Eelan Hoitokirja

[Kuú]

Kevätratsastus
pieni takauma jäiden sulamisen aikoihin



Kenttä oli sula, Eela oli senkertaisen ratsastusrupeaman loppupuolella melko pehmeä ja taipuisa joskin intoa riitti vielä puskemaan hieman yli ja kuolaimen alle. Ilta-aurinko kellui, ilma punertui, minulla ei ollut kuuma takissa, ainoastaan sopivan lämmin viilenevään ilmaan. Eela saisi kyllä porkkanan, tai haukun eväsomenastani.

Kuú ja Eela
5HM

--
Ajattelin laittaa tämän nyt ennen kuin kevät on ihan kadonnut. Alunperin kuvaan oli tulossa lumikasoja vielä, nyt pyöräytin hiukan oranssia lopuksi. Olen kyllä ihan varma, kummasta jäljestä itse tykkään, alalaidan puuväreistä vai ylälaidan photaribrushista, mutta siinä on. 

[Kuú]

20. toukokuuta

Muuttomatkaltaan maapallon toiselta puolen pohjoiseen palaavan kesän ensimmäinen helleaalto. Oli suloisen lämmin, oli läkähdyttävän kuuma. Ilma oli Liekkijärven vuoksi kostea ja siinä se kietoutui jokaisen olennon ympärille. Hevoset laidunsivat varjossa aina kun mahdollista, ne olivat kuoriutuneet talvikarvastaan ajoissa. Ihmisillä ei nähnyt kellään hihatonta paitaa ja lyhyitä housuja suurempaa vaatekerrastoa. Minulla oli kevyet pellavaiset polvihousut ja järvensininen löysä puuvillatoppi. Paljaat varpaani nauttivat lämpimästä hiekasta, totuttelivat jälleen paljaaseen maahan pitkän ajan jälkeen. Poimin varpaillani voikukan laitumen reunalta. 

Porukkaa valui paikalle pitkin iltaa. Olin käynyt jo uimassa aiemmin päivällä, pyöräillyt pölyäviä hiekkateitä rannalle ja heittäytynyt pää edellä sinisiin, kylmiin aaltoihin. Se oli ihanin kokemus pitkään aikaan, kelluin silmiä häikäisevässä sinisyydessä. Suunniteltiin kovasti hevosten uittoa mahdollisimman pian, ehkä jo huomenna, tai tällä viikolla jos helteet jatkuisivat näin ilman ukkosia. Tänään odoteltiin vain päivän kääntymistä toivottavasti viileämpään iltaan, loikoiltiin tallin varjoissa, viileydessä, jääkaappiin muuttoa suunnittelevia varten tarvittaisiin tätä menoa pian varauslista. Limsa-automaatti tulisi kumisemaan tyhjyyttään hyvin pian, se oli kuin aineellistunut kangastus tallin nurkassa. Pyöräyttelin myös pirtelöitä yläkerrassa, niitä ryystäessä päivä valui eteenpäin. Kärpäsiä ja haarapääskyjä.

Tunnit pidettiin, päivätunnit maneesissa, jonne aurinko ei porottanut suoraan, illan tunnit jälleen kentällä. Loppukäyntien koittaessa ratsukot valuivat jonona metsään. Eelan ensimmäinen ja viimeinen tunti päättyi kahdeksalta. Kypäräni mukaan poimien menin hoidokkiani vastaan. Riisuin Eelalta satulan ja annoin sen haukata hiukan hysteerisen vihreää ruohoa. 

Hetken, pitkän viipyilevän hetken kuluttua saattoi metsän vihreisiin varhoihin nähdä käyskentelvän onnellisen, kesää itseensä imevän joukon. Minä ja Eela ja kaikki paikalle sattuneet Seppeleen parivaljakot. Sininen kesätaivas koivujen välistä, humisevat lehdet ja hattarapilviä. Raikkaan viileä metsä, pian koittava valoinen yö, lämpimät kauniit hevoset, ihanat ihmiset. Polkua pitkin kuljimme yhdessä kesään. 

Kuú & Eela
6HM

Ihanaa, keväsitä kuvailua!

[Kuú]

Maneesihaaste
~ tarkoitettu viikolle ennen estekurssia ~

Tänään se tapahtuisi. Minä, metsänpeikko, luonnonlapsi, menisin maneesiin. Siltä vain tuntui, kun pyöräilin naapurin tädiltä lainatulla pyörälläni kohti Seppelettä. Puristin ohjaustangon sarvia, minulla ei ollut hanskoja kädessä. Oli pilvistä, ei juuri tuullut, oli päivä, joka jonkun mielestä olisi saattanut olla täysin yhdentekevä. Turha, väritön. Hah.

Puut yrittivät kovasti puhjeta hiirenkorvaan, ne olivat kärsivällisiä ja sinnikkäitä. Niillekin tämä päivä oli tärkeä, kuten kaikki menneet ja tulevat päivät. Nuoret oksat osuivat poskeen, kun reittini epähuomiossa mutta silti aivan tarkoituksella ajautui aivan tallitien laitaan. Yläpuolella lehdetön lehtikupoli, salaisen puutarhan sisäänkäynti. Elä! Ja minä elän.

Piha oli kuivunut aikaa sitten, maasta nousi ilmaan pikkuruinen tomupilvi, kun jarrutin. Toinen, kun parkkeerasin pyörän, ja kolmas, neljäs hyppelehtiessäni punaisen aitan ohi, tuttua reittiä tarhan aidalle.

Hevoset seisoskelivat rykelmässä keskellä tarhaa. Maa vihersi jo hiukan, viime kesän tallaantunut, kellastunut ruoho maalasi maisemaa aina vastakkaiselle aidalle asti. Sen takana alkoi metsä, vienosti vihertävä sekin vihreiden kuusien välissä.

Nappasin narun maasta, hyppäsin aidan yli kohtalaisen ketterästi ja tallustelin lähemmäs hevosia. Välillä pysähdyin. Olin kehittynyt vuosien varrella melko taitavaksi ja nopeaksi hevosenpyydystäjäksi. Taitoa arvostettiin isoilla laitumilla pohjoisessa ja taidon lisäksi ratsastuskoululla oli hyötyä nopeudesta, sen olin oppinut. Aikaa kului lopulta vähemmän, kun tiesi pysähtyä oikeassa kohdassa oikeaan aikaan hetkeksi, kuin juosta vikkeläjalkaisen pakenijan perässä ympäri aitausta. Niinpä pysähdyin aina välillä ja Eela ei juossut pois. Sen sieraimet laajenivat, samettinen turpa värähteli, mutta yhtä kaikki se suostui mukaani.

Oli aikainen iltapäivä ja Eelalla jälleen vain yksi tunti paljon myöhemmin. Tavallisesti hurautimme menemään kentällä, aikaa saattoi vierähtää parikin tuntia, jos sopivaa maastoilukaveria ei sattunut paikalle. Olin mahdollisimman nöyrästi noudattanut ohjetta ”ei yksin maastoon”, mutta joskus oli vain pakko päästä metsään…

”Frankkyy, Pankkyy, söpö herra hevoneeeeen”, tallin ovelta kajahti kun työnsin sen edeltämme auki. Eela kiskaisi päänsä ylös ja oli pyörähtää niiltä sijoiltaan hamaan horisonttiin.
”Soooo. Soojaaa”, löysäsin narua ja tutkiskelin katseellani tallin seinää. Sitten pyysin Eelaa eteenpäin ja erittäin suurella varauksella se suostui hiipimään kynnyksen yli.

”…Frankkyyyyy!”
”Lovvu!”
Pieni tyttö lauloi täysin rinnoin kuskatessaan sylillistä heinää ponipoksiin.
”Ai moi!”, Loviisa tervehti lainkaan hämmentymättä keskeytyksestä. Hän korjasi hiukan silmälasejaan, tuuppasi Frankia takaisin karsinaan ja tiputti sille muutaman heinönkorren. Frank heilautti pitkiä korviaan ja näytti ihan tyytyväiseltä.

”Pitäiskö sunkin laulaa Eelalle?”
Katsahdin tyttöön huvittuneena.
”Vitsi!” Lovvu tirskahti. ”Maneesi on vielä vapaa pari tuntia, me ainaki mennään ratsastelemaan. Kun viikonloppuna on jo se estekurssi ja Frank on Claran ratsuna siellä.”
En ollut ihan varma jutteliko Loviisa enemmän minulle vai hevoselleen, mutta hymyillen talutin Eelan karsinaansa ja nappasin narun irti.
”Me tullaan mukaan.”

Eelan hoitaminen ratsastuskuntoon kävi nopeasti, vaikka tamma oli ilmeisesti piehtaroinut ja hankkinut mukavasti tomua sään kohdalle. Harjasin reiluin ottein, mutta suitsia järjestellessäni sormeni tärisivät vähän - vai kuvittelinko vain? Miksi minua olisi pitänyt jännittää? Parempi vaan, ettei jännittänyt.

Frankin lunkin askeleen jäljessä kuljimme sitten pihalle. Ei kentälle, vaan tarhojen ohi, muttei sinisten leirimökkien ohi maastopolulle, vaan siihen valtaisaan punaiseen laatikkoon pihapiirin laitamilla.

Hölmö, moitin itseäni hellästi. Maneesi ei ollut koskaan ollut mörkö, siinä se seisoi vankkana ja turvallisen näköisenä. Pienet ja suuret ihmiset, pikkuiset ponit ja suuret hummat katosivat usein tyytyväisinä sen sisään ja tulivat yleensä vielä tyytyväisempinä ulos treenin jälkeen.

Loviisa jätti Frankin seisomaan paikoilleen, heilui itse ohjan päässä ja kiskoi suurta ovea auki vihellellen. Ehkä se oli tapa, koska maneesissa ei ollut ketään.
”Hei anna mie autan”, astuin eteenpäin.
”Kiitti”, Loviisa hymyili ja ojensi Frankin ohjat minulle.
Eela puraisi kuolainta ja odotteli pienoinen tuulenvire otsaharjassaan. Nojasin aivan kevyesti sen lämpimään lapaan, se oli niin upea otus. Pidin kovasti siitä, ystäväisestäni.
Ja tänään se olisi turvani, olihan se tuntihevosena oikea konkari, mitä maneesissa oleskeluun tuli.

Oli melko vaikuttavaa katsella korkean oven liukuvan syrjään pikkuisen ihmislapsen työntämänä. Autio, suuri maneesi. Hämärässä isot peilit heijastivat kirjaimia seinillä, matalaa kaviouraa. Keskelle oli jäänyt muutamia estetolppia, valkoinen maali hohti heikosti. Matalista ikkunoista siivilöityi sisään pilvisen päivän valoa.

Loviisa napsautti valot ovenpielestä päälle ja tuli sitten ottamaan Frankin huostaansa. Ruuna räpäytti silmiään ja keinahteli sisään ovesta.

Nytkäytin itseni liikkelle. Kovan hiekan ja kuivuneen mudan rahina kengänpohjissa vaihtui pian lähes aavemaisen äänettömään askellukseen tavoittaessani maneesin hiekkaisen pohjan. Se ei pölynnyt, upotti hiukan, se oli pehmeämpi kuin ensin jäätynyt ja sitten kuivunut kenttä – lukuun ottamatta välissä ollutta, ah niin ihanaa rapakautta, jolloin itse kukin oli saanut kiskoa jalkojaan maasta hartiavoimin ja jälkikäteen pestä hevonen polvia myöten. Varsinkin silloin Eela ja minä olimme paenneet maastoon niin usein kuin mahdollista.

Maneesi vaimensi ääniä muutenkin. Yksittäisen linnun keväthuuto ei kuulunut, Loviisan hyräily kantautui hyvin hiljaa. Varusteiden narina ja metalliosien kilinä sen sijaan voimistuivat. Kirkkaita helähdyksiä!

Tuoksui seisonut ilma, joka nyt pyörähti jälleen liikkeelle. Eela asteli mukavalla rytmillä enteillen hyvää ratsastusta.
”Suljethan oven hyvin?” Loviisa oli kääntänyt Frankin sellaisen ylellisyystuotteen, kuin puisen jakkaran viereen maneesin keskihalkaisijalle.
”Totta kai”, huikkasin, vaikka epäilin hiukan, josko Eela malttaisi aloillaan sen aikaa. Käänsin hevoseni reilusti oven sisäpuolelle ja kävin siten käsiksi oveen. Se oli painava, sen kuului pitää hevoset sisäpuolella ja lumi, ruiske ja tuuli ulkona. Mutta se myös liukui nätisti. Eela heitteli päätään oven rymistessä. Juttelin sille olkani taakse ja sitten tunsin loksahduksen kun ovi asettui kiinni. Paukahdus kaikui isossa tilassa.

Eelan askeleen vieressä oli helppo kulkea uran yli kohti estetolppia, kohti Frankia ja Lovvua, joista jälkimmäinen hääräsi ensimmäisen ympärillä, kiristi vyötä ja sääti jalustimia. Kokoero heidän välillään oli huomattava, mutta niin myös luottamus.

Pysähdyimme keskihalkaisijalle oven ja toisen ratsukon välimaastoon. Heitin ohjat Eelan kaulalle, tamma säpsähti pienesti, vedin jalustimen alas ja kainaloarviolla totesin sen suunnilleen hyväksi. Pyörähdin toiselle puolelle, laskin jalustimen ja kiristin myös vyötä muutamalla reiällä. Kaiken aikaa näin liikahdukseni silmäkulmastani, peilistä. Ponnistin tottuneesti Eelan selkään, istuin syvälle satulaan Eelan ottaessa askelia sivulle ja eteen, hain jalustimen jalkaan, löysäsin ohjaa ja Eela lähti painoani kuunnellen uralle. Oikea kierros.

Alkulämmittelyt sisälsivät runsaasti pysähdyksiä, tempon vaihteluita, kiemurauria, voltteja ja suunnanvaihtoja alussa minun tai Loviisan huikkauksesta, sitten luimme toistemme aikeita ja teimme sanatonta yhteispeliä ilman törmäyksiä. Eela pyöristyi vähitellen, laski päänsä taivaista, taipui ja kuunteli minua välillä nurkkia muka säikkyen. Keventelin tuttuun tahtiin, säädin apujani hetken mukaan, jotta matkanteosta ei tullut nykivää. Eela jaksoi nimittäin pitää minut hereillä koko ajan, se ei vain juossut kuuliaisesti uraa myöten, vaan kiinnitti huomionsa välillä tehtävään, välillä seinään nojaavaan talikkoon tai johonkin, mitä minä en nähnyt – pieneen haltiaan, joka kutitteli sen kintereitä, kenties. En välittänyt juuri koululiikkeistä, mutta Frankin pilkukkaan valssin jäljessä intouduin pyytämään ja Eela tarjoamaan varsin mallikasta pohkeenväistöä uran sisäpuolelle ja takaisin.

Ja äkkiä tajusin maneesin olevan täynnä ääniä. Askeleita, kuulin jokaisin, satulan narinaa, hiukan ropsahduksia suojiin, hengitys, hevosen pärskähdys. Kuulin jopa poskieni punertumisen.

Välikäyntien kohdalla tajusin katsoa kunnolla peiliin. Siinä minä olin, ratsailla reaaliajassa. Kuinka kätevää! Olin kyllä nähnyt satoja kuvia itsestäni ratsailla, videonpätkiä ja muutenkin minulla oli käsitys siitä, miltä istuntani näytti, mutta peilit olivat kyllä hyödylliset.

”Tästähän voi vaikka tarkistaa onko meikki hyvin”, muikistelin hetken kuluttua suutani kun Loviisa ilmestyi kuvaan taakseni.
”Ai onks sulla muka meikkii?” Loviisa hämmästeli.
”Ei”, nauroin,
”Mä tarkistan aina mun hiukset, kun meen ohi”, toinen jatkoi heittäytyen mukaan läppään.
”Eihän silleen voi ratsastaa, että keskittyy johonkin muuhun!” kauhistelin.
”Katos vaan joskus niitä prinsessoja, joita joillain tunneilla käy”, Loviisa nyökytteli vakavana.

Keräsimme ohjat ja jatkoimme ravissa. Kumpikaan ei jaksanut nousta hevosen selästä raahaamaan puomeja, joten päätimme mennä pelkästään sileää.

”Ehkä pitäis tulla joskus käymään täällä katteleen tunteja, siis ihan muuten vaan”, sanoin nostettuamme laukat kerran. ”Ku tää on miun eka kerta ikinä maneesissa.”
”Mitä?” Loviisa oli pudota satulasta, mutta kuten aina, hän toipui hämmennyksestään nopeasti.
”No vedä hei kunniakierros! Luonnonlapsi Seppeleen maneesissa, hyvät naiset, herrat ja hevoset!”

Nauroin, käänsin Eelan ympyrältä uralle, tein puolipidätteen ja Eela nosti kevyesti pyöreän, innokkaan laukan. Istuin alas, tein pieniä pidätteitä, laukkaan syntyi hyvä rytmi, nousin sitten hiukan jalustimille ja Eela venytti askeltaan. Seinä vilisi vasemmalla, näin hujauksen meistä peilissä, toisessa. Eelan harja hulmusi pehmeänä paljaisiin käsiini. Vauhti heitti sydämeni onnelliselle kuperkeikalle.

Loviisa hurrasi, palautti minut maan pinnalle kierroksen jälkeen. Kiitin Eelaa pitkällä ohjalla, annoin sen puhaltaa. Taputinkin sitä hiukan, vaikken ollut tottunut sellaiseen kehumiseen. Eela pärski tyytyväisenä ja käänsi päätään niin, että näin sen kauniin silmän, joka katsoi syvälle minuun. Valuessani satulasta jäähdyttelyjen jälkeen olin iloinen. Avasin oven, tuuli tervehti meitä. Hevoset kopsuttelivat vierellämme kaulat pitkinä, pulisimme iloisesti Loviisan kanssa ja minä mietiskelin. Maneesi oli kuin olikin hyvin ystävällinen paikka. Tulisin varmasti uudestaankin sen katon alle, syliin seinien sisään.

Kuú & Eela
7HM

--
Hurraa, nyt se on sitten tehty ja Kuúkin voi mennä maneesiin hyvillä mielin - tosin vain poikkeuksena, ulkoilma on tämän ihmislapsen koti! : )

[Kuú]

Kesäirvistys

Kesä ja vapaus!

Kuú & Eela
8HM

Kesää huokuva, hymyn huulille tuova kuva! <3 <3

[Kuú]

Ystäviä

Neljä kuukautta yhdessä. Talvipakkasista ja lumihangista siniseen järveen ja kesätuuleen. Ystävyys on kuin vesi, kun siihen astuu yllättäen varpaat kipristelevät hämmästyksestä, mutta ajan myötä, kuin huomaamatta, se muuttuu pehmeäksi ja lämpimäksi. Pienet aallot jaloissa, elämän tuntuisina.

Kuú ja Eela
9HM ♥

[Kuú]

Ratsasta esteille Auringolla

Kuin olisimme olleet liftaamassa Linnunradalla ja päätyneet Maan sijasta jonnekin eksoottiselle, kuumalle ja kirkkaalle planeetalle, ehkä joka Aurinkoon. Kasasimme kuumassa hiekassa esteitä kentälle. Maa heijasti lämpöä imettyään ensin itsensä sitä täyteen. Lopulta pujahdimme valkoisen aidan läpi juomaan limonadia ja vetta, pyyhimme kätemme housuihin. Puiden suoman humisevan varjon kautta puikahdimme hakemaan hevosia.

Eelalla on oma mieli.

Tarhassa ratsastuskoulun kuningatar esitti oman, uskomattoman esityksensä, uudenlainen joka kerran. Kaikki muut hevoset tuntuivat unohtuneen auringon haalistamaan kiiltokuvaan, joita onnekas hevostyttö saattoi mummolan vintiltä löytää. Mutta Étonnant… nimi oli Eelalle täydellinen. Hämmästyttävä, hämmästyttävä! Tamma tuntui leikkivän ilman kanssa, innostuvan tuulemaan ja kietoutuvan villiin kesätanssiin koko sielullaan. Katselin lumottuna.

"Alottakaa vaan, ehkä Eela aavistaa kohta, että pääsee esteille. Laitumessa kun on yksi huono puoli, ettei aitojen yli niin vain hypitä.Vaikka Eelalta sekin kyllä onnistuisi.."
"Älä anna sille vaarallisia ideoita!" Fiia nauroi. Hän oli luvannut pitää meille tunnin tapaisen.


Kului monta kaunista hetkeä. Sitten, kuin Eela olisi havahtunut kärpäsiin ja ruohoon ja siihen, että osa kavereista lähti laitumelta. Se hirnui pää korkealla, ravasi huolestuneena laajan kaareen. Laskeuduin tarhaan ja aikansa juostuaan Eela antoi kiinni.
"Hyvä tyttö", rapsautin sormia Eelan säällä. "Esteille, kaunis, esteille hoi", supatin sille.

Muut olivat jo kentällä, kun saavuimme hiekan läpi. Fiia ja Elmo, Jenny ja Gitta ja Clara ja Walma hidastivat raville. Ponnistin Eelan selkään, nappasin ohjat, hyvin, hyvin kevyelle tuntumalle. Eela halusi ravata, annoin sen tehdä niin. Viima kävi miellyttävänä, vei ötököitä kauas pois. Verryttelimme, keräsin ohjat, lyhensin jalustimet ja nostimme ilmavan laukan. Eela kuumui kuin Aurinko, iloisena, hehkuvana, valovoimaisena. Häikäisevänä. Siristin silmiäni katsellessani sen korvien yli..

Tuntui tosiaan kuin Eela olisi hohtanut valoa. Se tuntui tietävän minne mennä, mistä kohdin, millaisella voimalla. Kaunis, viisas tamma.

Esteille! Leiskautimme ensimmäisen punavalkoisen pystyn ylitse. Hiekka ropisi. Käännyin, Eela kääntyi, sininen pysty jota Elmo oli säikkynyt, kuin vettä vain. Se tuntui kutistuvan allamme, Eela lensi korkealla ja minä sen selässä. Hiekkapilviä nostattaen laskeuduimme, etsimme jo ilmassa oikean suunnan.

Hiekka tuoksui, vihreästä lankusta rakennettu este olisi seuraava. Käännyimme suoraan sitä kohti, Eela kohotti päätään, katsoi tarkkaavaisena suoraan esteelle. Istuin syvälle alas satulaan, Eela kokosi itseään - ja silloin tunsin kuinka me olimme yhtä. Täydellinen ponnistus. Sen hetken, kun ajattelimme samoin, kun tunsimme esteen pikemminkin kuin näimme sen, näimme vain reittimme maailmankaikkeudessa. Käteni Eelan kaulalla, pohkeeni kiinni sen kyljissä, Eelan lämpö minussa, Eelan voima.

Laskeuduimme pehmeästi, laukkasimme puiden suhistessa kentän reunoilla. Walman kirivän hetken rinnallamme, Elmon kaartaessa voltille ja Gitan lähtiessä pysähdyksestä käyntiin. Hymyilin kasvot Aurinkoon. Taputin Eelan kaulaa, se ravisti tyytyväisenä harjaansa. Eelan karva kiilsi auringossa.
"Wau, se meni hyvin", Fiia kehui. "Varsinkin toi lautaeste meni hyvin, vaikka Eela kuumukin. Vähän matalia on nää esteet tolle hirmulle."

Seuraavana ratsasti Jenny Gitan kanssa. Vaikka poni näytti hieman nyrpeältä ja huiski hännällään kärpäsiä ja ärsyttävyyttä, he selviytyivät loistavasti hekin päästyään vauhtiin. Gitta tuntui unohtaneen hetkeksi muun ja Jenny hymyili levesti. Ratsastimme vielä muutaman kierroksen ennen kuin hyppäsimme satulasta ja laskimme puomeja Walmalle sopiviksi. Se tikkasi menemään tuuhea harja hulmuten ja pomppi esteistä yli hyvin iloisesti. Clara halasi sen kaulaa onnellisena. Fiia sai kehua meitä kaikkia ja me puolestaan häntä.

Tuuli humisi, hevoset pärskivät ja me keventelimme. Aurinko heijastui Eelan suitsien soljesta piirtäen suloisia valohelmiä ilmaan.

Kuú ja Eela
10HM!

[Kuú]

Kesän tuoksu

Tarvitset
satulasaippuaa
hevoslaitumen
koivuja
paljaat jalat
aurinkoa

Lisäksi
ämpärin täynnä vettä

Punaisesta ämpäristä loiskui kirkasta, viileää vettä paljaille jaloilleni. Istuin aitan portaalle, upotin käteni veteen. Heiluttelin sormiani kimaltelevassa vedessä, vasemman käden etusormessa oli iho hiertynyt hieman.

Olin kulkenut paljain jaloin koko tähänastisen kesän, iho oli paksuuntunut sopivasti ja pystyin kirmailemaan melkein missä vain. Sammal oli suosikkini, varvut nilkoissa hipoen. Pitkässä heinässä laitumen laidalla oli myös miellyttävä kahlata. Jaloissani oli muistissa kaikki polut, joille olin ehtinyt, edes askeleen verran. Kirpeää hikeä ei ollut, jalat tuulettuivat tuulessa ympärivuorokautisesti. Sen sijaan erotin häivähdyksen puolukankukkia varpaissani.

Hieroin lempeästi tuoksuvaa satulasaippuaa nihkein sormin Eelan nahkariimuun ja suitsien remmeihin, jotka lojuivat omassa sekaisessa järjestyksessä kuluneella puulla. Hyräilin ja heiluttelin varpaitani. Ihoni tuoksui auringolle, siitä oli taas tarttunut väriä minuun!

Koivut humisivat, tuoksuivat, joskaan eivät aivan niin huumaavasti kuin kuun alussa. Oritarhassa Tollo juoksi kermanvaaleana. Lanta, heinä ja aurinkonlämmin hevonen.

Hengitin.

Kuú ja Eela
Yhdennentoista kerran

[Kuú]

Irtohyppyjä



Eräänä viileänä kesäkuun aamuna minä ja Kia päätimme ottaa uusiksi keväällä kerran niin hyvin sujuneen irtohypytystuokion.  Muistan silloin ajatelleeni Windin kuuluvan kevääseen: lumen alta pilkotti maata. Tammat seurasivat meitä valppaana. Tuuli suhisi kahlatessaan puissa ja heinikossa. Kentällä kaikki sujui hyvin muutamista säpsyilyistä huolimatta. Meillä kaikilla veri veti esteille - minulle se oli hieman uudempaa, mutta kiitos Eelan olin jo oppinut pitämään niistä hurjasti. 

Kuú & Eela
12HM

--
Toivottavasti Kia on edes hiukan sen näköinen kuin on, ja pahoittelut tuosta paidasta! : D Siitä vaan tuli...tommonen... : D Toinen kuva kentältä mahdollisesti tulossa lisäksi. 

[Kuú]

Satulatta hyppää, tuulispää
estetunti 4.6.



Eela innostui niin kovin, että jalat säntäsivät laukkaan ihan itsestään, vaikka muutenkin olimme hippaleikin pitkäkoipisimmat. Eelan selästä poniratsastajien kurkotteleminen oli uhkarohkeaa, mutta sitäkin hauskempaa. Oli ihana tuntea tamman lämmin voima ja elämänilo. Aluksi puristin harjaa rystyset valkoisina, mutta vähitellen unohdin sen, hain tasapainon lihaksillani. Ensimmäiseltä ympyrältä ajauduimme aivan omille teillemme, emme mahtuneet mutkalle. Eela tuhisi sieraimet laajenneina, päätään nostellen, katseli esteitä kuin kymmenen vuotta kateissa olleita ystäviä. Vauhti huimasi, laukka taukosi hetkeksi valtavaan hyppyyn. Puomit nousivat, uusintakierrokset loppuivat aivan liian pian.

Kiitos parhaasta tunnista,
kaksi tuulispäätä
13HM

[Kuú]

We see fire - elokuun alku

Oh, misty eye of the mountain below

Keep careful watch of my sister's soul

And should the sky be filled with fire and smoke

Keep watching over..

Us. Vaelsimme Eelan kanssa metsässä. Oli tavallinen päivä. Oli ollut tavallinen päivä..

Satuloinut suloisen tuiman, tanssivan Eelan, joka oli juossut tarhassa hetken pakoon heitellen päätä ja nostellen jalkaa. Sitten se oli pysähtynyt hiukan hämmentyneenä ja kopsutellut kanssani samaa matkaa. Olin napannut otsatukasta, hurjapää kesyyntyi. Puomilla irtosi valtamerellinen kesän pölyä ja hiekkaa. Satula selkään ja matkaan. Tiesin, että oli parempi mennä metsään kaveriratsukon kanssa, mutta tänään oli meidän hetkemme. Oma retkemme.

Pyökinvuori. 

Oh, misty eye of the mountain below

Keep careful watch

Eelan ruskea karva muuttui punertavammaksi. Ilma oli lämmin, viileä, siinä tuoksuivat pienet siniset kukat. Satula oli välissämme, häiritsi hiukan Eelan liikkeiden tuntemista, minua harmitti hiukan.. Kämmen kosketti Eelan kaulaa. Eela hörähti hiukan ja käveli reippaasti eteenpäin, polku kaartui tummanvihreiden kuusten lomasta, alkoi hitaasti nousta. 

Kaksi kuusta vartioivat polkua molemmin puolin. Eela oli rohkea. 

Suuri kiven järkele. Eelan takapää notkahti alaspäin mutkaisen juuren osuessa kavion tielle. Nousin kevyesti jalustimille, nojasin eteenpäin, katselin Eelan korvien välistä. Askeleet olivat lähes äänettömät pehmeällä polulla. 

Äkkiä auringon valo siivilöityi puiden runkojen välistä.

Ilmassa leijui tuhansia hiukkaisia, jotka olivat irronneet puista, lehdistä, sammaleesta, kivistä ja kaikista eläimistä, joita metsässä vaelsi. Katselin lumoutuneena. Alapuolella, yläpuolella, ympärillä. 

Tämä oli metsä. Meidän metsämme. Leikkijärven metsä. Maailman metsä. Ja metsässä oli voimaa, sen tunsi niskavilloissaan. Luultavasti Eelakin, se pörhisti kaulaansa ja sen teräväkärkiset korvat sojottivat suoraan metsän taikaa kohti.

Tuulessa kuului muistoja, ikivanhoja tarinoita, kaikkien täällä kulkeneiden jälki. Meistäkin jäisi jälki, minusta ja Eelasta. Tajusin hämärästi, että puhuin itsestäni ja hoitohevosestani hyvin usein "meinä", kuin vakiintuneena pariskuntana. Hymähdin.

Hetkeen olisi voinut jäädä ikuisesti. Mutta pukkasin itseäni hellästi eteenpäin, koskaan ei syntyisi noita tarinoita, jos aina jäisi paikoilleen odottamaan. Maailma elää. Kehotin Eelaa eteenpäin, mutta tamma vain puraisi kuolainta ja tuhisi laajentuneiden sieraimien läpi. Lopulta hevonen astui eteenpäin. Minun oli silti pakko vilkaista taakseni, näkihän Eelakin taakseen ja muutenkin laajemmalle alueelle kuin minä. 

Kuljimme korkealle ja jäimme sitten vuorelle, tai vaaralle huokaisemaan. Katselimme valppaina ympärillemme. Metsä sulki syliinsä. 

Käänsin päätäni ja katsoin taivaalle. Hohtava sininen, kirkas ilma, muutamia pilven haituvia.

Watch the flames climb high into the night

Äkkiä tajusin Eelan alkaneen hermostua. Rauhoittelin, katselin ympärilleni, haistelin ilmaa. Savua? Ehkei kuitenkaan. Saunan haju.. Käänsin Eelan polulle, lähdimme kulkemaan rauhassa. 

Nuotiopaikka! Kuljimme nuotipaikkaa kohden, tajusin. Eela liikkui hieman nykien, ravisteli päätään. Lauleskelin, satula narisi. Nuotion rätinää ja sitten se putkahti esiin. Pienet liekit hypähtelivät taivasta päin ja kelopuulla istui hahmo. Pitkä, vaaleahiuksinen, syventyneenä kirjaan. Nosti päätään. 

"Hei!" tervehdin iloisesti.

"Moi." Katse oli avoin, hymyilevä.

"Mietittiin, että mistä tää savun tuoksu tuli. En oo hevosen kanssa koskaan nuotioretkelle lähteny."

"Joo, en mäkään. Ihan jalan kuljen."

"Voi mennä minne vaan", nyökkäsin. 

"Puoliverinen?"

"Selle Francais." Ranskan aksenttini on viehättävä.

"Osaatko ranskaa?" 

"Kuulithan sie," nauroin.

"Ootteko te mistä päin? "

"Seppeleestä. Tästä vähän matkaa lounaaseen."

"Se on..se.. ratsastuskoulu?"

"Ja tosi kodikas ratsastuskoulu."

"Nuutti." Poika nousi ylös. 

"Kuú", kumarruin puristamaan kättä. Toinen hymyili, Eela kääntyi katsomaan Nuuttia ja tämä ojensi kättään, hipaisi turpaa ja silitti sitten kaulaa. 

"Nähdään ehkä joskus, varsinkin jos kuljet metsässä enemmänkin", hymyilin. Eela alkoi taas muuttua levottomaksi, joten keskityin siihen enemmän kuin muuhun, kauniiseen elävään tuleen, mielenkiintoiseen, mukavaan tyyppiin. Näin kuitenkin kun Nuutti nyökkäsi. 

Keventelin metsän läpi Eelan selässä. Metsä tuoksui elämälle ja sen tärkeille hetkille. Tarina elää. 

Now we see fire
Inside the mountain
I see fire

Kuu & Eela
14HM

[Kuú]

Syysmaasto
lauantai 13.9.2014

Satula nahkainen on tuttu ja pehmeä. Hevonen, jonka selkään se sopii on vielä tutumpi. Tuo hevonen on syksyinen puhallus niskassa, lämmin tuhahdus, kun olen kumartunut oikomaan martingaalia se laskee päätään ja puhaltaa niskaani vasten. Purskahdan nauruun. Aurinko kultaa poskeni ja Eelan kyljet. 

Satulassa jälleen ja metsässä jälleen. Ravia tutuilla poluilla ja kumartuminen tuon tietyn oksan alta. Koivun siemenet pyörteilevät ilmassa ja keltaiset lehdet leijailevat hiljaa askelten tahdissa. Rotan takapuoli keikkuu edessä ja Eela heilauttelee päätään puolelta toiselle. Kiipeily kalliolla tuntuu hyvälle, saa voimistella jalkojaan ja käsiään ja keskittyä kunnolla. 

Pellon reunalla Anne kajauttaa "Laukkaan!" Eela viskoo päätään ja häntäänsä ja talloo polulla oikea lapa edellä, se haluaa jo mennä ja antaa syyspellon tuta hevosten villin ilon. Pieniä pehmeitä pidätteitä ohjia pitkin Eelan herkkään suupieleen, annan painoni laskeutua rauhallisena ja annan sitten pienen avun pohkella. Eela painaa päänsä alas ja vinkaisee, säntää menemään ja kun Rotta kiihdyttää harjoituslaukasta neliin, mekin annamme mennä.

Tuuli viskoo hiuksia ja harjaa ja syksyä kasvoille ja ryntäille, pyörteilee törmätessään nelistävään hevoseen. Eelan jalat kirivät maata, vilkaisen alas ja nään maan humisevan valtavaa vauhtia. Tuen käteni kevyesti Eelan harjan juureen ja nousen kevyesti jalustimille, polvet painautuvat satulaan.

Laukka jatkuu ikuisuuksiin, mutta sitten Anne pidättää Rottaa ja vauhti hidastuu. Otan hieman kiinni Eelaa, istun alas ja rauhoitan omaa liikettäni, istun aaaaalas ja Eela hidastaa, vaikkakin hieman vastustellen. Tamma on kuumunut kunnolla ja haluaisi vielä juosta. Juttelen sille omalla kehollani ja pidän käden pehmeänä. Viileä ilma tuntuu hyvältä hengittää, se on kirpeää ja ihan syksyn tuoksuista. Anne huikkaa siirtymästä ja saan tosissani tehdä töitä, jotta Eela vastaa pyyntööni ja pudottaa raville. Askel nousee, onneksi Anne pitää vauhdin reippaana. Käännyn kurkistamaan ratsukkoletkaa takanamme. Monenkirjavia hevosia ja poneja, jotka porhaltavat kuulaassa ja aurinkoisessa ilmassa. Vesiväripaletin värinen metsänreuna kaikuu huudahduksia, naurua ja pieniä kiljahduksia. Eela kääntää päätään ja taputan sen kaulaa.
"Hyyyyvä humma."

Pihlajan kohdalla siirrymme käyntiin ja hevoset saavat puhaltaa. Oksat ovat taipuneet hohtavien marjojen painosta. Varis raakkuu ja lehahtaa puusta toiseen. Lehdet putoilevat hiljaa ja hevoset astelevat kuivien lehtien kahinassa kiireettä meitä selässään kantaen. On kaunista.

Tervetuloa syksy, 
ystäväsi Kuú & Eela
15HM

Ps. Sujautan tähän päiväkirjan väliin vielä Annen kauniin kuvan meistä matkaan lähdössä.

 

[Kuú]

Joulukuu

Vanha CD-soitin helisee hiljaa

Tontusta joka ei saa unta

Kattojen päällä on lunta

Aitan

Tallin

Talon

Vajan

Maneesin

Autotallin

Kattojen

Eela katselee ikkunasta ulos

Kirkas ilma, puhtaat ikkunat

Tallin siivous on puoliksi tehty

Uutena vuotena enemmän

Kirjavalla liinalla kuppi

Lasinen lumiasia

Josta kasvaa puolukoita

Hangen alta

Tummahiuksinen tyttö harjaa hevosta

Tummahiuksista tammaa

Tummat jouhet

Ja päälle satava lumi

Hevonen laskenut sulon kutittavan turpansa

Lähelle lattian aaltoja

Vuosikymmenten myötä tasoittuneita

Betoniaaltoja

Nakertaa kuusenhavujaa

Tökkii turvallaan

Turvallaan turvassa

Tyttöä vasten painaa päänsä

Ja katsoo sitten taas ikkunaan

Mennään

Mennään!

Ja kun metsää on kuljettu ja varpaat jäässä

Eikö kaviot jäädy, kun niissä on rautaa

Suuhun sitä ei tänään laitettu

On vain kovin lämmin

Pitkin vedoin lämmittää hevosen lihakset loimen alta

Hieroo kyljet, selän, kaulan

Venyttelee jalkoja

Valppaana pää välillä korkella

Korvat hörössä, niin hörössä

Ja hölmistynyt ilme turvan suunnalla

Tyttö ja hevonen syövät omenaa

Omenajoulu

Illalla tyttö silittää tallitonttujen tapaan 

Punaiset lakit

Pitkät ja helisevät

Ja tamma nukkuu pitkällään

Hyvää joulua,
Kuu ja Eela

HM1

[Kuú]

Aattoratsastus 2014

Tuuli paiskoi lunta pitkin poikin ja hulmutti hevosten häntiä, jotka vähitellen muuttuivat lumisiksi takkukasoiksi. Eelaa lämmitti ratsatusloimi ja minua ylimääräiset kerrokset pitkiä kalsareita ja villapaitoja. Sekä muutamat raitavillasukat, paksu huivi joka jätti näkyviin posket, silmät ja nenänpään ja paksuakin paksummat kintaat. Kaapustin tammani selkään jakkaran päältä, joka kiersi ratsukolta ratsukolle. 

Katselin hieman kaihoten rekeä, jonne vällyjen alle Pyry pakkautui ja jonka perässä loisti kasa lyhtyjä. Silti mikään, ei mikään olisi saanut minua vaihtamaan Eelaa mihinkään. Varsinkaan jouluna. Odottelin rauhallista, kuusentuoksuista oloa saapuvaksi, mutta nyt keskitin tasapainoni pysyäkseni selässä, kun Eela aloitti aattoratsastuksemme pienellä pukilla keskellä tallipihaa. Lensin satulan eteen, mutta ohjat pysyivät käsissäni ja sulavasti kuin pieni hylje istahdin takaisin satulaan.

Viima muokkasi muiden puheita uuteen muotoon, hevosjonon ympärillä kuului kuin tuuli oli laulanut, sanoja, jotka olivat meidän kielestämme karanneet. Eela kävi aivan tavattoman kuumana suuresta hevoslaumasta ja kiukkuavasta lumesta joka tunki korviin, silmiin ja sieraimiin. Se steppaili milloin lumihankeen, milloin paikoillaan, niin että takana tulevat saivat todellakin pitää hyvän välimatkan ja välillä ottaen spurtteja eteenpäin, jossa näkyi lumipyryssä edellisen häntä - en meinannut tunnistaa. Tilannetta pahensi kenkiin tarttuvat tilsat, ja tamma meinasi pariin kertaan hukata jalat altaan. Istuin ja hengitin rauhassa, laskin käden kaulalle ja kaikkea sellaista pientä, minkä olin saanut Eelan yhditämään rauhallisiin hetkiin ja oloon. Tamma vingahteli kuin tuuli ympärillämme, mutta kuunteli ainakin puolella korvalla minua.

Putkahdimme metsästä isommalle tielle, joka oli aurattu. Kasper jalkautui koputtelemaan kaviokoukullaan tilsoja ja vaeltaessaan meidän kohdalle ankarassa tuiskussa näin, kuinka se kalpeni entisestään ja jähmettyi hyväksi toviksi.
"Ei saat..vit..." tuuli hukutti pakohaluiset manaukset. Eela värisi ja nosteli jalkojaan.
"Kuule Eela pelkää siuta enemmän ku sie sitä", huudahdin ja sain kuin sainkin vakuutettua Eelan siitä, ettei sen tarvinnut lähteä painelemaan suoraa reittiä takaisin. Sen sijaan se hypähti takajalkojensa varaan, ei kovin korkealle, mutta kuitenkin. Kasper perääntyi ja kauas. Takerruin harjaan ja nojasin reilusti eteen. Kevyesti töksähtäen löysimme tiemme takaisin neljälle jalalle. Ja se hyvä puoli Eelan hyppelyssä oli, että tilsat irtosivat itsestään.

Koitin valmistella Eelan hyvin ravin kautta laukkaan. Maisema hämärtyi vauhdissa ennestään, räpyttelin tiuhaan silmiä lumihiutaleiden iskiessä kasvoihin. Ravi oli kovin kiihkeää ja laukannosto oli enemmän laumareaktio, kuin minun apuni. Yhtäkaikki nautin matkasta Eelan kanssa. Laukka imahdutti ja rentoutti sitä, se ei juossut karkuun, vaan eteenpäin. Juoksemisen ilosta, joulun ilosta. 

Eela väisteli lyhtyä, kun sellaista ojennettiin minulle. Tamma oli kuitenkin kuulolla yhdellä kädelläkin ja pian kuljimme lämpimässä valokehässä hämärtyvän luonnon keskellä. Tuuli oli laantunut ja lumi sateli hiljalleen. Lämmin olo hiipi kaikkialle. Eelan korvat heilahtelivat ja katselin lumista metsää onnellisena.

Eelan varmoiksi kasvaneiden askelten kantamina kuljimme kohti ulkotulien ja lämpimien valojen kajoa. Kohti kotia.

[Kuú]

Hellevaellus


kuuma
paahtunut maa, josta kasvaa eräs navetta
joka kesä kesän jälkeen paahtui
ja muuttui erään kesän tultua talliksi
ja mailla vaelsi hevosia laumoissa, jonoissa
ja ihmiset
he ovat aina halunneet vaeltaa mukana hevosten

ja tänään he vaeltavat

kuuma
paahtunut maa ja iho
ja lämmin hevosen kylki
hypähdän selkään
hiuspehkoni on onnellisesti solmussa takussa
mutta hevoseni hoidan hyvin
ja se huiskii ja kuiskii kesässä
ja haluamme jo mennä


kuljemme, meitä on uusia
kesä tuo aina tullessaan
ja erään hevosen väri on
kärpäskimo
ja Eela ei pidä kärpäsistä tänään juuri tässä polun mutkassa

tuuli leikkii iholla, lämmin hiekka
hiekan tuoksu tarttuu paljaisiin sääriin ja hevosen sään kohdalle
ja kupeiden pyörteisiin

viileä tuuli siniseltä selältä
on nuotiotuli
ja luonto on meidän paikkamme
kuten niin monien hevosten
ja ihmisten
niin monina kesinä ennenkin

jalkamme vievät
viileät polut, metsät, metsäaukiot, pellot, pellonreunat, kaislikot, rannat
rytmi takoutuu koko kehon läpi, pehmeänä
tuulessa tuoksuu ajaton aika, kesän polut

kuuma
ja aurinko

vaeltava hevoslauma
kesässä ja sen kaikissa nauruissa, laukoissa ja hetkissä
sekä minun, että Eelan hiuksissa kasvaa kukkia
aurinko paahtaa kesää, nostan kasvoni kohti taivasta
ja nojaan käteni Eelan lautasille
ja Eela kääntelee korviaan ja päätään ja pärskähtelee

kuuma


rakkaudella Kuú ja Eela


(kesämuistoja)

[Kuú]

Tiedät olevasi hämmästyttävä

Tallikujan koivuista tipahteli auringossa kimaltelivia pisaroita. Sohjoontunut lumi suhisi kenkien alla. Tallustin Seppeleeseen ties kuinka monetta kertaa, varmaan ainakin kolmannettasataa. Ainakin.

Oli lämmin, pehmeä ilma pyöri poskilla ja tuntui mielettömän hyvältä. Olin riisunut kävellessäni lapaset, roikotin niitä nyt sormissani ja annoin pikkuruisen tuulen kutitella paljaita kämmeniä. Hymyilin auringolle, hymyilin silmät kiinni ja näin lämmintä valoa luomieni läpi. Avatessani silmät tas hetken kuluttua maailma näytti luonnottoman siniseltä. 

Pysähdyin keskellä pihaa. Ilo hulahti kylkilyiden välistä rintakehään. Tunsin hymyn kasvoillani, tunsin sen myös käsivarsissa, polvissa ja varpaissa asti. Hengitin, tuntui kuin ilmapallo olisi paisunut sisälläni ja kohta tempautuisin ilmaan.

Tasan vuosi sitten olin astellut tälle samalle pihalle. Tasan vuosi sitten olin tuntenut lämpöä nipistelevässä pakkasessa. Tasan vuosi sitten minusta oli tullut Eelan hoitaja.

Kävelin auringossa hohtavan tallipihan poikki, ohi tallin ovien, aitan vierestä. Linnut tsirpittivät innoissaan, lumi oli sulanut metsän puista, jotka seisoivat nyt vihreinä ja ruskeina. Pehmenneet hanget häikäisivät. 

Saavuin tammatarhalle. Valkoisten aitojen sisäpuolella pieni kirjava hevoslauma söi päiväheiniään. Katselin niitä levollisena, edelleen leveästi hymyillen. Siellä oli Eelakin, rakas tumma ja tulinen tamma. Sen lautaset kiilsivät auringossa, oli niin lämmin, ettei sillä ollut loimea.Kaula, pää ja etujalat olivat varjon puolella, heinäkasan hieman uponneina. Lail ja Huiska mutustelivat rauhallisina sen vieressä ja Zeta koikkelehti sekin rauhallisena emänsä tuntumassa. 

Kiipesin aidalle istumaan ja vain katselin hevosia. Rauhassa, kiireettä, kuten niin usein ennenkin kuluneen vuoden aikana. Vuosi. Muistin elävääkin elävämmin taianomaisen hetken, jolloin oli kulkenut tähän tarhaan ja laumaan ensimmäisen kerran. Kohtaaminen. Pakkanen, pimeä, sininen ilta, tuikkivat tähdet ja tumma tamma. Hengityksemme olivat kohonneet höyrynä taivaalle.

Hevoset astelivat rauhallisena heinäkasalta toiselle, heilauttelivat häntiään ja sulkivat silmänsä auringossa levätessään. Hetken päästä Myntti lähestyi minua, korvat hörössä, harja heilahdellen ja sieraimet värähdellen. Se tuli aika lähelle, käänsi päätään ja katseli maailmaa tummilla silmillään.

"Hei, hieno", tervehdin leirihoitsuani ja ojensin paljasta kättäni. Myntti haisteli sitä alahuuli värähdellen ja tuhahti sitten, käänsi päänsä taas sivuun, mutta jäi seisoskelemaan aurinkoon. Sen paiste lämmitti jo. 

"Eela", huudahdin kevyesti.

Tumma rautias käänsi korvansa minua kohti, nosti päätään. 

"Eela", huudahdin uudestaan. Ilo hypähteli sisälläni. Olin ihan vain kokeillut... Katselin hoidokkiani tiiviisto, näin Myntin vaihtavan painoa toiselle puolelle. 

Ja Eela kääntyi. Se kääntyi heinäkasalta, kaula nyökytellen askelten tahdissa ja asteli loivasti kaartaen minua kohti. Muutama heinänkorsi tipahti sen suupielestä.
 "Hei, Eela, rakas hieno", juttelin kevyellä äänellä lähestyvälle tammalle. Myntti käänsi korviaan niskaansa väistämisen eleenä ja astui sivummas. Kun Eela edelleen käveli lähemmäs, se kääntyi ympäri ja kulki kauemmas. 

Sitten Eela jo pysähtyi, muutaman metrin päähän. Se nosti päätään, siro turpa värähdellen, sieraimet suurina ja suipot korvat suoraan eteenpäin. Katselin. Kaunein maailmassa.

"Eela", sanoin hiljaa, matalalla äänellä.

Ja Eela astui kaksi ja puoli askelta ja laski turpansa polveani vasten. Hyvin kevyesti. Tunsin sen hegityksen lämpimänä, lempeästi kutittavana. Käteni tuntui kevyeltä, rapsutin tamman otsaa, se sulki silmänsä. 

"Yksi vuosi yhdessä. Täällä tuoksuu kevät", kuiskasin kauniille tammalle.

Rakkaudella,

Kuú & Eela
19HM

HM2
[/a]