Elmon Hoitokirja

[Fiia]

20. toukokuuta 2012
Annen RKM-kouluvalmennus

Viileä toukokuun lopun ilta on omiaan kunnon kouluratsastukselle. Minä olen taas päässyt laiskistumaan: niin käy usein kesää kohden, kun maastossa rymyäminen alkaa kiinnostaa enemmän kuin hikipäässä treenaaminen. Siksi en osaa sanoa vielä yhtään mitään siitä, miltä meidän yhteistyömme tänään näyttää, kun kävelemme alkukäyntejä kentällä. Odotan tuntia innolla, etenkin kun ryhmässä on vain kaksi ratsukkoa – meidän lisäksemme myös Nilla ja Aksu valmentautuvat ratsastuskoulumestaruuksiin helppo B –tasolla.

Anne käskee meidät verryttelemään ravissa, tekemään voltteja ja temponvaihteluita. Elmo tuntuu tapansa mukaan jäykältä, se ei jousta yhtään niskastaan eikä kyljistään ja vastaa vähän hitaanoloisesti pohkeeseen. Yritän irrotella hevosta lisäyksiin samaan aikaan kuin kaarteissa haen sitä ohjalle, onnistuen molemmissa alkuun hyvin huonosti. Ruuna jäkittää vastaan ja minä en todellakaan ole parhaassa vireessäni, myötäykset tulevat hitaasti eikä istuntani ole sieltä rennoimmasta päästä.

”Fiia, Elmolla isompi ravi lisäyksissä, anna sen harppoa, pidä oma kevennys korostetun isona”, Anne ohjeistaa minua. Elmo vastaa pyyntöihini heti paljon paremmin, kun kevennän itse enemmän ylös ja eteen, ja alkaa pikkuhiljaa tuntua mukavammalta ratsastaa. Jatkan pientä taivuttelua, ruuna hakee hetkittäin kuolaintuntumaa ja tuntuu liikkuvan paremmin.

Anne käskee meidät istumaan alas harjoitusraviin ja jarruttamaan käyntiin ilman ohjasapuja. Elmo on päässyt juoksemisen makuun eikä se laskisi ravia millään alas, vaikka kuinka yritän istua vatsalihaksilla vastaan. Ruuna suostuu kävelemään vasta, kun otan ääniavun mukaan, joten seuraava harjoitus tulee meille todella tarpeeseen. Tehtävänä on tehdä suoralla ravi-seis-ravi –siirtymisiä, jotka ovat aina olleet meille jokseenkin haastavia. Elmosta pysähtymiset kaikissa muodoissaan ovat vähän tylsiä, ja minä tuppaan olemaan käden kanssa liian hidas. Nytkin poni tekee alkuun hitaat pysähdykset, osan jopa käynnin kautta, ja minä jään epähuomiossa aina pitämään ohjasta liian kovaa. Annen huomautettua siitä, että Elmo painuu kuolaimen taakse, keskityn ja tsemppaan, jarrutan pienemmin ja muistan myös myödätä. Treeni alkaa heti tuottaa tulosta. Pysähdykset tulevat helpommin ja tasajaloin, liikkellelähdöt ovat nopeita ja tehokkaita.

Laukassa siirrymme muitta mutkitta harjoittelemaan kolmikaarista kiemurauraa. Elmolle vastalaukkakaarteet eivät tuota ongelmia, ja se pysyy kyselemättä pyydetyssä laukassa heti, kun minä muistan pitää asetuksen laukan suuntaan ja tukea ruunaa istunnalla ja pohkeella kaarteissa. Laukka ei kuitenkaan kunnolla pyöri, vaan sitä joutuu jatkuvasti tökkimään eteenpäin.

”Fiia, tomerampaa askellusta. Nyt laukka on vähän valjua. Tule vaikka ensin suoraa uraa reippaassa laukassa, niin että se lähtee rullaamaan”, Anne kommentoi, ja minä teen työtä käskettyä. Elmo irtoaa hyvin laukkaan muutaman kunnon vauhtisuoran jälkeen ja polkee paremmin alleen sittenkin, kun alan ratsastaa sitä jälleen ohjastuntumalle ja pyydän tasavauhtista harjoituslaukkaa. Loppuverryttelyihin mennessä olen päässyt jälleen kouluratsastuksen makuun – Elmo tuntuu hyvältä, liikkuu kevyesti omilla jaloillaan vastaten myös pidätteisiin, ja minun tekisi mieli jatkaa vielä toinen tunti putkeen. Annan ponin kuitenkin venyä pyöreällä selällä eteen ja alas, jäähdyttelen sen ravissa ja jarruttelen ruunan sitten käyntiin.

”Jatketaan taas pian treenejä. Lopussa molemmilla oli jo paremmat muodot ja hevoset selvästi kuulolla!” Anne huikkaa lopuksi, kun olemme Nillan kanssa kävelleet loppukäynnit. Kello käy yhdeksää, mutta minulla ei ole mikään kiire: koeviikosta huolimatta olen käytännössä jo kesälomaillut viime päivät. Löysään satulavyötä, vedän jalustimet ylös ja taputan Elmon kaulaa. Tästä on hyvä jatkaa.

Fiia ja Elmo osa 25

[Anne]

Leiriponi



Inkku ja Elmo yleisleirillä.

Spessu Inkerille!

[Fiia]

24. kesäkuuta 2012

Elmo laukkaa kevyesti, aivan kuin sen kaviot eivät koskisi sateen jäljiltä vielä hiukan kosteaan maahan ollenkaan. Ponin korvat ovat pienesti luimussa – meitä seuraavat paarmat ärsyttävät sitä, vaikka suihkuttelin sen hyttysmyrkyllä läpikotoisin ennen lähtöä. Ruuna pyöräyttää häntäänsä ja kiristää tahtia empimättä, kun puristan kevyesti sen kupeita. Tämän lähemmäksi lentämistä ei voi päästä.

Seppeleen maastoesterata aukenee hetken laukan jälkeen edessämme. Minulla ei oikeastaan ollut tarkoituksena hypätä tänään, ei ehkä koskaan maastossa tällä ponilla, eikä ainakaan yksin. Mutta minä tiedän, että esteet ovat pieniä. Selviytyisimme niistä molemmat vaikka unissamme. Siksi en vastustele liikaa, kun Elmo nostaa korvat ja pään pystyyn ensimmäisen esteen nähdessään, nykäisee ohjaa ja sinkoaa eteenpäin täyttä vauhtia. Teen kyllä ensin pieniä ja sitten napakampia pidätteitä, mutta huomaan hyvin nopeasti, ettei poni minua oikeasti kuuntele. Se tietää täsmälleen, mitä tehdä: kovaa ja korkealta. Ja minä tiedän, mitä tehdä: jalat alas pitkin kylkeä, käsi eteen pitkin harjaa. Katse jo seuraavalla. Ajatukset jo seuraavalla.

Elmo ponnistaa pienelle tukkiesteelle juuri oikeasta kohdasta, lennähtää kepeästi yli ja jatkaa matkaa lupia kyselemättä. Ponin laukassa on valtava määrä voimaa, sen energia tuntuu käsissä ja jalkojen alla. Minä nautin. Elmo nauttii. Näinä hetkinä olen vain niin onnellinen siitä, että minulla on juuri tämä poni hoidettavanani. Että saan kokea juuri tällaista juuri tämän synkkäilmeisen newforestin kanssa sinisen taivaan alla, auringon lämmittäessä selkää.

Este toisensa jälkeen ylittyy vaikeuksitta. Ruuna alkaa hengittää raskaammin, minä haukon happea esteiden välissä, vauhtimme ei hiivu. Paarmoilla ei ole enää mitään mahdollisuuksia.

Radan jälkeen istun alas satulaan ja alan jarrutella. Elmo vastaa pyyntööni hetken viiveellä, laskee laukan raviksi ja sitten käynniksi. Minä annan ponille ohjaa ja taputan vapisevin käsin sen hiestä tummunutta kaulaa. Todellisuus iskee tajuntaan heti. Me todella teimme sen. Minä tein sen.

En ole koskaan ollut erityisen rimakauhuinen. Pikkutyttönä hyppäsin millä tahansa shetlanninponilla minkä kokoisia esteitä tahansa vailla pelkoa. Jos ja kun lensin selästä kuin leppäkeihäs, kiipesin heti takaisin hiekkoja puistelematta. Ennen muuttoa kisasin entisellä hoitohevosellani, valtavankokoisella puoliverisellä Vernerillä, silmää räpäyttämättä metrin luokkia ja hyppäsin treeneissä isompiakin. Luotto hevoseen oli niin kova. Tiesin, että se hyppäisi, toisin minä sen vaikka pienen talon eteen. Oli helppo uskaltaa, kun mitään todellista rohkeutta ei edes tarvittu. Pellan kanssa esteet sitten pienenivät puoleen, mutta halu jäi: esteratsastus oli minun nykyisyyteni, menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Hypätessämme olimme molemmat enemmän elossa kuin milloinkaan muuten.

Ja sitten. Elmo. Poni, joka hyppää kyllä uskomattoman taitavasti, kun siihen luottaa. Poni, jonka luottamuksen voittaminen vaati paljon enemmän kuin Vernerin tai Pellan tai edes niiden shetlanninponien kanssa. Siinä vaiheessa, kun yhteistyömme alkoi olla siinä kunnossa, että uskalsin mennä kovempaa, ottaa pieniä riskejä, antaa ruunan lentää, olin ollut jo kauan hyppäämättä – ja aika kauan kaipaamatta hyppäämistä. Ja kun ilmoittautuminen ratsastuskoulumestaruuksiin keväällä alkoi, valitsin epäröimättä lajiksemme kouluratsastuksen. Tanssia hevosen kanssa – saumattomuutta, helppoutta, keveyttä, voimaa; mutta eri tavalla kuin esteradalla. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten minä edelleen pitäisi hyppäämisestä. Se vain on muuttunut vähän extremeksi. Lajiksi, jonka pariin palaan enää vain silloin tällöin – tällaisina kesäpäivinä, kun ei ole oikeastaan mitään hävittävääkään. En minä edelleenkään pelkää, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei minua jännittäisi, etteikö sydän hakkaisi hypätessä kolme kertaa tavallista kovempaa. Ettenkö olisi helpottunut, kun selvisimme tälläkin kertaa ilman vaikeuksia.

Elmon tasattua hengitystään ravailemme muutaman hiekkatienpätkän, ennen kuin pyydän ponin käyntiin ja otan suunnan kohti Seppelettä. Ruuna kiskoo hetken ohjaa, poikittaa ja on täysin valmis hyppäämään laukkaan, mutta rauhoittuu sitten. Löysään ohjaa ja potkaisen hyvin uhkarohkeasti jalustimet jaloistani. Kevyessä istunnassa pitkään pysytteleminen tuntuu reisissä ja pohkeissa, ja nilkkoja pakottaa. Pyörittelen jalkojani ja hartioitani, Elmo venyttää kaulaansa. Auringossa on melkein liiankin kuuma ja paarmat ovat jälleen yhyttäneet meidät, mutta voisin silti melkein sanoa, että tätä on onni.

Fiia ja Elmo osa 26


Kesämerkki ansaittu erityisen kesäisestä suorituksesta! ~Anne

[Anne]

Vaelluksella



Metsästysmajalta lähdössä. Elli voitelee ötökkäsalvaa Riinalle. Riina on jo valmiiksi hermo kireällä, eikä tykkää toimenpiteestä yhtään! Taustalle Fiia ja Elmo katselevat toimintaa.

Spessu Britalle ja Fiialle!

[Fiia]

25. elokuuta 2012
RK-mestaruuksien ensimmäinen osakilpailu

Elmo pärskii ja venyttää kaulaansa maata kohden. Se kiiltää tumman suklaanruskeana loppukesän auringossa – ja sietääkin kiiltää, sen verran paljon aikaa uhrasin ruunan harjaamisen tänä aamuna. Muutenkin poni on ainakin omasta mielestäni kerrankin upean näköinen. Satulahuopa on tahrattoman valkoinen, samoin kuin ratsastushousuni. Varusteet puhdistin toissapäivänä, ja pehmeiksi käytetyt nahkasaappaanikin olen varta vasten öljynnyt. Elmon siistitty pystyharja heilahtelee puolelta toiselle, kun taputan ponin kaulaa. Verryttely alkaa olla pikkuhiljaa ohi, ja kohta meidän on aika astua areenalle.

Kaikeksi onneksi ratsastuskoulumestaruuksien ensimmäiset osakilpailut sattuivat olemaan Seppeleessä. Minua ei jännitä juurikaan. Päinvastoin – on vain hauskaa päästä näyttämään taitojaan kouluradalle, ja myös tutustua muiden ratsastuskoulun oppilaisiin. Elmon kävellessä kaviouran sisäpuolella katselen hetken muiden verryttelyä. Tyylikäs punarautias suomenhevonen laukkaa pehmeällä kuolaintuntumalla, pieni tiikerinkirjava poni suorittaa korvat hörössä käyntiväistöä ja Edi Pipsan alla liikkuu reippaasti alleen polkien. Tästä joukosta on mahdotonta sanoa, kuka pärjää ja kuka ei. En poissulje omiakaan mahdollisuuksiani – me olemme harjoitelleet niin paljon kuin mahdollista koulu ja Elmon tuntiponin tehtävät huomioiden, ja lisäksi ruuna on tuntunut koko verryttelyn ajan oikein vastaanottavaiselta.

Kerään vielä hetkeksi ohjat ja pyydän Elmon raviin. Ruuna hakeutuu peräänantoon, ravaa niska ja selkä ylhäällä ja kyljistä pehmeänä. Teen muutaman ravilisäyksen ja ison voltin molempiin suuntiin ja tunnen sitten olevani valmis. Ohjaan ponin ulos kentältä ja ratsastan sen maneesin lähettyville. Meitä edeltävä ratsukko aloittaa juuri laukkaohjelman, joten ehdin hyvin kävellä hetken, kerrata radan mielessäni ja huokaista syvään. Kyllä me tämän osaamme.

Elmo jännittyy heti, kun ratsastan sen alkutervehdykseen. Se tuijottaa tuomaria korvat tiukasti pystyssä ja suostuu vain juuri ja juuri seisomaan aloillaan niin kauan, että saan tervehdittyä. Raviinsiirtyminen haparoi, ruuna puskee lapa edellä kaarteeseen ja pyrkii lisäämään vauhtia. Tiedän tasan tarkkaan sen johtuvan siitä, että jännitän itse. Niinpä käytän ensimmäisen kokorataleikkaan keskiravin ratsastamisen lisäksi siihen, että rentoutan jalat, avaan lonkat ja pehmennän kädet. Niinpä sitten, kun käännän Elmon päädyssä voltille, on se tuhat kertaa parempi kuin äsken – rento ja rauhallinen.

Kun muutamaa minuuttia myöhemmin tervehdin tuomaria toisen kerran ja annan ohjien valua löysäksi sormieni välistä, olen niin onnellinen, että voisin pakahtua. Elmo pärskii selvästi tyytyväisenä itseensä, ja minä kuiskailen ylisanoja sen korvaan taputusten lomassa. Se oli upea läpi koko ohjelman. Hätäisyydestä tai jäykkyydestä ei ollut tietoakaan, vaan Elmo tanssahteli radan läpi joustavin askelin, etuosa kevyenä ja suusta pehmeänä. Sillä ei ole juurikaan väliä, mitä pisteitä me saamme – olen joka tapauksessa niin uskomattoman tyytyväinen, ettei mikään tuomari maailmassa voi latistaa tätä fiilistä.

Vaikka kun sittemmin saan kuulla voittaneemme koko luokan ja pyydän Elmon laukkaan kunniakierroksella, ovat tunnelmani vieläkin paremmat – niin hyvät, ettei paremmasta oikeastaan väliä.

Fiia ja Elmo osa 27

[Fiia]

20. syyskuuta 2012

Sää on tänään yhtä epävakainen kuin Elmokin. Pikkuruinen alkeistuntilaistyttö yrittää istua keskellä satulaa ja puristaa ohjia rystyset valkeina, kun ruuna hänen allaan sykyilee suuntaan jos toiseenkin ja sade hakkaa raivolla maneesin kattoa. Poni ei tee laukkaspurtteja, ei hypi pois uralta eikä saa sen isompia kohtauksia, mutta kaikesta huomaa silti, että sillä on menossa syysvilli. Elmo kyttää nurkkia, pysähtelee vähän väliä, ja paksunevan karvan alla lihakset väreilevät jännittyneinä. Se tekee siistin pohkeenväistön uralta, kun pitäisi kävellä suoraan, ja väistää tötterön korvat suhteettoman kauhistuneesti pyörien. Tyttö on urheasti jaksanut ruunan hölmöilyä nelisenkymmentä minuuttia, mutta nyt hänen suupielensä alkavat kääntyä alaspäin ja ilme näyttää epätoivoiselta.

Anne huomaa saman.
”Hanna, haluaisitko, että otettaisiin lopputunniksi sinulle avustaja? Elmo näyttää vähän jännittävän, kun sataa näin paljon.”
Tyttö nyökkää ja pälyilee katsomoon päin. Nousen seisomaan, lasken fleeceloimen, johon olin kääriytynyt, katsomon laidalle ja menen ponin ja tytön luo. Elmo puhisee kylmiin käsiini ja säpsähtää välittömästi, kun kierrän sen vasemmalle puolelle ja otan kevyesti kiinni ohjasta.
”Moi”, tervehdin pikkutyttöä. ”Mun nimi on Fiia. Oon tässä vieressä, niin sun ei tarvitse huolehtia siitä, että poni on vähän innoissaan tänään.”
Hanna nyökkää tarmokkaasti, lyhentää ohjaa ja hoputtaa Elmon uralle. Ruuna on heti rauhallisempi, sen korvat painuvat kevyesti taaksepäin ja pää laskee hivenen.
”Otetaan vielä loppuravit!” Anne huutaa sateen yli. ”Reipasta ravia kaikki uraa pitkin. Pitkät sivut kevennetään!”

Kaikki neljä ponia siirtyvät kuuliaisesti raviin, vaikka siroluinen tummatukkainen tyttö Pellan selässä saakin todella käyttää jalkojaan, ennen kuin pieni harmaa suostuu hölkkäämään uraa pitkin. Elmo sen sijaan hyppää raville ensimmäisestä pohjemerkistä, mutta Hanna ei hermostu. Hän tarttuu harjaan ja keskittyy keventämiseen niin kovasti, että vaalealle otsalle muodostuu kaksi ryppyä. Muutaman kierroksen jälkeen Anne antaa luvan jarruttaa käyntiin ja antaa hevosille pitkät ohjat. Hanna on yhtä hymyä, kun hän taputtelee pärskivän ruunan kaulaa kaksin käsin. Loppukäynnit käveltyämme tyttö ohjaa Elmon tarkasti keskihalkaisijalle ja pysäyttää sen sentilleen keskelle maneesia. Anne vetää maneesin oven auki päästäen seuraavan tunnin ratsukot sisään.
”Hyvä tytöt, hienosti ratsastettu! Ensi viikolla jatketaan! Hannalla ja Hilmalla oli kiire mummolaan, joten jos Fiia ja Selena hoidatte hoitoponinne pois? Muistaakseni kumpikaan ei mene enää tänään.”
Minä nyökkään, ja Selena – pieni brunette, joka vastikään sai hoitajanpaikan – tulee katsomon puolelta ottamaan Pellan. Hanna nostaa oikeaoppisesti jalustimet, silittää nopeasti Elmon turpaa ja kiirehtii sitten ilmeisesti isosiskonsa perässä ovelle. Löysään satulavyötä ja annan ruunan hangata päätään selkääni. Se on jo täysin rento ja rauhallinen, oma itsensä. Sadekin on lakannut, toistaiseksi ainakin, sillä taivas on edelleen synkän tummansininen. Ulkona hämärtää, vaikka kello on vasta viisi. Oloni on hirvittävän syksyinen.

Minä ja Selena lähdemme poneinemme jo kohti tallia, kun muut alkeistuntilaiset vielä yrittävät saada jalustimia nostettua tai odottelevat epävarmoina avustajia. Pella kävelee hitaasti, ja minä ripeämmän Elmon kanssa tulen heidän rinnalleen.
”Me ei varmaan olla vielä juteltu? Mä olen Fiia”, esittelen itseni toistamiseen vartin sisään ja hymyilen pienesti.
Tyttö pyöräyttää päätään, ei olla juteltu ei. ”Selena”, hän kertoo nimensä reippaalla äänellä. ”Aloitin ihan vasta Pellan hoitajana.”
”Tervetuloa joukkoon. Toivottavasti viihdyt hoitajan täällä”, totean. ”Mä hoidin sitä ennen, Pellaa siis. Vaihdoin tähän ukkeliin kohta pari vuotta sitten.”
”Ai jaa”, Selena vastaa kiinnostuneena. ”Sitäpä en tiennytkään.”
Naurahdan. ”Siitä on kauan. Mutta harvinaisen huippu hoitoponi sulla on”, nyökäytän päätäni Pellaa kohden ja lisään virnistäen: ”Pidä siitä hyvää huolta.”
”Varmasti pidän”, Selena vastaa lämpöä äänessään ja kääntyy taputtamaan tammaa kaulalle. Kaksikko kääntyy kohti aittarakennusta, ja minä taas isoon talliin. Se on vielä hiljainen, mutta kohta vilskettä taas riittää, kun muut alkeistunnilla olevat ponit palaavat karsinoihinsa. Väsynein käsin riisun Elmolta varusteet. Olin ajatellut ratsastaa vielä tänään, mutta enää minun ei teekään mieli, kun ajattelen säätä, eilisten yöunieni pituutta ja kirjavuorta, joka odottaa minua kotona. Ylioppilaskirjoitukset ovat tehokkain koskaan keksitty keino poistaa ilo kaikesta, jopa ratsastamisesta, manaan mielessäni. Viime keväänä tilanne oli aivan sama, ja silloinhan lopetin Seppeleessä käymisen useammaksi kuukaudeksi. Niin ei tapahdu tällä kertaa, lupaan itselleni. Mutta lupaan myös sen, että ratsastaa ei ole pakko. Viime viikonloppuna voitimme ratsastuskoulumestaruuksien toisenkin osakilpailun, mutta kiellän itseltäni suorituspaineet.
”Ja sitä paitsi lahjattomat treenaa”, sanon puoliksi Elmolle, puoliksi itselleni ja painan hetkeksi otsani ponin otsaa vasten. Toivoisin, että kykenisin luottamaan omiin sanoihini ja siihen, että pärjään treenaamattakin. Niin kouluratsastuksessa kuin biologiassakin.

Fiia & Elmo osa 28

[Fiia]

25. syyskuuta 2012

Tiistai-iltana ehdin tallille vasta myöhään. Oikeasti minun ei pitänyt tulla ollenkaan, mutta kesken kaiken biologian lukemisen minusta alkoi tuntua, että tukehdun, ellen saa raitista ilmaa. Niinpä pakkasin laukun pikavauhtia, vaihdoin vaatteet ja viiletin jopollani matkaan. Kun saavun perille, ilta on jo pimeä ja Seppele valoineen näyttää harvinaisen kutsuvalta. Lasken pyöräni maahan ja pinkaisen sisälle. Jatko II –tuntilaiset ovat juuri hoitamassa ratsujaan pois. Mustahiuksinen Olivia, jolla on varovainen hymy ja kapeat jalat, paketoi suitsia Elmon karsinan edessä.
”Moi, miten meni?” kysyn tytöltä ja tervehdin ruunaa. Se etsiskelee viimeisiä heinänkorsia karsinan pohjalta eikä vilkaisekaan minua tietäen, etten kuitenkaan tuo sille tuliaisia.

Olivia huokaisee. ”Ei kovin erikoisesti. Elmolla oli hirveästi virtaa, se ei oikein olisi halunnut kuunnella. Mutta lopputunnista saatiin hyviä pätkiä.”
”No voi harmi”, totean myötätuntoisesti. ”Monet hevoset vähän piristyvät syksyn tullen, kun ilmat viilenee.”
Nuori tyttö naurahtaa pienesti. ”Niin, viime viikolla Reinokin oli ihan yllättävän reipas.”
Nyökkään virnistäen. ”Se on hyvä kuulla! Mutta hei, mä ajattelin lähteä kävelemään Elmon kanssa vielä, joten sen suitset ja harjat voi jättää tähän.”
”Okei”, Olivia nyökkää, nostaa satulan telineeltä ja lähtee viemään sitä varustehuoneeseen. Minä harjaan Elmon pikaisesti ja jätän sen sitten hetkeksi jatkamaan heinänkorsien metsästystä käydäkseni itse yläkerrassa.

Oleskeluhuoneesta kuuluu naurua ja puheensorinaa, mutta minä en mene sisälle saakka – tiedän, että jäisin sille tielleni. Niinpä suorin lokeroni luokse. Se on täynnä kaikenlaista roinaa, mutta tiedän, että olen joskus jättänyt lenkkarini Seppeleeseen. Ne löytyvät aivan pohjalta ja ovat pölyn peitossa, mutta muuten täysin käyttökelpoiset. Vaihdan tennarini lenkkareihin ja oikein tunnen, kuinka juoksufiilis valtaa mielen. Etsin vielä hyllyltä otsalampun, venytän sen pipon päälle ja suorastaan pompin takaisin alakertaan. Elmokin innostuu, kun minä hehkutan sille puoliääneen urheilun ihanuutta katsoessani sen kaviot ennen suitsimista. Olen päättänyt ottaa sille suitset pelkän riimun sijaan – ulkona kuitenkin on pimeää ja ruunalla taipumusta pieneen säpsyilyyn. Näin vältymme luultavasti vaaratilanteilta, kun pystyn pitelemään ponia paremmin, jos se päättää singota johonkin suuntaan.

Ulkona on kylmä ja metsässä oikeasti pimeä, mutta minä tunnen kyllä nämä polut. Luulisin ehtiväni juosta reilusti alle tunnissa kuusi, ehkä seitsemän kilometriä rauhallista hölkkää, ja suunnittelen reitin päässäni sen mukaan. Ensin kuitenkin kävelemme. Otsalampun valossa näen Elmon pystyssä sojottavat korvat ja värisevät sieraimet, kun se tarkkailee ympäristöään. Ruunan askel on joustava, ja kun tunnen lihaksieni olevan vähän vertyneet, hyppää se mielellään raville vierelläni. Aloitan hyvin hitaasti, mutta mieli tekee jatkuvasti painella kovempaa. Viileä ilma tuntuu hyvältä keuhkoissa, juoksu rullaa kevyesti ylämäkiinkin ja suorastaan tunnen, kuinka solut hengittävät – glykolyysi, sitruunahappokierto ja elektroninsiirtoketju, ylirasittunut pääni kommentoi. Glukoosi hajoaa ja energiaa purkautuu, hiilidioksidi työntyy kehosta ulos. Tuntuu tajuttoman hyvältä.

Vain yhden kerran Elmo säikähtää rasahdusta pusikosta ja säntää eteenpäin, mutta vaikka naru polttaa paljasta kättä, poni ei onnistu livahtamaan karkuun. Sen jälkeen ruuna saa juonen päästä kiinni ja hölkkää niin kuin minäkin, rauhallisesti ja onnellisena, vaikkakin vähemmän raskaasti hengittäen. Olemme jo kiertäneet takaisin tulosuuntaan ja hölkänneet hyvän matkaa tallille päin, kun maa muuttuu yhtäkkiä epätasaiseksi. En ehdi reagoida, ennen kuin jalka osuu pieneen kuoppaan, vasen nilkka sanoo kiitos ei ja taittuu ulkosyrjälle.

Elmo on kaikeksi onneksi järkevä ja pysähtyy heti, kun kaadun. Kipu iskee välittömästi ja voimalla, minä kiroan ja haalin sormistani kirvonneen riimunnarun takaisin käsiini. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että karkuuttaisin hoitohevoseni metsään. Elmo tulee katsomaan, miksi istun kuraisessa maassa, kun suoristan jalan ja tunnustelen nilkkaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näin käy: niinä vuosina, kun pelasin aktiivisesti jalkapalloa, oli vasen jalkani vähintään kerran vuodessa käyttökelvoton juuri nivelsiteiden takia. Nyt vamma ei ole paha, tiedän sen, kun kipu alkaa laantua eikä turvotus nouse heti. Ei tällä jalalla kuitenkaan kunnolla kävellä.

Kömmin pystyyn ruunasta tukea hakien. Tallille ei ole pitkä matka, alle kilometri varmasti. Jos minulla olisi kypärä, Elmo varmasti kantaisi minut urheasti kotiin, mutta nyt en ala leikkimään uhkarohkeaa. Vien toisen käteni ruunan selän yli riimunnaru kädessäni, otan toisella tukea harjasta ja lähden koikkelehtimaan eteenpäin. Poni on ihmeissään, se ei tajua miksi yhtäkkiä pitääkin kävellä hipihiljaa, mutta sitten se päättää ottaa sen uudenlaisena leikkinä ja etenee varovaisesti kanssani. Yllättävän nopeasti Seppeleen valot alkavat kajastaa edessämme, ja jo toisen kerran tänä päivänä olen suunnattoman iloinen ne nähdessäni.

Tallissa edistyneemmät junnut ovat ilmeisesti juuri tulleet tunnilta. Koikkelehdin Elmon kanssa ruunan karsinalle. Meitä vastapäätä Inkeri viihdyttää Pampua samalla kun Siirin ratsastaja riisuu tammalta varusteita, ja hän huomaa heti, ettei kaikki ole ihan kunnossa.
”Apua, mitä teille kävi”, lyhyt tyttö kysyy huolissaan.
Yritän hymyillä. ”Kompastuin”, kuittaan lyhyesti. ”Viittisitkö mitenkään ottaa Elmon? Pitäisi ehkä saada kylmää tälle kintulle.”
”Tietty”, Inkeri vastaa heti ja jättää Pampulan kanssa seurustelun sikseen ottaen Elmon narun. Minä lähden pomppimaan kohti portaita. Puolimatkassa yhytän Jecun, joka auttaa minut yläkertaan. Matkalle ehdin selittää tiivistetysti nivelsiteiden irtisanoutumiseen johtaneen tapahtumasarjan. Blondi on onneksi yllättävän ensiaputaitoinen, eikä minun tarvitse tehdä oleskeluhuoneessa muuta kuin levähtää selälleni lattialle ja nostaa jalka nojaamaan sohvaa vasten. Jeccu käskyttää kahvikupin kanssa seurustelevan Danielin etsimään kylmäpussin ja joustositeen. Niiden ilmestyttyä paikalle nainen auttaa paketoimaan nilkkani ja painaa kylmäpussin ulkosyrjälle. Jomotus helpottaa heti.

”Oisit soittanut jonkun hakemaan sut sieltä metsästä”, Jeccu toteaa.
Minulla oli puhelin mukana, ihme kyllä, mutta tietenkään sitä ei tajua käyttää silloin, kun olisi oikeasti tarvetta. Virnistän. ”Elmo oli oikein hyvä kävelykeppi.”
”Varmasti joo”, nainen tuhahtaa.
”Mutta puhelimesta puheen olleen, pitää varmaan soittaa joku hakemaan mut kotia”, muistan ja ajattelen jopoani. ”Onneksi meillä on kotona kepit edellisen äksidentin jäljiltä, pääsee hyvin könkkäämään ylioppilaskirjoituksiin aamulla.”
”Sekin vielä!” Jeccu pyörittää päätään.
Minä kaivelen puhelimeni taskusta ja soitan isälle. Hän lupaa tulla vartin päästä. Pitäisi käydä vielä kiittämässä Elmoa, mutta portaiden alashyppiminen tuntuu ylivoimaiselta ajatukselta. Voisinkohan sittenkin jäädä tänne asumaan muutamaksi päiväksi?

Fiia ja Elmo osa 29


Syys-merkki ansaittu syksyisestä suorituksesta:

~Anne

[Fiia]

30. elokuuta 2012
Seppeleen 5-vuotisjuhlat

Ihmiset taputtavat kuin hienommankin suorituksen jälkeen, kun me enemmän tai vähemmän vapaaehtoiset hoitajat hoitohevosinemme asetumme siistiin kaartoon maneesin keskelle ja laskeudumme kutakuinkin samaan aikaan alas. Hyvin vapaamuotoinen ratsastusnäytös on takana, ja täytyy sanoa, että olen aika tyytyväinen Elmoon. En ole ihan varma, mikä oli meidän funktiomme näytöksessä, joten päätin esitellä toivottavasti siistiä perusratsastusta ja ottaa sen harjoituksen kannalta. Elmo teki todella upeita raviväistöjä ja tasapainoisia vastalaukkakaarteita, vaikka luultavasti suurin osa katsojista ei edes tunnistanut, kumpaa laukkaa hevonen menee tai kumpaa sen pitäisi mennä. Isompi yleisö sopii ruunalle selvästi hyvin: sen askeleessa oli toden totta normaalia enemmän pontta koko näytöksen ajan.

Ihmiset alkavat valua maneesista ulos. Kentällä alkaa pian talutusratsastus, jossa Elmonkin on kannettava kortensa kekoon, mutta vuorot on onneksi porrastettu eikä meillä ole ihan vielä kiire. Nostan jalustimet ylös, löysään satulavyötä ja taluttelen muiden mukana ponia jokusen kierroksen. Näytöksessä kun emme luonnollisestikaan esitelleet oikeaoppisia loppukäyntejä. Hypänneet ratsukot jäävät vielä hetkeksi kävelemään, kun me vain sileällä työskennelleet päätämme yhteistuumin lähteä jo tallille. Heitän Elmon hetkeksi karsinaan ja lähden metsästämään ruokaa. Makkaran tuoksu houkuttelee minut katoksille, jossa Jaakko tarjoilee purtavaa halukkaille. Otan pahvimukin ja valutan siihen kahvia. Nestenoro on onnettoman pieni.

”Onks tää koje rikki vai kahvi lopussa?” kysyn Jaakolta ja kopautan kannua. Ei vaikutusta.
”Kahvi lopussa”, Jaakko toteaa kepeästi.
”Pitäiskö asialle tehdä jotain?” kohotan kulmakarvojani ja hörppään vain puolilleen täyttyneestä mukista kahvia.
”Todennäköisesti”, mies jatkaa ihan yhtä huolettomasti, ojennellen makkaroita paperiin käärittynä oikealle ja vasemmalle. Viesti on aika selvä: tee asialle jotain.
”Hyvä on, hyvä on”, huokaan ja vilkaisen kelloa. Kaksikymmentä yli. Kai minä nyt yhdet kahvit ehdin käydä yläkerrassa keittämässä, ennen kuin on vuoroni marssia kentälle viihdyttämään pieniä kävijöitä Elmon kanssa. Nappaan termoskannun kainalooni ja lähden puikkelehtimaan kohti tallia ja oleskeluhuonetta. Heti kun olen kääntynyt kannoillani, näen kuinka Jaakko nostaa pöydän alta toisen ison termoksen esille. No, kai minä kahvini saan myöhemminkin.

Yläkerrassa kaksi kahvinkeitintä pitää täysiä pannullisia lämpimänä. Britta lappaa keksejä lautasille, muuten oleskeluhuone on ihanan hiljainen pihan vilinään verrattuna.
”Hyvä kun tulit”, tyttö toteaa. ”Kahvit on siinä valmiina. Mä pistän heti lisää tulemaan, niin on valmiina, kun se taas loppuu. Ihmisiin uppoaa ihan tajuttomat määrät kahvia!”
”I know”, naurahdan. Kaadan kahvipannulliset termariin ja lähden sitten raahaamaan ei-enää-niin-kevyttä kannua katoksille. Ojennan sen Jaakolle.
”Tostakin loppui”, mies sanoo nyökäten toista termoskannua kohden.
”Mä en kyllä nyt mitenkään ehdi”, puuskahdan. ”Oon jo myöhässä talutuksesta… mutta hei! Loviisa!”
Tyttö maleksii lähistöllä vähän toimettoman oloisena – vaan ei kauan. Hän suostuu ottamaan kahvirumban tehtäväkseen, ja minä painallan puolijuoksua Elmon karsinalle.

Ruuna vaikuttaa hiukan tyytymättömältä joutuessaan taas hommiin, mutta lapsia ponin yrmeys ei haittaa. He taputtelevat innosta hihkuen Elmon tummaa turpaa ja selässä istuessaan pitävät ruunan pystyharjasta kiinni sormet valkoisina. Osa lapsista ei puhua pukahda, kun juttelen Elmosta tai Seppeleestä tai kyselen onko kivaa, mutta osa selittää innoissaan, kuinka Elmo on maailman paras poni tai kuinka tämä on jo heidän kolmas kertansa hevosen selässä. Minua hymyilyttää väkisinkin. Hyvä, että kasvamassa on taas uusi sukupolvi ihania pieniä heppatyttöjä ja –poikia.
”Sinä saatkin olla viimeinen, joka ratsastaa tänään Elmolla”, hymyilen vajaan tunnin päästä nostaessani pienenpienen tytön, jolla on luonnonpunainen tukka, ruunan satulaan. Lapsi ottaa kiinni ohjasta ja harjasta ja maiskuttaa asiantuntevasti. Elmo siirtyy korviaan heilautellen käyntiin.
”Oletko sä ratsastanut ennen?” kysyn tytöltä puoliksi häneen päin kääntyneenä. Tyttö nyökkää tarmokkaasti.
”Joo. Miusta tulee isona kenttäratsastaja.”
”Vai niin!” naurahdan. ”Sepä hieno juttu.”
Kierroksen jälkeen nostan tytön pois Elmon selästä. Lapsi taputtaa ponia lavalle ja juoksee sitten letti heiluen äitinsä luo. Saattaa olla että kuvittelen, mutta olen kuulevinani, kuinka hän aloittaa heti mankumisen: äiti mie haluan ponin, voidaanko ostaa poni? Hymähdän - aivan kuin minä pienenä.

Fiia ja Elmo osa 30

[Fiia]

2. lokakuuta 2012

Tuulee. Lehdet pyörivät maassa keltaruskeana sekamelskana, muutama takertuu hiuksiinkin. Parkkipaikalla on yllättävän paljon autoja – luulisi, ettei puoli kahdelta iltapäivällä kukaan ole vielä tullut odottelemaan illan ratsastustuntia. Tallin oven aukaistessani tajuan samassa, että on tiistai. Se tarkoittaa vammaisratsastustuntia. Tunnelma sisällä on tavallistakin innostuneempi – osalle näistä lapsista ratsastus voi olla ainoa tunti viikossa, kun he pääsevät liikkumaan ilman pyörätuolia. Tervehdin kaikkia kuuloetäisyydellä olevia yhteisesti niin pirteästi kuin puoli tuntia sitten heränneenä kykenen, vien tavarani yläkertaan ja käyn vilkaisemassa tuntilistat. Elmo menee neljältä ja kuudelta, eli periaatteessa ehtisin ratsastaa sen nopeasti, mikäli haluaisin.

Päätän kuitenkin kysyä ensin Annelta, tarvitaanko vammaistunnilla apua. Kaikilla lapsilla on vanhempi tai molemmat mukana, hiukan vanhemmilla todennäköisesti henkilökohtaiset avustajat. Silti talliympäristössä on yleensä hyvä, että apukäsiä on useammat, ja joku, joka tuntee hevosen ja tietää, miten juuri se yksilö yleensä reagoi. Ainakin Jennyfer ja Ansqu näkyvät puuhastelevan yhdessä ratsastajan kanssa hoitohevosensa parissa ja tilanne näyttää koordinoidulta, mutta vedän silti Tiiaa satuloivaa Annea hihasta.

”Meillä taitaa olla kaikilla jo avustajat”, Anne vastaa kysymykseeni ja taputtaa läiskikästä pikkutammaa kaulalle. ”Mene vain ratsastamaan.”
”Okei”, nyökkään. ”Pyörittelen ponia vähän kentällä, te varmaan olette maneesissa?”
”Jep!”

Elmo seisoo tarhassa häntä tuulta päin vähän Bonniesta ja Vennasta erillään. Vihellys kantaa ilman halki sen korviin pienellä viiveellä, sitten poni kääntyy. Sen sieraimet värisevät, ja se lähtee tarpomaan portille. Seppeleen tarhat ovat onneksi suhteellisen hyvässä kunnossa jatkuvista sateista huolimatta, mutta on silti mukava, että Elmo tulee useimmiten luokse eikä minun tarvitse luistella lätäköitä väistellen hakemaan sitä. Etenkään nyt, kun vasen nilkkani on edelleen tukisiteessä ja ajoittain kipeäkin. Rapsutan ruunan otsaa kynnenaluset mustiksi.

Harjaan Elmon nopeasti. Poni vaikuttaa samalla tavalla uneliaalta kuin minäkin. Siinä missä minulle tuottaa vaikeuksia jaksaa kiskoa satulavyötä tarpeeksi kireälle, ruunalle korvien luimistaminen vaikuttaa ylitsepääsemättömältä. Se tyytyy näyttämään happamalta ja nakkelemaan niskojaan. Saatuani Elmolle suitset päähän vaellamme perätysten kentälle. Se on märkä, mutta ei järjettömän kurainen eikä liukkaan oloinen. Ruuna lähtee halukkaasti kävelemään, minä kiskon hupun kypärän päälle.

Alkukäyntien jälkeen keräilen ohjat ja pyydän Elmon raviin. Teen loivia kaarevia uria, taivuttelen ponia, haen sitä edestä kevyeksi ja kyljistä pehmeäksi. En kerta kaikkiaan jaksa nyt harrastaa Vakavasti Otettavaa Kouluratsastusta ja treenata yksittäisiä temppuja, vaikka ehkä pitäisi. Olen nimittäin ilmoittautunut ratsastuskoulumestaruuksissa myös luokkaan helppo A, ja seuraavat osikset ovat heti viikonloppuna. Olen kuitenkin päättänyt lähteä Lagerianiin sillä ajatuksella, että menemme tekemään parhaamme – ja se saa riittää. Kaksi voittoa on enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa.

”Vaikka eihän me häviämäänkään olla sinne menossa”, jatkan ajatusta ääneen Elmolle. Ruunan sisäkorva kääntyy taaksepäin, se kuuntelee tarkasti. Nostan laukan. Nosto on siisti, rauhallinen, rento. Poni laukkaa kevyesti, lennättää mutapaakkuja taaksemme ja pysyy pienellä kuolaintuella. Että minä olenkin siitä ylpeä! Ei siitä kuitenkaan niin kauaa ole, kun en edes tiennyt, miltä tuntuu, kun Elmo liikkuu peräänannossa, on rehellisesti läpi ja antaa itsestään edes kuusikymmentä prosenttia.

Laukattuani molempiin suuntiin tiivistän istuntaani ja ohjastuntumaa hiukan, pyydän ponia lyhenemään, tulemaan paremmin alle. Teen muutaman raviväistön ja yhden peruutuksen, ratsastan lävistäjän lisätyssä ravissa ja jarrutan Elmon sitten käyntiin. Annan ruunalle pitkää ohjaa. Se tuntuu jo pirteämmältä ja minäkin olen herännyt koeviikkohorroksestani. Pohjoinen tuuli on edelleen ärhäkän puuskittaista, mutta ei sada. Elmo on mahaa myöten märässä hiekassa. Sitä taitaa odottaa oikein kunnon koipien pesuoperaatio.

Fiia & Elmo osa 31

[Fiia]

29. syyskuuta 2012
Maastoestetunti

Aamupäivä on upea, luonto syksyinen mutta kaikeksi onneksi kuiva. Aurinko paistaa matalalta ja saa ponivoittoisen hevosjoukon alkutalvikarvan kiiltämään. Päivä ei kerta kaikkiaan voisi olla parempi maastoestetuntia ajatellen. Yhdeksänpäinen porukkamme asettautuu Annen ohjeiden mukaisesti vapaaseen jonoon. Minä kiilaan heti johtoponi Januksen ja sitä seuraavan Humun taakse, sillä Elmo tuntuu pirteältä ja jäisi varmasti mieluummin tallille kuin kuhnuroisi pikkuponien perässä.

Elmo hakeutuu alkuraveissa kuolaintuntumalle ja ravaa pitkällä lennokkaalla askeleella samalla tehokkaasti puhisten. Pidän sen tiukasti ohjan ja pohkeen välissä, teen puolipidätteitä mutta ratsastan samalla takaosaa aktiivisesti. Ruuna jää kuuntelemaan apuja ja keskittyy niihin enemmän kuin ympäristöön, mikä saa minut rentoutumaan ja nauttimaan reippaasta alkuverryttelystä. Pellolla saavuttuamme Anne lähtee ensimmäisenä tarkistamaan reitin, me muut jäämme odottelemaan. Pyöritän Elmoa ympyrällä molempiin suuntiin käynnissä ja ravissa, kunnes pohjeavut menevät rehellisesti läpi ja poni taipuu halukkaasti banaanin muotoiseksi.

”Kaikki hyvin, radan pohjakin on kunnossa”, Anne kertoo kurvattuaan Januksen kanssa takaisin paikan päälle. Hän lähettää Humun ensimmäiseksi matkaan, ja sitten on minun ja Elmon vuoro. Ruuna tekee siistin laukannoston käynnistä, pysyy kaksi ensimmäistä askelta lyhyessä laukassa, ja pidentää sen sitten tasaiseen harjoituslaukkaan luvan saatuaan. Poni tuntuu hyvältä, mutta kuten aavistelinkin, ensimmäisen esteen nähdessään se unohtaa kokonaan kaiken muun. Annan Elmon venyttää laukkaa, pidän kevyen ohjastuntuman ja painon kokonaan jalustimilla. Liike rullaa hyvin, ponin pienet korvat ovat pystyssä, ja se lähtee hyppyyn täsmälleen oikeasta kohdasta.

Puunrunkoesteiden välin Elmo painaa aika kovaa, ja sen hypättyä toisen esteen joudun tekemään muutaman terävämmän pidätteen saadakseni sen takaisin hallintaan. Ruuna pärskii ja nyppii ohjaa, sillä on selvästi paljon energiaa, mutta se malttaa kuitenkin kuunnella ja jarruttaa takaisin peruslaukkaan. Tukkipystylle hyppy on jokseenkin liioiteltu ja sen jälkeen Elmo nakkaa säälittävän pienen ilopukin, joka ei juuri onnistu horjuttamaan tasapainoani. Banketille joudun ratsastamaan ponia vähän eteen – se katsoo uutta estettä selvästi vähän jännittyneenä ja lähestyy sitä muutaman kiemuran kautta. Rohkeasti Elmo kuitenkin pomppii portaat ylös, ja alashypyn jälkeen se on jo selvästi rauhallisempi – ehkä suurimmat höyryt jäivät jo alkuradalle.

Muurille mennessä minäkin alan toden teolla nauttia hyppäämisestä. Elmo tuntuu varmalta, eikä sen kanssa tarvitse pelätä turhia kieltoja tai muuta sähläystä. Meneehän se aika kovaa, mutta vaikka minulle tulisikin hetkellinen blackout enkä tietäisi enää mitä tehdä, pääsisimme ponin avustuksella silti radan loppuun. Tavoitteenani ei kuitenkaan ole radasta selviäminen vaan sen suorittaminen siivosti, hyvällä sykkeellä ja sopivalla laukalla. Niinpä lyhennän ohjaa pykälän, ratsastan tosissani, ohjaan Elmon keskelle risuestettä ja siitä veneelle ja pituusesteelle. Veneen ruuna ylittää isolla loikalla, mutta renkaita se katsoo hetken ennen kuin ponnista kaukaa yli.

Hengästyneenä ravaan muiden luokse ja annan Elmolle vähän pidempää ohjaa. Rata sujui hyvin viimeaikaisten hyppykertojeni määrä huomioon ottaen, mutta paljon on vielä korjattavaakin. Poni saisi pysyä paremmin tasaisessa temmossa, omat jalkani voisivat kestää etenkin isommissa hypyissä paremmin paikallaan ja ohjastuntuman tulisi olla joustavampi. Niitä asioita lähden korjaamaan toisella kierroksella käveltyämme sen aikaa, että loput saavat suoritettua ensimmäisensä. Nyt päätän ensimmäistä estettä lähestyessämme temmon, jossa aion pysyä koko radan parhaani mukaan. Elmo ei ole ihan samaa mieltä, mutta lopulta keskustelu kääntyy voitokseni ja saan tahtoni läpi. Toinen kierros on huomattavasti sujuvampi kuin edellinen, ja yllätän itsenikin kun ajattelen, että tätä on pian päästävä tekemään lisää. Jos ei ennen lumien tuloa, niin vähintään ensi keväänä!

Fiia & Elmo osa 32

[Fiia]

10. lokakuuta 2012

Voi että minä tunnenkin olevani niin aikuinen, niin aikuinen! Jopon tai hevosen sijaan alla rullaa vanhanmallinen, pieni ja ruma mutta ketterä ja kompakti Fiat Bravo - kuinkas muutenkaan. Ja kun vähän haparoivan tallimatkan jälkeen onnistun parkkeeraamaan Seppeleen pihaan täysin onnistuneesti, voisin haljeta ilosta, ylpeydestä ja onnesta. Hei hei, talli- ja koulumatkat jäätävässä sateessa, tuulessa ja tuiskussa! En ole mitenkään hirveän ihastunut ajatukseen vanhenemisesta, mutta täytyy myöntää, että on ihan mukava olla kahdeksantoista.

Kovin rankkoja bileitä en jaksanut kotona järjestää, mutta kyllä kropassa silti viikonlopun jäljiltä tuntuu, että juhlittu on ihan riittävästi. Sen lisäksi maanantaiset ratsastuskoulumestaruudetkin verottivat osansa. Syksyinen, viileä mutta ei vielä kylmä ilma tuntuu hyvältä keuhkoissa. Alkuilta on pilvinen, mutta ei sada. Vaellan sisälle talliin. Osa hevosista on vielä ulkona, osa tunnilla - talli on hiljainen, eikä ihme, onhan kello kuitenkin vasta vähän yli kolme. Ainoastaan Topi seisoo sisällä loimi päällään; joku on varmasti käynyt ratsastamassa sen äskettäin. Ilmoitustaululta tarkistan Elmon tunnit. Poni on töissä nyt ja seuraavankin tunnin, joten minulla ei ole juurikaan tehtävää. Voisin ehkä puhdistaa varusteita tai tehdä muuta yleishyödyllistä. Päätän kuitenkin poiketa ensin oleskeluhuoneessa.

Minulla on jalka jo ensimmäisellä portaalla, kun kuulen iloisen tervehdyksen takaani. Käännyn ympäri tunnistamatta ääntä. Se on ehkä ihan ymmärrettävää - hoitajahakujen päätyttyä porukkaan on tullut nopeasti paljon uusia kasvoja, ja hengailijatkin vaihtuvat niin tiuhaan, etten mitenkään ehdi oppia tuntemaan kaikkia. Korvat luimussa karsinassaan nököttävää Bonnieta harjaavan blondin tytön olen kuitenkin jo tavannut, ja nimikin palaa mieleen sekunnin jälkeen.

"Moi, Salma", tervehdin hymyillen ja vedän jalkani takaisin portaalta. "Miten Bonnien kanssa on alkanut?"
Menen lähemmäs karsinaa, nojaan oviaukkoon ja taputan kimoa pikkutammaa lavalle. Se ei ole ihan minun tyyppiäni, mutta silti niin upea, että toivon totisesti sen löytäneen Salmasta pitkäaikaisen kumppanin. Juttelen tytön kanssa muutaman minuutin, kevyesti hevosista ja jonkun sanan koulusta, ja lähden sitten yläkertaan.

Noustessani portaita hitaasti ajattelen uusien hoitajien sijaan vanhoja naamoja. Bonnien ensimmäistä sponssiratsastajaa Claraa, josta ei vuodenvaihteen jälkeen ole kuulunut mitään - kaipa tyttö on Ruotsissa vieläkin. Josefiinaa, jonka voin niin elävästi kuvitella ratsastamaan jänteviä huntereita Irlantiin. Lynniä, jota ei onneksi tarvitse surra eikä ikävöidä. Me kun törmäilemme jatkuvasti ravitallilla etenkin nyt, kun blondi auttaa minua Svanten ratsastuksessa silloin tällöin. Ja sitten, astuessani viimeiselle portaalle: Alinaa. Rakas punapää on laitellut joskus viestiä, on edelleen niin tajuttoman tärkeä, mutta onhan kaikki muuttunut siitä, kun vuosi oli 2008, minä kolmetoista ja ihan kaikki mahdollista.

En tiedä. Ehkä minä palaisin vanhoihin aikoihin, jos voisin. Ehkä en. Paljon oli hyvin silloin, mutta paljon on hyvin nytkin. Tietyistä ihmisistä, hevosista ja asioista olen joutunut päästämään irti, mutta niinhän sitä tehdään - luovutaan jostakin, että voidaan saata jotakin muuta tilalle. Meillä Seppeleessä on nyt mielestäni hyvä, aktiivinen hoitajaporukka, ja Anne pyörittää koko härdelliä varmoin käsin. Saahan sitä ikävöidä ja kaivata ollutta ja mennyttä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että mitään niistä ajoista en tule saamaan takaisin.

Avaan oleskeluhuoneen oven. Sisällä on iloinen kasa hoitajatyttöjä ja -poikia sulassa sovussa. Jos minun äänessäni porukkaa tervehtiessäni onkin vähän alakuloa, kukaan ei sitä huomaa tai huomio - minua otetaan vastain pirtein huudahduksin. Pipsa kaataa minulle kupillisen teetä ja Robert tarjoaa yhden eväskekseistään. Jokunen onnittelee vielä viime viikolla olleen syntymäpäivän johdosta, vaikka en sitä erityisesti ole mainostanutkaan.

"Kohta on perjantai", Inkeri toteaa yltiöpositiivisesti, kun ottaa huomioon että on keskiviikko. "Mitä te meinasitte tehdä viikonloppuna?"
"Mä ajattelin, että voisin kokeilla hypätä Patronilla sunnuntaina", Mappe vastaa.
Anthon parantaa ryhtiään sohvan pohjalla. "Mä voisin tulla mukaan Taigalla?"
"Joo, kivaa", Mappe ilahtuu.
Keskustelu valuu uusille urille ja minä vaivun puoliksi mietteisiini, keskittyen vasta vähän jäähtyneen teen hörppimiseen. Minä olen viikonloppuna lähdössä mummolaan ja syyslomalla aion nukkumisen lisäksi myös tulla Seppeleen palkintoleirille. Luvassa on varmasti paljon hauskaa, maltan tuskin odottaa!

Puoli neljän maissa osa porukasta alkaa nousta ylös ja valua kohti ovea ja alakertaa, ilmeisesti laittamaan tunnille meneviä hevosia kuntoon. Minulle tuskin on siinä puuhassa mitään tekemistä, mutta päätän lähteä lopultakin puhdistamaan niitä varusteita. Satula ja suitset Elmolla on toki päällään tunnilla, mutta kerään mukaani harjat, suojat ja martingaalin sekä muuta pientä. Saan seurakseni Loviisan ja Odelien. Päätämme mennä ulos katoksille. Käyn hakemassa sankollisen lämmintä vettä, tytöt keräävät meille sienet ja satulasaippuat. En pese Elmon harjoja, mutta puhdistan ne muuten huolella, ja suojat sekä nahkavarusteet saavat täyden käsittelyn. Seurassa homma sujuu mukavasti joskaan ei kovin nopeasti. Silti olemme valmiita ennen viittä.

"Mennäänkö katsomaan lopputunti?" Loviisa ehdottaa, kun olemme siivonneet jälkemme.
Odelie vastaa: "Mennään vaan."
Minäkin nyökkään. "Mulla on ehkä lakritsipussi tuolla autossa... Oottakaas hetki."
Pikku-Bravon takapenkin alta löytyy kuin löytyykin avaamaton pussi karkkia. Se seuranamme lähdemme kohti maneesia syystuulen puhaltaessa hiukset sikin sokin.

Fiia & Elmo osa 33

[Fiia]

17. lokakuuta 2012
Palkintoleiri, ilman satulaa -tunti

Elmo katselee minua ilkikurisesti. Se näyttää tasan juuri siltä, että tänään se ei anna minun pysyä selässä. En yhtään epäile, etteikö ruuna onnistuisi aikeissaan: en ole mennyt ilman satulaa ikuisuuksiin, eikä Elmon jokseenkin epämiellyttävä selkä yhdistettynä tehokkaasti etenevään poniraviin ole se mukavin yhdistelmä. Kaikeksi onneksi olen kuitenkin kakkosryhmässä, jonka on määrä ratsastaa itsenäisesti kentällä sillä aikaa kun ykkösryhmä treenaa opetuksen kanssa, ja vasta sitten pääsemme Annen valvovan silmän alle. Tunnissa ehdin todennäköisesti totutella sen verran, ettei Anne näe kaikista pahimpia räpellyksiäni.

Kiellän kuitenkin itseäni lähtemästä liikkeelle luovuttaja-asenteella, kiinnitän kypärän ja tarraan Elmon pystyharjaan. Selkään hyppäämiseni muistuttaa enemmän kipuamista kuin sulavaa inkkariloikkaa, mutta loppujen lopuksi keikun ponin selässä heti ensimmäisen yrityksen jälkeen. Pienempänä tehty treeni ei ole siis mennyt hukkaan. Elmo lähtee vähän haparoiden liikkeelle: se tuntuu olevan epävarma siitä, pysynkö selässä, jos se liikahtaa edes puoli senttiä. Vielä tasapainoni ei kuitenkaan ole niin huono, vanhenemisesta huolimatta, ettenkö pystyisi käynnissä istumaan kyydissä. Annan Elmon kävellä haluamaansa vauhtia uraa pitkin enkä yritäkään ottaa vielä ohjaa käteen. Tunnustelen ruunan askelia, pyydän sitä pohkeella pehmenemään jalan alta, taivutan kevyesti kulmiin ja yritän löytää rentoa, luonnollista asentoa.

Se asento löytyy yllättävän nopeasti, ja uskallan kerätä ohjia ilman pelkoa siitä, että jäisin roikkumaan niihin tasapainon puutteessa. Teen muutamia voltteja, kaarevia uria ja temmonvaihteluita käynnissä. Kentällä luulisi olevan ahdasta, kun meitä kuitenkin kahdeksan samaan aikaan, mutta sopu antaa sijaa, ja kaikilla on onneksi väistämisvelvollisuudet muistissa. Toistaiseksi olemme kaikki pysyneet selässä ja jokaisen ratsastajan kasvoilla loistaa hymy – shettisratsastajilla vähän tuskaisempi kuin muilla, mutta kuitenkin.

Kun Elmo alkaa tuntua mukavalta ja vastata nopeasti apuihin, uskallan siirtää sen raviin. Ruuna kiirehtii eteenpäin kohti edellämme heiluvaa Bonnien valkoista häntää, eikä minun jännittynyt istuntani juuri auta asiaa. Saan kuitenkin ponin käännettyä pääty-ympyrälle ennen konfliktin syntyä ja pyörittelen sitä siinä, kunnes Elmo ja minä rentoudumme molemmat. En keskity kuolaintuntumaan, tahtiin enkä poljentaan vähimmässäkään määrin – minulle on tärkeintä, että poni kuuntelee niin pidättäviä kuin eteen ajaviakin apuja eikä sykyile joka suuntaan. Silloin molemmilla on kivaa.

Tunnin ensimmäinen tippuminen nähdään, kun Anthon rohkeana pyytää Taigalta laukkaa. Ponitamma käyttää hyväksi havaittua keinoa saada ratsastaja maan pinnalle: pysähdys suoraan laukasta ja pää alas. Tippuminen näyttää suhteellisen vaarattomalta, mutta ratsastan silti lähemmäs.
”Eihän varmasti sattunut?” varmistelen Salman kanssa, mutta poika vain pyörittelee päätään naurun lomassa ja on takaisin selässä ennen kuin ehdin ruveta hössöttämään sen enempää.
Anthonin korkattua tippumistilastot minäkin rohkaistun ottamaan muutaman pätkän laukkaa. Elmon laukka-askel ei ole pyöreää nähnytkään, mutta en anna sisäisen kouluratsastajan ottaa valtaa, vaan annan ponin liikkua omassa hyvässä tahdissaan. Minä keskityn siihen, että pysyn kyydissä kädet ja jalat paikallaan. Loppujen lopuksi en ole edes lähellä tippumista – en ainakaan ennen, kuin päätän ratsastaa loppukäyntien aikana hetken aikaa sivuttain. Ei tarvita kuin yksi pieni kompastuminen Elmon taholta, ja huomaan olevani polvillani maassa.
”Kakkua!” Inkeri riemastuu.
Minä nousen ylös ja metsästän käyntiä jatkaneen ruunan kiinni. Lennätän itseni takaisin selkään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ja nyt se sujuukin helpommin kuin ensimmäisellä kerralla.
”Ei tuota laskettu”, virnistän. ”Se oli hallittu laskeutuminen.”

Väitteeni ei ihan mene läpi, mutta siirrymme pian kakkuaiheista pohtimaan leirin ohjelmaa. Menossa on vasta ensimmäinen päivä, ja jäljellä on vielä neljä. Paljon ehtinee tapahtua, toivottavasti ei kuitenkaan enää putoamisia – tai ei ainakaan vakavia.
”Huomenna mennään varmaan maastoon”, Mappe arvelee pikku-Patronin selässä.
”Hyppääminenkin voisi olla kivaa”, Taru miettii.
”Mä haluaisin mennä kunnolla koulua”, minä ilmaisen mielipiteeni. Syksyn myötä kiinnostukseni kouluratsastusta kohtaan vain on noussut. Vaikka olen kyllä samaa mieltä muiden kanssa siitä, että välillä pitää irrotella kunnolla ja liikkua myös mukavuusalueen ulkopuolella. Siellä taidankin viettää seuraavan tunnin, sillä kirkkaasti valaistuun maneesiin jonossa ratsastaessamme meitä odottaa puomit laukkavälein. No, ei haasteita ilman hupia: siispä stressaamisen sijaan tarraan toisella kädellä pystyharjaan ja odotan, mitä tuleman pitää!

Fiia & Elmo osa 34

[Fiia]

18. lokakuuta 2012
Palkintoleiri, yömaasto

"Yää, täällä on kylmä", ovat ensimmäiset sanat, jotka saan ulos suustani kun mökkiporukkamme astuu ulos Jaakon yksiöstä. Ulkona on säkkipimeää ja minua väsyttää enemmän kuin aamulla herätessäni, vaikka kello ei ole käytännössä vielä mitään.
"Kyllä se siitä lämpenee kun tarvotaan karanneiden hevosten perässä pitkin metsiä", Reega ennustaa pahaneteisellä äänellä.
"Teidän muiden hevoset sentään erottuvat pimeässä", huokaan.
"Vähän seikkailumieltä nyt", Linnea käskee pirteällä äänellä. "Ei tällaista ihan joka päivä tehdä."
Otamme tytön neuvot kuuleviin korviimme ja lähdemme loppujen loppuksi yllättävän reipppaasti tallia kohden. Toimiston edustalla Anne jakelee heijastinliivejä ja lamppuja nuoremmille, ja me liitymme jonon jatkoksi.

Viriteltyämme aikamme lamppuja kypäriin ja liivejä takkien päälle hajaannumme hoitamaan hevoset lähtökuntoon. Elmo on pyörinyt puruissa, mutta kaikeksi onneksi ne lähtevät sen kuivasta jo selvästi pörröisemmästä karvasta helposti pyyhkäisemällä. Ruuna vaikuttaa hivenen happamelta, kun se huomaa, etten olekaan tuomassa sille heinää.
"Häntä pystyyn, ukkeli", hymyilen ponin jurotukselle. "Mennään seikkailemaan."
Elmo ei vaikuta sen reippaammalta, mutta minä alan jo innostua. En edes muista, milloin olen viimeksi ratsastanut yöaikaan. Kai se olisi joku kerta nuorempana ratsastusleirillä, ehkä silloin kun kävin vielä muiden tallien kesä- ja talvileireillä. Viime vuodet Seppeleen leirit ovat riittäneet mainiosti - on helppoa, kun ei tarvitse sopeutua uusiin hevosiin ja opettajiin leirikavereista puhumattakaan. Seppeleeseen on aina helppo tulla ja keskittyä nauttimaan vain monipuolisesta ja laadukkaasta ohjelmasta.

Kymmenen aikaan olen saanut Elmon satuloita ja suitsittua, ja talutan sen muiden perässä tallipihalle. Kiristän satulavyötä ja ponnistan selkään lyhennettyäni jalustimia muutamalla reiällä. Elmo mulkoilee Britan alla steppailevaa Hyperionia ja seisoo rauhassa paikoillaan sen aikaa, että räpellän lampun päälle. Se onkin astetta himmeämpi yksilö, mutta onneksi kahdeksantoista hevosen letkasta ei ole helppo eksyä. Anne antaa ohjeita pimeässä ratsastamiseen ja painottaa sitä, että hevoset kyllä tuntevat nämä polut. Lähdemme matkaan pienempää polkua pitkin. Elmo kuuntelee korvat pyörien metsän ääniä, mutta minä luotan siihen, ettei se lähde Bonnien takaa mihinkään vaikka vähän jänskättäisikin.

Isommalle metsätielle päästyämme siirrämme hevoset raviin. Elmo tuntuu pirteältä ja innokkaalta, mutta kuuntelee pidätteitä ja toimii hipaisunäppäimillä muutenkin.
"Otetaan käynti", Anne huutaa ja letkasta toistetaan käsky säännöllisin väliajoin. "Mennään polulle taas. Varokaa oksia!"
"Niin mitähän oksia?" takani tuleva Taru ihmettelee. "En mä näe mitään oksia."
"Ai", Miira parahtaa muutaman hevosen päässä edessäni. "Ei niitä ilmeisesti näekään!"
Sen toden teolla saamme huomata. Lehdettömiä koivunoksua ei todella näe ennen kuin ne osuvat jo kasvoihin. Muutaman puun hyökkäykseltä pelastun kumartumalla Elmon kaulaa vasten sillä sekunnilla kun Salma Bonnien selässä sukeltaa viime hetkellä alas, mutta välillä sekään ei pelasta minua.

Oksapolulta selvittyämme Anne kehottaa valmistelemaan laukkaa. Koko jono sähköistyy saman tien. Elmo ravaa suurin piirtein paikallaan, kun yritän pidellä sitä tarpeeksi kaukana Bonnien hännästä. Paine purkautuu muutaman sekunnin päästä siitä, kun Anne siirtää Toivon laukkaan. Suomenhevosen johdolla kunnioitusta herättävän pitkä letkamme jymistää menemään pitkin leveää hiekkatietä. Mitään ei näe, mutta ei tarvitse nähdäkään - minä tunnen Elmon hengityksen jalkojeni alla, tunnen sen innon ja kuulen, kuinka muutkin kuin minä nauravat itsekseen. Eksoottista, mutta vaan niin mahtavaa!

Fiia ja Elmo osa 35

[Fiia]

10. joulukuuta 2012

Talvi. Lunta on jo kunnolliset kinokset, ja pikkupakkanen nipistelee poskia, kun päänsä työntää ulos. Autolla on pieniä käynnistymisvaikeuksia, itsenäisyyttä on juhlistettu ja hevoset kasvattavat tajutonta talvikarvaa. Talven tavoin myös joulu vyöryy vääjäämättä päälle. Talli sai viikonloppuna suursiivoukset ja joulukoristeet, ja small talk jokaisen vastaantulijan kanssa on helpoin aloittaa joululahjojen ostamisen vaikeudesta. Seppeleen yläkerrassa ei kuitenkaan kylmyydestä tai jouluhössötyksestä ole tietoakaan. Mukeissa höyryää kahvi tai tee ja keksitkin ovat vielä keksejä eivätkä pipareita. Rakastan minäkin joulua, mutta välillä on hyvä ottaa siitä kaikesta vähän etäisyyttä.

Vähän alle kymmenhenkinen hoitajaporukka harrastaa oleskeluhuoneessa yleistä höntsäilyä. Minnekään ei ole kiire – kello kolmen tunti on juuri alkanut, hevoset ulkoilevat tyytyväisinä heinäkasojensa ääressä ja minun tapauksessa Elmolla on vielä arkivapaa. Ehtisin siis mainiosti vaikka treenaamaan koulua tai spurttailemaan ponin kanssa lumihangessa, mutta olo on vähän vetämätön, niin kuin näköjään kaikilla muillakin.
”Kuulkaas hei”, Robert ryhdistäytyy lopulta ja katkaisee uneliaan hiljaisuuden. ”Lads and lasses, nyt lähdetään leikkimään ratsastusleikkejä.”
”Täh”, Mappe äännähtää sohvan pohjalta.
”No just niin”, Robert nyökkää tarmokkaasti.
“Ratsastusleikkejä”, minä sanon hitaasti. “Itse asiassa… aika hyvä idea.”
”Kannatan”, Anthon virnistää.
”Mennään vaan”, Jennyferkin myöntyy.
”Mä ehdin jo ratsastaa Hypen”, Britta pahoittelee. ”Mutta mä voisin tulla kuvaamaan teitä.”
”Mä tulen nauramaan kun putoilette selästä”, Ansqu uhkaa. ”Reino on menossa tänään vielä parille tunnille, niin en viitsi ratsastaa sillä nyt.”
”Niin Pellakin”, Ilu kommentoi. Tyttö on palannut vuoden tauon jälkeen Seppeleeseen, tällä kertaa Pellan hoitajan roolissa, enkä minä voisi olla iloisempi.
”Samoin Rotta”, Pipsa miettii. ”Mutta ehkä tulen sen Siken kanssa sitten.”
”Ketä nyt siis on messissä? Mä, Fiia, Pipsa, Jenny, Mappe, Anthon? Great, mehän saadaan kunnon skabat aikaiseksi!” Robert ilahtuu.

Alamme keräillä luitamme ylös sohvilta ja penkeiltä ja valumme yhtenä sekavana laumana alakertaan. Uuden tallin puolella törmäämme Salmaan, joka taluttaa ruskearuudulliseen toppaloimeen puettua Bonnieta kohti karsinaa.
”Salma!” Anthon tervehtii iloisesti. ”Me lähdetään leikkimään ratsastusleikkejä, kai sä tulet mukaan?”
”Oikeastaan ajattelin kyllä mennä maastoon”, tyttö vastaa hitusen hämmentyneen oloisena.
”Eli sopii”, Robert sanoo nopeasti. ”Hyvä! Satula on sitten kielletty.”
”Tuosta ei ollut mitään puhetta”, protestoin ja aiheutan vastalauseiden myrskyn.
”Ei ratsastusleikeissä ole järkeä, jos joku ei putoa”, Jennyfer kiteyttää, ja siihen on tyytyminen. Lähdemme koko joukko riimunnaruja heilutellen hakemaan hevosia sisään ja sovimme näkevämme kentällä parinkymmenen minuutin kuluttua. Viimeinen saa kuulemma olla ensin peili.

Elmo on hellyydenkipeällä tuulella. Se melkein hörisee minut nähdessään – ääntä ei kuulu, mutta näen kuinka sieraimet värisevät. Harjatessani ruunaa se kurkistelee käytävälle korvat hörössä eikä ole moksiskaan, kun taittelen korvat niskahihnan alle ei-niin-sujuvasti.
”Kuka mun mörököllin on vienyt”, kysyn ponilta hellästi vastausta saamatta. Ehkäpä joulumieli on sitten vallannut Elmonkin.
Painettuani kypärän omien juuri värjättyjen porkkananoranssien hiusteni päälle vedän ohjat ponin kaulalta ja lähden taluttamaan sitä kentällä. Lumihangessa kävelee jo muutama ratsukko, mutta ei ehdottomasti vielä viittä, joten en ole se mattimyöhäinen. Pysäytän Elmon keskelle kaartoon ja hyppään selkään huomattavasi sulavammin kuin palkintoleirillä. Ruuna lähtee mielellään käyntiin uraa pitkin, vaikka se lumihangen takia joutuukin nostelemaan koipiaan tavallista enemmän.
”Mitä te teette?” ääni tiedustelee takavasemmalta. Käännyn katsomaan. Jesse, vaaleahiuksinen uusi yksityisen omistaja, näyttää kohteliaan epäileväiseltä. Pojan hevonen on jumalainen – iso, kevytrakenteinen cremello-ori on kuin veistos ja liikkuu sulavammin kuin kissapedot. Se höristelee vaaleita korviaan, Elmo painaa omansa luimuun.
”Ajateltiin leikkiä ratsastusleikkejä”, virnistän. Elmon karvaisessa selässä nilkkojani pyöritellen istuessani tunnen itseni vähän lapseksi. Tässä sitä Fiia kahdeksantoista vee leikkii ratsastusleikkejä hoitoponinsa kanssa. Vaikka eihän siinä mitään hävettävää ole, enkä minä Elmoa vaihtaisi mihinkään, en edes Tollon tapaiseen hevoseen, joka hyppää talon kokoisia esteitä.
”Sepä kivaa”, Jesse sanoo tunnistamattomalla äänensävyllä.
”Liity ihmeessä seuraan”, ehdotan laimeasti. En hetkeäkään usko, että poika suostuu. Hänellä on alla nuori hevonen, ja vaikka ei olisikaan, ei hän tunnu olevan kovin leikkivää tyyppiä. Vaikka mistäs sitä koskaan tietää.
”Ei nyt kyllä ehdi”, Jesse sanookin. ”Mä olen jo lopettelemassa.”
”Okei”, nyökkään ja hymyilen pienesti. Tollo lisää käyntiä ja jättää Elmon taakseen, minä kerään ohjat ja alan tehdä muutamia voltteja. Hetken kuluttua Mappe ja Robert käyvät kiivaan taiston siitä, kumpi on kentällä viimeisenä. Lopulta poika saa maiskutettua vaaleanpunaiseen loimeen puetusta Vennasta ulos isomman ravin, ja Mappe joutuu lupautumaan aloittamaan peilinä.

Verryteltyämme hevoset kevyesti aloitamme pelin. Mappe jää Patronin kanssa kentän toiseen päätyyn, me muut menemme suunnilleen tasaiseen riviin toiseen. Elmon kanssa pysähtymiset eivät ole vahvin puolemme, joten jäämme jatkuvasti kiinni hiippailusta ja päädymme lopulta etenemään käynnissä. Jennyfer tekee saman ratkaisun, Pipsa taas pääsee pitkälle tasaisella ravilla mutta joutuu lopulta palaamaan alkuun. Anthon tekee rohkean ratkaisun nostamalla laukan ja hoputtamalla Taigan reippaaseen vauhtiin, mutta pojan epäonneksi Patronin käännökset ovat teräviä ja yritys epäonnistuu. Venna kiukuttelee ja kieltäytyy seisomasta aloillaan. Bonniessa on samaa vikaa, mutta Salma saa sen tanssahtelemaan siistiä ravia eteenpäin ja pysähtymään silmänräpäyksessä, joten pari selviytyy ylivoimaiseksi voittajaksi.

Kaikki saavat tai joutuvat vuorollaan olemaan peili, ja leikin hajottua käsiin alamme miettiä jotain muuta.
”Munankuljetusta”, Jenny ehdottaa, ”…ilman munaa.”
”Laukkakisat?” Anthon sanoo viattomasti.
”Ei ikinä”, Salma tyrmää.
”Maa-meri-laiva”, Mappe toteaa ykskantaan ja me muut päätämme sen olevan hyvä idea. Aidalla roikkuvat Britta ja Ansqu lupaavat huudella alueita, ja ratsukot asettautuvat laivapäätyyn. Elmo alkaa lämmetä, se tuntuu pirteältä ja vastaa hanakasti apuihin, kun Britta huudahtaa: ”Maa!” ja painamme toiseen päätyyn niin lujaa kuin uskallamme. Sovimme, ettei ketään tiputeta pelistä pois, joten leikki saa jatkua ilman kinastelua häviäjästä. Olemme yllättävän tasaväkisiä, ja hevoset alkavat kuumua samaa tahtia kuin ratsastajan posket punehtuvat.

Lopullinen katastrofi tapahtuu nopeasti. Odottelemme suuntakäskyä meri-alueella, valmiina lähtöön. Sitten Britta huutaa: ”Laiva!” täsmälleen samaan aikaan kuin Ansqu huutaa: ”Maa!”. Minä, Robert ja Pipsa hoputamme omat ratsumme kohti toista päätyä; Jennyfer, Mappe, Anthon ja Salma kannustavat hevosensa laukkaamaan vastakkaiseen suuntaan. Vennan ja Bonnien vaaleat hännät käyvät lähellä toisiaan, toinen tammoista kiljahtaa kuin syötävä ja sitten heilahtaa kavio. Venna pienempänä tuntee jäävänsä alakynteen ja pukittaa täydellä voimalla, onneksi vain ilmaa – mutta se on riittävästi Robertille, joka putoaa maahan ja kierähtää äkkiä alta pois. Salma saa potkaistua Bonnien kauemmas ennen kuin tamma lähtee häntä pyörien laukkaan, mutta hänkään ei pysy kauaa ponin kapeassa selässä. Bonnien kurvatessa nurkan kautta lyhyelle sivulle Salma tumpsahtaa pehmeästi hankeen. Kimotamma säikäyttää Patronin, joka säntää vauhdilla Mapen alta karkuun, ja saa peräänsä Elmon ja Siken. Taiga peruuttaa kohti aitaa ponilauman jyristäessä kohti, ja kun sen häntä osuu lankkuun, hypähtää tamma eteen ja sivulle. Anthon roikkuu harjassa parhaan kykynsä mukaan, Pipsa kiskoo Siken voltille, Patron heittää satakahdeksankymmentä astetta ympäri suoraan laukasta ja Elmo painaa suoraan kunnes aita tulee vastaan, ja melkein istahtaa sitten. Minä putoan vauhdilla sen lavan yli.

Tilanne on ohi saman tien. Makaan rähmälläni hangessa ja tunnen, kuinka lumi alkaa sulaa niskaan. Nousen istumaan enkä voi olla tyrskähtämättä: tilanne on kerrassaan surkuhupaisa. Seitsemästä ratsastajasta neljä istuu maassa eri puolilla kenttää. Anthon pyörittää Taigaa voltilla, Pipsa estää Elmoa lähentelemästä Bonnieta ja kaiken sen keskellä Jennyfer istuu Alman selässä täysin tyytyväisenä, joskin hölmistynyt ilme kasvoillaan.
”Sattuiko ketään?” tyttö tiedustelee.
”Ei”, me neljä jalkautunutta vastaamme yhteen ääneen. Minua alkaa naurattaa. Kömmin ylös ja käyn nappaamassa Elmon kiinni. Se näyttää täysin viattomalta ja puhkuu intoa – lisää hei! Kun muutkin ovat pudistelleet lumet vaatteistaan ja napanneet ratsunsa kiinni, nousemme kaikki vielä selkään ja päätämme loppuverrytellä rauhallisesti omaan tahtiin.
”Ei menny ihan niin kuin Strömsössä”, Mappe tokaisee.
Minä yritän parhaani mukaan jarrutella Elmon ravia tasaiseksi. ”Ei niin”, myönnän hampaat irvessä pomppiessani selkärangan päällä melkoisen epämiellyttävästi.
”Mutta hei”, Britta huutaa aidalta pirteällä äänensävyllä. ”Mä sain näpättyä teistä ehkä maailman parhaan kuvan! Jos tällä ei voita vuoden luontokuvaajan palkintoa, niin sitten ei millään.”

Fiia & Elmo osa 36

[Fiia]

8. tammikuuta 2013: Parturointia

Okei, valehtelisin jos väittäisin, etteivät lihakseni olisi edes hitusen kipeät eilisen mahalaskun jäljiltä – Svante onnistui pitkästä aikaa nakkaamaan minut satulasta maan pinnalle. Reidet valittavat tuskasta, kun käyttelen Bravon polkimia, ja lonkassa on tyylikäs sinikeltainen mustelma. Auto luisuu Seppeleen pihaan erittäin epätyylikkäästi, peruutan sen parhaani mukaan joskin kaikesta huolimatta puoliksi lumihankeen parkkiin, ja lähden sitten köpöttelemään kohti tallia kuin vaivaisempikin tapaus. Ilu harjailee Pellaa aitoilla, tervehdin tyttöä ja nykäisen sitten tallin oven auki. Joulukoristeet on jo suurimmaksi osaksi siivottu pois, mutta muutama tontturivi tanssii vielä ikkunassa.

Suunnistan ilmoitustaulun kautta Elmon luo. Sen vierustoverin Edin karsina on tyhjä samoin kuin Patroninkin, mutta yhden karsinan päässä pesuboksilla Catrina kuuluu hoitavan Frankia. Huikkaan tervehdyksen tytölle ja avaan sitten Elmon karsinanoven. Ruuna on jo sisällä ja hyvä niin – ulkona on pimeää ja lunta tulee taivaan täydeltä. Hevonen mutustaa heinää sinipunainen fleeceloimi päällään.
”Mitäs me tänään tehtäisiin?” kyselen ruunalta ja rapsutan sen kaulaa. Elmo on menossa vain illan viimeiselle tunnille reilun tunnin päästä, joten ehtisin ehkä juuri ja juuri ratsastaakin. En vain tiedä, miten hyvin jalkani kestäisivät, joten jätän tällä kertaa välistä.

Talvikarvan lisäksi Elmon jouhet ovat päässeet vähän kasvamaan, joten päätän ottaa asiakseni leikata pystyharjan entistä pystymmäksi ja saksia hännästä himpun pois. Newforestinponin jouhia ei oikeasti kai saisi leikellä, mutta jos häntää ei tasoittele, poni alkaa kohta astua sen päälle. Ja Elmon harjahan on Aitojen Oikeiden Poniharrastajien mielestä jo varmasti menetetty tapaus. Minusta se on helppohoitoinen, siisti ja kevyt. Hetken ponia rapsuteltuani lähden hakemaan sen harjapakkia ja saksia. Satulahuoneessa törmään Riellaan ja Jeccuun, jotka ovat lähdössä maastoon. He kysyvät minuakin mukaan, mutta kieltäydyn tällä kertaa.
”Toiste sitten”, virnistän ja jätän tytöt valitsemaan heijastimia lenkille.

Karsinalla aloitan jouhien selvittelyn. Käsipelillä hommassa kestäisi ikuisuus, joten otan kovan harjan ja piikkisuan avuksi. Elmolla on onneksi niin paksut jouhet, ettei muutama irronnut karva juuri haittaa. Harja on nopeasti selvitetty vielä sulamattomista jääpaakuista huolimatta, mutta hännässä on enemmän tekemistä. Jouhien päässä näkyy vielä mutaa ja muita muistoja syksystä, tyvessä taas on lunta ja jäätä. Erottelen jouhia toisistaan hyvän aikaa kyykyssä puolittain Elmon takana – vastoin kaikkia suosituksia sekin, mutta poni ei ole koskaan potkinut enkä jaksa uskoa, että se aloittaisi nyt.

Urakoituani hännän selväksi leikkaan ne muutamat minua häiritsevät sentit pois ja olen välittömästi paljon tyytyväisempi hoitoponini ulkomuotoon. Harjan siistiminen onkin sitten vähän toinen juttu – Elmoa alkaa kyllästyttää paikoillaan seisoskelu, ja minun saksikäteni ei ole niin vakaa, että uskaltaisin ruveta leikkaamaan niskojaan alati nakkelevan ruunan tukkaa. Kuin taivaan lahjana karsinalle ilmestyy lyhytjalkainen minua ehkä muutaman vuoden nuorempi tyttö, jonka kanssa luulisin olevani samassa koulussa ja jonka tiedän ratsastavan seuraavalla tunnilla.
”Moi, Lotta”, tervehdin pirteästi.
”Tervehdys”, tyttö vastaa ja nojaa karsinan oveen. ”Mä menen sillä seuraavalla tunnilla, tarviitko apua?”
”Saat toki laittaa tän jos haluat”, virnistän, ”mutta mun pitäisi saada vähän siistittyä tuota pystytukkaa. Et viitsisi tulla viihdyttämään ponia?”
”Tottahan toki”, Lotta lupaa auliisti. ”Käyn hakemassa porkkanan sille jyrsittäväksi.”

Lotta palaa takaisin hetken kuluttua porkkanoiden kanssa ja syöttää Elmoa sillä aikaa, kun minä nopein sormin leikkaan ponin harjan astetta lyhyemmäksi. Lopputulos on oikein kelvollinen, vaikka itse sanonkin. Parturoinnin päätteeksi kello alkaa olla jo kahtakymmentä vaille seitsemän. Lotta sanoo harjaavansa Elmon mielellään itse, joten minä lähden hakemaan ponin varusteita. Vaihdan ehtiessäni satulahuovan puhtaaseen, rapsuttelen vaahdon irti eilen ilmeisesti pesemättä jääneistä kuolaimista ja kiikutan satulan ja suitset sitten karsinalle. Lotta satuloi irvistelevän Elmon ja minä laitan ruunalle suojat.
”Tarviitko apua maneesilla?” kysyn tytöltä saatuani suojat ponin takajalkoihin.
”En usko”, Lotta hymyilee. ”Mutta kiitos kuitenkin.”
Tyttö suitsii ponin nopeasti ja lähtee sitten taluttamaan ruunaa muiden perässä kohti maneesia.
”Hyvää tuntia”, huikkaan loittonevan hahmon perään. Elmon siistitty häntä keikkuu sen askelten tahdissa.

Fiia ja Elmo osa 37