jo nappasi harjan kädestäni ja alkoi harjata sillä Huiskaa.

Järjestelin sillä aikaa Huiskan harjaämpäriä ja putsailin harjoja irtokarvoista, kun kuulin yhtäkkiä kiljaisun. Samassa Netta säntäsi ulos karsinasta ja selitti, että hevonen yritti potkaista häntä! Kurtistin kulmiani hämmentyneenä, sillä mielestäni potkiminen ei missään nimessä ollut Huiskan tapaista. Sanoinkin sen Netalle ja kysyin, harjaisinko tamman yhdessä hänen kanssaan. Netta myöntyi tähän järjestelyyn.

Kesken harjaamisen Huiska vaihtoi painoa puolelta toiselle ja alkoi lepuuttaa toista takajalkaansa.
"Kato, taas se tekee sitä! Nyt se taas meinaa potkaista mua!", Netta kiljaisi hätääntyneenä ja väisti kauemmas. Katsoin hetken hölmistyneenä Huiskan rauhallista olemusta ja selitin sitten, että ei se hevonen potkaista aio, se vaan on hevosten tapa lepuuttaa jalkojaan. Netta näytti hiukan epäuskoiselta, mutta uskaltautui kuitenkin esimerkkini rohkaisemana harjaamaan hevosta.

Harjauksen jälkeen autoin Nettaa laittamaan Huiskalle satulan ja suitset. Satulan tyttö sai itse hevosen selkään, mutta suitsia hän ei uskaltanut laittaa, koska Huiska ei avannut automaattisesti suutaan, eikä Netta uskaltanut työntää sormiaan hevosen suuhun näyttämälläni tavalla.

Netta halusi itse taluttaa Huiskan kentälle, mutta kävelin kuitenkin vieressä. Ulkona satoi lunta. Yhtäkkiä Huiska ravisti päätään ja Netta päästi säikähtäneenä suitsista irti. Nappasin pikaisesti ohjista kiinni ja selitin tytölle, ettei hevosesta kannattanut noin vain päästää irti, sillä se voisi karata. Loppumatkan talutin Huiskaa varmuuden vuoksi toiselta puolelta.

Kaarrossa autoin Netan selkään, autoin säätämään jalustimet ja tarkistin vielä vyön kireyden. Kysyin tarvitseeko Netta taluttajaa, ei kuulemma tarvinnut. Katsoin hetken aikaa, että tyttö pärjäsi hevosen kanssa ja lähdin sitten tallin sisälle tekemään omia puuhiani, kuten syömään evääksi pakkaamaani ruisleipää ja banaania, en nimittäin ollut ehtinyt syödä mitään ennen tallille lähtöä.

Päätin puhdistaa Huiskan ruokakupin, sillä sen pohjaan oli tarttunut jotain epämääräistä ruskeaa mönjää, joka muistutti enää hyvin etäisesti mitään syötäväksi kelpaavaa. Ruokakupin sotkuisuuden perusteella Huiska ei näyttänyt ruokatavoiltaan kaikkein siisteimmältä hevoselta... Olin juuri kuuraamassa kupin reunoille pinttynyttä mössöä irti, kun Myntin hoitaja Miira juoksee hengästyneenä luokseni ja ilmoittaa, että Huiskan ratsastaja vaatii minua ehdottomasti paikalle taluttamaan.

Kiiruhdan kentälle, jossa tuntia pitävä Anne seisoo Huiskan vieressä tamman ohjaksista kiinni pitäen ja kiukuttelevaa ratsastajaa rauhoitellen. Selässä istuva ratsastaja vaatii "Huiskan hoitajaa" paikalle. Tullessani Anne hymyilee minulle ja sanoo, että Netta toivoi, että minä taluttaisin häntä lopputunnin, jos se mitenkään sopii. Tottakai se minulle passaa, joten kiinnitän mukaan nappaamaani riimunnarun tamman suitsiin ja lähden taluttamaan ratsukkoa.

Netta selittää, että hän halusi minut taluttamaan Huiskaa, koska Huiska on kuulemma ihan tyhmä hevonen, kun se ei suostu tekemään kuten Netta haluaa. Se ei kuulemma suostunut millään lähtemään raviin, vaikka hän kuinka paukutti pohkeitaan. Ja aivan totta, Huiska todellakin vain huiskautti häntäänsä ja reipasti kävelytahtiaan, mutta ei lähtenyt raviin. Ihmettelin mielessäni, miten hevonen saattoikin käyttäytyä niin eri tavoin eri ratsastajilla. Alkeistunneilla Huiska oli rauhallinen ja jopa laiska, kun taas vähän kokeneemmilla vauhtia sitten löytyi välillä jopa vähän liiankin kanssa...

Pyysin Nettaa antamaan pohkeita ja maiskuttamaan samalla. Innostin Huiskaa sanomalla "hop hop", ja sitten tamma nostikin rauhallisen, joskin ratsastajan hytkynnästä päätellen melko pomputtavan ravin. Ilmeisesti ratsastajan pomppimisesta johtuen Huiska hidasti nopeasti takaisin käyntiin. Anne oli juuri ohjeistamassa Reinon ratsastajaa, joten neuvoin Nettaa nojaamaan hieman taaksepäin ja yrittämään pysyä rentona ja pitämään tarvittaessa satulan etukaaresta kiinni. Seuraavan ravipätkän aikana Netta noudattikin neuvojani, eikä enää pomppinut ihan niin paljoa. Annekin huomasi ja kehui Netan menoa.

Ratsastuksen jälkeen Netta ei rohkaisustani huolimatta suostunut taluttamaan Huiskaa itse, vaan tyrkkäsi ohjat suoraan käteeni. Tallissa kuitenkin sain tytön houkuteltua riisumaan ratsunsa itse ja harjaamaankin sitä vielä vähäsen. Kaivoin taskustani porkkanan palasen ja innostan Nettaa antamaan sen Huiskalle ja näytän, miten se tehdään niin, ettei hevonen vie samalla sormia mukanaan. Yllätyksekseni tyttö uskaltautuu antamaan porkkananpalan kädestään Huiskalle ja nauraa, kun tamma hamuaa sen suuhunsa.
Kysyn, mitä Netta piti Huiskasta ja tyttö vastaa, ettei se nyt niin tyhmä oikeasti olekaan, vaikka alkuun niin sanoikin. Hymyilen mielessäni ja menen sitten opastamaan Nettaa kuolainten pesemisessä.

[Nia]

21. helmikuuta - Lumista menoa

Koska isä pääsisi tänään vasta tosi myöhään töistä ja äiti taas menisi suoraan töiden jälkeen Elsan (pikkusiskoni) kanssa lääkäriin ja Markuksella oli muka jotain niin tärkeää menoa, ettei "ehtinyt" käydä pissattamassa koiraa, niin jouduin ottamaan lapinkoiramme Muskan mukaan tallille. Koira oli todella innoissaan päästessään kerrankin mukaan. Onneksi se oli tottunut matkustaja ja osasi käyttäytyä bussissakin ihan asiallisesti. Se istua tönötti jalkojeni päällä ja sai muutamia ystävällisiä katseita osakseen - pysähtyipä eräs rouva (jolla kuulemma itselläänkin oli kotona lapinkoiria) hetkeksi rapsuttelemaankin.

Tallin pihassa olin jo ennen kahta. Muska ei juuri innostunut pyörimään ympäriinsä, vaan tulla köpötteli pitkälti minun kintereilläni. Se tuli pari metriä perässäni kun kävin hakemassa Huiskan tarhasta. Hevoset nähdessään se pysähtyi ihmettelemään hetkeksi paikalleen, mutta ei sanonut mitään. Kai sitä vähän arvelutti niin isot eläimet, parempi olla ja katsoa hiljaa vaan... Huiskaa taluttaessani Muska pysytteli turvallisen etäisyyden päässä muka rauhallisesti, mutta tarkkaili kuitenkin salaa kulmiensa alta tuota isoa otusta. Rotuisekseen Muska oli kieltämättä varsin hiljainen kaveri, mikä oli ihan kiva juttu.

Harjasin ja varustin Huiskan käytävällä. Se ei näyttänyt välittävän koirasta ollenkaan, mutta sen sijaan koiran kohdalla uteliaisuus otti pikku hiljaa epävarmuudesta vallan. Muska hiipi varovasti lähemmäs ja työnsi suipon kuononsa suomenhevosta kohti haistellen tarkasti. Huiskakin laski turpansa alemmas ja tyytyi haistamaan mustaa karvakasaa. Tamma taisi todeta, ettei koirassa ollut mitään järin kiinnostavaa ja nosti päänsä pärskähtäen. Tätä yllättävää reaktiota koira hieman säikähti ja otti varmuuden vuoksi pari askelta taaksepäin - jääden siihen pitämään tilannetta silmällä.

Huiska oli valmis. Päätin jättää Muskan siksi aikaa Huiskan karsinaan, ihan varmuuden vuoksi. En ollut ihan varma, miten koira käyttäytyisi hevosten kanssa, vaikka muuten se tottelevainen koira olikin. Talutin Huiskan kentälle. Ilma oli sakeana lumipyrystä ja jouduin siristelemään silmiäni, jotta hiutaleet eivät ajautuisi suoraan silmiin. Huiskakin piti päätään aavistuksen vinossa. Nousin tamman selkään ja lähdin kävelemään pitkin ohjin.

Yön, aamun ja päivän aikana oli tullut paljon lunta. Kenttää ei oltu ehditty vielä aurata, joten lunta oli varsin reilusti. Huiska oli alusta asti jotenkin nihkeän tuntuinen. Rentoudesta ei oikein ollut puhettakaan ja ravissa se taas meinasi vähän välillä kaahottaa. Pidätteet eivät oikein menneet ihan toivotulla tavalla läpi, joten pari kertaa ohjasin Huiskan suoraan kentän keskelle syvimpään lumeen, jossa se joutui aina hieman hidastamaan. Vartin verran ratsastettuani Jaakko ilmoitti tulevansa auraamaan kentän. Homma oli kuulemma pitänyt tehdä jo aiemmin, mutta oli tullut jotakin mutkia matkaan.

Hetkellisen mielenhäiriön seurauksena käänsin Huiskan maneesin sijasta maastoon. Päätin tehdä reippaan kävelylenkin. Huiska olisi menossa vielä tänään tunnillekin, joten pelkkä kävelylenkki tekisi sille ihan hyvää. Heti maastoon päästyä Huiskan korvat kääntyivät höröön ja askeleeseen tuli lisää pituutta. Annoin Huiskan kävellä vapaasti, mutta pidin ohjat kuitenkin melko tiukalla. Katseen jouduin suuntaamaan lähinnä alaspäin Huiskan harjaan, jotta lumihiutaleet eivät tulisi suoraan silmiini. Hevosen takapuolen päälle kertyi pikku hiljaa lumikerros ja harjakin sai valkean kuorrutuksen.

Jossain vaiheessa käänsin Huiskan tieltä metsäpolulle. Varmoin askelin Huiska tallusti pitkin polkua, välillä ohjasin sen hankeen polun sivuun, jossa se joutui nostelemaan jalkojaan enemmän. Olimme kävelemässä ihan rauhassa eteenpäin, kunnes yhtäkkiä - humps vaan! - jonkun puun oksalta tipahti lumet niskaamme. Itse ehdin säikähtää tätä lumista hyökkäystä, mutta hieno Huiska ei ollut moksiskaan! Se jatkoi matkaa ikäänkuin ei olisi edes huomannut moista tapahtumaa, korkeintaan sen korvat liikahtivat pikaisesti taakse ja sitten taas eteenpäin. Sulava lumi löysi ikävästi tiensä takin alle niskaani, joten päätin kääntyä takaisin tallille päin. Tässä vaiheessa vasta havaitsin, että ratsastushanskanikin olivat itse asiassa sisältä vähän märät.

Tallin pihassa vastaan tuli Odelie uuden hevosensa Alexin kanssa.
"Ohhoh, missäs te olette pyörineet, kun noin lumisia olette, ethän sinä vain tippunut Huiskan selästä?", kysyy Odelie hieman huolestuneen näköisenä.
Kerron naiselle tarinani siitä, miten saimme lumet niskaamme, eikä hieno tammani ollut moksiskaan. Odelie naurahtaa ja toteaa, että:
"No onpahan hyvät hermot sillä Huiskalla. Ei olisi tää meidän Alex varmasti ihan niin rauhallisesti suhtautunut..."
Alex ja Odelie jatkavat matkaansa maneesille päin ja minä talutan Huiskan talliin.

"Mitäs lumiukkoja sieltä tulee?", huikkaa lähellä seisova Anthon naurataen heti talliin astuessani. Naurahdan hieman kiusaantuneena ja poskilleni varmaan nousee pieni puna.
"Oho, mitäs sulle on käynyt? Tipuitko?", kysyy paikalle tupsahtanu Salma silmät suurina.
Selitän Salmalle ja Anthonillekin meidän kokemuksesta ja Salmakin Odelien tapaan toteaa, että Bonnie olisi varmaan hypännyt metrin ilmaan tai muuten vaan saanut hermoromahduksen moisesta. Anthon tuumaa, että juuri se erottaa lämminveriset ja kylmäveriset toisistaan, kylmäveriset eivät turhasta hätkähdä. Salma ja Anthon alkavatkin leikkimielisesti kinata kylmä- ja lämminveristen eroista, kunnes molemmat toteavat yhteen ääneen, että kyllä ne ponit kuitenkin ylipäätään ovat parhaita. En voi täysin kieltääkään, koska olenhan itsekin ollut aina pitkälti poniratsastaja. Mutta olen minä jo suomenhevosiinkin alkanut Huiskan ansiosta lämmetä. Varsinkin tämänpäiväinen maastoilu jotenkin sai minut luottamaan enemmän Huiskaan.

Karsinalle tultuani säikähdän - Muskaa ei näy missään! Olen juuri menossa kysymään joltakin, onko koiraa näkynyt, kun Anthon kysyy selkäni takaa:
"Ai niin, onko se musta pystykorva sinun koirasi?"
Säikähdän selkäni taakse ilmestynyttä hahmoa, mutta toivuttuani vastaan myöntävästi. Anthon virnistää ja ilmoittaa, että päästi sen karsinasta pois ja otti mukaansa oleskeluhuoneeseen, jossa se kuulemma viihtyy erinomaisesti. Poika pahoittelee, että teki sen kysymättä lupaa, mutta ei kyllä vaikuta oikeasti kovin pahoittelevalta. Mentyään hän vielä huikkaa, että "sinulla on muuten kiva koira!".

Huiskan riisuttuani (ja laitettuani sille jostakin kaivamani vanhan fleeceloimen selkään, koska hevonen on niin märkä) suuntaan oleskeluhuoneeseen ja näen heti Muskan makaamassa siellä parin hoitajan jaloissa mahallaan rapsutuksia vastaanottaen.
"Onko tää sun koira?", kysyy Reinon vaaleatukkainen hoitaja Ansqu.
"On joo... Otin sen mukaan, kun en viitsinyt jättää sitä yksin kotiinkaan..", mutisen.
"Aivan ihana", huokaa Ansqu Muskaa rapsuttaen.

Vaatteiden kosteudesta johtuen oloni alkaa olla hieman epämukava ja kylmä, joten teen ripeästi hommat loppuun. Tarkistin vielä Jaakolta, mitä teen Huiskan suhteen, ja hän lupasi katsoa siltä loimen pois kun hevonen on suurimmaksi osaksi kuivunut ja viedä sitten vielä ulos vähäksi aikaa ennen tunteja.

[Anne]

Estekurssilla




Vauhtia kavaleteilla!
Spessu Nialle!

[Deleted]

4 heinäkuuta

Viime kerrasta, kun olin ollut hevosen lähellä, oli kulunut vuosia. En tiennyt miten suhtautua asiaan. Naamallani oli hämmentyneisyyden sekä iloisuuden hullu sekoitus, ja olin onnellinen, ettei kukaan nähnyt minua tällä hetkellä. Silittelin varovaisesti suomenhevostamman lämmintä kaulaa. Hevosparka varmasti kärsi tästä kuumuudesta ja paarmoista, jotka pörräsivät sen ympärillä. “Voi sua pientä”, mumisin hiljaa neidolle.

Riimunnarua oli ihana pitää kädessä, varsinkin kun toinen pää oli kytkettynä kauniiseen, tanakkaan hevoseen. Tamman kaviot näyttivät suuremmilta kuin omat kämmeneni, mikä oli pelottava ajatus. Rautias kaunokainen napsi ruohoa suuhunsa ja mutusteli sitä matkallamme.

Suokin kaviot kopisivat lattiaa vasten. Se oli musiikkia korvilleni, sillä nautin tästä jokaisesta sekunnista. Matkamme jatkui Huiskan karsinaan, missä aloitimme mudanpoisto — session. Nappasin käteeni kumisuan ja vedin karsinanoven kiinni perässäni. Aloin varovaisesti hieromaan hevosen kaulaa. Karvaa ei enää irronnut, mutta mutaa sen sijaan pöllysi lattialle. “Ootko sä vähän innostunu piehtaroimaan, mutamonsteri?” juttelin heposelle.

Nostin tamman kavion ja hämmästelin sen suuruutta. Se painoi paljon pienelle minulle, mutta pystyin kuitenkin pidättelemään sitä kädessäni. Kaviokoukulla poistin kaikki kivet ja harjailin vielä tarkasti pois kaiken, jotta Huiska olisi ihan puhdas. Meillä molemmilla ei ollut kiire mihinkään, joten halusin tehdä kaiken huolella. Ohikulkevat varmasti ihmettelivät, miksi puunailin hevostani yli puolituntia, kun en ollut menossa kilpailuihinkaan. Mitäs siihen nyt sitten sanoisi, teki mieli?

Jätin pollen omaan rauhaansa hetkeksi, kun minä koppasin syliini harjapakin ja menin pihalle sitä puhdistamaan. Istahdin aittakarsinoiden eteen ja aloitin siivouksen. Pakki oli täynnä hiekkaa ja harjat olivat karvaisia. Hiki virtasi jo, vaikken tehnytkään mitään. Oli todella kuuma, jopa painostavaa. Toivoin, ettei alkaisi ukkostamaan.

Pihalle käveli tyttö, joka vaikutti minun ikäiseltäni. “Moi”, tervehdin häntä ja hän minua. “Ihana ilma”, tyttö sanoi sarkastisesti. “Niinpä.” “Mä oon muuten Britta. Sä oot se Huiskan hoitaja… ootas… Wilma?” tyttö sanoi epäröiden. “Melkein, mä oon Wilu.” Hymyilin varovaisesti hänelle, kun hän tirskahti. “Mennään joku päivä maastoon niin tutustutaan lisää, nyt mun pitää mennä!” hän sanoi lähtiessään pihalle kaartavan auton luokse. Nyökkäsin.

Ruiskutin suomenhevosen turkkiin hyönteiskarkotetta, vaikkei se varmasti auttaisi paljon. Puin riimun takaisin tamman päähän ja lähdimme takaisin pihalle. Siellä oli joukko hoitajia hoitohevostensa seurassa. “Oottekste menossa laitumille?” kysyin heiltä. “Joo ollaan. Tuutko mukaan?” yksi heistä kysyi. “Mielelläni!” Matkasta tuli kaksinkerroin hauskempi, kun oli mukavaa seuraa. Huiskakin vaikutti onnelliselta pärskiessään ja höristessään kavereilleen.

 

 

[Deleted]

8. heinäkuuta

Aurinko paistoi taivaalla pilvien takaa, ja hellä tuulenpuuska liikkui ohitsemme. Astelimme Huiskan kanssa hiekkatietä pitkin tallia kohti. Ruohikko oli ihanan vihreä, kukat kukkivat ja linnut visersivät puissa.

Oli pehmeän harjan vuoro viimeistellä harjaus. Hevonen oli puhdas, mutta vielä oli jouhet selvitettävänä. ”Wilu!” Britta huikkasi saapuessaan Huiskaliinin karsinalle. ”Moi!” ”Olisko se maasto tänään jotain?” tyttö kysyi hymyillen. ”Joo, mennään vaan! Ratsain tai taluttaen?” ”Mennään selkään, tarviihan ne vähän liikuntaakin kesälomalla.” ”Selvä! Mun pitää vaan varustaa tää otus”, hymyilin. ”Joo, munkin pitää toi elukka tuolla!”

Lähdimme samaa matkaa satulahuoneeseen. Satula sylissäni ja suitset kädessä, kävelin takaisin tamman karsinalle, rutkasti perhosia vatsassa. Ratsaille? Vieläpä ensimmäistä kertaa. Avattuani karsinanoven pysähdyin hetkeksi, hengitin syvään ja jatkoin taas pistämällä satulan hevosen selkään. Satulavyötä kiristäessäni Huiska pullisti niin paljon kuin pystyi, ja sillä hetkellä naamalleni nousi virne. ”Onko pakko?” kysyin.

”Britta, ootko valmis jo?” Kävelin Hypen karsinan luokse, missä tyttö juuri sulki trakehnerin suitsien poskiremmiä. ”Joo, nyt!” Tyttö lähti taluttamaan hoitohevostaan ulos pihalle, ja napattuani Huiskan mukaani kävelimme heidän perässään. Minua jännitti ja mahassani myllersi edelleen ne himskatin perhoset, jotka eivät halunneet lähteä.

Kiristettyäni satulavyötä parilla reiällä, lyhensin jalustimet sopivan mittaisiksi. Huiska ei malttanut seistä paikallaan, vaan halusi syödä mehevää ruohoa. Hetken kuluttua nousinkin jo selkään, mahdollisimman elegantilla liikkeellä. Se oli aina se vaikein kohta, varsinkin lyhyelle ihmiselle kuin itselleni, päästä suurehkon suomenhevosen selkään. Ainakin kun kyseinen suomenhevonen oli täynnä energiaa.

Matkamme alussa olimme molemmat aika hiljaisia. Perhoset alkoivat pikkuhiljaa yksitellen lähteä, mikä sai minut rauhoittumaan kumman nopeasti. Yritin muistaa pitää selkäni suorassa, sekä kantapäät alhaalla. Kaikki vanhat teoriatuntien oppimat faktat ratsastusleireiltä tulvivat takaisin päähäni. ”Ootko sä ratsastanut missään muualla?” Britta kysyi. Hän oli varmasti huomannut miten kovasti yritin parhaani. ”Joo, pari vuotta sitten. Mutta mulla oli ratsastustauko, en tiiä miks. Oon käyny parilla aloittelijaleirillä ja tunteja vuoden verran kerran viikossa.” Ensimmäisen kerran tämän ratsastuksen aikana uskalsin katsoa ympärilleni. Toisella puolella avautui peltonäkymä, toisella taas metsikköä. ”Eli sä et oo kilpaillu tai vastaavaa?” tyttö kysyi taas. ”En oo, ikinä. Mutta mä oon käyny kattomassa kaverien kilpailuja. Ja mä lasken itteni aloittelijaks, sillä mä en osaa oikeastaan mitään. Ratsastaa tietenkin, mutta mun pitää vielä hioa istuntaa ynnä muuta. Mutta enköhän mä vielä opi!” ”Tietenkin, koko ajan. Ja tunnit auttaa tosiaan paljon!”

Nostimme ravin hetken päästä, ja silloin huomasin, mitä tarkoitettiin Huiskan 'rakastan vauhtia'- luonnepiirteellä. Siinä oli kyllä pidättelemistä, että hevonen pysyi rauhallisessa ravissa, eikä lähtenyt ravikilpailuja nostamaan Hypen kanssa. Tammalla oli kuitenkin pehmeät askeleet, mutta tahdissa oli vaikea keventää, kun se kokoajan vaihtui. Kops, kops, kops kavioiden askeleet ääntelivät hiekkatietä vasten.

”Voi että mä oon ikävöiny tätä!” totesin ihastuneena. Taputin pärskivän Huiskan kaulaa. ”Ymmärrän! Mä rakastan tätä hommaa”, tyttö sanoi. Hetken päästä käännyimme metsäpolulle kävelemään. ”Täältä päästään nopeesti tonne tielle, mistä on sitten lyhyt matka Seppeleeseen”, Britta kertoi. Minä vain nyökkäsin, tyhmä virne naamallani. Olin niin innostunut.

Loppumatkalla hölläsin ohjia ja irrotin jalkani jalustimista. Tamma alkoi kiihdyttää kävelytahtiaan heti, kun huomasi etten pidätellyt sitä takaisin. Jouduin kasaamaan ohjat käsiini hieman lyhyemmiksi, jotta pidin hevosen kontrollissa.

Hypättyäni takaisin maankamaralle, jalkani olivat ihan muussia. Vaikken ollut istunut satulassa kauaa, arvelin vain jännittäneeni lihaksia niin paljon, huomaamattani. Pidin ohjat kaulalla ja talutin tamman takaisin sisään. Hevonen ei ollut hionnut yhtään, eihän ulkona ollut kuumakaan. Näin miten Britta käveli Hypen karsinalle, joku vaaleatukkainen poika mukanaan.

Saatuani Huiskan varusteet takaisin paikoilleen satulahuoneessa, harjasin tamman vielä pikaisesti pehmeällä harjalla. Puin otukselle riimun ja kävelimme pihalle. Siellä seisoi nuorehko tyttö kauniin ratsuponitamman seurassa. Tytön tunnistin Jennyferiksi. Heidän seurassaan, kuljimme Huiskan kanssa laitumia kohti.

 2

[Soffi]

Ensisilmäyksellä

23.9.2013

Syksyn kirkkaat värit piristivät muuten niin ruskeaa maisemaa. Joka puolella näkyi keltaisen ja oranssin eri sävyjä. Puut olivat jo lähes lehdettömiä ja Seppeleeseen johtava hiekkatie kostea aamuisen sateen jäljiltä. Hymähdin itsekseni kun ajattelin Seppelettä. Mikä onnenpotku olikaan kohdalleni sattunut. Minut oli valittu Seppeleen upean suomenhevostamman Ilo Huiskan hoitajaksi, edellisen hoitajan luovuttua hommasta. Sen sijaan, että kävelin tässä rauhassa tallitien päässä siintävää ratsastuskoulua kohti, olisin voinut kiljua ilosta ja juosta lopun matkaa. Kontrolli kuitenkin piti, ja tyydyin vain hymyilemään typerästi ja kävelemään ehkä vähän normaalia reippaammin.

Pihaan päästyäni avasin vähän paksun mustan hupparini vetoketjua ja käärin hihat ylös. Oli yllättävän lämmin päivä syyskuuksi, vaikka navakka tuulenpuuska saikin kylmät väreet kulkemaan selässäni. Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta ja muutama pilvenhattara lipui ylitseni.

Astelin avoimista tallin ovista sisään, ja katselin ympärilleni. Tallissa kävi melkoinen tohina. Hevosia näytettiin varustavan ensimmäiselle tunnille. Vilkaisin uteliaasti ympärilleni ja lueskelin karsinoiden nimikylttejä. Seppele oli minulle melko tuntematon paikka vielä. Olimmehan vasta perheeni kanssa muuttaneet Liekkijärvelle. Ratsastusta olin siltikin harrastanut jo edellisellä kotipaikkakunnallani monet vuodet. Seppeleessä en kuitenkaan ollut käynyt kuin pari kertaa irtotunneilla kesän aikana. Jo niinä parina kertana olin kerennyt ihastua suoloiseen Huiskaan.


Kesän tunneiltani tunnistin Annen, joka juuri astui toimistosta lapsilauman saattelemana.
-Moi, huikkasin Annelle tämän päästyä lähemmäs.
-No hei, hän sanoi mulle hymyillen.
-Tulin sitä Huiskaa katsomaan, totesin reippaasti.
-Mä saan mennä tänään Huiskalla! joku vaahtosammuttimen kokoinen likka täräytti Annen vierestä.
Loihdin naamalleni hymyn ja nyökkäsin tytölle.
-Joo niin Soffi, Anne muisteli nimeäni,-Nella tosiaan menee tänään Huiskalla tuossa alkeistunnilla, voisit varmaan auttaa häntä hoitamaan sen ja jos joudat taluttamaankin, niin ei tarvitse muita hoitajia vaivata, hän jatkoi.
-Sopiihan se, mä hyväksyin ehdotuksen.
-Hieno homma! Jos kaipaat apua niin kysy reippaasti muilta, hän vielä kehotti ennen kuin kiirehti takaisin toimistoon.

Heti hommiin, mietin itsekseni ja katselin vähän avuttomana ympärilleni. Tiesin kyllä suurinpiirtein, missä satuloita ja harjoja ynnä muita säilytettiin, mutta mistä mä löytäisin itse Huiskan, kun se ei näyttänyt olevan karsinassaankaan.
Bongasin eräältä karsinalta vaaleahiuksisen pojan, jonka luokse sitten hiipparoin.
-Ööömh, mistähän mä löytäisin Huiskan, napautin sen enempää tervehtimättä.
-God damn! Ei saa säikytellä! poika naurahti ja tosiaan tiputti käsistään violetin pölyharjan.
-Ai sori, mä oon vähän niinku uus täällä ja... selitin pikaisesti.
-Jaa, hoitajahaut sitten ratkesi... Robert, poika esitteli itsensä.
-Soffi, mut viittisitkö neuvoo mut sinne Huiskan luo, ku toi vähän niinku odottaa, supisin Robertille ja osoitin Nellaa huomaamattomasti.

Robert oli neuvonut minut tarhalle, jonne nyt astelin vieretysten Nellan kanssa. Se oli välttämättä halunnut tulla mukaan hakemaan hevosta, vaikka olin ehdottanut tytölle harjojen putsausta. No mukana kai se menisi, kunhan ei rupeaisi säätämään omiaan.
Nella osoittautuikin hyväksi apuriksi tarhalla, kun jok' ikinen aitauksen tammoista näytti parveilevan portin edessä. Tunnistin hevosista Huiskan, ja kimon puoliveritamma Lailan, jolla olin myös kesällä ratsastanut.
Pujahdin portin raosta aitojen sisään, ja tervehdin rautiasta tammaa, joka sattui juuri olemaan kohdalla. Sen silmissä oli leppoisa ja ystävällinen katse, mutta toisaalta sen olemuksesta näkyi myös energisyys. Otin sen kiinni ja talutin portille, jossa pikkuruinen Nella odotteli jo malttamattomana.
-Avaanko jo? Avaanko? se kyseli multa roikkuen portissa.
Kun nyökkäsin, ja pyysin sitä avaamaan, portti oli salamana auki. Nopeasti pinkaisin Huiskan kanssa aidalla kärkkyvän tammajoukon tieltä. Nella sulki portin reippaasti perässäni ja lähdimme sitten takaisin tallia kohti.

Pyöräytin Huiskan omaan karsinaansa ja sitaisin sen kaltereihin kiinni löyhällä vetosolmulla. Nella näytti hetken epäröivältä, mutta kävi sitten topakasti harjaamaan itselleen ehkä viisikymmentä senttiä liian korkeaa suokkia. Mä harjasin tamman korkeimmat kohdat, kuten selän ja lautaset. Huiskalla oli jo tässä vaiheessa syksyä muhkea talvikarvan alku, joten saatoin vain kuvitella, millainen jääkarhu mua talvella odottelisi samaisessa tarhassa, jään ja lumen keskellä seisten. Naurahdin omille kuvitelmilleni ja vilkaisin tarkemmin muita tunnille valmistautuvia ratsukoita. Reino nimisen tiikerinkirjavan hevosen karsinan edessä seisoskeli enemmän, tai vähemmän säikähtäneen näköinen poika. Kauempana suuri järkkäri tarkasti lakatuissa kynsissään odotteli, mitä ilmeisimmin pojan äiti, joka hymyili kannustava ilme tuhdisti meikatuilla kasvoillaan. Kuoputus kuului hamppuharjaisen shetlanninponin kohdalta, se katseli äkäisesti lettipäisen tytön sen selkään asettelemaa satulaa.
Satula palautti minut takasin nykyhetkeen. Nella nyki mua hihasta ja kyseli, joko voisimme hakea Huiskan varusteet. Nyökkäsin tytölle ja pinkaisin kulman taakse, jossa muistelin satulahuoneen olevan. Osuin onnekseni oikean oven taakse, ja poimin telineistä matkaani Huiskan nimellä merkatut suitsetja satulan ja kiikutin ne karsinalle.
-Mä en kyllä jaksa nostaa tota, Nella sanoi satulaa silmäillen.
-Joo, no mä laitan sen, hymyilin hänelle ja nakkasin satulan Huiskan selkään.
Kun kiristin satulavyötä, Huiska pullisti kaikin voimin vastaan. Hellitin otettani ja rapsuttelin tammaa hetkisen säästä. Pian se puhalsikin ilman pois keuhkoistaan, ja salamannopeasti minä kiristin vyön ensimmäiseen reikään.
Huiska katsahti minuun vähän paheksuen, kun aloin heti perään ähertää kuolaimia sen suuhun. Kiltisti se kuitenkin otti ne korvaansa lotkauttamatta, eikä reagoinut siihenkään mitenkään, kun Nella näpersi remmit kiinni.

Kentällä punttasin kevyen Nellan Huiskan selkään ja laitoin hänelle jalustimet oikean mittaisiksi, sekä kiristin vielä vyötä ainakin kahdella reiällä. Tyttö suorastaan pursui intoa Huiskan selässä. Itse tamma sen sijaan otti rennosti ja nosteli jalkojaan melko leppoisaan tahtiin lähtiessämme kiertämään kenttää.
-Tää on jo ainakin mun seittemäs ratsastustunti! Nella puhisi.
Hymyilin tytölle ja tokaisin, että tämän täytyi sitten olla jo melko etevä.

Tunnilla harjoiteltiin hevosen ohjaamista. Pikkuratsastajien tehtävänä oli ratsastaa kummallekin pitkälle sivulle kartioista tehdyt pujottelut. Huiska löntysti innottomasti kartioita kierrellen, mutta muisti kuitenkin aina välillä jättää jonkun tietyn välistä. Tunnin loppupuolella päästiin kokeilemaan jo kevennettyä raviakin muutaman sivun verran.
Huiskalle sai maiskuttaa aikalailla, ennen kuin se suostui ravaamaan. Se oli selvästi paneutunut tuntiratsu-moodiinsa oikein täydellä teholla, eikä olisi viitsinyt nostella jalkojaan yhtään se nopeammin, kuin oli tarve. Saimme kuitenkin pian yhteisvoimin Nellan kanssa Huiskan hölskyvään ja leppoisaan raviin. Tahditin Nellan kevennystä toistaen jokaisen sivun alkupätkän "ylös, alas, ylös, alas..." mantraa. Kevennys ei näyttänyt kovin sujuvalta vielä, mutta menetteli kuitenkin ekaksi kerraksi ja saihan Nella tunnin pitäneeltä Pirreltäkin parit kehut.

Tallissa riisuin yksikseni Huiskalta varusteet, koska Nellalla oli ollut kiire jollekkin kaverinsa synttäreille. Huiska menisi vielä toisella tunnilla, joten jätin sen karsinaansa odottelemaan seuraavaa ratsastajaa, kun itse kipaisin toimistoon.
Koputin oveen ja astuin sisään. Anne näytti istuvan paperinivaskojen keskellä.
-Mä vaan sitä, että jos mä saisin sen kaapin avaimen? kysyin naiselta.
-Joo, tuossapa on, Anne sanoi ja ojensi minulle avaimen.
-Kiitti! Tuotaa... Pitääkö tuossa viimeisellä tunnilla avustaa ratsastajia?
-Luultavasti he pärjäävät keskenäänkin, Anne totesi.
Sanoin heipat ja kiirehdin puisia portaita pitkin tallin toiseen kerrokseen.

Avaimeen täsmäävää kaappia ei tarvinnut kauaa etsiä. Kolmen tyhjän lokeron ovi retkotti avoinna ja ovessa olevasta numerosta saattoi helposti päätellä, mikä kaappi kuuluisi minulle. Se kaikista keskimmäinen tietty.
Uskaltauduin kurkkaamaan oleskeluhuoneen ovesta. Sain heti uteliaat silmäykset sohvalla istuvilta hoitajatytöiltä, ja esiteltyäni itseni aiheutin oikean kysymystulvan.
Mistä sä tuut? Ootsä ennen hoitanu? Joko sä kävit kattoo Huiskaa? Tunnetko sä ketään täältä?
-Tykkäät sä suklaasta? oli viimeinen kysymys, jonka esitti se blondi lettipää, jonka olin nähnyt hoitamassa shetlanninponia.
-Voiks tommosta ees kysyä? Tietty mä tykkään! naurahdin.
Pienoisen naurunremakan saattelemana Inkeriksi esittäytynyt tyttö sitten lohkaisikin minulle palan maitosuklaalevystä.

Soffi & Huiska
1HM

[Anne]

Huiska =)

[Soffi]

Kuraista aikaa...

20.10.2013

Pyyhkäisin hiet otsaltani ja lähdin kärräämään täysiä kottikärryjä kohti lantalaa. En ollut juurikaan muuta kerennyt tehdä kuin astua sisään talliin, kun Jaakko oli jo nakannut talikon kouraani ja todennut, että olikin juuri meinannut siirtyä Huiskan boksiin. Olin vain huokaissut tyytymättömästi, ja tarttunut hommiin. Ensin työ sitten huvi, olin suunnitellut tätä päivää jo pitkään, ja vähän mua jännittikin. Ajattelin hypätä Huiskan selkään ensimmäistä kertaa ihan yksinään.

Huiska koomaili tarhan nurkassa Myntin seurana. Molemmat neidit jauhoivat hiljakseen päiväheinien rippeitä lähes samaan tahtiin. Näky oli niin huvittava, että mun oli pakko tirskahtaa ääneen. Siihen Myntti sitten havahtui ja lähti käyskentelemään portille päin. Avasin natisevan portin ja hääsin Myntin kauemmas, sitten suljin portin ja lähdin käppäilemään Huiskan luo. Tamma huokaisi ja luimisti pikkuisen korviaan. Se käänsi mulle takapuolensa ja mulkoili sitten selvästi myrtyneenä siitä, että keskeytin sen levollisen hetken. Tarmokkaasti harpoin Huiskan vierellä, tämän väistellessä ponnettomasti mun kiinniotto yrityksiä.
-Huiska! aloin jo ärsyyntyä hevosen kenkkuiluun.
Tamma huokaisi syvään, ja pysähtyi sitten antautuen.
-Hyvä tyttö, hymyilin sille ja taputin sitä kaulalle, sitten lähdin taluttamaan tammaa talliin, pois syksyn kuraamasta tarhasta.

Huiska nautiskeli paikoillaan seisten kun harjasin sen kylmän viiman pörröttämää, vaaleaa jääkarhuturkkia. Sen ylähuuli venyi piiiiitkäksi kun pyörittelin kumisualla sen säkää. Tamman tuuheiden jouhien setvimisessä mulla kului aikaa, ja pari suihkausta selvitysainettakin, enkä voinut vastustaa kiusausta nykertää tamman upeaan laineilevaan häntään pientä ranskanlettiä. Solmin letin kiinni parilla selvittämisessä katkenneella jouhella.
Puhdistin Huiskan mutaiset kaviot nenääni nyrpistellen. Kura-aika oli sitä kaikkein pahinta aikaa...

Satulahuoneen oven avatessani olin törmätä sieltä pois kiirehtivään Nadjaan.
-Woou! Mihinkäs sulla on kiire, naurahdin tytölle.
-Arska pitäisi liikuttaa, ettei se räjähdä aivan taivaan tuuliin huomisen tunneilla, Nadja sanoi.
-No sepä kiva, sähän voit varmaan tulla sitten mun seuraksi maneesiin? kysyin ilahtuneena.
-Tottakai seura kelpaa, Nadja huikkasi ja jatkoi sitten matkaansa Ariston karsinalle.

En tuntenut Nadjaa juurikaan kuin nimeltä. Tyttö kuitenkin vaikutti tosi mukavalta ja hauskalta kaverilta, joten miksi en haluaisi tutustua.

Poimin satulahuoneesta mukaani tamman varusteet. Satulahuopa oli kurainen ja suitsetkin kaipasivat putsausta, mutta kaipa ne yhden rennon ratsastuksen menisivät vielä. Voisin sitten illalla putsata Huiskasen varusteet ja vaihtaa satulahuovan puhtaaseen.

Huiska nökötti aivan samassa paikassa kuin lähtiessänikin. Se näytti siltä, ettei varmaan ollut vaihtanut painoakaan toiselle jalalle poissaollessani. Nakkasin satulan sen selkään ja liu'utin sen sitten sään päältä taaksepäin, oikeaan kohtaan. Kiristin satulavyön vain vaivoin ensimmäiseen reikään tamman pullistellessa kaikin voimin vastaan.
Lämmittelin kuolaimia hetken käsissäni, ennen kuin laitoin suitset Huiskalle. Ohjat pujottelin jalustimien alta, ennen kuin kiirehdin yläkertaan etsimään kypärää kaappini pohjalta.

Huiskasta huomasi, että se oli menopäällä, kun talutin sitä Arskan perässä maneesiin. Jatkuvasti se yritti kiirehtiä edelleni, mutta yritin kävellä mahdollisimman rauhallisesti, ja pyysin Huiskaa sovittamaan omat askeleensa minun tahtiini. Arskakin vaikutti vireältä, ja tavalliseen arabityyliinsä se esitti säikähtävänsä maneesin oven saranoista kuuluvaa narahdusta. Huiska oli heti leikissä mukana ja kauhean pelokkaana, korvat hörössä, se katseli hirmuisen kauhistuttavaa, pohjatonta maneesia. Ihan kuin se millä hetkellä hyvänsä saattaisi syödä pikkuruisen Huiska-hepan suihinsa.
Arska ponnahti Nadjan perässä maneesiin ja steppali tytön ympärillä hetken ennen kuin suostui rauhoittumaan. Nadjan puheet räjähtävästä energiasta eivät varmastikkaan olleet aivan perättömiä.
Huiska vaikutti jo luopuneen säikkymisleikistä, ja ilman kummempia toljailuja se käveli rinnallani maneesin keskelle kaartoon.

Verkkailimme Nadjan kanssa molemmat omaan tahtiimme. Huiska vaikutti jo alusta lähtien virkeältä ja kävelikin alkukäynnit harppoen pitkin askelin. Kun viimeksi kesällä olin Huiskalla mennyt, se ei todellakaan ollut ollut näin reipas. Tamma oli liikkunut kuin täi tervassa, mutta ehkäpä sää ja päivä vaikuttivat neidin mielentilaan. Laskin mukaan varulta ottamani raipan katsomoon ohi kävellessämme, sitä ei selvästikään tarvittu tänään.

Tein Huiskan kanssa paljon ympyröitä ja pysähdyksiä, koska tahti meinasi välillä reipastua turhankin paljon. Huiska painoi hurjasti ohjalle, mutta kädet hellinä pyysin sitä kerta toisensa jälkeen kannattelemaan päätään korkeammalla. Hevonen oli kankea, eivätkä asetukset ja temponvaihtelut onnistuneet, kun tamma vain mennä porskutti tasaista kovaa tahtia yhä eteenpäin.
-Mä meen tän kaa vähän kolmikaarista, Nadja huikkasi.
Nyökkäsin ja totesin, että voisin Huiskan kanssa tehdä samaa tehtävää vähän ajan päästä. Arska kulki vieläkin vähän kankeasti, mutta näytti sen meno sentään paremmalta, kuin meidän räpellyksemme. Musta tuntui kauhealta, kun mä ajattelin miten huonosti olin alkutunnin ratsastanut ja päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja keskittyä enemmän.

Sisäpohkeella syvälle kulmaan asti. Pysähdys kulmassa. Johtava ohja kääntää vähän päätä ja sitten ulkopohkeella hevonen liikkeelle. Huiska tuntui aina pysähdyksestä valuvan vielä kymmenen askelta eteenpäin, ennen kuin seisahtui, mutta kulmassa se ei voinut sitä tehdä.
Uudestaan kulmaan asti, pysähdys, johtava ohja kääntää, ulkopohkeella liikkeelle. Tätä toistin pari kierrosta, kunnes Huiska tuntui ennakoivan jo pysähdystä ja taipui kulmissa paremmin. Sitten jatkoin uralla ravissa ja tein parit pääty-ympyrät molempiin suuntiin. Huiska kulki paremmin kulmiin asti ja taipuikin ihan hyvin, mutta sen turpa viisti yhä maata.
Otin aavistuksen lyhyemmät ohjat ja kannattelin kättä vähän ylempänä. Hirveästi vaikutusta sillä ei ollut, mutta ainakin ajattelin tehneeni jotain asian hyväksi.
Nadja oli Arskan kanssa siirtynyt laukannostoihin uralle, joten minä tein vähän loivempaa kolmikaarista keskellä. En käynyt uralla asti, joten en ollut toisten tiellä.
Arska nosti laukan hyvin ja heitti pari ilopukkiakin väliin. Ratsukon meno näytti hyvältä. Huiskakin oli rauhoittanut askellustaan huomattavasti, eikä sen päätä tarvinnut enää kiskoa ylös niinkään paljoa. Otin vielä pari pysähdystä ja päästin sitten ohjat löysälle ja annoin Huiskan venyttää kaulaansa ravissa. Mitään sen ihmeellisempää en jaksanut tänään vääntää,olihan tämä vasta 'ensimmäinen' ratsastuksemme.
-Mitäs sanot, käydäänkö loppukäynnit maastossa? Nadja kysäisi hymyillen.
-Joo, mennään vaan, tokaisin innoissani, viimeisimmästä maastoilustani oli jo aikaa.

Kävelimme peräkkäin, Arska ja Nadja edellä ja me Huiskan kanssa perässä, pienen lenkin metsässä. Kumpikaan hevosista ei jaksanut enää temppuilla, vaan saimme Nadjan kanssa keskittyä jutusteluun. Keskustelunaiheina olivat enimmäkseen vain tuleva Halloween-tapahtuma ja muut tallin polttavimmat puheenaiheet.
-Miten sä meinasit pukeutua? Nadja kysyi multa.
-Ai miten niin pukeutua? sanoin ihmetellen.
Hymy kareili tytön huulilla.
-Hahhah! Siis Halloweeniin? Nadja tirskahti.
-Höh, no en mä sitä nyt kerro, sanoin silmää vinkaten.
-Eli et oo edes ajatellut koko asiaa, Nadja tokaisi.
-No en... naurahdin tytön tietäväiselle ilmeelle.

Huiska oli hoidettu. Lyhyen maastokävelymme jäljiltä tamman jalat olivat olleet enemmän tai vähemmän kuraiset, joten olin suihkutellut ne pesuboksissa puhtaaksi ja kuivannut sen jälkeen huolellisesti pyyhkeellä. Oli aika käydä Huiskan varusteiden kimppuun.

Kannoin sankollisen vettä, satulasaippuan, sienen ja valjasrasvaa yläkertaan, hoitajien huoneeseen. Kolme kertaa olin könytä portaissa, ja kaataa sankollisen vettä portaita alas. Sain kuitenkin tasapainoteltua kamojen kanssa yläkertaan.
-Mitä sä teet? Eetu huikkasi sohvalta hevoslehden takaa.
-Putsaan varusteita, tokaisin levittäessäni pyyhettä lattian suojaksi, -No niin, ei muuta kuin hommiin, puuskahdin.
Eetu kurtisti kulmiaan ja sai vain vaivoin pidäteltyä nauruaan, kun istahdin lattialle ja otin sienen käteen.
-Mitäpä putsaat, jätkä sanoi ja purskahti nauramaan.
Kirahdin korviani myöten punaiseksi ja kiirehdin hakemaan Huiskan varusteita alakerrasta.

-Blondi, Eetu tokaisi kun pääsin satulan ja suitsien kanssa takaisin ylös.
Nakkasin kostean pesusienen poikaa kohti, mutta tämä väisti vaivattomasti ja totesi lätäkköä osoittaen, -Sä siivoat.
Murahdin jotain epäselvää ja konttasin pyyhkimään sienestä lattialle roiskahtaneen veden.
Eetu hymyili mulle herttaisesti ja totesi, että hyvä tuli. Sitten se jatkoi lehden lukemista ja mä aloin purkaa Huiksan suitsia osiin.
Lisää porukkaa lappasi huoneeseen pikkuhiljaa ja sain parikin muuta tyttöä innostettua putsaamaan oman hoidokkinsa varusteita seuranani. Inkku innokkaimpana hinkkasi Siirin pikkuruista satulaa vierelläni.
-On nää sotkusia nää ponit, Inkeri totesi.
-Etkö sä Inkeri pieni tiedä, että kun hevoset risteytetään possujen kanssa, tulee poneja? Eetu tokaisi.
-Tuleeko!? mä ihmettelin siinä heti tietty fiksuimpana.
-Soffiii! Et oo tosissas! Missä olit sillon ku järkee jaettiin? Pihla vinkaisi.
-Millon semmosta on jaettu? Saatoin olla vaikka lenkillä, totesin ja näytin porukalle kieltä.
Vedin vielä viimeisen vedon valjasrasvaa Huiskan poskihihnaan ja kasasin sitten kaikki tavarat yhteen kasaan ja lähdin viemään niitä takaisin omille paikoilleen.
-Älä eksy! Eetu vielä heitti kun poistuin naurun saattelemana huoneesta.

Soffi&Huiska

2HM

[Soffi]

Kuvatusta

03.11.2013

Ehkä huonoin laatu ikinä, kiitos skannerin.

Soffi & Huiska

3HM