Rotan Hoitokirja

[Andrei]

Talvipäiviä

Kaviot kopisivat tasaiseen tahtiin jäätynyttä maata vasten. Pää kierteli puolelta toiselle innostuneena ja innostunut hevonen puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan katsellessaan minua. Se odotti, mitä pyysin siltä seuraavaksi. Rotta ravasi ympyrällä nätisti, ylimääräistä energiaa sillä oli, oli syytäkin kun se oli ollut niin monta päivää liikkumatta. Se nosteli jalkojaan, mutta ei vilkuillut muualle, se keskittyi juuri siihen mitä minulla oli sille sanottavaa. Maiskautin huulillani ja raippa liikahti ympyrällä juoksevan ruunan takana vain sentin, se riitti Rotalle pyynnöksi laukasta. Seurasin sen reaktioita ja pullistuvia lihaksia, jotka symmetrisesti vuoron perään reagoivat aivojen käskyihin. Rotta nosti päänsä ylös, korvat pystyyn, sieraimet levisivät suuriksi ja laajoiksi. Se oli onnellinen, joten annoin sen purata energiaa omaan tahtiin. 

Juoksuttaminen ei ollut koskaan ollut niitä mun lempihommia. Se teki vain hyvää hevoselle. Se oli tosiaan tehnyt hyvää minun vieressäni pörisevälle ruunalle, joka kaulasta hännän tyveen asti oli hikinen ja väsynyt. Me käveltiin ihan rauhaisaa tahtia takaisin talliin, sillä loppukäynnit eivät olleet kiinnostaneet Rottaa sitten pätkääkään. Se yritti aina ympyrältä mun luokse, se oli väsynyt ja halusin syömään. Mä jätin sen kuitenkin seisomaan käytävään, sen piti hieman vielä palautua ennen syömistä ja riisuin kaikki romppeet siltä pois päältä. Ruuna tuntui maiskuttavan niin tyytyväisenä, kun se sai kuolaimet pois suusta ja kurotti heti minua kohti herkkujen toivossa.
"Ei mitään toivoa äijä", pörhistin Rotan muutamaa otsakarvaa ja lähdin viemään varusteita satulahuoneeseen. Kaivoin samalla röökin taskustani huulille, ihan vaan pyöriteltäväksi. Että hermot pitäisivät.

Rotta päästi ilmaan kimeän hirnahduksen kun ensimmäiset vesipisarat osuivat sen kaulaan. Se hypähti etujaloillaan ylöspäin ja yritti pudistella itseään irti pesuboksista. Seisoin pesukarsinan reunassa seinään nojaten ja katsoin sitä kulmat koholla. Voisiko todella olla mahdollista, että hevonen keksisi tällaisen shown vain siksi että se pääsisi vähän epämukavasta tilaanteesta pois. Voisi. Rotta tyytyi kuitenkin kohtaloonsa niin kuin piti. Sain sen huuhtaistua kevyesti, heitettyä villaloimen selkään ja vapautettua sen karsinaan. Suoraan heinien kimppuun. Valmis. Velvollisuudet oli tältä päivältä täytetty. Olin valmis lähtemään, heittämään hyvästit tallin innokkaalle hoitajatulvalle ja hymyileville ihmisille. Nyrpeille ihmisille myös, niitä oli tallissa näkynyt turhankin paljon viime aikoina.

"Kai sä tiesit, ettei tallin sisällä saa polttaa", mun katse kiinnittyi ensin mua osoittavaan sormeen ja pikku hiljaa mun silmät totuttautuivat myös edessäni seisovaan ihmiseen. Siniset hiukset, okei. Tyttö. Nätti. Check.
"Se ei ole päällä, älä huoli heppatyttö", myhähdin.
"Etkai sä polta tallissa?" sinityttö sai jo tutuksi tulleen Salmankin pompahtamaan yksäripuolelta näkyviin.
"En kun se ei ole päällä", totesin.
"Kuka täällä polttaa sisällä?!" kuului kimeä "karjahdus" nyt myös Lailan karsinalla. Mä löin Rotan karsinan oven kiinni ja lähdin marssimaan ulos tallista. Ensimmäinen tyttö riitti, kaksi oli vielä siedettävää, mutta ei jumalauta kun yhtäkkiä niitä oli seitsemäntoista ja kaikki janosivat vastauksia kun hämmentyneet pienet yksisarviset taikamaailman pelottavalta tunkeilijalta. Se oli liikaa.

Mä sytytin röökin jo ennen kun ennätin mun autolle. Vedin savut keuhkoihin ja suljin silmäni hetkeksi nautiskellensiitä kuinka hyvälle yksi pieni tupakka pystyikään tuntua vain muutaman tunnin jälkeen. Mä nostin katseeni pilvettömälle taivaalle. Aurinko paistoi suoraan kasvoille, lämmitti vähän, kunnes kylmä tuuli vihelsi korviin ja sai taas jokaisen raajan jäätymään. Talvi oli mun lempivuodenaika, silloin kun se tuli paikalle tosissaan. Kun kaikkialla oli valkoista ja rauhallista, kaikki olivat talviunilla tai mökkeihinsä piiloutuneena. Hiljaisuus ja yksinäisyys teki siitä kaikesta jotenkin taianomaista. Sitten mä kuulin pientä höpinää ja nyyhkäyksen ja mun hetkellinen rauhallinen olo oli taas tiessään. Mun eteen pompahti auton takaa yksi pörröinen blondi, joka heilautti mulle kättään iloisesti.

"Moikka Andrei!" se saapasteli mun rinnalle samalla pudistellen polvistaan lunta pois.
"Oman mieheskö autoa sä olet ryöstämässä siellä Lynn?" kohotin kulmiani. Sitten auton takaa pompahti tinenkin blondi pää. Mun teki mieli hieroa mun kulmakarvat irti päästä, kunnes mä huomasin kyyneleet toisen blondin poskilla.
"Ei me mitään ryöstämässä, Inekrillä tässä vaan paha mieli.... Tiedäthän tyttöjen juttuja.... Eihän sun tarvitsisi ymmärtää.... Katos kun me naiset....", Lynn selitteli iloisesti, mä todellä pidin sen naisen iloisuudesta ja huolettomuudesta. Nyt mun katse oli kuitenkin tiukasti kiinni Inkerin kasvoissa. Se pyyhkäisi kyyneleet pois poskiltaan ja loi taas sen torjuvan ilmeen kasvoilleen, mikä sillä oli aina. 

"Enkö mä sanonut sulle jo kerran? Turhaan sä itket ämmien perään kun niistä et ole oikeasti kiinnostunut", mun kasvoille ilmestyi tahtomattaankin virne. Se ilmestyi koska mä nänin kuinka mun edessäni seisova kirppu kihisi kiukusta ja halusi hypätä mun kurkkuun kiinni.
"Sä et voi sitä tietää. Jos mäkään en voi tietää... Tiesitkö että tollanen lähentely.....", mä hiljensin tytön kiukkuiset sanat kietomalla mun käden sen lantion ympäri. Mä kosketin mun vapaalla kädellä tytön poskea ja annoin mun paljaiden sormien valua poskelta, sen leukaa pitkin hiuksiin. Ne oli silkkiset, ne oli pehmeät, mä painoin sormeni nyrkkiin tukistaen vain ihan kevyesti. Ihan vain kevyesi ja kumarruin samalla tytön korvan juurellevetäen Inkerin samalla kiinni itseeni.
"Niin kuin mä sanoin, sä et ole vaan tavannut kunnon miestä vielä, oikeaa miestä", kuiskasin, painoin huuleni tytön korvan alle ja päästin sitten irti.

Kun aina sanavalmis Inkeri jäi seisomaan pöllähtäneenä paikalleen. Lynn hieman kauempana ihmetellen mitä olin toiselle blondille sanonut, mä kumarsin kevyesti molemmille ja istahdin mun autoon. Jos mä koskaan halusin mitään, oli kyse mistä tahansa, mulla oli tapana saada se mitä mä halusin. Hinnalla millä hyvänsä.

Andrei ja Rotta
3 hoitomerkintä

[Andrei]

Saan aina mitä haluan

Mä puhalsin paksua tupakansavua ulos keuhkoistani ja nostin katseeni tummalle taivaalle. Ehkä jollain etäisellä tavalla tunsin alkoholin edelleen poreilevan kehossani ja kertovan, ettei kaikki asiat olleet nyt ihan reilassa, mutta en jaksanut välittää. Kyllä, minulla oli etova olo ja oikeastaan väsytti kahden valvotun yön jälkeen. Ketäpä ei väsyttäisi. Silti laahustin sisään Seppeleeseen kuuntelemaan hevosten aamuista rouskutusta ja rauhanomaista pörinää, sillä tämän parempaa ja rauhoittavampaa paikkaa en edelleenkään osannut keksiä. Vaikka ehkä toisinaan niin olisin halunnut. Katselin karsinoiden asukkeja kulkiessani niiden ohi, eikä kukaan niistä edes vaivautunut nostamaan päätään. Ne vain nautiskelivat aamuisista heinistään, välittämättä siitä kuka niitä antoi, kuhan vain saivat.

Ehkä hetkellisesti erehdyin kadehtimaan sitä kuinka huoletonta elämää eläimet saivatkaan viettää. Niillä ei ollut stressiä koulutuksesta tai oppimisesta. Kukaan ei painostanut niiden niskassa kokoajan ja ihmisetkin oli helppo työntää pois ilmoittamalla vain, ettei tänään oltu karsinaan tervetulleita. Yksinkertaista elämää. Sitä minä toivoin joka vuosi tähän aikaan. Loppiaisena. Loppiaisena, joka oli ortodoksien joulu. Venäläisten joulu. Siitä oli nyt tasan kuusi vuotta, kun mä olin saanut jonkinlaisen tuloksen mun vanhempien etsintään. Mun silmissä poltteli edelleen ja ikuisesti kuva, joka tuhosi mun sielua ja mieltä. Edelleen. Se oli minun äitini.

Se kymmenen sekuntia pysyisi mun mielessä ikuisesti. Kymmenen sekunin ajan sain kadun toiselta puolelta katsella biologista äitiäni. Hänen pitkiä laineikaita kirkkaan oransseja hiuksiaan. Hän näytti ihan keijukaiselta kevyt sininen mekko päällään, pehmeä hymy huulillaan. Minua satutti hänen jäänsiniset suuret bambin silmät, jotka kääntyivät kohti minua ja yhtäkkiä katselivat suoraan minun sieluuni. Hän pysähtyi. Hänen hymynsä hyytyi. Minä nielaisin ja käännyin ympäri. Kävelin pois, sillä tiesin, ettei aika ollut vielä oikea, jos oli koskaan. Hän tiesi ja minä tiesin. Mutta aika ei ollut oikea ja siitä oli nyt kuusi vuotta.

Mä kosketin todella kevyesti Rotan turpaa, kun se tuli minua uteliaana vastaan karsinalle. Looginen selityshän oli se, että se odotti minun tuovan sen aamun väkirehut, mutta tuudittauduin lapsellisella ajatuksella, että ruuna tuli siihen vain minua varten. Sormeni liukuivat Rotan turvalta otsaan. Sormet liukuivat otsalta hieman jännittyneen ruunan kaulalle. Se edelleen arasteli läsnäoloani, mutta mikään ei loisi syvempää suhdetta kun jatkaa tutustumista näin hitaasti, kun olin sen aloittanutkin. Hetken minua tutkittuaan Rotta palasi takaisin heinäkasansa luokse ja antoi minun jäädä sen vierelle, ruunan jatkaessa syömistä.

"Mitäs ihmettä sinä täällä teet tähän aikaan?" hätkähdin ajatuksistani, kun vinkuvien kärryjen ääni loppui yhtäkkiä ja kaltereiden toiselta puolen minua tuijotti suhteellisen tutuksi tullut esteopettajamme Piritta.
"Unettomuutta", kohautin olkiani ja käänsin kasvoni osittain pois naisen näkyvistä.
"Ai. No sitten oletkin oikeassa paikassa, voit auttaa mua viemään näitä karvakasoja pihalle, kunhan ne on syönyt eka rauhassa. Saat jotain tekemistä", Piritta hymyili minulle yliystävällistä hymyään. Hämmentävää kyllä se hymy oli niin aito ja pirteä, etten voinut edes ärsyyntyä siitä. nyökkäsin vain hiljaa ja jatkoin Rotan silittelyä.

Hevosten ulos vieminen tuntui yllättävän rauhoittavalta. Innokkaimmat pakkasessa ulkoilijat tuntuivat tanssahtelevan malttamattomana käsissäni ja varsinkin kamelin kokoilen Ransu vilkuili ympärilleen, mutta sillä nyt oli selkeästi jokin muukin mielessä kuin kauniit maisemat. Taputin jättimäistä oria kaulalle, kun päästin sen vapaaksi tarhaan. Se painoi kaulansa komeasti kaarelle ja pinkaisi korkeaan laukkaan esitellen itsestään vain parhaita puolia. Hetkeksi pysähdyin ihailemaan kuinka komeita hevoset hetkittäin osasivatkaan olla. Sääli että aivosolut eivät aina tulleet kauneuden mukana.
"Jos vielä viel noi pikkuponit. Mä voin viedä Rotan, kun sen ulkoloimi jäi eilen tonne lukittujen ovien taakse", Piritta huhuili matkan päästä, tyydyin näyttämään naiselle peukkua. Oli jollain tavalla lohduttavaa ettei nainen ottanut itseensä vähäpuheisuuttani. Se oli jollain tavalla jopa lohduttavaa.

Mutta minun hetkellinen mielialan parannukseni katosi samantein siihen kun katselin poniboksissa möllöttäviä pieniä poneja. Ne odottivat heti malttamattomana ovella ulospääsyään, mutta näin heti sen rautiaan silmissä sellaisen pilkkeen silmäkulmassa, jonka olin nähnyt ennenkin. Se oli samanlainen kuin ponin hoitajalla, valitettavasti. Siitä huolimatta jouduin pujottamaan minua varmaan yli metrin lyhyemmille elukoille riimut päähän ja maiskautin ne matkaan. Ne nytkähtelivät hieman takanani reippaasti ja yhtäkkiä se musta singahti raviin ja yritti kiitää ohitseni kohti vapautta.
"Yritys hyvä kymmenen", virnistin pikkuponille,joka näytti kovin surulliselta, kun sen pakoyritys ei tuntunutkaan toimivan. Me suuntasimme tarhalle niin nopeasti, kun pienten ponien jaloista vauhtia lähti. Harmikseni vauhti tuntui olevan vain aavistuksen liian hidasta.

"Älä vie Siiriä pihalle!" kuului melkolailla kiljahdus takanani.
"Kumpi näistä on Siiri?" virne ilmestyi saman tien kasvoilleni. Lämmin aalto virtasi muutaman kerran kroppani lävitse kun silmäni iskeytyivät topakkaan blondiin, joka asteli minua kohti jopa tuohtuneen näköisenä.
"Ahdistelija! Milloin susta on tehty talliorja?" Inkeri tiedusteli minulta kädet lanteillaan. Mä purin hetken huultani ja annoin katseeni vaeltaa tytössä häpeilemättömästi. Blondi liikahti hieman levottomasti katseeni alla, mutta loi sitten kasvoilleen tutun v*ttuilmeen, jota ehkä olin aavistuksen odottanutkin.
"Siitä lähtien kun aloin siihen vapaaehtoisesti. Eikö sulla ole kimma koulua tähän aikaan?" kohotin kulmiani rennosti. Haaste haastetta vastaan.

"Alkaisi kohta, mutta koska mulle on nyt ilmoitettu, että Siiri viedään multa ja mut potkastaan ulos tallilta, eikä mua kohta enää haluta tänne, niin mä vietän Siirin kanssa niin kauan aikaa, kun mun vielä annetaan. Mä lopetan sitten kun mun ruumis viedään Siirin viereltä", Inkerin äänessä oli sellaista uhmakkuutta, joka huvitti minua niin paljon, ettei nauru meinannut pysyä vatsani pohjalla. Hörähdin kevyesti ja vedin Siiriksi nimetyn ponin narua kauemmas tytön käsistä hänen kurottaessa itseään sitä päin.
"Mulle on itseasiassa aivan sama viedäänkö Siiri sulta vai ei. Se ei anna sulle syytä olla pois koulusta. Sä et tiedä kuinka tärkeetä se on, kun käyt koulun, sulla voi olla joskus esimerkiksi varaa ostaa Siiri", järkeily tuntui ainoalta vaihtoehdolta, etten saisi tyttöä kiinni kurkkuuni.

Tai no niin ainakin luulin. Inkeri astui uhkaavasti minua kohti, mutta jäi silti jostain syystä pienen etäisyyden päähän. Hän mulkoili minua murhaavammin kuin kukaan oli koskaan ennen, mutta varmasti ensimmäistä kertaa näin, että tytöllä oli vaikeus tuottaa sanoja suustaan. Hyvä.
"Sinähän et tule mulle järkeilemään mitä mun pitää tehä!" tyttö kiljahti lumisella tallin pihalla posket punoittaen. Minä siirsin molempien ponien riimunarut vasempaan käteeni ja kohotin Inkerille vain kulmiani.
"Sitä paitsi Siiri on varmaan kuollu jo siinä vaiheessa kun mulla ois siihen varaa, joten lopeta toi", siinä se tuli. Tyttö lähestyi minua aikeissa tönäistä, mutta minä tartuin hänen hentoihin ranteisiin ja vedin tytön lähemmäs, hänen nostaen sanattoman, mutta uhmakkaan katseensa minua kohti.

Liu'utin kättäni tytön käsivartta pitkin, blondin seisoessa täysin paikallaan, kuin lamautuneena. Annoin hanskan tippua kädestäni, kun kosketin Inkerin paljasta ihoa hänen kasvoillaan. Asetin sormet hänen oikealle poskelleen ja peukalon vasemmalle ja puristin kevyesti nostaen samalla blondin kasvot silmiäni kohti. Hetken hymyilin katsoessani häntä silmiin. Sitten vakavoiduin.
"Mitä sä haluat?" Inkeri tiuskahti ruttuisten huuliensa välistä. Katselin hetken tyttöä mietteliään näköisenä ja kääntelin hieman hänen kasvojaan, kunnes palautin katseen takaisin kohti minun silmiäni.
"Sut", totesin ja päästin tytöstä sitten irti.
"Joten nyt sä lopetat ton pelleilyn ja me viedään nää ponit tonne tarhaan. Sä olet hiljaa ja kävelet mun autolle, niin vien sut kouluun. Ekana päivänä et voi myöhästyä", mä totesin ja ojensin Siirin riimunnarun Inkerin käteen.

Andrei ja Rotta
4 hoitomerkintä

[Andrei]

Kesäpäivät keppien kera

Tupakansavu leijaili aurinkoa vasten hitaasti ylöspäin ja katosi joka henkäisyn jälkeen tiehensä. Mä suljin silmäni aurinkoa vasten ja tiputin aurinkolasit päähäni, loikoillessani keppejäni vasten tallin nurkalla. En muista milloin olin viimeksi ollut tallilla katsomassa Rottaa, saatika milloin ylipäätään olin ollut ulkona ellei ollut pakko olla käydä kaupassa. Muutama viikko sitten olin bongannut kaupalta Inkerin ja napannut tytön mukaani ja siitä lähtien olin säästynyt pitkälti kaupassa käynniltä, kun tyttö oli koulusta tullessa tuonut mitä pyysin. Hän oli viettänyt minun luonani öitä ehkä viisi, eikä Inkerillä tuntunut olevan kiire lähteä mihinkään. Se kelpasi meikäläiselle paremmin kuin hyvin, seura ei ollut koskaan pahitteeksi, varsinkaan sellaiset pommit, kun Insku tuppasi olemaan.

Mä heivasin tupakan pois, ennen kuin se oli ehtinyt edes loppua ja nousin taas kunnolla keppien varaan. Ikävä tapaturma, joka mulle oli jokunen kuukausi sitten sattunut, vaati edelleen kepeillä etenemistä ja jokainen askel tuntui pirullisen tuskalliselta. kipua oli kuitenkin tunnettu ennenkin ja sen kesti nytkin. Käveleminen oli vain severan vaivalloista, ettei ihmisten ilmoilla muiden sääliviä katseita kestänyt katsoa. Jotain hyötyä ehkä tästä, rusketusta olin saanut pihalla norkoillessani saanut huomattavasti.
- Hei Andrei! Ihanaa saada sut takaisin. Sun valvoja soittikin mulle tossa muutaman kerran kun olitpois että miten voit, Pirre hypähti mun eteen kuin puskista ja nielasin sydänkohtauksen vatsanpohjalle.

- Joo, hassusti kävi, mutta tässä sitä ollaan, hieraisin niskaani.
- Luojan kiitos sä olet kunnossa, ensimmäiset viikon tuli mietittyä sun vointia iltamyöhään, Pirre totesi vino hymy kasvoillaan, vaikka nainen oli selkeästi huolissaan. Mä annoin huolettomasti mun katseen vaeltaa naisen lähes täydellistä vartaloa pitkin, joka näytti ehkä aavistuksen vaivaannuttavan esteopettajaa.
- Mulla on kaikki ihan hyvin nyt, virnistin ja päästin Pirren juoksemaan karkuun katsettani. Niin ne kaikki aina teki.

Rotta se ei kuitenkaan juossut karkuun mun katsetta, vaan katsoi mua yhtä epäilevästi, kun se oli katsonut mua ensimmäisenä päivänä kun oltiin tavattu. Ei se ollut mulle mikään yllätys, meidän alkutaipaleella ollut yhteinen taival oli päättynyt hyvin lyhyeen ja taukoa oli useampi kuukaisi, joten ei sen voinut olettaakaan muistan. Ruuna katsoi mun kävelykeppejä enemmän peloissaan kuin mua ja mun avatessa porttia se päätti väistää sutjakkaasti toiselle puolelle tarhaa ilmoittaen, ettei mulla ollut mitään asiaa näiden vekottimien kanssa sen lähelle.
- Voinko mä auttaa sua? kuulin äänen mun takana. Apua? Mä en koskaan tarvinnut apua, paitsi ehkä nyt, joten mä purin hampaitani yhteen ja käännyin ympäri blondia tyttöä kohti, joka liikahti mun katseen kohdatessa vähän levottomasti.

- Kyllä kiitos, jos vain viitsit, mun kasvot suli hymyyn. Muistin tytön, tai no naisen, Emmyksi ja kieltämättä inhoa ja varautuneisuutta hänen kasvoillaan ei voinut edes peitellä. Mä ymmärsin hyvin, meikäläisen ulkonäölle oli hyvin vaikea syttyä. Emmy ojensi kätensä ja nappasi riimunnarun mun käsistä lähestyen samalla Rottaa. Ruuna antoi naiselle saman tien kiinni ja lähti hänen mukanaan kohti portteja. Se silti katsoi mua erittäin epäilevästi korvat heilahdellen joka suuntaan. 
- Tuonko talliin asti? Emmy kohotti kulmiaan ja hymyili aavistuksen, ehkä jopa väkinäisesti.
- Joo tuo vaan, se ei oikeen luota näihin epeleihin, liikautin kävelykeppiä ja naurahdin. - Onko sulla muuten kaikki hyvin?

Näin naisen säpsähtävän aavistuksen kysymystäni ja Emmy käänsi katseen pois minusta. En mä ketään pakottanut puhumaan, mutta paniikkikohtauksen partaalla olevan naisen tunnisti tyhmempikin. Harmi, että suurin osa maailman miehistä oli ihan pirun tyhmiä. 
- On mulla kaikki ihan hyvin, Emmy taikoi kuitenkin hymyn jostain kasvoilleen, vaikka silmät huusivat yhtä suurta valhetta. Mä nyökkäsin ja jäin kahden Rotan kanssa tallin käytävälle naisen matkatessa omiin hommiinsa. Mä nostin kepit vähän matkan päähän, jotta ne ei pelottaisi Rottaa. jotta saataisiin sen kanssa edes jotain aikaiseksi. Se näytti rauhoittavan Rottaa ainakin aavistuksen ja pääsin pitkästä aikaa koskettamaan sen silkkistä karvaa ja ojentaa käteni sen turpakarvojen kutitettavaksi.

Olinhan mä tietoinen siitä, ettei mulla oikein ollut asiaa vielä tallille tässä kunnossa. Ei musta ollut vielä kävelemään yhtään mihinkään, mutta jostain syystä muhun oli iskenyt järjetön tarve päästä katsomaan mun hoitohevosta, ennen kuin menettäisin sen. Oltiinhan sen eteen kuitenkin nähty hirmuisesti vaivaa, jota tuli arvostaa. Ainakin jollain tavalla. Perusteellinen harjaus oli jotain jonka Rotta oli ansainnut pitkästä aikaa ja hiljaisella käytävällä sain idean lähteä ruunan kanssa istumaan pihalle maistamaan vähän vehreämpiä ruohoa. Mä päätin jättää kepit nojaamaan Rotan karsinaa vasten ja nappasin tukevan otteen riimunnarusta. Toisen käden mä laskin ruunan kaulalle ja niistä otin hieman tukea, että pääsisin eteenpäin. Jokainen askel jonka otin eteenpäin viilsi pahemmin kuin helvetin tulet tulisi koskaan polttamaan mua. Olin silti päättänyt päästä pihan päässä olevalle plantaasille istumaan Rotan kanssa. 

- Andrei! kuulin korkea tutun äänen kilahtelevan korvissani. Se oli tuudittavan tuttu ääni ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin mun selkää. Ehkä jopa kihelmöimään joka kropan osassa, mutta se oli täysin mun asiani.
- Inkeri, kasvoilleni levisi leveä virnistys ja samalla annoin itseni rojahtaa maahan istumaan. Päästin Rotan heti suoraan ruohon kimppuun ja jäin katselemaan blondia ilmestystä ja hänen brunettea ystäväänsä Brittaa, joka ei selvästikkään pitänyt minusta. Inkeri istui yllättävän rohkeasti mun viereen, mutta Britta jäi hieman etäälle. Blondi katseli minua hetken täysin hiljaa sinisillä silmillään, mutta vasta Britan lähtiessä talliin hän uskalsi avata suunta.

- Hei se mitä tapahtu pari päivää sitten..., tyttö aloitti, mutta mä hyssytin sen hiljaiseksi.
- On vain meidän välistä, virnistin ja pyyhkäisin sormillani tytön poskea. Tunsin kuinka koko tyttö värähti kauttaaltaa.
- Mitä jos mä hakisin Tirpan tähän kanssa vähän syömään ennen kun tunnit alkaa, Insku vaihtoi taidokkaasti aihetta ja kiikaroi ympärilleen.
- Hae vaan, hymähdin. - Mä en liiku tästä mihin vähään aikaan.
- Niinpä tietysti, Insku nauroi ja vilkaisi vielä mun jalkoja ennen kuin hän ponnahti ylös ja reippaasti kävellen katosi talliin etsimään hoidokkiaan. Mä virnistin yksikseni ajatellesani sitä minkä Insku mainitsi. Siinä oli pitkälti tyttö meikäläisen makuun.

Sitten mä suljin silmäni ja nojasin kyynärpäiden varassa taaksepäin. Aurinko porotti paljaana taivaalta suoraan alas ja ilma oli tukahduttavan kuuma. Huoletta mä vetäisin paidan pois päältä ja löin aurinkolasit naamalleni. Rotta ei ollut moksiskaan pienen etäisyyden päässä, vaan keskittyi nyppimään maasta kirkkaan vihreitä ruohonkorsia. Tämä päivä kuvasti kesää täydellisesti. Mä liikahdin hieman sivuun Inkerin kiiruhtaessa Tirpan kanssa mun vierelle ja tein tytölle tilaa mun viereen.
- Eikai haittaa jos Emmy, Fiia ja Salma liittyy meidän seuraan? Insku kysyi ja näin hevoskatraan lähestyvän.
- Tuleeko ne vahtimaan mua vai? virnuilin.
- Ei, vaan tekemään tuttavuutta, niin kuin normaalit ihmiset tekee normaalien ihmisten kanssa, Insku pyöräytti silmiään ja tuuppasi mua kylkeen. Mä irvistin sisäisesti kivusta.
- Tervetuloa tytöt vaan, hymyilin ja nostin katseeni takaisin taivaalla porottavaan aurinkoon. Kesä toi uusia tuulia, lämpöä, hikeä, tuulta ja tulta. Että miten mä pidinkään kesästä.

Andrei ja Rotta
5 hoitomerkintä

[Andrei]

Ei tänään

Et sä Inkeriä raivoamalla ulos autosta saa. Mä suljin silmäni kun sanat kaikui edelleen mun päässäni. Ehkä mua loppu peleissä hävetti se, että olin korottanut ääntäni Inskun isälle ja vaikka monikaan ei päälle päin uskoisi, vanhempia tuli kunnioittaa. Varsinkin silloin kun ei ollut minun tehtävä olla millään tavalla epäkunnioittava. Pudistin päätäni ja tumppasin tupakan maahan. Mulla oli tuhat muuta paljon parempaa tekemistä kun miettiä Inskun ja sen isän riitelyä tai uhkauksia joita minulle oltiin ladeltu. Suuntasin hakemaan Rottaa laitumilta. Oli vain yksinkertaisesti saatava ajatukset pois asioista, jotka sai mut hermostumaan. Kontrollin menettäminen miltään osalta ei ollut enää sallittua.

Olin jättänyt kepit autoon ihan tarkoituksella, vaikka mun kävelystä ei meinannut tulla vielä mitään. Ne ei tuntunut lämmittävän Rotan mieltä yhtään, joten näin oli parempi. Nostin käteni silmieni yli tiiraillessani Rottaa, joka seisoskeli selkeästi päivälevolla muutaman kaverinsa kanssa aivan laitumen toisessa päässä. Päästin ilmaan kimeän ja kova äänisen vihellyksen. Se sai jokaisen hevosen ehkä kilometrin säteellä säpsähtämään hereille unesta tai pään nousemaan ruohotupsujen seasta. Sain vihellyksellä sen mitä hain, kun kaikki hevoset laitumella lähtivät hitaasti lähestymään laitumen porttia.

- Tällasta mä en olekkaan ennen nähnyt, pelästyin kun pellavablondi oli ilmestynyt mun viereen kuin tyhjästä. Se tiiraili myös käsi silmien yllä lähestyvää hevoslaumaa.
- Ehkä mussa on vähän hevoskuiskaajan vikaa, virnistin. Lynn kohotti mulle kulmiaan ja naurahti sitten iloisesti. Nainen oli aikalailla ainoita Seppeleläisiä joka ei värähtänyt inhosta tai pelosta kun mä satuin lähelle tai avasin suuni.
- Voi olla tai sitten ei, mutta toimiva kikka, kun ite sais kurkusta lähtemään tollasen äänen, Lynn nyökkäili ja ystävällisesti avasi mulle portin.

- Ei se ole kiinni kun itsetunnosta, naurahdin naiselle ja pujotin Rotan päähän riimun. Se oli tullut ensimmäisten joukossa portille norkoilemaan, joten sen kiinni ottaminen oli helppoa ja meikäläisen jalalle hyvin vaivatonta.
- Eikö sulla ollut hevosta? kohotin kulmiani naisen sulkiessa porttia.
- Eeei tulin vaan tarkastaan vesiä ja aitoja, Lynn hymyili ja käveli mun kanssa yhtä matkaa tallille.

Täytyi myöntää, että vaikka olin aluksi suhtautunut mun valvojan ideaan hevosista tosi skeptisesti, Rotassa oli jollain tavalla rauhoittava vaikutus muhun. Se suhtautui muhun edelleen todella varautuneesti ja silmäili mua ja mun liikkeitä tarkkana jatkuvasti. Ei se minua mitenkään haitannut, pikemminkin sai minut vain useammin tallille, sillä halusin puhtaasta mielenkiinnosta nähdä mitä hevosen ja meikäläisen välisestä luottamuksesta voisi oikein tullut. Rotta ei ollut sellainen tavanomainen hevonen, jota ratsastuskoululta yleensä löytyi ja siksi mä olin siitä lopulta kiinnostunut. Enkä luovuttaisi hoitajuuden suhteen, ainakaan vielä.

Mulla oli vaihtoehdot aika vähissä, kun piti keksiä mitä Rotan kanssa oikein touhuaisin. Hevosen selkään mulla ei ollut vielä mitään asiaa jalkojeni kanssa, muttei Rotta voinut ihan koko kesää seisoa laitumella kasvattamassa vatsaa. Siksi setvin satulahuoneesta löytämääni juoksutusliinaa parempaan kuosiin ja kiinnitin sen Rotan kuolaimista roikuvaa deltaan.
- Vai että ihan juoksuttamaan olet menossa herra punapää, tuon äänen kuullessani mun ärsytystaso nousi hetkessä taivaisiin.
- Kyllä arvon Mikaela, näin on näreet. Mitä sä täällä? loin hymyn hattarapäiselle naiselle, joka roikkui tallin ovessa veikeästi hymyillen. Sellaisesta hymystä tiesi joutuvansa aina vaikeuksiin, jos siihen lankeaisi. Niin viaton. Mutta ei viaton.

- Mä tulin katsomaan taas kun Insku ratsastaa, nainen kohautti olkiaan ja tiiraili parkkipaikalle päin. Mä suljin hetkeksi silmäni ja maiskautin sitten Rotan liikkeelle. Mulla ei ollut todellakaan kärsivällisyyttä selvitellä Inkerin kanssa välejä tänään, varsinkaan keskustelemaan aiheesta , kuin asiat kävivät niin uhkaavaksi.
- Eli nähdään, mä virnistin ja sujahdin Miksun ohi Rotan kanssa niin kovaa kun kipeätä tekevän jalkani kanssa kykenin.
- Et sä karkuun pääse, hattaratukka huuteli vielä mun perään ja valitettavasti oli oikeassa.

En päässyt Rotan kanssa kahtakymmentämetriä pidemmälle kun kuulin seuraavan huudahduksen takanani. Hetken mielihyvän väreet kulkivat mun selässä, mutta sitten tilanne muuttui hetkessä sähköiseksi. Mä tiesin nyt konstaapeli Johanssenin seisovan Seppeleen parkkipaikalla. Mutta tiesikö se mun käyvän edes tällä tallilla. Toivottavasti ei. Inskun takia.
- Andrei, voidaanko me puhua? tyttö hölkkäsi mun rinnalle ja hidasti heti vauhtiaan kun Rotta tempaisi päänsä ylös ja mulkaisi blondia epäilevämmin kuin meikäläistä ikinä.
- Ei tänään, pudistin päätäni.
- Jaa... Miksei muka? tyttö risti kätensä saman tien ja mä tiesin kaiken ärsyyntymisen purkaantuvan ulos nyt.

- Koska sä et todelakaan ymmärrä todennäköisesti mitä eilen tapahtui, mä tokaisin.
- Kerroppa mulle sitten, Inskun äänensävy muuttui heti jäätäväksi, niin raivokkaan jäätäväksi, että tiesin kimman olevan sisältä raivosta soikea jo nyt.
- Sun täytyy nyt kuunnella mua. Sä et voi tuomita tai vihata sun isääsi sen reaktiosta minkä se sai eilen, ei kun se oli vihainen aiemmin, etkä varsinkaan sen jälkeen kun se kohtasi mut. Sun isäsi on viettänyt mun kanssa enemmän aikaa, kun me ollaan vietetty aikaa yhdessä, eikä missään hyvissä merkeissä. Sun isäsi rakastaa sua ja kukapa haluaisi nähdä tyttärensä mun kaltasen miehen seurassa. Jumalauta mä en kestäisi nähdä mun tytärtä itseni kaltasen miehen seurassa, hieraisin niskaani.
- Kuu..
- Ei. Nyt sä olet hiljaa ja kuuntelet loppuun.

- Sun isäsi on poliisi ja sen tehtävä ei todellakaan ole uskoa hetkeäkään että mä tai kukaan muukaan mun kaltainen yrittäisi saada elämää raiteilleen. Sen työ on epäillä ja odottaa seuraavaa kertaa kun kohdataan taas ongemia, sä et voi syyttää sitä sen epäilyksistä. Mieti kuinka monta mun kaltasta miestä se on nähnyt uransa aika ja kuinka monta kertaa tää sama kaava on toistunut. Ja vaikka mä todella yritän. Se ei todellakaan ole sun isäsi asia uskoa tai luottaa sellaseen. Sen miehen tehtävä on odottaa pahinta ja suojella sua mun kaltaisilta miehiltä. 
- Sä et voi.... Inkeri yritti mutta mä pudistin päätäni.

- Kun sait sen ponin ylläpitoon, sun isäsi osotti sua kohtaan todella suuren luottamuksen osoituksen. Se tiesi sun olevan kykenevä taidoillasi ja tiedoillasi tekemään asialle jotain, etkä sä voi kenenkään tai minkään takia kääntää sille faktalle selkää. Sä et voi olla niin itsekäs ja epäkunnioittava, että sä kääntäisit sun omalle isällesi selän, kun se puhtaasta rakkaudesta yrittää vaan suojella sua. Ja mä näen sun liekehtivistä silmistä, että juuri nyt sä teet niin. Siksi mä en aio tänään keskustella sun kanssa, koska sun on ensin tajuttava ajatella kuin aikuinen nainen. Se ei ole ajatellut kun sun parastasi, mä lopetin ja maiskautin Rotan liikkeelle jatkaakseni matkaa. Mä en todellakaan aikonut keskustella asiasta tänään.

-Jos se yhtään kunnioittaisi mua se antaisi mun päättää ihan itse mitä mä mun elämällä, Inkeri aloitti, mutta mä pysäytin sen paikoilleen ja pudistin päätäni.
- Ei. Ei tänään, mä murahdin.
- Tajuutko, ettei se ole sen asia päättää ketä mä rakastan?! Inkeri päästi karjaisun keuhkoistaan. - Mut jos oon oikeesti sun mielestä niin kakara, etten osaa edes tehdä itse omia päätöksiä, niin eiköhän oo parempi, että mä meen takasin sen nurkkiin pyörimään, mä kuulin tytön äänessä ivaa. Jos mulla ei olisi ollut nyt hevosta... Mutta sitten mä vilkaisin Rottaan joka saman tein oli muuttunut varautuneeksi ja tanssahteli sivuaskelia kun olin suuttunut. Ei tänään. 
-"Ethän sä oo vaarallinen, onhan se huomattu tässä jo moneen kertaan. Et sä oo mikään VAARALLINEN, faijanki pitäis se nähä eikä uhkailla sua vankilalla. Vai haluutko musta niin kovasti eroon?!" sanat kaikuivat mun päässä ja mä kiristelin hampaita yhteen suussani, jatkaen samalla matkaa. Ei tänään.

Andrei ja Rotta
6 hoitomerkintä

[Andrei]

Aina iloiset

Mä en muistanut millon olisin saanut viimeksi kunnon unet. Päivät meikäläisellä meni organisoidessa yrityksen papereita ja asioita kuntoon, kun viisikymppisen työkaverini Eeron putki tuntui vain jatkuvan. Se oli mennyt niin pitkälle jo, että mies viihtyi enempi asiakkaana kuin työntekijänä, joka sai minut pohtimaan puoli viideltä kotiin palatessani pitäisikö ukko ostaa ulos koko paikasta ja antaa porttikielto. Joka ilta lähempänä viittä kaaduin vasta sänkyyn Inkerin viereen, joka oli päättänyt vastustaa isäänsä täysin ja kieltäytyä ajoittain käymästä kotona. Kun kello löi puoli kahdeksaa, blondi repi mut hereille, me ehtiin aamupalaa ja mä heitin Inskun kouluun. Olisihan se halunnut lintsata silloin tälöin, mutten voinut antaa tytön tunaroida elämäänsä minun takiani. Siinäpä olisi taas konstaapelille sitten uusi syy vihata meikäläistä.

Kahden ja puolen tunnin unilla mä sitten jatkoin talon remonttia ainakan muutaman tunnin, ennen kuin silmät painuivat väkisin kiinni. Mä painuin suihkuun ja nukahdin pariksi tunniksi, kunnes mun puhelin alkoi päristä ja siellä soitti Miksu tai Veera, jotka kävivät avaamassa puljun. kumpi nyt vuorollaan oli aamuvuorossa. Nousin ja laittauduin ja suuntasin hakemaan Inskun koulusta, jotta se pääsisi vetämään sitä hirmuista tallirundia, joka sille oli suotu ja roikuin mukana katsomassa mitä ihmeellisempiä, pienempiä ja oudosti muodostuneimpia poneja. Ja nimenomaan poneja. Viimeiseksi jätettiin Seppele, sillä kun mä olin herran hoitajaksi tullut, en pitänyt kiirettä ja keskityin Rottaan ja sen hoitamiseen.

Keskityin nytkin ja väsyneenä rapsuttelin niskaani. Puhelin soi jo kolmatta kertaa putkeen kymmenen minuutin aikana, kun uusi oluttynnyri oli turhan vaikea tyttöjen mielestä vaihtaa, eikä Eero kuulemma suostunut nousemaan ylös punaisilta sohviltamme. Katsoin epätoivoisena mun vieressä seisovaa hattarapäätä, joka nauroi niin julmasti kuin vain osasi, kun puhelin pärähti soimaan neljännen kerran. Joten mä loin anovan katseen Miksuun, joka vakavoitui saman tien.
- Ei todellakaan. Tänään on mun vapaapäivä, mä en todellakaan rupea miksikään oluttynnyrin vaihdon asiakaspalveluksi!
- Ole nyt niin kiltti ja päivystä tätä puhelinta hetki, että saan edes harjattua Rotan, tyrkkäsin puhelimen naisen käsiin.

- Yhdellä ehdolla, Miksulle syttyi sellainen pirullisen viekas ilme kasvoille.
- No mitä sä haluat? Palkankorotuksen?
- Senkin, mutta keskustellaan siitä myöhemmin. Mä päivystän puhelimessa, jos sä lupaan tänään ratsastaa Rotalla, Miksu hihkaisi. Mä loin niin murhaavan katseen hattarapäälle kuin vaan ikinä osasin, mutta sen silmä ei värähtänytkään.
- Kesän haasteet hei, täs ois viel yks ennen ku syksy tulee, se tuuppi mua kylkeen.
- Vastaa nyt vaan siihen puhelimeen, ärähdin.

- Jes!! Miksu hihkaisi ja kääntyi sitten kannoillaan samalla kun tanssi jotain ihme voitontanssiaan, joka näytti enemmän muinaisten intiaaniheimojen sadetanssilta. - Mikaela puhelimessa, oluttynnyri vaihdetaan niin, että te aloitatte sen putken irrottamisesta joka on siellä.....
Hiljaisuus laskeutui kun nainen katosi kulman taakse ja mun suusta karkasi vielä rankempi huokaisu kun ensimmäisellä kuudellä tuhannella kerralla tänään. Silmäilin Rottaa harkitsevasti ja se vastasi mun katseeseen korvat ojossa herasilmä liikuskellen. Näytinköhän pedolta joka oli aikeissa syödä sen. Lupaus mikä lupaus, meikäläinen joutui kuitenkin kohauttamaan olkiaan ja suunnata satulahuoneeseen hakemaan varusteita, kun Rotta oli harjattu korvan ylimmistä haituvakarvoista vuohiskarvoihin.

- Nää mustat farkkuratsastushousut näyttää sun päällä niiiiiiiiiin hyvältä, Inskeri ja Miksu kikattelivat kilpaa ja jompi kumpi roikkui meikäläisen takapuolessa kiinni, kun mä hiihdin kohti kenttää. Jo tässä vaiheessa mä kirosin sitä, että ylipäätään ikinä koskaan lupauduin ottamaan mitään hoitohevosta, vaikka se oli aika pitkälle yksi perusteista miksi mä kävelin vapaana miehenä.
- Jos nyt jätätte mun perseeni rauhaan tytöt ja Insku menee sen Tirppansa kanssa sinne kaartoon ja Miksu menee istumaan katsomoon niin kuin kunnon sivistyneet ihmiset tekee, nappasin vapaalla kädelläni molempia tyttöjä ranteesta kiinni, sillä toinen oli varattu Rotan ohjille.
- Okei okei, älä nyt hikeenny, Insku pyöräytti silmiään ja maiskautti Tirpan mukaansa.

Mulla kesti hetki, että mä tajusin mitä sitä oltiin oikeasti tekemässä. Olihan ollut tarkoitus nousta Rotan selkään jo paljon aikaisemmin, jos nyt viimejouluista ei laskettu, mutta kaikkein turvallisimmalta tuntui aina vain pitää huoli, että ruuna pysyi suhteellisen sujuvassa kunnossa tuntilaisia varten. Elli oli lähettänyt viime viikolla niin napakan tekstiviestin siitä kuinka Rottaa oli aika alkaa ratsuttaa itkien tai nauraen, kun sillä oli ylimääräistä lihaa luiden ympärillä ja meillä hoitajilla oli muukin tarkoitus kun norkoilla tupakka suussa tallin takana. Se kolahti ja kovaa. Siksi mä suostuin nyt nousemaan Rotan selkään, vaikka tuntui että koko ruuna notkahti meikäläisen painosta.
- Vaikka sä olet iso mies, niin se ei tarkoita etteikö toi heppa jaksaisi sua kantaa, hyvin tää menee, Miksu nyökkäili mulle lohduttavasti.
- Älä puhu mulle kun alkeistuntilaiselle, murahdin.

Rotta tuntui mun alla tosi pieneltä. Sen olin todennut jo melkein vuosi sitten jouluna. Hain heti muutaman kierroksen jälkeen Rottaan vähän ryhtiä ja samalla tuntumaa koko evoseen, ettei tuntuisi kun istuisin ilmakerroksen päällä. Koko hevonen röhähti samantien ja valpastui. Kai se ymmärsi pääsevänsä tekemään töitä. Rotta oli hevonen, joka hieman yllätti. Sen käynti oli melko ryhdikästä, mutta sen kanssa piti löytää yhdessä rytmi tai se kulki epätasapainoisesti. Se oli kankea, ellei sitä lämmitellyt kunnolla ja työstänyt jatkuvasti. Se oli positiivinen ratsastuskoulun hevonen, joka ei välttämättä osannut antaa mitään ilmaiseksi. Se sopi mulle, taputin Rottaa ja siirsin sen raviin.

Me harjoiteltiin Rotan kanssa siirtymisiä, jotta sain sen hieman valpastumaan työntekoon. Annoin sille ohjaa, jotta sen oli helpompi pysyä ryhdissä eikä ahtautunut liikaa kasaan. Kokeilimme väistöjä ja taivutuksia ja lämmetessään Rotasta tuli erittäin innokas ja reipas ratsu. Käänsin Rotan keskiympyrälle Inskun ja Tirpan alkaessa jo laukata ja tutustuin ohjattavuuteen rauhassa ennen kuin pyysin Rotalta itseltään laukkaa. Silloin ruuna tuntui aavistuksen räjähävän käsistä ja yritti rikkoa itsensä kasasta ja päästä pitkäksi. Siksi päätin laukata puoli ympyrää ja ravata toisen puolen, kunnes nostosta tulisi toimiva ja mieleinen meille molemmille.

- Mä en todellakan osannut edes villeimissä kuvitelmissa osannut kuvitella että sä ratsastaisit noin hyvin, Insku hehkui Tirpan selässä ja ohitti kaikki Miksun latomat käskyt katsomosta. Myös Cella, Anni ja Rosa olivat leiriytyneet kentän viereen katsomaan ja supisivat keskenään niin vauhdikkaasti, ettei voinut olla varma pysyivätkö tytöt itsekään jutuissaan perässä.
- Kieltämättä aikamoinen yllätys, Miksu nyökkäili kun pääsi karjumisvaiheestaan eroon.
- Bravo, Rosa taputti katsomossa ja mä loin epäuskoisen katseen yli iloisiin ihmisiin. Se iloisuus oli meikäläisen mielestä niin epänormaalia, että suljin tytöt taas pois mielestäni ja keskityin Rottaan, jonka kanssa mun oli tarkoitus vielä ottaa pitkä ja rento laukkapätkä. Ruuna oli työskennellyt hyvin jo tarpeaksi kauan.

Rento laukka luonnistui Rotalta hyvin. Kun me siirryttiin loppuraveista käyntiin, taputtelin ruunaa erittäin tyytyväisenä ja keskityin hetken Inskun työskentelyyn. Tirppa oli saanut seurasta ja kovasta menosta niin paljon intoa itseensä, että se heitti ilmoille kaksi iloista pukkia ja Insku heilahti aavistuksen satulassa. moksiskaan tyttö ei ollut ollenkaan, taii ponien kanssa ilopukit olla tuttua hommaa.
- nyt mä oon vähän jolkotellut Tirpan kanssa, mutta enempää en viitti, kun sillä on estetunti vielä, tyttö kohautti olkiaan, kun ratsasti mun viereen. - Sä taas tuuppasin kunnolla Rotan kanssa, oon oikeesti yllättynyt sun salaisista taidoista joista et ole avautunut kellekkään.
- Antaa heppapoikien olla hiljaisia ja heppapoikia virnistin.

Rotta työnsi turpaansa uteliaana Tirppaa kohti, kun kerrankin tamma oli sopivalla kosketusetäisyydellä. tamma kuitenkin painoi korvat luimuun ja irvisteli tallikamulleen hieman,joten koin hyväksi ottaa aavistuksen etäisyyttä ennen kuin hoidokki innostuisi flirttailemaan Tirpalle samalla tavalla kuin minä Tirpan ratsastajalle.
- Mä rehellisesti luulin, että käyt täällä koska sut on pakotettu, Cellakin virnuili kentän laidalla Miksun vieressä norkoillessa.
- Ehkä te nyt pystytte suhtautumaan muhun enempi ihmiseen kuin hirviöön? naurahdin ja laskeudun Rotan selästä alas kentän reunalla.
- Ollaanko me muka käyttäydytty niin? Anni hätkähti.
- Aina kun oote nähny Andrein niin tuijotatte sitä kun aavetta, Rosa totesi.
- Älä, anteeks, ei tarkotuksella, sä näytät vaan vähän.... pelottavalta, Cella viuhtoi käsillään.

- Se on ihan okei, ette ole ensimmäisiä ihmisiä jotka sanoo noin, hymähdin hetken kuluttua. Rotta puuskaisi tyytyväisenä minun löysätessä satuöavyötä ja venytteli kaulaansa jopa aavistuksen väsyneenä. Mä taputtelin sitä kaulalle ja odotin Inskun olevan valmis ennen tallille suuntaamista.
- Tää ukko kaipaa kyllä hienoista pesua, se on ihan hikinen, hymähdin Miksulle ja Inskulle, kun muut tytöt suuntasivat sateen taas alkaessa oleskeluhuoneeseen. Mä riisuin Rotalta varusteet tallin käytävällä ja aiemmin aavistuksen hermostunut ja kaikkea tapahtuvaa htkähtävä hevonen ummisti nyt silmänsä ja antoi huulensa roikkua oikein pitkänä ja rentona.

- Oho! Näyttääpä Rotta työtä tehneeltä! hihkaisi Elli lähestyessään meitä kottikärryillä. 
- Kun aktoriteettisilta naisilta tulee vihaista vietiä, on sitä kai pakko tehdä mitä käsketään, virnuilin punatukkaiselle naiselle, joka naurahti pirteästi. Suurimmalla osalla tallin tytöistä taisi olla jonkinlainen hymyilemissairaus, sillä kaikki tuntuivat olevan iloisia. tai sitten hevosiin oli levitetty jotain maagista iloisuushuumetta. Ken tietää, toisaalta olinhan törmännyt tallille muutamaan otteeseen Emmyyn, joka oli näyttänyt enemmin pakokauhuiselta kuin iloiselta ja viime aikoina myös aina iloinen Cella oli enempi näyttänyt räjähtävältä tulivuorelta ja metsänpeikon risteytykseltä kuin iloiselta itseltään.

Suuntasimme Rotan kanssa pesuboksiin ja väänsin vesihanan auki. Ruuna hypähti saman tien kauemmas letkusta ja pörähti kauhistuneena, vaikka vesi ei ollut vielä edes koskettanut edes sen kaviota. Mä pyörittelin silmiäni sen dramaattisuudelle ja annoin veden suihkuta selälle, josta se valui hiljalleen alaspäin. Koko vesipesun ajan ruuna hörisi ja pörisi hermostuneena odottaen vain, että tämä hurja vesiletkuksi kutsuttu hirviö lopetaisi pienen hevosparan kiusaamisen ja saman tien kun sammutin veden ja laitoin vesiletkun paikalleen roikkumaan, Rotta tuntui taas aavistuksen rentoutuvan.
- Sä olet kyllä yksi dramaattisimmista yksilöistä joita mä olen tavannut, hörähdin hevoselle ja asettelin loimen sen selkään. Meikäläinen oli nyt suorittanut viikon velvollisuutensa hevosen vapaapäivänä, vaikka tiesin ettei työt olleet vielä tähän viikkoon loppuneet. Päästin Rotan omaan karsinaansa juuri sopivasti, kun oli heinien jako ja suuntasin sitten Inskun ja Tirpan luokse, jonne Miksu oli poistunut myös Inskun avuksi.

- No mitä tytöt, joko on Tirpsulille lässytetty tarpeeksi vai vieläkö se kaipaa sokeripaloja ja pusuja?
- oot kyllä välillä niin outo, ihan kun me oltaisiin sellaisin, Miksu pyöräytteli silmiään, mutta hänenkin naamansa vääristyi aavistuksen kun hän katseli Inskua halailemassa Tirppaa.
- Voi mikö ihana söpö poni olet, tässä on porkkana mun kaunis poniyksilöni, olehan kiltisti estetunnilla, me kuunneltiin Inskun puhuvan, mutta kun Miksu tyrskähti iloisesti, kääntyi Insku katsomaan meitä aavistuksen vihaisesti. - Mitä? Eikö rakkaille saa antaa hellyyttä?
- Yyy.. Jutteletko Andreille samalla tavalla iltasin kun pistät sen nukkumaan?
- Oo hiljaa!

- Mun täytyy lähteä töihin niin jäätkö Insku tänne vai..?
- Jään tänne sateiseen iltapäivään heppatyttöystävieni kanssa, tyttö totesi.
- Mä voin heittää sen sitten himaan, kun se on leperrellyt kaikille yhtä kauniisti kun Tirpalle, Miksu virnuili.
- Ootte sairaita, pudistelin päätäni ja suuntasin tallin oville.
- Älä unohda, että lupasit käydä tulomatkalla hakemassa mulle nugetteja! Insku huhuili.
- Mulle kans jotain, Miksu lisäsi. Olinko mä juuri jollain kierolla tavalla sitoutunut kahteen naiseen vai oliko mut vaan kiedottu pahasti kahden kieron naisen pikkurillin ympäri.

Andrei ja Rotta
7 hoitomerkintä

[Andrei]

Vapautta

Kyllähän naiset tietävät sen kirkkaan punaisen huulipunan sävyn, jota moni käyttää, mutta se sopii vain harvalle. Kauniit huulet oli painettu meikäläisen auton takalasiin ja en ollut uskoa, kun siinä oli lukenut "L was here". Minä kyllä tiesin mitä se tarkoitti. Se tarkoitti sitä, että vielä Mikaelaakin myrkyllinen ihminen oli ilmestynyt tähän kylään ja minä rakastin sitä myrkyllistä pientä käärmettä. Liekkijärveltä ihmisen etiminen ei ole vaikeaa, sillä täältä löytyi tasan kaksi paikkaa missä joku koditon voisi asua. 

Olin löytänyt elämäni käärmeen ja majoittanut hänet nyt vierashuoneeseeni. Olihan Inkeri hyvin varautunut parasta ystävääni Linoyta kohtaan, mutta sota ei ollut syttynyt. Vasta tänään minua oli alkanut pelottamaan, sillä olin luvannut kapakasta sille käärmeelle töitä ja siellä olisi täysin uusi järjestys huomenna kun palaisin sinne. Olin jättänyt ihanan käärmeeni toisen käärmeen nimeltään Mikaela vastuulle. Se tiesi ongelmia, pahoja, mutta ei minulla ollut vaihtoehtoja, kun olin tehnyt hattarapäästä työvuorovastaavan. 

Se että mulla oli kaksi käärmettä töissä ja yksi apina käymässä kotonaan, olin kerrankin vapaa viettämään aikaa Rotan kanssa ilman miljoonaa tallityttöjä ja rupattelua. Näin iltamyöhään Pyryn aloittaessa kohta iltatallia, me seisottiin Rotan kanssa maneesissa ihan kahdestaan ja ruuna pörisi meikäläisen kättä vasten uteliaana. Päästin riimunnarun irti Rotan riimusta ja ajoin sen sitten liikkeelle vapaaksi maneesiin. Olin vähentänyt taas ratsastuskertoja, sillä tunnit teki Rotan kanssa pitkälti tehtävänsä ja mulla oli tapana työskennllä rauhassa kun työskentelin. En pitänyt miljoonista arvostelevista silmistä.

Nyt Rotta ravasi häntä korkealla korvat kohti kattoa iloisesti pöristen uraa pitkin. Koko hevonen oli niin paljon vapautuneempi kuin yleensä arkisin, eikä sitä haitannut ujeltava tuuli tai epäilyttävä yksinäisyys. Ehkä Rotta leikki olevansa villihevonen suljetussa tilassa ja pian se alkaisi taistelemaan tietään ulos vankeudesta. Ainakin niin kauaksi aikaa kun oli iltaruokien aika ja se kipittäisi hurjaa vauhtia omaan karsinaan omille kauroilleen ettei vain jäisi mistään paitsi.

Meikäläistä hieman hymyilytti. Tuntui ettei maailmasta löytyisi yhtään samalla tavalla aitoa ihmistä kuin hevoset olivat. Hevoset ehkä olivat hyviä peittämään kipua, kun olivat pakoeläimiä, mutta ilon, vapauden ja rehellisyyden he kantoivat ylhäästi. Sen takia arvostin hevosia ja niiden olemassaoloa, se oli aitoa. Ihmiset kykenivät verhoamaan todellisen itsensä niin monen liinan taakse, ettei koskaan voinut olla varma minkäläiset ihmisen kanssa todellisuudessa oltiin tekemisissä. Aina jostain ihmisestä löytyi niin likainen puoli, että sitä oli mahdotonta sietää.

Sitten vihelsin Rotan takaisin luokseni ja reippaasti se hölkkäsi luokseni, ensimmäistä kertaa niin kuuliaisesti, ettei se tehnyt matkallaan yhtään mutkaa. Niinpä meikäläinen sai taputella Rottaa ensimmäistä kertaa elämässä erittäin tyytyväisenä, kun me suunnattiin takaisin talliin. Pyry ei edes nostanut katsettaan heiistä, kun me osuttiin Rotan kanssa samaan aikaan paikalle. Päästin vain Rotan aloittamaan iltaheiniensä kanssa ja painelin suoraan autolle. Meikäläisellä olisi vielä muutama tunti luppoaikaa ennen hurjia naisia huushollissa.

- Hei! Moi! Adalind, sellanen hemaseva blondi heilutti mulle kättään ja mä virnistin. Se siitä hurjista naisista tai vapaudesta.
- Ajattelin vaan sanoa, että sun autossa on rengas puhki, blondi virnisti vaivaantuneesti.
- Miten? 
- Saatto sattua vahinko, mutta parempi kun et tiedä, tyttö irvisti syyllisenä ja mä huokaisin. Se siitä vapaasta ajasta, mutta eihän noin kauniille naisille voinut koskaan suuttua.

Andrei ja Rotta

8 hoitomerkintä

[fifi]

Tarina alkaa...

Keräilin hirveällä ryminällä tavaroitani kasaan. Olin aiemmin päivällä nähnyt aaveen. Tai siis hoitajahaun tulokset, jotka väittivät että minut oltiin oikeasti valittu Rotan hoitajaksi. Kello oli vähän yli kaksi, kun työntäydyin ulko-ovesta kangaskassi mukanani. Päässäni takoi yksi ajatus. Lyhyen kävelymatkan aikana kaaduin kaksi kertaa ojaan, ja meinasin jäädä auton alle. Kai tää tyttö on vähän sekaisin, mikä ei ole uutta, mutta nyt mä olen Rottasekaisin. Minulla oli mukanani avaamaton pussillinen heppanameja, jotka olin ostanut entiselle liikutushevoselleni Dimelle. Lisäksi kassista löytyi kirpputorilta ostamani ratsastuskypärä, tallikengät, sekä villapaita siltä varalta että arvioisin säätilan väärin. Ei muuten olisi ensimmäinen kerta.

Seppeleen tallirakennus näkyi edessäni pikemmin kuin olin uskonutkaan. Olin juossut hirveää kyytiä melkein koko matkan, mutta yllätyin silti, kuinka nopeasti parin kilometrin matkan saattoi taittaa. Tuntui epätodelliselta. Pakottauduin kuitenkin uskomaan, etten tarvinnut haarukaniskuja tietääkseni että olin valveilla. Tai vaikken olisikaan, tämä uni oli niin ihana, etten halunnutkaan herätä. Koskaan. Olin jutellut jo monen ihmisen kanssa, ja tunsin oloni sosiaalisemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Tämän hetken epätodellinen olo johtui kuitenkin puhtaasti siitä, että sain avata hoitajakaapin, ja laittaa sinne omat tavarani. Aukaisin heppanamipussin rapistellen, ja nappasin muutaman mukaani. Ja huomioikaa, että olin juuri avannut ja sulkenut ihan oman hoitajakaappini.

Hyppelin innosta pinkeänä portaat alas. Hidastin vauhtini kävelyksi, ja nappasin mukaani harjat. Joku oli näköjään hakenut Rotan jo karsinaansa. Kun avasin oven, sain vastaukseksi ihmettelevän katseen. Rotta näytti niin huvittavalta, että purskahdin hervottomaan nauruun. Nauroin pois kaiken jännityksen ja hämmästyksen, jäljelle jäi muutaman minuutin kikattamisen jälkeen vain suunnaton onnentunne. Ruuna tosin katsoi minua vielä hämmästyneemmin kuin hetkeä aiemmin, mutta lahjoin sen heppanamilla ainakin sen verran omalle puolelleni, että suloinen karvakorvani pörisi ja rentoutui silminnähden. Sitaisin sen varmuuden vuoksi kalteriin, ja rapsuttelin ja harjailin ruunaa.

Toki se vielä liikehti hieman hermostuneen oloisesti, muttei enää katsonut minua kuin kaksipäistä vihreää herkkutattia. Hetken kuluttua paikalle ilmaantui topakan oloinen tuntilainen varusteiden kanssa. Tyttö rapsutti Rottaa sään kohdalta ja varusti sen niin varman näköisesti, että tunsin itseni melko tarpeettomaksi. Norkoilin kuitenkin ovensuussa katselemassa herasilmäistä prinssiäni. Kun ratsukko reilun vartin kuluttua katosi kohti maneesia, jäin onnessani seisoskelemaan käytävälle. Ensin ajattelin puhdistaa hoitohevoseni varusteet, mutta muistin että ehkä ne olivat sen päällä. Läimäytin käden otsalleni, ja päädyin puhdistamaan harjoja jo irtoavasta talvikarvasta. Tiesin niiden olevan parin harjauskerran jälkeen taas saman näköiset, mutta työtä se on turhakin työ.

Olin lakaissut käytävää viimeisen viisitoista minuuttia. Oikeasti se oli ollut siisti jo alunperinkin, mutten malttanut lähteä vielä kotiin. Rotta palaisi tunnilta millä hetkellä hyvänsä, ja halusin ehdottomasti vielä sanoa sille heipat ennen kotiinlähtöäni. Ulkoa alkoi kuulua puheensorinaa ja kavioiden kopsetta. Kiiruhdin viemään luutaa pois, kun Rotta ja vakava tuntilainen marssivat karsinalle. Olin juuri avaamassa suutani kysyäkseni tunnista, kun Rottaa ratsastanut tyttö huokaisi:

- Hyvä kun sä olet vielä täällä! Pystytkö mitenkään hoitamaan tätä pois?
- Tietty, vastasin. - Mutta miksi?
Brunette kiemurteli hetken ennen kuin vastasi:
- Mun äiti tuli just maneesiin, ja kertoi että isä on joutunu sairaalaan. Se odottaa autossa.
- Voi kauheeta, älähdin myötätuntoisesti. Tyttö näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun.
- Voinko mä mennä? hän kysyi hiljaa.
- Tietysti, hymähdin melko turhalle kysymykselle. - Mä hoidan Rotan kyllä.
- Kiitos, tuntilainen henkäisi yrittäen hymyillä.

Kuulin pikavauhtia nakuttavien ratsastuskenkien kopseen käytävältä, ja vilkaisin vieressäni tapittavaa ruunaa. Toki olin säikähtänyt tytön puolesta, mutta nyt kasvoni sulivat hymyyn. Saisin olla vielä hetken ruunaseni kanssa kahden. Koskaan ei olisi saanut iloita toiden ihmisen epäonnesta, moitin itseäni, ja aloin riisumaan satulaa. Rotta tuijotti minua joka sekunti herkeämättä, ja liikahteli hieman, mutta sain sen helposti riisuttua varusteistaan. Harjasin ruunan läpi, ja levitin hikiloimen sen selkään. Tyttö oli pistänyt sen ihan kunnolla töihin, joten oletin ettei kuivausloimi ollut ainakaan pahasta. Rapsutin ruunan otsaa, ja se ummisti silmänsä hetkeksi. Kun päästin hevosen takaisin karsinaansa, olin varma että meistä tulisi vielä oikein hyvät kaverit.

[fifi]

Syypää mun hymyyn...

Kello oli kolkutellut kymmentä, kun olin ponkaissut sängystä ylös. Tai siis olisi kolkutellut, ellei mun herätyskello olisi pysähtynyt. Kirosin hetken itsekseni, sillä herättyäni kunnolla muistin, että mun olisi pitänyt olla kahdeksalta koulussa tekemässä matikan koe. Jo silloin teki mieli haudata pää tyynyyn, ja nukkua kaikin mokomin koko päivä. Mutta enhän mä voinut, vaan puin huokaisten vaatteet ylleni. Pommiin nukkumisestakin huolimatta takana olivat huimat viiden tunnin yöunet. Kolistelin itseni keittiöön, ja käännyin ovelta takaisin. Mulla oli aivan jäätävä nälkä, mutten tosiaankaan ehtinyt nyt syömään. Kurkistin äidin makuuhuoneeseen, jossa nökötti koskematon sänky. Just. Se ei ollut ollut taaskaan kotona koko yönä.

Juoksin säähän nähden aivan liian lämpimissä vaatteissa bussipysäkille päin, vain nähdäkseni bussi viitosen takavalot. Siis sen bussin, jolla mä olin suunnitellut lähteväni. Kaiken lisäksi bussi taisi olla ainoa tämän pikkupitäjän halki kulkeva koko päivänä. Paiskasin koululaukun ja tallikassin maahan, ja hetken harkitsin heittäytyväni itse perässä. Tyydyin vain jupisemaan itsekseni niin rumaa tekstiä, ettei sitä voi tähän kirjoittaa. Vaihdoin liian kuuman toppatakin siniseen tallitakkiin, jonka hihassa oli Rotan kuolaläiskä. Koululle asti pääsin vasta ennen kahtatoista. Pyytelin anteeksi aineenopettajilta, joiden tunneilla mun olisi pitänyt jo tänä aamuna käydä. Matikanmaikan juttusille en edes vielä lähtenyt, vaan päätin lykätä sitä huomiseen. Sillä kuka nyt haluaisi haukkujen lisäksi kuulla, että oli saanut hylätyn kokeesta. No, tulos olisi joka tapauksessa ollut vitonen tai korkeintaan kutonen.

Iltapäivän tunnit kuluivat hitaammin kuin koskaan. Kello luokan seinällä tuntui kiusaavan minua tarkoituksella, eikä äidinkielenopettajakaan tahtonut tehdä loppua painajaisesta. Taululle nimittäin ilmestyi uhkaava kirjoitus: "huomiseksi vähintään kolmen sivun tutkielma suomen kielen synnystä". Kello pärähti soimaan, ja pamautin kalloni pöytään. Miksei mistään tullut tänään hevonhäntääkään?

Mutta koska mä olen ilmeisesti aika tyhmä, lähdin silti tallille. Koska kaikissa hevosoppaissahan neuvotaan työskentelemään kopukoiden kanssa vain kun on poikkeuksellisen pahalla tuulella. Eikö niin? Yhtä kaikki, hain Rotan sisään, ja harjasin sen läpi. Check. Näiden perustoimenpiteiden jälkeen tää tyttö rymisteli yläkertaan, ja valtasi typötyhjän oleskeluhuoneen sohvan. Missä kaikki muuten oikeastaan olivat? Samapa tuo mulle. Ummistin silmäni ihan hetkeksi. Ja eiköhän samalla sekuntilla sisään kolistellut lauma iloisesti pajattavia tallityttöjä.

Kävelin ulos tihkusateeseen, koska säätila myötäili ilmeisesti mun mielentilaani. Ja siinä mä sitten seisoin, ihan tarpeeksi kauan. Kun palailin takaisin talliin, oli mun prinssini jo lähtenyt tunnille. Kiipesin takaisin oleskeluhuoneeseen. Istahdin penkille ja aloin hörppimään kahvia. Wilma istahti viereeni, ja alkoi innoissaan höpöttää jotakin. Kuuntelin puolella korvalla, ja lyhyehkön sananvaihdon jälkeen olin jo vähän paremmalla tuulella. Punapää virnisti mulle, ja lähti talsimaan ulos. Niin teki hiljalleen yksi jos toinenkin, ja lopulta huomasin istuvani huoneessa yksin. Kello oli melkein kymmenen, ja kaikki olivat kotona. Tajusin, etten ollut näyttänyt naamaani Seppeleen henkilökunnalle tai tuntilaisille koko päivänä. Hups.

En antanut oman surkean päiväni haitata. Kävelin Rotan karsinaan, ja katselin kuinka se mutusteli yöheiniään. Hetken mielijohteesta kävin hakemassa kypärän ja suitset, ja talutin lievästi sanottuna hämmästyneen oloisen Ruunan pihalle.

- Mä tiiän että sä oot jo ollu hommissa, kuiskasin hevosen korvaan. Vastaus oli pärskähdys.
- Mut tää vie vaan hetken, supatin, ja kiipesin jakkaralta hevosen selkään.

Kiersin kentän yhden ainoan kerran. Sitten Rotta pysähtyi. En vastustellut. Sade oli muuttunut tähtiyöksi ja pakkaseksi. Hevosen lämpö hohkasi allani, ja annoin käteni liukua pitkin ruskeaa kaulaa. Seisoimme hetken hiljaa. Kasvoni vääntyivät väkisinkin hymyyn. Kun talutin ruunan takaisin talliin, en ollutkaan enää pahalla tuulella.  Ja niin, suljettuani karsinan oven, lähdin kävelemään melkein täyden kuun valossa takaisin kotiin.

[fifi]

Ratsu Reima

Tänään mä olin tehnyt sen. Ratsastanut Rotalla. Ellei sitä hetkeä ilman satulaa laskettu, en ollut koskaan ennen ollut ruunan selässä. Tänään Rotta oli kuitenkin ollut vapaalla, joten olin ottanut härkää sarvista ja järjestäytynyt maneesiin kun siellä ei ollut tunteja. Varustin ruunaa pitkään ja hartaasti, ja käytin harjaamiseenkin tavallista enenmmän aikaa. Myönnettäkööt siispä että olin hiukan jännittynyt. Maneesissa kävelimme pitkän aikaa rennolla ohjalla. Hevosen keinuttava liike tuntui turvalliselta, ja satula narahteli silloin tällöin pienesti. Siellä minä olin kotona, hevosen selässä. Maneesin katsomossa keikkui parvellinen hoitajia, jotka seurasivat mun jokaista liikettä silmä kovana. Arviolta viiden minuutin kuluttua en kestänyt tikarisilmiä enää, vaan otin ohjat tuntumalle. Ratsastin avotaivutuksia ja ympyröitä. Keskikäyntiä. Hevonen toimi käyntitehtävissä varmasti, joten kosketin sen kylkiä pohkeillani. Ruuna siirtyi raviin.

Valehtelisin jos väittäisin, että osasin mukautua hevosen raviliikkeeseen kunnolla. Harjoitusravin totesin nopeasti mahdottomaksi, joten päätin ratsastaa kolmikaarista kiemurauraa keventäen. Lisäksi tein toiselle pitkälle sivulle käyntisiirtymisen. Hevonen oli edelleen mukavasti kuulolla, joten käänsin sen ympyrälle ja nostin harjoituslaukan. Laukka keinutti, se oli ehdoton lempiaskellajini. Laukassa keskityin vain asetuksiin ja vaivattomaan etenemiseen. En laukannut montaa ymprää, kunhan testailin vähän molempiin suuntiin.

Loppukäyntejä kävellessämme olin lievästi sanottuna ekstaasissa. Hevonen oli juuri niin ihana, kuin olin sen kuvitellutkin olevan. En ollut ratsastanut puolta tuntia kauempaa, enkä vaatinut ruunalta mitään sen kummempaa. Seuraavalla kerralla saattaisin ehkä kyetä ratsastamaankin fiilistelemisen sijasta. Heivautin itseni alas selästä ja nostin jalustimet ylös. Ruuna hankasi päätään kylkeeni, ja pärskähti siirtyessään käyntiin. Ruuna oli niin symppis, että sitä olisi voinut halata. Katse oli joka tilanteessa tarkka, mutta jotenlkin hämmentynyt. En osannut sanoa, mitä se oikeasti ajatteli, mutta siltä se näytti.

Talutin hevosen talliin, ja keskellä käytävää vastaan käveli Anne.

- Oletko ollut ratsastamassa? hän kysyi.
-Joo, vastasin. -Tää on aivan superihana!
- Kiva kun tykkäät, ratsastuksenopettaja hymyli.

Mieleni olisi saattanut keskustella jonkun kanssa pidempäänkin, mutta hoidin vain Rotan rivakasti pois. Silloin vielä ajattelin, että minun olisi pakko lähteä vielä kiireellä kotiin lukemaan maantiedon kokeeseen. Tai piirtelemään hevosenkuvia maantsan vihon marginaaliin, mutta väliäkö sillä. Hylkäsin ajatuksen, ja painelin hakemaan Rotan suitset ja puhdistustarvikkeet. Puhdistin suitset, ja könysin täpötäyteen oleskeluhuoneeseen. Tuloani ei suuremmin noteerattu, ellei muutamaa kiinnostuneena mua kohti kääntynyttä silmäparia laskettu. Katseellani hain vapaata istumapaikka, ja lopulta istahdin penkille, ja kuuntelin hyvän tovin muiden huutokilpailua. Sitten täysin varoittamatta joku sanoikin mulle jotain. Tai oikeastaan kysyi:

- Olitko sä se Rotan uusi hoitaja?
-Juu, olen mä, sain vastattua. Olin tunnistanut kysyjän Emmyksi. Oletin keskustelun laantuvan siihen, mutta yllättäen joku muukin aukaisi suunsa. Tai siis joku nimeltä Clara.
- No, oletko viihtynyt?
-Joo, olenhan mä, tää talli on ihan tosi ihan, henkäisin.
- No kiva, vastasi tällä kertaa Emmy. Hymyilin. Muut näyttivät jälleen syventyvän omiin keskusteluihinsa, mutta en kokenut itseäni niin ulkopuoliseksi.

Käväisin kaapillani vaihtamassa tallikengät nilkkureihin, ja heilautin kättä muille hoitajille. Mun olisi nimittäin OIKEASTI pakko päästä läpi HUOMISESTA kokeesta. Että ei mulla mikään kiire ollut koskaan ollutkaan. Ja hoidan kaiken, etenkin kouluasiat aina hyvissä ajoin.

[fifi]

Halaus


 Lompsottelin viimeaikaisesta normista poiketen hyvillä mielin hakemaan hoitohevostani sisälle. Toivottavasti kevät oli tehnyt tehtävänsä, ja olisin kaikkien muiden suomalaisten tavoin hyvällä tuulella aina syksyn ensisateisiin saakka. Saatuani ruunan käsiini halasin sitä, oikeastaan vailla varsinaista syytä. Tai olihan mulla syy, Rotta. Hevonen ehkä vilkaisi minua mahdollisesti aavistuksen kummastuneena, mutta huokaisi samalla syvään.

[fifi]

Ihan pimeitä

- Hullu!
-Jaa minä vai? virnistin minua tuijottavalle hoitajalaumalle.
- No ei kun tuo toinen Fifi tuossa, joku kommentoi. Kelasin hetken mielessäni asioita. Olinko unohtanut jotakin tärkeää? Tai kenties kävellyt jotakuta päin tullessani yläkertaan? Tiesin kuitenkin ihan hyvin, miksi olin hullu. Mulla oli päälläni lyhythihainen T-paita ja caprihousut, vaikka ulkona lämpötila ei ollut paljoa nollan yläpuolella.
- No hei, jos ei kesä tule Fifin luokse, niin Fifi lähtee kesän tykö, veistelin levitellen puolustelevasti käsiäni.
- Ihan pimee, Katsu naurahti, ja sen jälkeen kaikki alkoivat keskittyä omiin hommiinsa.

***

- Terve, kuiskasin minua korvat hörössä tuijottavalle ruunalle. Kyhnytin sitä vähän harjan alta, ennen kuin rahtasin sen puomille harjattavaksi. Koska siellä oli kesä, piste.
 
 Tallin alue oli täynnä hoitajia ihan väärien hevosten kanssa, joten jätin suosiolla ratsastamisen, ja suitsin ruunan taluttaakseni sitä hetken. En mä olisi periaatteessa niitä tarvinnut, mutta käytäntö oli eri asia. En ottaisi turhia riskejä.

Kävelimme hetken minne sattuu, ja vielä vähän sinne ja tänne. Jouduin toteamaan, ettei ideassa ollut mitään järkeä, ja lähdin tällä kertaa talliin päin.

Olin aivan kohmeessa. Kuin jääkalikka. Taistelin tuikitavallisia suitsia Rotan päästä ainakin tunnin. Sormet eivät liikkuneet. Halasin varusteenpoistourakan jälkeen hevosta pitkään ja hartaasti. Annoin sen lämmön valua itseeni, ja vakuuttelin samalla oven luona tuijottavalle Annelle, ettei mulla tosiaankaan ollut yhtään kylmä, ja että päästäisin kyllä hevosen ihan kohta.

Sitten tein jotakin, mitä en ole tehnyt vuosikausiin. Kaivoin puhelimen taskustani, ja etsin sieltä numeron. Äiti.

-Öö, tota, voisitko sä hakea mut? kysyin takellellen. Kyllähän mä olin pakostakin tekemisisssä sen kanssa, mutta harvemmin vaadin yhtään mitään. Jollei kauppaanlähtöä tai imurointia laskettu.

- Etkö sinä sitä parin kilometrin matkaa jaksa kävellä? ääni oli yllättynyt. Kuulin kuitenkin samaan aikaan, kuinka puhelun taustalla ovi kävi, ja äiti lähti kohti kälyistä pientä sinistä kotteroaan.

- Viiden minuutin päästä täältä Seppeleestä, totesin, ja suljin ikivanhan rämänokiani.

[fifi]

Taitaa tulla kesä...

Okei. Nyt menee kliseiseksi, mutta jos joku haluaa lukea glittersydämin koristeltua tarinaa ilman glittersydämiä, on oikeassa paikassa. Ja ai niin, tämän hoitokertomuksen on kirjoittanut ruusunpunaisten lasien läpi katsova, kevätfiiliksissä oleva hoitaja. Nyt on varoitettu. Aloitetaan.

Kävelin sisään tallin ovista. Aurinko helotti ulkona siihen malliin, että jos en olisi ollut jälleen kerran niin hyvällä tuulella, olisin varmasti marmattanut sen varmasti aiheuttavan päänsäryn. Hyppelin hyvillä mielin kohti tarhoja. Vihersi. Ja eihän se olisi ollut kevätpäivä eikä mikään, jos linnut eivät olisi laulaneet kuin viimeistä päivää. Talvikarvanroippeitaan paraikaa irrottava Rotta käveli askeleen tai pari lähemmän katsomaan, mutta kun se huomasi, ettei tulijalla ollut herkkuja mukana, ruuna tyytyi seisoskelemaan korvat hörössä aloillaan, kun otin sen kiinni.

Mieleni teki suunnattomasti jatkaa loikkimista, mutta hillitsin itseni värittäen päähäni mielikuvan sinkoilevaa taluttajaa pakoon sinkoilevasta hevosesta. Tosin, ruuna ei näyttänyt ihan hirmuisesti siltä, että se olisi minnekään ollut siitä lähdössä.

- Voititikos lotossa, vai mikä noin hymyilyttää, vastaan tallipihassa kävellyt tuntilainen kysäisi.

- En tainnut, mutta ei sen väliä, hymyilin, ja jatkoin hevosen taluttamista. En osannut vieläkään olla luonteva muiden tallilaisten seurassa, ja toivoin, etten ollut antanut muille itsestäni epäkohteliasta vaikutelmaa. Okei, kyllähän tämä tyttö puhui kalkatti, ja saattoi keskustella pidempiäkin pätkiä milloin kenenkin kanssa, mutta mukaan mahtui myös näitä vuosituhannen lyhyimpiä keskusteluita. Vilkaisin vieressä kävelevää ruunaa, ja totesin, että sille ei välttämättä ainakaan ollut sen suurempaa väliä, puhuinko vai olinko puhumatta. Saati sitten, että mitä puhuin.

Hevosen harjaaminen oli mielestäni ollut aina karvanlähtöaikaan erityisen hauskaa. Tässä kohti aika moni muu hevosihminen varmasti katsoisi pitkään, mutta niin se vain oli. Olen melko varma, että vaikka suloinen Rotta pitikin koko ajan korviaan tiukasti hörössä vilkuillen uteliaasti ympärilleen tutussa paikassa, vihasi se sisimmässään harjausintoani. Karvaa ei irronut enää yhtä paljoa kuin viikko sitten, ja melko nopeasti sain pujotettua ruunalle suitset päähän. En aikonut selkään. En kuitenkaan ollut malttanut jättää hevosta viettämään täysin Fifitöntä vapaapäivää.

Palasimme takaisin aurinkoiselle tallipihalle. Suunnitelmissani oli käydä kiertämässä valaistu maastolenkki, vaikka sen sanominen ihmeelliseltä kuulostikin, toukokuussa, kahden aikaan iltäpäivällä. Syitä tähän oli kaksi. Ensimmäinen oli se, että en uskaltanut lähteä hevosen kanssa kauemmas, ja toinen se, että sammutettuja valoja seuraamalla löytäisin takuuvarmasti lenkin ympäri. Olin kiinnittänyt riimunnarun ohjien tilalle suitsiin, ja pääsimme lähtemään hyvinkin nopeasti. Rotta tuntui narun päässä innokkaalta ja hieman jännittyneeltä. Rapsutin sitä harjan alta, kävellessämme halki kevätmaiseman. Lumet olivat aikalailla sulaneet pois, ja siellä täällä oli vihreitä puskia. Nyhtäisin maasta muutaman ruohonkorren ja työnsin ne ruunan turvan eteen.

Lyhyt maastolenkki oli sujunut aikalailla järkevästi, ja saatoin hyvillä mielin viedä Rotan kavioiden tarkistamisen ja suitsien riimuun vaihtamisen jälkeen takaisin ulos. Kello ei ollut vielä paljon mitään, joten ruuna saisi vielä olla jonkin aikaa tarhailemassa ilman häiritseviä hoitajia.

[fifi]

Nerot on huonoja koulussa?

- Ei hiivatti! parkaisin. - Keskiarvo on vaan 6,1!

- Ihan oikeesti? Fiia kysyi huokaisten. En tiennyt, millainen mestari hän oli peruskouluaikanaan ollut, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä minua parempi.

- Jep, huokaisin. Olin vältellyt keskiarvon laskemista viime lauantaista asti, vaikka jopa minun matikkapäälläni oli ollut pääteltävissä sen olevan kuutosen paremmalla puolella.

- Mikä sulla oli jouluna? Wilma liittyi keskusteluun sivummalta. Tai siis jos mun epämääräistä vaikerrustani ja Fiian päivittelyä nyt saattoi keskusteluksi kutsua.

- 5,8, totesin yrittäen virnistää. - Eli kyllä mä paransin. Ja sitä paitsi, Albert Einsteinkin oli huono koulussa.

- No juu, mutta montako kertaa luit kokeisiin? Ja sitäpaitsi, et sä nyt ehkä ihan siihen Einsteiniin voi vedota, Wilma jatkoi selkeästi nauruaan pidätellen.

- Aika monta. Edellisenä iltana. Lasketaanko ne? kysyin.

- Ei todellakaan, Nette murahti kävellessään ohi.

Siinä kohtaa purskahdin nauruun. Olisihan mun nyt hyvänen aika pakko parantaa ensi vuonna aivan järkyttävän paljon, jos aioin toteuttaa puoletkaan niistä hatarista suunnitelmistani tulevaisuuden suhteen. Tai vaihtoehtoisesti jäädä loppuiäkseni aikaansa tallilla kuluttavaksi ja ruokavalionsa suklaasta ja kahvista koostavaksi idiootiksi. Tosin, jos jotakin positiivista täytyi sanoa, niin hevosten parissa olin varsinainen perfektionisti. Tai ehkä ainakin kahdeksankyt prosenttia tarkempi ja järkevämpi kuin muissa asioissa. Olin pessyt Rotan harjat jo kaksi kertaa tänään, jotta sain varmasti puhdasta jälkeä. Satulan ja suitset olin putsannut huolella viikonloppuna, ja hevonenkin oli harjattu. En halunnut tietää, oliko se jo käynyt piehtaroimassa siistimissessioni jälkeen.

Anne oli parhaillaan pitämässä junnujen puomituntia kentällä, enkä kateillut turvaliiveihin sonnustautuneita tyttöjä hevosten selässä. Jos mulla oli kulahtaneessa rotan kuolaläiskien täplittämässä T-paidassani ja shortseissani ihan riittävän lämmin, saatoin vain kuvitella, kuinka tukalan kuuma puomitehtävää hinkuttavilla tuntilaisilla oli. Olin ollut Annen tunnilla vasta muutaman kerran, mutta jo niiden perusteella saatoin sanoa, ettei ratsastuksenopettaja päästänyt ketään liian helpolla. Muut näyttivät irtoilevan yksi kerrallaan rykelmästämme omiin hommiinsa, enkä jaksanut jäädä aidalle yksinäni notkumaan.

Kävin rapsuttelemassa Rottaa, mutta totesin, että senkin täytyi saada aina silloin tällöin olla ihan rauhassa. Se oli puunattu jo kerran tänään. Niinpä päädyin lähtemään kotiin pohtien, josko saisin äidin ajettua vielä tänään selaamaan vaikka kirjaston työpaikkailmoituksia, tai jotakin muuta järkevää muistuttavaa.

***

Marssin sisään ovesta. Kun näin äidin istuvan keittiön pöydän ääressä syömässä ketsupilla kuorrutettuja makaroneja, pamautin asiani ennen kuin ehdin ajatella sen tarkemmin:

- Mene käymään kirjastossa, ja hanki itelles töitä!

- Anteeksi? Luuletko sinä tyttö voivasi sanoa aikuiselle ihmiselle, että mitä täytyy tehdä, ja mitä ei? äidin ääni oli suuttunut.

- Voin. Mä oon yksinkertaisesti väsynyt siihen, että ikinä ei ole rahaa mihinkään. Siihen, että mä saan siivota täällä, ja käydä kaupassa ostamassa nuudeleita, kun sä oot niiden juoppokavereides kanssa missä lie! Sä pistät puolet niistä vähistä rahoistas suoraan Alkon kassaan, ja lopuilla mä ostan makaronia ja puurohiutaleita! Me ei ikinä tultais toimeen jos me ei saatais asua täällä. Sä oot kolkytäkuus vuotta vanha, ja asut siskos autotallin päädyssä!

- Fifi! Yritä edes käyttäytyä!

- Mä sain just maailmanhistorian huonoimman todistuksen, kun mun on itteni lisäks pitänyt pitää huolta sekä Rotasta että susta! Nyt hitto soikoon, ota auto, ja aja sen oven eteen, jossa lukee "kirjasto". Kävele sisälle, mene istumaan tietokoneelle, ja etsi avoimia työpaikkoja. Semmoisen matkan päästä, että sä voit körötellä sinne tolla rotiskolla. Ei oo vaikeeta. Vaihda sitä ennen pyjama pois päältä! karjuin sen verran kovaa, että varmasti kaikki kilometrin säteellä kuulivat.

Äiti oli hetken hiljaa, käveli makuuhuoneeseensa, veti jalkaansa farkut ja ylleen valkoisen t-paidan. Sitten se otti ikivanhan Ladamme avaimet naulakosta, ja nyökkäsi mulle ulko-ovelta. Rojahdin istumaan sängylleni, ja huokaisin. Olipa taas tullut huudettua, mutta ilmeisesti siitä oli ollut hyötyä. Oikaisin itseni sängylle, ja etsin käsiini sen hyvältä vaikuttavan romaanin, jota olin aloittanut vasta viitisenkymmentä sivua.

[fifi]

Yksi neljästä...



Puhalsin hahtuvia siitä joskus keltaisena kukkineesta voikukasta tuuleen, suoraan kohti hoitohevostani.
- Kesä on ehdottomasti yks mun neljästä suosikkivuodenajasta, mutisin ruunalle. Rotta pärskähti. Se taisi olla samaa mieltä.

[fifi]

Ruohonleikkuri



- Syöhän nyt oikein paljon, mutisin ruunalle. Se oli laidunloman vuoksi jo valmiiksi normaalia pyöreämmässä kunnossa, mutta niinhän hevosen kesällä kuului ollakin.

*Pahoittelut taas laadusta!*