Elmon Hoitokirja

[Fiia]

4. kesäkuuta 2016: Käsiala

Kevät kului ohi ihmeen nopeasti, ja nyt on jo kesä. Tuntihevoset ovat päässeet laitumille ja ainakin Elmo nauttii täysin rinnoin: se kiskoo vihreää mahaansa niin nopeasti, että luulee varmasti sen ennen pitkää loppuvan kokonaan. Vielä näin aikaisin kesällä ötökätkään eivät häiritse hevosia, joten ne näyttävät kaikin puolin elämäänsä täysin tyytyväisiltä. Tirppa on piehtaroinut itsensä vihreäksi, Venna rapsuttelee Walman kanssa ja Kurbus makaa keskellä laidunta pitkin pituuttaan. Laitumen takanurkalle itsensä parkkeerannut Elmo vaikuttaa niin onnelliselta, etten millään raaski ottaa sitä sisälle ja koulutreeneihin. Kisat ovat jo parin viikon päässä, mutta varmasti ehtisimme harjoitella myöhemminkin.

Katselen hetken hevosten laiduntamista, ennen kuin suuntaan sisälle talliin. Siellä on ennenkuulumattoman hiljaista, toisin sanoen ei ristin sielua missään. Jaksamatta käydä yläkerrassa etsimässä seuraa nappaan mukaani molempien hoitohevosteni satulan, suitset ja harjat ja suuntaan ulos hoitopuomille vesisankon, saippuan ja sienen kanssa. Kevätkiireiden takia varusteiden puhdistus on usein jäänyt nopeaksi pyyhkäisyksi rätillä ja satulahuovan vaihdoksi, joten lienee jo korkea aika käydä ne läpi kunnolla.

Nahkavarusteiden päälle on jumiutunut nihkeä kerros siitepölyä, jota puunaan pois kädet kyynärpäitä myöten saippuassa. Elmon suitset enemmän tai vähemmän vaihtavat väriä ja Eelan satulan nahka muuttuu notkeaksi ja pehmeäksi kevyen rasvauksen jälkeen. Varusteet tuskin säilyvät ihan puhtaina kisoihin saakka, mutta ainakin ennen h-hetkeä minulla olisi pienempi työ saada ne taas edustuskuntoon.

Satuloiden ja suitsien jälkeen käyn harjojen kimppuun. Elmon harjoista irtoaa varmasti kilokaupalla pölyä ja karvoja, ja päätän pestä koko harjapakin veden ja saippuan kanssa tiskiharjalla. Lapan pihakiveykselle kaikki harjat, kammat, kaviokoukut, letityskuminauhat, hevosnamit, kuumemittarin ja yksinäisen hanskan. Lopulta käteni osuu rypistettyyn paperilappuun, jonka taittelen varovasti auki.

ti 9.2. selkeää, -5
ke 10.2. -7, pirun kova tuuli
to 11.2. illalla sataa lunta

Lappu on kahden kuukauden takainen ja jos totta puhutaan, olin jo unohtanut sen olemassaolon. Nyt mielenkiintoni kuitenkin herää jälleen.

Majakan arvoitus ei ollut kevään aikana lähestynyt ratkaisuaan yhtään aiempaa enemmän. Enää viime viikkoina siellä ei ole näkynyt minkäänlaista liikettä, vaikka olemme maastoilleet järven rannoilla entistä useammin. Kuka hyvänsä majakassa olikin asunut, oli joko poistunut tai sitten toimi entistä varovaisemmin.

Huhtikuun alussa, jäiden osittain lähdettyä, tilanne oli ollut vielä toinen. Eräänä sunnuntaiaamuna olin Salman kanssa ratsastanut aivan majakalle asti. Olimme päättäneet, että nyt joko selvitämme, mitä majakalla tapahtuu, tai annamme asian olla. Olimme sitoneet ponit kiinni puihin ja kiivenneet kierreportaat ylös torniin ääntä päästämättä. Olin puristanut Salman kättä sormet ja naama valkoisina, mutta paikalla ei ollut ketään. Vaikea sanoa, olimmeko tunteneet enemmän helpotusta vai pettymystä.

Majakka oli näyttänyt edelleen asutulta. Siellä oli ollut ruokapakkauksia, muutama autolehti ja se sama makuupussi kuin viime käynnilläkin. Pienen nurkkapöydän päältä olimme löytäneet muistivihkon ja kynän. Juuri siitä muistivihkosta olin repäissyt yhden sivun ja tunkenut sen ratsastushousujeni taskuun, kun olimme hyvin pikaisesti alkaneet tehdä lähtöä. Kaikista vähiten olimme itse halunneet tulla yllätetyksi.

Lappu oli sisältänyt päivämääriä ja säätietoja, välillä huomautuksia kalasaaliista tai lumitilanteesta. Olin työntänyt sen taskustani Elmon harjakoriin, kun emme olleet Salman kanssa saaneet siitä enää mitään irti, ja unohtanut sen sinne. Hiljalleen olimme lakanneet miettimästä koko majakkaa – tai ainakin puimasta asiaa enää toisillemme.

Nyt kuitenkin tuijotan lappua otsa syvillä uurteilla. Käsiala näyttää minusta tutulta. Osa minusta sanoo, että kuvittelen vain. Miksi en muka olisi tajunnut kirjaimia tutuiksi jo edellisellä kerralla?

Ja silti - mitä pidempään lappua tuijotan, sitä varmempi olen siitä, että olen nähnyt saman epäselvän tekstauksen jossain muuallakin. Mutta missä?

Fiia & Elmo 124

[Fiia]

8. elokuuta 2016: Seppele GO

Seppeleessä oli viime viikkojen aikana alkanut pyöriä paljon uusia naamoja. Se oli huomiota herättävää etenkin, kun tunnit olivat vielä kesätauolla eikä tallilla olisi periaatteessa pitänyt törmiä muihin kuin hoitajiin ja yksityisten omistajiin. Kulkijat olivat iältään kaikkea kymmenen ja kolmenkymmenen väliltä, tyttöjä ja poikia yhtä lailla.

Tietysti satunnaisesti paikalle eksyi joku kevään alkeiskurssilainen tai ulkopaikkakuntalainen turistiperhe, mutta nämä tallin nurkalla lymyilevät vieraat eivät varmuudella kuuluneet siihen sakkiin. Oikeammin hevoset eivät tuntuneet kiinnostavan suurinta osaa ollenkaan. He pysyttelivät kaukana tarhoista eivätkä nähdäkseni koskaan tulleet sisälle talliin, osa vaikutti jopa pelkäävän hevosia.

Pääsääntöisesti he olivat siis harmittoman oloisia. Mutta melua vieraista kyllä lähti, ja jälkeensä he jättivät roskia karkkipapereista tupakantumppeihin. Ja jos osa pelkäsi hevosia, niin myös osa hevosista pelkäsi heitä. Eelakin oli eräänä hämärtyvänä iltana lähestulkoon hypännyt syliini, kun se oli säikähtänyt nurkan takaa kuulunutta epämääräistä huutoa taluttaessani sitä hyppytreenin jälkeen takaisin talliin. Olin kiirehtinyt viulunkireä hevonen ohjien päässä katsomaan, tarvitsiko joku apua, mutta äänilähde oli jo nurkalle ehdittyäni luikkinut varjojen suojissa pois.

Syy satunnaisten ohikulkijoiden eksponentiaalisesti lisääntyneeseen määrään selvisi nopeasti: Seppeleen pihassa sattui olemaan yksi Liekkijärven harvoista Pokéstopeista ja vähän kauempana maneesin nurkalla sali. Se tarkoitti, että vieraat saattaisivat lähteä kulumalla tai olla paikalla jäädäkseen, eikä asialle oikein voinut tehdä mitään.

Ellin mukaan julkiselta ratsastuskoululta ei oikein voinut tai viitsinyt hätistellä ihmisiä pois. ”Nehän ovat kaikki potentiaalisia asiakkaita”, punapää huomautti optimistisesti.

Piritta sentään oli saanut muutaman kiinni ja kovistellut niitä sotkemisesta sekä tupakoinnista siihen soveltumattomilla paikoilla. Sen jälkeen roskat olivatkin vähentyneet, mutta väki ei. Siihen meidän kai oli tyytyminen, vaikka täytyi myöntää, että ainakin minun oloni alueella pyörivät, puhelintaan tuijottavat kulkijat tekivät hieman epämukavaksi.

Viimeinen viikko ennen vakiotuntien jatkumista oli pyörähtänyt käyntiin. Se tarkoitti myös sitä, että koulut alkaisivat aivan pian. Toivoin – ja puheiden perusteella muutama muukin toivoi – että sen myötä pokemónkouluttajat saisivat muuta ajateltavaa eivätkä ainakaan voisi norkoilla tallilla yötä myöten.

Minun kesälomani sen sijaan jatkuisi pitkälle syyskuuhun. Kenttäleirin jälkeen olin ratsastanut molempia hoitohevosiani säännöllisesti kentällä saadakseni niitä valmiimmiksi tunneille siirtymiseen pitkän tauon jälkeen, mutta tuntien alettua olin ajatellut enimmäkseen maastoilla. Halusin nauttia viilenevistä illoista kaikessa rauhassa ja olla treenaamatta sanan varsinaisessa merkityksessä. Maneesiin voisin palata sitten joskus, kun taivaalta sataisi räntää ja valaistukin lenkki tuntuisi liian pimeältä.

Maanantain kunniaksi olin kuitenkin sopinut hyppytreenit Salman ja Annin kanssa. Rakensimme kentälle Robertin ja Mikaelan suosiollisella avustuksella pidemmänpuoleisen jumppasarjan, jolla hevoset saisivat tehdä monipuolisesti töitä ja me kuskit keskittyä istuntaan. Varustin pikaisesti Elmon, joka muistutti kesän jäljiltä enemmän lihapullaa kuin ponia, ja lähdin sitten ensimmäisenä kentälle kävelemään.

Katsomossa istuskeli jälleen yksi tuntematon naama, ehkä noin kaksitoistavuotias pyöreä poika, joka rämpytti puhelintaan intohimoisesti. Poika ei vilkaissutkaan meitä, kun ponnistin Elmon selkään ja pyysin sen käyntiin. Ainakaan ei tarvinnut ottaa paineita katselijoista, mietin.

Pojan katse ei noussut puhelimesta oikeastaan missään vaiheessa. Annin ja Salman saavuttua ja käveltyä riittävästi verryttelimme hevoset huolella – Elmo sai laukata ympäri kenttää lihaksensa lämpimiksi ja jumpata sitten muutamilla väistöillä. Tulimme aluksi jumppasarjaa puomeina, minkä jälkeen otimme erän kivi-sakset-paperia ratkaistaksemme, kuka nostaisi puomit hyppykorkeuteen.

Anni hävisi, mutta nokkelana tyyppinä äkkäsi pokémonkouluttajan katsomossa, todennäköisesti ensimmäistä kertaa. Tyttö ei ehkä tajunnut tai välittänyt siitä, että poika oli kaikkea muuta kuin katsomassa meidän menoamme ja tuskin yhtä halukas puominnostajaksi kuin alkeiskurssin tytöt, jotka tavallisesti hihkuivat innosta päästessään olemaan avuksi.

”Hei!” brunette hihkaisi niin kovaa, että poika hätkähti ja kohotta päätään. ”Just sä. Viitsisitkö millään nostaa meille nää puomit tuohon kannattimille?”

Poika nousi hitaasti seisomaan ja löntysteli hämmentyneen näköisenä lähemmäs. Tyyppi tarttui varovasti puomiin ja nosti toisen pään ylös.

”Ai näin?” poika kysyi ja näytti neuvottomalta, mutta Anni nyökkäili tyytyväisenä.

”Jep, molemmat päät vaan joka esteestä siihen kannattimille! Kiitos tosi paljon! Mikä sun nimi muuten on?”

”Make”, poika sanoi, työnsi puhelimen taskuunsa ja alkoi puuhata puomien parissa. Varovasti kaveri nosteli puomit ylös ja sen tehtyään, ihme ja kumma, jäi seisoskelemaan aidan reunalle äkkiä kiinnostuneen näköisenä.

Hevoset hyppäsivät hyvin, Elmokin hienosti skarpaten sille vähän pitkiin esteväleihin. Muutama puomi tuli välillä alas, mutta mitä teki Poké-Make? Nosti ne oma-aloitteisesti ylös niin pyöreäksi pojaksi niin nopeasti, että silmäni meinasivat pudota päästä. Mitä isommiksi esteet kohosivat – vaikka varsin maltillisella korkeudella me ne pidimmekin – sitä kiinnostuneemmalta poika alkoi näyttää. Ja kun Laila lopuksi leiskautti valtavan loikan viimeisen okserin yli, pojan ilme oli vähintäänkin ihaileva.

Elli ei ehkä sittenkään ollut ylioptimistinen sanoessaan, että pelaajissa saattaisi hyvinkin olla potentiaalisia asiakkaita – minä ainakin näin jo sieluni silmin Poké-Maken syksyn alkeistunneilla.

Fiia & Elmo 125

[Fiia]

25. syyskuuta 2016

Hyvästä kesästä huolimatta, tai ehkä sen takia, minun syyskuuni päättyi uupuneissa merkeissä.

Kesällä sitä jaksoi niin paljon: valvoa kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa, painaa kahta työtä, hoitaa kolmea tai kolmeakymmentä hevosta, tehdä mitä vain. Koskaan ei tehnyt mieli kaivautua peiton alle, koskaan ei väsyttänyt, ja vaikka todellisuudessa olisi satanut kuusi päivää seitsemästä, muistoissa kesällä paistoi aina aurinko.

Syksy sen sijaan? Olin sairastunut heti kurssien alettua ja rämpinyt luennolta toiselle milloin kuumeessa, milloin nenä valuen. Kotiin en ollut malttanut tai pystynyt jäämään, sen verran kireäksi olin opintosuunnitelmani tehnyt. Ja kun en antanut itselleni aikaa parantua, en koskaan oikein tervehtynytkään: vielä kahden viikon jälkeen sain välillä yskänpuuskia ja heräsin aamuisin kurkku karheana. Ärsytti olla kipeänä ja koko ajan väsynyt, vaikka popsin vitamiineja kuin leipää ja kääriydyin villahuivini suojiin vetoisissa luentosaleissa.

Olin sentään jaksanut pysytellä poissa tallilla sairastaessani, mikä tarkoitti parin viikon taukoa kaikesta hevosiin liittyvästä. Lopulta ajoin syyskuun viimeisenä viikonloppuna Liekkijärvelle ja suuntasin sunnuntaina tallille heti herättyäni, mikä ei tosin ollut kovin aikaisin. Hevoset ulkoilivat jo tutuissa laumoissa viimeisiä heiniään mutustellen, kun saavuin paikalle vanhalla kunnon Fiatillani. Niillä tuntui olevan meno päällä: Ransu pinkaisi pukkilaukkaan, kun kuljin ohi, ja innosti pihattolaisetkin juoksemaan.

Syyskuu oli alkanut sikäli armollisesti, että emme juuri olleet saaneet sadetta niskaamme. Tarhojen pohjat olivat suhteellisen kuivia ja Elmo näytti pikaisella vilkaisulla puhtaalta, vaikka se oli varmasti tapansa mukaan piehtaroinut heti ulos päästyään. Lämpimäksi keliä ei kuitenkaan voinut kuvailla: tuuli puhalsi pohjoisesta ja sai minut hytisemään syystakissani.

Tallin yläkerrassa ei ollut ketään, kun kävin vetämässä hupparin takin alle. Joutuisin siis ratsastamaan yksin. Olin alun perin haaveillut maastolenkistä, mutta tuulen takia päätin kuitenkin käydä jumppailemassa Elmoa maneesin suojissa. Poni olisi varmasti parin vapaapäivän jäljiltä energinen enkä ehkä jaksaisi puolikuntoisena roikkua sen satulassa, jos ruuna päättäisi sinkoilla tuulen mukana.

Niinpä kävin hakemassa Elmon sisälle ja aloin laittaa sitä ratsastuskuntoon. Oli mukava harjata poni ilman kiirettä, selvitellä sen paksut jouhet ja rapsutella huolella jokainen kuivunut kuraroiske irti sen jaloista. Elmo tuntui halukkaalta lähtemään hommiin ja seisoi tökötti aloillaan korvat hörössä jopa satulavyötä kiristäessäni. Oli hauskaa, millainen tuuliviiri ruuna oli – edellisellä kerralla se olisi puraissut käteni irti, jos olisin antanut.

Maneesissakaan ei ollut ketään. Kävelin kunnon alkukäynnit ja tein sitten lyhyen taivuttelujumpan kaikissa askellajeissa. Vaikka olinkin itselleni muuta uskotellut, en oikein jaksanut vielä ratsastaa – hengästyin pienestäkin rasituksesta ja aloin yskiä niin, että maneesi kaikui. Niinpä tyydyin kevyeen humputteluun, josta ei ehkä ollut ratsastuksellisesti suurta hyötyä, mutta ainakin Elmo pääsi liikkeelle ja tuntui siitä iloiselta.

Kolmen vartin kuluttua olin jo valmis ja talutin pärskivän poni takaisin tallia kohden. Parkkipaikalle oli ilmestynyt jo muutama auto, ja etupihalle törmäsimme Pipsaan ja Sikkeen.

”Moi! Joko kävit ratsastamassa?” Pipsa kysyi vuonohevosensa selästä.

”Just tultiin”, nyökkäsin. ”Harmi, olis ollut mukava lähteä teidän kanssa maastoonkin. Hyvää lenkkiä!”

”Kiitos! Seuraavalla kerralla sitten”, Pipsa sanoi ja satulavyön kiristettyään hoputti tammansa matkaan. Ratsukko suuntasi valaistulle lenkille ja katosi nopeasti kaikissa punaisen, keltaisen ja oranssin väreissä loistavien lehtipuiden taakse.

Jos oloni olisi ollut yhtään parempi, olisin ottanut Eelan ja lähtenyt sen kanssa seuraamaan Siken jalanjälkiä hiljaiseen metsään, mutta se täytyi jättää toiseen kertaan. Onneksi suunnitelma B – kahvia ja keksiä oleskeluhuoneessa kaikessa rauhassa – ei ollut yhtään sen huonompi tapa viettää syyskuun viimeistä sunnuntaita.

Fiia ja Elmo osa 126

[Fiia]

11. marraskuuta 2016

Laskin satulansiiven alas ja taputin Elmon kylkeä kevyesti. Talvikarvasta pölähti ilmaan harmaata pölyä pienen pilven verran. Jos vielä lämpenisi, pitäisi pestä Elmo joku viikonloppu, mietin.

”Kannattaa vielä kiristää satulavyö ennen kuin nouset selkään”, totesin kääntyen Elmoa rapsuttelevan ja toisella kädellä kuolaimia lämmittävän tuntilaisen puoleen.

Lyhyt, leveälanteinen täti-ikäinen nainen, jonka lyhyissä vaaleissa hiuksissa oli jostain syystä paksuja suortuvia turkoosia, nyökkäsi. ”Joko laitan suitset?”

”Laita vaan”, vastasin kelloa vilkaistuani. ”Ja voitte varmaan lähteä sitten maneesiin päin kun ootte valmiita. Tarvitsetko vielä apua?”

”En usko, kiitos sinulle”, täti hymyili ja pujotteli ohjat jotenkin liikuttavan varovaisesti Elmon kaulalle. Ruuna vilkaisi minua vähän kärsivän näköisenä enkä voinut olla hymyilemättä itsekseni, kun käännyin pois.

Painuin yläkertaan, nappasin kaappini pohjalle kasaantuneesta kirjapinosta päällimmäisen ja paukkasin oleskeluhuoneeseen. Se oli kuin ihmeen kaupalla tyhjä, joten istuin sohvannurkkaan ja taittelin jalkani ristiin eteeni. Jos ehtisin lukemaan nyt tunnin, voisin käydä vielä liikuttamassa Svanten ennen kuin tekisin parakeilla iltatallin ja ajaisin takaisin kaupunkiin. Käänsin sivun auki kirjanmerkin kohdalta ja toivoin että jos joku saapuisi, se olisi Pyry, Aurinko tai joku muu omaa rauhaa arvostava ihminen.

Where simple, dissolved organic compounds (e.g. glucose) are already abundant in the water – as a result of previous photosynthetic activity – these can be converted into more complex substances by the process of ‘photo-assimilation’. In this, glucose, acetate, etc. replace carbon dioxide as –

“Mitä sä luet?” Robertin ääni havahdutti minut huomattavasti paljon toivottua aiemmin takaisin todellisuuteen. Hän istui viereeni sohvalle ja käänsi kantta näkyviin.

”Meribilsaa”, vastasin tahtomattani ehkä vähän ärsyyntyneen kuuloisena. Kaikki muistijäljet juuri lukemastani aukeamasta leijailivat hiljakseen pois, enkä saanut niitä enää kiinni vaikka kuinka yritin.

”Interesting”, Robert nyökytteli eikä välttämättä edes valehdellut, mutta pojan ajatukset olivat selvästi muualla.

”Mitä sä luulet miten Lynnillä on mennyt viime aikoina”, hän jatkoikin hetkisen kuluttua ja käänteli sohvalla lojuneen Hippoksen sivuja lähinnä kääntelemisen ilosta.

”En mä tiedä, hyvin kai”, kohautin olkiani. Suoraan sanottuna en ollut viime viikkoina juuri sattunut Lynnin kanssa samaan tilaan tai ainakaan päässyt vaihtamaan sen syvällisemmin kuulumisia. Aina välillä olin nähnyt tytön ratsastavan kentällä tai kuullut hänen naurunsa yksityispuolelta tuntihevosten käytävälle, mutta siinäpä oikeastaan se. ”Kuinniin?”

”Mietin vaan, sitä kalsarijuttua ja kaikkea.”

”Mitä kalsarijuttua ja miten Lynn liittyy siihen?” kysyin ja tunsin oloni viimeistään siinä vaiheessa ärtyneeksi. Päätä oli alkanut taas särkeä ja arvokkaasta lukutunnistani oli kulunut jo vähintään neljännes ilman että olin oppinut yhtikäs mitään.

”No kyllähän sä nyt tiedät, ne kalsarit?”

”Enkä tiedä”, kivahdin. ”Varmaan kun sä et kerro mulle enää mitään.”

Robert pysähtyi kesken sivun kääntämisen ja tiiraili minua sen näköisenä ettei hän osannut päättää, olinko tosissani vai en.

Enkä minä ollutkaan, mutta silti tunsin oloni paitsi väsyneeksi, stressaantuneeksi ja päänsärkyiseksi, myös vähän loukkaantuneeksi. Oli turhauttavaa, kun en enää ehtinyt tallille niin usein kun halusin ja silloin kun ehdinkin, ei minulla ollut aina aikaa istuskella yläkerrassa kuuntelemassa uusimpia juoruja ja arjen käänteitä. Välillä tunsin oloni jopa ulkopuoliseksi. Seppeleessä! Jossa olin hoitanut ja ratsastanut yli kahdeksan vuotta!

Eikä se Robertin vika tietenkään ollut. Mutta silti ponkaisin jaloilleni, ilmoitin lähteväni hoitamaan Eelan ja poistuin.

Meribiologian kirja jäi levälleen sohvannurkkaan.

Fiia & Elmo 127

[Fiia]

18. joulukuuta 2016: Ikävä

Pellan kuolemasta oli kulunut kolmetoista päivää ja joitakin tunteja.

Sattui.

Ei enää ihan samalla tavalla kuin itsenäisyyspäivän iltana, kun Anne oli tullut kertomaan mitä oli tapahtunut. Silloin olin lysähtänyt sohvalle ja ollut hetken varma etten nousisi enää ikinä, yrittänyt olla itkemättä ja itkenyt sitten kuitenkin niin, ettei lopulta ollut enää yhtään pisaraa jäljellä.

Olin silti noussut ja mennyt kotiin ja kyyneliä oli ilmestynyt uusia, joten olin itkenyt lisää, ja vielä senkin jälkeen olin noussut sängystä kaikkina kolmenatoista aamuna. Vaikutti siltä, että elämä jatkui. Kaikesta huolimatta.

Mutta kipeää se kyllä teki.

Pihatossa iltapäiväheiniä hamusi viisi tammaa sulassa sovussa. Rosa oli onnistunut piehtaroimaan itsensä keltaiseksi, Tuulialle riittäisi harjattavaa myöhemmin. Taigaa katselin erityisen tarkasti, mutta se näytti ikäisekseen erittäin hyväkuntoiselta ja porskuttaisi varmasti vielä monta vuotta eteenpäin.

Toisaalta niin oli pitänyt Pellankin porskuttaa. Ehkä juuri se oli vaikein asia kestää. Ettei tiennyt. Mitä oli tapahtunut? Miksi juuri Pellalle? Saisiko kukaan koskaan tietää?

Olisin antanut vasemman käteni jos olisin sillä saanut silittää Pellaa vielä kerran.

Elmo ojensi turpaansa Ruusua kohden ja pärskähti, kun tamma vinkaisten vetäytyi kauemmas. Rapsutin Elmoa sään vierestä, paljaat sormet upposivat ensimmäistä niveltä myöten talvikarvaan.

”Miksi me edes tultiin”, kysyin ponilta ja itseltäni enkä saanut vastausta. Käänsin sen pois enkä katsonut taakseni, kun kannustin sen raviin kohti Seppelettä. Vaativan kimeä hirnahdus saatteli meidät matkaan, mutta syvemmällä metsässä oli aivan hiljaista.

Annoin Elmon ravata omaa tahtiaan lumista polkua pitkin. Ruuna oli energinen kuten aina, otti muutaman innokkaan laukka-askeleenkin aina siellä täällä, ennen kuin laski takaisin raville. Viiletimme läpi metsän ehkä ennätysvauhtia, Elmo nautti täysin rinnoin enkä minä ajatellut mitään.

Tallilla valuin alas ponin satulasta reidet kohmeisina ja talutin ruunan karsinaansa. Riisuin ja loimitin Elmon ja vein sen saman tien takaisin tarhailemaan. Päivää ei olisi enää jäljellä kovin pitkästi ja arvelin, että poni halusi nauttia jokaisesta valoisasta hetkestä kavereiden kanssa ulkona. Sinne se jäikin ihan tyytyväisen oloisena ja heittäytyi saman tien piehtaroimaan.

Viimeisenä kolmenatoista päivänä en ollut juuri halunnut istuskella muiden kanssa oleskeluhuoneessa, mutta nyt kiipesin silti portaat yläkertaan ja astuin sisään. Ilmassa kaikui juttelu ja nauru ja tuoksui glögi.

Suurin osa nykyisistä seppeleläisistä tuskin edes tiesi, että olin kuusi vuotta sitten hoitanut Pellaa. Ja ne, jotka tiesivätkin, tuskin osasivat arvata, miten tärkeä se oli minulle ollut. Olin rakastanut pientä harmaata koko sydämestäni, eikä siihen ollut vaikuttanut se, että olin lopettanut sen hoitajana ja vaihtanut Elmoon. Olin Pellalle niin paljosta velkaa.

Mutta ehkä se oli vain onni. Vedin oleskeluhuoneen oven kiinni takanani ja samalla nostin naamalleni hymyn, joka tuntui ensin vieraalta mutta muuttuisi ehkä aidoksi, jos tarpeeksi yrittäisin. Kaadoin glögiä mukiin ja istuin pöydän ääreen Neten viereen. Tyttö hymyili minulle vähän arasti ja minä hymyilin takaisin. Vilkas keskustelu pyöri pitkälti ratsastuskoulumestaruuksien ympärillä. Seuraava osakilpailu ratsastettaisiin Seppeleessä joulun alla, alle viikon päästä. Olin haudannut omat menestystoiveeni, kun en edes muistanut milloin olin viimeksi ratsastanut Eelalla tosissani, mutta olin silti päättänyt osallistua.

Sillä elämä jatkui, kaikesta huolimatta, ja niin Pellakin olisi varmasti toivonut.

Oispa kaikki hyvin siellä
Ja sulla hyvät oltavat
Kun me nähdään sillä tiellä
Toivon että tunnistat

[Fiia]

20. tammikuuta 2017

”Toivottavasti viikonloppuna olisi aurinkoista”, Patrik juttelee kuskin paikalta. ”Kala syö paremmin kun paistaa.”

Vilkaisen miestä epäillen. ”Onko toi biologin vai kalamiehen näkemys aiheesta?”

Patrik nauraa, nauru on hiljaista ja hillittyä, vaikka aitoa kuitenkin. ”Ehkä kalamiehen vain.”

Ajelemme hiljakseen maanteitä pitkin kohti Liekkijärveä. Patrik on menossa viikonlopuksi mökilleen jonnekin Liekkijärven pohjoispuolelle ja se lupasi heittää minut samalla Seppeleeseen. Miehen Skoda on täynnä kaikenlaista biologiroinaa vähän osumaa ottaneesta mikroskoopista Ekman-noutimeen, ja farmariauton takaosassa tummanruskea koira viihdyttää itseään räksyttämällä ohiajaville autoille.

Kaikista maailman koirista Patrikilla on malinois, kolmevuotias Rita-narttu, joka on höyrypäisyydessään suoraan sanottuna vähän pelottava. Minäkin sain tietää sen olemassaolosta vasta viime syksynä, kun ensimmäisenä opiskeluviikkona kävin tervehtimässä Patrikia miehen työhuoneella ja olin kompastua oven edessä makaavaan Ritaan. Jollain ilveellä Patrik on saanut luvan pitää sitä mukana yliopistolla ja ilmeisesti kaikkialla muuallakin.

”Olisipa kiva päästä mökille”, minä totean ääneen. ”Mutta ollaan me onneksi lähdössä Seppele-porukan kanssa leireilemään Kolille parin viikon päästä.”

”Ai! Koli on mahtava”, Patrik innostuu ja on hetken hiljaa. Sitten mies sanoo: ”Tietysti sä voit tulla meidänkin mökille mukaan. Siellä on hyvin tilaa eikä siellä kukaan muu nyt talvella käykään. Vaikka jo ensi viikonloppuna?”

”Pidetään mielessä”, vastaan kepeästi vaikka ehkä minä olinkin vähän toivonut, että Patrik kysyisi.

Hän ajaa minut Seppeeleen pihalle asti vaikka sanon, että voin hyvin kävellä risteyksestä. Tallipihalla on tietysti Cella ja Anni ottamassa hoitohevosiaan sisään, kun hyppään tummansinisestä autosta ulos ja kiitän kyydistä Ritan väsymättömän haukun yli puoliksi huutaen.

”Ei mitään”, Patrik huutaa takaisin ja hymyilee. ”Nähdään sunnuntaina.”

En jää katsomaan takaisin tulosuuntaan kaartavaa autoa enkä sen paremmin Cellan ja Annin ilmeitäkään, vaan huiskautan tytöille kättäni ja suuntaan saman tien tarhoille nappaamaan Elmonkin sisään. Eela menee vasta illan viimeisillä tunneilla, joten se saisi vielä ulkoilla jonkun aikaa.

Päivät ovat jo selvästi pidentyneet, eikä näin neljän aikaan hevosia tarvitse enää metsästää hämärästä tarhasta. Elmo on tapansa mukaan vähän erillään muusta ponilaumasta, mutta lähtee muutaman kerran sitä huhuiltuani tulemaan hitaasti luokse. Se on lihonut syksyn mittaan tai sitten se on vain kasvattanut hillittömän talvikarvan; todennäköisesti vähän molempia.

Viime kuukaudet olen aika pitkälti keskittynyt Eelan ratsastamiseen, toki ratsastuskoulumestaruuksien takia mutta myös ihan vain kehittyäkseni sen kanssa. Ajatuksena on kunnianhimoisesti ollut petrata yhteistyötä mahdollisimman pian mahdollisimman paljon. Siinä yhtälössä Elmo on enimmäkseen jäänyt maastoratsukseni, jonka kanssa on hyvä purkaa stressiä pitkillä käyntilenkeillä ja harjaussessioilla.

Luullakseni se on ponille ihan mieluinen tehtävä, joten en aio edes uuden vuoden kunniaksi ottaa stressiä siitä, että ratsastaisin Elmoa jotenkin enemmän tai paremmin. Ponin pääsääntöinen liikutus hoituu kuitenkin tunneilla, ja jos ehtisin viikonloppuna käymään sen selässä kerran tai kahdesti, riittäisi se varmasti ihan hyvin. Lopun ylimääräisen ajan voisin käyttää Elmon paijaamiseen ja sen rakastamiseen juuri sellaisena kuin se on.

Talutan ponin perässäni talliin ja pyöräytän sen karsinaansa. Sen innokas ratsastaja, vanhempi pyylevä täti-ihminen, odottaa jo karsinalla harjapakki kädessään. Laitamme Elmon yhdessä tuumin valmiiksi, kertaamme kaikessa rauhassa varustamista ja opetan naista käärimään pintelit riittävän kireiksi. Täti opettelee kasvot hehkuen kaikkea uutta. Välillä minusta tuntuu, että aikuisena aloittavat ovat vielä enemmän innoissaan hevosista kuin alle kouluikäiset lapset – ehkä he ovat joutuneet odottamaan harrastuksen aloittamista vuosia tai vuosikymmeniä, kuka tietää.

Tuntilaiset lähtevät töihin palanneen Annen johdolla kohti maneesia kaikki yhdessä. Minä olin ajatellut suunnata perässä, mutta äkkiä Cella nappaa minut käsikynkkään ja kääntää kurssin kohti yläkertaa.

”Kenenkäs herrasmiehen kyydillä sä tulit tänään”, blondi kysäisee huolettomasti ja vilkaisee minua ovelan näköisenä. ”Kerro meille kaikki.”

Ihan hirveästi kerrottavaa ei ole, mutta Cellahan ei sitä tietenkään uskoisi. Niinpä huokaisen alistuneena ja suostun seuraamaan häntä yläkertaan. Saisi nähdä, mitä siellä minua odottaisi.

[Heljä]

22.2.2017 APUHOITAJA 

Heljän oli vaikea uskoa, että hän oli saanut Seppeleeltä hoitohevosen. Tai no, oikeastaan hän oli vain apuhoitaja, mutta yhtä hienolta se kuitenkin tuntui, että sai olla melkein oikea hoitaja muiden joukossa, eikä vain silkka sivusta seuraaja. Sai jopa kiivetä yläkertaan hoitajienhuoneeseen, ja Anne oli luvannut, että Heljä saisi liikuttaakin Elmoa, valvonnan alla tosin. Heljä oli pelästynyt, että Elmon selkä murtuisi hänen allaan, mutta Fiia oli selittänyt että Elmoa pystyi liikuttamaan muutenkin kuin ratsain, esimerkiksi vaikka juoksuttaen.

Keskiviikkona Heljä meni ensimmäistä kertaa tallille Elmon apuhoitajana. Hänen onnekseen hän törmäsi oitis Fiiaan.

"Noniin, tästä se sitten lähtee! Punapäät ja poni, meistä tulee loistotiimi!" Fiia hymyili onnellisena.
"Niin", Heljä vain henkäisi ujona.
"Elmo menee tänään seitsemältä yhden tunnin, sä ehdit hyvin tutustua siihen ennen sitä! Itseasiassa saatkin laittaa Elmon sille tunnille valmiiksi, sen ratsastaja ei ehdi itse", Fiia selitti.
"Hienoa!"
"Tule, mä näytän missä kaikki Elmon varusteet ja harjat on", Fiia nyökkäsi ja kiskoi Heljän mukanaan.


Heljä sai perusteellisen esittelyn Elmon varusteista ja sepostuksen, mitä suojia sen jalkoihin laitetaan milloinkin ja millaisia loimia se tarvitsi. 

"Nyt me voidaan varmaan jo ruveta laittamaan Elmoa kuntoon!" Fiia nyökkäsi kierroksen jälkeen. Heljä seurasi Fiiaa Elmon karsinalle.
Elmo laitettiin harjaamisen ajaksi kiinni, ettei se pääsisi hyörimään ympäriinsä.
"Sä voit harjata sitä, mä menen jo hakemaan varusteet valmiiksi!"

Ja niin Heljä jäi kahdestaan Elmon kanssa, kun Fiia lähti huitelemaan kohti satulahuonetta. Heljä tuijotti Elmon tummiin silmiin epäröiden. Ponin ilme oli tympääntynyt. Varovasti Heljä ojensi kättään Elmoa kohti. Elmo nuuskaisi sitä hiukan, ja varovaisesti Heljä taputti ponia kaulalle.
"Meistä tulee vielä kaverit, usko pois!" Heljä sanoi toivoen hartaasti, että hän puhuisi totta.

[Fiia]

28. helmikuuta 2017

Elmo sai helmikuun lopussa apuhoitajan. Heljä oli punahiuksinen, ujon oloinen tai ehkä muuten vain hiljaisempi, minua joitain vuosia nuorempi. Ja pitkä. Tyttö oli ihanan innostunut oppimaan uutta kaikesta mahdollisesta Elmoon, Seppeleeseen ja ylipäätänsä hevosiin liittyvästä, ja minähän selitin antaumuksella. Heljä käsitteli Elmoa kauniisti, hellästi mutta varmoin ottein, ja uskoin että poni lämpiäisi hänellekin ennen pitkää.

Oli mahtavaa saada apua arkeen. Opiskelu, työt, Eela, Svante, nyt vielä Chilikin; liikkuvia osia oli päivissäni yhä vain enemmän. Nyt kun Heljä pystyi laittamaan Elmon tunneille ja muutenkin auttamaan ratsastajia, ei minun tarvinnut revetä kahteen paikkaan vaan pystyin keskittymään tarvittaessa vain Eelaan. Apuhoitajan pestiin kuului myös hoitohevosen liikuttaminen valvotusti, ja vaikka Heljä Elmolle pitkä olikin, pystyisi tyttö laittamaan ponin liikkeelle muilla tavoin. Ehkä voisimme jossain vaiheessa opettaa sen vaikka ajolle, kuka tietää. Olin satavarma, että minusta, Heljästä ja Elmosta tulisi ajan myötä hyvä kolmikko – sen verran herttaiselta tyttö vaikutti.

Mutta oli kolikolla kieltämättä toinenkin puoli. Olin ollut yli kuusi vuotta – koko sen ajan, kun Elmo oli Seppeleessä asunut – ponin ainoa hoitaja. Tunsin sen paremmin kuin välillä itseni, meillä oli omat juttumme, ja olin oppinut nauttimaan siitä, että sain tehdä asiat omalla tavallani. Siitä oli kauan, kun olin viimeksi jakanut hoitohevosen jonkun toisen kanssa. Ja silloinkin se toinen oli ollut Alina, enkä varmasti koskaan muodostaisi sellaista yhteyttä enää kenenkään kanssa tässä elämässä.

Oli miten oli, aika näyttäisi miten meidän yhteistyömme lähtisi sujumaan. Toivoin, että osaisin antaa Heljälle sopivasti tilaa ja aikaa Elmon kanssa, niin että hekin voisivat muodostaa omat juttunsa ja tapansa. Niin kiireiselle ihmiselle kuin minä se tuskin tulisi olemaan ongelma, jos en siitä sellaista väkisin tekisi.

Tiistaina Elmo juoksi alkuillasta kahdella tunnilla. Heljäkin oli tallilla, joten putsailimme varusteita yhdessä tuumin sillä aikaa, kun poni teki hommia heiniensä eteen. Minä puhdistin Eelan satulan ja suitset, Heljä otti työn alle Elmon harjat ja ylimääräiset suojat. Täytyi myöntää, että talvisin varusteita tuli puhdistettua vähän turhan harvoin – Eelankin suitsista irtosi mustanharmaata likaa lähes loputtoman tuntuisesti.

”Tulisipa kesä”, sanoin ääneenkin.

”Ei enää montaa kuukautta”, Heljä totesi optimisesti.

”Varsojakin tulossa”, hymähdin. ”Kuulitko jo että Harry on taas tiineenä? Se astutettiin Ransulla. Siitä tulee varmasti älyttömän hauska varsa.”

Hauskaa oli myös se, että Robertista oli tulossa Vakavasti Otettava Hevoskasvattaja. Olin luullut, että tyyppi olisi stressannut itsensä hengiltä jo Harleyn aikana, mutta niin vain Harry oli saamassa jo toisen varsansa. Nähtäväksi jäisi, mitä tämän tiineyden aikana tapahtuisi, itse kullekin.

Saatuamme varusteet vähän parempaan kuntoon lähdimme ottamaan vastaan tunnilta palaavaa Elmoa ja sen ratsastajaa, joka oli tuntunut vähän pelkäävän ponia. Tyttö liukenikin karsinasta aika pian ponin riisumisen jälkeen ja jätti muun hoidon meille.

”Ehditkö sä harjata ja loimittaa sen?” kysäisin Heljältä. ”Mä voisin lähteä ratsastamaan Eelan, ennen kuin on ihan säkkipimeä.”

Tytön kasvot kirkastuivat silminnähden, kun hän hymyili minulle. ”Totta kai ehdin.”

Niinpä jätin tytön ja ponin kahdestaan ja painuin laittamaan Eelaa kuntoon. Kun pariakymmentä minuuttia myöhemmin talutin Eelan Elmon karsinan ohi, Heljä pyöritteli nauttivaa ponia kumisualla ja näytti onnelliselta.

Hyvissä käsissä Elmo olisi.

[Fiia]

31. maaliskuuta 2017

Oli talven viimeinen päivä, ennen kuin huomenna kääntyisi kevääksi. Sen kunniaksi yöllä oli satanut lunta. Se varmasti sulaisi pois kun aurinko kipuaisi korkeimmalle kohdalleen ja alkaisi lämmittää, mutta näin aikaisin aamusta maa oli edelleen ohuen puhtaanvalkean lumikerroksen peitossa.

Optimistisimmat olivat sanoneet kevään alkaneen jo maaliskuusta, mutta minulle se oli vielä talvea. Vasta huhtikuussa voisi kesän odotus toden teolla alkaa, tai muuten saisi odottaa ikuisuudelta tuntuvan ajan.

Olin ollut yön kotikotona Liekkijärvellä, joten olin lähtenyt Seppeleeseen pyörällä. Lumen alla tiet olivat sulat ja pyörä rullasi alamäkeen kevyesti. Oli viileää, hiljaista ja rauhallista, ilma oli raikkaampi kuin pitkään aikaan. Oli talvessa omatkin hyvät puolensa, mutta ei kyllä yhtään harmittanut päästää siitä irti: sehän tulisi taas takaisin pikemmin kuin toivoisikaan.

Seppeleen parkkipaikka oli arvatenkin tyhjä eikä pyörätelineessäkään ollut kuin yksi punainen Tunturi, jonka takapyörä oli painunut linttaan ja jäätynyt kiinni maahan. Lykkäsin joponi sen seuraksi ja astuin sisälle talliin. Pyry oli tallivuorossa ja huikkasi minulle hyvät huomenet Lassen karsinasta.

”Huomenta!” tervehdin takaisin. ”Tarviitko apua?”

”Eipä välttämättä”, Pyry vastasi. ”Mutta jos haluat niin tammoja voi viedä ulos, ja saa karsinoitakin sitten ottaa.”

”Otan ainakin omien”, lupasin. ”Ja voin alkaa viedä tammojakin tarhaan.”

”Kiitos!” Pyry huikkasi perääni, kun olin jo poistumassa kohti Eelan karsinaa. Punainen tamma oli juuri lopetellut aamurehunsa ja oli selvästi halukas lähtemään ulos, hyvä ettei tunkenut karsinasta syliin. Heitin Eelalle ohuen talviloimen ja lähdin sen ja matkalta mukaan nappaamani Hestian kanssa ulos.

Yhdessä Pyryn kanssa saimme vikkelästi kaikki kymmenen tammaa tarhailemaan. Pyry jäi laittamaan niille heiniä, kun minä lähdin tervehtimään Elmoa. Se ei ollut yhtä innoissaan tästä aamusta kuin Eela: poni seisoi häntä ovelle päin korvat tiukasti takakenossa ja kääntyi verkkaisesti ympäri vasta, kun olin hyvän aikaa houkutellut sitä luokseni.

Poni painoi turpansa käsiäni vasten ja pettyi selvästi, kun minulla ei ollut tarjota sille mitään syötävää. Pörrötin ruunan pitkäksi venähtänyttä harjaa ja painoin toisen käteni sen kaulalle. Talvikarva oli vielä pitkää ja paksua, mutta selvästi Elmo oli jo alkanut tiputtaa sitä vähän kerrassaan.

”Mitäs sanot jos trimmattaisiin tuo pystytukka”, ehdotin ponille. Se vilkaisi minua synkästi mutta seurasi kuitenkin hitaasti, mutta varmasti perässäni ulos harjauspuomille haettuani ensin sakset ja hoitovälineet mukaan. Pyöräytin narun vetosolmulle puomin ympäri ja kaivon sille harjapakista muutaman kuivuneen hevosnamin, jotka olivat joskus maistuneet omenalle. Elmo pyöritteli niitä hetken suussaan epäileväisen oloisena, mutta söi herkut sitten korvat jo pystyssä.

Harjasin Elmon ensin läpikotaisin, rapsuttelin kuivuneet ravat irti ponin jaloista ja selvittelin sen hännän ja harjantyngän. Harmaanruskeaa talvikarvaa lähti tuppoina, joita pikkulinnut kävivät rohkeasti hakemassa mukaansa pesänrakennustarpeiksi. Elmo sulki silmänsä ja oli selvästi puoliunessa vielä siinäkin vaiheessa, kun aloin saksia sen harjaa siistimpään malliin. Vuosien varrella siihen hommaan oli tullut jo rutiini, eikä minulla mennyt kuin vajaa vartti viimeistelyineen. Lopputulokseen olin aika tyytyväinen, vaikka itse sanoinkin.

Saatuani hoitotoimenpiteet tehtyä talutin Elmon ponitarhalle, jossa sen kaverit jo pureskelivat heiniä sopuisissa pikku porukoissa. Elmo suunnisti Siken kanssa samalle kasalle, ja pystyharjat alkoivat syödä sulassa sovussa. Ne näyttivät tyytyväisiltä, Elmokin.

Onnellisen hevosen hoitajan oli helppo olla onnellinen itsekin.

[Fiia]

20. toukokuuta 2017

Hiirenkorvat olivat puhjenneet koivuihin yhdessä yössä. Ne olivat vielä pieniä ja hyvin vaaleanvihreitä, mutta paikoillaan puiden oksien kärjissä kuitenkin ja antoivat lupauksen siitä, että kesä olisi tulossa tänäkin vuonna. Se ilahdutti minua enemmän kuin yleensä.

Koko toukokuu oli tuntunut huhtikuun jatkeelta tai ehkä pikemminkin siltä, että olimme pikakelanneet kesän ohi lokakuuhun. Oli ollut kylmää, kuivaa ja harmaata, välillä oli satanut vähän lunta. ”Kyllä se kevät sieltä tulee”, ihmiset olivat toistelleet ehkä enemmän itselleen kuin toisille, mutta yhtään lämmintä päivää ei vain tullut ja tuuli puhalsi sitkeästi pohjoisesta.

Elmo oli rohkeasti jatkanut talvikarvan tiputtamista koko olemattoman kevään ajan, ja nyt viimein vaikutti siltä, että se oli ollut oikeassa. Lauantaina oli likemmäs kaksikymmentä astetta lämmintä ja aurinko paistoi ohuen pilviverhon takaa. Hevoset makoilivat tarhoissaan pitkin pituuttaan eikä monikaan vaivautunut nostamaan edes päätään, kun kurvasin rämisevän joponi selässä tallin pihaan.

Pieni porukka oli juuri lähtemässä maastoon. Huiskautin kättäni jonoon järjestäytyneille hoitajakollegoilleni ja sain takaisin monta iloista tervehdystä. Niin leveitä hymyjä en ollut nähnyt pitkään aikaan kenenkään kasvoilla, eikä syyttä: maastoilusää oli täydellinen ja hetken minun olisi tehnyt mieli pyytää porukkaa odottamaan sen aikaa, että kävisin hakemassa ratsun alleni ja liittyisin mukaan retkelle.

Olin kuitenkin jo aiemmin viikolla sääennustuksia katsellessani päättänyt pestä Elmon ja aioin pitää siitä kiinni. Seuraavasta lämpimästä päivästä ei tiennyt, ja poni kaipasi kipeästi kunnon puunausta. Tarhasta se tuli minua vastaan tummanharmaan sävyisenä, pölyn peitossa korvista kintereisiin. Onnelliselta se kyllä vaikutti, tutki korvat hörössä käteni ja taskuni ja lähti sitten kanssani kohta tallia askel kevyenä ja joustavana.

Pyöräytin sen pesukarsinaan, kävin vaihtamassa kumisaappaat jalkaan ja aloin saman tien hommiin. Elmon korvat painuivat luimuun, kun vesisuihku kosketti sen jalkoja ensimmäisen kerran, mutta vähitellen sen ilme rentoutui ja pää painui alemmas. Vaahdotin ponin koko kropan shampoolla ja pesin jokaisen jalan harjan kanssa huolellisesti, uitin hännän sankossa ja huuhtaisin Elmon päänkin. Ponista irtoava lika värjäsi veden ensin tummanruskeaksi ja sitten harmaaksi, ennen kuin vesi alkoi jälleen virrata läpinäkyvänä. Irronnutta talvikarvaa lähti myös isoina lauttoina ja paljasti altaan sporttisen, kevytkarvaisen kesäponin. Kuivana Elmo näyttäisi varmasti täysin toiselta kuin vielä tunti sitten.

Kuivasin Elmon niin huolellisesti kuin sain ja olin juuri lähdössä taluttelemaan sitä ulos aurinkoon, kun melkein törmäsin Sikkeä taluttavaan Pipsaan.

”Moi!” tyttö huikkasi. ”Tuliko puhdasta?”

Hymyilin ja taputin Elmon kosteaa, lähes mustana kiiltävää kaulaa. ”Kyllä vain. Ollaan menossa kävelemään pikku lenkki, niin kuivutaan molemmat. Tuutko seuraksi?”

”Tietty!” Pipsa virnisti. ”Ei tässä niin kiire ole.”

Niinpä lähdimme poneinemme peräkanaa ulos ja otimme suunnaksi valaistun maastolenkin. Elmo kuikuili Siken suuntaan korvat hörössä ja sieraimet väristen, hallakko tamma ei taas ollut sitä huomaavinaankaan.

Me Pipsan kanssa puhuimme kesästä. Minä olin saanut kesätöitä Liekkijärveltä ja pystyin sen takia panostamaan hevosiini, omiin ja hoidettaviin, enemmän kuin talven mittaan. Odotin kesäisiä maastoreissuja, leirejä, kursseja, auringonlaskuja ja -nousuja – kaikkea sitä mitä kesään kuului. Jopa kylmiä päiviä ja sadetta. Minä olisin onnellinen, kunhan kesä vain tulisi ja pysyisi täällä, muodossa tai toisessa.

[Daniel]

Danielin läpiratsastuskuuri

Fiian riemuksi Elmolle lainattiin Lynnin Korppu-ponilta kankisuitsia, jotta Seppeleen koulukisojen kestomenestyjä (noh, ajoittaisia kolhuja ei muistella) pääsisi oikein kunnon kouluratsastuksen makuun myös hoitoponinsa kanssa. Ja päästiinhän siihen sitten! Elmo näytti niin kovin, kovin tärkeältä ja pollealta dressagevermeidensä kanssa.

[Fiia]

27. kesäkuuta 2017: Läpiratsastus

Ehkä vähän hävetti myöntää, mutta olin toukokuun epäonnisten kilpailujen myötä lopettanut treenaamisen Elmon kanssa lähes kokonaan. Olimme maastoilleet, hypänneet kavaletteja ja käyneet viileää kesää uhaten pari kertaa uittamassakin, nauttineet elämästä. Todellista koulutreeniä en ollut tehnyt kuukauteen. Ei vain ollut huvittanut: kaiken ylimääräisen ajan olin käyttänyt Chilin tavoitteelliseen liikuttamiseen ja Eelan varsan paijaamiseen.

Daniel kuitenkin oli päättänyt, että kaikki tuntihevoset oli läpiratsastettava ennen kesälomaa. Koska Elmo oli miehelle hitusen liian pieni, hän komensi minut Elmon satulaan. Tietenkään en vastustellut, kun pääsin niin taitavan valmentajan silmän alle veloituksetta, joten tasan kuukausi kilpailukatastrofin jälkeen kiillotin saappaani, vedin kannukset jalkaan ja pujotin Elmolle kankisuitset päähän valmiina kunnon treeniin.

”Ihan perusjuttuja siis luvassa”, Daniel julisti, kun olin ponnistanut ponin selkään ja pyytänyt sen kävelemään kentällä uran sisäpuolta. ”Lyhyt mutta tehokas treeni, kaikki askellajit läpi ja poni avuille. Sen kanssa erityisesti tarkkana siitä, että takajalat työntävät heti alusta alkaen, eikä kaahoteta ilman selkää.”

Niinpä me rupesimme hommiin. Daniel painotti hyvän tahdin löytämisen tärkeyttä ja sitä, että Elmo pysyi avuilla, mitä ikinä siltä keksinkin pyytää. Kaarevia uria, väistöjä, siirtymiä… tehtävät eivät olleet vaikeita, mutta ne seurasivat toisiaan niin nopeasti, ettei unelmoimaan ehtinyt jäädä. Unohdin silmänräpäyksessä koko kouluratsastusmasennuksen ja keskityin vain tekemään parhaani, ratsastamaan joka askeleen juuri tässä hetkessä, saamaan Elmosta kaiken mahdollisen potentiaalin irti.

Elmo oli siitä hauska poni, että se alkoi yrittää sitä kovemmin, mitä enemmän tai vaikeampia asioita siltä pyysi. Poni skarppasi silmissä läpiratsastuksen mittaan: se nousi säästään varmaan kymmenen senttiä ja löysi jokaiseen askellajiin uudenlaista työntöä ja joustoa, kun vain uskalsin ratsastaa. Jo puolen tunnin kuluttua Elmo alkoi tuntua ja ilmeisesti myös näyttää niin hyvältä kaikissa askellajeissa, että Daniel komensi meidät loppuravien kautta maastoon kävelemään.

”Oikein hyvä”, mies sanoi tyytyväisen kuuloisena. ”Sehän alkoi liikkua aika hyvin, teki selvästi hommia.”

Siinä Daniel oli oikeassa: Elmo oli kauttaaltaan hikinen ja ohjan alle oli kertynyt ohut kalvo vaaleaa vaahtoakin. Sekä poni että varusteet joutaisivat tämän jälkeen pesuun, ja minä joutaisin suihkuun: naamani helotti varmasti tulipunaisena ja olin hikinen varpaankärkiä myöten.

Ravailin Elmon pitkälle kaulalle, ihan rennoksi, ja siirsin sen sitten käyntiin. Ruuna pärskähteli tyytyväisenä ja lähti korvat heiluen kohti valaistua maastopolkua. Linnut lauloivat jossain lähellä, muuten oli hiljaista. Erityisen lämmin sää ei ollut vieläkään, mutta juuri nyt se tuntui vain hyvältä – tuuli viilensi ihanasti.

Oli ollut kiva tehdä kunnolla hommia, juhannuksen ja koko kesäkuun lomailtuani vain. Parin päivän päästä hevoset lähtisivät laitumelle, mutta onneksi heinäkuussakin riitti tallilla jos jonkinlaista tapahtumaa. Ja elokuu – elokuussa me jatkaisimme Elmon kanssa treeniä enemmän tai vähemmän tosissamme. Ehkä vielä joku päivä kisaisimmekin taas. Ei yksi tai kaksikaan huonoa rataa tehnyt meistä huonoa ratsukkoa; yhteys oli kyllä vielä tallella.

[Fiia]

16. syyskuuta 2017: Totuuden hetki

Puolivuosittainen hoitajapäivitys oli aina jonkinlainen totuuden hetki – kuka lähtee ja kuka jää. Joka kerta joku hoitajista päätyi lopettamaan pestissään, mikä tarkoitti hoitajahakuja ja uusia kasvoja mukaan porukkaan. Tehtiin hoitohevosvaihdoksia, mietittiin apuhoitajia, suunniteltiin tulevaa. Suurin osa hoitajista ilmoitti saman tien jatkavansa, minä mukaan lukien, mutta iltaisin yksin kotona punnittiin resursseja ja pohdittiin motivaatiota.

Oliko minulla enää aikaa ja jaksamista niin kuin ennen? Olinko minä paras mahdollinen hoitaja tälle hevoselle, vai hoitaisiko joku toinen tämänkin paremmin ja rakastaisi enemmän?

Olin hoitanut Elmoa liki seitsemän vuotta ja Eelaa kaksi. Seppeleessä olin aloittanut lähes vuosikymmen sitten. Sille oli syynsä, että olin vakiintunut osa talliporukkaa ja ettei minun tarvinnut selitellä silloinkaan, jos joskus olin kuukauden poissa tallilta tai en mennyt taluttamaan alkeistunnille. Mutta siltikin - minulla oli kaksi omaa ja kaksi hoitohevosta, ja vaikka minulle ei sitä koskaan suoraan sanottukaan, tiesin nuorempien tyttöjen puhuvan käytävillä siitä että minun pitäisi jo antaa Elmo seuraavalle.

Olin minä sitä miettinytkin, itselleni tyypilliseen tapaan niin kauan ja niin monelta kannalta että olin alkanut nähdä unia, jotka toistuivat enimmäkseen samanlaisina.

Niissä unissa myin Svanten ja Chilin pois, luovuin Elmon ja Eelan hoitajanpaikasta, irtisanouduin töistä ja keskeytin opiskelut. Jätin Liekkijärven ja lähdin. Minulla oli mukanani vain oma varjoni ja askeleeni oli niin kevyt, että se tuntui utopistiselta.

Mitä se tietysti olikin.

Lähtisinkö Liekkijärveltä lopullisesti koskaan? Ehkä en. Lopettaisinko Elmon hoitamista niin kauan kuin poni oli elossa ja asui Seppeleessä? En varmaan sitäkään.

Lauantaina satuloin ponin maastoreissua varten ja kävin kävelemässä sen kanssa kahdestaan pienen lenkin. Luonto oli hyvää vauhtia muuttumassa vihreästi keltaoranssiksi ja puut olivat alkaneet pudottaa lehtiään. Kirkkaankeltaisia koivunlehtiä leijaili taivaalta kuin lumihiutaleita, yksi laskeutui Elmon ristiselän päälle ja pysytteli siinä koko matkan aina tallille asti. Elmo tuntui rennolta eikä ollut kiireinen; ohja sai roikkua löysänä ja jos totta puhuttiin, olin joskus keskittynyt ratsastamiseen paremminkin.

Jalkauduttuani tallipihalla talutin Elmon karsinaansa, jonka ovelle ilmestyi välittömästi kolme esiteini-ikäistä tyttöä. Tiesin kolmikon ratsastavan tiistaina helppo C -tunnilla ja olin useammin kuin kerran auttanut yhden heistä Elmon satulaan. Poni oli nykyään koulutunneilla jo suosittu ratsu, vaikka ei edelleenkään ihan helpoimmasta päästä saada kulkemaan kauniisti.

”Me kuultiin että ratsastuskoulumestaruudet on taas tänä syksynä”, yksi tytöistä aloitti ennen kuin olin saanut Elmolta edes suitsia päästä. ”Millä hevosella sä aiot mennä niissä?”

”En tiedä vielä”, vastasin totuudenmukaisesti. Suoraan sanottuna en ollut edes miettinyt asiaa, hyvä jos muistin että tänäkin vuonna kisattaisiin ratsastuskoulujen mestaruuksista kahdessa lajissa. Eelan kanssa pääsisi starttaamaan vaativaa, mutta Elmon kanssa menestymismahdollisuudet olivat todennäköisistä hieman suuremmat, jos niitä nyt halusi miettiä.

”Jos sä meet Eelalla, niin saako joku toinen ottaa Elmon?” pisin tytöistä tiukkasi.

”Se selviää sitten”, sanoin laimeasti ja käännyin nostamaan satulan pois Elmon selästä. Se hinkkasi otsaansa hartiaani ja kun käännyin sen lopetettua takaisin ovelle päin, olivat tytöt jo kadonneet.

”Viittii vaan varata kahta hevosta”, sähisi joku heistä kauempana käytävällä niin että juuri ja juuri kuulin.

Luultavasti niin oli tarkoituskin.

Voi jos joku olisi kertonut tytöille, etten minä päättänyt siitä kuka starttasi ja kenellä, vaan Anne. Ja että jos Elmo annettaisiinkin jollekulle tuntiratsastajalle kisattavaksi, se ei aika varmasti olisi yksikään heidän kolmikostaan. Että jos he halusivat, että heillä olisi joku päivä varaa valita kisahevosensa, tarvittaisiin siihen sitkeyttä, työtä, avuliasta asennetta, sitäkin että joskus sanoi ylimääräiselle tallivuorolle tai talutustunnille kyllä vaikka olisi halunnut sanoa ei.

Vaikka sitä olin kovin vaikea itselleen myöntää, olin minä ehkä vuosien varrella ansainnutkin melkein kaiken sen minkä olin saanut.

[Fiia]

4. lokakuuta 2017

”Se on kyllä kaunis”, hymisin Agin karsinanoveen nojaten. Kimotamma oli nuoreksi hevoseksi hyvin rakentunut ja sopivassa lihaskunnossa, selvästi estehevonen jolla olisi epäilemättä vahva ponnistus ja voimakas laukka. Näin siinä jonkin verran Bonnieta ja olin varma, että niin Salmakin oli nähnyt.

”Onhan se”, tammaa harjaava Salma hymyili, mutta se hymy oli apea.

Olin nähnyt Salman ratsastavan Agilla ensimmäistä kertaa Seppeleessä. Niin hermostuneena en ollut ystäväni nähnyt koskaan – hän olisi taatusti ollut mieluummin missä tahansa muualla kuin minun ja uusien hoitajien edessä maneesissa sinä maanantai-iltana. Nelivuotias puoliverinen oli aistinut sen, tietysti se oli.

Ei se nyt huonolta näyttänyt. Uudemmat hoitajat eivät välttämättä olleet huomanneet mitään erikoista – vähän kiihtyneen hevosen ja vähän kireän ratsastajan. Mutta ei se myöskään näyttänyt siltä, miltä onnellisen uuden hevosenomistajan olisi pitänyt uuden kilparatsunsa selässä näyttää. Tiesin että Salma olisi ratsastanut paremmin mitä tahansa muuta hevosta, omaansa tai Seppeleen.

Mutta tietenkään en sanonut mitään sellaista Salmalle.

”Meillä oli Chilin kanssa alku vähän hankalaa”, tunnustin. ”Se on niin… tarkka jotenkin, ei anna yhtään virheitä anteeksi. Sen selkään ei todellakaan mennä harjoittelemaan mitään.”

”Ai jaa?” Salma kääntyi katsomaan minua ja lopetti Agin kyljellä olevan keltaisen tahran hinkkaamisen.

”Joo”, nyökkäsin. ”Mä mietin todella pitkään ostanko sitä edes omaksi. Olis valehtelua sanoa että päivääkään en ole katunut, mutta kyllä mä nyt olen tosi tyytyväinen että pidin sen.”

Salma tajusi tietysti mitä yritin sanoa. Hän hymyili jo lämpimämmin ja taputti ohimennen Agin lapaa. Hevonen painoi korvat luimuun, mutta olin varma, että tulisi sekin aika kun tamma sen sijaan painaisi turpansa Salman kainaloon.

”Lähdetkö maastoon?” vaihdoin puheenaihetta.

”Voitaisiin me Bonnien kanssa lähteä!”

”Hei mekin tullaan, jos käy”, kuului yhden karsinan päästä. Jutan pää kurkisti käytävälle. ”Robert sysäsi taas vaihteeksi mut maastoilemaan tällä. On kuulemma edelleen kipeä.”

”Ai on vai”, rypistin kulmiani. ”Mutta joo, totta kai. Nähdään kohta pihalla.”

Elmo oli ratsastajan sairasperuutuksen vuoksi ollut vain yhdellä tunnilla iltapäivällä, joten se oli innoissaan lähdössä hommiin. Poni puhisi ja steppaili paikoillaan, kun teippasin suojia sen jalkoihin. Viilenevät ilmat olivat saaneet Elmon muuttumaan tahmeasta kehäraakista vauhdikkaaksi poniksi, joka oli etenkin maastossa antanut minulle turhankin hurjia kyytejä.

Kahden kimon ja yhden ruunikon joukkomme lähti matkaan heijastimilla ja otsalampuilla varustautuneina. Illat olivat jo niin pimeitä, että tuskin eteen ojennettua kättään näki. Elmo käytti tilaisuuden hyväkseen kyttäämällä varjoja ja lintujen rapisuttelemia pusikoita, eivätkä Harry ja Bonnie olleet sen rennompia. Päädyimme pitkälti kävelemään ja ottamaan kuivimmilla pätkillä vähän ravia.

”Me muuten käytiin Pipsan kanssa maanantaina tuolla”, Jutta osoitteli Harryn selästä jonnekin pimeyteen. Kun oikein otsalampulla tiirasi, saattoi nähdä lähes umpeen kasvaneen polun. En muistanut rekisteröineeni polun olemassaoloa aiemmin, tuskin siellä oli kukaan kulkenut vuosiin.

”Ja arvatkaa mitä? Siellä oli autiotalo. Tai autio ja autio, meidän mielestä se näytti vähän siltä että siellä asuisi joku.”

Jutan äänessä oli jotain niin salaperäistä, että kylmät väreet pakenivat pitkin selkää. Ja toisaalta – ihan kuin olisin kuullut saman tarinan aieminkin.

”Varmaan Tappi taas”, Salmakin totesi lakonisesti. ”Erikoinen pakkomielle sillä.”

Jutta ei ollut kuullut puolentoista vuoden takaisesta majakkaepisodista aiemmin, joten selitimme sen Salman kanssa lyhyesti. Tappi oli jonkun idiootin kännivedon jälkeen muuttanut talveksi Liekkijärven majakkaan ja saanut minut ja Salman kuvittelemaan, että aution majakan oli vallannut vähintäänkin haamu.

”En mä tiedä, ei se oikein vaikuttanut sellaiselta”, Jutta pohti ääneen. ”Siellä oli pöydällä kuva jostain avioparistakin… Jotain outoa siinä mökissä oli.”

Vaikka en ollut nähnyt koko mökkiä, lievästi puristava tunne asettui vatsaan. Se pysyi siellä niin kauan, kunnes Seppeleen valot loistivat taas kutsuvina ja kotoisina puiden välistä.

[Fiia]

25. heinäkuuta 2018: Kiitos

”Kuulitteko että Fiia on lopettanut Elmon hoitamisen?”
”Etitäänkö sille uutta?”
”Ei ainakaan vielä... Marikki sanoi että Anne ehkä myy sen.”
”Mä luulin että Fiia olis ostanut sen itse.”
”Fiiallahan on hevonen?”
”Eiks se ollut vaan ylläpidossa?”
”Mut Elmon… Sehän on hoitanut sitä niin pitkään.”

”Mäkin luulin ettei se lopeta ikinä.”
”Onhan se kyllä sille aika pitkä.”
”Paljonkohan se painaa? Eiks Elmon painoraja oo 60?”
”Varmaan Elmo ei ollut sille enää riittävän hyvä, kun se haluais kisata vaativaa.”
”Mut eihän sillä nyt ole ratsastettavaa ollenkaan, kun Eelalla on varsa.”
”Ehkä se on lopettamassa ratsastuksen kokonaan?”

”Onkohan sekin raskaana?”
”Eiks sillä ollut se joku mies.”
”Aura sanoi että niillä oli Tapin kanssa jotain.”
”Mistä Aura muka vois tietää?”
”Ei se pitkä mies minkä mä näin kerran täällä sen kanssa ollut kyllä Tappi.”
”Joo, se pelkäsi hevosia.”

Tiesin kyllä että nuoremmat tytöt puhuivat. Käytävillä, satulahuoneessa, pesupaikalla, maneesin katsomossa. Ratsastuskoulukulttuuriin juoruilu vähän kuin kuului, meille vanhemmillekin. Välillä kuulin kuiskinnasta yksittäisiä lauseita, välillä, kun satuin juuri sopivasti olemaan kumarassa Elmon karsinassa pintelöimässä sen jalkoja ja tytöt kulkivat käytävällä pienenä laumana luullen olevansa keskenään, saatoin salakuunnella kokonaisen keskustelunkin.

Niissä keskusteluissa kyseenalaistettiin päätöstäni, arvuuteltiin hyvinkin korkealentoisesti sen syitä ja oltiin välillä myös iloisia siitä, että nyt jollakin toisella onnellisella saattoi olla mahdollisuus ryhtyä niin suositun ponin kuin Elmon hoitajaksi. Puhe ei ollut pahantahtoista ja siksi suhtauduin siihen lähinnä etäisellä mielenkiinnolla. Heti kun Seppeleen raukeassa kesässä tapahtuisi jotain uutta, minä ja minun valintani unohtuisivat kyllä.

Yksi tytöistä oli tullut suoraan kysymään minulta, tiesinkö jäisikö Elmo vai myytäisiinkö se pois. En tiennyt, olin vastannut. Luullakseni Anne ei vielä itsekään tiennyt. Elmo toki oli suosittu, kiva ja hyvin koulutettu poni monenlaiselle ratsastajalle, mutta olihan se tehnyt tuntitöitä jo pitkään ja olisi ehkä kysytty ensimmäinen kilpaponi jollekin lapsiratsastajallekin.

Tulisi minulle sitä ikävä, kävi miten kävi.

Tietenkin oli vaikea paikka luopua ponista, jota oli hoitanut liki kahdeksan vuotta. Olisi ollut typerää ajatella muuta. Elmo oli ollut mukanani koko tähänastisen aikuisikäni, kannatellut läpi vaikeiden keväiden ja pimeiden syksyjen. Se oli tuonut mukanaan niin paljon hyvää ja tehnyt minusta sen ratsastajan, jonka olin nyt. Elmon kanssa olin noussut helpon B:n radoista vaativan B:n luokkiin, ja sen me olimme tehneet yhdessä, toisiltamme oppien. Oli monia asioita, joita en olisi ilman Elmoa saanut tietää kenties koskaan.

Lopettaisinko Elmon hoitamista niin kauan kuin poni oli elossa ja asui Seppeleessä? En varmaan sitäkään.

Niin olin ajatellut lähestulkoon vuosi sitten. Ja juuri niin olin nyt kuitenkin tehnyt.

Olo oli haikea, tietenkin, mutta toisaalta suhtauduin tilanteeseen itseänikin hämmentävällä tyyneydellä. Tietenkin olin miettinyt päätöstä kauan, tehnyt valintani itse, ja siksi osaisin elää sen kanssa alusta saakka paremmin kuin olin ensin osannut elää Pellan menetyksen kanssa. Kukaan ei vieläkään kieltäisi minua menemästä Elmon karsinaan ja varmasti saisin sillä joskus ratsastaakin, jos se jäisi Seppeleeseen. Se ei vain olisi enää minun hoitoponini enkä minä olisi enää ”se Elmon hoitaja". Tiesin että moni nykyisistä tallilaisista, ellei jopa suurin osa, oli tottunut tuntemaan minut sellaisena, mutta olin minä paljon muutakin. Ja Elmo olisi paljon muutakin kuin minun koulukisaratsuni ja minun hoitoponini.

Niinpä ei tehnyt mieli itkeä.

Teki mieli olla kiitollinen, onnellinen ja iloinen kaikista niistä päivistä, jotka olin Elmon kanssa kokenut, ja jatkaa eteenpäin kohti uusia päiviä.