Eelan Hoitokirja

[Anne]

Eela tykkää satuloinnista <3




Spessu Kuúlle!

[Kuú]

Laukkaan ja jossitteluun on helppo tuudittautua

Eela hääräsi tuttuun tapaan tallipihalla, kun sujautin jalkani jalustimeen ja ponnistin sen selkään. Samantien pyysin Eelan liikkelle, se toimi jo ajatuksen nopeudella. Ainakin silloin kun päämäärä oli sama. Pakenimme maastoon.

Tuntui, että ajasta ennen lähteviä ja saapuvia, kolisevia ja täriseviä trailereita ja sinne tänne säntäileviä innokaita tulokkaita - hevosia ja ihmisiä - oli kuukausia.
Surin hiljaa mielessäni Hestiaa. Miten olinkin mennyt kiinnostumaan siitä ja miten se olikin vain lähtenyt, myyty pois... Minulla oli ollut tilaisuuteni, vappu, ja aina vain olin siirtänyt, ollut huomioimatta ajatusta, joka koputteli olemassaolostaan pienin kavioin. Mutta koskaan en ollut mennyt nykäisemään Annea hihasta, ja missä välissä olisinkaan.

Minäkö olisin voinut vaihtaa Eelan? Se oli ystäväni. Tosipaikan edessä... En. Enhän? Kuinka ystävän voi myydä, vaihtaa? Tässä se ravasi rennosti, tutusti. Mitä huolit? se kysyi, tai oli kysymättä. Ei kai sen tarvinnut. Kaikki uusi vain sai pääni pyörälle. Suomenlahden takaa ja mistäkin milloin löytyi ihmeitä, jotka nyt valloittivat Seppeleenssä. Kai minäkin tutustuisin niihin.

Pyrähdimme laukkaan. Hiljaiseen ja sitten kiihtyvään, huolellisesti hiljaisen pellon reunalla, joka kohta kiihtyisi kasvuun.

Mitä oli tämä muutoksen aika?

Kuú & Eela 20HM

[Anne]

Klinikka



Eela oli Annen demoratsuna Seben klinikassa 6.6.2015. Hieno tyttö!

[Kuú]

Alkutalven auringossa oli lämmin, haikea sävy, kuin vanhassa valokuvassa. Kuuset heilauttelivat havujaan, haapa havisutti hiljaa paljaita oksiaan. Hevosen askeleet kopsahtelivat vaimeasti maahan, harja heilahti tuulessa.

Kuljin tumman tamman vierellä, sovin siihen niin kovin hyvin. Eela kulki rennosti ja havainnoi elämän ympärillään, minutkin. Lempeä ja täynnä intoa.

Poikettiin polulta. Heinät suhisivat jaloissa ja hymyilytti hiukan. Pysähdyttiin rauhassa niitylle. Eela käänteli päätään ja näpersi sitten olkapäätäni. Rauha juurrutti meidät siihen.

Minun matkani jatkuisi nyt Liekkijärveltä eteenpäin, mutta Eela jäisi tänne. Täällä oli sen lauma, sen koti.

"Oon oppinut siulta valtavan paljon. Me ollaan hikoiltu tunneilla ja voitettu tallikisat, me ollaan laukattu jäisen järven yli, uitu kesään ja Liekkijärveen. Kuljettu syksyt ja keväät, metsät. Kiukkuiltu ja ystävystytty. Nautittu kaikesta."
Juttelin hiljaa meille. Niityllä ja monien monien hetkien päästä tutussa tarhassa.
"Ehkä me nähdään vielä. Heihei, rakas Eela."
Hymyilin. Tallitien päässä tuuli toi luokseni vielä ystävällisen hörähdyksen.

Rakkaudella
Kuú ja Eela ♥

[Fiia]

torstai 10. joulukuuta 2015

Olen juuri laittanut Elmon junioreiden helppo B -tunnille valmiiksi ja astelen kohti portaikkoa glögimukin kuva mielessäni, kun nurkan takaa ilmestyvä Anne blokkaa tieni ja pyytää minut mukaansa toimistoon.
”Toki”, nyökäytän päätäni ja seuraan Annea ovesta sisään. Mietin kuumeisesti, unohdinko tulla taluttamaan Elmoa alkeistunnille tai märät suojat ämpäriin likoamaan viikoksi tai muuta yhtä laitonta, mutta en keksi mitään.

Silti en sekopäisimmissä päiväunissanikaan olisi osannut nähdä ennalta, mitä Annella on sanottavanaan.
”Nyt kun Eelalla ei ole hoitajaa”, nainen aloittaa istuuduttuaan pöydän taakse, ”kiinnostaisiko sua alkaa hoitamaan ja ratsastamaan sitä tässä Elmon ohella? Sen kanssa pääsisit hyvin etenemään, Eelahan kun on pientä hienosäätöä vaille valmis vaativiin luokkiin.”
Räpäytän silmiäni hitaasti ja seison ikuisuudelta tuntuvan mutta todennäköisesti vain yhden sekunnin ajan paikoillani, ennen kuin Annen ehdotus saavuttaa tajunnan. Ai että kiinnostaisiko? Jos totta puhutaan, en keksi mitään, mikä kiinnostaisi enemmän.

”Tottakai”, vastaan havahduttuani. ”Tietty kiinnostaa! Kiitos paljon, kun kysyit mua, ihan mahtavaa.”
Anne läiskäyttää tyytyväisen näköisenä kätensä yhteen. ”Hienoa! Se on sitten sovittu. Voit kokeilla sitä vaikka saman tien, kun se tulee tunnilta, jos ehdit.”

Ehdinhän minä. Niinpä tuntia myöhemmin seison pimeän, loskaisen kentän keskellä ja pitelen vieraita nahkaojia käsissäni. Ohjien toisesta päästä minua pälyilee hevonen, jonka oikeaa nimeä en osaa edes lausua, jolla on älykäs katse ja joka ei selvästi olisi tässä kanssani, jos saisi valita. Eela on aristokraatti – hämmästyttävä, koska nimi on enne – ja minä mietin, kauanko kestää saavuttaa sen kanssa edes jonkinlainen side. Kuú onnistui, mutta Kuú ei olekaan aivan tavallinen tyttö, eikä Eela taida olla aivan tavallinen hevonen.

Eela väistää askeleen sivuun, kun nousen penkiltä sen satulaan. Lyhennän jalustimia reiällä samalla, kun yritän pidellä levotonta hevosta paikoillaan, ja annan tammalle sitten luvan siirtyä käyntiin. Eelan askel on hevosen kireydestä huolimatta kissamaisen pehmeä, vähän varovainen. Se tarkkailee ympäristöään jatkuvasti ja säpsähtää, kun joku kolauttaa tallinoven kiinni tai kun Piritta kohottaa äkkiä ääntään maneesissa. Ja siltikin, kun alkukäyntien jälkeen kerään ohjat tuntumalle, on Eela välittömästi valmis työskentelemään, siinä hetkessä, minun kanssani.

Tamma on kuitenkin äärimmäisen herkkä ja nopea reagoimaan, monissa asioissa täysin Elmon vastakohta. Pienet konfliktitilanteet seuraavat toisiaan, vaikka lähinnä vain ratsastan isoa kahdeksikkoa kaikissa askellajeissa ja yritän hahmottaa oikeaa tyyliä ratsastaa Eelaa. Sen kanssa vähemmän on enemmän ja joskus toivon kipeästi, että hevosesta voisi kirjoittaa ohjekirjan.

Ohikiitävissä, pienissä hyvissä hetkissä on kuitenkin lupaus paremmasta. Kun tamma uskaltaa rentoutua ja malttaa, se tulee pyöreäksi ja höyhenkevyeksi ratsastaa. Välillä voisin vaikka vannoa, että tamma tanssahtelee muutaman millimetrin maanpinnan yläpuolella leijuen.

Hyvä tästä – meistä – tulisi, totean itselleni, kun lopuksi pyydän Eelan käyntiin ja annan ohjien valua sormieni välistä pitkiksi. Pikkuhiljaa.

[Fiia]

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Toisaalta on mahtavaa, että ensimmäinen valmennukseni Eelan kanssa on juuri Danielin pitämä. Mies on taitava ratsastaja ja itsekin Eelan kanssa treenanneena hän tietää varmasti, miten tammaa tulee ratsastaa. Olen varma, että tulen saamaan kasan hyödyllisiä ohjeita, joita voin käyttää hyödyksi paitsi Eelan selässä, myös Elmon kanssa RKM-kisaradoilla.

Toisaalta minua kuitenkin jännittää niin paljon, että hyvä kun ohjat pysyvät kädessä.

Yritän olla tartuttamatta stressaantuneisuuttani hevoseen jo ennen kuin valmennus ehtii alkaakaan, mutta Eelahan lukee minua kuin selkokielisiä uutisia. Kireys leviää takalistostani satulan kautta tamman selkään ja sieltä sen pitkään kirahvinkaulaan. Lopulta Eela mulkoilee liian läheltä ravaavia tammoja melkein yhtä pahasti kuin Windi sitä ja on varma, että kentän kulmasta sen kimppuun hyökkää suohirviö.

Huokaisen syvään ja annan Eelan ravata lopun verryttelyajan puolipitkällä ohjalla itsensä lämpimäksi. Hetken kuluttua maneesista purkautuu ulos kolme hikistä poniratsukkoa, ja me viimeiset ratsastamme isot tammamme sisään. Henkisesti ja fyysisesti viileän näköinen Daniel alkaa saman tien selittää tulevia tehtäviä ja valmennuksen teemoja. Tuntuu, että kaveri aikoo tunkea neljäänkymmeneen minuuttiin kaiken, mitä helppoihin luokkiin ikinä sisältyykään, mutta tulisipahan ainakin lämmin.

Jännitykseni kaikeksi onneksi katoaa heti, kun pääsen työskentelemään kunnolla. Eela on alkuun vähän hätäinen – oma vika, manaan useaan otteeseen – ja joudunkin tekemään aika paljon työtä ihan vain suoruuden ja tahdin kanssa. Volteilla tamman ulkolapa meinaa karata ja koota se ei haluaisi oikein millään.
”Tarkempana ulkoapujen kanssa”, Daniel jyrähtää ja saa Eelan tulemaan avuille jo pelkällä äänellään.

Käynnissä saan tammaan vähän paremman otteen, ja niin lisääminen kuin kokoaminenkin alkavat sujua paremmin kuin ravissa. Taivutukset ovat notkealle ja pehmeälle Eelalle helppoja. Välillä poikitusta on jo liikaakin, mutta se on onneksi helppo korjata pienillä avuilla. Daniel ei jakele kehuja kovin avokätisesti, mutta parannusehdotusten vähyydestä voin päätellä, että muutamat pätkät ovat jo varsin kelvollisia. Taivutusten avulla saan myös ravin tahdikkaammaksi ja hevosen tekemään töitä selän läpi pelkillä jaloilla sohimisen sijaan.

Laukkatyöskentely vaatii valtavasti vatsalihaksia, joita minulla ei ole, ja tehokasta ratsastusta pienenpienillä avuilla. Laukanvaihdot sujuvat hyvin, mutta vastalaukkaa Eelasta on jokseenkin vaikeampi löytää. Joudun pitämään asetuksen alkuun reilusti ulkona, ennen kuin tamma tajuaa, mitä siltä toivotaan. Lopuksi tasapaino onneksi löytyy ja tamma tekee muutamat oikein kauniit kiemuraurat, joten Daniel voi armahtaa meidät.

Viimeisenä ryhmänä saamme kävellä loppukäynnit maneesissa. Danielin poistuttua paikalta uskallan lysähtää kokoon, potkaista jalustimet pois ja pyöritellä maitohapot pois pohkeista. Huomaa ratsastaneensa – mutta mikäs sen parempi fiilis olisikaan.

[Fiia]

torstai 7. tammikuuta 2016

Tappi näyttää eksyneeltä kököttäessään kentän laidalla. Se nojaa aitaan kädet taskuissa ja huppu niin syvällä päässä, etten ohi ratsastaessani näe, miten kärsivä ilme sen naamalla on. Toivottavasti ei kovin, tai mun autokyyti Artsilaan alkaisi olla vaarassa. Oma Fiatini seisoo luonnollisesti hyytyneenä vanhempien pihassa eikä pyöräily tässä kelissä suoranaisesti innosta yhtään.

Eela tanssahtelee pitkälle sivulle lennokkaassa ravissa. Se liikkuu kissamaisen pehmeästi kuolaintuntumalla ja tuntuu tekevän halukkaasti töitä. Väistöt ovat irtonaisia, siirtymiset tarkkoja mutta rentoja. Jos Tapin synkkä hahmo ei jo pelkällä olemassaolollaan painostaisi mua lopettamaan, fiilistelisin tamman kerrankin letkeää liikettä varmasti auringonnousuun asti. Nyt kuitenkin käännän Eelan vielä yhdelle isolle raviympyrälle, ennen kuin pyydän sen käyntiin ja heitän sille pitkän ohjan.

”Me ollaan ihan just valmiita”, huikkaan Tapille. ”Sori kun kesti.”
”Joo”, se vastaa älykkäästi ja sytyttää tupakan.

Kävelen kymmenisen minuuttia ja hyppään sitten alas selästä. Tappi seuraa lunta potkien perässä, kun talutan Eelan talliin. Tamma on taas oma temperamenttinen itsensä – se hankaa päätänsä mun selkään ja loukkaantuu tietysti sydänjuuriaan myöten, kun hätistän sen kauemmaksi. Mä aina unohdan, miten herkkis se onkaan, monissa asioissa täysin Elmon vastakohta. Eela mököttää sen aikaa, että saan tammalta varusteet pois ja loimen selkään, mutta suostuu sitten tulemaan rapsuteltavaksi korvat edelleen vähän luimussa.

Tappi nojaa karsinan oveen ja ojentaa valkoisia sormiaan Eelaa kohden. Tamma puhaltaa lämmintä ilmaa sen kätösille ja ottaa rapsutukset poskelle vastaan.
”Kivan näköinen”, Tappi ilmoittaa. ”Hyvinhän sulle sopii isokin hevonen.”
”Ei Eela nyt niin iso ole”, mä huomautan virnistäen. ”Mutta kiitti. Mukava tää on.”
”Niin”, Tappi nyökäyttää päätään. Eela tuntuu tykkäävään sen seurasta, ihme kyllä, oikein painaa poskeaan Tapin kättä vasten ja sulkee silmänsä nautiskelevan näköisenä.

”Mennäänkö sitten?” mä keskeytän Eelan ja Tapin herkän hetken kylmästi ja työnnyn ulos karsinasta. ”Mä käyn vielä yläkerrassa.”
”Joo. Nähdään”, Tappi huikkaa ja ottaa suunnakseen parkkipaikan. Mä loikin yläkertaan kiskomaan lisää toppavaatteita päälle – Svantea ajaessa tulee kumminkin pirun kylmä. Pahimmassa tapauksessa kelien takia hulluksi tullut poni heittäisi mut kärryiltä ja mä joutuisin kävelemään kiristyvässä pakkassäässä kilometritolkulla takaisin tallille.

Tapin auto on jo peittynyt pakokaasupilveen, kun mä vihdoin pääsen ulos tallista törmättyäni ensin uudemman kerran Harryn jalkaa murehtivaan Robsiin. Se oli tietysti kuin maansa myynyt siitäkin huolimatta, että Harpyija tulisi kuntoon alta aikayksikön, ja mä tunsin oloni vähän huonoksi ystäväksi kun jätin sen synkistelemään yksinään taputettuani sitä muutaman kerran olkapäälle ja luvattuani olla käytettävissä, jos se tarvitsisi apua. Varmaan näissä tapauksissa poninomistajan velvollisuudet tulevat ennen ystävän velvollisuuksia, mutta musta koska mä olen menossa Tapin kyydillä, tuntuu musta epämääräisesti siltä että mä olen menossa Tapin kanssa. En mä tarkalleen tiedä, miksi se taas tuntuu väärältä, mutta niin vaan on.

Hyppään autoon Tapille mitään sanomatta ja käännän penkinlämmittimen täysille. Tappi tumppaa tupakan lumihankeen ja astuu perässä. Se peruuttaa varovaisesti kahden sennutuntilaisen hienojen perheautojen välistä ja ottaa suunnan kohti ravitallia.
”Mä tuun ajamaan sen Humman”, Tappi kertoo katse tiessä. ”Niin että mennäänkö yhtä matkaa?”
”Mennään vaan”, mä vastaan nopeasti vaikka on tietysti ilmiselvää, ettei Svante Humman perässä pysy millään ilveellä.

Tappi ajaa suoraan parakeille ja jättää mut tarhan kohdalle ottamaan orit sisään. Santtu ja Humma nyhertävät heiniensä parissa turpakarvat jäässä mutta tulevat harvinaisen halukkaasti sisälle. Niiden talvikarvan paksuuden huomioon ottaen mä epäilen että niillä olisi oikeasti kylmä, mutta lämmin talli ja tuulensuoja näyttää kuitenkin kelpaavaan itse kullekin.

Humma kävelee suoraan karsinaansa, kun päästän sen parakin ovella irti. Svanten mä pyöräytän käytävälle seisomaan ja laitan sen kiinni. Poni on ottanut pakkasesta vähän kipinää ja on, jos mahdollista, tavallistakin hankalampi käsitellä. Olisi vaan pitänyt ruunata se aikoja sitten, mä totean jälleen kerran, kun ponin hampaita väistellen harjaan sen kilometrin mittaisesti karvasta pahimmat jääpaakut irti ja heitän sille valjaat päälle.

Vedettyämme kärryt hevosten perään me lähdetään kohti pilkkopimeää metsää. (”Ei siellä ketään tuu vastaan kuitenkaan”, Tappi nauraa synkästi, kun mä ehdotan että olisi voinut ehkä laittaa jotain heijastinta Hummankin päälle.) Mulla on jo kylmä enkä tajua, miten Tappia ei muka palele paljain päin ja tuulitakissa.

”Fiia hei?” se kysyy kääntymättä katsomaan taaksepäin, kun me ollaan köpötelty jonkin matkaa jäistä tietä pitkin.
”Joo?”
”Mentäskö me tänään sinne kaljalle?”

Jostain syystä mua hymyilittää Tapin varovainen ääni. Mä olen pyörinyt Tapin kanssa samalla tallilla vuosia ja taas vuosia, mutta viime aikoina mä olen tutustunut siihen ihan eri tavalla, vähän kuin uuteen ihmiseen. Ehkä sekin on niin paljon enemmän kuin pelkkä alkoholisoitunut peräkylän ravimies, joka vikittelee ratsutallin tyttöjä aina ehtiessään. Ehkä se on pohjimmiltaan se rauhallinen, omalla tavallaan avulias ja ajattelevainen tyyppi, josta mä välillä selvinkin päin huomaan ajattelevani kauniita ajatuksia.

Pitäisi ottaa selvää.
”Joo, mennään vaan.”
Hoputan Svanten raville.

[Fiia]

tiistai 19. tammikuuta 2016

Selkää särkee sunnuntaisen tärskyn takia edelleen. Keventäminen vihlaisee pistävästi joka askeleella eikä harjoitusravista uskalla oikein puhuakaan. Niinpä minä puoliksi seisoskelen jalustimilla ja roikun Eelan harjassa, kun se hölkkää löysänä matona pitkin kenttää villaloimen lepattaessa sen takapuolen molemmin puolin.

Pakkasta on mittarin mukaan 25 astetta. Ihan kuin siinä ei olisi jo kestämistä, saa harvinaisen viiltävä tuuli sään tuntumaan vähintään kymmenen astetta vielä kylmemmältä. Näillä keleillä järkevästä ratsastamisesta ei tietysti tule juuri mitään, mutta koska Anne joskus joulukuussa mainitsi että Eela kannattaa liikuttaa ihan kevyesti vapaapäivinäänkin, päätän sinnitellä vielä muutaman kierroksen.

Eelaa ei, ihme kyllä, pakkanen tunnu juuri haittaavaan. Se ravailee muitta mutkitta sinne, minne minä sen epähuomiossa ohjaan, ja pärskähtelee tyytyväisenä turpakarvat huurussa. Käynnissä pystyn hetken aikaa tekemään hommiakin ja ratsastan muutaman ihan kelvollisen loivan pohkeenväistön molempiin suuntiin. Sitten kolmisormirukkasissakin palelevat sormet sanovat kuitenkin sopimuksen irti, joten joudun heittämään ohjat pitkiksi ja lopettamaan siihen.

Laskeudun satulasta vaivalloisesti alas taluttamaan loppukäynnit maasta käsin. Eelaa jännittää toppahousujeni kahina ja se tanssahtelee ohjanmitan päässä ensimmäisen kierroksen ennen kuin tajuaa, että en aio edelleenkään hypätä sen kimppuun. Ohuessa lumihangessa hevosen vierellä tarpoessani alan jo melkein sulaa. Varpaat ja sormet ovat kyllä edelleen niin jäässä, että jos yrittäisin taittaa niitä, ne varmaan katkeaisivat saman tien kahtia.

Talutan Eelan perässäni talliin ja riisun ja loimitan sen pikavauhtia. Työnnän nyt enemmän valkoiset kuin punaiset sormet lämpimään tamman karvan ja loimen väliin ja henkäisen helpotuksesta, kun tunnen elon palaavan niihin. Eela avittaa minua puhaltelemalla lämmintä ilmaa sormilleni herkkujen toivossa. Painan suukon tamman kaulalle ja mietin miten hyvä tuuri minulla kävi, kun juuri minä sain juuri sen hoidettavakseni.

Sitten näen Eelan yli Elmon tumman hahmon nököttämässä karsinassaan ja vähän synkistyn. Tuntuu, että minun pitäisi välittömästi mennä pussailemaan sitäkin. Vaikka tiedän että se on hölmöä, välillä minusta tuntuu, että Eelan kanssa viettämäni aika on Elmolta pois ja päinvastoin. Kahden hevosen hoitaminen on muutenkin tuonut kaiken ilon lisäksi mukanaan hassuja ongelmia, joita en osannut ennen kuvitellakaan. Kumpi pitäisi ratsastaa, jos aikaa on vähän? Jos ne menevät samalle tunnille, kumman ratsastajaa pitäisi auttaa vai kannattaisiko yrittää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa? Kumpi tulisi hyvästellä iltaisin viimeisenä?

Inkerin iloinen viheltely käytävällä keskeyttää pohdintani hetkellisesti. Inkeri, minä tajuan. Inkerilläkin on nykyään kaksi hoitohevosta. Tyttö tietäisi, mitä tarkoitan.

”Hei Inksu mulla on sulle asiaa”, huikkaan pikaisesti ja nykäisen blondin kyynärpäästä sisään karsinaan.

”Jos säkin nyt aiot alottaa mun arvostelukyvystä niin mua ei suoraan sanottuna kiinnosta”, Inkeri kivahtaa myrskyisän näköisenä kädet lanteilla. Eela vilkaisee tyttöä vähän pöyristyneen oloisena ja puhisee paheksuvasti.

”Täh? Ei”, minä hämmennyn. ”Sitä vaan, että miten sulla on mennyt Trinityn ja Siirin kanssa? Tuntuuko susta että sä ehdit hoitamaan niitä molempia riittävästi?”

”Ai?” Inkeri kohottaa kulmiaan ja näyttää yhtä yllättyneeltä kuin minäkin. ”Joo kai? Sopivasti molempia. Eihän ne onneks tajua olla mitenkään kateellisia toisilleen.”

”Niin”, nyökkään.”Kiitti. Ei mulla muuta.”

”Okei”, Inksu sanoo hitaasti ja näyttää vähän epäilevältä, mutta livahtaa sitten tiehensä.

Inkeri on oikeassa, mietin kumartuessani vielä puhdistamaan Eelan kaviot. Ongelma lienee vain minun päässäni. Eivätköhän molemmat hevoset ole ihan tyytyväisiä, kun ne kummatkin saavat huomiota, vaikka se ei jakautuisikaan ihan kristillisesti tasan – eivät ne Seppeleessä kyllä hoitamatta jäisi kuitenkaan. Pitäisi olla huolehtimatta niin paljon.

Saatuani Eelan hoidettua vien harjat pois ja vaellan yläkertaan (matkalla käyn pikaisesti hellimässä tunnile lähtevää Elmoa, kuitenkin). Pyry, Anni ja Emmy kiistelevät oleskeluhuoneessa siitä, onko kattolamppu himmentynyt sitten eilisen ja pitäisikö se kenties vaihtaa vai pyytää Kasperia vaihtamaan, ja Robert kököttää sohvannurkassa maansa myyneen näköisenä.

Istun pojan viereen ja katson lamppua mietteliäästi. ”Ihan hyvältä se mun mielestä näyttää”, totean, ”ei kai sitä tartte vaihtaa ennen kuin se pimenee kokonaan.”

Samassa muistan – majakan lamppu.

Edellispäivänä olin Elmon kanssa kahden ratsastanut Liekkijärven rantaan kallioille. Majakan valo oli ollut päällä ja valaissut lumisen järven hämärtyvässä iltapäivässä omituisen keltaiseksi. En ollut miettinyt asiaa silloin sen tarkemmin ja unohtanut sen heti, kun olin kääntänyt Elmon takaisin kotia kohden.

Siinä oleskeluhuoneen ehkä hieman himmeää lamppua katsellessani kuitenkin tajuan, miksi järvi oli näyttänyt vieraalta. Eihän majakan valon kuuluisi olla päällä, kun järvi on jäässä. Joko kyseessä oli testi tai vahinko - tai sitten jotain oli tekeillä.

Asiasta täytyisi ottaa selvää.

[Fiia]

lauantai 20. helmikuuta 2016

Lopulta minulta ja Salmalta menee kuitenkin useampi viikko, ennen kuin viimein helmikuun puolenvälin jälkeisenä lauantaina löydämme aikaa majakan tutkimiselle. Olemme sopineet lähtevämme matkaan heti aamulla, ennen kuin talli olisi täynnä muita hoitajia ja ponikarsinoiden nurkilla roikkuvia alkeistuntilaisia. Jostain syystä tuntuu, että reissumme olisi hyvä pitää salassa, ainakin vielä toistaiseksi – jos vaikka majakalta ei löytyisikään mitään.

Aiemmin viikolla olin kyllä käynyt Elmon kanssa rannalla, ja majakan valo oli palanut jälleen, yksinäisenä ja talviseen maisemaan kuulumattomana. Jotain siellä tapahtui.

Minä kuitenkin myöhästyn, ja siinä vaiheessa kun kello lyö yhdeksän, kaahaan vasta autolla Artsilasta kohti Seppelettä. Olin käynyt vilkaisemassa jalkansa kolhineen Svanten päivän kunnon parakeilla ja samalla havainnut, että aamutalli oli vielä tekemättä. Tappi ei ollut vastannut puhelimeen ja Artsi taas aamuäreänä kiroillut, että oli serkkupojan vuoro hoitaa sekä parakkihevoset että päätalli.

”Helvetin homssu, varmaan taas jäänyt jonnekin ojaan baarireissun jäljiltä”, Artsi oli raivonnut minulle puhelimessa. ”Hoida homma, Fiia.”

Puhelu oli katkennut ja minä olin alkanut juoksuttaa hevosia, heinää ja vettä ulos. Karsinat saisi Tappi hoitaa, kunhan kaveri ilmestyisi juoksultaan – minulla ei sellaiseen ollut aikaa. Päätallin hevosten hoitaminen ei mielestäni ollut minun tehtäväni edes olosuhteet huomioon ottaen, mutta olin kuitenkin suostunut heittämään ne heinineen tarhoihin. VÄKIREHUT JAKAMATTA -lapun olin sujauttanut talon eteisen oven alta, kun Artsi ei ollut enää vastannut puheluihin tai viitsinyt tulla avaamaan ovea hakkaamisestani huolimatta, ja lähtenyt sitten tuli Fiatin alla kohti Seppelettä.

Kurvaan auton parkkiin ehkä vähän poikittain ja ampaisen talliin. Lattiaa lakaiseva Pyry hypähtää vähän, mutta heilauttaa sitten kättään.

”Salma odotteli sua Eelan karsinalla”, poika kertoo avuliaasti, ja minä kiidän tamman luokse. Ihana Salma on jo ehtinyt satuloida Eelan ja suostuttelee nyt tammaa ottamaan kuolaimet suuhunsa.

”Sori että oon myöhässä!” läähätän. ”Artsilassa oli hätätilanne.”

”Ei se mitään!” Salma heläyttää iloisesti. “Eihän tässä kiire ole. Ajattelin, että laitan sulle jo ratsun valmiiksi. Vai olisitko halunnut ottaa Elmon?”

”Eela käy hyvin”, nyökkään samalla, kun vedän kypärää päähäni ja hanskoja käteen. Salma on jo lähtövalmiudessa, joten kun tyttö on saanut tamman suitsittua, hän lähtee hakemaan Bonnieta ja minä menen jo Eelan kanssa ulos.

Eela on vähän samantyyppinen maastoratsu kuin Elmo – vauhdikas ja hitusen kärsimätön. Tamma ei malttaisi kävellä ollenkaan ja pyytää ravissa jatkuvasti lupaa lisätä vauhtia. Onneksi Bonnie ei ole yhtään sen hitaampi tapaus, joten pääsemme etenemään reippaasti paikoitellen syvästäkin lumihangesta huolimatta. Sää on vielä kaunis ja näkyvyys hyvä, vaikka säätiedotus olikin luvannut lisää lumisadetta vielä tämän päivän puolella.

Ratsastamme suorinta reittiä Pyöstin vuoren ohi ja kohti rantaa. Siinä, missä metsä vaihtuu jääksi, epäröimme hetken. Pakkasta on kuitenkin jatkunut kuukausitolkulla, joten uskallamme pyytää varovaiset tammamme astumaan peräkanaa jäälle. Bonnie puhisee jännittyneenä eikä Eelakaan tunnu täysin rennolta, joten jatkamme eteenpäin käynnissä.

”Toivottavasti ei tule ruskamäkeläisiä vastaan”, käännyn virnistämään Salmalle. ”Ne varmasti luulisivat, että me ollaan urkkimassa.”

”Eikös me vähän ollakin?” Salma naurahtaa.

Ruskamäkeläisiä majakalla ei kuitenkaan ole, siitä olen melkein varma. Olin kautta rantain kysynyt asiaa aiemmin Seppeleessä tunnilla käyneeltä Viviltä, ja tyttö oli ollut aidosti hämmentynyt. Hän ei kuulemma ollut aiemmin edes huomannut valon olleen päällä, ja sikäli kun hän tiesi, ruskislaiset eivät pitäneet majakkaa olohuoneenaan. Ja koska Vivi tuntuu tietävän kaiken, mitä tallilla tapahtuu, uskon kyseessä olevan jonkun muun.

Suunnilleen sadan metrin päässä majakasta on jo umpeen jäätynyt pilkkireikä. Siitä vie majakalle kapea polku. Ratsastan Eelan lähemmäs ja kurottaudun katsomaan polun tehneitä jalanjälkiä. Ne ovat leveän talvikengän jättämiä, mielestäni isompia kuin minun. Eela siirtyy halukkaasti kävelemään polulle umpihangen sijaan ja saa Bonnien nopeasti peräänsä.

Majakka on hiljainen ja rauhallinen. Jossain puiden takana huutaa lintu, mutta muuten ääntäkään ei kuulu. Ruskamäellä ei näy liikettä ja majakan ikkunat ovat pimeinä. Oven edusta on kuitenkin tampattu lumesta tasaisesti, joten joku on mennyt sisään viimeisimmän lumisateen jälkeen. Sitä en tiedä, onko se sama joku tullut uloskin.

”Mennäänkö sisään?” ehdotan yhtä aikaa uteliaana ja jännittyneenä. Vastassa voisi olla joku koditon hullu tai yhtä lailla vaikka joku yliopistolta tuttu, tutkimusta tekevä biologi. Tai ihan mitä tahansa siltä väliltä. Emme saisi koskaan tietää, jos emme ottaisi selvää.

Salma vilkaisee minua nopeasti ja nyökkää.

[Fiia]

maanantai 1. helmikuuta 2016
Pirren puomi- ja kavalettitunti

Jostain syystä minua jännitti hirveästi mennä Pirren tunnille Eelan kanssa. Yhteinen sävel oli löytynyt sileällä jo jotenkuten, mutta esteitä en ollut juurikaan sen kanssa hypännyt. Helmikuun ensimmäisenä päivänä luvassa oli puomi- ja kavalettitehtäviä, ei mitään sen isompaa, mutta silti – hyvä etteivät kädet tärisseet, kun varustin Eelaa tuntia varten. Punainen tamma oli innosta soikeana tajutessaan pääsevänsä liikkeelle, eikä se edes muistanut leikkiä kirahvia, kun pujotin kuolaimet sen suuhun ja vedin niskahihnan teräväkärkisten korvien yli.

Pirre ja Kassu olivat mitä ilmeisimmin raahanneet maneesin hiekalle Seppeleen joka ikisen puomin. Pirre asetteli niitä erilaisiin muodostelmiin sillä välin, kun me ratsastajat kipusimme hevosiemme selkään. Tunti oli jälleen täynnä. Jostain syystä minua ahdisti sekin, aivan kuin tamma ei mahtuisi maneesiin seitsemän muun hevosen sekaan. Eela steppaili edestakaisin, kun ponnistin jakkaralta sen selkään. Jarruttelin sitä yhdellä kädellä vielä sen aikaa, että sain kiristettyä satulavyön, ja annoin sitten tamman lähteä liikkeelle.

”Tämän tunnin tavoitteena on saada hevoset rennoiksi”, Pirre kailotti potkittuaan puomit mieleisille paikoilleen. ”Ruvetaan vaan verryttelemään ravissa.”

Eelan ratsastaminen rennoksi voisi olla helpommin sanottu kuin tehty, mietin, kun yritin saada levottomasta tammasta minkäänlaista otetta. Eela pinkoi eteenpäin pää ylhäällä ja niska jäykkänä, ja vaikka se kuuntelikin pidätteitä, sen koko olemus oli kiireinen ja kireä. Tamma ei olisi millään suvainnut pohjettani kyljellään ja hermostui heti, kun yritin vaikuttaa siihen tavalla tai toisella. Pirre kuitenkin komensi minua vain ratsastamaan rohkeasti, joten Eelan pikku sinkoiluista huolimatta käänsin sitä ympyröille ympyröiden perään ja pidin jalan lähellä.

Kaarteet osoittautuivat hyödylliseksi, ja niiden avulla sain Eelaa pikkuhiljaa paremmin avuille. Tamma kääntyi pehmeästi ja tasapainossa ylittäen myös ympyrällä olleet puomit näppärästi. Eela oli tapansa mukaan varovainen ja irti puomeista eikä vahingossakaan kolhinut niitä, mikä näkyi vähän liioiteltuina askelina.

Laukka meinasi saada Eelan innostumaan vähän turhan paljon. Lukuisat ympyrät tulivat tässäkin apuun, mutta ne eivät auttaneet enää siinä vaiheessa, kun piti ratsastaa suoralla linjalla olleen kavalettisarjan yli. Eela ponnisti jokaisen kavaletin yli vähintään puolen metrin korkeudesta, vaikka iso hevonen olisi epäilemättä voinut vain laukata niiden yli sen kummemmin hyppäämättä. Kavalettitehtävän jälkeen tamma taas kiskoi minulta ohjan pois ja kurvasi täyttä laukkaa lyhyelle sivulle, jossa sain onneksi jarrutettua sen käyntiin ennen törmäystä Lemoniin.

Eelan energia ei tunnin kuluessa vähentynyt ollenkaan. Tamma oli niin täpinöissään, ettei se oikein tiennyt, miten päin olisi ollut. Jossain vaiheessa lopetin stressaamisen ja jännittämisen ja päätin vain tehdä parhaani. Nyt se ei ehkä riittänyt kovin kummoiseen suoritukseen, mutta ainakin loppuviimeksi meillä oli molemmilla hurjan hauskaa. Pirrellä ei ehkä niinkään?

[Fiia]

perjantai 15. huhtikuuta - sunnuntai 19. huhtikuuta
Pirren estekurssi - Fiian päiväkirja

perjantai 15. huhtikuuta 2016
Estekurssi alkoi tänään! Perjantain tunti oli mukavan kevyt alku, päästiin tekemään pitkä verryttely sileällä ja jumppailemaan puomeilla ja kavaleteilla. Eela oli alusta saakka tosi menossa, mutta ei onneksi yhtään jännittynyt vaan helppo ratsastaa pohkeen eteen ja avuille. Laukassa neitihevonen olisi kyllä halunnut kirmailla vähän kovempaa kuin mitä Pirrellä ja mulla oli toiveissa ja otti lähinnä lisää kipinää jarrutteluyrityksistäni. Jumppasarja teki sille kuitenkin tosi hyvää: kun Eela joutui miettimään, mihin se jalkansa laskisi, tuli tamma paljon paremmin kuuloille ja rauhoittui mukavasti.

Suhteutetut välit olivat aluksi mulle vähän vaikeita. Eela etenee ratatemmossa huomattavasti Elmoa isommin, enkä saanut jäädä nyppimään sitä liian lyhyeksi. Laukka sai polkea ja edetä, mutta hevosen piti olla silti kontrollissa. Kun sain rytmistä kiinni, alkoivat linjat ja hypyt tuntua ihanan helpoilta. Ponnistukset osuivat kivasti kohdilleen, eikä kieltoja tullut yhtään. Muutama puomi tuli mukaan mun virhearviointien takia, mutta Eela otti niistä itseensä ja oli jatkossa tosi irti puomeista, vaikka välillä se tarkoittikin vähän turhan isoja loikkia.

Lopussa Pirre uskalsi vähän nostaakin esteitä, mutta rimakauhu ei silti päässyt missään vaiheessa iskemään. Eela hyppäsi varovaisesti mutta varmasti, eikä mun tarvinnut kuin antaa sujua. Tuntuu, että mä olen jo nyt alkanut löytää sisäistä esteratsastajaani, mitä lähdinkin tänne kurssille etsimään! Kiva päästä hyppäämään useampi päivä putkeen, kun välillä aina tuntuu, että tatsi katoaa kokonaan estetuntien välissä. Ehkäpä kesällä uskaltaisi Eelan kanssa kisoihinkin?

Tälle illalle ollaan muiden mökkiin yöksi jäävien kanssa suunniteltu jonkinlaista kunto- ja venyttelypiiriä. Mulla on kyllä vastapainoksi kassissa pari levyä suklaatakin, mutta ehkä ne kehtaa kaivaa esille vasta sitten urheilun jälkeen. Huomenna luvattiin auttaa Pyryä aamutallissa ja olla ennen puolta päivää jo hevosten selässä päivän ensimmäistä tuntia varten. Toivottavasti sujuu yhtä kivasti kuin tänäänkin!

lauantai 16. huhtikuuta 2016
Tämän päivän eka tunti oli alkuun yhtä katastrofia. Eela oli yön aikana innostunut hyppäämisestä vielä entisestään eikä sitä todellakaan tarvinnut verryttelyssä herätellä yhtään enempää. Samaan aikaan se oli aika spooky ja kyttäsi erikoisesteitä niin paljon, että tänään nähtiin kieltoja sitten eilisenkin edestä.

No, sarjaesteet sujuivat kuitenkin aika mallikkaasti ja puomit pysyivät kannattimillaan. Lopputunnista päästiin hyppäämään kolmen esteen linjaa, jonka viimeistä estettä Pirre korotti tavallista reippaammalla kädellä. Vaikka mä huonosta alusta lannistuneena ratsastin aika varovaisesti ja epävarmasti, Eela tsemppasi satasella eikä ottanut parista huonommasta lähestymisestä nokkiinsa. Tamma loikki esteiden yli korvat hörössä ja auttoi muakin pääsemään takaisin tilanteen tasalle. Loppuun saatiin pari superhyvää toistoa, mihin oli hyvä lopettaa. Eela ansaitsi isot taputukset ja porkkanan tallissa. Mun taas pitää muistaa ratsastaa loppuun saakka vaikeuksista huolimatta!

Päivän toisella tunnilla vaihdettiin ratsuja, ja mä pääsin selkään pikku-Vennan selkään. Ponin kanssa meno oli alkuun vähän tai no, aika paljon, hakemista, mutta kyllä se yhteinen sävel sieltä jossain vaiheessa löytyi. Nyt kun on mennyt jo jonkin aikaa vain Eelalla, tuntui ihan hassulta, että Vennan kanssa niitä esteitä piti odottaa aivan eri tavalla. Poni oli onneksi halukas tekemään hommia eikä yhtään eteenpäin käskettävä, mikä vähän helpotti mun kulttuurishokkia. Kiva kokeilla välillä hypätä näilläkin, joilla harvoin ratsastan ylipäätänsä! Vennasta ei ehkä tule mun uutta vakkariratsua, mutta onnistumisen elämyksiäkin tällä tunnilla saatiin.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016
Tänään herätessä olo oli lähinnä koomainen. Ratsastus, tallityöt ja parin yön vähäiset unet alkoivat jo selvästi painaa, mutta vielä kuitenkin jaksoin kivuta Eelan selkään. Onneksi tammakin oli saanut jo purkaa lauantaina suurimmat energiansa ja oli mukavasti kuulolla. Verryttelyssä se oli ihan super: tasainen, pehmeä ja rento. Tällainen tuntuma pitäisi löytää joskus koulutreeneihinkin! Ensimmäiset hypyt sen sijaan olivat melkein löysiä, mutta siitä se tamma sitten virkistyi ja sai taas juonen päästä kiinni.

Mulla oli jälleen kerran yllättäviä vaikeuksia muistaa rataa. Sen takia mun ratsastaminenkin vähän kärsi perusradalla ja jotkut tiet olivat ihan umpisurkeita, kun olin ohjaamassa Eelaa jo väärälle esteelle ja muistin korjata vasta viime hetkellä. Tamma oli onneksi anteeksiantavaisella päällä ja hyppäsi kiltisti vähän hassuistakin paikoista. Palautekierroksella Piritta ripittikin mua ennakoivan ratsastamisen tärkeydestä – reitti seuraavalle esteelle pitää tietää jo ennen ponnistusta, jotta sinne pystyy kääntämään ja ratkaisemaan ajoissa joko eteen tai taakse, jos askel ei osu kohdalleen. Ratatempo sen sijaan oli kuulemma hyvä ja mun asento ”ihan ok”.

Uusintakierroksella muistin radan ja pääsin ratsastamaan hallitummin ja pienemmillä avuilla. Muutaman kerran Eela innostui suorilla turhaan ja välit jäivät hitusen ahtaiksi, mutta tamma kyllä kiipesi rohkeasti esteistä yli, vaikka olisi pohjaan tullutkin. Lyhyellä uusintaradalla uskalsin antaa Eelan edetä vielä vähän enemmän ja toisaalta kääntää napakammin, mikä tuotti tulosta! Olin itse uusintarataan tyytyväinen ja puomit pysyivät paikoillaan, joten lopetettiin tämän tunnin hyppyhommat siihen.

Illalla käytiin vielä pinkomassa raviradalla risuestelaukkaa. Eela kävi us-ko-mat-to-man kuumana ja oli välillä niin täpinöissään, että välillä sitä piti tosissaan pidellä, jottei se olisi täräyttänyt suoraan esteiden sekaan. Sileillä pätkillä annoin sen kuitenkin juosta niin kovaa kuin neitihevosta huvitti, ja se ei ollut ihan hiljaista vauhtia se. Niin mulla kuin Eelallakin oli ihan älyttömän hauskaa raviradalla ja oikeastaan koko viikonlopun ajan. Näitä lisää! Nyt kuitenkin kotiin ja nukkumaan ->

[Fiia]

#takasinheitto

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Eela liikkuu taivaallisen hyvin. Se tekee täsmällisesti, rennosti ja varmasti kaiken mitä uskallan siltä pyytää, tanssii läpi kulman ja kääntyy pienestä pohjemerkistä keskihalkaisijalle. Pysäytän sen keskelle ja tervehdin kuvitteellista tuomaria, ennen kuin annan tammalle pitkän ohjan ja pyydän sen takaisin käyntiin. Kaulalta kevyesti hionnut hevonen pärskähtelee kerran, kaksi.

Tulevat koulukisat eivät jännitä minua oikeastaan ollenkaan. Vaikka olen ilmoittautunut vaativaan luokkaan, joka on meille oikeastaan vielä vähän liian hankala, uskon että hävetä ei tarvitse kuitenkaan. Minun ja Eelan yhteistyö on kehittynyt harppauksin, ja se on ollut viime viikot niin hyvä ratsastaa, ettei mikään voi lannistaa minun hyvää tuultani. Tulkoon vastaan Daniel tai kuka vaan, uskon että pärjäämme ihan riittävän hyvin.

Käyn Eelan kanssa kävelemässä loppukäynnit maastossa, ennen kuin talutan sen tallin viileyteen. Riisun tammalta varusteet ja pyyhkäisen sen nopeasti sienellä. Tekisi mieli uimaan.

Ilmoitustaululla minua odottaa kuitenkin vähän ikävä yllätys: iltapäivälle on buukattu ylimääräinen ponitunti, jolle Elmokin on laitettu. ”HOITAJAT TALUTTAMAAN”, lukee lapussa Pirren käsialalla. Se siitä uintireissusta sitten, tunnissa tuskin ehtisi kävellen Liekkijärvelle ja takaisin.

Silmäilen läpi muutkin ilmoitukset. Mainoksia kisoista ja leiristä, muistutus tuntien kesätauosta, hevosten laidunaikojen selvittelyä… Minun huomioni kuitenkin kiinnittää ilmoitustaulun alanurkkaan nastalla kiinnitetty pieni ruutupaperin palanen.

Viesti on lyhyt ja ytimekäs. ”KASSU, TUO ARTSILAAN TULLESSASI:” ja sitten lista niin teknistä sanastoa, etten enää tiedä mistä puhutaan. Viesti ei selvästi koske eikä kiinnosta minua, siksi en ole siihen aiemmin huomiota kiinnittänytkään.

Mutta käsiala, se on tuttu.

Minulta menee kolme sekuntia tajuta.

Ei jumalauta.

Pinkaisen satulahuoneeseen ja takaisin niin nopeasti, että karsintaraja Rioon alittuu taatusti. Palaan hengästyneenä moneen kertaan taiteltu, Elmon harjakorissa ryttääntynyt paperilappu kädessäni, ja alan avata taitoksia sydän rinnassa hakaten.

Tarkistan molemmat viestit monta kertaa, vaikka tutkimattakin tiedän, että keväällä majakasta löytyneen mysteerilapun tekstaus vastaa täsmälleen ilmoitustaululla olevan viestin kirjoittajan käsialaa. Jokainen harittava h ja k, jokainen piste i:n päällä – identtisiä.

Ongelma on se, että ilmoitustaululle jätetyssä lapussa ei lue sen kirjoittajaa. Pysäytän käytävällä hortoilevan esiteini-ikäisen tytön, jota en tunne, ja osoittelen lappua sille.

”Hei tiedätkö sä mistä tämä on tullut”, kysyn. ”Kuka sen toi?”

”On se ollut siinä jo kauan”, tyttö kohauttaa hartioitaan ja katselee minua epäileväisesti.

”Joo mutta mistä se on TULLUT”, tivaan jo turhautuneena.

Tyttö vilkaisee minua kuin rabiesta kantavaa koiraa ja luikkii tiehensä mitään sanomatta. Minä nappaan lapun ilmoitustaululta rivakalla ranneliikkeellä ja marssin yläkertaan lappuineni. Pöydän ääressä mehulasi ja keksi kädessään istuu Emmy, muuten sielläkin on autiota. Tökkään lapun tytön eteen kiihtyneempänä kuin tajuankaan.

”Tiedätkö sä mikä tämä on ja mistä se on ilmestynyt?”

”Joo”, järkytyksekseni Emmy vastaa tyynesti lappua vilkaistuaan. ”Tappi lähetti sen Kassulle about viikko sitten, kun me käytiin ravitallilla Salman kanssa. Eikö Kasper vieläkään hoitanut hommaa? Ei niillä ole sähköjä ollenkaan ilman noita generaattorin osia.”

Tappi lähetti sen Kassulle.

”Mun pitää löytää Salma”, vinkaisen, nappaan lapun takaisin ja pingon alakertaan. Emmy jää epäilemättä katsomaan perääni hämmentyneenä, mutta nyt ei ole aikaa selittävää, tämä on selvitettävä NYT, tai tulen kerta kaikkiaan hulluksi.

Salma on, luojan kiitos, harjailemassa Bonnieta ponin karsinassa kaikessa rauhassa. Minä työnnyn sisään esittelemään lappuja rinnakkain ja saan sekä Bonnien että Salman säpsähtämään.

”Näyttääkö tää sunkin mielestä täsmälleen samalta? Tässä on Tapin kirjoittama lappu Kassulle, ja tässä on lappu joka me otettiin sieltä majakalta.”

Salma tihrustaa lappuja vuoron perään, alkaa tajuta. ”Aika samalta näyttää kyllä joo…”

”Ja sä näit kun Tappi kirjoitti tän lapun, niinkö?”

”Joo, me oltiin ihan siinä”, Salma katsoo minua hämmentyneenä harja Bonnien kyljelle pysähtyneenä.

Minä nojaan selkäni karsinan seinään ja huokaisen syvään. Me olemme molemmat hetken hiljaa, Bonniekin paikoilleen jähmettyneenä. Tässäkö on majakan salaisuuden ratkaisu, kaiken sen murehtimisen ja vatvomisen jälkeen?

”Kerrataanpas nyt vielä”, Salma sanoo sitten hitaasti. ”Me ollaan koko kevät yritetty saada selville kuka hullu on vallannut Liekkiksen majakan, ja koko tämän ajan siellä on asunut --”

”Tappi”, minä täydennän päätäni pudistellen.

[Fiia]

tiistai 30. elokuuta 2016

Kesä oli lipunut pois kuin vesi sormien välistä. Vaikka iltapäivällä aurinko saattoikin paistaa lämpimästi ja suurin osa koivuista huojui tuulessa vielä tummanvihreinä, hyytävät aamut ja öinen tummansininen tähtitaivas kertoivat totuuden. Syksy ei ollut enää tulossa vaan se oli jo täällä, ja ylihuomenna olisi syyskuu vaikka väittäisikin itselleen Liekkijärven veden olevan vielä uimalämpöistä.

Minulla olisi vielä kaksi viikkoa lomaa ennen opiskelujen alkua ja lopullista muuttoa takaisin kaupunkiin. Kesän olin enimmäkseen viettänyt vanhempieni luona, koti-kotona, ollakseni lähempänä kesätyöpaikkaani ja hevosia. Vaikka vanhoihin tuttuihin ääniin herääminen oli ollut mukavaa, oikeastaan kaipasin jo yksiötäni harmaan betonilaatikon neljännessä kerroksessa.

Olin kuitenkin päättänyt nauttia siitä, että vielä pienen hetken pystyin käymään tallilla päivittäin, ratsastamaan paljon ja istumaan kentän laidalla seuraamassa tunteja ilman kiirettä. Parin viikon päästä mikään niistä ei olisi mahdollista ja tallireissut piti hoitaa suunnilleen kirja toisessa kädessä. Olin selvinnyt siitä viime syksynä ja sitä edellisenä, joten selviäisin nytkin, mutta ei se yhtä hauskaa tulisi olemaan.

Olin ajatellut ratsastaa Eelalla maneesissa koulua, mutta selvästi huonolla tuulella olevaa, tarhakavereilleen kiukuttelevaa tammaa katsellessani päätin perua ne suunnitelmat. Maastolenkki rentouttaisi paitsi Eelaa myös minua taatusti koulutreenejä paremmin. Tammasta huomasi sen, kuinka se herkkänä hevosena välillä stressasi vaihtuvia ratsastajia oltuaan kesän ajan pienemmän porukan liikutettavana. Pään tuulettaminen metsäpoluilla ja laukkasuorilla olisi Eelallekin paikallaan, minusta nyt puhumattakaan.

Tamman metsästäminen tarhasta oli vaikean ja mahdottoman välimaastossa liikkuva haaste. Pitkästä aikaa: viime kuukausina se oli yhdeksän kertaa kymmenestä antanut kiinni saman tien tai pienen juoksemisen jälkeen. Nyt se pinkaisi karkuun korvat luimussa heti, kun olin kosketusetäisyydellä, ja hätisteli mennessään muita tammoja häntä kiukkuisesti vispaten. Lopulta yhdessä Loviisan ja punatukkaisen uuden hoitajan, jonka nimeä en vielä tiennyt, kanssa saimme ahdistettua Eelan nurkkaan niin, että pääsin nappaamaan sitä riimusta kiinni.

Kävin nakkaamassa Eelan karsinaansa ja lähdin hakemaan tamman varusteita. Satulahuoneen nurkassa kyhjötti Robert, joka pyöritteli käsissään Harryn pinteliä ja oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei reagoinut tervehdykseeni mitään. Joko Pintelimies oli käynyt jälleen varkaissa tai sitten ystäväni mielen päällä liikkui muita murheita, tiedä häntä. Sekä Elmon että Eelan pintelit olivat pysyneet tallessa, joten en ollut jaksanut juurikaan kiinnostua salapoliisiseikkailuista. En keksinyt yhtäkään syytä, miksi joku varastelisi pinteleitä, ja epäilin kyseessä olevan vain jonkun teini-ikäisen kiusantekoa.

”Robert”, tokaisin. ”Lähde mun kanssa maastoon.”

Robs nosti katseensa pintelistä ja oli jo kieltäytymässä, mutta kohautti sitten olkapäitään. ”Okei. Heti?”

”Heti”, vastasin tyytyväisenä ja ongin Eelan satulan telineestä Robertin könytessä jaloilleen. Robs lupasi olla valmis viidentoista minuutin päästä, joten minullekaan ei tullut mikään kiire hampaitaan vilauttelevaa Eelaa harjatessani. Tamma oli kerta kaikkiaan kurjalla tuulella, mutta uskoin, että se kyllä asettuisi metsään päästessään.

Niin kävikin – kaikki kireys karisi tammasta, kun se varttia myöhemmin käveli kapealla metsätiellä Harryn perässä kohti laukkasuoraa. Eela laski turpaansa alemmas niskaansa venyttäen, pärskähteli pari kertaa ja lopetti ohjan nyppimisen. Vaikka sen askel olikin pitkä ja vähän kiireinen, hermostuneelta ja levottomalta se ei tuntunut.

Harry taas oli hyväntuulinen kuten aina, mutta Robert näytti jo takaapäinkin olevan edelleen omissa maailmoissaan. Hän veti hartioita eteenpäin ja painoi kyynärpäitä kylkiinsä eikä juuri suutaan aukaissut ensimmäisten kilometrien aikana. Toisaalta Robert ei paljoa puhunut muutenkaan, joten oli vaikea sanoa, vaivasiko miestä jokin ja jos, niin mikä. Tietysti olin kuullut juttuja yhdestä jos toisestakin Robertille viime kuukauden aikana tapahtuneesta sattumuksesta, mutta koska tietolähteeni oli lähinnä Alviina, en tiennyt mikä oli totta ja mikä arvailua. Päätin olla kyselemättä; kertoisi jos kertoisi.

Minä keskityin Eelaan ja puiden lehtien välistä siivilöityvään auringonvaloon, joka lämmitti vielä jonkun verran mutta ei enää samalla lailla kuin kuukausi sitten.

[Fiia]

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kisapäivän kääntyessä iltaan minä istuin Eelan karsinan nurkassa selkä ovea vasten ja mietiskelin maailman menoa. Tamman lyhyt ratsutukka oli vielä hassuilla kiharoilla letityksen jäljiltä ja sen villaloimeen oli tarttunut kuiviketta, kai se oli ehtinyt jossain välissä piehtaroimaan.

Kisat olivat menneet täysin yli odotusten. Toinen sija sekä helpossa A:ssa että vaativassa B:ssä; paljon enemmästä en olisi edes osannut haaveilla. Vaikka molemmilla radoilla oli tietysti korjattavaa, aina oli, täytyi sanoa että tippakaan parempaan en olisi pystynyt nyt enkä huomenna. Erityisesti vaativa B alkoi ratana olla sekä minun että Eelan taitojen ylärajoilla ja sinisen ruusukkeen saaminen oli tuntunut hetken verran olympiavoitolta. Eela oli laukannut kaula kaarella Lusmun perässä kunniakierroksen ja ollut niin tyytyväinen itseensä, se ei ollut antanut laittaa ruusuketta suitsiin joten olin puristanut sitä nyrkissäni ja hymyillyt niin että poskiin koski.

Silti oloni oli kummallisen tyhjä. Mieleen eksyi jatkuvasti häiritsevän hallitseva ajatus siitä, että se oli siinä – että tätä kohti olin pyrkinyt niin pitkään ja nyt saavuttanut sen käänteentekevän tavoitteen, joka oli vielä vuosi sitten tuntunut niin kaukaiselta. Mitä jäi jäljelle?

Tosiasiahan oli se, että ratsastuskouluoppilaana vaativiin luokkiin pääseminen oli pieni ihme. Vaadittiin hyvä opettaja, hyvä hevonen ja paljon tuuria. Eelan antaminen hoidettavakseni oli ollut Annelta ele, joka oli muuttanut paljon. Silloin melkein kaksitoista kuukautta sitten olin asettanut vaativassa luokassa starttaamisen tulevaisuuden tavoitteekseni ja sanonut itselleni, että sen jälkeen voisin vaikka lopettaa kilpailemisen.

Ja nytpä olimme kauniin punaisen tamman kanssa startanneet, emmekä vain yrittäneet parastamme vaan sijoittuneet toiseksi.

Ei tekeminen siihen tietenkään loppunut. Hiottavaa oli paljon, mutta kisaaminen ei ollut jättänyt sitä oloa kuin yleensä – että täytyi päästä treenaamaan mahdollisimman pian lisää. Että voisi ensi kerralla olla parempi ja jossain tulevaisuudessa kilpailla seuraavassa luokassa. Minun ja Eelan kohdalla seuraavaa luokkaa tuskin olisi ja ehkä juuri se teki olosta niin onton. En ehkä halunnut kilpailla enää.

Tietysti Eelalla oli minulle vielä niin paljon opetettavaa, mutta koko sen ajan kun olin ratsastanut – kaksi kolmasosaa elämästäni – olin aina tähdännyt johonkin konkreettiseen, parempiin prosentteihin ja kiitettävimpiin kommentteihin. Mihin seuraavaksi pyrkisin ja mistä tietäisin, oliko suunta oikea?

Elmollakin oli minulle edelleen paljon annettavaa, mutta varsinkaan sen kanssa kilpailemisella ei enää meille. Osasimme helpon A:n vaikka unissamme ja vaikka meillä oli vuosien saatossa välillä ollut parempia ja väliä huonompia startteja, minusta tuntui että absoluuttinen paras oli siinä jossain välissä jo saavutettu. Voisin hinkata väistöjä ja vaihtoja siihen asti että muuttuisin ryppyiseksi ja harmaaksi, mutta eivät ne siitä muuksi muuttuisi kuitenkaan.

Elmo oli voittanut minulle jo aivan riittävästi rusetteja. Eela vasta muutaman, mutta sitäkin merkityksellisemmän. Kaivoin molemmat tämänpäiväiset taskusta. Ne olivat rypyssä ja vähän surullisen näköisiä, suoristin ne koukussa olevaa polveani vasten. Eela tuli ihmettelemään ruusukkeita ja työnsi turpansa syliini, puhalsi ilmaa sieraimistaan ja ravisteli sitten päätään.

”Kato mitä sä voitit.”

Tamman mielestä ruusukkeet eivät olleet enää yhtään niin karmivia kuin aiemmin. Se mupelsi niitä turvallaan, olisi mielellään maistellutkin, mutta vedin ne varoen turvaan käsieni väliin.

”Tai me voitettiin”, korjasin hetken päästä. ”En mä tiedä. Vieläkö sä haluat kilpailla?”

Eela vilkaisi minua eikä sen ilmeestä voinut tulkita mitään sen syvempiä merkityksiä.

Nousin huokaisten ylös ja painoin hetkeksi otsani tamman otsaa vasten. Rapsutin sitä niskasta korvien takaa ja hengitin hevosentuoksuista ilmaa sisääni. Eela ei hätkähtänyt eikä väistänyt, vaan pärskähti ja jäi aloilleen, vähän yllättyneenä mutta ei jännittyneenä.

Siitäkään en olisi vielä vuosi sitten osannut edes haaveilla.

[Fiia]

perjantai 18. marraskuuta 2016

”Ootteko te Robertin kanssa riidoissa?”

Esiteini-ikäinen vaaleahiuksinen tuntilainen luikautti kysymyksen ilmoille niin täydellisen huolettoman kuuloisena, että tyttö oli varmasti pohtinut asiaa viimeisen vartin. Vilkaisin tyttöä hämmentyneenä, mutta hän oli edelleen äärimmäisen keskittynyt käärimään pinteleitä Elmon jalkoihin eikä katsonut takaisin.

”No ei olla”, puhahdin. ”Mistä sä oot tuollaista kuullut?”

Tyttö kiinnitti viimeisen pintelin tarran ja nousi ylös. ”Emmalta. Mutta se kuuli Alviinalta”, hän paljasti ja yritti kovasti näyttää välinpitämättömältä, vaikka selvästi kihisi uteliaisuudesta.

Suoraan sanottuna en yllättynyt vastauksesta vaikka en tiennytkään, mistä Alviina olisi voinut kuulla tilanteesta, jota ei tietysti edes pahantahtoisin ihminen voinut kutsua riidaksi. Ei nyt Robertilta ainakaan. Ehkä tyttö oli ollut oven takana tai heinävintillä kuuntelemassa – oikeastaan sekään ei olisi hämmästyttänyt yhtään.

Kohautin olkiani. ”Ihan oikein meni noi pintelit”, siirryin omasta mielestäni sujuvasti aiheesta toiseen. ”Sitten voitkin laittaa sille satulan.”

”Mä sanon sille että se oli väärässä”, tyttö nyökäytti päätään ja tuijotti minua kaksi sekuntia niin intensiivisesti, että teki mieli kääntää katse pois.

Sen sijaan hymyilin ja ojensin tytölle satulaa. ”Ensin tosiaan satula nostetaan vähän eteen ja sitten liu’utetaan omalle paikalleen.”

Hetken minua silmät sirrillään katseltuaan tyttö tarttui siihen ja nosti satulan Elmon selkään. Poni painoi korvat luimuun ja näykkäisi kerran ilmaa, mutta tyytyi sitten murjottamaan hiljaa paikoillaan. Suitset se antoi laittaa ilman ongelmia, vaikka tyttö ylettyi juuri ja juuri vetämään niskahihnan Elmon korvien yli.

Parivaljakko lähti tunnille ja minä lähdin kohti yläkertaa. Matkalla Anne kiirehti minua vastaan tupsupipo vinossa ja huiskautti kättään.

”Eelan ratsastaja perui juuri tulonsa”, Anne selitti hengästyneen kuuloisena. ”Niin jos haluat, niin sen voi ratsastaa ennen seiskan tuntia.”

”Okei selvä, kiitti tiedosta!” sain huikata Annen jo loittonevalle selälle ja vaihtaa suunnakseni Eelan karsinan yläkerran sijaan. Tamma kuikuili käytävälle valmiina lähtemään hommiin. Hetken verran mietin treenaavani kevyesti kentällä, mutta päädyin lopulta kuitenkin maastolenkkiin. Raitis ilma tekisi minulle ja hevoselle joka tapauksessa hyvää.

Eela oli ollut viime viikot äärimmäisen mukava ratsastaa, kevyt ja herkkä, muttei liian sähikäinen. Kaiken kaikkiaan sen kanssa tekeminen tuntui tasaisemmalta ja helpommalta kuin koskaan aiemmin, ja hyvä kausi oli kestänyt jo poikkeuksellisen kauan. Eelan selkään oli nykyään aina hauskaa kivuta eikä sieltä koskaan tarvinnut laskeutua pahalla päällä.

Tämäkään päivä ei ollut poikkeus; Eelan pitkä käyntiaskel lumisella polulla tuuditti minut saman tien onnellisuuden tunteeseen, joka lämmitti kylmästä ilmasta huolimatta. Taivaalta tipahteli hiljalleen lumihiutaleita ja pieni pakkanen nipisteli kesähanskoissa palelevia sormiani. Kai se pitäisi pian jo uskoa, että talvi oli tullut eikä välttämättä menisi pois ennen kuin keväällä seuraavan kerran.

Kiersimme pitkin valaistuja polkuja enimmäkseen käynnissä ja ravissa, eikä ketään tullut vastaan. Metsä oli hiljainen, edes lintuja ei juuri näkynyt. Vajaan neljänkymmenen minuutin jälkeen minulle tuli oikeasti kylmä, joten käänsin kurssin kohti kotia ja sain Eelaan puolet lisää vauhtia. Se oli vauhdikas maastokaveri ja ripeä kävelijä jo muutenkin, mutta tammakin kyllä tiesi, milloin kannatti pitää erityistä kiirettä. En jäänyt jarruttelemaan.

Tallilla riisuin Eelan ja jätin sen hetkeksi hengähtämään ennen illan – ja viikon – viimeistä tuntia. Minullakin oli aikaa hengähtää poikkeuksellisesti koko viikonloppu, ja päätin aloittaa sen juomalla ainakin kolme kuppia teetä yläkerrassa.