Rotan Hoitokirja

[Anne]

[Pipsa]

16.5.2012 Aina on liian aikaista antaa periksi.

Silmät tuikkien hypähtelen sisälle talliin, tanssahdellen muutaman tanssiaskeleen verran radiosta kaikuvan musiikin tahtiin. Olin lupautunut kesän ajaksi auttamaan ja kuntouttamaan kaltoin kohdeltua puoliveristä, Rotterdamia. Olin vain vilaukselta nähnyt hevosen, mutta tiesin siitä perustiedot kuitenkin; “Hieman alle satakuusikymmentäsenttinen ruuna, noin kuusivuotias. Laihassa kunnossa”, oli Elli sitä puhelimessa minulle kuvaillut.

“Katos, rotankesyttäjähän se siinä”, käytävää harjaava Jaakko virnuilee.
“Mikä?”, vilkaisen miestä huvittuneena.
“Rotaksihan sitä elukkaa kutsutaan”, Jaakko hymisee itseensä tyytyväisenä. “Taisinpa sen keksiä, aika hyvä, eikö vain?”
“Nojaa”, totean olkapäitäni kohauttaen. “Ehkä siinä jotain Rottamaista on”
“Aika hauska juttu, että vasta jouluna olit tappamassa niitä rehulan hiiriä silmissä hullunkiilto, ja nyt sie oot kuntouttamassa Rottaa. Heh”, mies virnistelee.
“Joo, tosi hauska”, hymyilen silmiäni pyöräytellen. “Onks se sisällä? Entäs Sikke?”
“Molemmat on ulkona. Rotta on takatarhassa”
“Okei”, hihkaisen kipittäen rehulaan, josta nappaan pari valmiiksi pilkottua porkkanaa mukaan. Ne saisivat toimia apuna minun ja Rotterdamin tutustumisessa.

Sää on ulkona on ihanan kesäinen; aurinko paistaa kirkkaasti ja celsiusasteitakin on yli viisitoista. Käärin hupparin hihat ylös, hyppelehtien tarhalle päin. Hymyilen leveästi ohi leijailevalle perhoselle ja kirkkaanvihreäksi muuttuneelle ruohikolle.

“Moi Pipsa”, Elli tervehtii minua Tiian selästä. “Rottaa katsomaan menossa vai?”
“Jep”, hymyilen. “Ajattelin näin alkuun vaan käyä tarhassa sitä kattomassa ja vähän rapsuttelemassa”
“Kuulostaa hyvältä”, punapää toteaa silittäen läikikkään ratsunsa kaulaa.
“Oliks hyvä treeni Tipsun kanssa?”, kysyn rapsuttaen Tiiaa otsasta.
“Oli ihan, harjoteltiin vähän koulujuttuja. Alkuun se oli vähän tahmea, mutta lopussa liikku jo tosi kivasti”, nainen kertoo. “Oltiin just menossa maastoon jäähyttelemään”
“Ainiin muuten, viitsisitkö ettii jonkun harjapakin Rotalle?”, hän jatkaa. “Sille pitäs kanssa kattoa jotain harjoja, mitkä on nyt turhina”
“Juu, tietenkin”, vastaan.

Loppumatka tarhalle sujuu joutuisasti ja ennen kuin huomaankaan olen jo nojailemassa valkeaksi maalattuun puuaitaan. Kestää hetken, ennen kuin huomaan Frankin vieressä laiduntavan Rotan. Eläin ei tosiaankaan ole priimakunnossa; sen musta harja roikkuu elottomana ja takkuisena ja kylkiluut paistavat. Ruskea turkkikin näyttää rähjäiseltä. Hevosia tarhassa on vain kolme - Rotta, Frank ja Edi. Hivuttaudun sisälle tarhaan, huomaten tyytyväisenä koko pikkulauman vilkuilevan minua uteliaana.
“Kattokaas kenellä on herkkuja”, hymisen nelijalkaisten lähtiessä tulemaan luokseni.
“No morjesta vaan”, jatkan jutteluani silittäen ensimmäisenä luokseni tulleen kärpäskimon kaulaa. Rottakin on tullut, hieman epävarman näköisenä se seisoo kookkaamman puoliverisen vieressä.
“Rotta”, maistelen kuntoutusprojektini nimeä ojentaen sille porkkananpalan. Ruuna nappaa sen suuhunsa ahnaasti. Samalla rupatellen rapsuttelen kaksikkoa, Frankkia otsasta ja Rottaa lavasta. Se selvästikin arastaa pään koskemista.

Hieman alle tunnin viihdyn hevosten seurana, Rotan ollessa jo huomattavasti alkua rennompi. Vakaa ja rauhallinen Frank selvästikin saa sen tuntemaan olonsa turvallisemmaksi, mistä olisi varmasti hyötyä jatkossakin.

Palattuani takaisin talliin otan suunnaksi satulahuoneen, jossa olin nähnyt vanhoja harjapakkeja. Hetken etsiskeltyäni löydänkin pienehkön, punaisen laatikon. Pohdittuani hieman osaan yhdistää sen Flooraan, joten kenelläkään tuskin olisi sille tällä hetkellä tarvetta. Pakki on puhdas, joten nappaan siitä vain nimitarran pois ja liimaan uuden tilalle. Laatikko on hieman kovia kärsineen näköinen, mutta eiköhän se ajaisi asiansa ainakin alkuun.

Harjojen metsästys onkin hieman isompi operaatio minun tutkiessa kaikki tyhjät pakit läpikotaisin, ennen kuin löydän suoraan edessäni olleen laatikon, joka on täynnä ylijääneitä harjoja. Sieltä valikoin Rotalle suan, pölyharjan, kumisuan ja kaviokoukun. Hymyillen kuvittelen mitä tuleva kesä toisi tullessaan, ainakin varmaa on se, että kesästä tulisi erilainen - niin iloineen kuin suruineen.

[Pipsa]

26.5.2012 - “Nyt siunaustaan taas suopi lämpö auringon, se luonnon uudeksi luopi, sen kutsuu elohon”

Vanha ja rähjäinen pyöräni tuntuu vetelevän viimeisiään - se paukkuu ja raksahtelee kuin ilotulitukset uutena vuotena. Huokaisten lisään vauhtia.
“Tätä vauhtia me ollaan Seppeleessä ehkä hyvällä tuurilla neljältä”, Lina tuhahtaa tarakalta selvästi naurua äänessään.
“Eihän tässä enää oo kun pari sataa metriä”, puuskutan. “Pitäis vissiin hommata uus pyörä”
“Joo, vois olla ihan hyvä idea”, tyttö nauraa. “Tää siun pyöräs on varmaan tehty jo kivikaudella”
“Voi hyvinkin olla”, virnistän. “Mutta ainakin tää on antiikkia”
“Joo, joka on made in china!”
“Älä nyt, antiikkipyörät on muodissa”
“Just joo”

Tallille saavuttuamme siirrymme eri teille, minun kiiruhtaessa Rotan karsinalle. Tämän päivän suunnitelmaksi olin ajatellut hakevani ruunan ensin tarhasta ja harjailevani sen kaikessa rauhassa. Sen jälkeen olisi luvassa Siken liikuttamista.

Iloisesti hyräillen nappaan salmiakkikuvioisen riimunnarun kätösiini, hypähdellen ulos tallipihalle. Kello ei ollut vielä kahtatoistakaan, joten väkeä tallilla ei juurikaan ollut, ainoastaan muutama hoitaja oli hoidokkiaan puunaamassa. Myöhemmin päivällä porukkaa varmasti riittäisi, olihan nyt lauantai ja ihan kiva kelikin kaiken lisäksi. Pari pilvenhattaraa leijailee kirkkaansinisellä taivaalla.

Hymyssä suin avaan tarhan valkean portin, ihastellen kirkkaanvihreää nurmikkoa. Sadekuurot olivat tosiaankin tehneet hyvää luonnolle. Rotankin kannalta kesän tuleminen oli loistojuttu, saisi sekin varmasti lisää massaa päästessään ruohoa mässäilemään. Katseellani etsin ruipelon hevosen tarhasta, bongaten sen tarhan perältä. Rauhallisin askelin lähden kävelemään sitä kohti. Se huomaa minut ja nostaa turpansa ylös ruohikosta. Sen korvat heiluvat levottomasti ympäriinsä ja häntä vispaa.
“Ihan rauhassa vaan Rotta”, juttelen hevoselle hiljentäen vauhtiani. “Juu, ei mittään hättää”
Kun Rotta näyttää taas rennommalta, astelen sitä kohti.
“Katos Rotta, mitäs miulla on”, rupattelen sille ojentaen kämmenelläni olevan herkun näytille.

Viimein puoliverisen luo päästyäni palkitsen sen herkulla. Se vilkuilee minua, muttei vaikuta stressaantuneelta tai jännittyneeltä.
“Hieno poika”, hymisen sille rapsuttaen sitä sään edestä. Tovin nelijalkaista rapsuteltuani kiinnitän riimunnarun kiinni sen riimuun.
“Noniin, mennääs”, kehotan sitä lähtien kulkemaan porttia kohti. Ruuna seuraa perässäni oikein nätisti. Aitan kohdalla se kuitenkin pysähtyy. Sen koko keho jännittyy ja se näyttää aivan peuralta auton ajovaloissa.
“Noh, mikäs nyt on?”, hymisen hevoselle pyytäen sitä eteenpäin. Puoliverinen ei kuitenkaan liikahdakaan, vaan tuijottaa edelleenkin eteenpäin. Hetken etsittyäni huomaan minäkin sen, prisman vihreän muovipussin leijailemassa tuulen mukana. Pussin viskautuessa lähemmäs meitä kavahtaa Rotta sivulle, minun pitäessä napakasti kiinni riimunnarusta. Kun pussi on pysähtynyt ja hevonenkin rentoutuneempi, talutan sitä tallia kohti. Kun Rotta taas jännittyy, otan sen uudestaan pysähdyksiin ja odotan, kunnes se ei enää ole hermostunut. Ei mene aikaakaan, kun pääsemme talliin.

Saavuttuamme karsinaan sitaisen ruunan vetosolmulla kiinni. Se liikahtelee levottomasti.
“Siulla oli hyvä tuuri kun pääsit tänne”, hymisen hevoselle. Se tuijottaa minua sinisillä silmillään korvien heiluessa levottomasti ympäriinsä. Ulkona alkaa sataa. Pisarat pommittavat tallin peltikattoa, mutta Rotta ei pahemmin reagoi siihen, hieman vain säpsähtää.
“Harjataas siut nyt”, hymyilen hevoselle näyttäen sille harjaa kädessäni. Rotta nuuskaisee sitä. Rauhallisin, mutta varmoin vedoin ryhdyn harjaamaan ruunaa. Sivusilmällä se vilkuilee minua. Tyytyväinen hymy kohoaa kasvoilleni kun Rotta alkaa hamuamaan heiniä karsinan pohjalta.

Harjailtuani ja rapsuteltuani Rottaa hyvän aikaa, jätän hevosen karsinaan ja kipitän toimistolle.
“Moi”, tervehdin toimistotuolilla istuvaa Elliä, joka näyttää uppoutuneen johonkin hevoslehteen.
“Ai moi”, punapää hymyilee.
“Ajattelin, että käviskö siulle kolmen maissa se maastokäsin harjoittelu-tuokio Rotan kanssa?”, totean kysyvästi. “Kerkeisin sitä ennen liikuttaa Siken”
“Juu, eipä miulla pitäs kolmelta olla mitään”, nainen myötyy.

Ennen Siken luo menoa käyn vielä pikaisesti hakemassa muovipussin pois tallipihalta. Sade on jo lakannut ja haalea sateenkaari ilmestynyt horisonttiin.

[Anne]

Makupaloja



Rotta tarhaili Epun kanssa pihattotarhassa hetkisen. Pipsa kävi antamassa muutaman omenanlohkon jo hieman pulskistuneelle ruunalle.

Spessu Pipsalle!

[Pipsa]

20.06.2012

“Voi miten söpö”, Lina henkäisee katsellen ponitarhassa laiduntavaa kirjavaa ponia, tallin uusinta tulokasta. “Millonhan se tulee tuntikäyttöön?”
“Aika hyvin se näyttää jo sopeutuneen”, totean. “No, mie lähen hakemaan Rottaa”

Rotta nostaa katseensa ylös ruohikosta minut huomatessaan. Ohuella hännällään se huitaisee kärpäsiä ja paarmoja kimpustaan.
“Rottaa”, kutsun hevosta vaikken oletakaan sen liikahtavankaan. Kaivan omenan palan taskustani lähtien kävelemään rauhallisesti ruunaa kohden.
“Mitäs poika?”, hymyilen puoliveriselle ojentaen herkun sille. Ruuna oli selvästi jo hieman paremmassa kunnossa - Rotta oli tullut seppeleeseen yli kuukausi sitten. Enää sen selkäranka ja kylkiluut eivät paistaneet yhtä pahasti ja turkkikin oli jo hieman paremmassa kunnossa. Tehtävää sen kanssa riittäisi kuitenkin hurjasti. Ellin kanssa olimme käyneet läpi erilaisia maasta käsin tehtäviä harjoituksia, joiden avulla olisi tarkoitus kehittää minun ja Rotan suhdetta, sekä ihan perustoimivuutta. Rotta oppi nopeasti ja luottamus minuun oli hieman parantunut, olinhan sitä käynyt lähes joka päivä vähintäänkin rapsuttelemassa. Tänään olisi suunnitteilla lähteä ensimmäistä kertaa maastoon, jonne Lina ja Taiga tulisivat mukaan tueksi.

Kiinnitän salmiakkikuvioidun riimunnarun ruunan uuteen punaiseen riimuun, taputtaen puoliverisen kaulaa. Päätään se arkoi edelleenkin, mikä oli täysin ymmärrettävää.
“Noniin, mennääs talliin”, juttelen ruunikonpäistärikölle avaten portin varoen päästämästä muita hevosia ulos. Rotta kulkee nätisti vierelläni minun ottaessa muutamia pysähdyksiä matkalla talliin.

Tallissa vien ruunan karsinaan, jossa ryhdyn harjaamaan sitä. Puoliverinen on selvästikin piehtaroinut, sillä sen lautasilla on mutaa ja koko hevonen pöllyää.
“Voi mikä possu siekin oot”, hymyilen hevoselle harjaten reippain vedoin likaa pois hevosen selästä.

Saatuani viimein ruunan harjattua ja kaviot puhdistettua, suuntaan satulahuoneelle, jonne oltiin lisätty paikka Rotan varusteille. Satulaa sille ei vielä oltu hankittu, eikä sitä vielä hetkeen tarvittaisikaan, mutta suitset löytyivät jo. Nappaan ne olkapäälleni ja kahmaisen vielä liinan mukaani, ennen kuin palaan karsinalle.

Kuolaimet ruuna ottaa kiltisti suuhunsa. Ensimmäisillä kerroilla se oli vaan nostanut päänsä korkeuksiin, mutta nyt se oli jo oppinut, ettei se voittanut sillä yhtään mitään. Edelleenkin se nostaa päätäänsä aluksi, mutta laskee päänsä kyllä pian niin, että saan sille suitset helposti. Suitsien laittoa olimme harjoitelleet melko paljon ja tulostakin siinä oli tullut. Kiinnitän liinan suitsiin kiinni, taluttaen ruunan perässäni tallipihalle.

“Tulittehan te”, Lina hihkaisee Taigan paljaasta selästä.
“Jep”, naurahdan. “Mennään jotain rauhallista polkua”
“Juu, kierretään vaikka lammet”, tyttö toteaa. “Mites teillä on Rotan kanssa menny? Se näyttää jo paremmalta, ei enää niin luiselta”
“Ihan hyvin meillä on menny, ollaan paljon harjoteltu ihan perusasioita ja maastakäsin harjotuksia tehty. Nyt pitäs saaha sille lisää lihaksia, niitä kun sillä ei oo paljoo yhtään”
“Nii. Kesällä on onneks hyvin aikaa”, Lina hymyilee.
“Jep, sitten ois vielä Sikke ja ratsastuskoulumestaruusvalmennukset”, henkäisen. “Jännittää jo ne mestaruudet, Edillä kun ei oo tullu kauheasti mentyä ja Sikelläkään ei oo tullu nyt kauheasti kisattua”
“Hyvin se menee”, tyttö toteaa kannustavasti.

Rotta kulkee korvat hörössä eteenpäin ympäristöä tutkaillen.
“Mitäs kattelet?”, hymisen hevoselle pehmeästi. Puoliverinen jähmettyy tuijottaen suurta kiveä silmät lautasen kokoisina. Kun vielä pikkulintu hypähtää lentoon korkeasta ruohikosta, on se Rotalle liikaa. Ruuna hypähtää sivulle pää pilviä hipoen, minun pitäessä liinasta napakasti kiinni. Jännittyneenä se pysähtyy aloilleen.
“Joo, ei mittään hättää”, rauhoittelen ruunaa astellen lähemmäs sitä. Rapsutan sitä säästä yrittäen itse olla mahdollisimman rento. Tilanne on ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin.
“Sehän pomppas”, Lina toteaa Taigan selästä.
“Joo”, virnistän takaisin.

Muita pelottavia asioita ei meidän kohdallemme loppumatkalla suju, vaan se sujuu rauhallisesti.

[Pipsa]

25.6.2012 Hiljaa hyvä tulee

”Mitä sie ajattelit tehhä tänään?”, Britta luo minuun kysyvän katseen. Vieretysten kävelemme tallipihan halki hoidokkiemme kulkiessa riimunnaruissa perässä.
”Ajattelin harjotella nyt lisää maastakäsin juttuja Rotan kanssa”, totean. ”Mitäs sie?”
”Kentällä pitäs Riinaa liikuttaa”, tyttö hymyilee. ”Miten pitkään Rotta on nyt ollu täällä? Se näyttää jo selvästi paremmalta”
”Ootas... Se tuli toukokuun kahestoista päivä tänne”, pohdin. ”Eli nyt se on ollu vähän päälle kuukauden. Mut on se jo paljon parempi, se ei enää säiky niin kauheesti kaikkea ja luottaa minnuun jo pikkasen paremmin”

Tallin sijaan talutan Rotan suoraan maneesiin, sillä pahin tungos tallilla alkaisi muutaman tunnin kuluttua. Suljen oven huolellisesti takanani, lähtien kävelemään riimunnaru löysällä hieman Rotan edellä. Rauhassa otan seis, odottaen puoliverisen reaktiota. Tätä olimme harjoitelleet paljon, joten hevonen tietää mitä odotan. Nätisti se pysähtyy aloilleen. Pysähdyksiä ja liikkeelle lähtöjä teetän ruunalla myös erilaisilla kaarevilla urilla, sen pysähdellessä kuuliaisesti silloin kun minäkin niin teen. Tässä oli Rotan kanssa tapahtunut jo suuri muutos, sillä alkuun se ei ollut juurikaan pysähtynyt taluttajan pysähtyessä. Aina taluttaessa paikasta toiseen olin tätä ruunikonpäistärikön kanssa harjoitellut ja nyt se sisäisti asian erinomaisesti.

Seuraavaksi pyydän ruunaa peruuttamaan. Pelkästä kohti kävelemisestä se ei peruuta, joten painan sitä kevyesti ryntäistä. Heti kun eläin peruuttaa, poistan paineen. Peruuttamisen ja pysähdyksien lisäksi pyydän ruunaa vielä pari kertaa väistämään sivulle painetta. Tässäkin Rotta toimii hyvin, rauhallinen maneesi sopi sille selvästi hyvin oppimisympäristöksi, seinät kun vaimensivat tehokkaasti pelottavat äänet eikä muitakaan häiriötekijöitä maneesissa ollut.

Maneesin ovelta kuuluu kimakka vihellys. Rotta seisahtuu aloilleen jännittyneesti, pyöritellen silmiään. Elli astelee maneesiin sisään, moikaten minua. Rauhallisesti puhelen ruunalle, sen rentoutuessa vähitellen.
”Ootteks työ mitä jo tehneet?”, nainen kysyy kumartuen sitomaan auenneet kengännauhansa.
”Perusjuttuja, pysähyksiä, peruutuksia ja väistöjä”, kerron rapsuttaen hevosen kaulaa.
”Okei, eli nyt vois testata miten se reagoi raippaan”, punapää toteaa vilkaisten seinään nojailevaa raippaa. ”Katotaan nyt eka miten se suhtautuu tälläseen kouluraippaan”

Rennoin askelin nainen astelee raipan luo, napaten sen käteensä. Rauhallisesti hän astelee luoksemme ja ojentaa raipan minulle. Rotta jännittyy hieman. Hitain liikkein annan hevosen katsella raippaa. Kun se taas rentoutuu, kosketan pehmeästi sillä ruunan kylkeä. Ruunikonpäistärikkö kavahtaa hieman, mutta rauhoittuu taas kun sivelen raipalla sen kylkiä, selkää ja mahaa. Myös jalkoja sivelen raipalla.
”Sehän suhtautuu yllättävän hyvin”, Elli toteaa iloisesti. ”Oletin että se ois säikkyny sitä, mutta ei ilmeisesti”
”Jätetään toi juoksutusraippa sitten ens kerralle”, nainen jatkaa. ”Kohta vois sitten jo juoksuttaakkin”

Juttelen Ellin kanssa vielä hetken Rotasta ja pyydän tätä laittamaan ”hevosia irti”-kyltin maneesin oveen. Kun nainen on poistunut maneesista, irrotan riimunnarun irti ruunan riimunnarusta. Käynnin kautta hevoen siirtyy laukalle kiertäen maneesia ympäri. Ihastellen katselen ruunan menoa. Sen askeleet ovat lennokkaat.

Kun Rotta on saanut juoksemisesta tarpeekseen, otan sen kiinni ja talutan talliin.

”Moi Pipsa”, Ansqu huikkaa Reinon karsinasta. ”Lähetkö meiän kanssa tänään maastoon?”
”Onks siulla miten kiire?”, kysyn pysäyttäen Rotan. ”Rotta on sen verran hikinen, että ajattelin pesasta sen sienellä, enkä tiiä miten se siihen oikein suhtautuu, joten siinä menee jonkin aikaa”
”Ei miulla mikään kiire oo”, tyttö hymyilee. ”Ihan miulle käy monelta tahansa”
”Okei, se on sit sovittu”, totean Ansqulle. ”No, mie pesasen tän nyt”

Talutan Rotan pesuboksiin, jonne sitaisen sen kiinni vetosolmulla. Ruuna vilkuilee ympärilleen uteliaan oloisena. Otan ämpärin boksin reunalta ja nappaan suihkun käteeni. Hiljaisella valutan vettä ämpäriin, katsellen ruunikonpäistärikköä. Se nostaa päätään ylös ja peruttaa hiukan, mutta rauhoittuu kyllä kun tajuaa, ettei mitään vaarallista ole tapahtumassa. Saatuani vedet ämpäriin tungen sienen veteen ja puristan hieman vettä pois siitä. Ojennan sientä näytille Rotalle, sen haistellessa sitä pikaisesti. Lasken sienen sään kohdille, puristaen vettä ulos siitä. Hevonen säpsähtää ja heilauttaa hermostuneesti häntäänsä. Pesusienellä sivelen sen kylkiä. Maahan tippuvaa vettä ruuna tuijottaa jännittyneenä.

Enimmät vedet vetelen hikiviilalla pois, mutta koska lämpömittari näyttää jo hellelukemia, pärjäisi ruuna hyvin ilman mitään loimiakin vaikka hieman märkä olisikin. Niimpä vien Rotan takaisin tarhaan, jossa se kellahtaakin heti kyljelleen piehtaroimaan.

”Voi mikä possu siekin oot”, naurahdan kipittäen hakemaan ponitarhasta hymyssä suin toista possua, joka Sikkenäkin tunnettiin.

[Pipsa]

03.07.2012 - Ilman sadetta ei olisi sateenkaaria

Keli ollut jo useamman päivän ajan kurja – lämpömittari näytti alle viittätoista astetta ja taivas oli synkän harmaa. Huokaisten astelen sisään talliin huikaten tervehdyksiä Seppeleläisille. Rotan karsinalta käyn nappaamassa salmiakkikuvioidun riimunnarun, lähtien hyppelehtimään tarhoille päin.

”Rotterdaam”, kutsun puoliveristä jo hieman iloa äänessäni. Ruuna ei vilkaisekaan minuun, vaan jatkaa vain ruohon ahmimista.
”Hmph, tuota kun jatkat niin oot kohta sellanen virtahepo ettei tosikaan...”, puhisen itsekseni sujahtaen tarhan aitojen välistä. Reippaasti tassuttelen Rotan luo. Kiltisti se antautuu kiinni otettavaksi. Matkalla talliin alkaa tihkusade.

Tallissa kuljetan hevosen karsinaan, jonne sitaisen sen kiinni löysästi. Käytävällä lojuvasta pakista nappaan suan, josta kankainen pid**e oli irronnut.
”Miks ihmeessä kaikille näille käy näin...”, mumisen ryhtyen harjaamaan pehmein vedoin ruunaa. Se seisoo aloillaan, tuntuen jo paljon rauhallisemmalta kuin talliin tullessaan. Päivittäisissä toimenpiteissä se toimi jo oikein hyvin; harjauksessa, kavioiden nostoissa tai taluttamisessa ei ollut mitään ongelmaa. Suittuani Rotan turkin puhtaaksi, selvitettyäni sen hännän ja harjan sekä putsattuani kaviot ahtaudun taas käytävän puolelle. Tällä kertaa harjan sijaan tarttuu mukaani pakista suojat, jotka oltiin Rotalle vasta varten ostettu, jottei se kolhisi kinttujaan.

”Kato, eikö ookkin tutut?”, hymisen hevoselle tunkien suojat sen turvan eteen. ”Olihan siulla aikasemminkin tälläset, eikö ollukkin?”
Liutan suojat paikoilleen ja kiinnitän ne napakasti aloilleen. Rotta katselee puuhiani kiinnostuneena.
”Nyt vielä suitset ja juoksutusvyö”, myhäilen kiiruhtaen satulahuoneelle. Sieltä otan mukaani ruunan suitset, liinan, juoksutusvyön ja sivuohjat.

Karsinalla viritän ensin juoksutusvyön puoliveriselle. Tamma perääntyy epäluuloisesti kohottaessani käsiäni suitsien laittoa varten.
”Ei mitään hätää, näähän on vaan suitset”, juttelen rauhallisesti, tarjoten suitsia tutkittavaksi hevoselle. Hetken kuluttua puoliverinen on suitsittu, kaapatessani vielä mukaani sivuohjat.

Alkuun taluttelen Rottaa maneesissa reippaassa käynnissä kumpaankin suuntaan, pyytäen sitä myös hieman ravaamaan. Lämmiteltyäni sitä hetken tällä tavoin kiinnitän sivuohjat paikoilleen. Käteeni otan juoksutusraipan ja suuntaan kauempaan päätyyn ovelta päin katsoen.

”Toivottavasti sie nyt osaat käyttäytyä”, naurahdan hevoselle ohjaten sen ympyrälle. Elli oli pari päivää sitten juoksuttanut ruunaa vähän aikaa ja oli kertonut sen osaavan juoksutuksen idean hyvin, olihan puoliverinen ollut hyvin koulutettu ratsu aikoinaan. Ja niin näyttää Rotta nytkin muistavan jujun, pienellä näyttämisellä saan sen kulkemaan pyöreää, suurta ympyrää.

Rotan käveltyä hetken ympyrällä pyydän sen maiskautuksella ja sanalla ”ravi” siirtymään raviin. Menohaluisesti ruuna siirtyy raville, minun huolehtiessa ympyrän pysyvän tasakokoisena. Puoliverinen näyttää hyvältä ravatessaan, se käyttää selkäänsä kunnolla ja korvat ovat hörössä. Tarkkailen koko ajan liinan tiukkuutta, jos se pääsisi löystymään liikaa, voisi hevonen sotkea itsensä siihen.

Ulkona sade yltyy hieman, vesipisaroiden ropistessa vasten maneesin kattoa. Ääni saa Rotan jännittymään ja vilkuilemaan hieman ylöspäin. Askel muuttuu selvästi lyhyemmäksi, mutta rauhallisesti komennan sitä liikkumaan hieman reippaammin eteenpäin, askelten muuttuessa hieman eteenpäin vievämmäksi. Vähittellen ruuna alkaa taas rentoutumaan. Jo muutaman minuutin ravaamisen jälkeen hevonen vaikuttaa olevan hieman hengästynyt, vaikka sen kunto olikin jo hieman alkuajoista parantunut. Se kuuntelee käskyjäni hyvin, pyynnöstäni se hidastaa käyntiin varsin mallikkaasti. Juoksutan ruunaa myös toiseen suuntaan ja pyydän sitä ottamaan pienet pätkät laukkaa.

”Hyvä!”, kehun sitä iloisella äänensävyllä. Tyytyväisenä vilkaisen nopeasti ulos ikkunasta, huomaten taivasta koristavan sateenkaaren.

[Pipsa]

27.7.2012 Ensimmäistä kertaa ratsailla

Rotta näyttää hyvältä ja tyytyväiseltä seisoessaan tarhassaan. Se oli lihonut nopeasti ja oli jo melkeinpä normaalin hevosen mitoissa. Lihastakin sille oli tullut lisää kiitos joka päivä tehtyjen pitkien kävelylenkkien, vaikkei se mikään lihaskimppu vieläkään ollut.

“Rottaa”, kutsuin ruunaa, tallustellen hymyssä suin sen luokse. “Oot sie kyllä jo tosi komea otus”
Tottunein ottein kiinnitin riimunnarun riimuun, puoliverisen kävellessä nätisti löysällä narulla vierelläni. Ohjasin hevosen sen omaan karsinaan, sitaisten sen rennolla vetosolmulla kiinni. Käytävällä odottavasta harjapakista kaivan suan, ryhtyen sukimaan rauhallisin vedoin ruunaa. Se seisoo kiltisti paikoillaan. Harjattuani Rotan läpikotaisin, puhdistan vielä sen kaviot. Kaviot puhdistettuani suoristaudun huokaisten, selkäni ei tosiaan ollut mikään paras mahdollinen.
“Ja sitten suojat…”, mumisen ruunalle kaivaen pakista esille suojat, joka sujautan jokaiseen jalkaan.

Seuraavaksi suuntaan satulahuoneelle, josta etsin käsiini Rotan suitset. Tällä kertaa matkaani tarttuu myös satula.
“Aiot sie tännää ratsastaa Rotalla?”, Siirin satulaa tunnollisesti puunaava Inkeri kysyy.
“Joo, ois tarkotuksena tosin vaan ihan kävellä pelkästään”, hymyilen. Ellin kanssa olimme sopineet, että tänään se viimein olisi - ensimmäinen kerta Rotan selässä. Mitään dramaattista ei tänään mitä todennäköisimmin olisi odotettavissa, sillä eihän siitä kai kovin kauaa ollut kun puoliverisellä oltiin viimeksi ratsastettu. Tänäänkin tarkoituksena olisi vain kävellä ja katsoa, miten Rotta suhtautuisi perusapuihin. Jos ratsastus tänään menisi hyvin, olisi suunnitelmissa kasvattaa lihaksia lisää kävelemällä entistä pidempiä lenkkejä vaihtelevassa maastossa selästä käsin, sekä lisätä vauhtia maastoihin pikkuhiljaa.

Karsinalle palattuani suitsin ja satuloin Rotan reippaasti. Korvat hörössä ruuna kuuntelee tallin ääniä, minun rapsutellessa hymyssä suin sen säkää.
“Rottasduudeli, mennääs nyt”, lepertelen ruunalle lähtien talsimaan sen edellä kentälle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme menneet maneesille, mutta tässä kuumuudessa olisimme vain paahtuneet siellä. Siispä harjoittelukenttänämme saisi toimia kenttä, jossa säikyttävää riittäisi aivan varmasti. Itsesuojeluvaistoni ansiosta olin käynyt kaivamassa kaapistani esille turvaliivini, jonka olin pukenut ylleni ihan vain kaiken varalta. Murtuneet kylkiluut eivät tosiaan olisi mukava juttu, etenkään kun ratsastuskoulumestaruudetkin oltiin saatu vasta käyntiin. Huikkaan tervehdyksen kentän aidalla seisoskelevalle Ellille, ohjaten ruunikonpäistärikön kaartoon.

Kankein sormin vedän jalustimet alas ja kiristän satulavyötä. Kauhukuviini oli aina kuulunut se, kuinka liukuisin satulan mukana maahan kauhistunut ilme kasvoillani, joten vyön kanssa olin tottunut olemaan aina tarkkana. Pidennän vasenta jalustinhihnaa hiukan, ennen kuin valmistaudun nousemaan selkään. Tukeva ote ohjista ja kunnolla vauhtia maasta - melkeinpä huomaamattani istunkin jo satulassa. Edelleen Rottaa tarkkaillen lyhennän jalustimet itselleni sopivaksi. Kepeällä kosketuksella pyydän ruunan liikkeelle, sen totellessa välittömästi. Ohjien annan olla pitkinä, keskittyen rentoon istuntaan.

Annettuani ruunan kävellä hetken otan ohjaa hieman paremmalle tuntumalle ja ryhdyn kokeilemaan niin pysähdyksiä kuin ympyröitäkin. Rotta liikkuu mukavan joutuisasti eteenpäin, kuunnellen apujani hyvin. Tämän jälkeen annan ohjien taas valua pidemmiksi.
“Sehän menee ihan kun sillä ei mitään taukoa ois ollukkaan”, Elli virkkaa aidalta. “Lihaksia vaan lisää, niin meillä on oiva tuntihevonen siinä”
“Jep, se tuntuukin kivalta”, hymyilen iloisesti.

Hieman alle puolisen tuntia kävelyä saa riittää, joten pian olemme jo Rotan kanssa tallissa. Siellä riisun ruunalta varusteet ja kehun sen maasta taivaisiin.

[Pipsa]

29.7.2012 Sateen uhrit

Sade piiskaa tallin kattoa, minun vilkuillessa ympärilleni epätoivoisena. Miksi aina se mitä etsi oli kateissa?
”Riimunnaru, naru, naru, naru...”, hoen tutkaillen karsinoiden edustoja. Olihan se tieteellisestikin todistettu, että etsittävän kohteen nimeä hokemalla löytyi se nopeammin. Juuri nyt tietenkin kaikki tallin kymmenet riimunnarut olivat teillä tietämättömillä, eivätkä suostuneet tulemaan esille piiloistaan. Niin minun tuuriani.
”Siken naru!”, hihkaisen ääneen yllättyneenä neronleimauksestani pinkaisten hakemaan ponini riimunnarua. Kun löydän riimun karsinan oven koukusta roikkumassa, leviää hymy huulilleni. Riemuissani nappaan sen kätösiini, jatkaen matkaa juoksujalkaa tarhoille.

Sade piiskaa selkääni minun varoessa ruohikon liukkaita kohtia - selälleen lentäminen tai murtunut häntäluu se tästä vielä puuttuisikin. Tarhalle viimein saapuessani olen jo läpimärkä, mutta niin on totisesti portilla seisova puoliverinenkin. Sen musta harja valuu märkänä ja littanana, turkki on litimärkä ja ilme närkästynyt.
”Rotta ressukka”, henkäisen napaten korvat luimussa seisovan elikon matkaani. Varoen avaan portin tarhan, pyytäen ruunaa liikkeelle. Ruunikonpäistärikkö kuitenkin pysähtyy aloilleen, kieltäytyen liikkumasta askeltakaan.
”No peruutetaan sitten”, hymähdän pyytäen ruunaa peruuttamaan muutaman askeleen verran. Sen jälkeen se suostuu viimein lähtemään liikkeelle.

Mahdollisimman nopeasti ohjaan hevosen sen omaan karsinaan.

”Voi rassukkaa”, totean tuijottaen hellästi Rottaa, joka muistutti tällä hetkellä erittäin paljon uitettua rottaa – siis ihan sellaista jyrsijää. Ruunan ilme on hapan, sadesäät eivät siis selvästikään olleet sen mieleen. Sade oli tuntunut päässeen yllättämään kaikki, vasta äsken aurinko oli porottanut taivaalla ja nyt vettä tuli kuin saavista kaatamalla.
”Etitääs täältä jostain hikiviila ja pyyhe...”, mumisen itsekseni suunnaten pesuboxille. Sieltä kahmaisen mukaani ihastuttavan keltaisen viilan sekä pehmeän froteepyyhkeen. Ne mukanani palaan Rotan luo, ryhtyen kuivamaan sitä.

Kavioiden kopina saa minut kurkistamaan käytävälle. Olen vähällä purskahtaa nauramaan näylle; läpimärällä Eelalla on naamallaan niin hapan ilme, kun mitä voi edes kuvitella. Sitruunaa purreen näköisen tamman vierellä seisova Ellikään ei näytä olevan parhaalla tuulella.
”Mitäs teille kävi?”, totean pyrkien pitämään naamani peruslukemilla. ”Sade yllätti?”
”Joo, arvaa vaan”, punapää vastaa. ”Piti olla sellanen rento lenkki, mutta eipä toivoakaan kun tää pomppi ja hyppi kun gaselli pomppulinnassa. Siihen vielä sade päälle niin huh huh”
”Tiedän tunteen”, nyökkään myötätuntoisesti kääntyen taas Rotan puoleen. Pikaisesti kuivaan sitä vielä pyyhkeellä ja heitän sille niskaan loimen.

Rapsuteltuani Rottaa vielä hetken suuntaan yläkertaan kaapilleni, jossa vaihdan läpimärät vaatteeni kuiviin. Tämän toimenpiteen jälkeen suuntaan oleskelutilaan.

”Sateen uhri vai?”, Fiia hymyilee. ”Kaakao kelpais varmaan?”
”Joo ja joo”, henkäisen kaivautuen fleecepeiton alle.
”Mites sie onnistuit kastumaan, kun siehän kävit jo aiemmin päivällä Rottaa taluttamassa?”, tyttö hämmästelee ojentaen lämpimän kaakaomukin minulle.
”Vein Rotan tarhaan lenkin jälkeen, minkä jälkeen menin Siken iltamössöjä mittailemaan. No, miulla oli kuulokkeet päässä ja huomasin sateen alkamisen vasta kun palasin karsinoille. Rotta oli tietenkin ulkona ilman loimea, ja se nyt on sellanen herkkis että paleltuu tosi herkästi”, kerron ottaen hörpyn juomastani ennen kuin jatkan. ”Niimpä lähin hakemaan sitä tarhasta, mutta en löytäny mistään narua ja tarhan porttikin oikutteli. Sitten se tietty jumitti eikä ois halunnu liikkua”, huokaisen raskaasti.
”Näitä sateenuhreja tuntuu olevan useampikin”, Fiia toteaa osoittaen ikkunasta ulos. Siellä kaksi ratsukkoa, Daniel ja Jeccu hoitohevosineen, seisovat sateen keskellä.
”Eiköhän laiteta lisää kaakaota tulemaan”, virnistän.

[Pipsa]

31.07.2012 - Rohkeus

Rotta seisoo pää valppaasti ylhäällä keskellä tyhjää tallipihaa. Keli on mitä lämpimin, aamulla katsoessani oli mittari näyttänyt jo reippaita hellelukemia. Ja lämminhän tähän vuodenaikaan kuuluikin olla, elettiinhän jo heinäkuun viimeisiä päiviä. Koulujen alkuun olisi enää pari viikkoa, mikä ei tuntunut tippaakaan houkuttelevalta – koulu toisi paljon lisää työtä ja veisi pois tallilla käyttämääni aikaa. Toisaalta olinhan minä aina ennekin saanut aikaa hevosille järjestettyä.

Ajatuksistani palaan maanpinnalle, lyhentäen jalustimia itselleni sopiviksi. Viimeksi ruunan selkään oli kivunnut Elli, joka oli testaillut ihan perusasioita. Hevonen oli toiminut hienosti ratsastustauosta huolimatta, vaikka virtaa sillä oli totisesti riittänyt. Punapää oli kieltämättä saanut puoliverisen kulkemaan erinomaisesti, vaikkeivat sen lihakset vielä aivan kaikkeen riittäneetkään. Satulavyötä kiristän vielä pikaisesti, ennenkuin sujautan jalkani jalustimeen ja nousen satulaan. Rotta astahtaa muutaman hermostuneen askeleen hännällään viuhtoen. Ötököistä vai minusta johtuen, sitä en tiedä.

”Valmiina?”, Elli kysyy suuren Frankin selästä. Nyökkään vastaukseksi, pyytäen ruunan kävelemään vaalean puoliverisen perään. Päälle pukemani musta palaturvaliivi tuntuu nyt jo inhottavan hiostavalta, olisi ehkä pitänyt jättää se vaan talliin.
”Mukavan lämmin keli”, punapää lausahtaa silittäen ratsunsa kaulaa. ”Kuulit sie muuten että Josefiina lähtee Irlantiin?”
”Mitä?”, totean hämmästyneenä epäillen kuuloani. Miten tuon kaltainen uutinen oli voinut jäädä minulta kuulematta? ”Siis millon? Miks?”
”Ihan lähiaikoina oli lento, siitä en nyt muista että minä päivänä”, nainen kertoo kääntyen minuun päin. ”Mutta Jossu oli siis saanu tarjouksen lähtee Irlantiin harjottelemaan ja tottakai, kuka tahansahan sinne nyt lähtis”
”Kukas sitten pitää tunnit?”, jatkan kyselyä. ”Ja miten pitkään?”
”Anne ja mie pietään, tosin puhuttiin kyllä lisäavun hankkimisesta”, punapää kohauttaa olkapäitään. ”Eikä Jossu tienny itekkään miten pitkään aikoo siellä olla. Brisin Jossu ajatteli jättää ainakin alkuun tänne, onhan se puoliks miunkin omistuksessa”
”Miltäs Rotta tuntuu?”, hän jatkaa.
”Tosi kivalta”, sanon silittäen ruunan kaulaa harjanjuuresta. ”Frank selvästi rauhottaa sitä”
”Se on hyvä”, nainen toteaa. ”Vaikka eihän se oo ihmekään jos Rottaa jännittää, onhan tää ensimmäinen kerta maastossa pitkään aikaan, ratsastaen siis”
”Jep”, nyökkään ottaen ohjaa hieman paremmalle tuntumalle. Rotta liikkuu halukkaasti eteenpäin, minun rauhoitellessa sitä pienillä pidätteillä.

Päälle kaksikymmentä minuuttia käveltyämme siirrämme hevoset raviin. Leveällä ja aukeammalla tiellä vaihtuvat kiusanamme hämärämmillä poluilla olleet itikat verenhimoisiin paarmoihin, jotka eivät onneksi pitkään pysy matkassamme. Mielessäni kuvittelen hidasta ja rentoa kevennystä, jolla pyrin rauhoittamaan Rottaa. Itsekin alan rentoutua ja luottaa puoliveriseen.

Ja kuten aina, kaikkihan tapahtuu silloin kun sitä vähiten odottaa. Niin myös nytkin.

Yksi pieni maasta ilmaan lähtevä säksättävä harakka riittää; valtavalla nopeudella Rotta luisuu sivulle, ampaisten raketin lailla ohi hölmistyneen Frankin. Hetken kaikki on vain vilahtelevia kuvia ruunan kyljistä sekä maasta ja kopisevia kavioita, ennenkuin paiskaudun maahan. Ensimmäinen ajatukseni on, etten saa henkeä. Rintakehääni sattuu, mutta pian tunnen ilman taas palaavan keuhkoihini. Vedän syvään henkeä, yrittäen kohottautua varovaisesti istumaan. Selkääni kuitenkin vihlaisee, joten jään maahan makaamaan.

”Oot sie kunnossa?”, Viereeni ilmaantunut Elli tarkkailee minua huolestuneena. ”Sattuuko jonnekkin?”
”Selkään vähän”, henkäisen avaten palaturvaliivini vetoketjun. Ajatus ei edelleenkään oikein kulkenut ja selkään särki yhä.
”Pitäskö miun soittaa siulle apua?”, punapää kysyy huolestunena. ”Voin vaikka soittaa Annen hakemaan ja viemään terveyskeskukseen, jos et ambulanssia tarttee”
”Äh, ei tarttee”, totean huitaisten ilmaa kädelläni. Olkapäähänkin vihlaisee. ”Missä Rotta?”
”Älä sie nyt siitä huolehi, se on tuossa Frankin luona”, nainen nyökkää hevosiin päin. Ruunat seisovat kumpikin irrallaan, mutta mustikanvarvut näyttävät kiinnostavan pakenemistakin enemmän.
”Mie makaan vaan hetken, ei tää kohta enää satu”, mumisen tunnustellen kypäräni pintaa. Siinä ei tunnu olevan naarmuja, mutta pitäisi kai varmuuden varalta ostaa uusi. Hassua, että vaikka sattui mitä tahansa, olin aina ensimmäisenä järjestelemässä käytännön asioita. Odotan vielä muutama hengenvetoa, kunnes nousen istumaan varoen. Minnekään ei enää oikeastaan satu, joten hitaasti nousen seisomaan.
”Oon ihan kunnossa”, sanon kohottaen kasvoilleni jotain hymyn tapaista. Kalpea Elli katselee minua kuitenkin edelleenkin epäluuloisena. Enemmän hymyillen jatkan. ”Tää liivi oli sittenkin aika hyvä ostos”
”Arvaa vaan kuinka mie säikähin”, nainen henkäisee astellen ottamaan ruunat kiinni. Kumpikaan niistä ei vastustele. ”Se oli aika kova ilmalento”
Nyökkään astellen Rotan luokse. Käteni tärisevät edelleen ja adrenaliini virtaa suonissani.
”Sie voit kyllä mennä loppumatkan Frankilla, niin mie voin ottaa Rotan”, punapää ehdottaa ystävällisesti.
”Kyllä mie voin Rotalla mennä”, lausun toivoen salaa, että nainen pakottaisi minut nousemaan lammasmaisen lauhkean Frankin kyytiin. Jostain kummasta syystä tuntemani häpeä on kuitenkin liian suuri, joten päädyn vain tallustamaan hoidokkini luo.

Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, kylmä hiki nousee ja käteni tärisevät edelleen. Pala tuntuu nousseen kurkkuuni minun asettaessa jalkaani jalustimeen. Jalkani vain ei tunnu nousevan tarpeeksi ylös, vaikka tallilla ei selkään pääsy ollut aiheuttanut vaikeuksia. Hellitän otteeni satulasta, käsieni täristessä entistä enemmän. Nyt kyyneleet puskevat silmiini, vaikka kuinka pyrin pitämään ne loitolla. Lopulta annan niiden vain tulla, painautuen paikoillaan kiltisti seisovaa Rottaa vasten. Viereeni kuin varkain tullut Elli laskee kätensä pehmeästi olalleni.
”Ei mitään hätää Pipsa”, nainen rauhoittelee minua.
”Mut... Mie en...””, soperran kyyneleitteni lomasta. ”en uskalla”
Nainen ei sano mitään, seisoo vain vierelläni. Rottakin tuntuu aistivan mielentilani ja seisoo vain hievahtamatta paikoillaan.
”En mie oo koskaan aikasemmin pelänny nousta selkään”, mumisen pyyhkien kasvojani. Tuntuu kuin olisin taas se kuusivuotias lettipäinen tyttö alkeiskurssilla, joka oli alkanut itkemään pudottuaan shetlanninponin selästä ja oli ollut varma, ettei ratsaisi enää koskaan.
”Eiköhän melkein kaikki meistä oo pelänny joskus nousta takasin satulaan”, punapää toteaa hymy kasvoillaan.
”Mie kun olin pieni ja tipuin ensimmäisen kerran, itkin ja en ois halunnu nousta takasin selkään. Mutta ratsastuksenopettaja pakotti”, kerron tietämättä edes miksi. Suolaiseiset kyyneleet virtaavat yhä kasvoillani.
”Niin, ja ethän sie nytkään kadu että nousit sillon”, Elli tokaisee. ”Pitää vaan nousta takasin vaikka pelottaakin. Pelon voi voittaa vaan kohtaamalla sen”
”Mutta mitä jos mie en oo tarpeeks rohkea?”, nyyhkytän. Oloni ei tosiaan tuntunut rohkealta, vaan pieneltä ja heiveröiseltä. ”Minnuu pelottaa”
”Rohkeus ei oo pelottomuutta”, nainen lausuu pehmeästi. ”Rohkeus on kyky voittaa omat pelkonsa, tuntea ne ja toimia siitä huolimatta”

Hiljaa käännän kasvoni häneen päin, pohtien sanojani mielessäni. Pitkään vain seisomme aloillamme, Ellin kertoessa erilaisia tarinoita minua rauhoittaakseen.
”Haluisit sie nyt yrittää?”, punapää kysyy huomatessaan minun olevan jo paljon rauhallisempi. Nyökkään vaisusti, tiukentaen otettani ohjista. Epäröiden nostan jalkani jalustimeen, ponnistaen kyytiin. Rotta tuntuu aiempaa suuremmalta. Rauhallisesti Elli lähtee kävelemään polkua eteenpäin pidellen toisella kädellä kiinni Frankista ja toisella Rotasta. Ruunat kävelevät eteenpäin rennosti, eikä jännittyneisyyteni tunnu vaikuttavan Rottaan kovinkaan suuresti. Vähän matkaa käveltyämme alkaa oloni tuntua jo paremmalta ja muistan pikkuhiljaa, kuinka satulassa kuuluikaan istua. Tuskin kerkeän edes huomata, kun Elli jo istuu Frankin selässä, meidän kulkien edelleenkin eteenpäin pienenä jonona.

”Otetaan nyt ravia”, nainen komentaa topakasti kannustaen ratsunsa raviin. Rotta seuraa automaattisesti perässä, hölkäten kevyesti eteenpäin. Kevennykseni on alkuun jäykkää, mutta alkaa pian mennä jo luonnollisemmaksi.
”Nyt reippaampaa, ihan pieni pätkä vaan”, Elli käskee napakasti meidän ravattua jonkin aikaa hitaammin. Sydämeni alkaa taas tykyttää ruunan kiihyttäessä askeltaan, minun kuitenkin antaessa sen tehdä niin. Ja kun hevonen ei säntääkään laukkaan tai tee mitään odottamatonta, alkaa oloni vapautua. Saan hengitettyä rauhallisesti ja kun siirtymä takaisin käyntiin sujuu kuin vettä vaan, tuntuu minusta jo paljon paremmalta.

”Pelottaako enää?”, Elli kysyy meidän saavuttua takaisin tallille.
”Ei”, totean pudistaen päätäni. Leveä hymy kohoaa kasvoilleni minun luisuessa alas selästä. Pari ratsastuskertaa se kyllä vaatisi, että olisin taas oma itseni ratsastaessa, mutta juuri nyt tunnen oloni lottovoittajaksi. Olin uskaltanut kohdata pelkoni, vaikka se ehkä vain hetkellinen olikin. Silti tunnen oloni vahvaksi ja tyyneksi – voittajaksi.

Tallissa harjaan ruunan puhtaaksi, huomaten Annen käytävällä. Kurkistan käytävälle, huikaten tervehdyksen tallinomistajalle.
”Ai Pipsa, siinähän sie ootkin”, nainen naurahtaa kepeästi. ”Miulla olikin asiaa”
Jännittyneenä katson naista. Pohdin ankarasti, mitä asiaa hänellä minulle olisi; ei kai minua Rotan kuntoutuksesta voisi yhden putoamisen takia erottaa... Toisaalta syksyhän oli jo muutenkin ovella. Hiljaisuus tuntuu kestävän ikuisuuden.
”Niin sitä vaan, että haluisit sie jatkaa Rotan kanssa syksyn jälkeenkin?” nainen kysyy. Sydämeni tuntuu heittävän voltin, leveääkin leveän, korviin asti yltävän hymyn kohotessa huulilleni.
”Mielelläni”, lausun pitäen itseni vaivoin maanpinnalla. Juuri nyt tuntuu, että voisin kohota noin vaan ilmaan ilosta.
”Hyvä, se on sitten sovittu”, Anne huikkaa vielä kiiruhtaen takaisin toimistoonsa.

Tanssahdellen ja hihkuen hoidan puoliverisen loppuun, saamatta hymyä kasvoiltani pois.

Ehkä tärkeimpiä eivät olleetkaan ne kisat jotka voitimme muita vastaan, vaan ne, joissa vastustajamme olimme me itse.

[Pipsa]

13.8.2012

Can we pretend that airplanes
In the night sky
Are like shooting stars?

Ilma oli tänään poikkeuksellisen kylmä elokuuksi - tai niin ainakin luulisin. Olin joutunut kaivamaan kaapin pohjalle joutuneen sateenkestävän takkinikin esille, jotten olisi jäätynyt kylmässä syystuulessa. Olin kuitenkin päätynyt suuntaamaan Rotterdamin kanssa kentälle, sillä en viitsinyt mennä maneesiin häiritsemään Saran ja Bonnien estetreenejä. Ja sitä paitsi jos palelisin jo näillä keleillä, ei minulla olisi toivoakaan selviytyä talven verta hyytävistä pakkasista, jolloin jääkarhutkin tarvitsisivat toppatakit ja pingviinit pipot.

“No, äläs nyt viiti”, mumisen ruunalle asettaen jalkani metalliseen jalustimeen. Maasta otan kunnolla vauhtia, laskeutuen pehmeästi istuutumaan satulaan. Pehmeällä kosketuksella ruunan kylkiin pyydän sen käyntiin. Ohjien annan roikkua löysinä. Tuuli taivuttaa puita, maahan jo pudonneiden lehtien pyöriessä tuulenvireen mukana. Syksy oli selvästi alkanut osoittaa saapumisen merkkejään selvästi normaalia aiemmin, vaikka välillä säätiedotukset olivat muuta luvanneetkin.

Muutaman kierroksen kentän ympäri käveltyämme otan ohjat pikkuhiljaa tuntumalle, ryhtyen ratsastamaan pysähdyksiä ja ympyröitä. Alkuun saan käyttää voimakkaampia pidätteitä, mutta pian Rotta alkaa olla jo selvästi herkempi. Käveltyämme hetken siirrän ruunan raviin, antaen sen ravata reippaasti eteenpäin. Ympyröillä ja kiemuraurilla taivuttelen sitä huolellisesti. Pohkeenväistöäkin kokeilen hieman alkuun käynnissä, minkä jälkeen ravissa. Molemmissa ruuna toimii yllättävän hyvin muistaessaan niiden idean.

Pienen kävelemisen jälkeen otan vielä hieman rentoa laukkaa uraa pitkin, Rotan liikuessa hyvin eteenpäin.

Rotan kaviot painavat jälkensä kentän hiekkaan, hevosen ravatessa kaviouraa pitkin. Tahdikkaasti kevennän askeleiden tahtiin. Lyhyen sivun keskeltä käännän ruunan suurelle pääty-ympyrällä. Pääty-ympyrän jälkeen ohjaan puoliverisen loivalle kiemurauralle, tehden voltin kiemuran korkeimmalle kohdalle. Rotta liikkuu reippaasti eteenpäin, kuunnellen hyvin apujani. Lyhyen sivun keskellä hiljennän ruunan käyntiin, kehuen sitä iloisella taputuksella. Huokaisten annan ohjien valua pitkiksi, Rotan venyttäessä päätään tyytyväisenä alas.

Kymmenisen minuuttia käveltyämme käännän ruunan kaartoon, taputtaen sitä vielä kehuiksi ennen kuin jalkaudun alas. Rotta oli toiminut erinomaisesti lukuun ottamatta muutamaa säikähdystä ja sivuhyppyä. Ennen talliin lähtöä löysään kentällä satulavyötä ja nostan jalustimet ylös.
“Nyt menoks”, hymisen ruunalle lähtien tallustelemaan sen edellä tallirakennusta kohden. Hevonen seuraa minua korvat tarkkaavaisesti hörössä. Hymyillen taputan sen jo lihaksikkaammaksi muuttunutta kaulaa.

Karsinassa avaan suitsien soljet ja sujautan ne pois ruunan kapeasta päästä, pistäen ne roikkumaan karsinan ovessa olevaan koukkuun. Hieman likaantuneen satulan nappaan käsivarsilleni, ottaen myös nyt koukussa roikkuvat suitset matkaani satulahuoneelle. Satulasta irrotan hikisen huovan pois ja pesen kuolaimet huolella, paketoiden suitset lopuksi siistiksi. Tyytyväisesti hymyillen katselen hetken lopputulosta, paketoimisen oppiminen oli aluksi tuottanut minulle pienoisia vaikeuksia, nykyisin sen sujuessa jo rutinoituneesti.

“Rotallako kävit ratsastamassa?”, Mirri vilkaisee minuun kysyvästi ottaessaan Tiian suitset olkapäälleen. Nyökkään. “Mites meni?”
“Ihan kivasti”, totean pirteästi pyyhkäisen otsahiuksia pois silmiltäni. “Rotta oli itse asiassa tosi kiva, eikä se enää säpsyillykkään ihan yhtä paljon nyt kun on saanu enemmän liikuntaa”
“Selvää edistystä siinä on kyllä tapahtunu”, tyttö kehuu suunnaten rinnallani kohti tallia.
“Syyskuussa sen pitäs olla jo vähän tunneillakin”, kerron hieman ylpeyttä äänessäni.

Vaihdettuani Mirrin kanssa kuulumisia suuntaan takaisin karsinassaan tarkkaavaisena seisoskelevan Rotan luokse. Elli oli aiemmin kertonut aikovansa ratsastaa ruunalla huomenna, joten itselleni olisi vapaa päivä ratsastamisesta. Siken kanssakin olin suunnitellut pitäväni vapaa päivän, kisat olivat kuitenkin olleet melko raskaat.
“Onpas siulla valtavat korvat”, juttelen ruunalle hymyillen. Korvat tuntuvat olevan edessä tummanpunaista riimua asetellessani, hevosen vilkaistessa minua sympaattinen ilme naamallaan, tai tässä tapauksessa kai turvallaan. “Noitten korvien perusteella siun nimi vois kyllä olla ihan yhtä hyvin Jänö tai Pupu…”, jatkan taputtaen lempeästi sen kaulaa.

Tottunein ottein riisun ruunalta vielä suojat ja harjaan sen läpikotaisin, ennen kuin kun kuskaan sen tarhaan. Hetkessä pyöräilen jo pimenevässä illassa, etsien taivaalta toiveeni toteuttavia tähdenlentoja.

[Pipsa]

17.8.2012

”Niskat näköjään jumissa?”, Britta toteaa nojaten rennosti tyhjän karsinan oveen.
”Joo, varmaan liiasta istumisesta”, totean hieroen niskaani, miettien keinoa jumiutumisen avaamiseksi. Paitakin ahdistaa kaulasta, joudun vähän väliä kiskomaan sitä alemmas, jotten tukehtuisi sen puristukseen.
”Ajattelitkos tänään ratsastaa molemmilla hoidokeillas?”
”Ehkä, en tiedä vielä”, totean. Väsymyksestä ja ärtymyksestäkin johtuen en jaksa jatkaa keskustelua aktiivisena osapuolena, vaan tyydyn lähinnä kuuntelemaan bruneten selitystä. Päivä oli muutenkin ollut jo puuduttava, eikä koulujen alkukaan sitä paremmaksi muuttanut. Lähemmäs neljäkymmentätuntia opiskelua viikossa tuskin saisi ketään kovin iloiseksi.

Juuri ja juuri olin sentään saanut koulutarvikkeet haalittua kasaan, asetettua kännykkään taas herätykset ja tongittua kaapista ne siistimmät vaatteet.

Olin jo alkanut kaipaamaan taakse jättämäni yläasteen tunteja; matiikan tunnin huvittavia alkujumppia ja uskonnonopettajan mielipuolista pepsodent-hymyä. Kokeetkin olivat olleet peruskoulussa naurettavan helppoja, edellisen illan lukemisella sai helposti kiitettävän tuloksen. Mutta toisaalta, joskushan ne ovet oli suljettava perässään ja suunnattava kohti uusia tuulia. Tulevaisuuskin oli vielä pitemmän päälle täysin auki, ei mitään tietoa mitä tekisin, missä tai kenen kanssa. Toisaalta loihan se jonkinlaista jännitystä, odottamisen iloa ja vapautta.

”Mitä mieltä oot, kumpi susta ois hienompi?”, Britta kysyy palauttaen minut jälleen maanpinnalle ajatuksistani. Nolona yritän miettiä mitä tyttö mahtoi tarkoittaa, normaalisti terävien aivojeni nyt lyödessä tyhjää.
”Sori, mutten kuullut mitä äsken sanoit”, aloitan pahoittelevalla äänen sävyllä. Nuorukainen vilkaisee minua ärsyyntyneesti, niskavillojeni lähes noustessa pystyyn.
”Kiva kun oot noin kiinnostunut”, tyttö tuhahtaa sarkastisesti huomatessaan, kääntyen kannoillaan. Taakseen vilkaisematta Britta marssii nurkan taakse kadoten näköpiiristäni. Huokaisten puistelen päätäni, eihän sen näin pitänyt mennä, ei alkuunkaan.

”Hei Pipsa, ajattelin tänään ratsastaa Rotan jossain vaiheessa”, Elli aloittaa huomatessaan minut seisoskelemassa toimettomana portaisiin nojaten.
”Joo, mie voin laittaa sen kuntoon. Monen aikaan suurin piirtein?”, täydennän arvaten naisen lauseen lopun.
”Kiitti, se ois suuri apu, kun on vähän kiireitä Josefiinan lähdön takia”, nainen selittää pahoittelevan oloisena.
”Juu ei mitään, eipä miulla tässä muutakaan tekemistä ole”, nyökkään ottaen askeleen kohti uloskäyntiä. Ellin kadotessa tuntilistat mukanaan kohti tuntilaisten odotustilaa, suuntaan tarhoja kohti. Mielessäni pyörii Britan suutahtaminen, yritän keksiä keinoa tytön lepyttämiseen. Onneksi hän sentään oli aiemmin kuulemani perusteella melko lyhytvihainen.

En ehdi kuin juuri ja juuri ulos ovesta, kun olen tehdä täyskäännöksen. Tallin edustalla seisoskelee kaksi mitä luultavammin saksalaista turistia, jotka vilkuilevat toisiaan epätoivoisen näköisenä. Jos englanti ei aina olisi ollut heikkouteni, olisin tietenkin ilman muuta tarjoutunut avuksi, mutta nyt pyrin lähennä pakenemaan paikalta huomaamattomasti.

”Voi ei, ne huomas miut”, ajattelen blondin suunnatessa kohti minua. Pysähdyn, yrittäen näyttää samalla mahdollisimman kiireiseltä.

”Excuse me, can you help me?”, toinen naisista aloittaa hieman takeltelevalla englannillaan.
”Yes, what you are looking for?”, nyökkään epävarmasti, tuntien heti myötähäpeää omasta englannin taidon puutteellisuudestani. Kielipääni oli aina ollut varsin heiko englannin osalta, ruotsi kyllä sujui edes hieman paremmin.
”Do you know where is Anne?”, naisista aiemmin puhunut jatkaa, asetellen takin hihojaan hermostuneen oloisena.
”Yes, I can show where she is”, nyökkään yrittäen ääntää mahdollisimman selvästi, viittoen vielä käsilläni seuraamisen merkiksi. Molemmat naisista kuitenkin tuntuvat ymmärtävän mitä tarkoitan ja he lähtevät kulkemaan perässäni reippaasti kohti toimistoa. Ilman sanaakaan saksan osaamista ymmärrän naisten ihastelevan karsinassaan komeana seisoskelevaa Bladea, kun taas naureskelevan Reinon erikoiselle väritykselle.

”Anne, sulle ois pari vierasta”, huikkaan toimiston oven raosta hieman epävarmasti.
”Ai”, nainen toteaa hieman hämmästyneesti, ennen kuin huomaa vierelläni seisoskelevat saksalaiset. Pikaisesti pakenen paikalta, kiiruhtaen nyt vihdoin noutamaan Rottaa hoidettavaksi.

”Voi Hiirulainen”, hymisen ruunalle rapsuttaen sitä pehmeästi. Hevonen katselee minua hetken, haukotellen sitten leveästi. ”Huoh, en mie nyt sentään noin tylsä oo...”
Harjapakista kaivan esille harjan ja ryhdyn reippain vedoin sukimaan puoliveristä. Samaan aikaan kuuntelen Annen keskustelua turistien kanssa. Oli mielenkiintoista, miten jotkut ihmiset vain oppivat kieliä kuin vettä vaan ja sitten oli niitä, jotka olivat täysin lahjattomia kielien suhteen. Onneksi sentään minun huonoa kielitaitoani korvasi edes jonkinmoiset matemaattiset lahjat, vaikken mikään Einstein ollutkaan.

”Noh, äläs nyt mulkoile sitä Lailaa”, komennan suurelle mustankimolle kaltereiden läpi luimivaa ruunaa. Happaman näköisenä se kääntyy pois päin tammasta, minun jatkaessa harjaamista rivakkaa tahtia. Hevonen oli jälleen kerran liannut itsensä onnistuneesti, se selvästikin nautti maassa piehtaroimisesta. Jo pelkkä kurakelien ajatteleminen aiheuttaa minulle harmaita hiuksia, sillä etenkin ruunan neljää pitkää koipea koristavat vitivalkeat sukat tulisivat varmasti olemaan syksyn kurakeleillä ruskeat. Tulevaa syksyä pohdiskellen kaivan pakista esille kirkkaanpunaisen kaviokoukun, ryhtyen putsaamaan Rotan kavioita.
”Noniin sinisilmä, kinttu ylös...”, mumisen nostaen ruunan oikean etusen ylös. Huolellisesti putsaan sen, kuten myös kolme muutakin kaviota.

Rapsuteltuani ja hellittyäni ruunikonpäistärikköä vielä tovin suuntaan takaisin yläkertaan. Kenties jääkaapista löytyisi jotain syötäväksi kelpaavaa...

[Pipsa]

5.9.2012 Koulutunti HeC


Maksuna siis koulutunnista. Tunnin topicciin en saanut laitettua, kun oli lukotettu (:

[Pipsa]

21.9.2012 Hiljaa hiipivä syksy

Musiikki täyttää tajuntani minun eläytyessä siihen täysin työntäessäni täpötäysiä kottikärryjä tallikäytävää pitkin. Tekisi mieli laulaa mukana niin kovaa kuin ääntä vain lähtisi, mikä ei tosin olisi minun tapauksessani paljoa; flunssa ei tuntunut vielä olevan minun kohdaltani ohi, vaan ääneni oli yhä käheä kuin variksella. Yskänpuuskan tehostamana kippaan turvetta karsinaan, jättäen kuivikkeet matalaksi keoksi karsinan keskelle. Syvään henkäisten pakitan kottikärryt takaisin käytävälle.

”Ellii”, hihkaisen isoa pinoa ämpäreitä kantavalle naiselle. Näppärästi kiskaisen kuulokkeet korvistani. ”Nää karsinat on puhtaat nyt”
”Hyvä”, punapää nyökkää vilkaisten kelloaan. ”Kiitti paljon avusta, ilman sinnuu oisin saanu raataa kyllä tänään niskalimassa, kun Jaakkokin on viettämässä vapaapäivää ”
”Eipä mitään”, hymyilen. ”Eipä miulla muutakaan tekemistä tänään oo, kun on koeviikko menossa”
”Mites ois vaikka lukeminen?”, Elli virnistää.
”Mitä turhia”, nauran iloisesti. ”Eikun kyllä mie oikeesti ajattelin illalla lukea”
”Mitä sie ajattelit nyt tehhä?”, nainen vilkaisee minuun kysyvästi.
”Ajattelin jos kävisin nyt liikuttamassa Rotan, kun sillä ei oo tunteja tänään”, kerron suunnitelmistani. ”Mietin että oltas lähetty maastoon, mutta ei myö taieta viittiä kahestaan Rotan kaa lähteä”
”Jep”, punapää nyökkää. ”Tähän aikaan on huono kun suurinosa on vielä opinahjoissaan”
”Niinpä”, henkäisen. ”Pittää kai sitten vaan hommailla jottain kentällä”

Yläkerrassa käyn vaihtamassa lökärit ratsastushousuihin ja nappaan saappaanvarret, kypärän sekä hanskat matkaani. Portaissa minua vastaan tulee kuitenkin toinen punapää, Fiia.

”Fiia!”, melkeinpä kiljaisen tytön nähdessäni. ”Eikö niin että sie lähet miun kanssa tänään maastoon?”
”Ai katos Pipsukka”, tyttö hymyilee valkeat hampaat loistaen. ”Ai maastoon vai? Oot sie menossa Sikellä vai Rotalla?”
”Rotskulla”, nyökytän innoissani. Maastolenkki kuulosti huomattavasti paremmalta, olinhan minä sisimmiltäni ikuinen puskaratsastaja. ”Eikö niin että lähet?”
”Pittää käyä tsekkaamassa onks Elmolla tunteja”, tyttö toteaa yhä suu hymyyn venyneenä.
”Juu, mie käyn hakkee uljaan ratsuni sillä aikaa”, huikkaan. Reippaasti käyn heittämässä (tai no laskemassa, heittely ei tekisi kypärälle hyvää…) Rotterdamin karsinan eteen. Riimunnarua pyöritellen suuntaan takatarhalle, jonne hoitohevoseni oli sijoitettu.

”Rottaa”, kutsun ruunikonpäistärikköä valkean puuaidan takaa. ”Tuus nyt poika”
Hevonen vilkaisee minuun, lähtien suureksi yllätyksekseni lampsimaan minua kohden. Nopeus luokse tulossa tosin oli samaa luokkaa kuin etanalla, mutta sillä nyt ei ollut suurta väliä.
”Hieno heppa”, lepertelen ruunalle sen viimein saavuttua luotani. Hupparini taskusta ojennan sille jo kuivahtaneen omenanpalasen, jonka se nappaa korvat tyytyväisesti hörössä.
”Oho, siehän tunnut olevan hyvällä tuulella tännään”, rupattelen hevoselle kiinnittäessäni riimunnarua kiinni punaiseen riimuun. ”Oot näköjään piehtaroinu kun riimukin on näin hiekkanen…”

Paluumatkalla talliin hyppelehtii meidän ohitsemme Fiia.
”Ei ollu tunteja!”, tyttö huikkaa minulle jatkaen matkaansa tarhoille.
”Hyvä homma!”, totean takaisin, vaikken tiedäkään kuuleeko jo kauas kerennyt tyttö sitä. Haukotellen ohjaan ruunan vielä viimeiset metrit talliin, sitaisten sen löysästi kiinni. Pakista nappaan ensimmäisen käsiini sattuneen harjan, ryhtyen reippain vedoin sukimaan hevosen pölyyntynyttä turkkia puhtaaksi. Rotta tarkkailee minua korvat rennosti roikkuen, se oli selvästikin jo tottunut minuun. Muutenkin oli nelijalkaisesta tullut jo astetta rohkeampi, vaikka vasta viime tunnilla se olikin muistuttanut peuraa auton ajovaloissa joutuessaan ohittamaan esteen, jonka päälle oli heitetty takki. Ulkoisestikin ruuna näytti jo huomattavasti paremmalta; karvapeite näytti jo terveeltä ja lihaksiakin oli tullut. Huolellisesti putsaan vielä kaviot sekä selvitän otuksen pikimustan hännän sekä taltutan joka suuntaan sojottavan harjan. Ennen varusteiden hakoa sujautan suojat ruunan hoikkiin jalkoihin.

Saatuamme kumpainenkin varusteet ratsuillemme, suuntaamme tallipihalle. Selkään nousu ei tuota mitään ongelmia, olinhan jo tottunut täsmälleen kaksikymmentä senttiä Sikkeä suuremman puoliverisen kokoon. Selästä käsin säädän jalustimet itselleni sopiviksi.
”Valmiina?”, vilkaisen kysyvästi Fiiaan päin. Punapää nyökkää. Pitkin ohjin lähdemme kävelemään metsää kohden.

”Jännää miten syksy tulee melkein huomaamatta”, tyttö pohtii. Nyökkään myöntävästi. Jotenkin syksy tuli aina niin hiipien, että yhtenä aamua sitä vaan tajusi, että kappas vaan, puissa ei olekaan enää lehtiä.
”Syksy on kyllä aika ankeeta aikaa”, totean. ”Sateista ja kurasta, koulussa pitäs raataa ja kaikkiin lomiin on ikuisuus”
”Totta puhut Pipsaseni”, minua hieman vanhempi tyttö virnistää. ”Tosin syksyllä on jotenkin oudosti ihanaa lähteä pimenevässä illassa maastoon ja pukee päälle kaikki maholliset heijastimet. Ja sitten tallille palatessa juoda kuumaa kaakota vintillä…”
”Ja siihen lisäks vielä omenapiirakkaa ja vaniljajäätelöä”, unelmoin veden herahtaessa kielelleni.
”Sie se vaan ajattelet ruokaa”, Fiia nauraa rennosti. ”Otetaas vähän ravia niin ei jäädytä”

Kaviot kopisevat tietä vasten hevosten siirtyessä rytmikkääseen raviin. Tämä oli juuri sellaisia päiviä, jolloin syksy tuntui jopa lähes siedettävältä.

[Pipsa]

7.10.2012 Rauhaisa aamu

Aurinko kohoaa hitaasti korkeammalle, valaisten hetki hetkeltä yhä enemmän.
“Tiesitkö, että jos aamulla on kasteinen nurmikko, niin se lupaa kaunista päivää?”, totean lähes runollisesti punapäiselle Miiralle.
“Sittenhän ainakin tänään pitäis tulla tosi kaunis ilma!”, Miira hihkaisee viitaten kasteiseen nurmikkoon.
“Toivotaan ainakin niin”, hymyilen kaivaen samalla kaviokoukun Rotan varusteiden lomasta. “Otetaan kaviot, joo”, mumisen ylväänä seisovalle ruunalle. Hetken ajaksi se kääntyy katsomaan minua, keskittäen huomionsa taas aamuheiniinsä.

“Eikös tänään muuten pitäis tulla niiden hoitajahakujen tuloksien?”, Miira muistaa kohottaen katseensa Myntin varustepakista.
“Ainiin, kyllä miunkin mielestä niitten pitäis tulla, ainakin jos on ollut sopivia hakijoita”, myöntelen, muistellen mille kaikille hevosille oltiin uutta kaitsijaa hankkimassa.
“Niin ja Bonniekihan saa sen sponsoriratsastajan…”, tyttö huokaisee hieman haaveilevasti.
“Niin, se on ihan näpsäkkä poni. Vähän turhan tammamainen miun makuun vaan”, totean puhdistaen jo viimeistä kaviota. “Millanenkohan se uus yksityinen on?”, pohdin kaapaten pääharjan varustepakista.
“Toivottavasti joku tosi söpö!”, Miira virnistää kaapaten Myntin riimunarussa mukaansa, ja suunnaten kohti ulko-ovea.

Varovasti nostan Rotan päätä ylös viimeisten heinänrippeiden yltä, nykäisten hellästi harjalla sen valkealla kuviolla koristettua päätä. Ruuna säpsähtää hieman, yrittäen nostaa päätään ylöspäin.
“Heei, et sie nyt tähän kuole”, rauhoittelen ruunaa päättäväisesti, sen lopettaessa pian kauhistelunsa. Yllättävää kyllä, puoliverinen tuntuu nauttivan korvien takaa rapsutuksesta erityisen paljon.
“Siullahan on vähän tommoset aasinkorvat”, puhelen jatkaen rapsutusta. Se nojaa hieman päätään minuun päin, vaikuttaen jo varsin luottavaiselta. Hetken pohtimisen jälkeen päätän hieman siistiä puoliverisen jo pitkähköksi kasvanutta harjaa. Harja nimittäin ei ole mikään kaunein näky, - se on luihu kuin rotanhäntä.

“Ethän sie nyt yksiä saksia pelkää, ethän?”, hymisen tarttuen varustepakissa lojuviin saksiin. Annan ruunan hetken ajan nuuskia niitä, sen kuitenkaan sen kummemmin kiinnittämättä niihin huomiota. Tarkasti siistin harjaa tasapituiseksi, välttäen kuitenkin tekemästä siitä luonnottoman tasaista. Ei vie kauaa, että voin jo ihailla lopputulosta. Tyytyväisenä kätteni jälkeen taputan hevosen kaulaa, suunnittelen seuraavaa tekoani. Kavioiden kopse vasten käytävää kuitenkin keskeyttää ajatukseni. Elli ilmestyy lisäosasta lähes valkeana hohtava Bonnie rinnallaan.

“Siehän oot täällä jo aikaiseen, onkos siihen joku erityinen syykin?”, oranssipäinen Elli hymyilee pysäyttäen ponin.
“Ajattelin tulla ajoissa, niin pääsen nauttimaan tästä rauhasta”, hymyilen arvaten jo valmiiksi millaisen hullunmyllyn hoitajahakujen tulokset toisivat.
“Onhan nyt ihan kaunis ilmakin - aurinkokin paistaa ja kaikkea”, nainen hymyilee vielä ennen kuin lähtee jatkamaan matkaansa. Talli on lähes hiljainen lukuun ottamatta hevosten ääniä ja radiosta soivaa Juha Tapiota.

“Ai pitäskö jo hakea varusteet, vai?”, hymyilen päällään minua tökkäävälle Rotalle. “Juu juu, menossa ollaan”, naurahdan. Liukuovi vingahtaa hieman sulkiessani sen perässäni. Askeleeni kopisevat hiljaa vasten lattiaa.
“Ai moi, missäs vaiheessa sie tänne jo kerkesit?”, yllätyn huomatessani satulaa puhdistavan Miiran.
“Minä nyt vaan oon nopea”, punapä hymyilee. Nyökkäillen kaappaan käsivarsilleni Rotan mustan yleissatulan.

“´Mitäs muuten tykkäät tästä huovasta?”, kysyn näyttäen punaista satulahuopaa, jota koristaa hieno kuninkaallis-aiheinen logo, sekä reunoja kiertävä kultainen koristelu.
“Toi on tosi kiva, oot sie hankkinut tuon?”
“Tavallaan; voitin tän joskus Siken kanssa kisoista ja kuten näät, niin tää olis ollut Sikelle liian iso, joten päätin lahjottaa tän Rotalle”, selitän ojentautuen kaappaamaan suitset olalleni.
“Ajattelitko muuten mennä kentällä vai maneesissa?”, punapää utelee nostaen puhdistamansa satulan oikealle paikalleen.
“Varmaan kentällä, ellei nyt ala mitään kaatosadetta. Miten niin?”
“Ajattelin, että voisin tässä joutaessani tulla kattomaan”
“Okei, nähdään kentällä sitten muutaman minuutin päästä”, huikkaan lähtien kulkemaan kohti hoidokkini karsinaa.

Ripustan suitset roikkumaan ovessa olevaan koukkuun, pujahtaen satula sylissäni sisään karsinaan.
“Tämmönen pitäs siulle nyt laittaa”, selitän ruunalle nostaessani satulan sen matalaan selkään. Suoristan huopaa, ihaillen sitä tyytyväisenä. Punainen sopii ruunikonpäistärikölle erittäin hyvin.

Hetkessä olemme valmiina lähtöön, minun kiristäessäni vielä hieman kypärääni.
“Mennääs nyt”, komennan puoliveristä, miettien mitä päivä vielä toisi tullessaan.