Elmon Hoitokirja

[Fiia]

8. toukokuuta 2014: Pölypilviä ja lantakasoja

Britan puhelimesta pauhaa brittipop ja aurinko paistaa, lämmittää selän ja kohottaa fiiliksen melkein sinne kalpeansiniselle taivaalle saakka. Meillä on viiden muun hoitajan kanssa menossa Projekti Torstai hyötykäyttöön, koodinimeltään Operaatio Tarhansiivous. Ei ehkä se paras asia keväässä tai ihanin juttu, jonka hoitamiseen voi iltapäivänsä laittaa, mutta hyvässä kelissä ja seurassa sekin sujuu jos nyt ei ihan niin kuin tanssi, niin ainakin sinne päin.

Nappaan lantakasan talikkoon ja heitän sen summanmutikassa kottikärryihin päin. Suurin osa menee oletettavastikin yli laidan. Linnea poimii ne omaan talikkoonsa ja suo minuun leikkimielisen närkästyneen katseen.
”Tarkkuutta nyt siihen hommaan”, tyttö virnistää.
”Niinpä Fiia, mitä siitä nyt tulis jos me kaikki vain heiteltäis näitä miten sattuu”, Britta kommentoi ja sohii paljonpuhuvasti Eetuun päin.
”Mitään en oo tehny”, poika puolustautuu.
”Nimenomaan”, Essi irvailee talikkoonsa nojaillen.
”Lapset lapset, eipäs nyt riidellä”, Salma kommentoi väliin päiväkotitädin äänellään. ”Hoidetaan tää tarha äkkiä alta pois niin päästään tekemään jotain kivaa, maastoilemaan vaikka.”
”Hoidetaan, hoidetaan”, Eetu mutisee ja tarttuu talikkoonsa. ”Ja vaihda Britta sitä biisiä.”

Britta vaihtaa biisin, joskaan ei ehkä pojan mielestä yhtään sen parempaan, ja hetken huhkimme talikkojemme kanssa hiljaisuuden vallitessa. Kottikärryt alkavat uhkaavasti täyttyä, mutta toisaalta tarhakin näyttää jo melkein siistiltä. Napsin vielä viimeiset kikkareet kyytiin, minkä jälkeen tyttöporukalla nakitamme Eetun heittämään reissun lantalan kautta.

”Miten teidän hoitoponit juoksee tunneille tänään? Ehdittäiskö tosiaan sinne maastoon?” Salma utelee, kun raahustamme hieman nuutuneena rintamana tallia kohden.
”Mitäs se kello nyt on? Sentti menee kuudelta”, Linnea kertoo.
”Puoli kolme kohta”, vastaan puhelinta vilkaistuani. ”Elmolla alkaa hyppytunti kolmelta ja se menee vielä viideltä.”
”Hypellä on kans töitä kuudelta ja Hestiahan tais olla vapaalla?” Britta vilkaisee Essiä.
Tyttö nyökkää. ”Joo. Eli periaatteessa päästäisiin seiskalta vasta lähtemään. Taitaa mennä myöhäiseksi.”
”Äsh”, harmittelen. ”Mutta tietty voitte mennä ilman mua. Jään tänne vaikka puhdistamaan minitarhan vielä.”
”Tylsää”, Essi puuskahtaa. ”Mites se sun oma poni?”
Svante, niin. Siellähän se. ”Niin no joo! Jos te haluatte vaan ratsastaa Artsilaan saakka niin voin laittaa Svanten satulaan ja käydään vaikka vetämässä muutamat laukat radalla. Pitää tietty kysyä Artsilta lupa, mutta eiköhän se suostu, on se omansa jo ajanut.”
”Tossa on ideaa”, Salma innostuu. ”Tehdään hei niin! Nyt vaan reippaasti hepat kuntoon, infotkaa sitä Eetuakin. Sä varmaan meet Fiia autolla? Vai tuutko takapenkille?”
”Bonnien takapenkille?” nauran. ”Kiitos ei. Lähden kunhan tekin lähdette. Pitää nyt helliä Elmo-rukkaa ensin.”
”Alright”, Britta nyökkää. ”Puolen tunnin päästä lähtö!”

Tytöt hajautuvat hälisten kuka mihinkin. Minä käyn hakemassa Elmon harjat ja varusteet hoitopuomille ulos ja noukin sitten ponin karsinasta mukaani. Näin huikeassa kelissä on paljon mukavampi tehdä hoitotoimenpiteetkin ulkona. Eipähän pölisisi tallissakaan turhaan. Elmo on jo talvikarvansa suunnilleen pudottanut, mutta pölyä siitä kyllä lähtee valtavia määriä – ruuna on keksinyt maassa makoilun ihanuuden ja vetää pitkiä päiväunia tarhassaan täysin reporankana.

”Senkin sotkupeikko”, yskinkin jo muutaman minuutin päästä pää synkänharmaassa pölypilvessä, jonka olen Elmosta nostattanut. Poni kääntyy katsomaan minua ja heiluttelee korviaan viattoman näköisenä. Ei sille voi vihainen olla. Rapsutan ruunaa mahan alta ja saan sen venyttämään ylähuultaan nautinnollisesti eteenpäin. Elmo toden totta tietää, miten nautitaan keväästä. Pitäisi ottaa siitä mallia.

Minulla nauttiminen on nimittäin jäänyt vähän puolitiehen – pääsykokeeseen on TJ 10 ja halu päästä sisään yliopistoon kova. Työt onneksi ovat loppuneet jo joitain viikkoja sitten, niin että olen voinut vain ja ainoastaan keskittyä lukemiseen. Proteiinien ja lihaksien nimet vilistävät päässäni vielä iloisena sekamelskana, mutta ehkäpä ne sieltä selkiytyisivät viikon kuluessa.

Saatuani Elmon vähän vähemmän harmaaksi ja enemmän ruskeaksi puen sille suojat ja nakkaan sitten satulan selkään. Poni ei vaivaudu edes irvistämään, kun kiristän satulavyötä, niin hyväntuulinen se on. Se ei varmastikaan haittaa myöskään nuorta tyttöä, joka kymmentä vaille kolme ilmestyy paikalle hymyileväisenä ja puheliaana. Reetta ei kuulemma ole ikinä ennen mennyt Elmolla, mutta on aina halunnut ja onkin nyt superinnoissaan. Kuuntelen hymyillen tytön juttuja ja seison varmistamassa Elmon paikoillaan pysymisen, kun Reetta pujottelee suitset ruunan päähän. Kun muut tuntilaiset alkavat purkautua tallista kohti kenttää, tyttö ja poni lähtevät perään.

Minä taputan Elmon takalistoa sen kävellessä ohi. Hyvästä yrityksestä huolimatta ilmaan lehahtaa jälleen pölypilvi.

Fiia ja Elmo osa 65

[Fiia]

9. heinäkuuta 2014: Kesäelämysviikko: Intiaanikesän hellevaellus

Kesäpäivä on uskomattoman kuuma, ja tumma Elmo allani lämmittää takapuolta ja jalkoja kuin patteri. Kiskon ratsastushousujen lahkeita ylöspäin ja paljastan auringolle kaistaleen vaaleaa nilkkaa. Reissun jälkeen näkyvissä voi olla aikamoiset rusketusrajat siitäkin huolimatta, että käytin aamulla puoli pulloa kunnon suojakertoimella varustettua aurinkorasvaa yläkropan ihon suojaamiseen ja jätin suosiolla hanskat pois. Kuumuus näkyy Elmossakin: ponin korvat lerpattavat sivuilla ja se lepuuttaa toista takajalkaansa odotellessaan lähtöä. En yhtään epäile, etteikö ruunassa riittäisi virtaa, kun pääsemme polttavan auringon alta metsän varjoon, mutta nyt se tuntuu nukahtaneen pystyyn.

Salma osoittaa Elmolle paikan jonon keskivaiheilta, Ariston perätä. Jätän hyvän välimatkan angloarabiin ja toivon, ettei Elmo piristyttyäänkään painele suoraan nuoren hevosen häntään kiinni. Jono on Salma mukaan lukien yhdentoista hevosen mittainen – hellevaellus täyttyi kesäelämysviikon tapahtumista ensimmäisenä, ja mukana on niin hoitajia kuin vierailijoitakin.

Lähdemme matkaan umpeen kasvanutta polkua pitkin. Elmo on kompastua heti ensimmäiseen juurakkoon niin, että saan tosissani roikkua sen harjassa ja puristaa jaloillani lämpimiä kylkiä, ennen kuin saan palautettua tasapainoni. Poni onneksi herää huomattuaan, että emme seuraakaan tuttuja, tasaisia teitä, ja alkaa nostella jalkojaan. Annan sille pidempää ohjaa, niin että se voi rauhassa katsoa, mihin astuu. Selviämmekin metsäpätkästä ilman ongelmia. Ravipätkällä Elmo alkaa tuntua jo Elmolta: se ravaa pitkällä askeleella korvat pystyssä niin innokkaana, että joudun vähän väliä tekemään puolipidätteitä.

Metsä on uskomattoman kaunis, kun sitä oikein katsoo. Ilmassa on jopa vähän taikaa, sitä samaa kuin pari viikkoa aikaisemmin juhannusratsastuksella. Erään aukean laidalla olen näkevinäni peuran, mutta kun räpäytän silmiäni ja katson uudelleen, se ei enää ole siellä. Linnut eivät ole hetkeäkään hiljaa ja jonostamme kaikuu vähän väliä nauruntyrskähdyksiä.

Liekkijärven näkyessä kaukana edessäpäin otamme laukkapätkän. Kiedon jalkani Elmon ympärille ja nappaan toiseen käteen tupsun pystyssä sojottavaa harjaa. Ruuna lähtee luvan saatuaan kuin tykin suusta, mutta rauhoittaa sitten laukan toivottuun vauhtiin. Sen leveässä selässä ei ole onneksi yhtään vaikea pysyä, ja kuumuuskin hellittää tuulenvirin mukana hetkeksi. Nautin joka askeleesta, jokaisesta taakse jääneestä metristä ja tiedän, että rannassa odottaa se osuus, josta itse intoilen eniten: kalastus!

Elmo saa laukan jälkeen jäädä lepäilemään puiden varjoon, kun minä nappaan ongen käteeni ja asetun kalalle. Ei kestä montaakaan minuuttia, ennen kuin koho painuu veden alle ja kiskaistessani ylös nousee keskikokoinen ahven. Monet muutkin kuin minä hihkaisevat innostuksesta: luvassa on siis ainakin yhden kalan kokoinen jaettu ateria! Saamani ahven ei onneksi jää kuitenkaan ainoaksi. Siinä nuotion yllä paistuvaa, itse pyydystettyä herkkuateriaa katsellessani olo on täydellisen tyytyväinen: aurinko lämmittää, molemmilla puolilla istuu ystävä, kauempana maailman tärkein poni laiduntaa kaikessa rauhassa; mitään en toivoisi lisää.

Fiia & Elmo osa 66

[Fiia]

20. kesäkuuta 2014: Juhannusyön kummitusratsastus

Juhannus, vuoden valoisin päivä. Näillä leveysasteilla aurinko laskisi kyllä, mutta vain kivutakseen takaisin horisontin yli melkein saman tunnin sisällä. Ilta on kaunis, kokko enää vain hiiltynyt, tumma, savuava kasa, jota Elmo tuijottaa mietteliäästi kuolainta pureskellen. Ponin sieraimet värisevät, kun se haistelee savua. Silitän hitaasti sen kaulaa. Pystyharja nojautuu jo vähän toiselle puolelle, pitäisi lyhentää sekin, mutta ei tänä yönä. Tänä yönä Kuú, minä ja seitsemän muuta rohkeaa lähdemme sinne missä kummitukset vaeltavat. Saa nähdä, miten kauas meidän tarvitsee mennä.

Ponnistan kevyesti Elmon selkään. Jalustimet ovat omilta jäljiltäni, ponin satula tuntuu jo toiselta kodilta. En minä täällä pelkäisi. Varmuuden vuoksi ohjaan kuitenkin Elmon heti Topin häntään kiinni – Danielkin vaikuttaa yllättävän hiljaiselta kesäillassa, mutta eiköhän tuo Seppeleen oma Risto Reipas pelastaisi minut ja Elmon, jos aaveet nyt sattuisivat käymään kimppuun. En voi olla hymähtämättä itselleni ja ajatuksilleni: tässä minä Fiia, juuri täyttänyt kaksikymmentä, ja hoitoponini Elmo, juuri täyttänyt yksitoista, olemme lähdössä maastoon. Parempi kuitenkin pelata varman päälle, sanon itselleni ja virnistän Topia jarruttelevalle Dänille, joka väläyttää puolittaisen hymyn takaisin.

Kuú tulipunaisen Eelan kanssa ohjaa letkan tallipihalta metsään ja kinttupolkuja pitkin niin syvälle, etten minäkään ole siellä kovin montaa kertaa käynyt. Elmo tarkkailee ympäristöään mutta tuntuu rennolta, halukkaalta kulkemaan kavereiden kanssa yhä pidemmälle. Tulee viileä: paljaiden käsivarsien iho nousee kananlihalle, vaikka pohjoistuuli ei metsään pääsekään.

Polun sivulla aukeaa odottamatta niitty. Elmo kohottaa päätään ja höristää korviaan ja minä mietin, mitä se kuulee tai näkee. Eelakin tietää jotain mitä me ihmiset emme, mutta Kuú pyytää sitä pehmeästi jatkamaan matkaa. Niitty on satumaisen kaunis ja ilma yhtä äkkiä lämmin kuin äsken oli kylmä. Metsä sen jälkeen tuntuu pimeältä ja jopa jollain tapaa synkältä, vaikka näyttääkin tutummalta. Salma osoittaa meille suon ja osaan suunnilleen jo paikallistaa olinpaikkamme. Puristan vaistomaisesti ohjia tiukemmin nyrkkiin. Suot ovat juuri niitä paikkoja, joista Anne ja kaikki muutkin aina varoittelevat. Minne tahansa muualle hevonen saa paniikissa juosta, mutta ei suolle eikä valtatielle. Elmo ei tosin, tietenkään, osoita mitään pillastumisen merkkejä. Se on tarkkaavainen, mutta rauhallisen ja tyytyväisen oloinen.

Meitä ratsastajia sen sijaan ei voi sanoa rauhallisiksi enää siinä vaiheessa, kun Salma ja Kuú ovat kertoneet hyytävät tarinat juuri siitä suosta. Minä en ole nähnyt Liekki-Eukkoa enkä mustaa hevosta, mutta nyt, yössä kylmästä ja jännityksestä väristessäni voisin vaikka vannoa, että kauempaa suolta nouseva usva ottaa muotoja: hevosen, ihmisen, hevosen taas. En voi olla katsomatta poiskaan, vaikka haluaisin, ja Elmo tuijottaa myös, korvat hörössä. Näkeekö se lajitoverinsa?

Hevoset säpsähtävät siivilleen nousevaa lintua ja tunnelma raukeaa hetkeksi. Ravaamme nopeasti poispäin, jätämme suon ja siihen uponneet taaksemme. Metsä on jollain tapaa uhkaava, jopa vuoden valoisimpana päivänä, joten rannalle pääseminen tuntuu suorastaan helpotukselta. Vedenpinta on peilityyni, vastarannalla veden päällä syttyy ja sammuu liekki, jonka näkee vain sivusilmällä. Kun katson suoraan, saan tuijottaa silmäni kipeiksi, eikä mitään näy, mutta jostain valo aina vain heijastuu – Elmon suuresta silmästä, rannan kalliosta. Uskomattoman kaunista, vähän pelottavaa. Ilmassa on jotain haikeaakin.

Vastaan tulee vanha mies, jota en uskoisi todelliseksi, ellen kuulisi Kuún vaihtavan muutaman lauseen miehen kanssa. Vanhuksiahan alueella riittää, mutta että juhannusyönä? Me emme hukkuneet suolle, toivottavasti ei mieskään. Ravaamme rauhallisesti rantaa pitkin. Vedessä lipuu sorsa meitä pelkäämättä ja jättää auran vedenpintaan. Yö on kauniimpi kuin aikoihin, luonto tuntuu sydämessä saakka. Siitä huolimatta en ole vähään aikaan ilahtunut yhtä paljon Seppeleen valojen näkemisestä kuin tänään. Rapsutan Elmoa ja valun alas sen satulasta. Rohkea poni on kiitoksensa ansainnut. Aika näyttää, ovatko tämän illan seikkailut meille ratsastajille jo tässä – Danielin tuntien en yhtään epäilisi, vaikkeivät olisikaan… ja saunakin odottaa lämmittäjäänsä. Pehmeät löylyt kuulostavat juuri nyt maailman parhaimmalta ajatukselta.

Fiia & Elmo osa 67

[Fiia]

7. heinäkuuta 2014: Kesäelämysviikko: Kamalaa kyytiä kesäkuntoon

Koko Seppele tuntuu olevan kesälomafiiliksissä: elämysviikon aloittavaan kouluvalmennukseen on uskaltautunut minun ja Elmon lisäksi vain kolme ratsukkoa, vaikka valmentajana on nimekäs ja varmasti osaava Ellinoora Hakanen. No, se tietäisi vain tehokkaampaa treeniä meille paikalle tulleille. Kiristän satulavyötä vielä reiällä, vaihdan Siken selkään nousseen Pipsan kanssa virnistyksen – se on menoa nyt – ja ponnistan kevyesti Elmon satulaan. Ohjaan ponin käynnissä uralle ja venyttelen nopeasti omat kylkeni ja lapani läpi. Odotukset ovat kovat, ja rukoilen, että Elmolla olisi tänään hyvä päivä.

Olemme juuri ehtineet kävellä alkukäynnit, kun Ellinoora saapuu kentälle. Ensi töikseni saamme heittää jalustimet pois ja sen jälkeen siirtyä saman tien raviin. Elmo tuntuu halukkaalta ja pirteältä, ehkä vähän liiankin kiireiseltä, mutta ei huonolta ollenkaan. Minä saan heti alkuun noottia polvella puristamisesta, enkä syyttä. Selkeästi pitäisi mennä ilman jalustimia useamminkin, tasapaino kun tuntuu hiukan horjuvan ja paino valuvan liiaksi ulos. Yritän pitää jalan pitkänä ja keskittyä Elmoon: se on tapansa mukaan hiukan jäykkä, ja sitä saa toden teolla taivuttaa, ennen kuin sisäjalka menee läpi ja saan ponin asettumaan rehellisesti ja venymään ulkokyljestään.

Alkuravien jälkeen jatkamme temmonvaihteluita pääty-ympyröillä. Elmo herkistyy mukavasti pohkeelle, pysyy jalkojen välissä kaarevalla uralla ja lähtee pyynnöstä eteen työntäen kunnolla takaa. Sen sijaan ravia joutuu ottamaan kunnolla kiinni ja töitä tekemään niska limassa, jotta Elmo ei liikettä kootessani vain juokse apuja vastaan. Vatsalihakset huutavat armoa jo tässä vaiheessa, kun yritän pitää paketin kasassa. Hyvää se kuitenkin vain tekee, vakuutan itselleni; eipähän pääsisi kunto aivan murentumaan kesän aikana.

Muutaman kierroksen jälkeen saamme ottaa jalustimet ja jatkaa suoralla uralla siirtymisiä. Ne eivät ole ravista käyntiinsiirtymisiä ja käynnistä pysähdyksiä kummempia, mutta innokas Elmo steppaa alkuun menemään ihan miten sattuu ja heittää pysähdyksissä takaosaa sisälle. Tilanne korjaantuu selkeämmällä ratsastuksella: jalat kiinni, tiivis istunta ja kevyt ohjasmerkki, ja poni alkaakin äkkiä toimi. Siirtymiset ylöspäin ovat nopeita ja tarmokkaita, alaspäinkin jo suhteellisen tasaisia ja suoria.

Kolmikaarinen kiemuraura meinaa ensin mennä fiilistelyksi. Elmo tuntuu niin hyvältä ja tekee niin rehellisesti hommia, että unohdan ratsastaa laukannoston ja laukan yhtä tarkasti kuin ravitehtävätkin. Poni pääsee pitkäksi ja laukata humputtelee pitkän sivun kuin alkeistunnilla. Seuraavalla kierroksella muistan pitää – edelleen – jalat lähellä ja ohjan tukemassa, jolloin Elmo ei pääse pinkaisemaan alta vaan jää polkemaan laukkaa hienosti takaa eteen. Ruuna saa isot taputukset ja välikäynnit, mutta me ratsastajat emme niin vain pääsekään vetämään henkeä. Ellinoora vetää lyhyen lihasjumpan jaloille ja kehottaa meidät sitten takaisin laukkaan ja kahdeksikolle.

En ole tehnyt mitenkään liian paljon puhtaita vaihtoja suoralla uralla Elmon kanssa, mutta kultainen poni hoitaa homman kotiin. Kun saan pidettyä laukan kontrollissa ja vauhdin maltillisena, mutta säilytettyä energian ja eteenpäinpyrkimyksen, Elmo vaihtaa laukat säntillisesti ilman tappelua tai ristilaukkoja. Omalta osaltani vaaditaan vielä lisää tarkkuutta ajoitukseen, mutta poni on juuri niin hyvä kuin se parhaimmillaan on ja minä voisin hihkua onnesta.

Vaihtotreenin jälkeen saamme siirtyä käyntiin ja antaa hevosille pitkää ohjaa. Elmo venyttää kaulaansa ja pärskii selvästi itseensä tyytyväisenä. Seuraavaksi ohjelmassa on niin hevosten kuin ratsastajienkin viilentäminen Liekkijärven sinisessä vedessä. Itse en juuri sillä hetkellä osaa ajatella mitään parempaa tapaa päättää tehokas koulutreeni!

Fiia ja Elmo osa 68

[Fiia]

Jos Fiialla olisi blogi...



Fiia & Elmo osa 69

Hauska idea, nam!!

[Fiia]

21. elokuuta 2014: Ollaanko tämä kesä näin

HYVÄKSYMISILMOITUS SYYSLUKUKAUDELLA 2014 ALKAVAAN KOULUTUKSEEN

Vierre, Fiia Kaisla

Sinut on hyväksytty biologian opiskelijaksi matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Sinulle on annettu opinto-oikeus luonnontieteiden kandidaatin (LuK) tutkintoon ja filosofian maisterin (FM) tutkintoon.

Kuinka paljon yksi kirje voi muuttaa? Kuinka paljon yksi kirje voi määrittää loppuelämää? Kesäkuun alussa postilaatikosta löytyneestä yliopiston logolla varustetussa paperiarkissa luvataan paikka naapurikaupungin yliopistossa ja samalla tulevaisuus vähintään seuraavalle viidelle vuodelle. Vaikka kirjeessä on juuri se tieto, minkä halusinkin saada, ja vaikka lähetän heti seuraavana päivänä opiskelupaikan vastaanottamisilmoitukseni täytettynä takaisin, välttelen kaikin voimin syksyn ajattelemista. Se tuntuu kaukaiselta, vieraalta, ehkä vähän pelottavalta.

Elän kesää niin kuin kaikkia aikaisempiakin: valvon auringonlaskusta auringonnousuun, syön mansikoita, nautin maastoreissuista hyvässä seurassa milloin Elmon milloin Svanten selässä, osallistun Seppeleen leirille. Elmo on hyväntuulinen viikosta toiseen ja supermukava ratsastaa. Svante ottaa vatsalleen kesäkiloja mutta aikuistuu silmissä, käyttäytyy paremmin kuin ikinä. Istun iltoja polvenkorkuisessa heinikossa, pureskelen kortta ja katselen kuinka maailman rakkaimmat ponit, oma ja hoidettava, laiduntavat tyytyväisinä. Koskaan ei tule kylmä, koskaan ei tule täysin pimeä, ja välillä tuntuu ettei koskaan tule syksykään.

Siinä sivussa ja sadepäivinä järjestelen omaa elämääni uuteen uskoon. Kaksitoistavuotiaan Verna-serkkuni elämän onnellisin päivä koittaa heinäkuussa, kun allekirjoitan sopimuksen Svanten puoliylläpitoon antamisesta. Varaan ponille ruunausajan syksymmälle ja jatkan Artsin kanssa tallipaikkasopimusta ainakin vuodella eteenpäin. Haen ja saan itselleni asunnon uudesta kaupungista ja alan tehdä muuttoa, vaate ja tavara kerrallaan. Mutta tajuntaani ei siltikään mahdu se, että olen oikeasti lähdössä, että kaikki oikeasti muuttuu.

Seppeleessä on hoitajien kesäpäivitys. Koskaan ennen minun ei ole tarvinnut harkita luopumista niin tarkkaan, koskaan ennen ei ole tuntunut niin epävarmalta sanoa kyllä jatkamiselle. Mutta koska Elmo on viimeinen asia, josta haluan päästää irti, vannon itselleni pystyväni jatkamaan sen hoitajana. En ehkä aivan samalla tavalla kuin tähän saakka, mutta kuitenkin – matka uudesta kodistani vanhaan on alle tunti, ja sen ajaisi helposti edestakaisin vaikka saman illan aikana. Jostain pitäisi karsia, mutta Elmolle lupaan, että siitä en.

Moni hoitajista pohtii ihan samoja teemoja kuin minäkin, ja surullisen moni sanoo Seppeleelle tältä erää kiitos hei. Jenny, Kia, Minttu, Linnea, jopa Robert ja Essi. Ennen kaikkea Ilona, joka on käynyt Seppeleessä lähes yhtä kauan kuin minäkin. Pipsa ei, luojan kiitos, luovu kuin Rotan hoitajanpaikasta. Harmittaa, että niin moni ihminen, jonka on vuosien varrella oppinut tuntemaan hoitajakollegana ja kaverina, lähtee. Toisaalta se tietää kahdeksaa uutta, motivoitunutta hoitajaa, jotka ehkä pitkänkin odotuksen jälkeen pääsevät Seppeleen vakiokalustoon.

Silti tunnelma hoitajienhuoneessa on elokuun lopun päivänä melkein synkkä. Ulkona sataa, ihmiset ovat flunssaisia, märkiä ja kylmissään; tuntuu todella syksyltä. Salman koulutreeni Bonnien kanssa ei ole mennyt ilmeisen kehuttavasti, Claralla on kuumeinen olo, Aristo on onnistunut näykkäisemään Sandran hupparinhihaan reiän. Loviisa sentään piristää joukkoa kertomalla valittuja paloja Kasperin seikkailuista Frankin selässä. Punapää pojankloppi on pistetty ratsastamaan viimeaikoina ilahduttavan paljon, joten tarinaa riittää. Pyörittelen teekuppia käsissäni ja nauran hyväntahtoisesti muiden mukana, mutta ajatukseni ovat muualla.

Salma huomaa poissaolevuuteni ja istahtaa sohvalle viereeni, teekuppi hänelläkin käsissä höyryten.
”Milloin koulu alkaa?” tyttö tiedustelee hymyillen.
”Kymmenen päivän päästä”, vastaan ja väläytän kauhistuneen ilmeen. ”Pääsen kyllä muuttamaan jo nyt tulevana viikonloppuna.”
”Varmaan jännittää”, Salma virnistää, eikä ole väärässä ollenkaan. Jännittää, mutta ihan hyvällä tavalla. On ihanaa päästä asumaan yksin ja elämään oikeaa opiskelijaelämää työntäytteisen välivuoden jälkeen. On oikeastaan myös aika ihanaa päästä opiskelemaan, niin uskomattomalta kuin se nuoremmista saattaakin kuulostaa.

Vähän kahden jälkeen revin sadetakin niskaan ja lähden Emmyn kanssa hakemaan poneja sisälle estetuntia varten. Minä nappaan synkkäilmeisen Elmon toiseen käteen ja kaikeksi onneksi loimitetun vaalean Vennan toiseen. Emmy käy hakemassa Edin ja Patronin takatarhasta ja tupakkatauolla ollut Kasper lupaa enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kuljettaa Pellan aittaan. Heitän Vennan karsinaansa ja käännän Elmon suoraan pesupaikalle: kuraa tippuu sen vatsasta saakka ja jalkoja koristaa sentin paksuinen mutakerros. Suihkuttelen ruunan nopeasti puhtaasti ja kuivaan sen kauttaaltaan pyyhkeellä. Poni on selvästi tyytyväinen päästyään sisälle: se lepuuttaa toista takastaan ja lerputtaa korviaan onnellisena, jaksaen juuri ja juuri raahautua pesuboksista omaan karsinaansa.

Harjaan Elmon kaikessa rauhassa ja olen juuri valmis, kun Elmon ratsastaja saapuu paikalle.
”Moikka!” Nina, minulle jo vanha tuttu, tervehtii iloisesti. ”Elmeri pääsee hyppäämään.”
”Toivottavasti se siihen mennessä herää”, nauran ja taputan silmät ummessa torkkuvaa ponia lavalle. ”Satuloitko sä itse?”
”Voin joo”, Nina nyökkää. ”Sillehän tuli suojat?”
”Hypätessä kaikkiin jalkoihin”, vahvistan. ”Te varmaan pärjäilette sitten. Kivaa tuntia, mä tuun katsomaan!”
”Ei ehkä kannata”, tyttö hymähtää, vaikka tiedän junioreiden esteryhmän olevan kovatasoinen ja suorittavan jo haastaviakin tehtäviä siististi. Elmokin varmasti nauttii päästessään kunnolla hyppäämään – minun pomputteluni kesän aikana voidaan laskea yhden käden sormilla – jahka se saa silmänsä auki.

Nina alkaa satuloida ponia ja minä vaellan takaisin yläkertaan. Ehkä vielä yksi kuppi teetä ennen maneesiin siirtymistä, ihan vaikka alkavan syksyn kunniaksi?

Ollaanko tämä kesä näin?
Puistojen katveissa toistuvat kuviot
Ollaanko tämä kesä näin?
Sulla on syksyllä uudet kuviot

Sopivasti muistetaan vain puolikas totuus
Siitä kuinka vapaita ollaankaan

Fiia ja Elmo osa 70

[Fiia]

25. elokuuta 2014: Maastoretki aaveiden kanssa

”Kaikki valmista?” Britta huikkaa malttamattoman Hypen selästä ja kääntää hevosen vielä yhdelle voltille.
Inkeri kiskoo naama punaisena Siirin satulavyötä, ennen kuin hän suoristautuu satulassa ja vastaa myöntävästi. ”Menoksi vaan!”
Minun allani Elmo sävähtää kuin laukkahevonen starttipyssyn kuullessaan ja hypähtää eteenpäin. Painan istuinluuni satulaan ja jarruttelen tanssivaa ruunaa sen aikaa, että Inkeri saa ohjattua Sirpan taaksemme ja Britta pyytää Hypen liikkeelle.
”Elmollahan on virtaa”, tyttö naureskelee kimoruunan selästä. ”Eikä ole muuten ainut.”

Ei tosissaan ole ainut. Hype hiihtää eteenpäin täyttä vauhtia kuin Juha Mieto konsanaan ja takanamme Siiri kipittää puoliksi ravia, puoliksi käyntiä. Elmo painaa ohjalle hillittömästi jo nyt: ensimmäisen sadan metrin aikana joudun tekemään useamman puolipidätteen kuin normaalisti kokonaisella koulutunnilla. Kolmikkomme suunnitelma käydä reippaalla alkusyksyn maastolenkillä ennen tunteja alkaa tuntua hivenen epäilyttävältä. Toivottavasti hevoset osaavat ottaa hiukan iisimmin päästyään purkamaan pahimmat energiat viikonlopun jäljiltä.

Taivas on vaaleanharmaa eikä aurinkoa näy. Ilma ei silti ole vielä kovin viileä: ohuella hupparilla tulee Elmoa jarrutellessa melkein kuuma. Navakka, puuskittainen käy lounaasta ja saa hevoset säpsähtelemään milloin mitäkin. Hype meinaa singota horisonttiin, kun kokonainen pieni oksa putoaa puusta sen eteen polulle, ja Inkeri joutuu tosissaan pitelemään Siiriä saadakseen ponitamman pysymään jonossa. Elmo on sekin jännittynyt. Sen käynti on levotonta pientä tikitystä ja ravi kiireistä.

Hevosten intoiluista huolimatta meillä on hauskaa. Kävelemme ja ravailemme pitkin teitä ja polkuja suorinta tiettä laukkasuoralle, jonka alussa Britta siirtää – tai päästää – Hypen kyselemättä laukkaan. Elmo painaa korvat luimuun ja ampaisee perässä. En voi olla nauramatta sille, hassu poni olisi kisaamassa tosissaan. Kevennän istuntaani ja työnnän käteni lyhyeen pystyharjaan ruunan painellessa eteenpäin. Se ei aivan pysy Hypen perässä, mutta niin ei Siirikään meidän. Mikään ei piristä niin kuin vanha kunnon maastolaukka: suoran päättyessä niin hevosten kuin ratsastajienkin silmät loistavat kirkkaina.

”Huh”, henkäisee Britta, ”sehän oli hauskaa.”
Hype pärskähtää ilmoittaen olevansa samaa mieltä. Elmon hengitys kulkee hiukan tavallista raskaammin, mutta siitä päätellen, miten se nyppii ohjaa, jaksaisi poni varmasti vielä toisen jos kolmannenkin suoran.
”Kierretäänkö vielä Pyöstin vuori?” ehdotan vilkaistuani taivaalle ja todettuani, ettei sadetta ole ainakaan ihan hetkeen luvassa.
”Kierretään”, Britta ja Inkeri toteavat kuin yhdestä suusta, ja minä virnistän.

Hevoset rauhoittuvat kävelemään, kun pääsemme Pyöstin vuoren itäpuolelle. Vuoressa on aina ollut ja tulee varmasti aina olemaankin jotain salamyhkäistä. Usva nousee sen alarinteiltä ilman viilentyessä iltaa kohden. Hevoset tuntuvat jännittyneiltä, aivan kuin ne kuuntelisivat jotain: Hype jopa pysähtyy kerran ja on peruuttaa ojaan, ennen kuin Britta saa sen takaisin liikkeelle.
”Mitä ihmettä siellä oikein on?” Inkeri huutaa takaamme. Siirin silmät ja korvat pyörivät kuin propellit.
”Sen kun tietäisi”, murahdan yhtä paljon Inkerille kuin Elmollekin. Poni mutkittelee allani ja yrittää päästä kääntymään kotiin päin. ”Hirvi ehkä, tai metsästäjiä.”

Metsässä kauempana vilahtaa jotain isoa ja valkoista. Valkoista? Hirvet sen paremmin kuin metsästäjät eivät ole valkoisia. Lopetamme kuin salamaniskusta ratsujemme kanssa tappelun. Hevoset jähmettyvät patsaiksi, päät ylhäällä ja korvat pystyssä. Hype hirnahtaa muutaman sekunnin kuluttua korviavihlovan korkealla äänellä kuin tunnistamisen merkiksi, mutta vain sen oma kaiku vastaa. Elmo värisee jalkojeni alla.

”Ai herranjestas”, Inkeri henkäisee. ”Aave.”
”Täällä mitään aaveita ole”, kiistän rutiininomaisesti, mutta ilmassa toden totta on jotain pahaenteistä. Vai kuvittelenko vain? Mieleen palaavat kummitustarinat juhannusratsastukselta. Seisomme kaikki hetken paikoillamme hiirenhiljaa, mutta luonto ympärillämme on hiljainen sekin.
”Jos se oli hevonen, vaikka Seppeleestä”, Britta kohauttaa olkapäitään ja maiskuttaa Hypen liikkeelle. Hetki raukeaa, ja Elmo seuraa perässä, tosin jännittyneenä kuin viulunkieli.
”Ei tallilla ollut ketään”, Inkeri huomauttaa. ”Ei kukaan meidän jälkeen tullut olisi näin pitkälle ehtinyt.”
Inkku on oikeassa. Hoputamme hevoset ympärillemme vilkuillen raviin. Britta kärjessä pitää reipasta vauhtia yllä, ja vaikka en minä mihinkään aaveisiin oikeasti usko, tuntuu hyvältä päästä pois.

Tie kaartuu jyrkästi kallionkielekkeen taakse. Kukaan meistä ei ehdi tajuta mitään, ennen kuin on liian myöhäistä. Iso ja valkoinen – hevonen, toden totta, mutta ei Seppeleestä – tulee juuri mutkan kohdalla meitä vastaan kuin pieni pyörremyrsky. Hype on törmätä siihen ja Elmo taas puolestaan Hypeen. Trakehnerruuna hyppää ensin puolittain takajaloilleen ja sitten polun sivuun Britan roikkuessa hevosen kyljellä, Elmo taas vetää liinat kiinni kesken askeleen. Minä paiskaudun suoraa päätä sen kaulalle. Kaaoksen kruunaa vastaantulijan yllättynyt kiljahdus ja Inkerin ärjäisy, kun Siiri päättää paeta paikalta.

Hetken saamme kaikki neljä taistella itsemme takaisin satuloihin ja hevoset pysähdyksiin. Sitten vieno ääni kysyy: ”Onko kaikki kunnossa?”
Nostan silmille valahtanutta kypärää paremmin päähän. Hype seisoo jalat harallaan ojassa, Siiri on parinkymmenen metrin päässä takanamme, ja meitä vastapäätä seisoo valkea poni. Se on hämmentyneen näköinen, ja selässä on aivan yhtä hämmentynyt tyttö. Ratsastaja näyttää tutulta.
”On”, minä vahvistan ja Brittakin myöntää olevansa vielä elossa. ”Inksu?”
”Kaikki – Siiri perhana – kunnossa”, tyttö huikkaa samalla, kun yrittää komentaa shetlanninponia takaisin luoksemme. Siiriä ei huvita – se on saanut tarpeekseen seikkailuista.

”Sähän olet Tuulia”, minä tajuan samassa.
Tyttö ponin selässä nyökkää. ”Tää on mun poni, Rosa. Me ollaan tulossa pihatolta. Sori kamalasti, tulin vähän kovaa mutkaan.”
”Se oli meidänkin vika”, Britta myöntää reilusti. ”Katselin tietty just sivulle. Me oltiin ravaamassa aaveita pakoon, mutta aave tais tullakin vastaan.”
Tuulia nauraa, ja me yhdymme siihen. Hype ojentaa turpansa kohti Rosaa, mutta ponitamma kääntää päänsä kainosti pois.
”Hyvä ettei käynyt kuinkaan kellekään”, totean. Hypekin rämpii vahingoittumattomana ojasta. ”Jatketaanko matkaa?”
”Jatketaan”, Britta nyökkää. ”Törmäillään taas, Tuulia!”
”Ei siis oikeasti törmäillä”, Siirin vihdoin tottelemaan saanut Inkeri korjaa. ”Enää. Ikinä.”

Harvemmin tällaista kyllä sattuu, yleensä näkyvyys on muualla kuin metsässä vähintään sata metriä suuntaansa. Huonoa tuuria oli matkassa oikein urakalla. Mutta kuten sanottua, hyvä ettei kenellekään käynyt kuinkaan. Rosa ja Tuulia jatkavat matkaansa eteenpäin, me kolme omaamme - katse tiukasti eteenpäin. Hype on räjähdysherkän oloinen, mutta rentoutuu päästessään jälleen ravaamaan. Elmo on ottanut koko tapauksen yllättävän rennosti, eikä tunnu kovin stressaantuneelta nytkään. Seppeleen valojen näkyessä nauramme jo hivenen hysteerisesti koko tapahtumasarjalle.
”Ja mä olin ihan varma, että se on aave!” Inkeri päivittelee. ”Tästä pitää kertoa kaikille.”
Taputan Elmoa kaulalle. Sen selässä en pelkäisi edes aaveita.

Fiia & Elmo osa 71

[Fiia]

Kesämuistoja leiriltä 28. heinäkuuta - 1. elokuuta 2014

29. heinäkuuta: Etanat esteillä

Hyvin, hyvin harvoin sitä joutuu kyselemään katsomossa istuvilta kesken ratsastuksen, paljonko tuntia on vielä jäljellä. Vielä harvemmin niin joutuu tekemään Pirittan vetämälle estetunnilla oman hoitoponin selästä. Leirin ensimmäinen estetunti on kuitenkin yksi niistä kerroista. Lähes joka kerta katsomon ohi kulkiessani pyydän joko kelloa tai vesipulloa joltakulta jo ratsastaneelta ykkösryhmäläiseltä. Vesi ei vie loputonta janoa eikä kello suo helpotusta: aika matelee tai on pysähtynyt, en ole aivan varma.

Aurinko paistaa, kentän kuiva hiekka pöllyää ja satulat narisevat – aivan niin kuin Nummelan ponitalli –kirjoissa aina. Minulta loppuu kunto, kärsivällisyys, taito ja sietokyky – aivan niin kuin Nummelan ponitallilaisilla ei koskaan.

Elmo on uskomattoman laiskalla tuulella. Se reagoi apuihin yhtä nopeasti kuin kuollut etana, eikä mikään normaali kikkani saa sitä herkemmäksi pohkeelle. Yritän ensin hyvällä ja sitten pahalla, ja kun mikään ei auta, päätän tehdä parhaani tästä mateluvauhdista huolimatta. Poni raahustaa toinen silmä ummessa eteenpäin ja tiputtaa joka toisen esteen. Piritta tsemppaa meitä parhaansa mukaan, mutta ihmeisiin nainenkaan ei pysty. Kun poni ei etene, ei se etene. Laukannostoon tarvitaan joka kerta huomautus raipalla ja sen ylläpitoon tiukkaakin tiukemmat pohjemerkit. Mistään askeleen säätämisestä on siinä vaiheessa ihan turha puhua.

Puolen tunnin jälkeen, omaa hyppyvuoroa odotellessani minulla ei enää riitä energia herättelemään Elmoa millään tavalla. Haen vesipullon aidalta, parkkeeraan ponin pois tieltä ja heitän sille pitkät ohjat. Ruuna ottaa kahden minuutin torkut ja minä imen itseeni puoli litraa vettä. Senkin jälkeen tuntuu, että kurkussani on itse Sahara. Jokainen lihas tärisee holtittomasti, enkä ole ihan varma, ovatko mustat pisteeni näkökentässäni paarmoja vai hallusinaatioita.

Rotan lennokkaita hyppyjä katsoessani en voi olla muuta kuin kateellinen Pipsalle. Omasta esityksestäni puomi-okseri-pysty –linjalla en osaa odottaa kuin katastrofia, ja lahjakkaasti se alkaakin. Neljän laukan väliin Elmo saa jollain ilveellä tungettua seitsemän. No, ainakaan minua ei päästä kaukaa hypyttämisestä syyttämään. Poni on sen verran kartalla, että se jaksaa kiivetä vaivalloisesti, mutta tällä kertaa puhtaasti, molemmista esteistä yli. Elmo saa liioitellun ruhtinaalliset taputukset linjan jälkeen, ja henkisesti taputan itseänikin hyvästä taistelusta. Omaa esteistuntaani en sen sijaan jaksa edes miettiä – ei siinä ainakaan kehumista kyllä olisi.

Hyvin, hyvin harvoin on myöskään tehnyt mieli itkeä onnesta, kun opettaja sanoo hyppytunnin päätteeksi maagiset taikasanat: ”Ja sitten loppuravit!” Nyt olisin valmis vaikka tanssimaan tiputanssin siitä ilosta, että enää ei tarvitse jaksaa hypätä. Hölkkäilemme muutaman kierroksen molempiin suuntiin ja siirrymme sitten loppukäynteihin. Elmo venyttää turpaansa maata kohden ja pärskii väsyneenä.

Selästä laskeutuessani polvet notkahtavat ja ovat pettää alta saman tien. Tarraan kiinni satulasta ja saan pysyteltyä pystyssä. Reisiä kihelmöi ja hikinoro valuu niskaa pitkin. Mielenkiintoista nähdä, miltä lihakset tuntuvat huomenna tai leirin päätyttyä. Jonkinlaista linimenttihoitoa tilanne voisi ehkä vaatia.
”Mä oon niin poikki”, huokaan Salmalle. ”Jos en saa koulutunnille jotain reipasta hevosta, mä en ratsasta.”
”Höpö höpö”, tyttö nauraa Bonnien viereltä. ”Vähän ruokaa, karkkia ja vissyä ääntä kohden, niin johan jaksaa taas.”
Salma on tietysti oikeassa – kyllä se tästä vielä iloksi muuttuisi. Ollaanhan tässä sentään Seppeleen kesäleirillä. Luovuttajia ei täältä tulisi löytymään.

1. elokuuta: Uittoreissaajat

Vuosien mittaan olen viettänyt Seppeleessä niin paljon aikaa, että se tuntuu toiselta kodilta. Erityisen paljon se tuntuu siltä nyt, kun olen viikon asunut mustikansinisessä leirimökissä ja viettänyt aikaa tallin välittömässä läheisyydessä vuorokauden ympäri kavereideni – parhaiden kavereideni – kanssa.

Takana on neljä ja puoli huikeaa leiripäivää. Niihin on sisältynyt osaltani kolme koulutuntia, kolme estetuntia ja kaksi maastoa, kaksi lettua mansikkahillolla ja kermavaahdolla, kaksi mustaksi paahtunutta makkaraa, yksi pahvilautasellinen kesäkeittoa valoisalla metsäaukiolla, nolla itse kalastettua ahventa hyvästä yrityksestä huolimatta, yksi kunnon kärryajelu ravitallin Issellä, pari karannutta ponia, yksi vesisota ja aika monta kepposta ja kujetta, yhdet leirikisat ja yksi putoaminen – Reinolta, kaikista maailman hevosista. Puhumattakaan niistä lukemattomista nauruntyrskähdyksistä, huonoista vitseistä ja hyvistä keskusteluista, joita olin viikon aikana päässyt todistamaan. Hauskaa me seppeleläiset osaamme pitää, ja päivittäin useamman tunnin hevosten selässä aherrettuamme täytyy omaksi ja muiden kunniaksi sanoa, että kyllä me jonkun verran osaamme myös ratsastaa.

Leirikisoista selvittyämme luvassa on enää uittoreissu. Se tekisi hyvää: päivä on helteinen ja niin hevoset kuin ihmisetkin hikisiä, pölyisiä ja virkistäytymisen tarpeessa. Satulat saavat jäädä talliin, kun laitamme urheat ratsumme valmiiksi vielä viimeistä koitosta varten. Kietaisen Elmon kaulan ympärille jalustinremmin ja kiinnitän suitsien remmit viimeisen kerran tällä viikolla. Ratsastushousut ja –saappaat olen jo tunkenut kassiin ja päättänyt lähteä matkaan shortseilla ja tennareilla. Moni on tullut samaan lopputulokseen vaatepohdintojen jälkeen, ja tallipihasta matkaan lähteekin varsin kesäinen joukko.

Hevoset ovat saaneet purkaa pahimmat energiansa leirikisoissa, ja nyt ne kuljettavat meitä rauhallisina ja leppoisina läpi metsän. Pääasiassa etenemme käynnissä ja kevyessä hölkässä, jota voi tuskin raviksi kutsua. Niin Pihla Pella-mummolla kuin Inkeri väärän värisen shetlanninponin selässä pysyvät hyvin matkassa. Elmo napsii lehtiä suuhunsa sieltä täältä niin kuin moni muukin ratsu edellämme, mutta en jaksa alkaa estää sitä. Kuolaimet saisi aina pestyä.

Liekkijärvi aukenee edessämme kirkkaansinisenä ja melkein täysin tyynenä. Levittäydymme koko rannan pituudelle ja houkuttelemme hevoset vesirajaa kohden. Elmo on ollut tänä kesänä aivan erityisen innokas uimaan, eikä sitä nytkään tarvitse kahdesti käskeä. Ruuna kävelee pää ja korvat pystyssä polviaan myöten veteen, juo muutaman kulauksen ja jatkaa sitten pyynnöstäni pidemmälle. Otan kaularemmistä kiinni ja valun rauhallisesti Elmon vierelle, kun poni alkaa tosissaan uida. Ohjaan sen uimaan rannan suuntaisesti ja muutaman metrin jälkeen jo takaisin muita kohden. Elmo pärskii tyytyväisenä ja puhaltaa veteen kuplia, hassu poni, ja minä naureskelen itsekseni. Tämä on sitä todellista kesäelämää; tämän voimalla minä jaksaisin vaikka kolme syksyä putkeen.

Muutama muukin hevosista ui hyvin, mutta osalla kestää pidempään uskaltautua edes kastamaan kaviot. Jokunen poni, Pella etunenässä, heittäytyy piehtaroimaan ratsastajineen päivineen, ja osa kuopii vettä lennättäen sitä jokaiseen ilmansuuntaan. Loppujen lopuksi olemmekin kaikki yhtä märkiä riippumatta siitä, suostuivatko ratsumme tosissaan uimaan vai eivät. Nauru ja ilonkiljahdukset kaikuvat ympäri rantaa.

”Miten olis laukkakisa?” Essi ehdottaa Vennan selässä jalkojaan heilutellen, kun olemme aikamme pelleilleet vedessä. ”Joo!” –huudot kantautuvat joka puolelta. Minä epäröin hetken – Elmossa voi olla kisoista huolimatta pitelemistä, eikä minulla ole satulaakaan tukenani ja turvanani. Mutta väliäkös sillä, vaikka putoaisinkin. Hiekka olisi pehmeää, eikä Elmo mihinkään karkaisi kavereiden luota. Kerranhan tätä kesää vain eletään. Huomaan siis virnistäväni ja ilmoittavani:
”I’m in!”

Fiia & Elmo osa 72

[Fiia]

Kevätmuistoja 24. toukokuuta 2014: Maastoestetunnilla

Kevään ensimmäinen maastoestetunti on aina yhtä odotettu hetki. Tänä vuonna se on koittanut toukokuun lopulla, kun aurinko paistaa jo lämpimästi. Kiskon kaapissa liki vuoden päivät pölyyntyneen turvaliivin tarroja kireämmälle ja vilkaisen taivaalle. Pilvenhattaraakaan ei näy.

Elmo tietää tasan tarkkaan, mitä on luvassa. Se varmasti arvasi jo silloin, kun virittelin sille martingaalia ja kiinnitin suojat erityisellä huolella joka jalkaan. Nyt se on niin täpinöissään, ettei malttaisi paikallaan pysyä, kun kiristän satulavyön ja laitan jalustimet maastoestemittaan jo ennen selkään nousua. Anne tulee pitämään ponia aloillaan, kun ponnistan selkään. Siellä olo on kotoisa ja turvallinen, vaikka Elmo vähän höyryääkin. Antaa höyrytä, ei se minua alas täältä heittäisi.

Kun kaikki seitsemän muuta maastoesteille lähtijää on valmiina, suuntaamme metsän poikki niitylle lähelle radan alkupäätä. Elmo ei ole ainoa, joka on innoissaan, joten Anne laittaa meidät ensin tekemään isolla ympyrällä töitä ravissa. Saan muutaman kerran tosissani muistuttaa ratsuani sisäpohkeen olemassaolosta, ennen kuin se alkaa edes aavistukseen kiinnittää huomiota siihen, mitä minulla on sanottavana. Rennoksi Elmoa ei kyllä pääse väittämään, mutta ehkä ihan hyvä, että se on skarppina. Eipähän ainakaan kompastuisi esteisiin.

Hyppääminenkin aloitetaan rauhallisesti muutamilla ravihypyillä. Tai no, kuka aloittaa ja kuka ei – Elmo hyppää lankun yli metrin korkeudesta, pukittaa laskeuduttuaan ja ehtii pinkoa muutaman metrin laukkaa, ennen kuin saan pidätteet läpi.
”Nyt loppui heti alkuunsa”, tiuskaisen silmiään pyörittelevälle ruunalle. En voi kuitenkaan olla hymyilemättä itsekseni hetken päästä: niin hellyttävää Elmon into on. Seuraavalla kerralla olen paremmin valmistautunut ja saan pideltyä ponin ravissa, juuri ja juuri tosin.

Porukan luota poispäin hyppääminen on aina vähän jännittävää. Elmoa se ei kuitenkaan huoleta. Ruunaa nostaa laukan ja etenee yllättävän siivosti tukkiesteelle saakka. Senkin se ylittää isolla, varovaisella tiikenloikalla. Banketille saan tosissani ratsastaa – Elmo katsoo estettä jo kaukaa ja tuntuu epävarmalta. Rohkeasti se kuitenkin suorittaa tehtävän kuin vanha tekijä, minkä jälkeen poni kaikeksi onneksi laskee myös suosiolla raville.

Nurmella hyppäämme enää vain muutaman helpon esteen. Elmoa ei alusta jännitä, eikä juuri mikään muukaan. Pidätteitä saa tehdä sata sekunnissa, mutta muuten ruuna kulkee kuin juna esteeltä toiselle ja ylittää ne nyt jo maltillisemmilla loikilla. Hyppyjen jälkeen keventelen takaisin joukkion luokse leveä hymy naamallani. Kouluratsastaja tai ei, kyllä maastoesteet ovat yksi parhaista asioista kesässä!

Fiia ja Elmo osa 73

[Fiia]

7. syyskuuta 2014: Sieniä sateella

Takana on yliopisto-opiskelujeni ensimmäinen viikko, ja sen vain sanon, että siihen viikkoon on mahtunut paljon: tutustumisleikkejä, tärkeitä infoja yhdestä jos toisestakin asiasta, kolmet bileet, muuton viimeistelyä, kymmeniin uusiin ihmisiin tutustumista, liian vähäisiä yöunia, liian yksipuolista ruokaa, uudessa kaupungissa harhailua, paperisotaa. Sunnuntaihin mennessä täynnä uutta tietoa oleva pääni tuntuu räjähtävän. Kaksikymmentäneliöisen yksiöni paljaat seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Likaisen ikkunan takana sataa vettä. Pakko päästä Seppeleeseen.

Herättyäni juon kaksi kuppia mustaa teetä, kiskon ratsastushousut jalkaan ja pakkailen repun kotiseutuvisiittiä varten. Vedän sadetakin villapaidan päälle ja nappaan kumisaappaat toiseen kainaloon, ennen kuin painun rappuun ja kellarin kautta sisäpihalle. Fiatini odottaa parkkipaikalla, sekin jotenkin eksyneen näköisenä keskellä betoniviidakkoa.
”Mennään käymään kotona”, ilmoitan autolle sisälle päästyäni. Autolle. On täysin mahdollista, että olen tulossa hulluksi.

Huristelen märkiä teitä pitkin kohti Liekkijärveä. Liikennettä ei ole nimeksikään, eikä minulla kestä kuin kolme varttia päästä perille. Seppeleen risteyksessä harkitsen aluksi ohittavani sen ja meneväni suoraan kotikotiin (ja etenkin sen jääkaapille), mutta tallin kutsu on liian voimakas: auto kääntyy alamäkeen kuin itsestään. Elmo ensin.

Tallissa käyn ensin katsastamassa ilmoitustaulun hoitajahakujen tuloksia vilkaistakseni. Hevosten perään kirjatut nimet ovat Tuuliaa lukuun ottamatta vieraita, joten luvassa on uusiin ihmisiin tutustumista ja jälleen hieman muuttuneen talliporukan yhteen hitsaamista. Uudet hoitajat ovat näemmä päässeet jo työn touhuun – punatukkainen tyttö harjaa Rottaa käytävällä ja vieras ääni juttelee pesupaikalla seisovalle Sentille. Matkalla yläkertaan törmään vielä yhteen vieraaseen kasvoon. Pienikokoinen, vaaleanruskahiuksinen tyttö tervehtii minua iloisesti ja on jo tiessään, ennen kuin ehdin esittäytyä.

Oleskeluhuoneesta sentään löydän vanhat kunnon Loviisan, Emmyn ja Salman.
”Huh”, huokaan ja kiskon sadetakin pois päältäni, ennen kuin istahdan pirtinpöydän ääreen. ”Olihan täällä muutama sellainenkin tyyppi, jonka nimen mä tiedän.”
Salma naurahtaa ja napsauttaa vedenkeittimen päälle, ennen kuin ehdin edes pyytää. ”Uudet ovat tosiaan aloittaneet aika innokkaasti! Mukavilta vaikuttavat.”
”Kaks poikaakin”, Loviisa ilmoittaa. ”Joku Pyry ja Nuutti, ei oo kumpaakaan vielä näkynyt.”
Otan itselleni teetä puhtaimman näköiseen mukiin. ”Kiva päästä tutustumaan uusiin! Vois vaikka jotain illanviettoa harkita?”
”Ei huono idea”, Emmy pohdiskelee. ”Varaslähtö pikkujoulukauteen syyskuussa, tai jotain. Leffaa ja herkkuja.”

Illanvietto jää vielä suunnitteluasteelle, mutta saan suostuteltua koko kolmikon kanssani sunnuntaimaastoon, kelistä huolimatta. Alamme saman tien valmistautua lähtöön.
”Nyt ei pikku sade kuulkaa haittaa”, Loviisa julistaa eteisen puolelta kiskoessaan vedenpitäviä päällyshousuja jalkaan. ”Tervetuloa vaan, syysmyrskyt.”
”Ihanaa kun lähdette seuraksi”, sanon tytöille kiitollisena ja verhoudun jälleen sadetakkiini. ”Pakko päästä tuulettumaan.”
”Totta kai”, Salma hymyilee. ”Mulle ja Bonallekin tekee ihan hyvää relata välillä vähän, nyt ollaan lähinnä tuupattu.”
Minä taas en muista milloin viimeksi olisin leikkinyt Vakavasti Otettavaa Kouluratsastajaa, en ehkä leirin jälkeen ollenkaan. Metsä on ollut meidän paikkamme viimeisen parin kuukauden ajan. Vaan väliäkös tuolla – ponin mieli on pysynyt virkeänä ja kunto kohonnut laidunkauden jäljiltä tasaista tahtia. Omasta kunnostani en tosin menisi vannomaan.
”Puolen tunnin päästä etupihalla?” Emmy ehdottaa ja saa kolme myöntävää vastausta. Elmon tiedän olevan vielä ulkona, mutta eipä sen kuivattamisessa mitään järkeä olisikaan – kastumme kuitenkin maastossa viidessä minuutissa. Puoli tuntia riittäisi siis enemmän kuin hyvin.

Tai niinhän minä luulin. Nähdessäni Elmon hengailemassa tarhan portilla mieli tekisi joko itkeä tai vaihtoehtoisesta kirota aamutallin ilmeisesti hoitanut Kasper sinne, missä pippuri kasvaa. Ruuna on jätetty loimittamatta, ja se on paitsi läpimärkä myös uskomattoman kurainen. Ponin mahasta tippuu epämääräisen ruskeaa vettä ja selän päällä on sentin paksuinen mutakuorrutus. Elmo hörisee minulle jo kaukaa maailmasyleilevän tyytyväisen näköisenä – se ketale. Hampaita kiristellen nappaan ponin narun päähän ja talutan sen suoraa tietää pesupaikalle. Kunnon valossa ruuna on vielä kamalamman näköinen. Sen oikeaa, kaunista suklaanruskeaa väriä ei edes erota harmaanruskean sotkun alta.

No joo, ei auta itku markkinoilla. Käärin hihat, harjaan enimmät kurat pois ja otan sen jälkeen vesiletkun esiin. Huuhtelen Elmon jalat, mahan ja satulan kohdan lämpimällä vedellä ja kuivaan ne sitten parhaani mukaan. Ponin takaliston saisin parhaiten puhtaaksi kuran kuivuttua hiekaksi, joten annan sen olla – kunhan vain mutaa ei jäisi hiertämään satulan ja suojien alle. Lopulta minulle tulee kuin tuleekin kiire. Nakkaan vauhdilla Elmolle satulan selkään, suitset päähän ja ratsastusloimen suojaamaan takaosan isoja lihaksia. Tosin jos se ei ole vetänyt selkää jumiin sateessa seisomisesta, ei se vetäisi sitä jumiin sateessa kävelemisestäkään. Parempi ehkä silti katsoa kuin katua.

Ulkona meitä odottaa iloinen yllätys: sade on laantunut vaatimattomaksi tihkuksi. Positiivinen Salma kutsuu keliä jopa hyväksi, eivätkä ponitkaan näytä haluttomilta lähtemään matkaan.
”Tuoksuu syksyltä”, Emmy väittää jalustimia lyhentäessään. ”Voisi katsella, näkyisikö sieniä!”
”Puolukoita pitäisi käydä keräämässä”, Salma miettii. ”Luulisi olevan kypsiä.”
”Mä en ainakaan laskeudu täältä mitään metsänantimia varten”, Loviisa puuskaisee kammettuaan korkealle Frankin satulaan. ”Mutta kerätkää toki te.”
Minua eivät sienet ja puolukat niin hirveästi kiinnosta. Haluan vain istua Elmon tuttuakin tutummassa satulassa, vetää kylmänraikasta ilmaa keuhkoihini ja kuulla muilta menneen viikon kohokohdat.

Loviisa lukee ajatukseni.
”Kasper laitettiin eilen Kristerin kanssa maastoon”, tyttö paljastaa. ”Ettekä ikinä arvaa, mitä –”
Minä hymyilen itsekseni. Juuri tätä tarkoitin – juuri tätä olen koko hektisen viikon kaivannut.

Fiia & Elmo 74

[Fiia]

11. syyskuuta 2014: Siksakkia estetunnilla

Pirittan ja Kasperin kentälle rakentaman tehtävä näyttää haasteelliselta. Kiitän onneani, että minulla on allani tuttu ja turvallinen Elmo. Poni tutkailee esteitä korvat hörössä, selvästi kovin innoissaan siitä, että luvassa on hyppytunti – ja vieläpä ulkona. Säät ovat pysyneet ennätyksellisen hyvinä jo pitkän aikaa, joten kentällä tosiaankin kelpaa ratsastella. Nytkin aurinko lämmittää pilvettömältä taivaalta ja voi olla, että huppari päällä tulee myöhemmin kuuma.

Elmo on verrytellessämme tavanomaisen tuntuinen: vähän jäykkä ja hiukan turhan innokas. Yritän taivutella sitä paljon ja saada sen hiukan joustamaan niskasta, mutta vähän heikolla menestyksellä. Poni juoksisi niin mielellään alta pois ja esteille välittämättä minun pikku pidätteistäni. Muutaman kerran joudunkin ottamaan sitä napakammin kiinni, ennen kuin viesti menee perille ja jarrut alkavat pelata. Sen jälkeen hallintaongelmia ei kuitenkaan enää ilmene.

Taipumisongelmia sen sijaan ilmenee saman tien, kun Piritta komentaa meidät kulmavolteille, kaksi jokaiselle. Pariksemme saamme Emmyn ja Patronin, ja tehtävänä on yksinkertaisesti ravata puomien ylitse. Elmon sisäkylki on kivikova ja edestä se tuntuu tyhjältä. Haen ponin ensin ulkoavuille kääntämällä sillä voimakkaasti ulkojalalla, jolloin saan ulkolavan hallintaan ja tuntuman ohjalle. Sen jälkeen on paljon helpompaa kääntää asetus sisälle päin ja ruveta taivuttamaan Elmoa vähän kerrassaan. Se vertyykin jo aika mukavasti oikealle, mutta vasemmalle poni jää vielä hiukan jäykän tuntuiseksi.

Ensimmäinen hyppytehtävä on helppo linja ympyränkaarella. Elmo karkaa ensimmäiseen hyppyyn vähän liian kaukaa, mutta venyttää laukkaa ja tulee välin kolmella tasapainoisella askeleella. Ympyrän kaaren kokoa on vähän vaikea kontrolloida, kun tuntuu, että Elmo juoksee sisäjalkaa vasten, mutta ruuna hoitaa homman itse kotiin vielä tällä kertaa.

Ihan kaikkea ei kuitenkaan ponin asenne pelasta, kuten saan seuraavalla tehtävällä huomata. Laukanvaihtotehtävän ensimmäisen hypyn jälkeen ei tule vaihtoa ollenkaan, mutta Elmo laskeutuu silti ristilaukassa. Kun keskityn korjaamaan sitä, ohjaaminen unohtuu, ja lopulta ponille ei jää juuri muuta vaihtoehtoa kuin luisua pysähdyksiin toisen esteen edessä. Moka on täysin minun, joten seuraavalla kerralla yritän vain ratsastaa entistä tarkemmin ja kertoa Elmolle tarpeeksi selvästi ja ajoissa, missä laukassa haluan sen esteeltä alas.

"Johda sarjalle tultaessa vasemmalle, jotta Elmo pysyisi vasemmassa laukassa”, Piritta muistuttaa ystävällisesti. Teen työtä käskettyä ehkä vähän liioittelenkin, mutta nyt ainakin poni tietää tarkalleen, minne ollaan menossa. Vaihto kolmannen esteen jälkeen meille vaikeampaan laukkaan, oikealle, on hiukan epätasapainoinen, ja Elmo horjahtaa muutaman askeleen ajaksi raville. Saan kuitenkin korjattua sen nopeasti, ja pääsemme jatkamaan tehtävän ongelmitta loppuun saakka. Piritta huikkaa isot kehut sarjan lopuksi. Minä välitän ne Elmolle taputtelemalla sitä molemmin käsin ja hymyilen muiden luokse palatessani tyytyväisenä. Tämä tuntuu jo melkein kouluratsastukselta laukanvaihtoineen ja voltteineen! Muutaman kierroksen aikana poni vertyykin aika mukavasti ja alkaa tuntua tasapainoisemmalta, jolloin pienehköt voltit sujuvat huomattavasti helpommin.

Elmo ja minä ilahdumme molemmat, kun vaihtohärdellin perään lisätään helppo suhteutettu linja. Poni imee innokkaasti esteille ja hyppää molemmat isoilla, pehmeillä loikilla, kuitenkaan yhtään liioittelematta. Minun ei tarvitse kuin ohjata se keskelle ja mennä mukaan hyppyyn. Laukka vaihtuu pystyllä helposti, ja tekeminen tuntuu mukavalta.

Viimeinen koitos, suora jumppa vinoilla hypyillä, näyttää ja kuulostaa pelottavalta. Elmo kuitenkin on saanut esteponi-vaihteensa päälle, eikä sitä hätkähdyttäisi juuri nyt mitään. Minä keskityn pitämään tasapainon ja pohkeet kiinni, kun poni pomppii esteet isoilla hypyillä. Sarjan jälkeen se saa jälleen runsaasti taputuksia ja pidempää ohjaa. Tunti on mennyt kuin hujauksessa, ja huomaan mietiskeleväni, että pitäisi käydä estetunneilla useamminkin. Toivottavasti ensi kuussa taas!

Fiia ja Elmo osa 75

[Fiia]

13. syyskuuta 2014: Syyskuun maasto

Aamupäivä on huikaisevan kaunis, kuin sadusta. Aurinko paistaa kylmänsiniseltä taivaalta ja saa ruskan oranssinpunaiset sävyt korostumaan entisestään. Maastoon on lähdössä täydet kaksitoista ratsukkoa Annen ja Rotan johdolla, joten lähtöhärdellissä kestää hetki: satulavöitä pitää kiristää, jalustimia lyhentää ja liian innokkaita hevosia pidellä paikoillaan. Minä istun Elmon satulassa ja nautiskelen tunnelmasta. Maastoilu isossa porukassa aina säännöllisin väliajoin on hurjan hauskaa, ja olen tyytyväinen siihen, että mahduin mukaan.

Kun lopulta pääsemme lähtemään matkaan, ohjaan Elmon Annen ohjeiden mukaisesti Humun taakse ja Edin eteen. Lynnia, joka nyt keikkuu vaalean poniruunan selässä takanamme, on näkynyt viime aikoina mukavan usein Seppeleessä. Silti päivittämistä riittää aina. Tyttö kertoilee valittuja paloja ravitallin toilailuista ja Simon treeneistä, ja minä saan nauraa itseni lämpimäksi jo alkukäyntien aikana. Muutaman sanan vaihdan myös edellä menevän, hieman hiljaisemman Lunan kanssa, jonka ura Humun hoitajana on alkanut ilmeisen mukavasti.

Aluksi Anne vie meidät kiipeilemään pienille poluille metsän siimekseen. Hevoset joutuvat keskittymään siihen, mihin kavionsa asettavat, mutta me poniratsastajat saamme olla aika rennosti. Elmo tuntuu leppoisalta, mutta ei missään nimessä laiskalta – aina jyrkemmissä mäissä se karkaa muutaman askeleen ajaksi raville eikä koskaan päästä Humun punertavaa häntää metriä kauemmas. Silti sitä ei tarvitse jarrutella kädet kipeinä edes ravipätkillä. Keventelen rauhassa ponin kyydissä, ohja kevyellä tuntumalla, ja hymyilen itsekseni. Elmo tuntuu nauttivan vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Sen korvat ovat tarkkaavaisesti pystyssä ja askel vetävä, mutta ei kiireinen.

Ravipätkän jälkeen kävelemme taas, kunnes saavutamme pellot. Niitä kiertävät kuivat polut ovat kuin tehtyjä laukkaamiseen, minkä Annekin huomaa.
”Laukataan!” viesti kantaa taaksepäin jonossa. Kun se on saavuttanut viimeisetkin ratsukot, Anne siirtää Rotan ravin kautta laukkaan, ja me muut seuramme perässä. Yritän jättää Humuun parin hevosenmitan välimatkan, mutta Elmo ei ole aivan samaa mieltä. Pari napakampaa pidätettä saa ruunan kuitenkin tyytymään rauhalliseen harjoituslaukkaan. Pellolta lehahtaa ilmaan muutama iso lintu, mutta Elmo ei jaksa niitä säikkyä. Se on liian keskittynyt kiitämään eteenpäin.

Kuten aina, laukka tuntuu loppuvan aivan liian pian – Elmonkin mielestä. Poni ravistelee päätään tyytymättömänä, kun istun alas satulaan ja pyydän sen raville ja siitä käyntiin.
”Pöhkö poni”, torun ohjia nyppivää ponia hellästi. ”Ehditään me vielä tänä syksynä maastoon vaikka kuinka monta kertaa.”
Elmoa se ei lohduta – se kun haluaa laukata nyt. Eikä näytä lohduttavan Ediäkään.
”Huh! Edihän ihan innostui”, Lynn nauraa.
”Sama täällä”, käännyn hymyilemään tytölle ja silitän Elmon lämmintä kylkeä.
Meidän ratsumme kaikeksi onneksi rauhoittuvat kävelemään, eivätkä viimeisellä ravipätkälläkään kisko ohjia jatkuvasti pois käsistä. Osa poneista sen sijaan suorastaan villiintyy, kun Seppele alkaa lähestyä. Hestia ravaisi paikoillaan, poikittain ja vaikka takaperin, eikä shetlanninponejakaan oikeastaan huvita kävellä. En kuitenkaan yhtään epäile, etteivätkö kaikki olisi nauttineet maastosta. Parempaa säätä ei oikeastaan voisi toivoa, eikä seurassakaan mitään valittamista ole – kaikkea muuta!

Fiia & Elmo 76

[Fiia]

15. syyskuuta 2014

Elmo pinkoo ympyrällä liinanmitan päässä kuin Vermon etusuoralla eikä ota kuuleviin korviinsa rauhoitteluyrityksiäni. Kiittelen mielessäni itseäni onnistuneesta liikutustavan valinnasta: jos olisin tänään kiivennyt Elmon satulaan, olisin myös tullut sieltä aika pikavauhtia pois. Ensimmäiset viisi minuuttia kävelyiden jälkeen ruuna oli nakellut pukkeja joka ikiseen ilmansuuntaan, kiskonut liinaa ja laukkaspurttaillut miten sattuu. Nyt se sentään ravaa, vaikkakin harvinaisen hallitsemattomasti.

Torstaina olin ollut hyppytunnilla Elmon kanssa, perjantain – kuten alkuviikonkin – se oli juossut tunneilla, lauantaina olimme ottaneet osaa syyskuun maastoreissulle, ja eilen ponilla oli ollut vapaa. Sen yhden ainoan vapaapäivän aikana se on kerännyt energiaa niin paljon, että sillä pyörittäisi koko Liekkijärven kylää hetken aikaa.

Vielä muutaman kierroksen pingottuaan Elmo kuitenkin kaikeksi onneksi laskee ravin rauhallisemmaksi hölkäksi ja sen jälkeen levottomaksi, kiireiseksi käynniksi, kun tarpeeksi sitä ääniavuin jarruttelen. Kerin ponin luokseni ja taputan sitä lavalle.
”Vähän jos on virtaa”, höpisen ruunalle. ”Ihan vähän vain, niinkö?”
Elmo nyökäyttää päätään ja tönii minua turvallaan olalle. Kiinnitän joustochambonin löysälle, pyydän ponin takaisin ympyrälle ja maiskautan sen sitten raviin. Nyt ruuna on jo orientoituneempi työntekoon: se hakeutuu pyöreämmälle selälle ja taittaa sisäkorvaansa minua kohden kuunnellakseen, eikä vain juokse päättömästi.

Pyydän Elmolta muutaman kierroksen ravia ja laukkaa molempiin suuntaan ja treenaan sitten hetken siirtymisiä. Ravista käyntiin siirtyminen kestää melkein puoli kierrosta ja pysähdys tuplasti kauemmin, liikkeellelähdöt taas ovat räjähtäviä ja usein pukilla viimeisteltyjä. Liinassa voisi Elmoa työstää useamminkin, mietiskelen. Tai opetella ohjasajoa. Tuntihevosena ruuna liikkuu aika monipuolisesti jo valmiiksi, mutta ei maasta käsin treenaamisesta koskaan haittaakaan ole.

Kymmenen minuutin kuluttua olen aika tyytyväinen Elmon työskentelyyn – se liikkuu jo rennommin ja letkeämmin ja tekee täsmällisemmät siirtymiset. Pyydän ponin käyntiin ja kutsun sen luokseni. Ruuna tulee korvat hörössä ja selvästi herkkujen toivossa, mutta minulla ei ole tarjota sille kuin rapsutuksia. Irrotan apuohjan ja lähden sitten Elmo rinnallani kohti maastopolkuja kävelläkseni loppukäynnit siellä.

”Hei, odottakaa!” reipas ääni tavoittaa minut leirimökkien kohdalla. Aristo kävelee tallilta korvat hörössä meitä kohden Sandran keikkuessa sen paljaassa selässä. Elmo tervehtii angloarabia matalalla hörinällä, ja nuori ruuna hörisee takaisin.
”Jos ootte maastoon menossa, niin me tullaan mukaan alkukäynneille”, Sandra sanoo pysäytettyään ratsunsa viereemme. ”Aristollakin on vapaa tänään.”
”Kiva! Käydään valaistu lenkki?” ehdotan. Kunnon loppukävelyt tekisivät Elmollekin hyvää kaiken riekkumisen jälkeen.
”Sopii”, Sandra hymyilee. ”Menkää te edellä.”

Elmo kävelee niin reippaasti, että minulle tulee syystakissani nopeasti kuuma yrittäessäni pysyä sen vierellä. Poni katselee maisemia korvat hörössä ja kääntyy välillä vilkaisemaan taakseen kuin varmistaakseen, että Aristo on mukana matkassa. Rautiaalla ruunalla on silläkin pitkä askel, eikä se jää juurikaan Elmon tahdista. Me juttelemme hyväntuulisen Sandran kanssa niitä näitä: koulusta, hevosista, syksystä.
”Ootko sä tulossa ketunmetsästysviikonloppuun?” tyttö tiedustelee.
”Joo!” vastaan saman tien. Syksyn odotetuin tapahtuma koittaa kuukauden kuluttua, kun luonto on toivottavasti kauneimmillaan. ”Ainakin laukkakisoihin ja ehkä ketunhännän metsästykseen tullaan Elmon kanssa. Entä te?”
”Tottahan toki”, Sandra sanoo ja taputtaa Aristoa. ”Tulee varmasti hauskaa!”
Sitä en minäkään yhtään epäile. Vernakin ilmoittautui Svantella mukaan, ja Seppeleestä on lähdössä suuri määrä hoitajia ja muita tallilaisia. Erityisen innolla odotan myös Kasvattajapäiviä – on hienoa päästä näkemään upeita hevosia pikkuvarsoineen. Ainakin Bladen viimevuotinen tammavarsa on tulossa, ja Tollon emäkin kuulemma.

Elmo jaksaa vielä loppulenkistäkin säpsyä ilmaan lehahtavia lintuja ja puista putoavia lehtiä, eikä Sandrakaan välty muutamilta sivuloikilta Ariston selässä. Pääsemme kuitenkin ongelmitta takaisin tallille: Sandra on edelleen kyydissä ja Elmo liinan päässä, kun kävelemme mökkien välistä tallipihalle. Tunnit ovat jo alkaneet. Ponit jolkottelevat menemään ja hoitajat hölkkäävät niiden vierellä vahtien, että ratsut pysyvät hallinnassa ensimmäisillä ravipätkillä. Alkeiskurssit oikein henkivät alkusyksyä, vaikka olenkin oikein tyytyväinen siihen, että Elmolla on tänään arkivapaa.

”Me mennään jatkamaan maneesiin, kiitti seurasta”, Sandra sanoo kättään huiskauttaen ja ohjaa Ariston kohti maneesia.
”Kiitos samoin!” huikkaan perään. Talutan Elmon karsinaansa, jossa riisun siltä kuraiset suojat ja suitset. Sen jälkeen ruuna saa mennä takaisin ulos vielä muutamaksi tunniksi. Ponitarhassa heiniä pureskelevat Bonnie ja Sikke eivät juuri jaksa päätään nostaa Elmon liittyessä joukkoon. Ruuna vaeltaa heti irti päästyään ylimääräiselle heinäkasalle ja jää tuhoamaan sitä tyytyväisen näköisenä. Poni, jolla on ruokaa edessään, on onnellinen poni; niin kai sen kuuluukin olla. Onneksi Elmo nyt on suhteellisen hyvässä lihaskunnossa kesäkaudenkin jäljiltä, eikä sillä tänä vuonna ole kauheaa heinämahaakaan.

Suuntaan takaisin talliin. Hoidan varusteet huolella pois, pesen suojat ja käyn satulasaippualla läpi Elmon suitset. Satulan putsasin edellisenä viikonloppuna ja harjatkin ovat siistissä kunnossa, joten mitään sen kummempaa tekemistä en keksi. Vilkaisen kelloa: vasta vajaa viisi. Huomenna on aikainen herätys, joten minun pitäisi suunnata takaisin kaupunkiin hyvissä ajoin ja lukeakin vielä ennen nukkumaanmenoa, mutta sitä ennen kapuan portaat ylös oleskeluhuoneeseen. Paikalla on mukava määrä hoitajia, uusia ja vanhoja, jotka kaikki tervehtivät minua iloisesti. Nappaan keksin pöydällä olevasta kulhosta ja istahdan pirtinpenkin päähän Claran viereen. Kyllä oppikirjat nyt tunnin tai pari odottaisivat; ovat ne aina ennenkin niin tehneet.

Fiia ja Elmo 77

[Fiia]

20. syyskuuta 2014: Kengittäjä koetuksella

”Jahas, ponihan on virkulla päällä”, punakkakasvoinen, parrakas kengittäjä toteaa ja pyyhkäisee hikipisaran otsaltaan. Käytävällä kahta puolen kiinni oleva Elmo kääntyy katsomaan taakseen korvat pystyssä, niin viattoman ja suloisen näköisenä. Se ei tiedäkään, kuinka monta harmaata hiusta se on tänään aiheuttanut.
”Syksystä johtuu”, vastaan anteeksipyytävästi. ”Jatketaanko vielä?”
”Juu, lyön vielä toiseen etujalkaan uuden kengän. Pidähän kiinni”, mies sanoo ja kääntyy vasemman etujalan puoleen. Minä otan riimusta tiukan otteen ja valmistaudun uuteen koitokseen.

Vanha kenkä irtoaa pienellä nyppäisyllä, mutta uuden naputtelu kiinni kavioon on Elmon mielestä ehdoton ei. Se yrittää saman tien lähteä loikkimaan kolmella jalalla eteenpäin, ja kun se ei onnistu, hakeutuu ruuna takasilleen. Saan juuri ja juuri pidettyä ponin takajalkojen lisäksi toisen etujalankin maassa, mutta sen yhden jäljelle jäävän kanssa kengittäjällä on tekemistä. Ruuna kiskoo koipeaan ylös, alas ja sivulle samalla, kun miesparka yrittää lyödä siihen kenkää kiinni.

Vähän hävettää Elmon puolesta. En tosiaankaan tiedä, mikä sitä vaivaa: ehkä syksy, ehkä jokin muu. Yllättävä villiys on vallannut yleensä niin tasaisen ruunan, johan minä sen alkuviikosta huomasin. Tänään aamupäivällä Elmo ei antanut ulkona kiinni hyvällä eikä pahalla, vaan pinkoi täyttä pukkilaukkaa tarhan toiseen päätyyn aina, kun pääsin viittä metriä lähemmäs. Siinä rytäkässä se onnistui lennättämään toisen etukenkänsä ties minne, ja vaikka toinen pysyi episodin ajan jalassa, heilui se selvästi. Vasta Wenlan, Emmyn ja Helgen suosiollisella avustuksella olin saanut napattua Elmo-hurjastelijan kiinni ja rahdattua talliin. Poni oli selvästi nauttinut hippaleikistä, minua sen sijaan ärsytti.

Onni onnettomuudessa oli se, että Tolloa oltiin tulossa kengittämään jo tunnin kuluttua. Mukavan oloinen, minulle vieras kengittäjä suostui Annen pyynnöstä laittamaan Elmollekin etukengät takaisin. Se vain oli helpommin sanottu kuin tehty. Elmo, joka yleensä antaa kengittää kerralla joka jalan vaikka kahteen kertaan silmää räpäyttämättä, päätti, että tänään arvon ponia ei huvita seisoa paikoillaan – ei varsinkaan jalka ylhäällä. Ja siinäpä sitä sitten oltiin.

Nyt kuitenkin olemme jo voiton puolella: toinen jalka on jo valmis ja toinenkin näyttää lupaavasti edistyvän. Välillä ruuna riuhtoo etustaan kiukkuisena, välillä se seisoo värähtämättä aloillaan vain kerätäkseen energiaa uutta protestia varten. Tallilla lauantaisinkin pyörivät alkeistuntilaiset, joita Inkeri ja Clara opettavat harjaamaan shetlanninponeja, vilkuilevat Elmoa epävarmasti kauempaa. Hymyilen lapsille toivon mukaan kannustavasti.

”Jaha, se oli sitten siinä.” Kengittäjä suoristaa hetken kuluttua selkänsä ja taputtaa Elmoa lavalle.
”Tuhannet kiitokset”, kiittelen helpottuneena miestä. ”Ei tämä yleensä ole yhtään vaikea.”
”Niinpä, suurkiitos”, toimistosta ratsastusvaatteissaan paikalle ilmestynyt Annekin sanoo. ”Kiva että pystyit hoitamaan tämänkin. Kuulin, kuinka pikkutytöt supisivat jo jotain hullusta ponista käytävällä.”
”Eipä mitään”, kengittäjä sanoo lyhyesti ja keräilee tarvikkeensa vikkelästi kasaan. ”Ensi viikkoon.”
”Ensi viikkoon”, Anne toistaa kääntyen sitten Elmon puoleen. Nainen rapsuttaa sitä otsasta. ”Pitäisiköhän sun Elmo liikkua vähän enemmän, kerta noin on energiaa pöllöillä. Kyllä meillä ratsastajia riittää.”
”Mä voin ainakin huomenna ja maanantaina tulla sen liikuttamaan”, lupaan Annelle. Maanantaina minulla on tässä periodissa vain yksi luento aamusta, joten kevyempi päiväni sattuu hyvin samaan aikaan Elmon arkivapaan kanssa.
”Hyvä juttu”, Anne vastaa ja alkaa tehdä lähtöä kohti Topin karsinaa, jossa ori odottelee jo valmiina. ”Nähdään huomenna sitten!”

Irrotan Elmon käytävältä ja talutan sen omaa karsinaansa kohden. Tuliterät kengät kopisevat käytävällä.
”Fiia!” Clara hihkaisee juuri, kun päästän ponin irti karsinan ovella. ”Voisiksä mitenkään ottaa tästä muutaman tytön harjaamaan Elmoa? Meillä on vähän liian monta oppilasta per poni!”
”Joo, hyvä idea”, Inksu komppaa. ”Menkää vaikka kaksi sinne Fiian luokse.”
Vilkaisen tyttöjä ensin synkästi kuin Kasper konsanaan, mutta suostun kuitenkin – ei minulla ole näin viikonloppuna kiire mihinkään. Nappaan Elmon uudelleen narun päähän ja sitaisen sen löysälle kiinni karsinaan.

Alkeisratsastajat supisevat keskenään hyvän aikaa. Erotan lauseet ”hyppi pystyyn”, ”puri kuulemma Anniinaa” ja lopulta legendaarisen ”tipahdin siltä viime kesänä”. Tytöt vilkuilevat minua ja shetlanninponitammoja ja tönivät toisiaan, eikä kukaan tee elettäkään tullakseen lähemmäs.
”No niin, tulkaahan nyt kaksi sieltä”, kannustan. ”Elmo on kiltti kuin lammas, ei varmasti pure tänään yhtään ketään.”
Lopulta Walman viereltä astuu esiin suunnilleen kahdeksanvuotias, pyöreäposkinen, vaaleatukkainen tyttö. ”Mie voin tulla.”
”Ja mä!” pieni, ruskeahiuksinen tyttö sanoo kaverinsa esimerkistä rohkaistuneena.
”Tänne vaan sitten”, hoputan lapsia ja lykkään kummallekin harjan käteen, kun he tulevat karsinan ovelle epävarman näköisinä. ”Tiedättekö, mitä kumisualla tehdään?”

Tytöt ovat Hevoshullunsa lukeneet – sen verran kirjaviisautta molemmilta kakkosluokkalaisilta löytyy, vaikka käytännön kokemusta ei niinkään. Kiillotamme Elmon yksissä tuumin turvasta hännänpäähän. Vaaleatukkainen Hanna osoittautuu nopeaksi oppijaksi ja reippaaksi hevosenkäsittelijäksi, ja pienempi Laura tekee kaiken kaverinsa perässä kuin hyvin koulutettu lemmikkiapina. Tytöt harjaavat ponia alkeiskurssilaisen innokkuudella, selvittävät jouhet ja puhdistavat jalat äärimmäisellä tarkkuudella. Voi kun kaikki jaksaisivat olla yhtä huolellisia ratsastusuran alusta loppuun saakka, mietin säteileviä lapsia katsellessani, enkä tarkoita kaikista vähiten itseäni.

Elmo käyttäytyy kaikeksi onneksi poneiksi ja esittelee parhaita puoliaan, jaksaa jopa höristellä korviaan tyttöjen silitellessä sen turpaa. Kavioiden nostoa emme kuitenkaan, yleisen turvallisuuden nimissä, tällä kertaa edes yritä harjoitella.

Fiia & Elmo 78

[Fiia]

21. syyskuuta 2014: Muistelua maastopoluilla

”Pitäisikö ratsastaa pihatolle?” Pipsa kysyy nostaessaan satulaa Siken selkään.
”Pitäisi!” innostun heti. ”Siitä tuleekin hyvä lenkki.”
”Jep, mäkään en ole aikoihin käynyt. Vahditko tätä vähän, mä haen meille heijastinliivit? Siinä kuitenkin pitää mennä pieni pätkä tietä pitkin.”
”Toki”, nyökkään. ”Tuotko mulle jostain lyhyen raipan vielä?”

Pipsa lähtee tallia kohden ja minä jään satuloimaan Elmoa. Alun perin olin ajatellut ratsastaa ponin tänään kunnolla sileällä, mutta Pipsaan törmättyäni olimme yhdessä tuumin todenneet, että olisi haaskausta olla lähtemättä näin kauniina päivänä maastoon. Ilma on ihanan aurinkoinen ja syksyisen raikas, joten päätimme laittaa hevoset valmiiksi ulkona hoitopuomilla. Elmo näpertää riimunnarun solmua ylähuulellaan, Sikke taas lepuuttaa toista takajalkaansa silmät ummessa. Olen juuri saanut suitsittua hoitoponini, kun Pipsa saapuu. Puen tytön ojentaman heijastinliivin ylleni, painan kypärän päähäni ja käännän sitten Elmon puomilta väljemmille vesille.

Jalustimet ovat sopivan mittaisen, joten saan suoraan vyön kiristämisen jälkeen hypätä satulaan. Elmo pureskelee kuolainta mietteliäästi ja kääntelee korviaan, mutta pysyy suunnilleen aloillaan sen aikaa, että Pipsa kapuaa vuonohevosensa kyytiin. Kuluneen viikon perusteella olisin olettanut ruunan olevan hiukan enemmän tulta ja tappuraa. Saa nähdä, mitä kujeita se on suunnitellut varalleni.

Lähdemme matkaan rennossa käynnissä. Siellä missä mahtuu, menemme rinnakkain – tiedämme useamman vuoden kokemuksella, etteivät ponit jaksa kisailla toisiaan vastaan. Ensimmäisillä ravipätkillä Elmo herää ja kiristää lupia pyytelemättä tempoa, mutta ei silti muutu mitenkään hankalaksi pidellä. Annan ponin ravata reippaasti ylimääräiset energiat pois ja vain nautin vauhdista, syksyisestä luonnosta ja upeasta väriloistosta. Sikke on sekin innokkaan oloinen ja pysyy vaivatta vierellemme. Kevennämme Pipsan kanssa samaan tahtiin, molempien kasvoja valaisee auringonsäteiden lisäksi hymy.

Kierrämme Pyöstin vuoren sen pohjoispuolelta ja käännymme sitten vasemmalle vähän isommalle tielle, jolla jarruttelemme ponit käyntiin. Annan Elmon hiukan venyttää kaulaansa ja taputan sen lämmennyttä lapaa.
”Täälläpäin mä aika harvoin käynkin”, mietiskelen. ”En mä edes tarkalleen tiedä, mitä hevosia pihatossa nyt on.”
Rosaa ja Tuuliaa sekä Soturia ja sen uutta hoitajaa, Icaa, on joskus näkynyt Seppeleessäkin, mutta muuten minulla ei ole oikein tietoa siitä, ketkä nykyään asuttavat pihattoa – paitsi pikku Solbritt ja Kössin alta lähtenyt Huijari, tietenkin.
”Seppeleen vanhoista Toivo, Blade ja Eppu”, Pipsa selvittää. ”Ja Pampukin muutti sinne ihan vasta!”
”Miten hauskaa!” innostun. Tämä uutinen on minulle aivan uusi. ”Kiva nähdä Pampulaakin.”
”Niin on”, Pipsa hymyilee. ”Hoidin sitä kumminkin niin kauan.”
Totta – vaikka sen nykyään herkästi unohtaakin, Pipsa ehti huolehtia Pampusta useamman vuoden ajan. Shetlanninponilla on tytön sydämessä varmasti yhtä iso paikka kuin Pellalla minun sydämessäni, vaikka nykyään meillä molemmilla onkin isommat ponit täyttämässä pienempien jättämää tyhjiötä.

Sunnuntai-aamupäivä on Liekkijärvellä rauhallinen. Vastaan ei tule yhtään autoa koko matkan aikana, ja kun käännämme ratsumme pihatolle, ei sielläkään näy ristin sielua. Rosa hirnahtaa heinäkasalta tervehdyksen tulijoille, ja Sikke vastaa kainolla äänellä. Valun alas Elmon selästä silmät pihaton hevosiin nauliutuneina. Blade ja Eppu, musta ja kullanvärinen hevonen rinnakkain, molemmat aikanaan niin tärkeä osa Seppelettä, seisovat portin luona korvat hörössä. Toivo on alkanut jo kasvattaa talvikarvaa, Pampu on aivan samannäköinen kuin ennenkin, ja Solbritt on jälleen saanut kokoa ja massaa. Rautias Soturi muistuttaa paljon Humua, mutta kun oikein tarkkaan katsoo, on siinä komean Leevinkin piirteitä.

Nostalgiavyöryt ovat melkoiset. Jätän Elmon hetkeksi kiinni pihakoivuun pihaton edustalta löytämäni narun päähän ja astun lähemmäs muita. Pipsa hellii Pampulaa leveästi hymyillen, minä taas tervehdin Bladea ja Eppua. Jälkimmäinen on edelleen iso ja raamikas, oikea herrasmies, joka on vanhentunut hyvin arvokkaasti. Blade taas on sirossa kunnossa ja juuri niin kaunis kuin muistelinkin. Pampula on hyvin pienen ja hyvin pyöreän oloinen, ja selvästi tyytyväinen saadessaan Pipsan jälleen henkilökohtaiseksi rapsuttelijakseen.

Lopulta, kun Sikke ja Elmo ovat aikaa sitten kyllästyneet seisomiseen ja pihattohevoset palaavat pikkuhiljaa jatkamaan ruokailuaan, ponnistamme takaisin ratsujemme satuloihin ja käännämme kurssin kohti Seppelettä. Alkumatka sujuu hiljaisuudessa. Minä mietiskelen kaikkia Seppeleen entisiä hevosia ja ihmisiä, ja niin tekee Pipsakin. Se paljastuu viimeistään, kun ravipätkän jälkeen tyttö jarruttaa Siken käyntiin ja kysyy, mitä Seppeleen entisistä hevosta minulla on eniten ikävä.

”Janusta”, vastaan hetken pohdittuani. ”Ja tavallaan Anttua, sen selässä mä varmasti nykyään viihtyisin. Ottaisin mä Jambon, Tiian ja Floorankin saman tien takaisin.”
”Ja Bertin, Palmin ja Kamun”, Pipsa muistelee. ”Ja Pikun ja Marin!”
”Seppeleessä on kyllä ollut älyttömän mukavia hevosia aina”, sanon kaihoisasti.

Vaikka hevosten vaihtuvuus on Seppeleessä melko pientä joihinkin etelän talleihin verrattuna, on yli kuuteen vuoteen mahtunut jos jonkinlaista hevostuttavuutta. Silloin tällöin jonkun hevosen lähtö, uuteen kotiin tai taivaslaitumille, kirpaisee aivan erityisesti. Kuitenkin sitä tietää, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Jos upeat Anttu, Pikku ja Cassu eivät olisi aikoinaan lähteneet pois, ei Elmolle ja kumppaneille – Bonnielle, Lailalle, Reinolle – olisi ollut tallissa tilaa. Muutokset kuuluvat elämään.

”Mutta en mä Elmoa vaihtaisi mihinkään”, totean hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Toivottavasti se ei koskaan lähde Sebestä.”
”Tai jos kerta, niin sulle”, Pipsa virnistää. ”Eläkkeelle, kato.”
”Joo, saisin sen Annelta lahjoituksena kahdenkymmenen hoitovuoden kunniaksi”, nauran. ”Kaksikymmentäviisivuotiaan harmaantuneen Elmo-papan.”
”Hetken saat vielä odottaa!” Pipsa liittyy nauruuni ja kannustaa Siken reippaaseen raviin. Elmo, vielä virkeä keski-ikäinen, ampaisee perään, ja minä annan sen mennä.

Fiia & Elmo osa 79