Elmon Hoitokirja

[Fiia]

21. helmikuuta 2015: Stressinpoistomenetelmät

Se tapahtuu helmikuun toiseksi viimeisenä lauantaina puolenpäivän aikaan, kun istun muiden hoitajien kanssa yläkerrassa ja yritän päättää ratsastaisinko Elmon tosissani tänään vai vasta huomenna. Setvin aamulla harjaamatta jääneitä hiuksiani naamani edessä ja löydän yhtäkkiä kaikkien tuhansien oranssinpunaisten suortuvieni seasta ensin yhden, sitten toisen harmaan hiuksen.

”Ei pyhä jysäys”, henkäisen ja nyppäisen molemmat juurineen irti päästäni. ”Kattokaa.”
”Mikä siinä on?” toisella puolellani istuva Tuulia kysyi nostamatta katsettaan historiankirjasta.
Cella toisella puolellani sen sijaan kumartui kiinnostuneena lähemmäs. ”Harmaa hius! Fiia, susta on tullut vanha.”
”Stressistä se johtuu”, Rosa kommentoi pöydän äärestä. ”Tyyppihän on pyörinyt pelkkänä ahdistuspallona viime viikot.”
”Ahdistuspallo”, äännähdän vastustellen. ”Täällähän mä nimenomaan pääsen mun happy placeen.”
”Ei ihan aina siltä vaikuta”, Rosa hymähtää. ”Sun pitäis nainen relata vähän, kyllä sitä koulua ehtii käymään.”

Rosa on ihan oikeassa siinä, että viime aikoina olen ollut melkoisen stressaantunut opiskeluiden suhteen. Kirjat eivät lopu lukemalla eivätkä kurssit käymällä; mitä enemmän opiskelen sitä vähemmän oikeasti tiedän. Suorituspaineet tuntuvat välillä musertavilta, välillä tekemisen määrä on niin valtava, etten edes tiedä mistä aloittaa ja yöt menevät mietiskellessä, miten parempi ihminen lukisi nytkin. Sitä en tosin tiennyt, että se näkyy naamasta myös tallilla ollessani. Seppeleeseen olen yrittänyt tulla vähintään kerran, mieluiten kahdesti viikossa nollaamaan ajatuksia. Täällä yksi tietty tumma poni on sitä parasta stressiterapiaa, mitä tiedän.

”No mutta sittenhän tilanne vaatii kunnon maastolenkkiä!” Cella hihkaisee ja pomppaa ylös. ”Are you in or are you out?”
“In, in”, naurahdan ja könyän itsekin jaloilleni, vähän vähemmän sulavasti kuin Cella. ”Rosa, Tuulia, tuuttehan tekin?”
Molemmat suostuvat, vaikka Rosa nuriseekin ensin kylmästä kelistä. Lisäksi kaapeilla meihin törmäävä Clarakin lupaa lähteä Walman kanssa mukaan, joten loppujen lopuksi reissueemme on jo aika hyvän kokoinen.

Elmo tuntuu olevan positiivisella viikonloppufiiliksellä. Se hörisee tervehdykseksi joko minulle tai mukanani tuomalleni kuivahtaneelle leivänpalalle, pyörittelee pehmeää turpaansa poskellani ja käy taskut läpi tarkkaan lisäherkkujen toivossa. Meinaan myöhästyä koko maastoreissulta, kun jään rapsuttelemaan ponia hölmö hymy naamallani. Lopulta huomaan kiirehtiä muiden perässä ulos. Siellä on kylmä – pakkanen nipistelee sormenpäitä ja poskia, vaikka olen kiskonut päälleni kaikki mahdolliset talvivaatteet. Tuuli tekee vajaasta kymmenestä pakkasasteesta purevan kylmän, ja hetkenkin seisoskelu aukealla paikalla saa kylmän hiipimään vaatteiden alle. Näinä hetkinä olen kateellinen Elmon jääkarhumaisen pitkästä talvikarvasta, jota ei varmasti mikään tuuli läpäise. Ponnistan vaatekerroksista jäykkänä satulaan ja otan oman paikkani jonossa Windin takana.

Viileydestä huolimatta keliä voisi kuvailla kauniiksi. Taivas on kirkkaansininen ja aurinko paistaa matalalta, mutta kirkkaana ja saa lumikinokset hohtamaan. Vielä se ei lämmitä, mutta säteissä on lupaus kevään tulosta. Kuukausi, kaksi eteenpäin, ja saisimme katsella aivan erilaisia maisemia. Toivottavasti talvimyrskyt seikkailuineen ovat jo ohi. Vaikka viisi sekuntiamme julkisuudessa Liekkijärven onnettomuuden myötä ovat olleet jännittäviä, palaan mielelläni tavalliseen arkeen rauhallisine maastolenkkeineen.

Kössi kärkenä jonomme mutkittelee metsäpolkuja pitkin kohti laukkasuoraa. Metsän siimeksessä ei ole yhtä kylmä, Elmo tuntuu halukkaalta liikkumaan ja pikkulinnut laulavat jo. Kaiken maailman murheet karisevat pikku hiljaa harteiltani ja jäävät taakse. Ravin tahti kiihtyy kuin itsestään laukkasuoran lähestyessä, ennen kuin se aukenee edessämme valoisana, puhtaanvalkoisena ja kutsuvana.

Cella nostaa kättään laukan merkiksi, ja me ampaisemme matkaan.

Fiia & Elmo 95

HM2

[Fiia]

23. helmikuuta 2015: Illan pimetessä

Maanantaina ehdin Seppeleeseen vasta illalla, kun viimeinen tunti on jo alkanut ja talli hyvää vauhtia hiljenemässä. Tapojeni vastaisesti jätän saapuessani pyörähdyksen hoitajienhuoneessa tekemättä, vaikka oven läpi pukuhuoneeseen kuuluu kotoisa puheensorina. Vaihdan vaatteet pikavauhtia ja palaan sitten saman tien takaisin alas laittamaan Elmoa kuntoon. Päivän suunnitelmana on tehdä illan ratoksi pieni ja tehokas koulutreeni, jotta Elmo käyttäytyisi poneiksi huomisen alkeistunnilla.

Ruuna ei ole kovin innoissaan huomatessaan, että se joutuu töihin kesken leppoisan vapaapäivän. Elmo nakkelee niskojaan korvat niskaa vasten liimautuneina ja silmänvalkuaiset vilkkuen, kun reippaan harjauksen jälkeen nostan sille satulan selkään.
”Olet sä vähän pöhkö”, moitin ruunaa vetäessäni satulavyön kiinni. ”Pieni kiukkupussi.”
Elmo kyllästyy uhitteluun nopeasti, kun en ota tosissani sen pelotteluyrityksiä. Se jököttää murjottaen aloillaan sen aikaa, että saan ponille suojat jalkaan ja itselleni kypärän päähän. Suitsin ruunan ja lähden sen kanssa tyhjälle, lumiselle kentälle.

Pohjan kunto ei ole ihan priimaa epävakaiden kelien jäljiltä, joten päätän tehdä ulkona lähinnä käyntityöskentelyä ja käydä tunnin loputtua maneesissa ratsastamassa muut askellajit läpi. Elmon herättely käynnissä osoittautuu kylläkin hieman haasteelliseksi. Poni vaatisi lämmetäkseen isompaa liikettä ja jää sen takia vähän hitaaksi. Ei kuitenkaan auta valittaa, vaan työstää ruunaa parhaani mukaan.

Käytän kaiken mielikuvitukseni keksiäkseni vaihtelevia käyntitehtäviä. Taivuttelen Elmoa molempiin suuntiin erikokoisten kaarevien urien, avojen ja sulkujen avulla. Irrottelen sitä paikoin loivilla, paikoin jyrkemmillä väistöillä ja käännän muutamat takaosakäännökset. Haen hyviä pysähdyksiä tasajaloin ja tarmokkaita neljän askeleen peruutuksia. Teen siirtymisiä askellajin sisällä kootummasta käynnistä keskikäyntiin ja takaisin. Reilussa parissakymmenessä minuutissa saan ratsastettua Elmon jo yllättävän hyvän tuntuiseksi, vaikka työtä se kyllä vaatii. Poni notkistuu, hakeutuu tasaiseen peräänantoon ohjan ja pohkeen välin ja keskittyy apuihini. Hiukan nopeammin se saisi kyllä reagoida.

Lähden paria minuuttia vaille kahdeksan maneesille ja käyn sisään, kun tuntilaiset alkavat purkautua hevosineen ulos. Jäätyäni yksin siirrän Elmon raviin ja etsin kahdeksikolla hyvää, isoa liikettä. Annen perässään kiinni vetämä ovi avautuu kuitenkin jo muutaman minuutin kuluttua uudelleen. Sisään kurkistaa ensin Patronin siro pää, sitten Emmy.
”Sopiiko liittyä seuraan?” tyttö huikkaa ja taluttaa hoitoponinsa sisään.
”Tietty, tännehän mahtuu!” vastaan.
”Me hölkötellään ihan hetki vaan”, Emmy juttelee sulkiessaan oven. Tyttö ponnistaa Patun paljaaseen selkään ilman penkkiä kadehdittavan helpon näköisesti ja siirtää ruunan sitten käyntiin uran sisäpuolelle. ”En aikaisemmin ehtinyt mitenkään ratsastamaan.”
”Sama juttu”, nyökkään. ”Ei mekään enää puolta tuntia pidempään olla, kunhan vähän saadaan ravailtua ja laukattua.”

Juttelu taukoaa, kun alamme molemmat keskittyä ratsuihimme. Minä en enää pyydä Elmolta sen kummempia temppuja. Sen sijaan ratsastan paljon ympyröitä ravissa ja laukassa ja keskityn siihen, että poni käyttää selkäänsä eikä jää makoilemaan ohjalle. Parinkymmenen minuutin jälkeen olen tyytyväinen, pidennän ohjaa ja jarrutan Elmon vielä muutaman ravikierroksen jälkeen käyntiin. Taputtelen pärskivää ruunaa ja pyörittelen nilkkojani seuraten samalla Emmyn työskentelyä. Tyttö istuu Patronin kapeassa selässä kuin tatti, vaikka poni vaikuttaakin olevan säikyllä tuulella ja esittelee välillä äkkinäisiä sivuloikkia. Pian minun jälkeeni Emmykin siirtää ruunan käyntiin.

”Saas nähdä mitä niistä kisoistakin tulee tällä menolla”, tyttö naurahtaa päätään pudistellen.
”Hyvältähän se näytti”, hymyilen. ”Mitkä luokat sä meet?”
”Helppo bee ja kuus- ja kasikympit. Vähän enemmän toivoa laitan noiden esteluokkien varaan. Entä sä?”
”Been ja aan ja kuuskympin”, vastaan. ”Mulla on ihan päinvastoin, en edes muista milloin oon viimeks hypännyt Elmolla. Koulu nyt varmaan vielä menee.”
”Vois pitää jonkun yhteisen treenipäivän tai -viikonlopun vielä ennen kisoja” Emmy ehdottaa. ”Tai hypätään me vaikka ens maanantaina ennen tunteja, kun näillä on vapaa.”
”Joo, hyvä idea” innostun. ”Sovittu! Voitais rakentaa joku pieni rata, Kassu varmaan lupautuu ilomielin avuksi.”

Emmy hiukan epäilee Kasperin virkaintoisuutta, eikä ehkä aivan syyttä. Emmeköhän kuitenkin jonkun saisi puomeja nostelemaan, tai sitten ei auttaisi muuta kuin olla pudottelematta niitä. Kävelemme vielä pari minuuttia ja lähdemme sitten taluttamaan poneja tallille. Elmon käyntiaskeleessa on pituutta aivan eri tavalla kuin tullessa – mikä tosin taitaa johtua onnistunutta treeniä pikemmin ruoan kutsusta.

Fiia & Elmo osa 96

HM3

[Fiia]

11. maaliskuuta 2015: Putoilevia ponityttöjä

”Hae Emma vaan jo kypärä, kello on kohta kuusi”, huikkaan Elmon turparemmiä kiinni asettelevalle tytölle samalla, kun puen ponille suojia jalkaan. Helppo C -tunti on alkamassa jo muutaman minuutin kuluttua, ja me olemme pääasiassa oman hidasteluni vuoksi hiukan myöhässä aikataulusta. Vaaleatukkainen Emma nyökäyttää päätään mitään sanomatta ja katoaa käytävälle, ennen kuin olen saanut tarran kiinni asti. Kierrän ruunan toiselle puolelle suojaamaan toisenkin takasen, ennen kuin nousen rapsuttelemaan Elmon kaulaa. Emmalla ei kestä montaa minuuttia, ennen kuin hän palaa kypärä päässään. Lähdemme yhtä matkaa muiden kanssa maneesiin, jossa edelliset ovat jo loppukaarrossa.

”Fiia, voisitko katsoa ihan pari minuuttia näiden perään?” Anne huikkaa. ”Käyn laittamassa lisää lämmintä päälle. Voivat alkaa kävellä, kun ovat valmiita.”
”Tietty”, vastaan iloisesti. Pakkanen on tosiaan alkanut iltaa kohden kiristyä, eikä ole ihmekään, että kolmen tunnin istumisen jälkeen tekee mieli yhtä villapaitaa lisää. Minuakin kylmää välikausitakissani jo nyt, vaikka olen ollut pois tallista suunnilleen viisi minuuttia.

Anne poistuu jättäen minut viiden tuntilaisen ja yhden poniäidin kanssa maneesiin. Nuoret mutta reippaat ryhmäläiset muistavat jo itse kiristää satulavyöt ja pidellä ohjista kiinni selkään noustessaan, joten minulle jää lähinnä yleinen valvominen sekä pullistelevien ponien ja jäykkien jalustinhihnojen kanssa auttaminen. Walman satulavyötä saan minäkin kiskoa tosissani. Keskityn puhisten vetämään vyötä riittävän tiukalle, enkä siksi tajua puuttua tarpeeksi ajoissa siihen, että Elmo ajautuu toisella pitkällä sivulla hieman turhan lähelle Windiä. Kun kohotan katseeni, on pilkukkaan tamman korvat jo tiukasti luimussa ja ilme kireä.

”Hei jättäkää kunnon välimatkat!” Ehdin lauseen loppuun sekunti ennen kuin Windi vinkaisee, heittää päänsä ylös ja takajalkansa kipakasti Elmoa päin. Poni melkein istahtaa ja kääntyy sitten pelkkänä tummana salamana ympäri. Elmo ehtii ottaa kaksi laukka-askelta poispäin, ennen kuin tasapainonsa menettänyt tyttö putoaa maahan pehmeän tömähdyksen saattelemana.

Tilanne on ohi nopeasti kuin se alkoikin. Windi jatkaa käyntiään kuin mitään ei olisi tapahtunut, Elmo jää korvat luimussa odottamaan ratsastajansa viereen ja muut tuskin ovat tuskin edes huomanneet mitään erikoista – ainakin Hestia näyttää keskihalkaisijalla seistessään edelleen pystyyn nukahtaneelta ja Taiga raahustaa toista pitkää sivua silmät ummessa. Kiirehdin Emman luokse ja otan ponin samalla kiinni. Tyttö nousee jo jaloilleen ja on selvästi hengissä ja hyvissä voimissa, joskin säikähtäneen näköinen.
”Sattuiko mihinkään?” kysyn ja pyyhkäisen maneesin hiekat ponitytön kypärästä.
”Ei”, lapsi vastaa lyhyesti ja ilmoittaa sitten yhtä varmalla äänellä, ettei halua enää ratsastaa Elmolla.

Selitän rauhallisesti vähintään kolmeen kertaan, miten Elmo ei tehnyt sitä tahallaan – se vain väisti, ettei Windin potku osu. Kerron, että juuri tämän takia kannattaa pitää kunnon välimatkat, ja jos niin tekee, ei vastaavaa taatusti satu toiste. Emma näyttää mietteliäältä, mutta ei kipua selkään, ennen kuin lopulta vedän esiin ”pitää pudota sata kertaa, ennen kuin on hyvä ratsastaja” -kortin.

”Nyt sä olet taas vähän parempi ratsastaja”, lohdutan tyttöä. Sen kannustamana Emma suostuu nousemaan takaisin satulaan, päättäväisenä siitä, että hänestä tulee vielä maailman paras. Hetkellinen epävarmuus on poispyyhkäisty: poni ja tyttö palaavat uralle ja jatkavat alkukäyntejä. Minä huokaisen syvään, kun kukaan ei katso, ja palaan maneesin keskelle jatkamaan Walman satulavyön kiristämistä.

Loppujen alkukäyntien ajan viisi ratsukkoa pitää välimatkat sotilaallisen tarkasti: jokaisen välissä on vähintään neljä hevosenmittaa. Episodista maneesiin palanneelle Annelle kertoessani en silti voi olla pudistelematta päätäni tilanteen surkuhupaisuudelle. Totta kai lapset putoilevat ponien selästä ja hevoset potkivat toisiaan juuri niiden viiden minuutin aikana, jolloin ryhmä on minun vastuullani. Onneksi mitään pahempaa ei sentään käynyt.

”Sitä sattuu”, Anne toteaa. ”Eiväthän nämä yleensä toisilleen kiukkuisia ole, vaikka tietysti ratsastajien pitäisi jo osata pitää välimatkat.”
”Cella jo pari päivää sitten epäili että Windi aloittelisi kiimaa”, muistan. ”Se voi olla siitäkin.”
”Ihan totta”, Anne vastaa. ”Pitää olla tarkkana sen kanssa sitten tallissakin.”

Anne aloittaa tunninpidon ja minä palaan talliin. Vaikka lapsista pidänkin, olen aika varma, ettei minusta opettajaa tule ikinä – liikaa vastuuta, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kahden hassun ponin huolehtimisessa on minulle tällä erää aivan tarpeeksi.

Fiia & Elmo 97

[Fiia]

10. toukokuuta 2015: Riitoja ja rakkautta

Äitienpäivä. Aika muistaa kaikkia niitä tärkeitä naisia, joita ilman elämä ei kirjaimellisesti jatkuisi. Omaa äitiäni varten minulla on Fiatin takapenkillä nuupahtanut kimppu ruusuja ja muodoton pullakranssi, jonka olen yksiössäni omin pikku sormin väkertänyt. Lasken sen varaan, että ajatus on tärkein ja äidille tärkein lahja on kuitenkin kaupungista kotiin palaava hevosentuoksuinen tytär.

Sunnuntaiaamupäivä on aurinkoinen, kun ajelen maanteitä pitkin Seppeleeseen. Ennen lounasta haluan käydä tervehtimässä niin Elmoa kuin Svanteakin. Ratsastamaan tuskin ehdin, mutta ei minulla toisaalta mikään kiire ole kummankaan selkään vielä tänään. Seuraavan viikon aion viettää pitkälti Liekkijärvellä ja tankata paitsi ilmaista ruokaa, myös energiaa ja raitista ilmaa viimeisiä tenttirutistuksia varten.

Ensimmäinen vuoteni yliopistossa lähentelee loppuaan, enkä minä voisi olla onnellisempi. Biologian opiskelu on ollut ihanaa, innostavaa ja motivoivaa, mutta välillä myös hillittömän raskasta. Kolme ja puoli pitkää, aurinkoista, rentoa ja hevosentäytteistä kesälomakuukautta tulevat enemmän kuin tarpeeseen. Kovin suuria suunnitelmia en ole kesän varalle vielä tehnyt. Tie vie, minne haluaa, ja perillä olen taatusti tyytyväinen joka tapauksessa.

Parkkeeraan Fiatin Cellan kulkupelin viereen ja suunnistan suoraan ponitarhalle. Elmo laahustaa vihellykseni kuultuaan luokse heinätuppo suupielestä roikkuen.
”Mitä ukko”, tervehdin ponia napatessani sen narun päähän. ”Tänään mä aion kuule kiskoa loput talvikarvat susta irti.”
Ruuna vilkaisee minua synkästi, mutta lähtee joustavalla askeleella kulkemaan perässäni kohti hoitopuomia. Näin kaunista päivää on turha hukata sisällä tallissa ja tukehtua kaikkialla leijuviin poninkarvoihin siinä sivussa.

Olen juuri saanut laitettua Elmon kiinni ja haettua harjat sisältä, kun Rosa taluttaa Kössin tallista ulos.
”Fiia!” tyttö kiljaisee. ”Sä veit mun paikan.”
”Sopu sijaa antaa”, virnistän ja siirrän Elmoa sen verran, että Rosa mahtuu sitomaan Kössin puomiin ponin toiselle puolelle. ”Ootko sä menossa ratsastamaan?”
”Naah”, Rosa huiskauttaa kättään. ”Ei jaksa tänään. Meinasin vain harjailla tän kunnolla, kun kerrankin paistaa. Sä?”
”Sama suunnitelma. Onko täällä muita? Tallissa oli hiljaista kuin haudassa äsken.”
Rosa hymähti. ”Sitä se äitienpäivä teettää. Wenla on yläkerrassa ja Salma ja Celleri lähtivät kai maastoon. Niillä ja Juusolla oli pientä, tota, välienselvittelyä aiemmin.”
Kulmakarvani kohoavat hiusrajaan asti. ”Ai? Taas?”
”Cella antoi tulla täyslaidallisen ja Juuso kipitti paikalta”, Rosa avaa tapahtumia. ”No, Salma ainakin nyt tietää missä mennään.”
”Toivottavasti niiden välit on ihan kondiksessa”, pohdiskelen ääneen samalla kun harjaan raivokkaasti pitkiä, harmahtavia talvikarvoja irti Elmon lautaselta.
”Sanos muuta”, Rosa komppaa silmiään pyöritellen.

Harjaamme ruunia hetken mietteliäässä hiljaisuudessa. Ystävieni ihmissuhdekiemuroita sivusta katsellessani olen tullut siihen tulokseen, että jos miehistä on niin paljon haittaa kuin kaikki antavat ymmärtää, olen mieluummin ilman. Tietenkään ei pitäisi tuomita tietämättä tarinan molempia puolia, mutta kasattuani jonkinlaisen kokonaiskuvan Cellan ja Juuson tilanteesta olen ehdottomasti Cellan puolella ja hämmästynyt siitä, miten niinkin mukavan oloinen tyyppi kuin Juuso on tehnyt jotain niin inhottavaa. On kai niitä kunnollisiakin yksilöitä olemassa, mutta mistäs sitä etukäteen tietää. Elmo saa riittää minulle elämäni mieheksi.

Kavioiden kopina tallille johtavalla tiellä herättää meidät mietteistämme. Bonnie ja Windi lähestyvät käynnissä rinta rinnan ja ratsastajien iloinen juttelu kuuluu jo kaukaa. Rosan suusta pääsee helpottunut huokaus.
”Oliko hyvä lenkki?” huikkaan Cellan ja Salman pysäytettyä ratsunsa.
”Oli”, Salma vastaa iloisesti ja valuu alas poninsa selästä. ”Ihana keli.”
”Nyt sitten kotiin tarjoilujen ääreen”, Cella hehkuttaa. ”Nähdään!”
Tytöt katoavat ratsuineen tallin uumeniin. Minä ja Rosa vaihdamme tietäväisen hymyn.

Valtakunnassa kaikki hyvin – toistaiseksi.

Fiia & Elmo 98

[Fiia]

2. toukokuuta 2015: Kevään ekat maastoesteet

Elmo ei ole vielä tallilta lähtiessämme kovinkaan täpinöissään – ei se ehkä ole vielä tajunnut, että tänään hyppäämme maastoesteitä. Minä sen sijaan olen ja juttujen levottomasta tasosta päätellen myös kaikki muut tunnille ehtineet. Osalla on ratsuissa oikeasti pitelemistä, ja jopa Rosa paljastaa vähän jännittävänsä. Elmo sen sijaan löntystelee menemään korvat lerpallaan. Se ei minua kyllä haittaa muiden menoa katsellessani – jono on harvoin ollut yhtä täynnä odottavaa sähköisyyttä.

”Tuleekohan tästä mitään”, Wenlakin kysyy pahaenteisesti Gitan pomppiessa levottomasti tien toisesta laidasta toiseen.
”Tulee”, kuuluu Cellan aurinkoinen vastaus Windin selästä, mutta minä en voi olla ajattelematta, että Piritta saattaa saada tänään päähänsä muutaman harmaan hiuksen.

Verryttelyssä kaikki sujuu kuitenkin enemmän tai vähemmän ongelmitta. Elmo innostuu heti, kun se pääsee kunnolla liikkeelle. Annan ponin liikkua isosti, mutta pidän huolen siitä, ettei se ala juoksemaan apuja karkuun. Siinä vaiheessa, kun maastoesteillä pidätteet eivät menisi läpi, oltaisiin ongelmissa. Yhtä tärkeänä pidän kuitenkin sitäkin, että Elmo lähtee pohkeesta eteen. Teenkin kunnolla siirtymisiä ja temponvaihteluita molempiin suuntiin, ennen kuin verryttelyaika loppuu ja Piritta alkaa lähettää meitä muutama kerrallaan matkaan.

Elmo, Ruusun ja Patun muodostamasta viimeisestä ryhmästä minä saan lähteä esteille ensimmäisenä. Elmo syöksähtää korvat pystyssä kohti koivuestettä ja unohtaa aivan selvästi, mitä olin sanonut sille pidätteiden läpimenosta. Siirrän ponin raviin ja annan sen siirtyä takaisin laukkaan vasta muutama askel ennen hyppyä. Seuraaville esteillä ruuna malttaa odottaa vähän paremmin. Minua naurattaa sen innokkuus, vaikka toisaalta minunkin tekisi mieli painaltaa keväisessä maastossa niin kovaa kuin lähtee.

Pirittan mieliksi hillitsen kuitenkin niin itseni kuin poninkin. Niityllä odottavat tehtävät ovat mukavan helppoja kevään ensimmäistä maastoestereissua ajatellen, mutta ratsastaa silti pitää. Elmoa saa välillä jarrutella, mutta yhtään liian kuumana se ei – onneksi – käy. Sen sijaan lähestymisten kanssa saan olla tarkka. Sianselästä poni ei jostain syystä pidä ja se luikahtaakin siitä kertaalleen ohi, kun pohkeeni jäävät irti. Radan ratsastan kieli keskellä suuta ja onnistun kuin onnistunkin luotsaamaan Elmon takaisin odottelevien ratsukoiden luo ilman välikohtauksia. Pirrekin näyttää jos nyt ei tyytyväiseltä, niin ainakin hyväksyvältä.

Hauta ei ole helppo nakki sekään. Elmo ihmettelee sitä hetken jos toisenkin, mutta rohkaistuu lopulta pomppaamaan yli. Sen jälkeen poni suorittaa esteen joka kertaa silmää räpäyttämättä, aivan kuin olisi hypellyt hautoja koko talven. Elmo saakin isot taputukset ja puolikkaan halauksen kiitokseksi rohkeudestaan. Enkä voi jälleen olla kiittelemättä mielessäni kohtaloa siitä, että minulla on näin hieno hoitoponi, jonka kanssa harjoitella kaikkea aina kouluratsastuksesta maastoesteisiin. Ja tietenkin minulla on myös taitavat, kannustavat opettajat ja Seppeleessä huikeat puitteet.

Lisäksi minulla on ehdottomasti maailman parhaat treenikamut. Kössin temppuilua seuratessani en voi olla naureskelematta – vaikkakin hyväntahtoisesti, kuten aina. Ponit ovat liekeissä ja Windikin hyppää kuin vanha tekijä.
”Kakkua!” ehdin sen sijaan jo hihkaisemaan videoidessani Salman ei-niin-onnistunutta suoritusta haudalla, mutta tyttö pysyy kuin pysyykin kyydissä. Tällä kertaa kakkua ei ole luvassa, mutta onneksi maastoestetreenejä on tiedossa vielä monen monta kappaletta tänä kesänä!

Fiia & Elmo 99

[Fiia]

22. toukokuuta 2015: Kiitollisuudesta

Ratsastuskoulun arki elää koko ajan ja varmaa on vain muutos. Ratsastajia tulee ja menee, hoitajia aloittaa ja lopettaa, hevosia saapuu ja lähtee. Jokaisen tallilta poistuvan entisen tuntiratsun perään joku itkee. Jokaisesta uudesta vahvistuksesta tulee jollekulle maailman tärkein.

Tavallaan se tuntuu elämän kiertokululle pienoiskoossa. Suurimman osan aikaa katselen sitä kaikkea ulkopuolelta. Useimmat lähdöt harmittavat vähän ja saapumiset ilahduttavat saman verran. Joskus kirpaisee, kun Seppelettä on jättämässä taakseen joku sellainen, johon on erityisellä tavalla kiintynyt.

Paitsi silloin, kun Seppeleen jättää ensimmäinen hoitoponini. Se ei vain kirpaise vaan tuntuu pysäyttävän hetkeksi kokonaan.

”Ilman Pellaa mä en olisi tässä”, totean perjantaina hoitajienhuoneessa ääneen sen, mitä olen miettinyt viimeisen viikon ajan.

Kuulostaa dramaattiselta mutta pitää paikkaansa. Jos Pellaa ei olisi ollut, olisin kenties astunut Seppeleen kynnyksen yli vain kerran vain todetakseni, ettei hoitajanpaikkoja ollut vapaana. Olisin ehkä päätynyt jollekin toiselle tallille ja jäänyt sinne. Se olisi kenties ollut mukava paikka, mutta ei yhtä ainutlaatuinen kuin Seppele. Olisin ehkä saanut ystäviä, mutta en niitä, jotka minulla nyt on. Olisin istunut vuosien aikana kymmenien mukavien hevosten satulassa, mutta en koskaan pienen harmaan russponin.

Olisin ehkä joskus saanut oman ponin, mutta se poni ei koskaan olisi ollut Svante. Olisin ehkä joskus luopunut ensimmäisestä hoitoponistani uusien haasteiden tähden, mutta se haaste ei koskaan olisi ollut Elmo. Kaikki olisi mennyt hyvin mutta ei samalla tavalla, ja minusta olisi kaikesta huolimatta kasvanut minä mutta ei siltikään aivan sama ihminen.

”Pella opetti monille paljon”, Lynn toteaa pöydän äärestä ja pyöräyttää lusikkaa teekupissaan. ”Todella hyvin ansaitut eläkepäivät.”
”Eikä se kauas muuttanut”, Pihla hymyilee vähän ujosti.
”Sillä on varmasti mukavat oltavat siellä”, Inkeri virnistää. ”Pojantyttären kanssa leikkiminen saa mummoonkin varmasti ihan uutta virtaa.”

Kaikki kolme ovat toki oikeassa. Pella jos joku on ansainnut pitkän ja rauhallisen eläkkeen pihatossa. Sillä on siellä tuttua seuraa, paljon tilaa ja heinää aina tarjolla pientä nälkäistä ponia varten. Sitä voisi käydä katsomassa ja rapsuttelemassa milloin vain. Ei poni poissa ole, vaikka sitä ei jatkuvasti näekään.

Silti en voi mitään sille, että talli tuntuu minusta tyhjälle ilman Pellaa. Kun käyn hetkeä myöhemmin hakemassa Elmon ponitarhasta, katseeni hakee automaattisesti matalaa russia lauman seasta. Kun harjailen ruunaa hoitopuomilla, vilkuilen aitalle pitkään ennen kuin muistan, etten löytäisi Pellaa enää sieltäkään. Tietenkin ajan mittaan tottuisin, mutten unohtaisi kuitenkaan.

Satuloin virkeällä ja seurallisella tuulella olevan Elmon maastoreissua varten. Poni ei malttaisi seisoa aloillaan kolmea sekuntia kauempaa, joten joudun ponnistamaan sen selkään vauhdista. Ohjaan ruunan metsään ja saan pidettyä sen vain vaivoin käynnissä. Elmon askel kuitenkin rentoutuu, kun pääsemme puiden varjoon. Linnut laulavat, aurinko siivilöityy puiden lomasta alas ja ilmassa tuoksuu jo kesä. Koivut ovat saaneet hennonvihreän lehtiverhon. Maisema on niin kaunis, että tekisi mieli jäädä siihen, mutta annan Elmon kuitenkin siirtyä hetken kuluttua raviin ja kuljettaa meitä eteenpäin. Poni nostaa korvat pystyyn ja pidentää askeltaan halukkaasti, pienet kaviot hiekkatietä äänettä tallaten.

Siinä hetkessä tunnen äkkiä valtavaa kiitollisuutta siitä, että kaikki on juuri näin.

Niinpä minä kiitän mielessäni Pellaa siitä, että se opetti minulle ja monelle muulle pienelle ponitytölle niin paljon näiden vuosien aikana.

Sitten minä kiitän mielessäni Elmoa siitä, että se on tässä ja nyt eikä lähdössä mihinkään.

Kiitän kesää siitä, että se on tulossa, ja elämää siitä, että se on mennyt aivan niin kuin pitikin. Mitään en jättäisi pois, mitään en toivoisi lisää.

Fiia & Elmo, osa 100

[Fiia]

5. kesäkuuta 2015: Sateesta huolimatta

”Äiti millon mun leiri on alkaa?”
”Isi mä en saanut Cottonessaa taaskaan!”
”Ai miksi ensi viikolla on vika tunti?”
”Kai me päästään kesälläkin silti ratsastamaan?”
”Saanko mä jo oman ponin?”
”Mutkun syksyyn on niin pitkä aika.”

Meneillään on toiseksi viimeinen viikko arkitunteja ennen kesätaukoa. Talli on täynnä pieniä jatkotuntilaisia, joille kesäloma on elämän mittainen aika olla erossa hevosista. Yhdellä on tiedossa leiri, toinen pääsee rapsuttelemaan mummolassa suomenhevosta, kolmannelle on luvattu issikkavaellus juhannuksena. Aika iso osa pienistä tytöistä ja pojista saa kuitenkin tyytyä siihen, että elokuussa tunnit jatkuvat taas ja sitä ennen hevosia saattaa nähdä auton ikkunasta ja Liekkijärven iltaraveissa.

Elmon ratsukseen saanut vaaleatukkainen eloveenatyttö kuuluu selvästi jälkimmäiseen porukkaan. Lapsi pureskelee alahuultaan silmät surullisina, kun laitamme ponin yhdessä tuumin valmiiksi, eikä juuri vastaa uteluihini kesäreissuista. No, täytyy myöntää, etten olisi tyytyväinen minäkään, jos joutuisin kesäksi eroon Elmosta saati hevosista kokonaan.

Ulkona sataa tihuuttaa ja tuuli puhaltaa kylmänä pohjoisesta. Anne ohjaa poniletkan maneesin suojiin, jossa tottuneesti autan lapsia selkään, kiristän satulavöitä ja lyhennän jalustimia. Pienten ratsastajien kasvoilla alkaa jälkeen näkyä hymyjä – murheet unohtuvat äkkiä, kun keskittyy ratsastamiseen. Sitä on vuodesta toiseen ilo katsella, vaikka joskus ponitunnit ovatkin taluttajille valitettavasti yhtä kärsimystä.

”Voitaisiin lähteä puolen jälkeen kävelemään maastoon, jos hoitajat tulisivat silloin apuun”, Anne kailottaa maneesin keskeltä. ”Jos nyt ei ihan myrskyämään ala.”
”Tietty”, Clara kuittaa meidän kaikkien puolesta, ja muutaman ratsastajan suusta pääsee innostunut hihkaisu. Maastoon! Siitä ei ole enää pitkä matka kenttäratsastajaksi.

Puoleksi tunniksi me hoitajat painumme kuitenkin talliin oleskeluhuoneen puolelle. Yläkerran lämmössä kolea kesä ja harmaa taivas ei harmita.
”Ihanaa kun on kesäloma”, Pihla huokaa autuaana. ”Kohta on jo juhannuskin.”
”Pitää nauttia nyt, kelistä viis”, Cella päättää. Alamaissa alkuviikosta ollut blondi on jälleen saanut olemiseensa tuttua virtaa, ja voin uskoa, että tänä kesänä ratsastetaan ja juhlitaan tuttu tehotyttö etunenässä.

”Ehdotan grillibileitä Artsilassa”, Rosa vinkkaa silmää.
”Uittoreissu!” Clara vaatii.
”Kunhan nyt vähän edes lämpenisi”, Salma värähtää. ”Bonnie ei ainakaan suostu uimaan näin kylmässä vedessä.”
”Eiköhän me ehditä tekemään vaikka mitä hauskaa tänäkin kesänä, kun vaan pistetään tuulemaan”, Emmy hymyilee ja on ehdottomasti oikeassa. Edellisinä kesinä tekemistä on tallilla riittänyt aamusta iltaan ja joskus illasta aamuunkin, hevosten kanssa ja ilman hevosia. Pieni sade ei seppeleläisiä haittaisi, kun kehittelisimme kesälomaksi tekemistä.

Eikä pieni sade haittaa myöskään jatkotuntilaisten maastoreissua. Kiskon muiden mukana sadetakin päälle, ennen kuin lähdemme maneesiin. Poniratsastajia ei tarvitse enää taluttaa, mutta etenkin näin tuulisella säällä on parempi, että kävelemme vierellä mukana ja nappaamme tarpeen vaatiessa ohjasta. Elmo tosin tuntuu seisoville jaloilleen nukahtaneella. Ponin korvat lerputtavat sivuilla ja silmät ovat puoliksi kiinni. Se ei varmasti tajuaisi, vaikka tuuli lennättäisi sen pois polulta.

Pieni eloveenatyttö on kuitenkin yhtä hymyä.
”Elmo on mun lempiponi”, lapsi tunnustaa, kun olemme jo hetken aikaa tarponeet kuraisia polkuja pitkin. ”Ehkä mä saan sen vielä ensi viikollakin.”
”Toivottavasti”, hymyilen takaisin.

Minun ei onneksi tarvitse murehtia siitä, milloin pääsen seuraavan kerran Elmon satulaan, ja tiedän olevani sen vuoksi etuoikeutettu. Kuka tietää – ehkä eloveenatyttökin muutaman vuoden päästä on jonkun tuntiponin reipas hoitaja ja mukana Seppeleen huikeissa kesäseikkailuissa. Niiden mahtavuuksien kokemisen soisi kaikille, mutta aivan erityisesti jokaiselle, joka tunnustaa Elmon lempiponikseen.

Fiia & Elmo 101

[Fiia]

6. kesäkuuta 2015: Klinikkalauantai

Olin tosissani panostanut klinikkalauantaihin sekä minun ja Elmon tehtävään esimerkkiratsukkona. Olin pessyt sekä omani että ponin varusteet, siistinyt Elmon pystyharjan ja letittänyt hännän, öljynnyt sen kaviot ja yrittänyt huonolla menestyksellä tehdä shakkiruutuja ruunan kesäkarvaiseen takalistoon. Lisäksi olin hankkinut itselleni esteratsastukselle pyhitetyt kengät, jos nyt hankkimisesta saattoi puhua – olin ostanut itselleni uudet koulusaappaat ja siirtänyt vanhat, lyttyyn astutut saappaani estekäyttöön. Jälleen mustaksi lankattuina ne näyttivät melkein uusilta, arvioin.

Ulkonäkö ei tietenkään korreloinut ratsastustaidon kanssa eikä pelastaisi minua katastrofilta, jos sellainen oli tullakseen, mutta ainakin oloni oli Elmon selkään kivutessani itsevarma. Oli mukava saada verrytellä rauhassa hiljaisessa maneesissa, kun koko klinikkahässäkkä oli keskittynyt kentälle. Tilaa oli ruhtinaallisesti meille kolmelle esteklinikan malliratsukolle, ja saimme kurvailla miten sattuu ilman pelkoa yhteentörmäyksistä. Ratsastin Elmoa reippaassa ravissa ympäri maneesia ja yritin vähä vähältä saada sitä taipumaan ja pehmenemään. Tietysti ei ollut klinikan edun mukaista ratsastaa ruunaa liian hyväksi, mikäli se oli ylipäätänsä mahdollista – Piritta oli nimenomaan ilmoittanut haluavansa Elmon kanssa demonstroida tilannetta, jossa jäykkää kouluponia jumpattiin esteiden avulla. Mutta koska aivan kirahvina kulkevan ponin kanssa en kehtaisi astua kentälle, ratsastin sen alustavasti lämpimäksi ja kävin kaikki askellajit pikaisesti läpi.

Kesäkuun aurinko oli häikäisevän kirkas, kun ratsastimme ponit ulos maneesista. Loeke ja Bonnie tuntuivat vähän kummastelevan väenpaljoutta, mutta Elmoa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Se heilutteli muutaman kerran korviaan edestakaisin ja jäi sitten kävelemään uraa pitkin yhtä laiskasti kuin alkeistunnilla. Siirsin sen aika pikaisesti raviin ja hölkkäilin kevyesti sen aikaa, kun Piritta keskittyi Bonnien työskentelyyn.

Pirren kääntäessä haukankatseensa minuun ja Elmoon poni alkoi jo tuntua mukavan vertyneeltä ja valmiilta hommiin. Minua ei oikeastaan edes jännittänyt: yritin keskittyä vain ja ainoastaan omaan ratsastukseeni ja Elmon liikkumiseen. Missään nimessä tarkoituksenamme ei ollut olla täydellisiä eikä kyseessä ollut mikään kilpailutilanne vaan opetustuokio. Sellaisena myös aioin sen ottaa. Niinpä en hermostunut, vaikka ensimmäisillä innarihypyillä Elmo ei jaksanut nostaa jalkojaan ja pudotti joka toisen puomin jäätävän kolinan saattelemana. Sisäisen naamapalmuilun jälkeen ratsastin voltin ja yritin uudelleen. Poni oli ottanut opikseen ja oli nyt jo huomattavasti tarkempi, mistä Pirre mainitsi yleisöllekin.

Muutaman innarikierroksen jälkeen siirryimme demonstroimaan temponmuutostehtäviä ravissa ja laukassa. Sisäinen kouluratsastajani hehkui tyytyväisyydestä, kun Elmo alkoi muutaman kavaletin jälkeen toden teolla keskittyä. Sen liikkeeseen tuli aivan uudenlaista ryhtiä ja tahdikkuutta, kun olin ensin muutaman kerran huomauttanut ruunaa omin jaloin liikkumisesta. Kavaleteilla huomasi selvästi, mitä Pirre yritti niin minulle kuin yleisöllekin avata: kouluponinkin askellajien muokattavuus parani kuin kertaheitolla, kun otimme pienet hypyt avuksi. Suhteutella linjalla askel oli pakko saada lyhenemään riittävästi, jotta emme joutuneet puomien sekaan.

”Eihän se esteratsastus loppupeleissä mahdottoman paljon eroa kouluratsastuksesta”, Piritta totesi viisaasti lopetellessaan meidän kanssamme työskentelyä. Minä olin, ehkä yllättävää kyllä, samaa mieltä.

Fiia & Elmo 102

[Fiia]

7. kesäkuuta 2015: Törmäyskurssilla

Aamu on upea. Välillä minusta tuntuu, että ne ovat näin kesäisin kauniita aina. Jospa sateisinakin päivinä pilviverho vetäytyy auringon ylle vasta siinä hetkessä, kun ihmiset alkavat heräillä? Jospa paistetta näkisi useammin, jos nousisi jalkeille aikaisemmin? En tiedä enkä aio kokeilla, mutta tänä aamuna Seppeleen ajaessani en voi olla hymyilemättä itsekseni onnesta, niin uskomattomalta maisema näyttää.

Seppeleessä hevoset laiduntavat jo rauhassa. Tuskin yksikään pää nousee ruohosta, kun loikin pihan poikki talliin. Unohdin edellispäivän klinikan jälkeen ratsastusvarusteeni vanhasta tottumuksesta kaappiin muistamatta, että tänä iltana koittaa lähtö Yhdysvaltoihin ja tarvitsen varusteet mukaani. Toisaalta tavarat ovat myös erinomaisen hyvä tekosyy tulla tervehtimään Elmoa vielä viimeisen kerran ennen matkaa. Jännitys kirpaisee mahanpohjassa. Uskon kuitenkin, että kaikki menee paremmin kuin hyvin ja tiedossa on loistava viikko.

Kasper huhkii tallissa kuulokkeet korvilla ja talikko kädessä.
”Hieno aamu!” hihkaisen reippaalla äänellä karsinan ovelta ja nappaan koukusta riimunnarun.
Kassu sätkähtää ja keräilee itseään puoli sekuntia, ennen kuin mulkaisee minua harvinaisen pahasti. ”Älä hiiviskele”, punapää sähisee.
”Mä otan Elmon vähäksi aikaa kävelemään”, ilmoitan. ”Niin että et luule että se on varastettu.”
Kassu huiskauttaa kättään ja kääntyy jatkamaan. Tietenkin jos ihan rehellisiä ollaan, ei mies olisi todennäköisesti edes puoleen päivään mennessä tajunnut, että Elmo puuttuu laumasta. Lienee kuitenkin parempi kertoa kuin katua.

Elmolla ei ole mikään kiire tulla laitumelta minua vastaan. Ötökät ja kuumuus eivät vielä häiritse hevosten oloa, eikä suurimmalla osalla tunnu siten pyörivän mielessä juuri muuta kuin ruoka. Ruuna lähtee silti sopuisasti mukaani pikkuteitä kohden, kun saan sen narun päähän. Se kävelee rinnallani kiireettä ja napsii välillä tien vierestä matkaevästä. Minäkin työnnän heinänkorren hampaideni väliin.

”Olisi elämä helppoa, jos tää olisi parasta herkkua mitä tiedän”, kommentoin Elmolle lempeästi kortta pureskellen. ”Pöhköt ponit.”
Elmo hamuilee suussani roikkuvaa heinää, mutta työnnän sen tumman turvan nauraen pois. Ruunaa se ei lannista. Se kiskaisee seuraavasta vastaan tulevasta koivusta oksan matkaan, ennen kuin ehdin kieltää, ja mutustelee sitä sitten selkeästi itseensä tyytyväisenä.

Oksa kuitenkin unohtuu kuin nalli kalliolle, kun seuraavasta mutkasta vastaan liukuu auto paljon kovempaa kuin pikkuruisella hiekkatiellä sallittua nopeutta. Kaikki käy äkkiä – kuski lyö jarrut pohjaan meidät nähdessään ja Elmo ottaa jalat alle. Se kiskaisee kohti ojaa liukkaan narun polttaessa kämmenissäni. En suostu päästämään irti, vaan horjahdan ponin perään ja pysyn juuri ja juuri jaloillani.

Luojan kiitos Elmo tajuaa pysähtyä, kun tilanne on ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Se jää puhisemaan puoliksi ojan puolella, kun minä käännyn säikähdyksestä ja kiukusta kalpeana autoilijoiden puoleen. Auto on pysähtynyt tien laitaan ja ulos astunut kuskin paikalta pitkä, ehkä minun ikäiseni nuorimies. Perässä kömpii takapenkiltä kaksi tyttöä, toinen meikattu blondi ja toinen hoikka brunette. Basso jytisee edelleen niin, että tanner tömisee.

”Kävikö mitään? Sori, en mä huomannut –”
”Oletko sä kännissä vai idiootti? Tiedätkö sä yhtään paljon tässä on nopeusrajoitus? Sä olisit voinut tappaa jonkun!” räjähdän ennen kuin ehdin hillitä itseäni. Elmo säikähtää huutoani ja hypähtää vielä loikan verran kauemmas. Nykäisen vaistomaisesti riimunnarusta, mutta muistan sitten, ettei poni ole tehnyt mitään väärää. Sille minun on turha raivota.

Puhallan keuhkot hitaasti tyhjäksi ja tuijotan kolmikkoa haastavasti. He ovat hiljaa, ja tilanne alkaa hiljalleen laueta. Kun ensijärkytys laantuu, purkaukseni alkaa tuntua jotenkin kohtuuttomalta. Olisin minäkin voinut olla paremmin hereillä ja kuunnella lähestyviä autoja tarkemmin. Mikään ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että auton vauhti oli aivan liian luja näihin olosuhteisiin, kun jyrkkiä mutkia on tiessä enemmän kuin Reinossa pilkkuja.

Kuski tajuaa sen kyllä.
”Mä olen tosi pahoillani, ei ollut tarkoitus”, kiharatukkainen poika toistaa. ”Mut ootte kunnossa? Kai me sit tästä –”
”Joo, menkää.” Tiuskaisuni tulee minulle epätyypillisen pahalla äänellä. Elmo on jo toipunut välikohtauksesta ja jatkaa ruokailua ojan puolella, mutta minä olen edelleen raivoissani. Mikä siinä on, että kaikilla moottoroiduilla ajoneuvoilla on niin vaikea ajaa rauhassa sääntöjen mukaan? Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Vasta seppeleläiset saivat henkensä uhalla pelätä ajattelemattomia mopopoikia, ja nyt vielä tämä.

”Mennään, Benjamin”, blondi kitisee ja nykäisee poikaa hihasta.
Kolmikko palaa autoon. Sininen auto lähtee liikkeelle rauhallistakin rauhallisemmin, joten ehkä kuski otti opikseen. Minä houkuttelen Elmon takaisin tielle ja lähden jatkamaan matkaa.
”Onneksi sä et ole yhtään tuon hermoheikompi”, totean ponille kuivasti. ”Pelokkaampi poni olisi jo matkalla Siperiaan.”
Siperiassa ei ole näin mehukkaita koivuja, kuuluisi Elmon vastaus, jos se osaisi puhua.

Matkalla takaisin Seppeleeseen ehdin rauhoittua ja hengitellä syvään tuomentuoksuista kesäilmaa. Säikähdyksellähän tässä selvittiin, eikä moni olisi edes pysähtynyt, pyyhältänyt vain ohi.

Vasta, kun punainen talli vilkkuu jo puiden välistä, tajuan laskea yhteen yksi plus yksi.

Montako pitkää, komeaa, parikymppistä Benjaminia Liekkijärvellä on? Eikö Salma ollut puhunut kahdesta ladolla tavatusta naispuolisesta peesaajasta? Eikö Cella ollutkin maininnut jotain sinisestä autosta, josta basso hakkasi kilometrin päähän?

Lähetän talliporukalle viestiä saman tien. Olinko minäkin juuri törmännyt ensimmäistä kertaa ruskamäkeläisiin?

Fiia & Elmo 103

[Jusu]

Kesän riemuja!

Joulukalenterispessu Fiialle ja uusien (voitteko kuvitella, tuubista puristettavien) vesivärien käyttöharjoitus mulle! Klikkaamalla kuvan näkee suurempana. Elmo on innokas pieni kenttäponi

[Fiia]

Kiitos ihana Lynn, upea kuva! <3

17. elokuuta 2015: Vielä kesää jäljellä

”Syksyt ne on aina täynnä tohinaa”, Salma toteaa iloisena paukatessaan oleskeluhuoneeseen maanantai-iltana. ”Ihanan paljon uusia naamoja tallissa!”
Minä, Sandra ja Rosa, jotka olemme jo hetki sitten vallanneet sohvan, nyökyttelemme kilpaa.
”Ja kohta tulee taas lauma hoitajiakin”, Rosa toteaa. ”On siinä nimissä opettelemista.”
”Mä oon ihan hukassa uuden tuntikalenterin kanssa, en muista yhtään mitä on milloinkin”, Sandra manailee. En voisi olla enempää samaa mieltä – jo muutaman kerran tuntien alettua olen kantanut Elmon varusteita karsinalle ihan väärään aikaan ja odottanut tuntilaista turhaan saapuvaksi. Elokuun ensimmäiset viikot Seppeleessä ovat toden totta olleet täynnä uusia ihmisiä, uusia hevosia, uusia tunteja, uusia aukioloaikoja ja mitähän vielä, eivätkä muutokset taida olla ihan vielä loppumassakaan.

Jotkut asiat eivät kuitenkaan muutu koskaan, ja yksi niistä lienee se, että maastolenkille löytyy Seppeleestä aina seuraa. Rosa, jonka hoitohevonen on menossa vielä tunnille, joutuu jättämään väliin, mutta minä, Sandra ja Salma suuntaamme hetken kuluttua alakertaan. Siellä törmäämme lähestulkoon kirjaimellisesti Loekea taluttavaan Pihlaan, joka lupautuu lähtemään kanssamme maastoon.
”Voisi käydä vaikka kahlailemassa rannassa?” tyttö ehdottaa. ”Nyt kun on näin lämmin vielä.”
”Joo! Jos mennään rauhassa, mä voisin ainakin jättää satulan pois”, Sandra pohdiskelee.
”Hyvä idea”, Salmakin innostuu, ja vaikka minä en olekaan mennyt Elmolla ilman satulaa muistaakseni koko kesänä, suostun muiden mukana.

Elmo on innokkaalla tuulella, kuten tavallisesti pitkän viikonloppuvapaan jäljiltä. Poni ei malttaisi seisoa aloillaan sen aikaa, että saan sen harjattua ja suitsittua. Minusta tuntuu, että Elmon paluu kesälomalta tuntiponin hommiin on sujunut aika mukavasti. Viimeviikkoiset tuntilaiset kehuivat ruunan toimineen tavallista herkemmin ja olleen notkeampi kuin keväällä. Varmasti pitkä laidunloma on tehnyt sille todella hyvää, aivan niin kuin pelkkä rentoutuminen ja kesästä nauttiminen on tehnyt minulle.

Vaikka Elmon arki on jo alkanut, tallipihalla ilmassa tuntuu vielä kesä. Aurinko laskee jo selvästi aiemmin kuin ennen, mutta toistaiseksi se lämmittää vielä selkää upean oranssinpunaisena. Oikea syksy sateineen ja ruskansävyineen on kaukainen, jopa vähän epätodellinen ajatus.

”Voi kun kesä ei loppuisi koskaan”, Salma huokaa Bonnien selästä lukien ajatukseni.
”Näin nätteinä iltoina sitä melkein unohtaa, että koulu on jo alkanut”, Sandra irvistää. ”Aristo, seis nyt!”
Punarautias ruuna ei haluaisi olla paikoillaan, joten talutan Elmon sen luokse ja pitelen siitä kiinni sen aikaa, että Sandra saa ponnistettua kyytiin. Pihla nappaa ohi menevää Kasperia hihasta, ja punapää auttaa tytön Loeken paljaaseen selkään.

”Kassu, tuu auta muakin”, pyydän Elmon vierellä seisoen.
”Eikö noin pienen ponin selkään pitäis päästä”, mies mutisee, mutta suostuu kuitenkin nakkaamaan minut yhdellä kädellä Elmon kyytiin. Kassu on koko kesän näyttänyt – yllättävää kyllä – harvinaisen terveeltä ja elinvoimaiselta, ja jos uskaltaisin, tiedustelisin onko kaveri alkanut treenata.
”Musta on tullut jo vanha ja raihnainen”, tyydyn virnistämään Kassulle ja käännyn sitten muiden puoleen. ”Valmista?”

Neljän ratsukon letkamme etenee verkkaista tahtia metsän poikki kohti rantaa. Elmo ravaa paikoillaan mieluummin kuin kävelee, mutta annan sen höyrytä ja keskityn nauttimaan illasta. Juttelemme tulevasta syksystä, harjoituskisoista, opiskelusta, uusista tuulista ja kaikesta niiden väliltä. Olo on raukean onnellinen, ja minusta tuntuu, ettei mikään voisi olla juuri nyt tätä hauskempaa.

Liekkijärvi aukeaa edessämme upeana. Aurinko heijastuu veden tyynestä pinnasta ja häikäisee niin, että hetken kuluttua joudun kääntämään katseen pois. Elmoa se ei estä. Poni suorii reippaasti polvenkorkuiseen rantaveteen, painaa turpansa pinnan tasolle ja puhaltaa. Sitten se kohottaa etukavionsa kuopaistakseen järvivettä itsensä, minun ja kaikkien muiden päälle.

Kesä kuitenkin kuivaa, minkä kastelee, ja tämä jos jokin on vielä kesää.

Fiia & Elmo 104

[Fiia]

31. elokuuta 2015: Lahjattomat treenaa

Elokuun harjoitusestekilpailut olivat menneet hyvin. Kaksi pudotusta kuudessakympissä ei tietysti ole kovin kummoinen suoritus, mutta puhdas rata ja sijoitus kahdeksassakympissä sen sijaan on – ainakin minulle ja Elmolle. Sinisestä rusetista innostuneena ilmoittauduin seuraavalla viikolla myös syyskuun seuraestekisoihin hyppäämään samat luokat. Kyllähän me niistä selviäisimme, kun selvisimme harjoituskilpailuistakin.

Kisoja edeltävän maanantain kääntyessä iltaan olen kuitenkin läpeensä stressaantunut ja täysin valmis perumaan koko osallistumiseni.
”Jos mä meen vaan koulukisoihin”, mietin ääneen oleskeluhuoneessa naamallani luultavasti suhteellisen epätoivoinen irve.
”Äläs nyt, ne on vaan seurakisat, ei mikään kv-startti”, Cella naurahtaa.
”Rata ei varmasti oo sen vaikeampi kuin viimeksikään”, vieressäni sohvalla istuva Pipsakin kannustaa hymyillen. ”Mekin mennään Siken kanssa kasikymppiä!”
”Mut silti”, vaikerran. ”Jos mä putoan. Tai me rikotaan kaikki puomit. Joudunko mä maksamaan ne?”
”Kai joku vakuutus korvaa”, Cella toteaa vakavalla naamalla. ”Ja hyvin se menee. Vielähän tässä ehtii treenaatakin. Mee tunnille?”

Idea on niin nerokas ja niin ilmiselvä ratkaisu yhtä aikaa, että meinaan tukehtua teeheni. Tunnille! Totta kai. Esteratsastukseni on viime aikoina kisoihin tähtäävän valmennuksen ohella rajoittunut itsenäisiin hyppyihin joskus ja jouluna, joten ei ehkä ihmekään, ettei itseluottamukseni ole suoranaisesti katossa. Pomppaan jaloilleni, nakkaan mukin tiskialtaaseen ja painun portaikkoon.
”Kiitti Cella, sen mä teen!” ehdin huikata juuri ennen oven sulkeutumista takanani. Vielä pitäisi löytää Piritta ja suostutella nainen päästämään minut tunnille estejunioireiden kanssa. Jos se ei onnistuisi, marssisin saman tien suttaamaan nimeni yli kilpailujen osallistujalistasta.

Tänään kaikki onnettaret ovat kuitenkin minun puolellani. Yksi junnu on perunut osallistumisensa aiemmin päivällä, joten mahdun hyppytunnille saman tien. Piritta suhtautuu ideaani niin suopeasti, että alan vaistomaisesti epäillä opettajankin tajunneen, että edelliskisojen sijoitus oli sattumankauppaa ja seurakisoja varten tarvitaan enemmän rutiinia. Niinpä saan laittaa Elmon pikavauhtia kuntoon ja ponnistaa maneesissa sen satulaan parinkymmenen minuutin kuluttua.

Elmo kävelee alkukäyntejä pitkällä askeleella ja minä yritän asennoitua positiivisesti tulevaan tuntiin. Pirren ja Kassun yksissä tuumin rakentama tehtävä näyttää jokseenkin haasteelliselta, mutta kiellän itseäni vaipumasta epätoivoon. Ihan vielä.
”Lyhennä jalustimia”, katsomossa Ilonan ja Sandran kanssa istuva Emmy kuiskaa, kun ratsastan ohitse.
”Vieläkö!” minä kauhistun – mielestäni voisin ihan hyvin lähteä ratsastamaan suoraan laukkaradalla näin lyhyillä jalustimilla – mutta otan kuitenkin vinkistä vaarin, ennen kuin Piritta ehtii huomauttamaan asiasta. Pysäytän Elmon uudelleen kentän keskelle enkä voi siinä jäykkien jalustinhihnojen kanssa tapellessani olla ihmettelemättä, milloin minusta tuli näin vahvasti kouluratsastaja. Rutiinin puutetta, tietysti, mutta tällä nimenomaisella hetkellä minusta tuntuu, kuin en olisi koskaan hypännyt esteen estettä.

Ahdistunut olotila helpottaa pikkuhiljaa, kun pääsemme verryttelemään. Elmo liikkuu halukkaasti vähän pitkäksi venähtänyt pystyharja puolelta toiselle heiluen, ja kun se hetken ympyrätyöskentelyn jälkeen alkaa vähän joustaa kyljistään, on sitä ilo ratsastaa. Verryttelemme puomien ja minikokoisten ristikkojen avulla, ennen kuin Piritta selittää kuuden esteen ratatehtävän, nostaa puomit kannattimilleen ja komentaa Kuuttia ratsastavan mustatukkaisen tytön ensimmäisenä matkaan. Minun ja Elmon vuoro on toiseksi viimeisenä ennen Walmaa, joten ehdin hyvin katsella, mitä muut tekevät. Vaaranpaikoiksi osoittautuvat yhden laukan sarja, jolle hevonen pitää tuoda hyvässä tempossa sisään, sekä radan päättävä okseri, jolle lähestyminen on lyhyt. Muuten junnuilla menee hyvin, ponit hyppäävät kuuliaisesti eikä Pirren tarvitse huutaa ääntään käheäksi.

Elmo on odotellessamme ehtinyt enemmän tai vähemmän nukahtaa, joten laukkaan sillä ympyrän, ennen kuin suuntaamme ensimmäiselle esteelle. Jännitys katoaa jossain ponnistuksen ja laskeutumisen välimaastossa ja pysyy poissa koko radan ajan. Elmo hoitaa sarjankin ilman pudotuksia, vaikka onnistun töpeksimään ponnistuspaikan löytämisen ensimmäiselle esteelle. Rytmi ei ehkä ole aivan tasainen ja poni voisi kieltämättä hypätä keskemmältäkin, mutta pääsemme radan loppuun saakka ilman silmiinpistäviä vaikeuksia.

Pirreltä saan kyllä suunnilleen tusinan parannusehdotuksia, mutta minun voittajafiilistäni ei voi latistaa mikään. Uusintakierroksella esteet ovat suunnilleen kisakorkeudessa, kahdeksassakymmenessä senttimetrissä, eivätkä ne siltikään tunnu erityisen vaikeilta. Ryhdyn jo miettimään lajinvaihtoa esteratsastajaksi ja tulkitsen Elmon innokkaasta pärskähtelystä, että se on kanssani samaa mieltä. Vaikka niin emme tekisikään, ainakaan minun ei tarvitse sännätä perumaan kisaosallistumistani tämänpäiväisen perusteella.

Seuraavan tunnin ratsukoiden tulviessa maneesin suojiin lähden vielä hetkeksi ulkokentälle kävelemään nähtävästi sulkutaivutuksia harjoittelevan Robertin ja Harryn seuraan. Poika nyökkää minulle nopeasti ohi ravatessaan, mutta ei tunnu – edelleenkään – olevan juttutuulella. Minä annan Elmolle vapaat ohjat, potkaisen jalustimet pois jaloistani ja pyörittelen nilkkojani. Navakassa pohjoistuulessa tuoksuu kesän loppu. Elokuun viimeinen päivä, tajuan äkkiä. Huomenna alkaisi syksy.

Nähtäväksi jäisi, millainen syksy siitä tulisi.

Fiia & Elmo 105

[Fiia]

13. syyskuuta 2015: Kohtaaminen kisapaikalla

Jos olinkin jännittänyt estekisoja kuin heikkopäinen, koulustartti tuntuu minusta oikein mukavalta ja rentouttavalta aktiviteetilta sunnuntaipäivälle. Elmo kiiltelee auringossa vastapestynä ja puunattuna. Minun kisahousuni ovat valkoistakin valkoisemmat, korvissa helmikorut ja hiusverkossa täydellisen sileä nuttura, jonka Rosa taiteili aiemmin aamulla. Tunnen luissani, että tästä päivästä on tulossa hyvä.

Olen starttivuorossa helppo A -luokan alussa, heti Odelien ja Alexin jälkeen. Verryttelen Elmon hyväksi havaitulla kaavalla: paljon kaarevia uria ja lisäyksiä, joilla saan ratsastettua energiaa ja voimaa ponin takaosaan ja notkeutta kylkiin. Elmo tuntuu mukavan pehmeältä ja rennolta, joten en ota paineita siitä, että se voisi olla hieman nopeampi reaktioissaan ja kevyempi edestä. Tasaisen varmalla suorituksella emme ehkä voittaisi luokkaa, mutta hävetäkään ei tarvitsisi.

Odelien lopetettua ohjelmansa minut päästetään portista aloittamaan ohjelma valkoisten aitojen sisältä. Nostan laukan, pyydän Elmoa jalalla vähän aktiivisemmaksi ja suoristan sen sitten keskihalkaisijalle. Pysähdys; leveä hymy; tervehdys; liikkeelle harjoitusravissa ja päädyssä hyvän kulman kautta vasemmalle. Kiemuraurat, keskiaskellajit, takaosakäännökset, laukannostot ja vaihdot käynnin kautta seuraavat toisiaan tappavan tasaisessa rytmissä. Lopputervehdykseen keskihalkaisijalle; pysähdys; kaksi pitkää ja hiljaista sekuntia liikkumatta veren kohistessa korvissa; vielä leveämpi hymy; tervehdys. Elmolle vapaat ohjat ja taputukset molemmille puolille kaulaa, radalta käynnissä pois vaisujen aplodien saattelemana.

”Kouluratsastus on mahtavaa”, huokaan tyytyväisenä portilla vastaan tulevalle, puhtaankultaisen Sentin selässä istuvalle Lynnille. ”Tsemppiä!”
”Kiitos!” vaaleaverikkö hihkaisee takaisin ja ohjaa pärskähtelevän ruunan radalle. Haluaisin jäädä katsomaan muiden suorituksia, mutta ratsastan Elmon sen sijaan puiden varjoon lantalan viereen ja valun alas sen selästä. Löysään satulavyön ja nostan jalustimet ylös aikomuksenani kävelyttää poni vielä kunnolla maasta käsin, ennen kuin veisin sen talliin porkkanalahjusten ääreen.

”Tosi kiva poni siulla!” vieraalla äänellä takaani hihkaistu kehu keskeyttää aikeeni. ”Ootko ratsastanut sitä kauan?”
Käännähdän katsomaan taakseni. Vaalea kiharatukkainen tyttö, joka on pukeutunut silmiä kirvelevän kirkkaanoranssiin huppariin ja joka pitelee sylissään pientä, harmaata mopsia, katsoo Elmoa uteliaan näköisenä hymy kasvoillaan. Olen aika varma, etten ole nähnyt tyttöä koskaan ennen.

”Kiitti”, vastaan vähän hämilläni. ”Tää ei oo mun, vaan tän Seppeleen tuntsari. Oon kyllä hoitanut tätä kohta kuusi vuotta.”
”Ai jaa, onpa kiva! Teidän rata meni tosi hyvin. Voi vitsi, olispa jännittävää, jos meiltäkin lähtisi ratsukkoja tänne kisoihin. Mie en kyllä ite kisaa, mutta tykkään olla mukana ja apuna! Pitääkin ehdottaa Anne-Marille, ehkä ensi kerralla! Järjestetäänkö täällä paljon kisoja?”
Tyttö kyykistyy laskemaan mopsin sylistään maahan. Koira vetää hihnassa kohti Elmoa ja röhkii minikokoisen possun lailla. Elmo nostaa korvat ihmeissään pystyyn ja venyttää turpaansa kohti koiraa, mutta vetäytyy äkkiä takaisin, kun mopsi pääsee kosketusetäisyydelle.

”On meillä pari kolme kertaa vuodessa ainakin este- ja koulukisat”, kerron rapsutellen Elmon kaulaa toisella kädellä. ”Tervetuloa vaan. Missä sä ratsastat?”
”Tossa aika lähellä sellaisella vähän pienemmällä ratsastuskoululla”, tyttö selittää ja viuhtoo samalla kaksin käsin jonnekin itään päin. ”En tiedä ootko käynyt. Ruskamäessä.”
Minun kulmakarvani ampaisevat jonnekin hiusrajan yläpuolelle, mutta tyttö ei tunnu huomaavaan mitään.
”Mie en ite jaksa edes joka viikko mennä tunnille, mutta piän siellä ponikerhoa, teen aamutalleja ja sen sellaista. Meillä on nyt vaan kahdeksan hevosta, joten taitaa olla paljon pienempi talli kuin tämä teidän!” tyttö selittää vauhdilla ja nauraa. ”Mutta oon kyllä viihtynyt siellä tosi hyvin, kaikki hevoset on ihania ja ratsastuksenopet tosi taitavia, monet sanoo että ne edistyy tosi nopeasti. Täälläkin taitaa olla hyvä opetus, kattelin noita helpompia luokkia äsken ja monilla oli tosi hyviä ja tasaisia ratoja!”

”Joo, kyllä mä oon Ruskamäestä kuullut”, vastaan, kun tytön selitys taukoaa. ”Kuulostaa mukavalta. Seppelekin on tosi kiva paikka, mä tykkään kyllä.”
”Tulkaa ihmeessä joskus Ruskikseenkin tunnille! Vaihtelu virkistää ja pääsee kokeilemaan ihan uusia hevosia, miusta se on niin hauskaa aina. Voisin itsekin joskus tulla tänne! Niin ja miun nimi on muuten Vivi. Tai Viveka oikeasti, mutta Viviksi kaikki kutsuu. Ja tää miun koira on Justus!”
”Mä oon Fiia ja tässä on Elmo”, hymyilen. ”Mistä puheen ollen, mun pitäisi lähteä kävelyttämään tää vielä, en ehtinyt loppuverkata startin jälkeen.”
”Okei, mie tuun mukaan!” Vivi ilmoittaa sujuvasti ja lähtee askeltamaan kanssani hiekkatietä eteenpäin.

Kuljemme Elmon, Vivin ja mopsin kanssa rinta rinnan. Vivi juttelee minulle kuin olisimme tunteneet aina, ja huomaan varautuneisuuteni pikkuhiljaa hälvenevän – ehkä kaikki ruskamäkeläiset eivät olekaan autolla kaahailevia ja vajoja valtaavia teinejä, oli ollut typerää olettaakin niin. Vivi kertoo eläväisellä tyylillään polveilevia tarinoita tallin hevosista, ihmisistä ja sattumuksista, ja minä nauran mukana.

Parinkymmenen minuutin käyntilenkin jälkeen palaamme tallipihalle.
”Mie en varmaan tuu tän koiran kanssa sisälle”, Vivi sanoo. ”Mutta oli älyttömän hauska tavata! Varmasti nähdään vielä! Muistakaa tulla käymään. Siekin varmasti tykkäisit meidän Liinusta, se on vähän samanoloinen kuin tää Elmo, vaikkakin vasta viisi ja aika vauva vielä!”
”Joo, täytyy ehdottaa muille”, huomaan sanovani.

Lopuksi Vivi sulkee minut muitta mutkitta halaukseen. Vastaan siihen vähän varoen ja Vivin irrotettua otteensa ja lähdettyä takaisin kenttää kohden minä jään hämmentyneenä seisomaan aloilleni. Onko mahdollista, että tapasin juuri mukavan ruskamäkeläisen?

Olen juuri saanut vietyä Elmon karsinaansa ja riisuttua siltä varusteet, kun toinen ajatus vilahtaa mielessäni. Mitä jos Vivi olikin lähetetty urkkimaan? Mitä jos ruskamäkeläiset olivat kadonneiden tavaroiden takana? Tekisivätkö ne todella niin lapsellista kiusaa lähes tuntemattomille? Ei tietenkään ole mukavaa ajatella aina pahinta ja epäillä vilpillisiä tarkoitusperiä kaikilta vastaan tulevilta, mutta selittämättömien varkauksien takia olen väistämättä vähän varpaillani.

Päätän pitää silmäni auki.

Fiia & Elmo 106

[Fiia]

23. elokuuta 2015: Estekisoihin tähtäävä valmennus

Asiat, jotka kiinnostivat Elmoa estekisoihin tähtäävässä valmennuksessa: kaahailu, kieltely, kulmien oikominen ja kaarteiden paineleminen vastalaukassa.
Asiat, jotka eivät kiinnostaneet Elmoa: hyppääminen, laukanvaihdot, keskittyminen ja apujen kuunteleminen.

Minua turhautti ponin innonsekainen pelleily niin paljon, että melkein nauratti. Ruuna lähestyi sarjaa hyvätempoisessa laukassa korvat hörössä, hyppäsi ensimmäisen ja toisen osan isoilla loikilla – ja painoi sitten korvat luimuun, nykäisi ohjaa ja ampaisi kolmannesta esteestä vasemmalta ohi. Käänsin Elmon saman tien takaisin uusintayritystä varten ja olin olevinani tarkempi apujen kanssa, mutta siitä huolimatta poni toisti saman tempun. Sen mielestä tämä oli erinomaisen hauskaa.

”Tuu ravissa koko sarja!” Anne ohjeisti kädet lanteilla. Nyökkäsin, käänsin Elmon jälleen kerran takaisin ja lähestyin ensimmäistä estettä rauhallisessa ravissa. Ruuna siirtyi hypyn jälkeen välittömästi laukkaan, mutta jarruttelin laukan niin pieneksi kuin sain. Elmo mutkitteli edelleen ja yritti tunkea ulkoapuja vastaan, mutta tökkäisin kantapääni vähemmän kauniisti sen kylkeen ja sain kuin sainkin sen kolmannen esteen yli. Mitenkään mallikelpoinen suoritus se ei kyllä ollut.

Eikä rata siitä juuri parantunutkaan. Pystyn ja kaksoissarjan Elmo hyppäsi siivosti, mutta kolmannelle esteelle se veti liinat kiinni ilman mitään kunnollista syytä. Käytin raipan ruunan karvaisella takamuksella, mikä sai ponin hyppäämään suoraan pysähdyksistä esteen yli kuin antilooppi. Olisi vähän tehnyt mieli luovuttaa ja jatkaa kouluratsastuksen parissa, mutta keräsin siitä huolimatta itseni ja joka puolelle levinneet ohjat ja jatkoin vielä okserille. Se hyppy oli sentään ihan kelvollinen.

Kun Elmo oli saatu yli kaikista esteistä, otimme tarkkailun alle laukanvaihdot. Vaikka poni tasan tarkalleen osasi vaihtaa laukat, ei se sitä suostunut esteillä tekemään ilman erittäin tarkkoja ohjeita (jos silloinkaan). Anne kehotti minua ottamaan muutamat vaihdot sileällä, jotta Elmo tajuaisi edes vähän kuunnella. Se tuntuikin auttavan, vaikka Anne varoitteli, että saisin joka tapauksessa olla todella napakka pohjeapujeni kanssa. Elmolle ei ollut mikään ongelma vedellä koko rataa vastalaukassa, eikä se taatusti tekisi mielellään yhtään turhaa työtä.

Melko lailla katastrofaalisesta alusta huolimatta en päättänyt lannistua, kun Anne hieman nosti esteitä ja komensi tulemaan koko radan uudelleen. Kokosin ympyrällä laukkaa niin lyhyeksi kuin osasin ja suoristin Elmon sitten ensimmäiselle esteelle. Kolmen pystyn sarja olikin nyt jo paljon parempi – poni imi esteille eikä kyseenalaistanut apujani joka käänteessä. Kakkosesteen jälkeen minun piti vaihtaa laukka ravin kautta, mutta sarja oli jälleen okei ja okserikin kelvollinen, vaikka Elmo hyppäsi sen hieman vinoon.

Taputtelin ponia ja tasasin hengitystä sen aikaa, että muut hyppäsivät. Sitten oli aika viimeisen tulikokeen – rata vähän yli kisakorkeuden. En lähtenyt muuttamaan juuri mitään, mutta yritin olla selkeä apuineni ja ratsastaa hyvät tiet. Yhtä ristilaukkapätkää lukuun ottamatta työ kantoi hedelmää. Elmo tuntui innokkaalta, mutta ei enää possuillut minkä ehti, ja minustakin hyppääminen alkoi olla hauskaa.

Tavoitteenani oli silti lähinnä selvitä kisoissa hengissä ja pitää hauskaa, jos mahdollista – sen enempää en valmennuksen perusteella uskaltanut haaveilla.

Fiia & Elmo 107

[Fiia]

30. syyskuuta 2015: Taittuu lokakuuksi

Sentin karsinassa on uusi hevonen. Niin kai sen kuuluu mennäkin, mutta silti vatsanpohjassa tuntuu ikävältä. Kullanvärinen ori oli niin kauan osa Seppeleen arkea, kaikissa sen iloissa ja suruissa. On vaikea ajatella, ettei hevosta enää ole.

Karsinassa korviaan höristelevä vaaleanruunikko tamma on autuaan tietämätön kaikesta ilmassa leijuvasta haikeudesta ja surusta. Lemon on uteliaan näköinen ja puheiden mukaan maailman kiltein niin hoitaa kuin ratsastaa. En yhtään epäile, etteikö siitä tulisi tärkeä osa Seppelettä, yhtä tärkeä kuin Sentti oli ollut. Ajallaan, sitten kun muistot orista puolikuu otsassaan olisivat vain kauniita, eivät enää kivuliaita ollenkaan.

Jatkan matkaa Elmon karsinalle. Poni ei edes nosta päätään heinäkasasta, jota se tuhoaa ihailtavalla intensiteetillä, kun avaan karsinanoven salvan ja luikahdan sisään.
”Hei vaan sullekin”, totean ja taputan ruunaa lavalle. Elmo on jo alkanut tosissaan kasvattaa talvikarvaa, huomaan, kun aloitan ponin harjaamisen. Kiiltävän, tumman kesäkarvan seassa on pidempiä punaruskeita haituvia, jotka muodostavat sametinpehmeitä läiskiä. Kuukauden, kahden päästä Elmo muistuttaisi pehmoista nallekarhua.

Olen juuri saanut harjattua viimeisetkin kuivuneet mutaroiskeet pois ponin jaloista, kun Salma kurkistaa karsinaan punaiseen loimeen verhottua Bonnieta taluttaen.
”Moi!” tyttö tervehtii posket punaisina. ”Me ollaan menossa Robertin kanssa maastoon. Lähdetkö mukaan?”
”Voin lähteäkin!” ilahdun. Elmolla on tälle päivälle merkittynä vain yksi tunti, joten sillekin pieni happihyppely tekisi varmasti vain hyvää. Pitää ottaa ilo irti syksyisestä luonnosta nyt, kun ulkona ei ole vielä enemmän tai vähemmän hämärää ja sateista vuorokauden ympäri.
”Vartin päästä pihalla?” Salma ehdottaa.
”Sopii!”

Käyn pikavauhtia yläkerrassa vaihtamassa ratsastusvaatteet, varustan Elmon ja talutan sen pihalle. Tuuli on hillitö: Harry pyörittelee silmiään kahiseville lehdille ja Bonnie kääntää häntänsä vastatuuleen. Vilunväreet saavat minut hytisemään, mutta Elmoa keli ei tunnu haittaavan. Kiristän satulavyötä yhdellä reiällä – minusta tuntuu, että poni on lihonut – ja ponnistan sitten satulaan.

Kun kaikki ovat valmiita, Robert ottaa Harryn kanssa kärkipaikan ja minä ohjaan Elmon Bonnien taakse. Taitamme alkumatkan hiljaisuudessa, kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Minä mietin Senttiä, sitä miten myös Svante oli sairastunut viime syksynä ja kuinka se oli selvinnyt siitä ilman mitään pysyvää jälkeä, ja sitä miten epäreilua elämä välillä on. Onko kaikella tarkoitus vai onko elämä vain sarja sattumia, toiset onnellisia ja toiset onnettomampia?

Vastaus ei putoa taivaalta punaoranssin vaahteranlehden lailla, ehkä en saisi koskaan tietää. Ei kai auta kuin ottaa vastaan se, mitä elämällä on annettavana. Hyvät ja huonot päivät yhtä lailla.

”Miten teillä meni treenit eilen?” Salma tiedustelee Robertilta puhkaisten mietteliään hiljaisuuden. Poika kääntyy katsomaan taaksepäin ja vastaa, mutta ennen kuin ehdin kuulla mitä, tuuli puhaltaa sanat pois. Salma ja Robert uppoutuvat keskusteluun, minä tulen Elmon kanssa perässä ja katselen Harrya. Tamma on valtavan kokoinen, mutta kokoisekseen jotenkin ketterän oloinen. Montaa kertaa en ole sattunut näkemään, kun Robert ratsastaa Harrya oikeasti, mutta niiden harvojen lyhyiden kertojen perusteella hevonen on todella hieno. Tuntuu hassulta ajatella, että Robert on edelleen se ihminen, joka hoiti Vennaa ei edes niin kauan aikaa sitten; niin paljon on toisin.

Katseeni siirtyy Harrysta Bonnieen ja sen vielä kapeisiin kylkiin. Niin, elämä jatkuu. Rauhalliseen raviin siirryttyämme pyydän Salmaa kertomaan vielä kerran Skotlannista, ja tyttö kertoo vivahteikkaita tarinoita smaragdinvihreistä ruohokentistä, upeista poneista ja loppumattomista nummista. Melkein näen sen kaiken mielessäni, vaikka ympärillämme onkin tuttua tutumpi metsä. Elmo painaa kevyesti ohjalle ja pärskähtelee innoissaan korvat eteenpäin sojottaen. Ravaamme muutaman pidemmän pätkän, ennen kuin otamme suunnan takaisin kohti Seppelettä ja kävelemme viimeisen kilometrin tallille.

Löysään ohjaa ja rapsutan Elmoa harjan juuresta kaksin käsin. Huomenna kääntyisi lokakuuksi. Syksy ei ehkä ole lempivuodenaikani, kun pitkän kesän jälkeen täytyy taas sovittaa yhteen opiskelu, työt ja hevoset ja kestää vähenevä valo, mutta juuri nyt on syyskuun lopun ilmaa todella helppo hengittää.

Fiia & Elmo 108