Elmon Hoitokirja

[Fiia]

12. syyskuuta 2011
Annen estetunti

"Jännittää", huokaisin Jecculle ja vedin samalla Elmon satulavyötä vielä yhden reiän verran tiukemmalle. Poni painoi korvat hetkeksi luimuun ja nakkasi päätään ylöspäin, muttei yrittänytkään näykkiä. Pidin sitä hyvänä merkkinä. Ensimmäinen estetuntini Elmon kanssa oli alkamaisillaan ja minä olin valmis kuolemaan kauhusta jo nyt – enkä ollut vielä edes ratsuni selässä.
"Hyvin se menee", vaaleahiuksinen nuori nainen nauroi ja taputti kuvankaunista vaaleanrautiasta Riinaa kaulalle. Tamma nyökäytti päätään kuin ollen samaa mieltä.

Minä olin silti epävarma. En ollut hypännyt sataan vuoteen ja olin varma siitä, että olin unohtanut kaiken, vaikka kerran olin rakastanut esteitä ja sitä tunnetta, kun poni allani lensi yli esteen kuin esteen yhtä kevyesti kuin kissapeto. Elmosta oli kuitenkin kissapeto kaukana – se muistutti enemmän lohikäärmettä puhistessaan paikoillaan enkä olisi yhtään yllättynyt, vaikka sen sieraimista olisi tullut seuraavaksi tulta.

Urheasti nousin Elmon selkään, lyhensin vastentahtoisesti jalustimia kahdella reiällä ja painoin kantapäät alas. Olo tuntui huteralta, sillä näin lyhyillä jalustimilla en ollut ratsastanut pitkiin aikoihin. Lihakset kuitenkin muistivat – muutaman käyntikierroksen jälkeen jalat rentoutuivat ja oloni parani huimasti, kun tunsin taas olevani tasapainossa Elmon leveässä selässä. Poni käveli vetävällä askeleella ja katseli onnessaan esteitä, joita Jaakko, Anne ja Jossu roudasivat kentälle.

Käveltyämme tarpeeksi Anne komensi meidät reippaaseen raviin. Ruunaa ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Se oli pirteä, voimakas ja iloisen oloinen, mutta kuunteli jokaista apua tarkasti, myös pidätteitä. Puomin yli se pomppi ensimmäiset kerrat isolla loikalla, mutta tasoittui sitten ja suostui ravaamaan sen yli ihan kaikessa rauhassa. Taivuttelin sitä isoilla ympyröillä, ratsastin ponin takaosan hyvin alle ja lämpenin samaa tahtia eläimen kanssa.

Ennen ensimmäisiä hyppyjä Elmo tuntui paremmalta kuin aikoihin – se oli vetreä ja hyvin lämmennyt, taipui huolellisesti ja valutti vaaleaa vaahtoa ryntäilleen kuolainta imeskellessään. Energiaa sillä oli vaikka muille jakaa, siirtymiset olivat nopeita ja jokainen askel terävä. Ehkä se johtui siitä, että poni tiesi pääsevänsä pian hyppäävän, ehkä sillä oli vain hyvä päivä tai ehkä minä ratsastin jotenkin eri tavalla kuin koulutunneilla. Oli miten oli, tunsin oloni luottavaksi ja kuplivan iloiseksi, kun ohjasin Elmon ensimmäiselle lähestymisharjoitukselle.

Ruuna ravasi tahdikkaasti yli puomin. Kaarre tuli sille yllätyksenä – se kääntyi epävarmasti ja kun korjasin napakammin kääntävällä pohkeella, Elmo paitsi kääntyi vauhdilla myös lisäsi tempoa ja tuli esteelle alkuperäistä huomattavasti epätasaisemmassa ja nopeammassa ravissa. Hyppy oli silti pehmeä, pieni ja iloinen. Elmosta huomasi, että se oli tehnyt tätä paljon ennenkin - ehkä minustakin.

Seuraavilla kerroilla Elmo alkoi ennakoida käännöstä puomilta ja nakkasi takapäänsä uralta, kun yritin saada ratsastettua vielä suoraan.
”Fiia, ulkopohje puomin jälkeen nopeana, että Elmon takaosa ei lähde pois uralta. Hyvä!” Anne huusi. Tein työtä käskettyä, olin tarkempi ja nopeampi kuin ratsuni ja sain sen jatkamaan paremmin suoraan. Elmo liikkui rennosti mutta innokkaasti ja tuntui kierros kierrokselta paremmalta.

Muutaman ravikierroksen jälkeen siirryttiin laukkaan. Kaikista kauhuskenaarioistani huolimatta Elmo ei singahtanut kiitolaukkaan heti ensimmäisen käskyn saatuaan, vaan se liikkui melko hallitusti ja rauhallisen oloisena. Lähestymisharjoitus oli vaikeampi laukassa – aikaa oli vähemmän ja eteen tulevat ongelmat piti ratkaista sekunnin murto-osassa, pohtimiseen ei ollut aikaa. Muutaman haparoivan kerran jälkeen sain esteelle hyviä lähestymisiä. Elmo hyppäsi innokkaasti vetäen etujalat tiukasti vatsansa alle ja liikkui lyhyessä, pirteässä laukassa eteen. Sitä ei tarvinnut hoputtaa mutta ei turhan paljon pidelläkään.

Hieman myöhemmin siirryimme suoralle, jossa oli kaksi estettä kolmenkymmenen metrin välillä. Elmo innostui välittömästi ja minä aloin hätiköidä. Ensimmäinen hyppy oli hyvä, mutta toiselle esteelle lähestyttäessä aloin työntää sitä eteen sen sijaan, että olisin odottanut selviä laukka-askelia – ja kun Elmoa pyysi, tahallisesti tai vahingossa, sehän meni. Toinen hyppy oli pitkä ja matala loikka, jossa oli pielessä suurin piirtein kaikki ponnistuspaikasta lähtien.

”Fiia, ota Elmon kanssa tarpeeksi niitä askelia siihen välille. Muuten hypystä tulee tasapainoton!” Anne ohjeisti huomattuaan ongelmamme. Uudella yrityksellä istuin alas satulaan heti ensimmäisen hypyn jälkeen, tein pieniä puolipidätteitä ja odotin hevosta. Poni otti nyt kahdeksan rentoa laukkaa ja hyppäsi kauniisti varoen kolauttelemasta puomeja.

Toistimme harjoituksen muutamaan kertaan ja siirryimme sitten loppuverryttelyyn. Elmo ravasi tahdikkaasti pyöreällä kaulalla ja pärski selvästi itseensä tyytyväisenä. Taputin sitä hymy huulillani ja jarrutin ruunan sitten käyntiin, annoin pitkää ohjaa ja laskin jalustimet irti jaloista saadakseni pyöritellä nilkkoja. Tunti oli ollut antoisa ja hyppääminen pitkästä aikaa mahtavampaa kuin mitä olin kuvitellut.
”Pian uudestaan, jookos”, totesin ponille, kun loppukäyntien jälkeen valuin alas sen selästä. Elmo vain pärski ja ravisteli päätään, mutta arvasin, että sekin halusi kyllä.

Fiia ja Elmo osa 12

[Fiia]

24. syyskuuta 2011

Lähes vuoden mittaan Elmon kanssa oli ollut sekä hyviä että huonoja päiviä. Hyvinä se hörisi minut nähdessään, oli utelias ja loputtoman ystävällinen, toimi puolikkaasta ajatuksesta ja laukkasi juuri niin lujaa kuin halusin, eikä yhtään enempää. Huonoina se ei antanut tarhassa kiinni, luimi, näykki ja vaikutti toden teolla vihaavan, laittoi joka asiassa vastaan ja sai minut raivon partaalle ainaisilla pukkihypyillään ja toinen toistaan mielikuvituksellisemmilla tempuilla.

Tämä päivä oli niistä huonoista ehdottomasti huonoin. Sen talliin saaminen oli vaatinut kiristystä, lahjontaa ja pelastavan Elisabeth-enkelin. Käsivarressani komeili kipeytyvä kirkkaanpunainen jälki siinä, mihin Elmo oli hampaansa iskenyt pelkästä iskemisen halusta. Harjatessa se oli jatkuvasti ärhennellyt minulle ja ollut useammin kuin kerran vähällä lytätä minut karsinan seinään. Satulan saaminen ruunan selkään oli ollut todellisen sirkustemppuilun takana ja suitsiessa sormeni olivat olleet vaarassa mennä kuolainten mukana ponin suuhun.

Ja kaiken sen jälkeen olin, jostain kumman syystä, päättänyt vielä kiivetä sen selkään.

Se oli ollut suuri vikatikki. Poni oli kiukutellut alusta saakka ja liikkunut vastentahtoisesti, niska kenossa ja korvat luimussa. Sen kerran kun olin erehtynyt napauttamaan sitä raipalla, se oli sännännyt eteenpäin kuin sähköiskun saaneena ja tasoittunut vasta saatuaan juosta ympyrällä kierroskaupalla. Sen jälkeen Elmo oli taas ollut yhtä laiska kuin aluksikin. Se ei suostunut kulkemaan suoraan vaan poikitti jatkuvasti, nyppi ohjaa ja painoi ulkoavuille suhteettomaan raskaasti. Nyt ruuna ravasi hissukseen pitkää sivua pitkin, takajalat uran sisäpuolella ja häntä vispaten. Minä tunsin oloni täysin aloittelijaksi yrittäessäni saada sitä noteeraamaan apuja jollain tavalla. Ihan kuin ohjaa ei olisi ollutkaan, ja pohkeesta se vain hidasti. Kiukun kyyneleet silmänurkissani annoin Elmon hidastaa käyntiin ja pidensin ohjaa.

Tilanteesta sata kertaa pahemman oli tehnyt sen, että Josefiina oli sattunut kanssani samaan aikaan maneesiin. Tummanruunikko valtavankokoinen puoliveriori ravasi pitkin askelin toisessa päädyssä, teki höyhenkevyesti raviväistön ja siirtyi lyhyeen laukkaan huomaamattomasti pohjemerkistä. Josefiina ratsasti hyvin, pehmeällä kädellä, ja tuntui saavan eläimen tekemään parhaansa vain istumalla kyydissä. Tuon jumalaisen hevosen rinnalla Elmo näytti harvinaisen homssuiselta ja kurittomalta ponilta ja minua katkeroitti se, että nyt Josefiina näkisi, kuinka emme olleet sen kanssa edistyneet vuodessa yhtään.

Välikäyntien jälkeen päätin sisuuntuneena siirtyä laukkaamaan. Nosto olikin yksi kokonainen show – ruuna kiihdytti ravia, tarjosi väärää laukkaa, nakkeli niskojaan ja pyöritteli silmiään täysin hysteerisenä. Käytin sisäpohjetta napakammin, pitäen samalla ohjasta kiinni, enkä yllättynyt yhtään, kun Elmo ensin loikkasi sivulle ja sinkosi sitten laukkaan. Yritin rentoutua satulassa ja tehdä pieniä puolipidätteitä, mutta siitä ei ollut suurtakaan hyötyä. Mutta poni ainakin laukkasi.

Toistin saman episodin vasempaan kierrokseen ja jarrutin puhaltavan ponin sitten käyntiin. Bris venytteli kaulaansa toisessa päädyssä kävellen aristokraatin joustavin askelin ja Josefiina katseli minun suuntaani. Huomattuaan minun luovuttaneen nainen käänsi yhdellä hellällä pohjemerkillä oriinsa ympäri ja ratsasti lähemmäs.

”Mä olen tosi pahoillani että sä nyt jouduit näkemään tän”, minä mutisin katse Elmon niskassa. ”Ei meillä aina näin ala-arvoisesti mene.”
”Mä uskon sen”, vaaleaverikkö sanoi ystävällisesti, ”ei tämänkään herrasmiehen kanssa ole aina helppoa ollut. Yritä uudestaan. Elmo haluaa vaan luistaa töistä, ja kun se haluaa jotain, niin sillehän ei muu ihan hevillä sovi. Raville vain. Ota ohja tuntumalle ja ratsasta pohkeella eteen.”

Vähän epäileväisevänä minä keräsin ohjat – ruuna nykäisi päänsä välittömästi taivaisiin – ja patistin ponin liikkeelle. Elmo ravasi yhtä surkeasti kuin äskenkin eli tuskin ollenkaan.
”Napauta sitä vähän raipalle pohkeen taakse. Joo, mä kyllä näin mitä se teki kun viimeksi yritit, mutta pidä nyt ohjasta vastaan, älä anna sen juosta alta pois. Ohjat tuntumalla, mutta älä vedä!”
Tein työtä käskettyä. Elmon ravin tahti oli jälleen rikkoontua, kun se tuntui lähtevän yhtä lujaa eteen kuin äskenkin, mutta Josefiinan ”Älä myötää sille!” –huuto sai minut pitämään ohjan tasaisella tuntumalla ja pakottamaan itseni jatkamaan kevennystä samassa rytmissä. Yllätys oli suuri, kun poni jatkoi raviaan eikä tuntunut tikittävältä aikapommilta sen paremmin kuin kuolleelta etanaltakaan.
”Sitten vain taivutat. Sisäohja elää ja ulko-ohja tukee, pohje ratsastaa ja jos se ei liiku, niin uskalla avittaa raipalla. Ei se mihinkään lähde.”

Niinpä minä taivutin. Painoin sisäpohkeella Elmoa banaanin muotoon, liikuttelin sisäkäden sormia, pidin ulkoavut lähellä. Taivutin, myötäsin, käänsin, pyysin ja vaadin. Vaihdoin suuntaa ympyrällä ja pyysin ruunalta isompaa ravia, asetin, taivutin, rentouduin.
”Hyvä! Huomaatko nyt? Pitää ratsastaa! Huono ei saa kelvata, Fiia”, Josefiina nauroi, kun suunnattoman yllättyneenä, tyytyväisenä ja valaistuneena hidastin Elmon käyntiin ja annoin sille pidempää ohjaa. Ruuna ravisteli päätään ja pärski, minä taputin sen kaulaa ja katsoin sitten Josefiinaa kiitollisena.
”Kiitos oikeasti. Sä pelastit mun päivän.”
Josefiina vain naureskeli, laskeutui Brisin selästä ja veti jalustimet ylös. Nainen ja hevonen katosivat maneesin ovesta pimenevään iltaan, kun taas minä annoin Elmon kävellä vielä muutaman kierroksen. Sitten valuin alas ponin selästä ja löysäsin satulavyötä. Elmosta huomasi, ettei se edelleenkään ollut hyvällä tuulella – korvat pysyivät tiukasti luimussa, mutta se ei yrittänyt kuitenkaan näykkiä.

Tallissa riisuin ruunalta varusteet ja tunsin itseni yhtäkkiä kuolemanväsyneeksi. Pelkkä tulevan koeviikon ajatteleminen väsytti. Harjasin Elmon pikaisesti ja olin sitten törmätä käytävällä eksyneen näköisenä harhailevaan tyttöön. Hän oli minua nuorempi ja lyhyempi, ruskeahiuksinen ja pisamanenäinen.
”Öh, sori”, minä ähkäisin ja hymyilin tytölle, joka virnisti takaisin.
”Osaisitko sä neuvoa mulle, minne voisin jättää hoitajahakemuksen?”
Minä nyökkäsin. Tyttö ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään, joka viimeisinä kolmena viikkona oli harhaillut Seppeleen käytäviä etsiskellen toimistoa. Syksyn kunniaksi tallilla oli avattu massiivinen hoitajahaku siinä toivossa, että useat ilman hoitajaa jääneet hevoset saisivat oman puunaajan. Ja ehdokkaitahan riitti.

”Joo, toimistoon, mä voin tulla näyttämään, käyn vain ensin heittämässä nämä kamat varustehuoneeseen. Mun nimi on muuten Fiia”, selitin ja lähdin tyttö perässäni harppomaan kohti varustehuonetta.
”Mä olen Elle”, hän esittäytyi.
”Kelle sä muuten hait hoitajaksi?” kysyin, kun avasin Ellelle toimiston oven. Josefiina ei ollut vielä tullut Brisiä huoltamasta, mutta kerroin, että hakemuksen saisi jättää pöydälle.
”Pellalle ja Almalle”, tyttö hymyili. ”Ne vaikuttivat mukavilta.”
”Tosi hyvä valinta”, nyökkäsin. ”Toivotan onnea.”

Elle katosi tallipihalle ja minä menin vielä tervehtimään Elmoa. Tiesin olevani onnellinen, kun olin päässyt niin nopeasti hoitajaksi. Kun yli kolme vuotta sitten olin saapunut ensimmäistä kertaa Seppeleeseen, Anne oli antanut minulle Pellan hoidettavaksi ilman mitään karsintoja yksinkertaisesti siitä syystä, että muita hakijoita ei ollut. Elmon hoitajapaikan saaminen oli tosin ollut aluksi yllätys, sillä hyviä hakijoita oli ollut niin paljon. Muutamassa vuodessa tallin kävijämäärä oli moninkertaistunut, ja nyt hoitohevosen hakeminen saattoi olla kiven takana. Toisaalta hauilla varmistettiin, että hoitajat olivat motivoituneita.

Elmo jauhoi heinää karsinassaan, joten päätin olla häiritsemättä sitä. Katsoin hetken aikaa ruunan ruokailua. Se näytti tavalliselta, iloiselta ja kiltiltä ponilta, josta ei olisi ikinä uskonut mitään pahaa. Eikä se paha ollutkaan, vain vähän temperamenttinen samaan tapaan kuin minäkin.
”Huomenna parempi päivä”, totesin puoliääneen. Ei aina voinut onnistua – ei edes joka kerta.

Fiia ja Elmo osa 13

[Fiia]

5. lokakuuta 2011
Annen koulutunti

Annen koulutunti oli alkamaisillaan. Elmo käveli pitkällä askeleella kaulaansa venyttäen, minä pyörittelin nilkkoja ja katselin ympärilleni maneesissa. Bonnien kanssa työskentelyn aloittanut Sara oli poniratsastaja kuten minäkin, mutta muut kolme tunnille osallistunutta istuivat isojen hevosten selässä. Sastu Rensuineen käveli edellämme ja toisella pitkällä sivulla muutaman hevosenmitan välein hunajanvärinen Eppu ja tuntihevosen hommiin siirtynyt Myntti. Molemmilla oli selässään syksyn hoitajahaussa talliporukkaan mukaan päässeet hoitajat – Epulla vaaleatukkainen tyttö, jonka nimeksi muistin Jaana, ja Myntillä Topin hoitajanpaikan saanut Daniel. Kummankaan kanssa en ollut vaihtanut vielä halaistua sanaa, ja minua kiinnosti nähdä, kuinka he ratsastaisivat.

Tunnin aihe, avotaivutus, oli minulle hieman vieraampi asia. Toki sitäkin oli tullut vuosien varrella treenattua, mutta ei mitenkään erityisen paljon. Odotin innolla, miten treeni lähtisi sujumaan. Elmo ainakin tuntui olevan hyvällä tuulella, eikä se hätkähdellyt lainkaan, vaikka tuuli ujelsi maneesin nurkissa. Säännöllisempi kouluratsastus ja se, että olin osallistunut useammalla Annen tunnille, oli edesauttanut yhteistyömme kehittymistä. Huonoja päiviä oli vieläkin paljon, mutta niinä hyvinä Elmo oli koko ajan vain parempi. Anne oli jopa ehdottelut ponilla kisaamista jossain vaiheessa, mutta siihen en ollut vielä valmis, vaikka Elmo olisikin ollut. Ehkä sitten ensi kaudella, kunhan olisimme saaneet vielä enemmän harjoitusta.

Muutaman kierroksen jälkeen keräsin ohjat ja siirsin ruunan raviin kevyellä pohkeenpainalluksella. Elmo terästäytyi heti. Se liikkui omin jaloin eteen, joten minun tarvitsi huolehtia vain siitä, että se myös polki eikä vain juossut. Tein erikokoisia ympyröitä ja niillä temponvaihteluita huolehtimatta liikaa taivuttamisesta. Olin oppinut, että Elmo kyllä rupeaisi taipumaan ilman tappelua, kunhan se ensin saisi vähän ravia alle ja sitä jaksoi houkutella sisäohjalla ja -pohkeella. Liikuttelin sormiani, tuin ulkoa, myötäsin ja pyysin, ja aivan kuten olin olettanutkin, Elmo rentoutui pian ja pehmeni niskastaan hakeutuen enemmän oikein päin. Selkä nousi ja takajalat alkoivat polkea alle.

”Valmistellaan laukannosto! Isoa laukkaa kevyessä istunnassa! Avataan hevosten lavat oikein kunnolla. Avotaivutuksessa kun sitten päästään heppoja kokoamaan”, Anne kailotti. Yksi kerrallaan hevoset siirtyivät laukkaan, Elmo kevyellä hypähdyksellä. Istuin muutaman askeleen ajan satulassa saadakseni poniin paremman tuntuman ja nousin sitten kevyeen istuntaan työntäen kättäni hivenen eteenpäin ruunan harjan juuressa. Elmo liikkui eteenpäin pirteällä laukalla tullen kuitenkin puolipidätteistä avuille niin, ettei se sinkoillut kulmiin täyttä vauhtia vaan ehti tehdä kaarteen rauhassa. Suorilla annoin sen spurttailla enemmän ja niin saada lapoja auki, kuten Anne oli selittänyt. Hetken perästä vaihdoimme suuntaa. Laukka vaihtui muutaman raviaskeleen kautta ja sitten jatkoimme harjoitusta. Elmo pärski laukatessaan, oli kevyesti kuolaintuella ja tuntui ponnistavan jo kunnolla takaa. Reipas laukka alkuverryttelyssä oli ennenkin saanut sen paitsi pirteäksi ja nopeaksi avuille myös liikkumaan voimakkaammin.

Laukattuamme Anne käski meidät käyntiin ja tekemään pieniä avotaivutukseen valmistelevia voltteja. Elmo taipui näennäisesti hyvin, mutta heti kun yritin päästää sisäohjaa löysäksi huomasin, kuinka taivutus laimeni kadoten lopulta kokonaan. Aloin tehdä enemmän työtä pohkeella näyttäen vain vähän suuntaa sisäkädellä, ja muutaman ympyrän jälkeen ruunakin sai juonen päästä kiinni. Sitten olimmekin valmiita aloittamaan päivän varsinaisen treenin.

Elmo oli alusta saakka hyvin halukas kääntymään voltille aivan kuten äskenkin, eikä se heti tajunnut, miksi siltä nyt vaadittiinkin kolmella uralla eteenpäin liikkumista.
”Fiia, Elmolla reipas eteen ratsastus. Paino pysyy keskellä hevosta. Elmo varmaan tekisi mielellään voltin, mutta nyt sen täytyy pysyä uralla!” Anne ohjeisti, ja minä tein työtä käskettyä. Painoin ulkokantapäätäni paremmin alas, ryhdistäydyin satulassa ja yritin pitää itseni suorassa. Poni haparoi edelleen, taipui kyllä mutta yritti sitten väkisin irtautui uralta. Tein ensin pienen voltin, jätin saman asetuksen ja taivutuksen päälle ja pyysin Elmoa liikkumaan eteenpäin uralla. Se otti muutamia oikeita askelia, jolloin suoristin sen saman tien. Homma oli meille molemmille vaikeaa, mutta kierros kierrokselta aloimme ymmärtää toisiamme paremmin. Onnistuin pitämään taivutuksen tasaisena ja sisäohjan pehmeänä, ja Elmo taasen ei enää johdonmukaisesti yrittänyt jatkaa voltille tai suoristua heti, kun tunsi minun pyytävän sitä pysymään uralla.

Ravissa ongelmaksi osoittautui ensin liiallinen poikitus ja sitten liika vauhti. Kun yritin pohkeella korjata Elmon väistöä avotaivutukseksi, se tulkitsi avut eteenpäin ajavaksi ja rentous katosi. Ensimmäiset yritykset olivat pelkkää molemminpuolista vastaan jäkittämistä ja oma jutun tekemistä. Sitten muistin taas rentoutua, istua alas ja jättää sisäohjan löysemmälle. Elmo myötäsi takaisin, kääntyi siivosti pienelle voltille ja jatkoi siitä yritteliäästi muutaman askeleen avotaivutusta. Kerta kerralta poni liikkui ja suoritti paremmin, kun minä vain muistin olla sille tarpeeksi pehmeä.

Uusi kierros aiheutti hetkellisesti uudet ongelmat, mutta selvisimme turhista jännityksistä paljon nopeammin kuin aluksi. Elmo imeskeli kuolainta ja liikkui hyvässä tahdissa, melko pitkässä muodossa kylläkin, mutta aika rennon oloisena. Avotaivutus tähän kierrokseen osoittautui loppujen lopuksi helpommaksi kuin toiseen, ja ravissakin saimme tehtyä muutamia taivutuksia, joihin saatoin olla todella tyytyväinen. Loppuverryttelyssä Elmon suoristaminen pitkällisten taivuttelujen jälkeen vain osoittautui yllättävän hankalaksi. Reippaan laukan jälkeen se alkoi kuitenkin taas suoristua ja lopuksi, kun ravasimme pidemmällä ohjalla, poni tuntui liikkuvan todella hyvin: kaarteissa rennosti asettuen mutta kulkien muuten puhtaasti suoraan.

Lopulta siirsin Elmon käyntiin ja annoin sille vapaan ohjan. Poni ravisteli päätään ja pärski tuntuen hivenen väsyneeltä. Eikä se ollut ainoa! Minusta kuitenkin tuntui, että tunnissakin olimme saaneet jo paljon aikaan. Ehkä me molemmat todella olimme kehittyneet?

Fiia ja Elmo osa 14

[Fiia]

16. lokakuuta 2011
Hubertusratsastus

Kello kävi vasta yhtätoista ja silti tuntui kuin olisi ollut ilta – taivas oli harmaa ja valo näytti taittuvan jostain kaukaa. Kolea lokakuinen tuuli puhalsi kovina puuskina saaden kuivat lehdet tanssimaan tallipihan läpi ja hevosten harjat nousemaan pystyyn – sikäli se ei ollut jo valmiiksi pystyssä, kuten eräällä Elmolla. Poni tepasteli paikallaan, otti levottomia ristiaskelia ja nyki vähän väliä ohjia. Yritin istua rauhassa, pitää ruunan aloillaan ja samalla lyhentää jalustimia vielä muutamalla reiällä, mikä ei suoraan sanottuna ollut mikään helppo tehtävä. Ehdin jo miettiä, oliko koko Hubertusratsastukseen ilmoittautuminen millään muotoa hyvä idea, mutta kumosin sen nopeasti mielessäni. En voisi jäädä pois kaikesta hauskasta vain sen takia, että jännitin Elmon kanssa isossa ryhmässä maastoilua – turhaan, tietenkin. Poni oli kokenut, varma ja kuuntelisi kyllä. Olihan se nopea. Tulisihan se kuumumaan. Mutta se oli toisarvoista; mikä oli oikeasti pahinta, mitä saattoi tapahtua?

Kaikkien osanottajien päästyä ratsaille järjestäydyimme jonoon ja lähdimme Annen johdolla maastoon. Seppeleläisiä oli päässyt mukaan kunnioitettava määrä, ja monenkirjava letkamme näytti varsin komealta sukeltaessaan metsän siimekseen. Hengittelin sisään raikasta syksyistä ilmaa ja mietin taas pian koittavaa talvea. Elmo käveli pitkällä ohjalla toistaiseksi ihan rauhallisena, mutta arvasin, että se innostuisi heti kun pääsisi ripeämpään askellajiin.

Anne siirsi ratsunsa raviin päästyämme vähän leveämmälle tielle ja me muut teimme saman perässä. Elmo poukkoili Riinan perässä hakien jatkuvasti laukkaa, nyki lisää ohjaa ja tuntui muutenkin mahdollisimman rauhattomalta. Tein puolipidätteitä, yritin keventää hitaammin kuin poni juoksi ja kun muu ei tuntunut auttavan, aloin jutella ruunalle. Kerroin sille listan epäsäännöllisiä verbejä taivutusmuotoineen ennen englanniksi ja sitten saksaksi ja se ihme kyllä kuunteli. Ruuna ravasi pitkällä askeleella ja kieltämättä vähän liian lähellä Riinan tummaa häntää, mutta tahdikkaasti, ja sen korvat osoittivat nyt kevyesti taaksepäin eikä se painanut niin pahasti pidätteitä vasten. Minäkin rentouduin ja aloin nauttia retkestä. Metsä oli kaunis, seura parasta ja edessä vielä kilometrejä.

Anne oli ennen lähtöä sanonut vetävänsä mukavan reippaan maaston - ja sellaiseksi se osoittautuikin. Ravasimme pitkiä pätkiä vauhdilla, laukkasimme ylös mäkiä ja kävelimme lyhyitä pätkiä hankalammissa paikoissa. Elmo piristyi entisestään askel askeleelta, mutta kuunteli pidätteitäkin, ja jos ei, ohjasin sen Riinan perään eikä vaaratilanteita sattunut. Ratsastajat taisivat sänkipellolla saapuessamme puuskuttaa enemmän kuin hevoset, ainakin minun ja Elmon tapauksessa. Poni oli hionnut vain hiukan kaulalta ja ryntäiltä, kun taas minä huohotin henkihieverissä viimeisimmän pitkän laukan jäljiltä. Käsivarsia särki – Elmo painoi ohjalle kovaa ja halusi tosissaan juosta lisää.

Anne selitti laukkakilpailun säännöt ja näytti juostavan matkan. Se ei ollut pitkä: vain pellon poikki maaliin. Hevos- ja poniratsukot olisivat erikseen. Saimme vartin valmistautumisaikaa, jonka jälkeen ponit päästettäisiin ensin matkaan. Juttelin tauolla Pipsan ja Elisabethin kanssa, jotka niin ikään odottivat laukkakisaa. Pipsa ehdotti kisaa, jossa meistä kolmesta parhaiten laukkaavalle loput kaksi ostaisivat jotakin herkkua. Löimme kättä päälle ja hajaannuimme sitten valmistautumaan. Minä aloin saman tien katua ja veikkasin, että muutaman minuutin päästä olisin jommallekummalle tytölle sokeriannoksen auki.

”Mä en kyllä osallistu koko laukkakisaan”, puuskahdin lähellä odottavalle Sastulle, kun Elmo oli sadannen kerran kiskaissut ohjat käsistäni. Oranssihiuksinen tyttö vain nauroi, vaikka Rensu hänen allaan kävi vähintäänkin yhtä kovilla kierroksilla kuin Elmo.
”Kyllä ne kaikki lopussa jarruttaa”, Sastu virnisti minulle rennon näköisenä ja käänsi ratsunsa taas uudelle voltille.
”Kertahan se olis ensimmäinenkin, kun ei jarruttais”, minä mutisin ja olin aivan varma, että hetken kuluttua löytäisin itseni pellolta – ilman hevosta, sen kiitäessä horisonttiin.
Mutta en voinut enää peräytyäkään. Ohjasin tumman ruunan muiden ponien viereen riviin, odotin Annen lähtömerkkiä ja kun se tuli, nojauduin eteenpäin, löysäsin ohjaa ja nousin jalustimille. Elmo säntäsi eteenpäin, sai muutamassa hypyssä rytmin laukkaansa ja kiihdytti vauhtia jokaisen valtavan askeleen myötä.

Hämmästyin itsekin kun huomasin, että se oli hauskaa. Pidin painon jaloilla ja kädet ruunan kaulalla ja yritin olla häiritsemättä sen liikkeitä niin paljon kuin mahdollista. Hetkessä Elmo muuttui talvikarvaa kasvattavasta newforestinponista vinttikoirankevyeksi täysiveriseksi, pelto edessämme Churchill Downsin hiekkapohjaiseksi laukkaradaksi ja kilpailu Seppeleen leikkimielisestä Hubertus-kisasta Kentucky Derbyksi. Elmo lensi hoputtamatta ja minä nauroin tuntiessani tuulen pakottaman kyyneleet poskillani.

Pellon lähestyessä loppumaan minä istuin alas satulaan ja aloin tehdä pidätteitä. Elmo ravisteli päätään muutaman kerran, olisi halunnut viilettää vielä, mutta hidasti sitten pieneen harjoituslaukkaan ja siitä raviin. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka oli voittanut, eikä sillä ollut oikeastaan mitään väliä. Olin pysynyt selässä ja nauttinut vauhdista yhtä paljon kuin Elmokin, ja vain se merkitsi. Maastoreissua oli vielä jäljellä, taivas oli säästänyt meidät sateelta ja kaiken kaikkiaan päivä oli ollut ihana.

Fiia ja Elmo osa 15

Merkki erityisen syksyisestä suorituksesta ansaittu:
=) Anne

[Anne]

Elmer ♥



Stiinun piirtämä upea kuva Elmolle!

[Fiia]

26. lokakuuta 2011
Annen estetunti

Neljä ponia kävelee maneesissa verkkaisin askelin. Sara nykii Bonnien villaloimea paremmin ponin takaosalle alkukäyntien ajaksi, Pipsa ja Sikke näyttävät molemmat kylmettyneiltä ja Lina Taigan selässä lyhentää jalustimia vauhdissa. Minä kökötän Elmon satulassa polvet jäässä. Ilma on yllättävän kolea ottaen huomioon, että eletään lokakuun loppua. Anne harppoo maneesiin pirteän näköisenä ja käskee meidät saman tien venyttelemään. Se tekeekin terää – veri lähtee kiertämään ja pakottava tunne lonkankoukistajissa poistuu, kun aikani heiluttelen jalkojani ja pyörittelen nilkkoja. Pitäisi varmasti ottaa tavaksi venytellä hetki ennen jokaista tuntia ja varmasti mielellään vielä sen jälkeenkin, mutta aina on mukamas tärkeämpää tekemistä.

”Ottakaa sitten ohjat ja ravia! Kevennystä kaksi ylhäällä, yksi alhaalla –tahtiin!” Anne kailottaa maneesin laidalta. Kerään ohjat tuntumalle ja pyydän Elmon raville. Se vastaa pohkeeseen nopeasti mutta liikkuu aika varovaisen oloisesti, kun minä heilun sen selässä yrittäen pitää tasapainoni ja keventää ohjeiden mukaisesti. Jalat tuntuvat lähtevän ihan väkisinkin taakse ja käsi ottaa kuin huomaamatta tukea ohjasta ylhäällä ollessa. Elmo kulkee niska jäykkänä, mutta rentoutuu heti, kun saan rytmistä kiinni. Muutaman kierroksen jälkeen vaihdamme suuntaa täyskaarrolla. Saamme keventää hetken normaalisti, ennen kuin Anne käskee keventämään yhden ylös ja kaksi alas. Se on minulle luontevampaa, ja Elmokin kulkee nyt paremmin: ravia on huomattavasti helpompi kontrolloida tähän rytmiin keventäessä eivätkä jalat elä ihan omaa elämäänsä. Reisilihakset tosin joutuvat koville.

”Kevyttä istuntaa ja siitä nostetaan reipas laukka ympäri maneesia! Voitte keräillä ohjia jo hyvälle tuntumalle”, Anne huutaa. Helpotusta ei siis ole luvassa. Nousen kevyeen istuntaan, työnnän kättä vähän eteenpäin Elmon pystyharjassa ja lyhennän hitusen ohjaa saadakseni paremman tuntuman. Elmo hyppää halukkaasti laukkaan pohjemerkistä ja laukkaa eteenpäin liikkuen isosti, mutta hallitusti ja rennosti. Teen isoja voltteja ja temponvaihteluita nopeassa tahdissa – muutama laukka eteen, muutama kootumpi, taas muutama isompi. Elmo rupeaa lämpenemään ja pehmenemään allani, se myötää kaulastaan ja polkee alle. Vaihdamme suuntaa ja laukkaamme toiseen kierrokseen hetken, sitten Anne pyytää meidät käyntiin. Elmo puhaltaa kevyesti ja minä olen kuumissani. Heitän takin hupparin päältä pois ja annan ponille pitkää ohjaa siksi aikaa, kun Anne selittää päivän tehtävän. Laukanvaihtoja. Ne ovat toki avainsana hyvään suoritukseen esteradalla, mutta tuottavat minulle harmaita hiuksia. Elmo vaihtaa laukan näppärästi esteen päällä ja osaa tarvittaessa myös vaihdon askeleessa sileällä, mutta se vaatii ratsastajalta jonkun verran osaamista. Enkä minä ole ihan varma, onko minulla sitä.

Aloitamme kuitenkin tekemällä vaihdot ravin kautta, joten suuria paineita onnistua heti ensi yrittämällä ei ole. S-kirjaimen muotoisella uralla on kaksi kuusikymmensenttistä pikkupystyä ja puomeilla merkitty laukanvaihtoalue.
”Fiia voi aloittaa. Nosta vasen laukka ja käännä Elmo esteelle. Valmistele siirtyminen raviin hyvin. Pehmeä istunta ravissa, puolipidäte, asetus vasemmalle ja lantion ja pohkeiden avulla oikea laukka”, Anne ohjeistaa. Teen työtä käskettyä, tasapainotan ravin puolipidätteellä, asetan ja nostan laukan. Elmo tuntuu pirteältä ja lähestyy estettä korvat hörössä. Hyppy on pieni, mutta ruuna ehtii kuitenkin karata vähän alta ja menee ohi puomeista. Joudun ottamaan sitä aika kovaa saadakseni laukan alas ja tulen toisen esteen ravissa. Anne muistuttaa paremmasta valmistelusta. Teemme suoralla uralla muutamat ravi-laukka –siirtymiset ennen uutta kierrosta, ja se auttaakin heti. Elmon kanssa vaadittava nopeus vaatii vähän harjoitusta – mitä nopeammin sille myötää pidätteen jälkeen, sitä paremmin pidäte menee läpi. Loppujen lopuksi ruuna alkaa kuitenkin kuunnella ja suoritus paranee joka kerta.

Lopuksi kokeilemme muutaman kerran vaihtoa suoraan askeleessa. Elmo tietää jo mistä on kyse, ja se tekee tyylitellyn vaihdon lyhyessä laukassa. Hypyt ovat pirteitä, mutta poni ei silti kaahota tai tappele pidätteitä vastaan. Me keskitymme molemmat, ja saamme loppuun minusta oikein hyvän tuntuisen suorituksen. Nälkä kasvaa koko ajan syödessä. Minun tekisi vielä mieli jatkaa harjoittelua, kun Anne käskee meidät loppuverryttelemään, ja Elmokin on vasta päässyt vauhtiin. Annan sen ravata kunnolla eteen, ja se hakeutuukin pyöreällä selällä eteen- ja alaspäin. Vastahakoisesti jarrutan sen reippaiden loppuravien jälkeen käyntiin ja taputan ruunan tummaa kaulaa. Se teki oikein hienon työn tänään.

Fiia ja Elmo osa 16
On yllättävän vaikea siirtyä preesensistä imperfektiin, kun on kuukauden päivät naputellut tekstiä preesensissä... siitä siis tyylirikko.

[Fiia]

1. joulukuuta 2011

Maneesissa on meneillään torstai-illan sennujen alkeistunti. Kuusi naista harjoittelee pohkeenväistön alkeita ja laukannostoja sateen ropistessa kattoon. He ovat edistyneet hyvin syyslukukauden aikana, ja alkeisryhmäläisiksi koko poppoo ratsastaa jo hyvin siivosti. Ainoa, joka aiheuttaa pienimuotoista häslinkiä, on armas Elmo. Nurkissa vinkuva tuuli ja maneesin kattoa hakkaava sade tarjosi sille oivan tekosyyn pomppia kulmissa ja tehdä paniikkispurtteja suorilla. Pieni keski-ikäinen vaaleahiuksinen nainen sen selässä otti enemmän kuin mielellään apuni vastaan, kun Josefiina pyysi minua hetkeksi katsomosta Elmon viereen katsomaan, ettei poni sinkoile ihan minne sattuu.

Ratsastaja kääntää ruunan pituushalkaisijalle, suoristaa sen ja valmistautuu pohkeenväistöön takaisin uralle. Elmo kävelee lyhyin jännittynein askelin, niska jäykkänä ja korvat pystyssä, mutta kuuntelee selässä istuvan naisen pieniä pidätteitä ja sisäpohjetta liikkuen haparoivin ristiaskelin. Minä kävelen ponin lavan kohdalla ja yritän parhaani mukaan ennakoida sen mielenliikkeitä.
”Pidä, Merja, ulkoavut lähellä. Suorista Elmon kaula, noin, parempi!” Josefiina ohjeistaa. Naisen otsa rypistyy, kun hän keskittyy suorittamaan mahdollisimman oikeaoppista väistöä. Vaikeaahan se on muutaman kuukauden ratsastamisen jälkeen, kun en minäkään aina osaa, en kaikista harrastusvuosistani huolimatta.

Uralle päästyä ohjelmassa olisi laukannosto ja laukkaa päädyn läpi, mutta Merja ehdotti aikaisemmin, että hän ravaa tehtävän ensin pari kertaa. Päätös on hyvä – Elmo nostaa jo nyt kierroksia nähdessään edellä kulkevan Epun siirtyvän pehmeään keinuhevoslaukkaan, enkä minä sitä paitsi mitenkään pysyisi sen perässä edes hitaassa vauhdissa. Merja siirtää ruunan kevyellä pohkeenpainalluksella raviin ja hakee hetken kevennystä. Minä hölkkään ponin vierellä valmiina reagoimaan, jos se päättää jälleen riehaantua jostakin, mutta Elmo liikkuu melko rauhassa ja ratsastajakin tuntuu jo itsevarmemmalta. Pitkän sivun puolessa välissä Merja jarruttaa ruunan takaisin käyntiin, minä kiskon pipoa paremmin päähän ja kysäisen, joko nainen tunsi pärjäävänsä yksin.
”Enköhän mä selviä, mene vain”, hän hymyilee, ”kiitos avusta.”
”Eipä mitään”, minä nyökäytän päätäni, ”toivottavasti se nyt käyttäytyy, hassu poni.”

Palaan katsomoon muiden hoitajatyttöjen viereen. Mirri, Jennyfer ja Ansqu istuvat rivissä ja spekuloivat tulevaa aattoratsastusta hiljaisella äänellä. He kaikki ovat vasta tänä syksynä aloittaneita, ja minä ymmärrän hyvin jännityksen edessä olevaa perinteistä maastoreissua kohtaan. Pitkä letka hiljaisessa valkoisessa metsässä on vaikuttava näky ja voimaannuttava kokemus. Minä suuntaan katseeni maneesiin ja pidätän hengitystäni Elmon palatessa väistöstä uralle ja ratsastajan valmistautuessa nostamaan laukkaa. Ponin korvat pyörähtävät ympäri, mutta helpotuksekseni se siirtyy pienellä hypähdyksellä tasaiseen laukkaan eikä kiihdyttele turhia. Nainen sen selässä näyttää äärimmäisen huojentuneelta.
”Hyvä, Merja”, Josefiina kehaisee. ”Otetaan sitten hetki reipasta ravia loppuun, molempiin päätyihin isot ympyrät. Isompaa ravia, kaikki! Almahan kävelee kohta ja Reinokin saisi liikkua ripeämmin. Tiian kanssa, Leena, ota omaa tilaa, nyt se vaan seuraa Frankia. Elmon kanssa tee voltteja, jos se yrittää lähteä kiihdyttelemään vauhtia omia aikojaan. Eppu reippaasti liikkeelle!”
Naiset ponnistelevat saadakseen hevoset liikkumaan kunnolla. Merja tekee Elmon kanssa muutaman voltin ja Tiian ratsastaja kääntää lehmänkirjavan tamman pois Frankin vaaleasta hännästä. Iso ja massiivinen Frank on yksi neljästä uudesta Seppeleen tuntihevosesta. Niiden ja vanhojen hoitajien lopettamisen myötä tallilla on paitsi uusia hevosia myös paljon uusia ihmisiä. Koulukiireiden takia olen käynyt tallilla marras- ja joulukuussa hyvin epäsäännöllisesti ja uusiin hoitajiin tutustuminen on vähän jäänyt. Se on harmi, mutta olen päättänyt korjata asian mitä pikimmiten.

Loppukäyntien jälkeen ratsastajat kääntävät hevoset loppukaartoon keskelle ja laskeutuvat satulasta. Me hoitajat menemme maneesin puolelle katsomaan, että ratsastajat saavat jalustimet nostettua ja satulavyön kiristettyä ja autamme tarvittaessa. Koska tunti on viimeinen, kaikki hevoset menevät talliin. Alman ja Reinon ratsastajilla on kiire kotiin, joten Jennyfer ja Ansqu ottavat hoidettavansa, mutta muut ratsastajat laittavat itse ratsunsa yökuntoon. Talli tyhjenee nopeasti – aikuisratsastajat jäävät harvemmin juttelemaan keskenään tai hengaamaan nuoremman sukupolven kanssa yläkertaan. He hoitavat ratsunsa, ottavat tavaransa ja lähtevät. Hipaisen sormenpäilläni heiniään korvat hörössä odottavan Elmon turpaa. Yhteistä taipalettamme on kestänyt jo yli vuoden. Välillä tuntuu, että emme edisty yhtään, välillä side pieneen pystyharjaiseen poniin tuntuu rikkoutumattoman vahvalta. Odotan innolla, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. 2012 kuulostaa niin kamalan paljolta ja loppuvuodesta koittava rajapyykki, kahdeksantoista täyttäminen, vielä kamalamman paljolta. Minulla ei ole vielä aavistustakaan, minne elämä vie minut lukion jälkeen. Ulkomaat ja kaikki uusi houkuttaisi, mutta toisaalta – se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi jättää kaikki entinen taakseni. Jotain saadakseen on jostakin myös luovuttava.
”Ei vielä murehdi niitä”, totean Elmolle puoliääneen. ”Ehtiihän tässä.”
Poni vilkaisee minua salamannopeasti vain tuijottaakseen sitten jälleen Josefiinaa, joka jakaa heiniä tallin toisessa päässä. Ruunaa ei paljon tulevaisuus paina. Minulla saattaisi olla hevosilta vielä jotain opittavaa siihen liittyen.

Fiia ja Elmo osa 17

[Fiia]

8. joulukuuta 2011
Annen koulutunti

Alan aavistella, ettei tuntimme tule olemaan ihan tavallinen, kun kuulen Annen äänen raikuvan tallissa: ”Nousemme selkään jo poikkeuksellisesti tallin pihalla!” Kiinnitän kylmin sormin Elmon turparemmin, vedän ohjat ponin kaulalta ja lähden taluttamaan sitä Pipsan ja Humun perässä ulos miettien samalla, mitä ihmettä Anne on varallemme keksinyt. Selkään nousu on aina ennen tapahtunut säntillisesti kaarrossa joko kentällä tai maneesissa. Tallipihan läpi puhaltaa viiltävä tuuli ja Elmo säpsyilee vähän väliä. Satulavyön kiristettyäni vedän jalustimet alas ja ponnistan kevyesti sen selkään. Ruuna pärskähtää ja ottaa muutaman ristiaskeleen saaden lähellä seisovan Eelan nakkelemaan niskojaan Melodyn alla.

Anne selittää jutun juonen, kun olemme kaikki valmiita.
”Tänään on luvassa istuntaharjoituksia. Minulla on tapana käyttää välillä epätavallisia opetusmetodeja ja tänään kokeilemme yhtä niistä. Teemme alkukäynnin tässä lähimaastoissa, valaistuilla ratsastusteillä. Sen jälkeen siirrymme maneesiin. Eli eli: teemme tämän maastokäynnin rentoutta hakien. Jokainen saa aluksi visioida mieleensä lännenelokuvista tutun lännenratstustyylin ja hakea sitten sen asennon. Ja koko alkukäyntien ajan leikitte länkkäriä siellä hevostenne selässä, eli sellainen rento ote, aivan kuin viettäisitte monta tuntia päivästä hevosen selässä. Sitten lähdetään!” nainen kailottaa joukolle ja lähtee itse kärkenä valaistulle ratsastuspolulle. Sekalainen seurakuntamme tulee hänen perässään. Minä yritän muistella lännenratsastajien tyyliä Bonanzassa ja kaikissa niissä muissa ohjelmissa, joita katsoin pienempänä silmä kovana lähinnä kauniiden hevosten takia. Yritän rentoutua ja nojata kevyesti taakse, vaikka täydellisen lötkön olon saavuttaminen tuottaakin hyisessä säässä ongelmia – olkapäät tahtovat väkisinkin nousta ylös ja jalat jännittyä.

Kymmenen minuutin kuluttua seisomme maneesissa alkukaarrossa, leikkien yhä lännenratsastajia. Anne selittää rentouden tärkeydestä kouluratsastuksessa ja ohjeistaa meitä ottamaan käyntiin ja hakemaan parempaa, rennompaa oloa uran sisäpuolella aina, kun tunnemme jännittyvämme. Anne puhuu asiaa – varsinkin nyt Elmon kanssa olen huomannut, että hevonen reagoi äärettömän nopeasti, jos ratsastaja ei ole rento, eikä sitä voi vaatia pehmenemään, jos ei itse myötää sen liikkeitä. Yritän pitää tämän mielessä, kun aloitamme käynnillä normaalissa istunnassa. Anne puhuu jalkojen asennosta, painon jakautumisesta satulassa ja muistuttaa alapohkeen pitämisestä lähellä. Saatan kuvitellakin, mutta Elmo tuntuu heti paljon paremmalta, kun keskityn hetkeksi omiin jalkoihini ja annan niiden valua pitkälle alas ponin ympärille.

Hetken päästä Anne pyytää meidät raviin. Elmo liikkuu reippaasti omalla moottorilla, mutta yllättävän pehmeän tuntuisena edestä. Se ei nyi ohjaa eikä yritä koko ajan lisätä vauhtia, vaan polkee alleen.
”Katse pois hevosen niskasta!” Anne huikkaa kaikille yhteisesti ja minä tajuan langenneeni jälleen tavallisimpaan virheeseeni. Minulla on paha tapa jäädä tuijottelemaan ratsuni niskaa ja omia käsiäni, vaikka tiedänkin, että siitä pitäisi pyrkiä aktiivisesti pois. Muutaman kierroksen ravailtuamme Anne käskee ottamaan hetkeksi käynnin, nostamaan jalustimet ristiin kaulalle ja kiinnittämään huomiota istuntaan.
”Siirretään hevoset raviin ja pysytään harjoitusravissa. Ravin täytyy säilyä rentona, jotta voitte siellä istua. Jos hevonen kiihdyttää, tai muuten vaan haluatte, voitte tehdä voltteja ja ympyröitä. Ja muistakaa siirtää käyntiin, jos huomaatte, että koko juttu menee ihan pipariksi. Sitten kävelette hetken rentona ja uudelleen! Aluksi ei tarvitse välittää vauhdista. Jos tuntuu, että ravissa on vaikea olla, menkää aluksi todella hiljaa”, Anne neuvoo. Pyydän Elmon raviin ja yritän pysyä rentona, mutta poni reagoi heti satulassa heilumiseeni ja kiihdyttää vauhtia. Teen ympyrän ja jarrutan sitten hetkeksi käyntiin, haen itseeni rentoutta ja sitä kautta Elmoon pehmeyttä ja pyöreyttä.

Seuraavaa yritys ei ole sekään kovin kehuttava. Ruuna ravailee hissunkissun, kun minä yritän hampaat irvessä rentoutua. Periaatteessa tiedän, mitä minun pitää tehdä, mutta se ei vain onnistu, kun jännitän hevosen liikettä vastaan.
”Fiia! Muista hengittää! Ei tämä ole kuoleman vakavaa. Hengittele rauhassa, tunne hevosen liike ja nauti. Yliyrittäminen on yhtä paha kuin aliyrittäminen”, Anne muistuttaa, kun ravaan ohi. Puhallan ilmat keuhkoistani ulos ja tajuan todella pidättäneeni hengitystäni. Tiedän tekeväni niin esteradalla, mutta minulle tulee hassuna yllätyksenä, että lopetan hengittämisen myös sileällä, kun keskityn oikein kovasti. Kiinnitän hetkisen ajan huomiota pelkästään hengitykseen, ja jo se saa minut rentoutumaan. Elmon ravissa istuminen ei tunnu enää ollenkaan niin vaikealta kuin vielä äsken, ja poni alkaa kulkea paremmassa muodossa, pitkänä toki, mutta ei niska jäykkänä.

Hetken ravattuamme Anne selittää tehtävän: molemmissa päädyissä ympyrät, joiden aikana huomio keskitetään istunnan tarkkailuun ja siihen, kuinka se vaikuttaa hevoseen. Elmo on herkempi istunnalle kuin luulinkaan. Se kääntyy heti helpommin ja paremmalla tuntumalla, kun käännän katsettani ja hartioitani ympyrän keskipisteen suuntaan. Kun siirrän painoa sisäistuinluulle, ruuna lähtee pienentämään ympyrää, kuitenkin melko epävarmana siitä, mitä siltä odotetaan. Huomaan, että Elmon ravi on heti parempi, kun en näe niin paljon vaivaa ratsastaakseni siitä hyvää. Rauhallinen perusravi tulee aika lailla luonnostaan, kun istun itse rentona ja annan hevosen liikkua eteen.

Ravitehtävän jälkeen kävelemme hetken pitkin ohjin ja otamme jalustimet jalkaan. Kuten aina ratsastettuani ilman jalustimia, tuntuvat ne liian lyhyiltä. Paino kuitenkin jakautuu Annen ohjeiden mukaan nyt paremmin, jalka painuu alas lähelle hevosen kylkeä.
”Kerätään ohjat ja valmistellaan laukannosto. Nyt haetaan laukkaa, jossa polvet eivät purista satulaa, lantio myötää liikettä ja katse ohjaa hevosta. Edelleenkään ei yritetä mitään sen kummoisempaa, vaan rentoa laukkaa jalka pitkänä”, Anne päättää hetken kuluttua. Kerään ohjat, teen pienen voltin saadakseni ponin ohjan ja pohkeen väliin ja nostan sitten laukan. Elmo nostaa ripeästi, mutta on vähän turhankin ponnekas ja etenee vauhdilla ollen melko kehnosti avuilla.

”Fiia, nojaa hieman taakse. Sulla on tapana pikkuisen nojata laukassa eteen. Hyvä!” Anne huutaa. Huomaan todella nojaavani eteenpäin. Pyöräytän olkapäät ja hartiat taaksepäin ja yritän istua syvälle satulaan etukenoa välttäen. Huomaan muutoksen heti: Elmon vauhti tippuu pyytämättäkin pykälän, se rentoutuu ja alkaa tehdä paremmin töitä. Toiseen suuttaan laukka on jo alusta alkaen helpompi. Loppuraveissa Elmo tuntuu jo hyvin pehmeältä ja rauhalliselta – se vastaa apuihin vikkelästi, mutta ei juokse pois alta. Lopuksi Anne käskee meidät käyntiin ja muistuttaa vielä hyvästä istunnasta. Minä taputan ratsuani kaulalle, päästän ohjan pitkäksi ja pyörittelen hetken nilkkojani. Samalla päätän tästä lähtien keskittyä jatkossa entistä tiukemmin omaan rentouteeni ratsastaessani.

Fiia ja Elmo osa 18

[Fiia]

10. joulukuuta 2011

Istun oleskeluhuoneen pirtinpöydän ääressä pahvimuki käsissäni ja hymyilen tyhmästi itsekseni. Kärsin pahemmanlaatuisesta kausittaisesta sairaudesta, joka saa minut hyräilemään itsekseni ja uskomaan satuihin: joulufiiliksestä. Ulkona on vihdoinkin ohut lumikerros ja pakkasta, Jolanda toi tullessaan glögiä kaikille ja Nilla on kaivanut jostakin ikivanhan mankan, joka pyöritti nyt Gleen joululevyä. Oleskeluhuone on yllättävän täynnä, kun ottaa huomioon, että eletään lauantai-aamupäivää. Minä olen tullut tallille vasta hetki sitten ja erehdyin poikkeamaan yläkertaan jääden sitten sille tielleni. Ehtiihän sitä Elmon kimppuun myöhemminkin – olen nimittäin päättänyt, että sen pystyharja on kasvanut ihan tarpeeksi yli mallistaan ja pieni siistiminen näin joulun alla on paikallaan.

Oleskeluhuoneen ovi aukeaa, ja kaikkien päät kääntyvät automaattisesti tulijoihin päin. Poika – Robert, kaivan pitkäkestoisesta muististani – jonka muistelen hoitavan viehättävää Venna-ponia, seisoo väenpaljoudesta hitusen hämmentyneen näköisenä kanariankeltainen talvitakki päällään oviaukossa, ja hänen takanaan on nukkemaisen kaunis Melody, joka hoitanee jotakuta uusista hevosista. Molemmat ovat vasta aloittaneita hoitajia, enkä ole ehtinyt tutustua heihin tuskin ollenkaan, vaikka Robertin kanssa olenkin jonkun sanan tietääkseni vaihtanut ja Melodyn kanssa aion ehdottomasti vaihtaa, kunhan tilaisuus tulee. Ellu koukkaa kaksikon takaa peremmälle, esittelee minut, Inkerin, Jolandan, Nillan ja Rosien Melodylle ja Robertille suunnistaen sitten jääkaapille. Robert ottaa askeleen lähemmäs, tervehtii kaikkia – ranskaksi – ja vilkaisee radiota.
”Glee Christmas Album?” poika kysyy.
Minä nyökkään yllättyneenä ja muistan äkkiä, miksi ja mistä tiedän hänen nimensä.
”Eikös me olla tavattu aikaisemminkin?” hymyilen pienesti. Robert kohottaa kulmaansa ja luovii tiensä lähemmäs istahtaen penkille minun ja Inkerin viereen. Hän ei ilmeisestikään muista, vaikka minä olen aika varma, että juuri tämän eksyneen pojan autoin Josefiinan luokse jokunen viikko takaperin.
”Silloin sun ihan ekana päivänä”, tarkennan virnistäen.
”Aa!” Robertin päässä syttyy lamppu ja hän virnistää takaisin.
”Miten sulla on mennyt? Paikat jo tuttuja ja niin edelleen?” kysyn ja lasken glögimukini pöydälle.
Robert naurahtaa ja kertoo viihtyneensä. Hän puhuu suomea ja englantia sekaisin hienoisella brittiaksentilla, tuntuu vähän varautuneelta mutta hyvin mukavalta pojalta. Veikkaan hänen olevan jonkin verran minua nuorempi, ehkä viisitoista tai kuusitoista. Juttelemme Robertin, Inkerin ja Nillan kanssa hetken niitä näitä, sitten punaposkinen Ellu vetää pojan ylös ja käskee hänet kanssaan hiekoitustalkoisiin. Kannatan ideaa – tallipiha on tappoliukas, itsekin kaaduin tullessani kipeästi. Rosie lähtee heidän mukaansa ulos. Minäkin nousen, venyttelen ja lähden hakemaan Elmoa tarhasta.

Ruuna kököttää ponitarhassa häntä tuulta vasten ja korvat luimussa. Sen ujuttaminen tarhan portista muita poneja karkuuttamatta osoittautuu hankalaksi, mutta hetken sumplimisen jälkeen onnistun. Liukastelemme ponin kanssa yhtä matkaa talliin. Uskomattoman tuulen takia sillä on päällä ohutvuorinen ulkoloimi, jonka kiskon karsinassa pois Elmon päältä. Se on kasvattanut kiihkeästi talvikarvaa ja alkaa olla jo aika pörröinen, mutta loimen ja lumen ansiosta puhdas ja pehmeä. Harjaan ponin nopeasti kylmin sormin ja lähden sitten etsimään satulahuoneesta apuvälineitä jouhien laittoon.

”Mitä sä puuhaat?” Ellun huvittunut ääni saa minut melkein putoamaan tuolilta, jota käytän korokkeena yltääkseni harjakorihyllykön päälle.
”Etsin Showshinea”, ähkäisen ja hyppään penkiltä alas. ”Eikä löydy.”
”Mä olen nähnyt sen ihan lähiaikoina”, tyttö muistelee, ”odotas…”
Ellu suuntaa laatikoston luokse, kaivelee sitä hetken ja nostaa sitten valkoisen suihkepullon esille voitonriemuinen ilme kasvoillaan.
”Kiitos tuhannesti”, minä hymyilen ja otan tytön ojentaman pullon. ”Elmon häntä on siinä kunnossa, ettei sitä saa selväksi ilman aineita.”
”Eipä mitään”, Ellu virnistää. Hän nappaa mukaansa lapion ja lähtee satulahuoneen ovesta ulos, kun taas minä suuntaan takaisin hoidokkini karsinalle. Sen ilmekään ei värähdä, kun suihkuttelen paksuun tummaan häntään selvitysainetta. Arvostan tätä piirrettä ponissa – elämisessä sellaisen hevosen, joka pelkää kaikkea ja kaikkia, kanssa on aina omat ongelmansa. Niitäkin on nähty. Selvitän ruunan jouhia antaumuksella sormin ja kovan harjan avustuksella, kunnes sormenpääni ovat viiltohaavaiset ja Elmon häntä valuu alas takuttomana ja kiiltävänä. Sitten siirryn harjan kimppuun. Liian pitkänä se taipuu milloin minnekin ja näyttää epäsiistiltä. Toisaalta Elmolle kyllä varmasti sopisi myös tasamittainen ratsuharjakin, mutta ponin jouhet ovat sen verran jäykkiä, että lyhyenä ne hakeutuisivat varmasti pystyyn. Niinpä tartun saksiin ja alan napsia.

Puolen tunnin päästä harja on lyhentynyt jonkun sentin ja sojottaa nyt pystyssä kaulaa myötäilevällä kaarella. Elmo malttoi seisoa koko operaation ajan rauhassa, eikä harjassa ole tempomisesta kertovia virhekohtia.
”Hieno jätkä”, taputan ponin kaulaa. Käytävältä kuuluu askeleita. Kurkkaan karsinasta ulos. Pipsa kävelee pitkin käytävää poissaolevan näköisenä. Jopas sattui – tyttö vuonohevosen omistajana on pystyharjojen asiantuntija.
”Pipsa hei”, huikkaan. Tyttö hymyilee ja huiskauttaa kättään.
”Onko tän harja hyvä”, kysyn, kun hän on saapunut Elmon karsinan ovelle ja vilkaisee sisään. ”Mä yritin ottaa sitä siistiksi joulua varten. Menikö liikaa?”
Pipsa pyöräyttää päätään. ”Se on hyvä. Ja harjoitus tekee sitä paitsi mestarin tässäkin lajissa.”
”Kiva kuulla”, totean tyytyväisenä ja pyyhkäisen ruunan harjaa. Jouhet tuntuvat kovilta, mutta taipuvat sormien alla. Olen kieltämättä aika tyytyväinen käsieni jälkeen. Kuinkahan monen kerran jälkeen voin alkaa nimittää itseäni pystyharjan leikkuun ammattilaiseksi?

Fiia ja Elmo osa 19

[Fiia]

18. joulukuuta 2011
Huomatkaa upeat kuvanmuokkausskilssini. Kuvat Annen. (:

Aivan kuin joka päivä aikaisemminkin tällä viikolla oleskeluhuoneessa tuoksuvat glögi ja piparit. Joululaulut soivat hiljaisella nurkasta, muutama hoitajatyttö ja Daniel istuvat sohvilla ja pöydän ääressä kuka tekstaten, kuka lehteä lukien, kuka piparia jyrsien. Suljen oven perässäni, luikahdan Melodyn viereen pöydän ääreen ja kiskon tennarit palelevista jaloistani. Olen juoksuttanut Elmoa vetisellä kentällä reilut puoli tuntia varpaat jäässä ja päättänyt sitten vihdoin kirjoittaa kirjeen, joka on minun pitänyt tehdä jo kuukausia sitten. Lämäytän pöydälle paperin, kaivan kynäpurkista ohutkärkisen mustekynän ja alan miettiä.

Mitä Claralle voi kirjoittaa? On kulunut niin kauan aikaa, on tapahtunut niin paljon sen jälkeen kun tyttö pakkasi kimpunsa ja kampsunsa ja painalsi länsinaapurimaahamme. Hän sai työtarjouksen jonkun rouvan talliapulaisena ja viettää nykyään omien sanojensa mukaisesti päivänsä koulien perheen pikkuponeja ja vahtien siinä sivussa pilalle hemmoteltuja lapsia. Pitkään aikaan hänestä ei ole kuulunut mitään, mutta minä uskon, että kaikki on ihan hyvin.
"Mitä sä kirjoitat?" Ellu kysäisee pöydän toiselta puolelta.
Minä katseeni pääni vielä toistaiseksi tyhjästä paperista.
"Joulutervehdystä Claralle. Sanonko terkkuja?"
"Sano ihmeessä", tyttö ilahtuu.
"Multa myös", Loviisa pistää väliin sohvalta. "Mitähän sille kuuluu?"
"Sitäpä tässä kyselen parhaillaan", virnistän ja painan kynänkärjen paperiin. Toivon, että kirjeen myötä Clara saa myös tuulahduksen seppeleläisesti glögintuoksuisesta ilmapiiristä.



Fiia ja Elmo osa 20

[Fiia]

22. joulukuuta 2011

”Kolme yötä jouluun on! Laskin –”
”Kakspas.”
Mahdollisimman epävireisen laulamiseni keskeyttää matala pojanääni. Käännähdän ympäri niin vauhdilla, että otteeni harjapakin kahvasta irtoaa, ja se rämähtää lattialle. Daniel nojaa Topin karsinanoveen huolettoman näköisenä ratsastustamineissaan, puolittain virnistäen ja toistaa: ”Kaksi yötä jouluun.”
”- laskin aivan itse eilen”, täydennän kiukkuisena. ”Eilen.”
”Niin, laskit aivan itse eilen, että tänään on vielä kolme yötä jouluun. Mutta niitähän on kaksi. Lyhyt matikka?”
”Pitkä”, äsähdän.
”Niin no, mä olen aina ollut sitä mieltä, että pitkämatikkalaisille yhteenlaskut ovat niitä kaikkein haastavimpia”, Daniel toteaa huolettomasti huimana logiikan loikkana ja leväyttää karsinanoven auki. Topi kurkistaa käytävälle korvat toiveikkaasti hörössä. Poika vetää ohjat sen kaulalta ja lähtee niine hyvineen kentän suuntaan. Minä puhahdan, poimin harjapakin ja jatkan matkaa. Joulufiilis valtaa jälleen mieleni, ja minä puhkean lauluun. Kolme päivää jouluun on! Laskin aivan itse eilen!

Elmo hörähtää nähdessään minun tulevan. Rinnassa hypähtää. Muiskautan ponin tummalle turvalle kovaäänisen pusun ja saan sen peruuttamaan karsinan takaseinää kohden korvat hämmentyneesti pyörien.
”Hassu poni”, minä totean hellästi. ”Aivan hassu.”
Elmo pärskähtää. Taputan sen kaulaa ja poimin sitten korista harjan. Minä en ole oikein ratsastustuulella vuoden viimeisen koulupäivän jäljiltä, mutta ajattelin käydä sen kanssa lyhyellä kävelylenkillä maastossa ja sen jälkeen puhdistaa ponin varusteet aattoratsastusta varten. Harjaan Elmon hitaasti ja kaikessa rauhassa, kunnes sen tumma talvikarva näyttää kiiltävän, ja lähden sen kanssa sitten ulos. Ilta on alkanut hämärtyä, mutta vielä ei ole pimeä. Silmät tottuvat valon vähyyteen nopeasti. Ilma ei ole erityisen jouluinen – lunta on maassa vain ohut pakkasen kovettama kerros ja metsässä on suuria sulia kohtia. Elmo tuntuu pirteältä tallustellessaan rinnallani leveällä kärrypolulla, mutta se ei säiky pieniä metsästä kuuluvia rasahduksia eikä panikoi, vaikka onkin liikkeellä ilman hevosseuraa. Taivas on kirkas, vaikka tähdet eivät vielä hyvin näykään. Kuu on nousemassa. Meidän molempien hengitys höyryää ilmassa, joten lämpötila on todennäköisesti pakkasen puolella. Se on jo merkki paremmasta – nyt minä odotan vain lunta, mahdollisimman pian ja mahdollisimman paljon.

Vajaa puoli tuntia käveltyämme palaamme tallin kutsuviin valoihin. Elmo käy heti heinien kimppuun, ja minä jätän sen rauhaan suunnaten varustehuoneeseen. Muutamalla muullakin on samat aikeet kuin minulla: Lexie, Miia-Mari ja Pilvi puhdistavat kaikki hoitohevostensa suitsia. Nappaan Elmon suitset koukusta ja liityn seuraan.
”Ootteko kaikki tulossa aattoratsastukseen?” kysäisen kumartuessani ottamaan satulasaippuaa ikävänharmaaseen sieneen.
”Mä ainakin”, Lexie nyökkää virnistäen.
”Mäkin”, Pilvi sanoo hiljaa.
”Ja mä”, Miia-Mari vahvistaa ja naurahtaa.
”Jee, kannattaa, se on ihan uskomaton kokemus”, hehkutan hangaten samalla raivoisasti turpahihnaa. Lika irtoaa siitä mustana vaahtona, jota pyyhin tasaisin väliajoin pyyhkeeseen. Muistelen edellisvuotisia aattoratsastuksia. Letka on aina ollut komea, ja nyt mukaan on ilmoittautunut kerrassaan hurja määrä ratsukoita, ja Alma ja Jennyfer tulevat mukaan reellä. Olisimme varmasti hieno näky jouluaattona.

Saatuani suitset puhtaaksi siirryn satulan kimppuun. Mieli lepää, kun kädet saavat tehdä nopein sormin tarkkaa työtä. Olen aina pitänyt varusteiden puhdistamisesta, vaikka olenkin aika huono tarttumaan toimeen, enkä ole esimerkiksi ikinä saanut otettua tavaksi pyyhäistä nahkavarusteita sienellä joka ilta. Teen mieluummin kerralla paljon ja kunnolla. Lopetettuani olen saippuavaahdossa kyynärpäitä myöten, kynnenaluset ovat mustat ja otsassa tummanharmaa likatahra. Laitan varusteet kuivumaan, vien satulahuovan pyykkiin ja lähden yläkertaan muiden tyttöjen perässä. Siellä on varmasti piparin tuoksua, joululauluja ja paljon naurua, jotka korvaavat loistavasti puuttuvan lumen.

Fiia ja Elmo osa 21

[Fiia]

24. joulukuuta 2011
Aattoratsastus

Työnnän viimeisen taskuun hamstraamani piparin suuhuni ja kiinnitän Elmon turparemmin. Ruuna vaikuttaa yhtä pirteältä kuin minä, kun se kurkistelee käytävälle korvat hörössä. Ehkä joulumieli on levinnyt siihenkin. Odottelemme muita aattoratsastukselle lähtijöitä hetken ja purkaudumme sitten kaikki yhtä aikaa isosta tallista ulos. Tallipiha kuhisee – meitä on mukana ennätyksellinen määrä, kaksikymmentäviisi ratsukkoa ja Alma rekeen eteen valjastettuna. Elmo pyörii kuin väkkärä, kun ponnistan sen selkään ja otan ohjat käteeni. Onneksi meidän ei tarvitse odotella kauan. Muut selviävät ripeästi ratsujensa selkään, jono järjestäytyy partiopoikamaisella tarkkuudella ja matka voi alkaa.

Vaikka on vasta iltapäivä, ilta alkaa hämärtyä. Ensimmäiset kirkkaimmat tähdet talvisella taivaalla näkyvät jo. Ounastelen, että tulemme olemaan uskomaton näky palatessamme tallille puolentoista tunnin päästä lyhtyjen kanssa. Hevoset kävelevät rauhassa; minä en ainakaan huomaa, että kenelläkään olisi ongelmia jonossa. Vain harvat juttelevat. Luminen pakkasmetsä on hätkähdyttävän kaunis. Päästyämme leveämmälle tielle letka siirtyy pikkuhiljaa raviin. Se aiheuttaa ensimmäiset poukkoilut, kun osa hevosista haluaisi edetä ripeämmin ja pikkuponit saavat liikkua kunnolla pysyäkseen mukana. Mitään suurempia vaikeuksia ei kuitenkaan tule. Elmo ravaa pää pystyssä kuolainta narskutellen. Nautin sen isosta mutta pehmeästä askelluksesta joutumatta juurikaan jarruttelemaan sitä. Pakkanen nipistelee poskipäillä ja nenällä, mutta muuten ei ole kylmä.

Seuraavalla käyntipätkällä joku ehdottaa joululauluja, ja kaikki yhtyvät tuttuihin kappaleisiin, vaikka sanat eivät juuri oikein menisikään. Juuri, kun olemme selvinneet Petteri Punakuonon loppuun, Anne käskee meitä valmistautumaan laukkaan. Hevoset sähköistyvät välittömästi, kun ratsastajat ottavat paremmin kiinni ohjasta ja odottavat käskyä siirtyä laukkaan. Se tulee pian. Vauhti on maltillinen, joten kaikki pysyvät perässä. Minä nousen jalustimille ja annan Elmon edetä rauhassa. Se tuntuu innokkaalta, mutta ei kuitenkaan lähde kilpajuoksuun vaan pysyy kuuliaisesti Humun takana, ja minä olen siitä onnellinen. Tuuli kirvoittaa vedet silmistä, lumi pöllyää, ratsastajat nauravat ja hevoset pärskivät. Suora loppuu aivan liian pian, ja jarruttelemme käyntiin. Elmo nyppii ohjaa hetken, mutta tasaantuu sitten, vaikka siitä huomaa, että se haluaisi juosta. Ymmärrän ponia loistavasti.

Hetken käveltyämme pysähdymme pienelle peltoaukealle. Saamme lyhdyt, jotka Brisin selästä alas pompannut Josefiina käy sytyttelemässä. Elmo mulkoilee lyhtyä pahasti ja kulkee ensimmäiset askeleet kylki vinossa, mutta unohtaa hetken kuluttua säikkymisen ja jatkaa matkaa korvat hörössä. Letka kiemurtelee polkuja ja metsäautoteitä pitkin takaisin Seppeleeseen päin. Etenemme kaikessa rauhassa pääsääntöisesti käynnissä. Kylmä alkaa kipristellä varpaita, ja sekä hevosten että ratsastajien hengitys höyryää. Kuunsirppi loistaa matalalla puiden yläpuolella. Sininen hetki.

Tallille palaa iloisesti rupatteleva joukko. Laskeudun jäykin jaloin selästä ja taputan Elmoa kaulalle.
”Hyvää joulua, Elmoseni”, hymyilen ruunalle. Se on ansainnut jouluporkkanansa, ja me ratsastajat olemme ehdottomasti ansainneet glögit ja oleskeluhuoneessa odottavat jouluherkut.

Fiia ja Elmo osa 22

[Fiia]

23. maaliskuuta 2012

On kevät, on koulua, on kirjoitukset ja olisi hoitoponi. Jaksamisen kipukynnyksen ylityttyä sitä luopuu siitä mistä voi, ei siitä mistä haluaa – minun tapauksessani Elmosta. Ratsastamattomuuten tottuu nopeasti, ihmisiä ja eläintä on ikävä pidempään. Poni on rakas mutta tieto siitä, että tallilla ei ole pakko käydä mutta lukiosta on päästävä pois vuoden kuluttua, painaa kipeästi. Kirjat eivät kutsu puoleensa mutta alkavat pian tuntua turvapaikalta, kun niihin on uponnut tarpeeksi syvälle. The koe tulee ja menee, väsymys ei mene, enkä minä lähde tallille. Silloin olen ollut jo liian kauan pois vain palatakseni.

Reilun viikon päivät minä mietin, kuinka helposti hevonen unohtaa, ja ennen kaikkea, kuinka nopeasti ihminen unohtaa. Elmo on minulle eittämättä olemassa kaikkien näiden viikkojen jälkeenkin, tuskallisen tarkkana jälkenä pitkäkestoisessa muistissani, mutta minä en tiedä, mitä merkitsen enää ponin maailmassa tai talliyhteisössä ylipäätänsä. Samoihin aikoihin havahdun siihen, että helmikuussa alkoi neljännes hoitovuoteni Seppeleessä. Neljä vuotta hevosenhoitajana samalla tallilla on paljon. Se fakta ei katoa mihinkään, mutta minä en enää tarkalleen tiedä, onko se sitä, mitä minä haluan tulevaisuudeltakin. Olen joka tapauksessa muuttamassa pois lukio-opinnot suoritettuani, ja silloin viimeistään on jatkettava matkaa, annettava muiden ottaa se tila mikä oli ennen minun. Vaikka ajatus kaksikymmentäviisivuotiaasta minusta ratsastelemassa harmaantuvalla Elmolla pitkin kuraisia maastopolkuja on jollain tavalla hellyttävä, varjoton, ei se ole kovinkaan realistinen. Mutta minulla on vielä vuosi. Ei ehkä helppo eikä stressitön vuosi, mutta yhtä kaikki kaksitoista kuukautta, jotka voin käyttää Elmon kanssa. Tai olla käyttämättä.

En minä loppujen lopuksi päätä mitään, en ennen kuin vielä talvikirpeänä perjantai-aamuna suuntaan lopulta koulun sijasta Seppelettä kohden. Arvelen, että saan silloin olla niin rauhassa kuin mahdollista, enkä ole väärässä. Parkkipaikka on tyhjä, tiet petollisen liukkaita lähes koskemattoman lumipeitteen alla. Sisällä Josefiina lakaisee lattiaa aamuheinistä, muuten talli on hiljainen, lämmin ja hämärästi valaistu, aivan niin kuin aina ennenkin.
”Näissä aamuissa on jotain satumaista”, minä sanon hiljaa puoliksi itselleni astuttuani kynnyksen ylitse sisään. Josefiina kääntyy yllättyneen oloisena, hymyilee ja kohottaa kättä.
”Fiia.”
”Mä olen vähän pahoillani siitä etten ole käynyt. Enkä ilmoitellut itsestäni ihan lähiaikoina.”
Josefiina naurahtaa. ”No worries, kun nyt kerran olet täällä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kaikki ok?”
”Kevättä kohden”, kohautan olkapäitäni ja hymyilen pienesti, ”kiitos. Ja hei, voin laittaa ponit tarhaamaan. Käyn vain moikkaamassa Elmeriä ensin.”
”Kiva juttu! Shettikset voi pistää muiden kanssa, Bonnien loimitusohjeet löytyy ovesta ja Vennallekin voisi ehkä jonkun takin laittaa, siellä on pikkuisen pakkasta.”
”Tapahtuu”, nyökkään virnistäen ja jätän Josefiinan jatkamaan lakaisua.

Elmo ei ole muuttunut miksikään. Heti, kun näen sen, avaan karsinan oven ja kosketan tummaa turpaa, kaikki jännitys katoaa. Kaikki epäilykset katoavat. Tätä eläintä varten minä täällä olen, ja kyllä, tulen olemaankin. Ruuna hörähtää pienesti, korvat nousevat hetkeksi pystyyn ja painuvat sitten takaisin kiinni niskaan. Nielaisen palan kurkusta alas, rapsutan lyhyen pysähtyneen hetken ponin otsaa ja vetäydyn sitten kauemmas.
”Mennäänpä sitten”, sanon Elmolle reippaasti suostumatta jäämään kyynelehtimään karsinan ovelle. Pujotan riimun ponin päähän ja lähden taluttamaan sitä ulos. Aurinko paistaa pilven takaa vinosti, kirkkaana, yhä talvisena mutta jo vähän lämmittäen. Elmo kävelee pirteästi, vilkuilee ympärilleen ja ravistelee päätään. Minun askeleeni ovat joustavat ja olo kotoinen. Tämän minä osaan ja tätä minä haluan tehdä. Olla tässä. Elää juuri tämä hetki – näitä hetkiä. Näitä aamuja vielä ensi keväänäkin.

Fiia ja Elmo osa 23

Kevät 1 -merkki ansaittu erityisen keväisestä suoristuksesta:



-Anne

[Fiia]

5. toukokuuta 2012

Maneesissa on esterata. Se on eilisen junnujen estetunnin jäljiltä ja muistuttaa kisarataa – esteitä on seitsemän ja ne on numeroitu. Esteet ovat reilusti alle metrin, silmämääräisesti arvioituna seitsemänkymmensenttisiä, viimeinen trippeli vähän isompi ja sarjan molemmat osat pienempiä. Teknisesti rata on helppo, tilaa kääntää on runsaasti. Tällaisia minä hyppäsin vuosia sitten. En toki Elmolla enkä ilman opetusta, mutta kuitenkin.

Esteet kutsuvat minua puoleensa melkein kipeästi. Minun todellakin piti harjoitella vakavamielisesti, ratsastaa Elmoa kunnolla avuille ja kiinnittää erityistä huomiota raviväistöihin. Mutta en minä kykene keskittymään kouluratsastukseen, kun tarjolla on niin hieno rata; kuin meille tehty. Niinpä minä sitten lyhennän jalustimia kahdella reiällä, vaihdan kouluraippani lyhyempään, otan ohjat käteen ja nostan laukan.

Elmo piristyy välittömästi. Se liikkui alkuverryttelyssä tahmeasti ja tuntui haluttomalta, mutta nyt sen laukka on lennokasta, pienet korvat hörössä ja pää pystyssä. Käyn radan nopeasi katseellani läpi – pysty, loiva viiden laukan kaarre okserille, päädyn kautta suoritus sarjalle, tiukka kaarre pystylle, suhteutettu väli okserille, pysty ja viimeinen trippeli lävistäjällä. Elmo hakeutuu pyöreämmäksi, hidastaa kuuliaisesti laukkaa, polkee alle ja tuntuu sata kertaa paremmalta kuin ikinä tunnin koulutreenin jälkeen. Ohjaan sen ensimmäiselle esteelle, suoristan huolellisesti ja ratsastan pienellä pohkeella eteen. Ruunan pää nousee, sen into tuntuu käsissä saakka – tai ehkä se on minun intoani, en tiedä.

Ruunan lähtiessä ponnistamaan yli esteen minä annan käteni työntyä eteenpäin sen harjan kahta puolta ja tiedän, että tämä on juuri sitä, mitä minä olen kaivannutkin. Elmo on ryhdikäs, kun se kerää itsensä hypyn jälkeen, kuuntelee kääntäviä apuja tarkasti ja hyppää pitkän pehmeän hypyn okserille. Minusta huomaa, että siitä on kauan, kun viimeksi hyppäsin, mutta poni antaa kauneusvirheet anteeksi, vaihtaa laukan oma-aloitteisesti eikä kiellä, kun hädissäni tönäisen sen sarjan toiselle osalle puoli metriä liian aikaisin. Tämän Elmo osaa. Se tietää tasan tarkkaan, mitä siltä odotetaan, eikä se jätä minua yksin. Viimeinen trippeli on ensin edessämme ja sitten allamme aivan liian nopeasti, poni vetää etujalat alleen ja laskeutuu lopulta kevyesti esteen toiselle puolen.

Taputan ruunan kaulaa, jarrutan sen raviin ja ratsastan isoja voltteja molempiin suuntiin. Poni pärskii, venyy eteen ja alas ja tuntuu virkeältä, minä huohotan kuumissani, mutta hymy kasvoillani tuntuu pysyvän kuin liimattuna.

xx

Puolta tuntia myöhemmin kyykin Elmon karsinassa ja hieron linimenttiä ruunan etujalkoihin. Sormet alkavat muuttua tunnottomiksi, eikä poni helpota hommaani liikehtimällä edestakaisin.
”Seiso”, ärjäisen sille sadannen kerran, kun joudun loikkaaman alta pois ponin ottaessa hätäisiä askelia sivulle. Kiroan huiviini ja siirryn takajalkojen luokse.
”Mä voin pitää kiinni”, Linan ääni kuuluu käytävältä. Kohotan katseeni. Tyttö nojaa virnistäen karsinaan oveen.
”Pidä, kiitos”, huokaan ja pursotan lisää jäätävänkylmää geeliä käteeni. ”Ja hei, mulle on sulle ne kuvat! Kuhan saan tän tehtyä niin käydään hakemassa ylhäältä.”
”Jee, kiitos!” Lina luikahtaa karsinaan ja tarttuu Elmoa riimusta. Poni seisahtuu aloilleen, ja minä alan levittää linimenttiä sen sääriin.

Lopetettuani käyn viemässä purnukan takaisin varustehuoneeseen, pesen käteni niin hyvin kuin suinkin kykenen ja pompin sitten rappuset kaksi kerrallaan ylös hoitajienhuoneeseen. Lina istuu teekuppi kädessään pöydän ääressä. Kaivan repustani muistitikun ja ojennan sen tytölle. Siinä on sadoittain kuvia meidän parin viikon takaiselta reissultamme Yhdysvaltoihin. Asuimme viikon lännenratsastustallilla, vuokrasimme hevoset ja ratsastelimme niin paljon kuin kunto antoi myöten.
”Mun on kyllä päästävä sinne vielä joskus uudestaan”, hymyilen muistoissa velloen.
”Sama täällä”, Lina nauraa. ”Sinne on tullut uusia hevosiakin ja kaikkea.”
”Ehkä kesällä voisi… Jos saisin töitä kesäkuuksi, niin voisi olla loppukesästä rahaa lähteä.”
”Niin”, Lina nyökkää. ”Pitää yrittää.”
”Ja voisin kokeilla houkutella muitakin hoitajia matkaan. Aattele nyt, ryhmällinen suomalaisia ponityttöjä Montanassa lännenratsuilla. Vois olla aika huimaa.” Nauran omille kuvitelmilleni. Totuus on, että minulla tuskin on varaa toiseen reissuun heti lähiaikoina, ja muillakin on varmasti jo kesäsuunnitelmia. Onhan Seppelekin kesällä ihan oma maailmansa, ei kesäfiilikseen välttämättä mitään Yhdysvaltoja tarvita. Uittamista, leirejä, kuumia päiviä, ukkoskuuroja, kesäsateita, maastoesteitä – ja paljon, paljon muuta!

Fiia ja Elmo osa 24

[Anne]

Elmeri ansaitsi PP-MVA -arvonimen!