Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Talutin raukeana Bonnieta leveän tallipihan poikki maneesista talliin. Ilta oli pimennyt, hevonen seurasi perässäni nahkaohjat pitkinä välillämme roikkuen, ja lauha ympärillämme lepäävä ilma tuntui sopimattomalta helmikuuhun. Lumi oli sohjoutunut tallipihalla ja sotkeutunut hiekkaan niin, että askelistamme ei kuulunut talvista narahtelua vaan märkä solahdus kengän painuessa jäähileeseen.
Talliin astuessaan Bonnie venytti kaulaansa puuskahtaen ja sen vaalean karvan peittämät selkälihakset värähtivät rennosti. Kello oli jo melkein yhdeksän illalla, joten tuntipuoli oli hiljentynyt lukuun ottamatta Frankin, Hypen, Alexin ja Lailan karsinoita, joissa hoitajat pakersivat iltatunnilta tulleita kullannuppujaan yökuntoon.
Bonnie luimisti korviaan Windille, joka oli muuttanut sen naapurikarsinaan Frankin tilalle. Pilkullinen tamma, joka oli jo tainnut harkita yöpuuta, käänsi hapsuisen häntänsä osoittamaan ovelle ja painoi päänsä alas. Tammat eivät vaikuttaneet kovinkaan hyviltä ystäviltä, ja viime päivien aikana olin saanut useamman kerran torua tulistunutta ponitammaani, joka oli rynnännyt korvat luimussa ja takaosa kasassa uhittelemaan käytävällä kulkevalle Windille. Olin käynyt juttelemassa Annelle asiasta ja hän oli sanonut, että tammoille annettaisiin hetki aikaa yrittää tottua toisiinsa. Molemmat olivat suuria luonteita, mutta saattaisivat sovittuaan mahtua hyvin samalle pikkupuolelle laannuttuaan.

Huhuilin vaimeasti muita avatessani kypärän leukahihnaa kuullakseni, olinko tallissa yksin. Minulle vastasi jonkun, luultavasti Tollon tai Siken, tylsistynyt sierainten pärinä. Bonnie tunki siroa turpaansa kainalooni ja kyhnytti ruskean villapaitani paksua hihaa, jotta riisuisin suitset sen päästä.
Kypärän leukahihna heilahteli kaulaani vasten, kun riisuin tammalta varusteet, laskin satulan odottamaan karsinan puoliovelle ja ripustin suitset koukkuun. Kumartuessani avaamaan suojia reisilihakset väläyttivät rasituskipua. Olin eilen vetänyt Bonniella reipastahtisen estetreenin Loviisan ja Frankin kanssa, ja tänään olimme jatkaneet kahdestaan hyvää putkea koulurääkillä. Villapaitani oli liimautunut jossakin vaiheessa raskaana selkääni ja olin muistellut kaipaavan hellästi mehupulloa, jonka olin jättänyt oleskeluhuoneen jääkaappiin. Bonnien harjoitusravi oli pompottanut melkein tuskallisesti, mutta poni oli muutoin kuunnellut minua niin hyvin, että olin purrut henkisesti hampaat yhteen ja yrittänyt täyttää mielen ratsastuksenopettajien sata euroa takapuolen alla – vertauksilla.

Satulahuoneen kohdalla jouduin kääntymään ympäri voidakseni tuupata raskaan oven auki. Huone oli tyhjä, joten astelin sen läpi ja annoin hiljaisen vihellyksen paeta hampaitteni välistä täyttääkseni hiljaisuuden. Kurotin työntämään satulan omalle paikalleen ja lampsin rauhassa pesemään kuolaimia vesihanan alle. Metalli kilahteli ystävällisesti, kylmenneet sormenpäät heräsivät eloon lämpimän veden alla ja hämärä huone painoi samettisena peittona ylläni.
Palasin Bonnien karsinalle kiepahdettuani kierroksen yläkerran kaapilla. Olin varannut sinne aamulla pesussa olleen loimen, jonka heitin nyt kahisevana vastaharjatun hevosen selkään. Se huokaisi unisena, hamusi ruokakuppinsa reunaa selvästi iltakaurojaan odottaen ja loi minuun luottavaisen katseen mantelinmuotoisella tummanruskealla silmällään. Painoin käteni ponin sileää harjaa vasten ja mietin, kuinka luultavasti olimme molemmat yhtä väsyneitä päivän rankasta treenistä.
”Mut tyytyväisiä”, jatkoin ääneen Bonnielle matalasti, jottei arvatenkin iltasapuskaa rehulassa lastaava Jaakko voisi kuulla. ”Sä olit niin hieno tänään!”

[Salma]

Kaavin luonnonjogurttia sinikukallisesta posliinikiposta ja kuuntelin tallin alakerrasta kuuluvaa innostunutta hälinää. Olin vetänyt jalkaani pitkät, löysät punaruskearaidalliset villasukat ja kietoutunut heinältä ja kesäpäiviltä tuoksuvaan vilttiin, jonka joku oli jättänyt lojumaan violetille sohvalle mytyksi.
Talli kuhisi hiljalleen normaaliin sunnuntaiseen tapaan. Jos olisin noussut seisomaan penkille ja katsonut ikkunasta ulos, olisin maaliskuun alun lauhan sumun läpi nähnyt, miten Clara, Pihla ja Inksu päästelivät kentällä pikkuponeilla reipasta laukkaa peräkanaa. Loska lensi ponien siroista kavioista ja Walma heitteli turhautuneena paksua harjaansa jäädessään jälkeen isommista kavereistaan. Pihla kääntyi nauraen katsomaan Claraa ja Inksua Pellan selästä niin, että paksu tumma tukka lensi hänen olkansa yli ja tempoi kypärän alta.

Bonnie oli vielä tarhassa. Kun olin tullut tallille yhden hujakoilla, poni oli ravannut energisesti korvat terävinä pystyssä ja sieraimet suurina ja näyttänyt viihtyvän ulkona oikein hyvin punaisessa sadeloimessaan. En ollut raaskinut viedä sitä vielä sisälle, sillä loppupäivän aikoisin puurtaa sen kanssa maneesin pimeydessä kavalettitreeniä. Kun poni kerran viihtyi hyvin nuoskalumisessa tarhassaan pajunoksia ja männynkaarnaa näykkien, mikä minä olisin viemään siltä sitä iloa.
Kaiken lisäksi olin saanut hullun päähänpiston tulla Seppeleeseen pyörällä. Olin ajatellut, että tiet olisivat olleet mukavan sulia ja kuivia, paistoihan asfaltti jo moottoriteillä kilometritolkulla eikä paukkupakkasia oltu manailtu pariin viikkoon. No niin, suuret tiet noin puoleenväliin matkaa olivatkin rullanneet tasaisesti alla ja minä olin vetänyt keuhkot täyteen alkukevättä mielissäni siitä, kuinka menomatkaan menevä aika puolittuisi taas. Kääntyessäni talviajaksi paikoilleen jähmettyneestä risteyksestä oikoreitille, jota pitkin menin aina Seppeleeseen, matka oli kuitenkin tyssännyt. Tai paremmin sanottuna lumi oli tarrautunut pyöränrenkaisiin kuin eroahdistuksessa oleva valkoinen muodoton koala ja hidastanut armotta yhä raskaammaksi ja raskaammaksi muuttuvaa kulkuani. Olin noussut seisomaan polkimille ja koko painoani käyttäen polkenut eteenpäin tuskastuttavan hitaasti, mutta muiden pyörien tekemät vinot urat viettivät allani ja saivat pyörän poukkoilemaan hätkähdellen. Lopulta olin luovuttanut ja taluttanut viimeisen kilometrin pyöräparkaani, jonka renkaat tuskin liikkuivat lumimassan sisällä.
Olin siis mielestäni ansainnut pienen tauon, jonka aikana saisin sulatettua tallikenkien suuaukosta sisään kivunneen lumen ja tankattua takaisin koettelemuksessa menettämäni energian.

Kun palasin pyöräntyönnöstä toenneena ja kuiviin kenkiin vaihtaneena hypähdellen puuaskelmat tallin puolelle ja valmistauduin hakemaan Bonskun riimunnarun, huomasin heti, että tallikäytävällä oli epätavallista kuhinaa.
Gitta seisoo tallin vastakkaisessa päädyssä tummat silmät varoittavasti vilkkuen, ilman riimua ja shakkikuvioinen naru sään yli roikkuen, ihan kuin se olisi yritetty pyydystää sen avulla. Se nakersi vihreässä tavaralokerikossa olevaa harjalaatikkoa, jonka tunnistin Danielin omaksi, ja kohotti hokitetun takakavionsa korkealle aina, kun sitä yritettiin lähestyä.
Britta, Fiia, Pipsa ja Jenny olivat kokoontuneet hajanaiseen puolikaareen Gitan ja tallin keskiovien välille ja tallikäytävän päädystä näin, miten muistakin karsinoista nojautui huolestuneita päitä seuraamaan tilannetta. Jenny oli kalpean näköinen ja puristi vasemmassa kädessään tamman punaista riimua kuin hätäköyttä.
”Käykää joku hakemassa leipää rehulasta!” Britta ohjeisti ääni yllättävän varman kuuloisena. Olin jo kääntymässä kannoillani, olinhan lähimpänä rehulaa, kun tyttö, jolla oli metsänpeikkoa muistuttava pehmeän tuuhea tukka ja haaveellisen sinisenruskeat silmät, pujahti äänettömästi ohitseni ja askelsi yllättävän kevyesti kulman taakse rehulaan. Hän taisi olla karsinasta päätellen Kuú, mietin, Eelan uusi hoitaja.

Gitta ei välittänyt vähääkään Jennyn yrityksistä lähestyä sitä, se käänsi tuuhean häntänsä häntä kohti ja tuuppasi turvallaan harjalaatikon päällä keikkuvaa pölyharjaa niin, että se kolahti lattialle. Hevonen pelästyi itse aiheuttamaansa ääntä, hypähti taaksepäin ponimaisen epäsirosti ja äkkäsi hetken pörhisteltyään vastapäisessä karsinassa pälyilevän Väinön, joka oli nojautunut karsinan puoliovea vasten etukavioidensa varaan ja tillitti takaisin kuin koira, joka haastaa toisen kisailuun.
”Voi ei”, Fiia kuului huokaisevan. ”Tästä ei hyvää seuraa.”
Gitta lähestyi kaula pitkäksi venyen orivarsaa, sen turpa kohosi ja se vaihtoi painoa jalalta toiselle kuin mittaillen uutta haastajaansa. Väinön leveä vaalea läsi näytti venyvän ihmetyksestä pienen hevosen tajutessa, että Gitta oli huomannut sen ja ottanut sen henkilökohtaiseksi vastustajakseen juuri aloittamaansa hevosenleikkiin. Tumma poni oli jo nostamassa päätään karsinan puolioven yli.
”Gitta, anna olla!” Nadja oli solauttanut Ariston karsinan oven kiinni ja liittynyt katsojakuntaan kulmat huolestuneiksi kaariksi vetäytyneinä. Jenny, Britta, Fiia ja Pipsa, jotka olivat lähimpänä, eivät näyttäneet uskaltavan lähestyä hevosia pelätessään potkuja. Järkevää, ajattelin, sillä Gitan korvat olivat kääntyneet luimuun ja sen kohottaessa päätään se paljasti pitkät, kellertävät ja hampaansa, jotka asettuivat suuhun kuin kärjistään yhteen liitetyt sormet.
Kaikeksi onneksi juuri silloin saapui pelastava enkeli. Kuú astahteli kulman ympäri kädessään punainen muoviämpäri, jonka pohjalla ehdin nähdä vilaukselta leivänkannikoiden lisäksi reunoihin ystävällisesti kolahtelevia kokonaisia porkkanoita. Hevosten päät kohoilivat sitä mukaa, kun hän käveli tallikäytävää pitkin lähemmäs Gittaa, ja vielä sekunti sitten hampaitaan uhkaavasti esitellyt ponitamma näytti kutistuvan kolmekymmentä senttiä, vetäytyvän takaisin kiltiksi pikku ratsuksi ja etsivän parhaan ihanneponi-ilmeensä. Se höristi korviaan, unohti yksikseen uhittelemaan jäävän Väinön ja käyskenteli porkkaa-aarteensa suuntaan kuin suuri leonberginkoira. Jenny kiiruhti ponia vastaan, nosti selälle valuneen riimunnarun takaisin kaulalle ja talutti Gitan takaisin karsinaan. Väinö tuijotti ällistyneenä heidän peräänsä.
”Se vaan lähti, työns turvan oven väliin ja heilautti sen auki”, Jenny selitti harmistuneen näköisenä ohittaessaan hoitajat.
”Hyvä ettei se päässyt karkuun kuitenkaan”, yritin kohentaa tytön mielialaa.
”Ja sellaistahan sattuu!” Fiia sanoi reilusti. ”Saatiinpa säpinää tähänkin päivään.”

Minun kohdaltani säpinä laantui huomattavasti iltapäivätuntien ajaksi. Bonsku oli odottamassa minua jo portilla, kun liukastelin hetken kuluttua hakemaan sitä sisälle, ja siitä näki, että se oli väsähtänyt juoksenteluun. Sitä ei edes huvittanut leikkitapella häseltävän Siken kanssa, joka tunki portille sen kanssa yhtä aikaa.
Poni sai syödä päivärehut sillä aikaa, kun minä kävin kokoamassa pari kavalettitehtävää maneesiin. Pirre oli eilen ollut läpiratsastamassa Huiskaa, ja sattuessamme loppukäynneille maneesiin yhtä aikaa hän oli antanut minulle pari hyvää tehtäväideaa. Selittää papatin innostuksissani ideoita Lailalla pohkeenväistöä hinkkaavalle Ilonalle samalla, kun raahasin kavaletteja takamus pystyssä.
Maneesiin takaisin päästyämme Bonnie katseli seiniä, tuntui haaveilevan tuntikausien käyskentelystä uran samalla pitkällä sivulla, pakitti niin lempeän säyseästi että minun oli vaikea komentaa sitä ja käyttäytyi muutenkin kuin pilvenhahtuvista tehty yksisarvisponi. Se olisi halunnut mennä jututtamaan Lailaa, joka ojenteli pitkiä sukkajalkojaan ravatessaan toisella puolella maneesia, ja kolautti uneksien etukavionsa kavalettiin.
”Herätys, poni!” hoputin kimoa Ilonalta lainattu raippa käsipuolessani.

No, heräsihän Bonnie lopulta - siinä vaiheessa, kun talutin sitä takaisin talliin väsyneenä ja jalat kivistävinä. Kun ovi painui perässämme kiinni, katolta humpsahti saman tien lumivaippa, joka tumahti kuuluvasti oven viereen ja säpsähdytti ponin ryntäämään neljä askelta minua edelle. Hyppiä kompuroin sen perässä ja moikkasin samalla mahdollisimman hyvin nolostukseni peittäen näyttäen Jesseä, joka oli keskeyttänyt Tollon harjaamisen ja jäänyt laiskasti seuraamaan voitonkulkuamme sisään.
”Tyylikästä”, hän kommentoi Tollon kermanväriseen kylkeen nojaten. ”Hei tulkaa uudelleen samalla tavalla, mä otan videolle.”
”Jos sun kisaratoja on ikinä kuvattu, niin sulla on samanlaista matskua jo olemassa”, vastasin mahdollisimman arvokkaasti.
”Ääh, Salma”, Jesse siirtyi nojaamaan karsinan oveen niin, että saattoi katsoa meitä edelleen, vaikka olimme päässeet jo melkein karsinalle. Hän hymyili ärsyttävästi. ”Älä aina piikittele mua!”
”Mä sanon sen kaikella rakkaudella.”
”Jo vain, kyllä mä sen tiedän”, Jesse nauraa hyrähti ja minä kiiruhdin kääntämään Bonnien karsinaansa, jotta pääsisin piiloon hänen katseeltaan.

Sain riisua ja harjata ponin rauhassa, mutta kun olin heittämässä sen aran talvikarvan päälle vastapestyä enkkuloimea, Jesse ilmestyi Bonnien karsinan ovelle kuin maasta tempaistuna. Huomasin pojan silmäkulmastani, mutta jatkoin loimen auki laskostamista ponin selällä.
”Mä tiputin tänään päivällä mun kännykän kentän koppiin, tuutko ettiin sitä mun kaa?” Jesse kysyi. Nyt hän kuulosti kiltiltä ja hänen silmänsä pilkahtivat aidon ystävällisesti, kun erehdyin katsomaan häntä olkani yli kesken huolellisen loimitusrituaalin.
”Mitä sä siellä kopissa teit?” uteliaisuus pakotti minut kysymään.
”No piirsin avaimilla kuvioita seiniin”, Jesse puuskahti hymyillen. ”Ei sillä oo niin väliä, mä tarvisin jonku joka voi soittaa siihen ni mä kuulen sen värinän jos se on siellä.”
”Okei”, en nähnyt mitään syytä kieltäytyä. ”Mä vaan loimitan Bonskun ensin.”
Koskaan aiemmin soljet eivät olleet kilahtaneet loimen lukkoihin kiinni yhtä nopeasti kuin silloin.

Kentän punaseinäinen koppi oli pieni ja pimeä, oven eteen oli kasautunut lunta niin paljon, että vain kapea polku johti kylmälle puuovelle. Jesse nyki ovea pari kertaa voimakkaasti ennen kuin sai sen aukeamaan puoleenväliin lunta kyntäen, ja työnsi minut hellävaroin ohitseen sisälle. Liikkumatilaa ei ollut kovinkaan paljoa ja silmillä kesti hetken tottua pimeään, sillä päätyikkunan läpi kajastava kentän harmaa valo oli jo haalennut illan tieltä.
”Mun puhelin on musta, se on varmaan luiskahtanu johonkin nurkkaan”, Jesse oli kopistellut viereeni ja otti tukea rojutorniksi muuttuneesta kapeasta hyllystä voidakseen kurkistaa sen alle.
”Soitanko mä?” kysyin. Vastausta odottamatta kaivoin puhelimen taskustani, heilautin lukituksen pois ja hain J-kirjaimen kohdalta Jessen nimen. Valtaosa hoitajista oli eräänä viime syksyn aurinkoisena päivänä kirjoittanut nimensä ja puhelinnumeronsa listaan, jota oli kierrätetty oleskeluhuoneen pöydällä, joten saatoimme nykyään soitella toisillemme kuinka lystäsimme.
Vaikka puhelimeni soitti ja sekä minä että Jesse seisoimme hiljaa, mitään ei kuulunut. Ei paljastavaa värinää puhelimen täristessä lattiaa vasten, ei edes pienen pientä merkkivaloa, jota se olisi saattanut vilkuttaa. Kohotin katseeni Jesseen ja näin, että hän katsoi takaisin. Kumpikaan ei sanonut mitään, puhelin välillämme loi kirkkaan hehkun silmiin ja jätti muut kasvot tummiin varjoihin. Kipristin varpaitani tallikenkieni sisällä ja tunsin, miten sydämeni oli päättänyt äkkiä alkaa hakata jotenkin tavallista voimakkaammin.

”Ei se taida olla tääl-…” aloitin, mutta alkava rytmikkään junnaava värinä keskeytti lauseeni. Sekä minä että Jesse syöksähdimme ääntä kohti ja puoleenväliin asti koluttuamme tajusimme muuttaa liikkeen pehmeämmäksi, jotta kuulisimme edelleen, missä päin kännykkä oli. Ääneti kyyryssä edeten hapuilimme karheaa lattiaa Jesse kahdella, minä yhdellä paljaalla kädellä.

Osuimme puhelimen viileään kuoreen yhtä aikaa. Sormet tapailivat sileää pintaa, tunnistivat sen ja jäivät lepäämään kännykän päälle, ettei aarre enää pääsisi katoamaan. Jesse kuului naurahtavan pimeässä tyytyväisenä, kääntyi minua kohti vasen käsi minun käteni vierellä puhelimen ympärille kietoutuen ja äkkiä, kuin maapallo olisi keikahtanut pehmeästi ja varoitellen, minä unohdin koko tilanteen, jossa olimme. Ihan kuin maailma olisi napista napsautettu pysähtyneeksi ja kaikki muu, esineistä ja paikoista lähtien, olisi Jesseä lukuun ottamatta siirretty varjona pois.

Jessekin oli jäänyt paikoilleen, hänen naurunsa suli hymyksi ja kujeilevat vihreät silmät näyttivät syvenevän niin, etten enää voinut katsoa muualle. Olin tainnut huomaamattani laskea oman kännykkäni pimeyteen vierelleni ja antanut senkin kadota tästä yksinkertaisesta maailmasta, sillä äkkiä toinenkin käteni oli vapaana ja minä saatoin nostaa sen viivytellen ja viedä Jessen kapealle poskelle. Iho tuntui viileältä ja pehmeältä sormieni alla.

Ja kun kurotin polvillani seisten suoremmaksi ja suutelin kokeilevasti Jesseä, maailma ampaisi taas normaalin vauhtiinsa. Minä olin taas Seppeleen kentän harmaan pimeässä kopissa, lattia hohkasi kylmää ja oli epämukavan kova polviani vasten ja tajusin, että suutelin poikaa, jonka hevonen asui parin karsinan päässä minun sponsoriponistani. Heilahdin hätkähtäen irti Jessestä saamatta hänen silmiään enää kiinni, osuin kerran epähuomiossa pojan lattialla lepäävään käteen haparoidessani pimenneen kännykkäni mukaani ja jonkinlaisen käsittämättömän selityksen mumisten kompuroin jaloilleni ja samaa kyytiä ulos kopista. Lumisohjo roiskui kenkiäni vasten ja kasteli sääret, kun lensin tallin ystävällisen punaista seinänviertä, sisään keskiovista ja vauhtiani hidastaen Patronin karsinalle, jossa Emmy säpsähti kuin aaveen nähnyt minut huomatessaan.
”Onneksi sä olet täällä”, sain kuiskattua ääni jotenkin kumman hataralta tuntuen. ”Mä…”
”Lähdetäänkö maastokävelylle?” Emmy, se enkeli, tarjoutui viisaasti. Nyökkäsin ja yritin riistää itseni tähän hetkeen siitä maailmasta, jossa yhä olin kahdestaan Jessen kanssa ja kaikki oli jotenkin kummallisen pehmeän utuista.

[Salma]

Perustuu hyvin löyhästi maastolenkkiin, jolla itse tässä taannoin kävin

Kun tulin tallille, Anne oli juoksuttamassa Bonnieta maneesissa. Olin odottanut ponin olevan tallessa siellä, missä tavallisestikin, ja ehdin kiertää karsinarivistön ja tarhat, huolestua ja soittaa Annelle, ennen kuin laiskasti hoidokkinsa karsinan oveen nojaileva Nadja huikkasi, että oli nähnyt Annen taluttavan Bonnieta mukaan juoksutusraippa ja kapsoni.
Vihelsin titityyn maneesin ovella ja vedin ratsastusrukkasten peittämin käsin toisen puisen pariovenpuolikkaan auki. Maneesi tuntui hämärältä verrattuna talviseen maaliskuun valoon, joka siivilöityi kevyen lumisateen lävitse maahan. Hallin toisessa päädyssä, kellertävän sähkövalon alla, Bonnie ravasi kaula majesteetillisesti kaarella jalat kauniisti vatsan alle taipuen. Anne kuuli minut ja nyökkäsi päätään tervehdykseksi, mutta ei irrottanut katsettaan ponista. Hän naksautti kieltään, toi piiskaa lähemmäs vaaleita takajalkoja ja sai Bonnien parantamaan tahtiaan. Sen hopeanvaalea otsatukka heilahteli silmille keskittyneiden askelten rytmissä.
Vedin oven perässäni kiinni ja astelin maneesin pehmeän pohjan poikki katsomoon. En halunnut häiritä Annen juoksutusta, joten vein kädet reisien alle ja istua nökötin analysoimassa hänen arvioivaa katsettaan. Mitä hän mahtoi ajatella Bonniesta? Liikkuiko se nyt varmasti hyvin? Oliko se vastustellut, kun Anne maiskautti? Minua jotenkin jännitti, vaikka omasta mielestäni Bonnie kulki tavalliseen tapaan kivasti ja höristi halukkaasti korviaan.

Varpaitani oli jo alkanut palella tallikengissä, kun Anne lopulta komensi Bonnieta pysähtymään, taputti sitä kaulalle hyväksyvästi ja lähti taluttamaan minua kohti. Poni seurasi halukkaasti, se näytti pieneltä ja sirolta kuin karusellihevonen lähestyessään kaukaa maneesin toiselta laidalta.
”Sä voit tänään käydä vaikka maastoilemassa Bonalla”, Anne sanoi päästyään luokseni. Minä olin livahtanut pois katsomosta ja otin vastaan juoksutusköyden, jonka hän ojensi minulle. Olisin halunnut kysyä mitä mieltä hän oli Bonniesta, mutta päätin tyytyä kevyeen hymynkareeseen ja puolittaiseen nyökkäykseen, jonka hän minulle loi.

Taluttaessani Bonnien tallikäytävälle päätyovesta pidätin henkeäni ja vilkaisin ponin pään yli syrjäkarein Tollon karsinaa kohti. En ollut nähnyt Jesseä sen jälkeen, kun olin haksahtanut suutelemaan häntä muutama päivä sitten, ja totta puhuen minä ehkä vähän välttelin poikaa. En ollut vielä päättänyt pyytäisinkö anteeksi, laskisinko kaiken leikiksi vai toistaisinko suudelmani, kunhan jossakin vaiheessa vääjäämättä törmäisimme tallilla. Kaikeksi onneksi kermakarkinvärinen hevonen seisoi karsinassaan yksin ja mutusteli heiniä hölmö ilme kasvoillaan, korret suupielistä sojottaen.
Toiselta puolelta tallikäytävää sen sijaan kuului ihastunut huokaus.
”Voi, mikä poni! Ihana harja ja häntä!”
Siken karsinasta ampaisi käsi, joka havitteli Bonnien suuntaan ja sipaisi ponin harmaanvalkeaa lautasta yltämättä sen pidemmälle. Tamma astahti hämillään syrjään, kohotti päätään korviaan käännellen ja kääntyi hankalasti katsomaan taakseen. Pipsan tai Kirsikan sijasta karsinasta katsoi takaisin korkeaposkinen noin 16-vuotias tyttö, jolla oli suora vaalea tukka ja sininen toppaliivi.
”Hei! Mä olen Lulu.”

Olin aluksi kummeksunut sitä, että Lulu oli itsekseen Siken karsinassa, mutta tytön puhua papattaessa minulle selvisi pian, että hän oli Pipsan hyvä kaveri ja tullut katsomaan, millaista ”maalaistallin” toiminta on, kuten hän Seppelettä kutsui. Minua vähän keljutti, sillä mielestäni Seppele oli hyvä ja tasokas talli ja se, miten hän sanan ”maalaistalli” lausui, kertoi hänen olevan melko muuta mieltä.
”Me ollaan lähdössä maastoon”, Lulu kertoi Bonnien karsinan puolioveen nojaten. Hän tyrkytti kättään ponin suuntaan ja tuhahti, kun se käänsi päänsä pois. ”Sun poni on aika apaattinen, ota sekin mukaan niin se piristyy!”
Tallikäytävää pitkin asteleva Pipsa oli kuin pelastava enkeli. Vaikka ehdin jo hetken luulla, että askelten takana olisi Jesse ja yritin etsiä säälittävästi karsinasta pakopaikkaa, tunnistin pian Pipsan keveän askelluksen ja ruskean letin.
”Moikka! Ai, sä olet jo ehtiny tutustua Luluun”, hän sanoi ja kuulosti jotenkin anteeksipyytävältä.

Tallin pihalle kertyi lopulta useampi ratsukko maastolenkkiä varten. Bonnie oli mukavalla tuulella ja tuuppi minua talvikarvan pörryyttämällä päällään ristiselkään, kun laskin jalustimet alas tutun suhahduksen saattelemana. Meidän seuraksemme pihalle ilmaantuivat Jenny ja Gitta, Pihla ja Pella, Lulu ja Sikke sekä Pipsa, joka oli saanut luvan lainata lomapäivää viettävää Humua.
Lulua ei voinut olla huomaamatta hänen seisoessaan tallin seinustalla ja kietoessaan kaulaansa pitkää, kirkkaansinistä villahuivia.
”Mä en halua palelluttaa mun ääntä”, hän kailotti Pipsalle, joka vastasi paljon maltillisemmalla äänellä. Kaulahuivi jäi roikkumaan ikävästi takin ulkopuolelle ja heilahti vaarallisen näköisesti, kun Lulu kiskaisi jalustimen alas. Satula heilahti selässä, kun hän punnersi ylös Siken lautasilta tukea ottaen. Minä ratsastin lähemmäs Jennyä ja madalsin ääntäni.
”Pitäiskö sille sanoa tuosta huivista, se näyttää vähän hurjalta?” kysyin.
”Sano vaan”, Jenny nyökäytti vakavana.

Heti, kun huomautin Lululle (mahdollisimman ystävällisesti omasta mielestäni) huivista tajusin, että olin täysin väärä ihminen tekemään sen. Hän pysäytti kätensä, jolla oli ollut tarttumassa Siken vapaana roikkuviin ohjasperiin, ja porasi minuun hyisen katseen.
”No. Kiitos vain”, hän vastasi kylmästi.
Tunsin itseni kelmiksi, kun järjestäydyimme jonoon tallipihalle. Hevoset olivat innoissaan ja nostelivat jalkojaan valmiina lähtöön, niitä Lulun mökötys ei haitannut. Kärkeen valitsimme tietysti Humun, sen perään Bonnien, sitten Siken, Gitan ja perää pitämään piskuisen Pellan.
”Mä olen kyllä tottunut olemaan vetohevosen paikalla”, Lulu mutisi puoliääneen, kun Sikke matoi Bonnien perään jonoon. ”Meidän tallilla ohjaaja tulee usein mun rinnalla.”
Kukaan ei tohtinut sanoa Lululle, että Seppeleen vieraissa maastoissa vetäjänä hän olisi todennäköisesti johtanut meidät pöpelikköön tai umpihankeen. Painoimme katseemme poniemme harjoihin, että emme vaihtelisi merkitseviä katseita keskenämme – olihan Lulu sentään Pipsan kaveri.

Bonnie olisi halunnut kulkea aivan Humun hännässä. Olimme jo päässeet pois tallin lähipiiristä ja pysähtyneet juuri leveälle tienpätkälle odottamaan jonon häntää, jotta voisimme kääntyä yhdessä askelpolulle. Bonnie tahti paikoillaan, nosti päätään martingaalin antaman verran ja astui sivuun melkein Humun leveitä lautasia hipoen. Pipsa kääntyi katsomaan taakseen, painoi oikean pohkeen Humun kylkeen ja väistätti sitä sivuun.
”Kestääpä niillä kauan tulla!” hän huoahti.
Loppupää jonosta oli nimittäin jäänyt junnaamaan polun mutkaan. Ihan alkumatkasta emme olleet huomanneet mitään erikoista, mutta tallin jäädessä taakse ja meidän kääntyessämme pois reitiltä, jota Pipsa kuulemma tavallisesti meni, Sikke oli alkanut vastustella. Se näkyi itsepäisenä pikku tulppana kaarteessa, selässään pohkeitaan tasaisesti paukuttava Lulu, jonka päästä melkein näkyi nousevan uhkaavaa savua, ja perässään kummastuneena kurkistelevat Gitta ja Pella.
”Älä potki sitä!” Pipsa huikkasi huolestuneena nähdessään Lulun huolellisen jalkatyön. ”Laske kädet ja MYÖTÄÄ!”
”Mä olen kyllä tottunut, että hevoset tottelee pohjetta!” Lulu kiljui takaisin ja piteli ohjia niin korkealla, että vatsanpohjassani pyörähti ajatellessani Siken suupieli-parkoja.
”Myötää!” minä ja Pipsa ohjeistimme yhdestä suusta.

Askelpolulla Lulu oli takanani hiljainen. Toivoin, että äänettömyys ei johtunut kiukkuisuudesta vaan siitä, että hän joutui keskittymään Siken heilahdellessa kuin valtamerilaiva puskiessaan kavionjäljestä toiseen. Polkuun oli painautunut yhdet syvät kavionjäljet, joita pitkin jokainen hevonen mittasi askeltaan. Annoin Bonnien venyttää kaulansa pitkäksi ja hakea itse omaa tasapainoaan. Kylmät lepänrangat melkein hipoivat polvia noustessaan korkeista kinoksista kiemurtelevan polun kummallakin puolella. Minulla oli lämmin ja hyvä olo, kun istuin syvälle Bonnien satulaan ja tunnustelin ponin hiljalleen keinahtelevia, nousevia ja laskevia liikkeitä. Edessäni Humun hapsottava, laineikas häntä heilahteli turvallisesti.
Olin jo ehtinyt unohtaa Lulun ja hänen mahdollisen mökötyksensä, kun nousimme kinttupolulta takaisin leveämmälle tielle. Kalastin takaisin jalustimet, jotka olin pudottanut nilkkojani pyöritelläkseni, ja käännyin hymyillen katsomaan taakseni. Lulu avasi suunsa saman tien.
”Melko tylsä tuo pätkä, joko me voidaan mennä lujempaa? Meidän tallilla me annetaan hevosten päästellä”, hän kysyi nenäkkään kuuloisena. Jälleen minua alkoi harmittaa. Halusiko Lulu pilata koko reissun?
Pipsakin oli kääntynyt meitä kohti, hän huikkasi minua pysäyttämään Bonnien ja hoputti ystävällisen kuuloisena Jennyä ja Pihlaa. Tummat ponit löntystelivät rennosti polulta isommalle metsätielle. Gitta näytti pitkäkarvaiselta tummalta karhulta ja Pella satuponilta lasten kirjasta.
”Mennäänkö lujempaa?” Pipsa kysyi. ”Ravataan tästä laukkasuoralle ja laukataan sitten.”

Vaikka koko porukka oli myöntynyt ponnekkaasti, minun ja Pipsan kannustettua Bonnie ja Humu raviin ja kevenneltyämme jonkin aikaa huomasimme jääneemme kahden. Tunne oli outo. Kuolainten kilahdellessa, satuloiden naristessa ja hevosten puuskuttaessa olin koko ajan ajatellut, että Sikke porhaltaisi tyytyväinen ilme silmissään heti perässämme. Kun käännyin katsomaan taakseni talviselle tielle, se oli tyhjä ja hiljainen aina lumipenkkojen reunustamaan kaarteeseen asti.
”Ravataan takaisin”, Pipsa huoahti.
Ja siellä, kaarteen takana, oli päätään viskellen, mutta liimakavioisessa käynnissä jyräävä Sikke takanaan Gitta ja Pella, jotka melkein hyppivät ulos varusteistaan päästäkseen raviin. Lulun kasvot olivat punehtuneet ja hänen silmänsä olivat kuin piikkipensaat, kun hän huomasi meidän palanneen. Yritin pitää katseeni irti hänen jatkuvia pidätteitä tekevistä rukkasnyrkeistään.
”Mä haluan vaihtaa hevosta!” hänen äänensä oli kiristynyt hampaiden taakse. Tuntui, kuin vatsani olisi humpsahtanut ympäri. Tuosta minä olisin loukkaantunut, mietin. Käännyin varovaisesti Pipsan suuntaan.
Hän oli kuitenkin rauhallisen näköinen, piti kättään tyynesti Humun kaulalla ja katsoi pelkäämättä Lulua.
”Sikke on hyvätasonen hevonen, sulla ei pitäis olla mitään valittamista sen suhteen”, hän sanoi. ”Mutta jos sä et lakkaa tuota repimistä ja potkimista, sä saat kävellä kotiin.”
”Mä en aio kävellä mihinkään”, Lulu sanoi äänellä, joka kieli, että hän alkoi kerätä riitaa ympärilleen.
”Se on mun hevonen”, Pipsa totesi. Näin hänen kiristyneistä olkapäistään, että hänkin alkoi hermostua. ”Älä pilaa sitä.”
”Yritetään vielä uudelleen”, Jenny puuttui puheeseen. Gitta ei olisi millään malttanut pysyä aloillaan, se oli nähnyt kavereiden pääsevän raviin ja kiukutteli epäoikeudenmukaista maailmaa jouduttuaan itse kävelemään Siken perässä.
”Lulu, kannattaa pitää kädet siinä satulan edessä kauhukahvassa, niin ne ei nouse”, neuvoin puoliääneen, kun järjestäydyimme takaisin jonoon. Nyökkäyksen sijaan sain vastaukseksi vihaisen – ja häpeävän? – silmäyksen.
Tällä kertaa Lulu antoi Siken olla niin lähellä Bonnien takamusta, että pelkäsin joko vuoniksen haukkaavan tamman hännästä palasen tai Bonnien potkaisevan sitä. Kun Humu ensimmäisenä veti koko letkan raviin, minun oli pakko vilkaista olkani yli ja varmistaa, että Sikke todellakin tuli perässä. Ja totta kai se tuli, Lulu oli laskenut kätensä kauhukahvaan eikä enää kiskonut, mutta näytti jännittyneeltä ja kyyristyi alemmas satulassa. Sikke sen sijaan oli tyytyväiseltä saatuaan päänsä vapaaksi, se venytti askeltaan korvat hörössä ja pärski. Sen alkoi tulla pitempine koipineen ahdasta Bonnien takana.
Luminen polku leveni ja valon määrä lisääntyi. Pipsa keräsi ohjat vasempaan käteen ja heilautti oikeaa ilmassa merkiksi siitä, että nostaisimme laukan. Nousin kevyeen istuntaan ja annoin Bonnien karahtaa vauhtiin.
Se oli mahtavaa! Bonnie kohotti päätään niin, että sen sileä harja oli kasvoillani ja koko poni venyi sen pinkoessa Humun perässä eteenpäin. Vanha tammakin oli innostunut ja laukkasi halukkaasti pöllyävää polkua Pipsan alla. Naksautin kieltäni lähellä Bonnien pörröistä korvaa silmät sirrillä, jotta Humun kavioista lentävät lumikokkareet eivät osuisi kasvoihini, ja Bonnie tuntui hetken leijuvan ilmassa, kun se keräsi vielä lisää tehoja ja ponnisti lisää vauhtia kuin ei olisi juossut viikkokausiin. Tajusin nauravani onnesta vasta, kun istuin alas keinuvaan laukkaan polun kaartuessa ja pidätin Bonnien Humun jäljessä käyntiin. Vatsassa kipristi mukavasti, kun huomasin, että lisäkseni nauroivat Pipsa, Jenny ja Pihla – sekä Lulu, jonka silmiin oli noussut vauhdinkyyneleitä ja jonka jännittyneet hartiat olivat rentoutuneet, vaikka sormet puristivat edelleen vauhdista yllättyneinä kauhukahvaa.

Hoidettuamme hevoset olimme märkiä ja viluisia tallin lämmityksestä huolimatta. Lulu oli heilauttanut kättään pian Siken harjattuaan ja lähtenyt kotiin. Vaikka en asiaa mitenkään erityisesti tarkkaillut, huomasin Tollon kadonneen karsinastaan, joten olin tyytyväinen Pipsan ehdottaessa, että lähtisimme tallista saunakissoiksi.
Termi ”saunakissa” oli syntynyt vähän ennen vuodenvaihdetta, kun pakkaset olivat olleet pahimmillaan. Minä, Fiia, Pipsa ja Emmy olimme käyneet pitkällä lumisella maastolenkillä hevosinemme ja palattuamme tunteneet, että vähintään joka toinen varvas oli kokenut paleltumisen ja uhkasi hälyttävästi tippua. Olimme kivunneet saunamökin lauteille lämmittelemään vaatteet päällä, puulauteita vasten kylmiä sormiamme painaen, ja alkaneet hiukan lämmettyämme laulaa omakeksimiämme sävelmiä tallin hevosista. Ei kulunut kauaakaan, kun Jaakko oli ilmestynyt kummeksuvan näköisenä ovenrakoon ja kohottanut kulmiaan huomatessaan meidät.
”Mä luulin, että täällä olis vuodenajoista sekaisin menneitä kiimaisia kolleja”, hän oli tokaissut. ”Toi mourunta kuulosti samalta.”

Ahtauduimme ylälauteelle lämpimään nurkkaan ja kiskoimme märät saappaat, sukat ja kuoritakit yhteen kasaan kuivalle lattialle. Jälkeemme jäi märkiä jalanjälkiä, jotka näkyivät heikosti saunan hämyisessä valossa. Kuiva puuilma tuoksui suloiselta nenässä. Jenny, joka jäi reunimmaiseksi, veti saunan lasitetun oven kiinni.
”Se sun kaveri Lulu”, hän kysyi mietteliäänä. ”Missä se ratsastikaan?”
”Ei se itse asiassa ole kai ratsastanut kovinkaan paljoa”, Pipsa huoahti. ”Me ollaan tutustuttu koulussa. Se kertoo aina että RAKASTAA hevosia – mut kuten ehkä huomasitte, se kans pelkää niitä aika paljon.”
”Se oli aika ärhäkkä”, huomautin. ”Mua vähän pelotti, että se sillä pilaa koko reissun.”
”Se kai hermostui kun sitä neuvottiin”, Pipsa kohautti olkiaan. ”Mä annoin sen tulla mukaan Sikellä, koska en suoraan sanottuna tienny miten se ratsastaa.”
”Sä olit reilu sille”, Pihla sanoi. ”Vaikka mua hirvitti, että se turruttaa koko Siken.”
”Ei se tuosta onneksi pilalle mennyt”, Pipsa sanoi. ”Vaikka en mä ehkä toiste sitä Lululle anna, ellei se sitten suostu tulemaan tunneille.”
Istuimme hetken hiljaa.
”Olikohan sillä hauskaa?” kysyin lopulta.
”Hauskaa?” Pipsa kääntyi katsomaan minua. ”Arvaa mitä Lulu sano, kun me oltiin taas tallissa.”
Kaikki me tapitimme Pipsaa uteliaina.
”Se sano et hei kuule Pipsa”, Pipsa piti taidepaussin ja näytti tyytyväiseltä. ”Anteeks. Ja kiitos. Sun poni on vähän samanlainen ku yks kiva maastohevonen meidän tallilla.”
”Ja Lulun kielellä tuo oli vähän sama kuin että mä rakastan sun hevosta, mulla oli hauskempaa kuin koskaan!”

[Salma]

Viime viikkoina minä ja Bonnie olimme treenanneet niin täyspäiväisesti, että kevät oli ehtinyt koittaa täysin huomaamattani. Olin ehtinyt jo muodostaa treenikaudelle rytmin: aamupäivällä marssin tomerana tallille, ratsastin Bonnieta maneesissa tunnin tai kaksi ja huolsin sitä ja sen varusteita niin pitkään, että ulkona alkoi hämärtää. Treenit olivat huipentuneet toissapäiväisiin harjoitusestekisoihin, joissa starttasimme kahdessa luokassa. Kenttä oli ollut kuravelliä ja olin hämmästynyt, kun olin huomannut, kuinka kirkkaasti aurinko paistoi.

Nyt istuin Bonnien paljaalla selällä keinahdellen rauhassa puolelta toiselle ja kuuntelin ääntä, joka muodostui ponin kavion painuessa loskan läpi keväiseen mutaan. Olin ratsastanut pellon viertä jo tovin ja pää tuntui selkiytyvän, kun saatoin kääntyä ja katsoa aavaa maisemaa, jota puut pilkittivät kaukana vasemmalla. Oli helppo hengittää, ilma oli viileää ja tuoksui paljastuvalle maalle ja sulavalle lumelle.
Bonnie askelsi halukkaasti eteenpäin, jouduin pidättelemään sitä aika ajoin, ettei se pyrähtäisi altani raviin. Kevät oli saanut sen vähän heikkopäiseksi. Se pörhisteli tarhassa Edille ja Elmolle kuin mikäkin paratiisilintu, heitteli pieniä pukkeja ja viskoi kaulaansa laukaten tarhan aidanvierustaa päästä päähän. Karsinassa se oli kiukutellut tavallista enemmän ja olin huokaissut helpotuksesta, kun olin lopulta ratsautunut ja tullut siihen tulokseen, että minulla oli edelleen käyttökunnossa kaikki kymmenen sormea ja varvasta.
Selästä Bonnien into tuntui kuitenkin hyvältä. Se hypähteli touhukkaana, korskui oravan loikkiessa laajoin liikkein tien yli ja otti sivuaskeleita, mutta ei tuntunut lainkaan pelokkaalta. Kun pidin toisen käteni varmuuden vuoksi sen tuuheassa harjassa, oloni tuntui turvalliselta kuin keinuhevosen selässä. Aurinko lämmitti vilttinä selkää, kypärä hiosti vähän ja Bonnie oli yhtä ihana kuin valkea piparminttukaramelli.

Karkasin miettimään Jesseä Bonnien rauhoituttua vähän ja tasaannuttua keinahtelevaan käyntiin mutkaisemmalla tienpätkällä. Olin yrittänyt pitää pojan poissa päästäni, jotta pystyisin keskittymään kunnolla treenaamiseen. Emme olleet törmänneet tallilla, luultavasti siksi, että Jesse tuli usein jo siihen aikaan, kun minä olin lähtenyt. Ei sillä, että olisin udellut asiaa keneltäkään.
Tunteeni Jesseä kohtaan olivat kuin syvä, sekainen sisälläni vellova pyörre. Toisaalta minua nolotti kamalasti, että olin mennyt suutelemaan häntä, mutta toisaalta… olisin halunnut tietää kuinka olisi käynyt, jos olisin jäänyt paikalle selvittämään tilannetta. Olin kironnut monta kertaa sitä, että olin paennut. Jotenkin asia pitäisi kuitenkin kuitata Jessenkin kannalta, minä en halunnut alkaa sekoittaa kuvioita enempää.

Bonnie kavahti linnun noustua puusta lepattaen lentoon ja minä olin lyödä pääni sen niskaan. Tartuin harjasta kiinni kaksin käsin ja päristin rauhoittavasti huuliani, jotta poni tyyntyisi. Se astui vinoon polulta ja käänsi korvansa minua kohti, mutta pian tunsin sen kylkien rentoutuvan ja se asetteli kavionsa sirosti takaisin tielle. Taputin ponin kaulaa ja istuin syvemmälle sen selkään. Nyt minä keskittyisin vain ja ainoastaan siihen, olkoot kaikille miehille!

[Salma]

”Pois alta!”
Ääni kajahti selkeänä kuin käsien yhteen lyönti lauhan ilman poikki. Pikkulintuparvi pyrähti ilmaan tallin räystäältä, kun äsken aamupäiväisen rauhalliselle pihamaalle tulvahti meteliä. Huudahdukset kantautuivat kahdelta puolen pihaa ja hevosetkin nostivat päitään tarhoissa nähdäkseen mitä oli tekeillä.
Ohut karva auringonpaisteessa loistaen harmaankimo ponitamma viskoi päätään ja laski painoaan takajaloille vihaisesti pärskähdellen. Se kohotti toisen etujalkansa kaarena ilmaan ja kuopi hurjan näköisenä jääkuorista maata.
Aitan kulmalla pilkullinen, ponia jonkin verran korkeampi hevonen luimisteli tummia korviaan. Se polki sivuaskelia, vaaleanpunaisen riimunnarun lukko helähti sen leuan alla ja se oli töytäistä kumoon taluttajansa. Hänen vaalea tukkansa heilahti silmille ja hän kohotti kiireesti kätensä sysiäkseen hiukset pois näön tieltä.

Minä kompastelin maaliskuun lopun hiekassa ja kurassa Bonnien perässä ja yritin kääntää sitä voltille, jotta se ei pääsisi puhkumaan sieraimet laajenneina Windin luokse. Hevoset puskivat toisiaan kohden kuin kiukkuiset junat, ne koettivat yhtä aikaa karistaa minut ja Kian pois ja lähestyä toista mahdollisimman kovasti korskahdellen.
Sydämeni hakkasi kylkeä vasten ja kirosin sitä, että tallipiha oli edelleen jäätynyt ja saapas luisti kaikesta hiekasta huolimatta iloisesti Bonnien vetäessä. Se ei kuunnellut vaativaa huulten pärinääni eikä käskyjäni, käänsi vain toisen korvansa minua kohti ja tuntui sanovan että kohta, anna mun ensin vähän mitellä voimia. Toivoin mielessäni, että voisin kelata takaisin siihen hetkeen, kun olin vasta sulkemassa tarhan porttia ja huomasin, että Kia ja Windi saapuivat maastopolun suunnalta reippaassa käynnissä. Yhteentörmäystä ei voinut välttää.

Tilanne alkoi kehkeytyä vaaralliseksi. Windi oli onnistunut keplottelemaan itsensä jo puoleenväliin tallipihaa, vaikka Kia koetti sinnikkäästi kääntää sitä reitiltään. Minä yritin suojata meitä ohjaamalla Bonnieta päärakennusta kohti. Poni suutahti kun painoin sen kylkeä, puri minua hihasta ja kiri itselleen kymmenen senttiä lisää riimunnarua, kun älähdin ja tartuin villapaitani käsivarteen. Silmiin nousi kyynelverho.
Hevoset kohtasivat päärakennuksen kulmalla. Kia painoi vielä viimeisen kerran pontevasti Windin kylkeä koettaen kääntää tamman, mutta se karahti ravaten eteenpäin pää pitkänä Bonnieta kohden. Minun suloinen kisaponini oli muuttunut pitkät hampaat irvessä eteenpäin loikkivaksi ponihirviöksi.
Kiepsautin riimunnarun pitkänä roikkuvan pään lenkiksi ja haparoiden kiersin sen Bonnien turvan ympärille. Poni ravisteli kiukkuisena päätään, polki takajaloillaan ja yritti ponnetta nousta pystyyn, mutta sen keskittyminen oli herpaantunut. Se ei pystynyt samaan aikaan pöyhkeilemään Windille ja ravistelemaan ikävää lisälenkkiä turparemmin päältä.
”Mä vien Bonnien tuonne hankeen”, huudahdin Kialle, joka oli hypännyt pois Windin kavioiden alta ja tarttunut tamman harjaan, jottei se voisi kääntyä potkaisemaan häntä. Homma kuulosti sanottuna paljon helpommalta kuin oli.
Päärakennuksen ja tien välissä oli polvensyvyinen hanki, joka oli talon varjossa jäänyt sulamatta. Se oli kuitenkin valunut vinoon hataraksi nuoskaksi, joten uskalsin sysiä Bonnieta sitä kohti pelkäämättä sen herkkien jalkojen puolesta. Windi seurasi perässä ja minä suojauduin sen hampailta Bonnien kaulan juureen. Minusta tuntui, kuin olisin yrittänyt puskea edestäni kivimuuria.

Jos Seppeleessä joskus oli pelastavia enkeleitä paikalla, niin silloin. Poskellani valui jo kapea kyynelnoro, käsivartta tykytti kohdasta, johon Bonnie oli purrut ja hengitys oli muuttunut nopeiksi, riittämättömiksi vedoiksi. Windin kääntyessä paikoillaan ympäri ja valmistautuessa potkaisemaan päärakennuksen kulman takaa asteli Britta riimunnarua kädessään rennosti heilutellen.
Britta pysähtyi tajutessaan tilanteen, mietti yhden sekunnin ja huusi sitten lujaa kuin vuorella asuva lintu. Hevoset pelästyivät, lennähtivät monta metriä kevyesti kuin paperipussit ja jäivät tuijottamaan pää korkealla epäluuloisina Brittaa. Riimunnaru oli luistanut irti hansikkaiden peittämien sormieni lomitse ja roikkui hiljaa heilahdellen punaisena nyörinä Bonnien lumisten jalkojen edessä. Rämmin märän hangen poikki nappaamaan sen takaisin.
Windi jurotti epävarman näköisenä puolittain polulla. Sen ilme kuvasti mitä suurinta ärsyyntyneisyyttä, mutta se näytti menettäneen pahimman halunsa tapella Bonnien kanssa. Hevoset näyttivät olevan hiukan epävarmoja siitä, mistä äskeinen kiljahdus oli lähtenyt. Bonnien korvat pyörivät ja sen lihakset värähtelivät. Sieraimet olivat laajenneet äskeisestä riehunnasta.
”Ootteko te kunnossa?” Britta oli harpponut lähemmäs ja kuulosti huolestuneelta.
”Joo. Näitä kahta ei vaan oikein voi yhdistää”, oma ääneni kuulosti hataralta. Kia nyökäytti.
”Ja just eilen päästiin sanomasta, ettei ne enää hyökkäile”, hän huoahti. Hän tarttui tamman harjaan, pörrötti sitä pettyneen näköisenä ja maiskautti taluttaakseen sen kauemmas Bonniesta. Windi seurasi, vaikka heittikin päänsä ylös ja käveli jäykin askelin kuin pitääkseen edelleen uhkaavaa olemustaan yllä.
”Meidän pitäis keksiä jotain näille kahdelle”, Kia jatkoi olkansa yli päästyään vähän matkan päähän. ”Kun ne vielä asuu naapureina.”
Annoin Kian ja Windin kadota talliin asti, ennen kuin irrotin käteni Bonnien säältä ja kehotin senkin liikkeelle. Britta oli hymähtänyt huolestuneesti ennen kuin oli lähtenyt hakemaan Hypeä sisään.

Bonnie kulki pitkänä, se pälyili varuillen ympärilleen eikä näyttänyt uskovan, että tappelu oli sivuutettu. Kun pääsimme tallin pikkupuolelle, Windin karsinanovi oli onneksi auki ja karsina tyhjillään. Kia oli tainnut viedä sen pesariin siistittäväksi.
Sivelin Bonnien kaulaa hajamielisesti pohtiessani, miten saisin sen ja Windin sietämään toisiaan paremmin. Poni vaikutti stressaantuneemmalta karsinassaan joutuessaan, etenkin ruoka-aikoina, kyräilemään Windiä. Ei niistä ehkä ylimpiä ystäviä ikinä saisi, mutta minun teki pahaa nähdä, miten ne uhittelivat toisilleen päivästä toiseen.
Käärin muhkean valkean villapaitani hihan ylös nähdäkseni Bonnien purujäljen. Ihossa näkyi selvästi kaksi hammasriviä, siihen tulisi ihailtavan suuri mustelma, mutta verta ei ollut. Silti tunsin itseni jollakin lailla syvästi pettyneeksi. Oli pitkä aika siitä, kun Bonnie oli viimeksi purrut minua.

Kun Kia tuli takaisin taluttaen puhtaudesta kiiltävää, juronnäköistä Windiä perässään, kumarruin karsinan puolioven ylitse ja kurkistin viereiseen karsinaan.
”Hei kuule, Kia”, aloitin. ”Keksitään joku suunnitelma näiden varalle. Ei tällaisten riitapukareiden voi antaa vaan olla.”
Kia nyökkäsi.
”Jotain me kyllä keksitään”, hän sanoi. Ääni kuulosti niin varmalta, että vatsassani möyrinyt huolestuksen peikko tuntui huokaisevan ja rentoutuvan pikkuriikkisen.

[Salma]

”Salma, sä välttelet Jesseä.”
Lause oli kuin syytös. Emmy, joka oli laukaissut sen ilmoille, kohtasi moittivasti sinisillä silmillään minun katseeni teekuppien ylitse. Minä väistin, vaihdoin kiusaantuneena asentoa puupenkillä ja hörppäsin liian kuumaa teetä saadakseni lisäaikaa vastata. Kieli paloi, olisi tehnyt mieli purskauttaa tee takaisin kuppiin. Nieleskelin polttavaa, yrttistä lientä nolona.
”En välttele”, yritin ponnettomasti. Minä ja Emmy istuimme hämärässä oleskeluhuoneessa kahden, päivällä sulake oli palanut yläkerrasta ja me saimme olla kynttilänvalossa. Olimme piilottaneet joulunpunaiset jykevät kynttilät alakaappiin ja laittaneet tilalle keväisempiä, yhdessä oli jopa pääsiäispupukuvio.
Emmy huokaisi raskaasti ja ravisti päätään niin, että vaalea tukka lennähti. Hän tarttui käteeni.
”Kyllä välttelet. Miks sä kiellät sen? Katso nyt!” Emmy viittoili pikkuikkunaa kohti, joka avasi ystävällisen näkymän keväisen iltahämärälle pihalle. Minä vilkaisin kulmieni alta Emmyä ja hänen huolestuneita kasvojaan. ”Salma, pihalle!”

Minä käänsin katseeni vastahakoisesti hänen komentamaansa suuntaan. Ikkunasta saattoi nähdä kaistaleen tallipihaa ja jos kurotti riittävän pitkälle eteenpäin, näkökenttään ilmaantui suuri kermanvalkea hevonen ja pitkänhuiskea hahmo, joka oli sitonut sen aitan seinään kiinni. Hahmo venytteli kuulaassa illassa hevosen värähteleviä lihaksia ja orin suuri vaalea pää kääntyili, kun se halusi uteliaana seurata hoitajansa toimia. Se hamuili pojan niskahiuksia ja kohotti hölmön näköisenä päätään, kun se hätisteltiin häiritsemästä liikettä.

Emmyn merkitsevät kasvot lipuivat näkökenttääni oikealta. Hän oli kumartunut minua kohti, nojannut siniruudullisen paitansa hihat pöydän sileään pintaan ja nyökäytti Jesseä kohti.
”Mee juttelemaan sille”, hän sanoi lempeästi. ”Mä en tajua, miten te olette edes onnistuneet pysymään erossa toisistanne jo varmaan kuukauden.”

Samaa mietin minäkin. Bonnie ja Tollo asuivat samalla puolen tallia, joten olisi luullut, että me olisimme törmänneet toisiimme. Kuitenkin melkein aina, kun olimme kohdanneet, naapurikarsinoissa oli hääräillyt kolmas tai neljäs osapuoli. Muutaman kerran me olimme sattuneet pikkupuolelle kahdestaan, mutta toinen oli livistänyt pian hurjan kiireisenä jonkin tärkeän hoidettavan asian perään. Joku viikko sitten minä ja Jesse olimme istuneet vierekkäin oleskeluhuoneessa ja minua oli poltellut pyytää Jesse sivummalle juttelemaan, mutta en ollut uskaltanut. Minähän olin tallilla hevosten takia, en Jessen, joten en halunnut lietsoa mitään ylimääräistä draamaa. Jos hän haluaisi jutella, sitten minäkin olisin siihen valmis. Muuten voisimme ratsastaa hamaan tulevaisuuteen asti yksinämme ja moikata jäykästi silloin, kun satuimme toistemme tielle.
Vaikka kyllä minulla oli vähän ikävä hänen naljailevia huomautuksiaan.

”En mä halua tehdä tästä yhtään isompaa juttua”, yritin surkeana. Jesse sen kun vain venytteli Tolloaan pihalla – miksei hän voinut lähteä jo kotiin, niin minulla ei olisi ollut riskiä tulla nöyryytetyksi.
Emmy puuskahti niin, että tukka lensi silmiltä ja laskeutui kevyenä kehystämään kasvoja.
”Salma-rakas, et sä voi pussata jotakuta ja sitten vain iloisesti hypähdellä pois ja olla kuin ei mitään”, hän valisti. ”Kai sun jotain täytyy selittää!”
”Ai miten!” parahdin. ”Mitä mä sanoisin! Anteeksi Jesse, mä suutelin sua, se oli kokonaan vahinko. Horjahdin ja otin huulilla vastaan. Sori.”
Emmy tuuppasi minua hellästi pöydän yli.
”Älä oo hölmö”, hän sanoi. ”Sähän tykkäät siitä tosi paljon. Mee sanomaan se sille.”
”Siis Jessellekö!” ajatus kauhistutti minua. ”Sehän nauraa mulle niin, että mä joudun hiipimään siitä lähtien Seppeleeseen ja toivomaan, ettei me törmätä. Ei Jesselle voi sanoa sellaista! Enkä mä siitä-…”

Emmyn ilme keskeytti minut.

”Sä pystyt keskittymään varmaan paremmin myös Bonskuun, kun et joudu juoksuttaan sitä ulos tallista siinä pelossa, että Jesse tulee sisään”, Emmy huomautti. Hänen ilmeensä muuttui ilkikuriseksi. ”Ellet sitten ala juttutuokion jälkeen kuherrella sen kanssa jatkuvasti. Sitten saa kiittää onneaan, että te ootte siellä pikkupuolella pois tuntilaisten silmistä.”
Oli minun vuoroni tuupata Emmyä, joskin melko voimattomasti.
”Kaikki täällä tietää, että sä tykkäät Jessestä”, Emmy ilmoitti. No, se ei varsinaisesti kohentanut minun oloani. ”Nyt meet sen luokse ja sanot että terve, minä Salma Stjärndahl olen ihastunut sinuun, oletko sinä minuun? Kyllä vai ei?”
Emmy ehätti tarraamaan uudelleen käteeni, ennen kuin ehdin piilottaa kasvoni niiden taakse.
”Ja sitten se on sillä selvä”, hän sanoi ystävällisesti.

Tuntui, kuin mielessäni olisi myllertänyt sata möyrivää, eri tahtiin loikkivaa ajatusta. Osan mielestä minun ei pitäisi ajatella koko Jesseä, osan mielestä minun olisi pitänyt lennähtää siitä saman tien jututtamaan häntä. Päätin kuunnella niitä keskimmäisiä, niitä, jotka kehottivat odottamaan Jessen aloitetta. Minä olin tehnyt aloitteita ehkä riittämiin hypätessäni yllätyssuudelmaan.
”Mä annan sen jututtaa mua.” Tuntui hyvältä sanoa päätös ääneen.

Katseeni hakeutui pikkuikkunaa kohti. Jesse venytteli nyt Tollon takajalkoja, ori näytti pöllämystyneeltä ja yritti kuikuilla hänen suuntaansa, vaikka oli luultavasti ollut samassa käsittelyssä ennenkin. Illan kevättuuli leyhytteli Jessen hiuksia ja hän pyyhkäisi ne käsivarrellaan pois silmiltä.
”Sä olet pelkuri, Salma. Susta tulee hermostunut kuin aropupu jos sä vielä joudut pitkään odottamaan”, Emmy totesi juhlallisesti. Hän hymyili. ”Mutta se siitä. Mä haluan vain pian nähdä, mitä Jesse sanoo sulle.”
Voihkaisin.
”Jos se väläyttää yhdenkin vitsin siitä suukosta, mä uitan sen ratsastussaappaat kuraojassa”, heitin käteni kattoa kohti.
”Salma, sehän on Jesse”, Emmy nauroi. ”Totta kai se vitsailee siitä!”

Keskustelu liukui koskemaan vappuvaihtareita, joissa minä ja Emmy olimme sopineet vaihtavamme Bonnieta ja Patronia keskenämme.
”Mä en olekaan ennen ratsastanut Bonskulla”, Emmy tuumaili. ”Mutta mä odotan innolla, mitä se keksii. Sehän järkyttyy ikihyviksi siitä, että sen selässä on joku muu!”
”Sä olet kyllä tainnut olla todistamassa puolia niistä tempuista, jotka se on keksinyt mun varalle”, huomautin. ”Tiedät sen niksit etukäteen!”
”Vitsi miten viime vuonna ainakin oli huippua. Mulla oli Myntti silloin!” Emmyn kasvot kirkastuivat, kun hän muisteli edellisvappuna järjestettyä vaihtoa.
”Ja mulla Elmo”, virnistin. ”Anne on kyllä paras kun keksii meille viihdykettä.”

Emmy nyökkäsi, huokaisi ja nojautui taaksepäin pitkällä pirtinpenkillä. Teekupin pohja paistoi pyöreänä ja valkoisena pöydällä hänen edessään. Hän kohotti kätensä ja venytteli niin, että silmät menivät sikkaraan.
”Lähdetäänkö kotiin?” hän kysyi. ”Mä voin heittää sut.”
”Sä voisit tulla meille vaikka yöksi,” ehdotin. ”Huomenna on sunnuntai, tullaan aamulla yhtä matkaa tallille ja hypätään!”
”Joo!” Emmy innostui. Hän ponkaisi niin nopeasti ylös, että oli kompuroida tuoliin ja nappasi nauraen teekuppinsa pöydältä. Minä tulin omani kanssa tiskialtaalle ja me huuhtelimme kupit peräjälkeen. Kumpikaan ei tyrkännyt toista, kädet eivät kolahtaneet yhteen – me olimme tottuneet toimimaan yhdessä.
”Haetaan kaupasta iltapalaa, voidaan tehdä kans eväät huomiseksi”, Emmy jatkoi.
”Mä teen voileipiä, sitten voitais laittaa vaikka vohveleita, mulla on kotona niiden päälle hilloa”, maalailin. Melkein jo tunsi, kuinka vatsa alkoi kurnia.

Tallipihalla oli kylmä, aurinko oli jo laskemaisillaan niin, että hämärää olisi voinut kutsua pimeäksi. Jesse oli juuri avaamassa Tollon riimunnarun vetosolmua. Kun hän kuuli minun ja Emmyn saappaiden tömähdykset, hän kääntyi ja nyökäytti rennosti leukaansa tervehdykseksi. Me heilautimme kättä takaisin kuin yksissä tuumin. Tiesin, mitä Emmy mietti: hei kuules Jesse, olet ollut illan polttavin puheenaihe. Onneksi olkoon.

[Salma]

Sotkuinen samea puro lorisi ihanasti vastasulaneen ojan pohjalla, kun talutin Bonnieta tarhasta talliin. Poni oli piehtaroinut mutaisessa maassa ja sotkenut hupsuna kalliin mustan fleeceloimensa laikukkaaksi ja märäksi. Se yritti kauhoa riimunnarun nokassa talliin kuin vetokoira ja minä liitelin huumaantuneena perässä. Taivaanrantaan kasautuneet harmaat pilvet painuivat toisiaan vasten niin sievästi.
Painostava hiljaisuus minun ja Jessen välillä oli viimein loppunut, minä mietin pää sokerihöttöä ja pumpulia täynnä taluttaessani Bonnien karsinaan. Olo oli kuin pienenä silloin, kun pääsi sirkukseen. Hymyilytti ja nauratti, vaikka tiessä oli kuoppia ja sirkusteltta oli aika pieni ja risainen.
Matkan varrella kurotin Tollon karsinan puoleen, mutta iso ori taisi olla vielä husaamassa ulkona. Siistiksi puhdistettu karsina oli hiljainen ja autio. Jatkoin sen ohitse käytävän päätyyn, pyöräytin Bonnien oikein päin omaan karsinaansa ja kiskaisin oven perässämme kiinni. Niksautin loimen lukot auki ja vedin likaisen kangasmytyn Bonnien sileältä selältä.

Jesse oli eilen vienyt minut kahville. Olimme käyneet hyppäämässä hevosilla, Jesse ensin ja minä sitten, ja koko ajan oloni oli ollut vähän hengästynyt ja hämmentynyt. Poskia oli poltellut, kun olin vaihtanut lokerikkohuoneessa tallivaatteet sinisiin tennareihin, farkkuihin ja ruskeaan palmikoituun villapaitaan ja kipaissut ulos Jessen autolle. Poika oli nojaillut autoonsa avaimia pyöritellen ja kohottanut kulmiaan minut nähdessään. Emme itse asiassa olleet nähneet normaaleissa vaatteissa kovinkaan monta kertaa.
”No?” kysyin pojan ilmeen huomatessani.
”Sä näytät niinku oikealta ihmiseltä, et yhtään tallitytöltä!” Jesse tokaisi.
”Hah! Sanoo hän, jonka tukasta sojottaa joka suuntaan heinänkorsia!” nauroin Jesselle, kun hän alkoi haroa olemattomia heinänkorsia otsatukastaan. Hänkin näytti kyllä itse asiassa aika eriltä, kun ratsastushousujen sijaan jalassa oli rennot farkut ja päässä löysä tummansininen pipo.
”Salma, sä oot suuri valehtelija!” Jesse virnisti tajuttuaan huijaukseni. Poika yritti ensin tuupata minua kevyesti kylkeen, mutta kun väistin, hän vetäisikin sitten lähemmäs itseään. Jessen vartalostaan huokui lämpöä, hän painoi kätensä niskaani ja minä jouduin kääntämään päätäni ja tillittämään ylöspäin nähdäkseni hänen silmänsä. Sydän hakkasi lujaa, enkä ollut ihan varma, kumman meistä se oli.
Auton ovi rapsahti auki kauempana ja Jesse kuljetti nopeasti kätensä hiuksieni poikki, ennen kuin kääntyi ja alkoi availla oman kaaransa lukkoa. Minä heilautin hatarasti kättäni Pirrelle, joka oli pysäköinyt autonsa, ja kiersin pelkääjän paikalle.

Oli ollut outoa istua juomassa kahvia ilman, että ympärillä oli hevosen hevosta tai muita seppeleläisiä. Jessen kanssa oleminen tuntui kuitenkin aika lailla samalta kuin tallillakin - helpolta. Kahvin jälkeen Jesse oli välttämättä halunnut heittää minut kotiin, vaikka matkaa ei olisi tullutkaan kuin reilu kaksi kilometriä. Ajoimme kolme kertaa harhaan, kun yritin muistella autottomana miten nelipyöräisellä pääsee meidän yksisuuntaiselle pikkutiellemme.

Olisin varmaankin norkoillut haaveilemassa koko päivän, jos Bonnie olisi ollut kuka tahansa muu poni. Hetken se jaksoi sietää kättäni, joka harjasi puoliteholla samaa kohtaa kaulasta, mutta sitten se käänsi siron päänsä puoleeni, tuuppasi minua reilusti rintaan ja alkoi järjestelmällisesti tunkeutua taskuuni porkkanan toivossa. Hätistelin kauemmas niin ponin kuin mielessäni kaartelevan Jessen.

Eilen olin hypännyt, joten tänään ajattelin tuupata Bonniella koulua. Ikkunasta kurkatessani näin, että ilma oli melko harmaa, mutta kaikeksi onneksi taivaalta ei tullut lunta eikä vettä. Kenttä olisi varmaan ihan hyvässä kunnossa. Harjasin keskittyneemmin Bonnien loppuun, kävin heittämässä sen likaisen loimen kuivumaan ulos, jotta pahimmat kurat voisi harjata pois, ja nappasin matkalla satulahuoneesta varusteet mukaan. Bonnie puhalsi pitkään ilmaa sieraimistaan huomatessaan satulan ja suitset.
”Sä saat vapaapäivän huomenna”, lupasin ponille avatessani koukkuun ripustamiani suitsia paketista.

Jesse tuli viheltäen pihalta Tollon kanssa juuri, kun vedin ohjia pois Bonnien harmaalta kaulalta toisella kädellä ja kiinnitin toisella kypärän leukahihnaa. Jessen tukka oli tuivertanut pihalla silmille ja hänen suupielensä kohosivat vähän, kun hän hiukset pois harottuaan huomasi minut. Sydämeni pampahti pari kertaa lujempaa.
”Moi”, hän sanoi epäjessemäisen hellästi, kääntyi Tollon kanssa karsinaan ja katosi. Nappasin raipan kivilattialta karsinan edestä ja lähdin kopisuttelemaan Bonnien kanssa päätyovea kohti.
”Salma!” Jesse käännähti Tollon karsinan puoliovelle päin, kun tulimme kohdalle. Käännyin olkani yli katsomaan poikaa, hän puolestaan kurotti puolioven ylitse ja sipaisi huulillaan poskeani. Kohta, johon hän oli koskenut, tuntui karahtavan punaiseksi.
”Muista hengittää”, Jesse virnisti ja kääntyi takaisin Tollon puoleen.

Clara ja Jenny ravasivat Walmalla ja Gitalla kenttä tömisten, kun tulin paikalle. Bonnie pörhisteli tammoille, minun kiristäessäni satulavyötä kentän keskellä, ja kuivan kentän pohja pöllähti sen kavioissa. Ponnistin selkään ja ehdin juuri tarttua ohjasperiin, ennen kuin tamma päätään viskellen lähti matkaan. Tämähän alkoi hyvin. Jos vatsassa ei olisi edelleen kutitellut mukavasti ja suukko poskella tuntunut polttelevan vienosti, olisin varmaankin ärsyyntynyt ponin hötkyilystä.

Nyt istuin syvemmälle satulaan, pidätin ja myötäsin, kun poni pysähtyi tasajaloin. Hilasin ohjaa hiukan lyhemmäksi ja peruutin Bonnien takaisin lähtöpaikalle. Se käänteli korviaan, kurotti kaulaansa ohi ravaavan Walman perään ja päristeli tylsistyneenä sieraimiaan tajutessaan, että komentoni pysyi. Hetken seisotettuani ponia painoin pohkeet sen kylkiin ja annoin sen siirtyä reippaaseen käyntiin. Ulkoilma näytti piristävän sitä hurjasti.

Kiemuraurat ja pohkeenväistöt saivat uutta ytyä Bonnien innostuttua edellissyksyn kieppuvista lehdistä ja auringosta, joka ujosti pilkahteli pilvimassan takaa. Se maiskutteli kuolainta, lisäsi askeltaan pyytämättä ja pyöristyi kivasti kääntäessäni sen pääty-ympyrälle tallin päädyssä. Villapaidassa alkoi tulla jo hiki.
”Onpa kivaa olla pihalla!” Jennykin huikkasi Gitan selästä. Tumman ponin kyljet olivat kostuneet, se laukkasi hyvää tahtia uraa pitkin ohitsemme. Minä nyökkäsin Bonnien selästä.

Uralle päästyämme minäkin nostin Bonniella rennon lämmittelylaukan. Poni korskahti, se oli tainnut odottaa käskyäni, ja tuntui keräävän itsensä hetkeksi ennen kuin kimmahti matkaan. Minä istuin syvemmälle satulaan ja tunsin olevani niin mielissäni, kuin ihminen vain onnellisena kevätpäivänä voi olla.

[Salma]

Lumien totaalisen sulamisen kunniaksi olin jo useampana päivänä kävellyt Bonniella loppukäynnit maastossa. Tiet olivat kuivia ja keväisen pölyäviä, koivujen kapeat oksat loistivat pilvipeitteen läpäisemässä haaleassa valossa ja aurinkopaikoilla ujo kevätruoho alkoi jo vähitellen vihertää. Kesä oli tehnyt tuloaan jo pitkään, enää ei tarvinnut huolehtia loskasta märistä vuohisista talliin palatessa.

Tänäänkin olin ollut Jessen ja Essin kanssa vääntämässä totista koulujumppaa kentällä ja jo treenin alussa minä ja Jesse olimme päättäneet, että rehkinnän jälkeen huilaisimme maastoilemalla. Essillä oli ollut kiire takaisin kotiin, joten hän oli pitänyt treenin lyhyempänä ja lähtenyt maastokävelylle jo puolta tuntia ennen meitä. Minä ja Jesse olimme ravanneet hevosillamme keskittyneen hiljaisuuden vallitessa ja hinkanneet kumpikin omia liikkeitämme. Bonnie oli hermostuttanut minut parilla viime koulukerralla huitelemalla takajalkoineen miten sattuu, joten minä keskityin pitämään harmaan ponin paketissa ja tahditin sen liikettä kevyillä pohkeiden puristuksilla. Bonnie oli virkeä, se höristeli korviaan ja puhalsi tyytyväisenä ilmaa ulos sieraimistaan. Kevättuuli eli sen sileässä harjassa.

”Lähdetäänkö jo maastoon?” Jesse huikkasi jonkin ajan kuluttua ja pidätti Tollon käyntiin laukkapätkästä, jonka ori oli karauttanut kaula upeasti kaarella ja askel tarkan koottuna. Jessen niskahiuksensa olivat kostuneet, osa oli kihartunut kuin niiden ympäri olisi kieputettu sormea ja osa oli liimautunut ihoa vasten. Jesse töytäisi kypärän lippaa pois silmiltään ja avasi sinisen takkinsa vetoketjua.
”Joo!” minä olin väistättänyt Bonnieta uran sisäpuolella ja taputin nyt tyytyväisenä ponin hiostunutta kaulaa. Se oli alkanut parilla viime kerralla taipua jo aika hyvin ja kuunnella, mitä yritin sanoa.
”Oota, mä otan tän takin vaan pois…” Jesse kiskoi vetoketjun kokonaan auki, pysäytti Tollon ja jalkautui pystyäkseen talsimaan kentän reunalle ja sujauttamaan takkimytyn tuulensuojaan pitkän puupenkin alle. ”Mä läkähdyn muuten tuonne metsään.”
”Mennäänkö vaikka maastoesteradan suuntaan, siellä luulis olevan jo ihan kuivaa”, ehdotin.

Niinpä me sitten keinahtelimme hevosinemme pehmeää metsätietä auringon lämmittäessä ihanasti selkää. Minä olin heittänyt Bonnien selkään enkkuviltin heti tallipihalla, sillä sen iho oli kuin silkkipaperia ja tiesin, että se olisi taatusti alkanut palella. Nyt se asteli tyytyväisenä suuren Tollon rinnalla, käänteli päätään laulavia pikkulintuja kohti ja päristytteli hurjasti sieraimiaan, kun orava ponkaisi loikkien tien yli.
Ja sitten, loivan kaarroksen takaa, meidän edessämme aukeni polunlevyinen mutalammikko.

Jesse nauroi ääneen ja kirosi sitten ihailevan kuuloisena.
”Muka kuivaa! Mä en oo nähny tässä varmaan ikinä ennen näin isoa lammikkoa!” hän pysäytti Tollon ja kurkotteli sen korvien välistä mutavellin suuntaan. Siellä täällä näkyi kuivempia kohtia, mutta muutoin tie oli täysin kulkukelvoton. Se molemmilla puolilla oli viattoman näköinen ojanpenkka.
”Kato, se on tulvinu tuosta yli”, osoitin oikeanpuoleisen ojanpenkan kohtaa, jossa maa kumpuili korkeampana. Maassa virtasi pieniä iloisia puroja, joista mutapuuro oli muodostunut.
”Kävellään”, Jesse ehdotti. ”Mä en luota siihen, että Bona ja Tollo osaa valita kuivat kohdat.”
”Mä kyllä luulen, että myös meidän saappaat joutuu syväpesuun sen jälkeen”, sanoin, karistin jalustimet jaloistani ja liu’uin Bonnien kylkeä pitkin alas. Tamma kääntyi katsomaan minua tummilla, kauniilla silmillään.
”Onneksi sä et ole mikään hienohelma”, Jesse huokaisi. ”Mä en olis kestänyt, jos sä olisit halunnut kulkea saappaat putipuhtaina ponin kantamana tuon vellin yli.”

Vedimme ohjat hevosten kaulojen yli (Bonnie ei näyttänyt käsittävän, mitä tapahtui, ja alkoi hermostuneena tanssahdella paikoillaan), ja maiskautimme ne liikkeelle. Olin pelännyt, ettei Bonnie suostuisi upottamaan sieviä pikkukavioitaan mustanruskeaan kylmään niljaan, mutta se vain ojensi kaulaansa ja seurasi Tollon rinnalla kuin utelias koira. Minä ja Jesse yritimme parhaamme mukaan tunnustella kuivimmat kohdat ja ohjata hevosia kulkemaan niitä pitkin.

Tasapainon vuoksi uskalsimme molemmat pitää ohjasperiä vain toisessa kädessä, toiset heilahtelivat välissämme ja nousivat silloin tällöin äkkinäisesti estääkseen kaatumisen. Olimme jo melkein lammikon toisella puolella, kun Jesse astui äkkiä erikoisen liukkaaseen kohtaan, viskasi kätensä kaaressa ilmaan ja sai huudahtaen tartuttua minun käsivarteeni ennen kuin kaatui. Palattuaan takaisin kunniallisempaan asentoon hän ei enää irrottanut kättään, vaan antoi sen valua rannettani pitkin ja risti sormensa minun sormieni lomaan. Vilkaisimme toisiamme, molempien suupielet kaartuivat tahtomattaan tyytyväiseen hymyyn.

”Mieti, ilman sua mä makaisin tuolla kuralammikossa”, Jesse sanoi.
”Sinänsä harmi, se olis ollu luultavasti niin hauska näky, et Tollokin olis nauranu sulle”, huomautin.
”Jaha!” Jesse nauroi. ”Seuraavaan kuralammikkoon taitaa pyllähtää neiti itse!”
”Kaikeksi onneksi mulla on kavaljeeri, jonka mä voin vetää sinne mukaan”, vastasin hymyillen.

Polku oli jo kuiva ja olisimme periaatteessa voineet ratsautua, mutta jatkoimme matkaa käsi kädessä. Hevoset maleksivat perässämme, niille kävely oli todellakin sunnuntaista maisemakävelyä. Minä vilkaisin silmiäni siristäen kirkkaalle taivaalle.
”Koskahan on niin lämmintä, että voi mennä uimaan?” mietin.
”Nyt”, Jesse vastasi totisena. Käännyin katsomaan häntä ja naurahdin epäuskoisena.
”Mitä?”
”Nyt”, Jesse toisti. ”Mennään uimaan vaikka siihen pikkulampeen mikä on valaistun maastoreitin lähellä. Eihän siinä oo enää edes jäätä.”
”Et sä voi olla tosissas”, sanoin kohottaen kulmiani.
”Sä et taida vaan uskaltaa”, Jesse vilkaisi minua veikeästi.
”Mä kyllä…”
”Kyllähän porukka ui avannossakin”, Jesse kohautti olkiaan kuin olisi puhunut Tollon kauramääristä tai muusta yhtä arkipäiväisestä.
”Toi on huonoin peruste, jonka mä olen koskaan kuullut”, en voinut olla nauramatta. ”Mennään sitten.”
”Toi on epäloogisin ajatusketju, jonka MÄ olen koskaan kuullut”, Jesse vastasi. Hän pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni.
”Ratsastetaanko sinne? Tollo ja ponikin saa vähän liikuntaa.”

Jesse virnisti tyytyväisenä minun ilmeelleni – hän taisi tietää, miten minua ärsytti Bonnien sanominen pelkäksi poniksi – ja kumartui painamaan suukon huulilleni. Tuhahdin, vaikka olinkin salaa mielissäni suukosta.

Kun näin pienen lammen, olin valmis pyörtämään ajatuksen saman tien ja ratsastamaan Seppeleeseen juomaan kaakaota jalat lämpimissä vesisankoissa. Totta, eihän lammen pinnalla ollut enää jäätä, mutta hyiseltä se silti näytti. Näin sieluni silmin, kuinka jäähileet ajelehtivat siellä ympäriinsä.

”Tästä tulee hauskaa!” Jesse näytti innostuneelta. Minä käännyin katsomaan häntä Bonnien selästä epäuskoisena.
”Sä oot tullu hulluksi!” sanoin painokkaasti. ”Uimaan? Ihan tosi, haluatko sä uida vieläkin kun sä näät tuon jäävuorialtaan?”
”Joo joo!” Jesse oli jo laskeutunut Tollon selästä ja touhusi kypärää pois päästään. Minä loin uuden arvioivan katseen lampeen. No, olihan nyt jo huhtikuun puoliväli, ja kesällä tämä lampi oli huippulämmin. Ei siellä kastautumiseen kuolisi.

Idea alkoi vaikuttaa minustakin vähitellen ihan hauskalta. Meillä ei ollut mitään, millä kiinnittää hevoset, joten talutimme ne melkein vesirajaan ja aloimme kuoriutua siellä vaatteistamme. Rantaan oli muodostunut siihen kohtaan pieni karkeakivinen hietikko, jonka keskellä oli harmaankiiltävä kivenmöhkäle. Vaatekasa sen päällä kasvoi.

Alusvaatteisillaan huhtikuinen aurinko ei ollutkaan ihan niin lämmin kuin olimme tainneet ajatella. Ihokarvat nousivat pystyyn ja tuntui uskomattomalta, että musta toppi, jonka olin jättänyt päälleni, oli ihan riittävä ulkovaatetus heinäkuun helteillä. Käännyin katsomaan Jesseä, joka hänkin näytti jokseenkin viluiselta.

”Käydään äkkiä!” hän ehdotti.
”Kolmosella?”
”Yksi – kaksi – kolme”, laskimme yhteen ääneen ja kipaisimme sitten ohjien kantaman matkan jääkylmään veteen. Kylmä salpasi hengityksen ja tuntui melkein polttavan paljaita jalkoja vasten, ja kaikki aistit käskivät kääntyä takaisin ja palata rannalle. Ranta oli yllättävän äkkijyrkkä, muttei onneksi kivinen tai liukas. Bonnie ja Tollo toljottivat pöyristyneen näköisinä päät pitkälle ojennettuina ja näyttivät olevan varsin tyytyväisiä siitä, etteivät itse olleet lammessa.
”Sukelletaan ja painutaan takaisin rannalle!” henkäisin Jesselle. Kylmä vesi tuntui terästäneen jokaisen sormen- ja varpaanpään. Jesse nyökkäsi, upottauduimme veteen ja sekunnin kestävän mustan äänettömän pimeyden jälkeen ponkaisin jalat pohjaan, pää nousi takaisin pinnalle ja minä pompahtelin veden läpi takaisin rannalle. Jesse seurasi perässä.

Olimme likomärkiä, hevoset väistivät meitä ja meistä lentäviä vesipisaroita kun syöksyimme kivelle ja aloimme kiskoa vaatteita takaisin yllemme. Sekä minä että Jesse nauroimme.
”Tää oli typerin idea pitkään aikaan”, Jesse sanoi ja kiskoi puoliväkisin housuja jalkaansa märkää ihoa pitkin.
”Hyvä siis että keksit sen”, virnistin. Bonnie viskaisi ärsyyntyneenä päätään, sille kuljailu lammenrannalla taisi jo riittää.
”Nyt mennään takaisin kotiin”, käännyin sanomaan ystävällisesti ponille ja taputin sen sileää kaulaa. Bonnie ei välittänyt kilteistä sanoistani, vaan astahti kauemmas.
”Onneks ei oo pitkä matka, meidänhän pitää kävellä ettei satulat mene pilalle”, Jesse huomasi.
”Mä olisin jääkalikka jo puolivälissä tallille, jos ratsastaisin”, nyökkäsin. ”Mut otetaan tuo Bonnien viltti. Siihen mahtuu hyvin kaks.”

Olimme varmasti naurettava näky, kun talsimme takaisin tallille tukat märkinä ja samaan hevosenkarvaiseen enkkuvilttiin kietoutuneena. Jesse joutui kävelemään vähän kyyryssä, olihan hän pään verran minua pidempi. Bonnie pelkäsi aluksi hurjasti sen vierellä kulkevaa vilttihirviötä ja kulki sieraimistaan ilmaa puhallellen ja sipsutellen pienin askelin eteenpäin. Pian se kuitenkin huomasi, ettei Tollo lotkauttanut korvaakaan otukselle, ja unohti säikkymisen.

Tallipihalla meitä vastaan tuli ensimmäisenä Anne. Hän pysähtyi meidät huomatessaan, nosti kädet lanteilleen ja naurahti sitten hyväntahtoisesti.
”Nyt mä tiedän tarkalleen, miltä näyttää, kun joku ottaa kaiken keväästä irti!”
Ja hän jatkoi matkaansa satulahuoneeseen yhä mennessään nauraen.


Ihana keväinen merkintä!

[Salma]

”Samperin kimoponit!” sadattelin hinkatessani pienellä pesusienellä pinttynyttä keltaista laikkua Bonnien lavalta. Tamma oli syventynyt jauhamaan heiniä tyynen rauhallisena eikä ollut moksiskaan likaisesta ulkomuodostaan. Minä olin jynssännyt sitä jo vartin haettuani sen sisälle. Tallin pikkupuoli oli äänetön heinänrousketta ja minun puhinaani lukuun ottamatta.
Satulahuoneen suunnalta kuului tuttua vihellystä ja Jesse harppoi riimunnaru käsipuolessa ja ohuen ruskean pusakan vetoketju huolettomasti avoinna. Hän kohotti kulmiaan huomatessaan puhdistusvimmani.
”Meinaatsä kisoihin tänään kun hinkkaat sitä läikkää noin tarkkaan?” Jesse nojautui karsinan puolioven ylitse, ojensi kätensä tyytyväisenä leukojaan jauhavalle Bonnielle ja antoi ponin hamuilla harmailla huulillaan sormiaan. Bonnie kävi sormet läpi herkkuja etsien ja kääntyi sitten takaisin apajansa puoleen. Se oli onneksi tykästynyt Jesseen.
”En”, huoahdin. ”Mä annan sille tänään vapaapäivän. Mut pitäähän tää silti siistiksi saada.”
”Anna sen olla”, Jesse sanoi. ”Mä oon viemässä Tollon juokseen maneesiin, otetaan Bona sille kaveriksi.”

Hyvän ilman vuoksi keinuva jono miniponilaisia oli kentällä kirmaamassa ja maneesi oli vielä hetken verran tyhjillään – tai niin me luulimme. Kun talutimme Jessen kanssa Tollon ja Bonnien peräjälkeen maneesiin huomasimme, että katsomoon oli kokoontunut jo hyvä joukko alkeistuntilaisia omaa vuoroaan odottelemaan. Minä laskeskelin yhteensä neljä pientä päätä, jotka pompahtivat tarkkoina kuin kärpät lumihangessa, kun ne huomasivat minut ja Jessen hevosinemme. No, mikäpäs siinä, mietin. Eivät tuntilaiset häiritsisi meitä katsomossa istumalla emmekä mekään todennäköisesti haittaisi heidän viihtyvyyttään. Parhaimmassa tapauksessa hevoset päättäisivät järjestää oikein hauskankin shown.

Tartuin paremmalla otteella Bonnien punakuvioisesta riimunnarusta ja talutin häntä kaarella kulkevan ponin keskemmäs maneesiin. Se nuuhki tummaa maata ja kohotti sitten päätään alkeiskurssilaisia kohti. Päät painuivat yhteen, suuret silmät vilkuilivat Bonnieta ihaillen ja sipatus kantautui katsomon aidan yli. Odotin, että Jesse oli saanut nykäistyä oven kiinni, ennen kuin kliksautin lukon irti riimusta. Bonnie seisoi hetken paikoillaan, se punnitsi tilannetta ja taisi sitten tajuta olevansa vapaa. Melkein yhtä aikaa Tollon kanssa ne kaarsivat kaulansa ja pinkaisivat maneesin vastakkaista päätä kohti. Minä ja Jesse hypähdimme kauemmas ja suojauduimme seinän viereen.

”Kato”, Jesse sanoi, kun Bonnie ravattuaan siistin kaaren pysähtyi ja alkoi kuopia maata etujalka kaarella. Poni laskeutui huoahtaen kyljelleen yksi jalka kerrallaan taipuen ja pyörähti sitten nautinnollisesti selkänsä yli. ”Onneksi sä et ehtiny puunata sitä loppuun asti.”

Bonnie jaksoi piehtaroida pitkään, Tollo sen sijaan tyytyi laukkailemaan hillitysti maneesin toista pitkää sivua päästä päähän. Se viskoi vaaleaa harjaansa, kaarsi laajalla kaarella tulosuuntaansa päästyään lyhyen sivun alkuun ja näytti olevan yksinkertaiseen juoksurataansa täydellisen tyytyväinen. Kun Bonnie oli saanut tarpeekseen piehtaroinnista, se nousi jaloilleen, ravisteli itseään kuin iso vaalea koira ja jäi tuijottamaan jalat yhä harallaan laukkaharjoituksiaan tekevää Tolloa. Poni ei näyttänyt käsittävän, miksei kaveri liittynyt piehtarointiin.
Katsomo supisi lakkaamatta. Ääni nousi ja laski niin, että välillä minun ja Jessen korviin tarttui keskustelunpätkiä sieltä täältä.
”Mä oon ratsastanut tuolla isolla, sen nimi on Sentti”, pellavapäinen tyttö, jonka nenä juuri ja juuri yletti katsomon aidan yli, sanoi ylpeänä. Joku tuntilaisista sanoi vastaan, oikaisi Tollon olevan Tollo ja koko porukka ryhtyi väittelemään hevosen oikeasta identiteetistä. Minä ja Jesse olimme vetäytyneet nojailemaan seinän viereen ja katselimme hevosia. Jesse oli työntänyt kädet pusakkansa taskuihin ja minä nojasin toista jalkaani vinoon seinään.

Hevosten nimistä oli päästy yhteisymmärrykseen ja joku toinen, tällä kertaa pipopäinen ujonoloinen poika, kysyi lapsenomaiseen tapaan selkeällä ja kirkkaalla äänellä:
”Eikö nuo uskalla ratsastaa noilla, kun ne vaan katselee?”
Jesse vilkaisi minua syrjäkarein ja minä olin näkevinäni vinon hymynkareen hänen suupielessään. Villihevoset olivat juuri hidastaneet äskeisen laukkaspurtin jälkeen hölkyttelevään raviin, Bonnie näytti vähitellen jo saaneen tarpeekseen ja kaarteli lähemmäs minua.
”Tuo isompi on tuon harmaan isä”, sanoi toinen tuntilainen varman opettavaisella äänellä.
Jesse tyrskähti tukahtuneesti ja kumartui raaputtamaan likaa ratsastussaappaittensa kärjestä selkä rytmikkäästi hytkyen.

Kellon lähestyessä viittä pyydystimme hevoset. Tollo pysähtyi kuin seinään Jessen tullessa sen luokse ja antoi ottaa itsensä kiinni korviaan hölmönä höristellen. Bonnie taas, joka oli näyttänyt jo pitkään aika kyllästyneeltä juoksenteluun, riehaantui pukkilaukkaan tajutessaan jäävänsä pian kiikkiin. Katsomossa istuva katras sai hauskan pikku näytöksen Bonnien harhauttaessa minua, ennen kuin hevoset lopulta talutettiin siivossa jonossa riimunnarujen nokassa keikkuen ulos maneesista lämpimään kevätauringon paisteeseen. Ruoho maneesin seinustalla alkoi jo ujosti vihertää.

Talutimme hevoset sisään, minä kauhistelin jo valmiiksi Bonnien uuden harjausurakan edessä. Poni oli piehtaroinut niin perusteellisesti, että sen lihaksikkaat lavat olivat kauttaaltaan tumman purun peitossa ja laineikkaasta harmaasta hännästä roikkui roskia. Matkan varrella Bonnie luimisteli Windille, jota lettipäinen tyttö oli varustamassa karsinassa. Windi pureskeli kuolaimiaan ja viskaisi päätään Bonnien suuntaan.

Jesse ilmestyi Bonnien karsinalle, kun hän oli saanut nopeasti harjattua orin. Windi oli jo talutettu pihalle ja tallin isokin puoli hiljentynyt tunnin alettua.
”Mä sain Tollon valmiiksi, meen nyt. Moikka!”
Sanojensa perään Jesse kurotti puolioven ylitse ja suuteli minua. Bonnie pärskähti närkästyneenä.

Kun olin menossa satulahuoneeseen – hymy suupielissä kareillen - alkaakseni puhdistaa Bonnien varusteita, Kia tuli kulman takaa minua vastaan.
”Moikka!” hän sanoi iloisesti. ”Meinaatko sä olla tallilla tänään pitkään? Jos tänään alettais totuttaa Bonskua ja Windiä toisiinsa?”
Nyökäytin päätäni.
”Joo! Mä oon miettinyt, että jos aloitettais vaan harjailemalla niitä vaikka pihapuomilla vierekkäin.”
”Windi pääsee tunnilta seiskalta. Nähdäänkö silloin karsinoilla?”

Sovimme tapaavamme harjapakkeinemme ja hevosinemme ja erkanimme. Kia kipaisi portaat yläkertaan luultavasti eväitään syömään ja minä vetäisin satulahuoneen oven auki. Ulkona oli lämmin ilma ja oranssi aurinko paistoi hohkaavana ohuiden puunlatvojen yllä, joten keräsin varusteet käsivarrelleni ja lampsin ne mukanani tallipihalle. Oli ihanan rauhallista, iltapäivän aurinko lämmitti ystävällisesti tallin seinustalla. Kentällä Loviisa istui Frankin selässä rennossa harjoitusravissa ja näytti hänkin nauttivan keväästä.

Minä istuin pitkään puhdistamassa varusteita. Nahka notkeni käsissäni, satulasaippua tuoksui makealta ja varusteiden pinta jäi himmeän kiiltäväksi. Saatuani satulan ja suitset päällisin puolin puhdistettua palautin ne sisälle, hain pesarista sangon ja hulautin Bonnien punaiset pintelit sankoon pestäviksi. Tarroihin ja pintelin uloimpaan kangaskerrokseen tarttunut kuiva muta teki veden pian sameaksi.

Aika kului nopeasti veden loiskahdellessa sangosta saappaitani vasten. Aurinko tipahti puiden taakse kuin hidastettu rantapallo ja pintelien viininpunainen väri alkoi muuttua veden väräjävän pinnan läpi kirkkaammaksi. Keskittyneen hankaukseni taukosi kavioiden rauhallinen rahina hiekalla ja katseeni kohottaessa huomasin, että vastavaloon maneesin suunnasta lähestyi pitkä letka tuntihevosia. Windi kulki Gitan perässä pilkullisena ja pureskeli kuolaintaan.
Hevosten mentyä viskasin pintelit kuivumaan aitan ulkokaiteelle, hulautin saippuattoman veden sangosta tallin seinustalle kevätruohoa varten ja suihkutettuani ämpärin nopeasti puhtaaksi kiiruhdin Bonnien karsinalle.

Katsoimme parhaaksi, että hevoset eivät kulkisi pihapuomille peräkanaa, sillä niin minä kuin Kia näimme hyvin mahdollisena skenaarion, jossa riita leimahtaisi jo ennen varsinaisen tutustumisen aloitusta. Niinpä minä ja Bonnie lähdimme kopsuttelemaan kohti puomia jo silloin, kun Kia vasta raijasi varusteita satulahuoneeseen.

Pihalla vedin vetosolmun Bonnien riimunnaruun, avasin harjapakin ja aloin sukia ponin pyöreää kylkeä rauhallista esittäen, vaikka sydämeni hakkasikin jännityksestä. Ehdin lautaseen asti, kun Kia ja Windi ilmestyivät varjoisina hahmoina tallin kulmalle ja alkoivat lähestyä meitä. Bonnie käänsi korvansa luimuun kuullessaan ääniä takaansa, veti hännän mielenosoituksellisesti takajalkojensa väliin ja kaarsi korskeasti kaulaansa, kun Windi pysäköitiin sen viereen. Pilkullinen hevonenkaan ei näyttänyt ihan tyytyväiseltä.

”Mitenköhän tää tulee onnistumaan?” Kian äänestä saattoi kuulla hienoista epävarmuutta. Minä laskin käteni Bonnien kaulalle ja katsoin ponia, joka yritti kääntyillä Windin suuntaan.
”Ei ne ainakaan tappelemaan tässä pääse. Jos me ollaan ihan rauhassa, ehkä ne tajuaa ettei mitään hämminkiä ole”, sanoin. Kia nyökkäsi.
Hevoset näyttivät äärimmäisen tyytymättömiltä tilanteeseen. Ne seisoivat rinnatusten, mutta tuntuivat nojautuvan poispäin toisistaan valmiina potkaisemaan, jos toinen uhkaisi mitenkään. Bonnie, se riidanhaastaja, piteli toista takajalkaansa näennäisen rennosti ilmassa vain kavionkärki maata hipoen. Kia yritti tarjota uutta ruohoa Windille kulkiessaan sen kaulan ali toiselle puolelle, mutta tamma käänsi päänsä pois ja jatkoi mökötystään.

Harjaus sujui siis hevosten osalta varsin nyrpeissä merkeissä. Minä ja Kia sen sijaan kertasimme harjoituskilpailuja, jotka Seppeleessä oli viikonloppuna järjestetty, ja päivittelimme ratsukoiden määrää.
”Siellä oli ihan mielettömiä hevosia!” Kia huoahti. ”Näitkö sä lauantaina sen kimon arabitammankin!”
”Se on Simorasta”, tiesin. ”Me kisattiin samassa luokassa.”
”Sen ratsastajakaan ei ollut yhtään hassumpi…” Kia hihitti. Minunkin mieleeni palautui pilkesilmäinen mies, joka oli ratsastanut rennon kevyesti kahta hevosta kisoissa.
”Se kirjava poni sunnuntaina ei myöskään ollut yhtään hullumman näköinen!” mieleeni palautui pieni pyöreä ruuna, joka oli hirnunut pitkään ja omistavasti ennen radalle lähtöä ja saanut tarhassaan kaipaavana tuijottelevan Bonnien vastaamaan. Kia muisteli hetken.
”Poppari! Se se oli! Mä oon kuullut, että se on asunut ennen Seppeleessä!” hän ilostui saadessaan nimen päähänsä.
”Ei ihmekään, että se oli niin itsevarma”, minä hymyilin.
Bonnie ja Windi näyttivät helpottuneilta, kun harjaus lopulta oli ohitse ja me irrotimme hevoset.
”Nyt ne on aika rentoja, kai ne voi taluttaa talliin yhtä aikaa?” Kia pohdiskeli käsi hoidokkinsa kaulalla.
”Luulis ainakin. Menkää te edeltä, mä annan teille vähän etumatkaa”, ehdotin. Pidin Bonnien paikoillaan ja rapsuttelin sen otsaa (poni kuikuili taakseen ja veti korvansa varmuuden vuoksi luimuun), mutta kun käänsin sen Windin kadotessa tallin kulmalta, se huokaisi ja seurasi minua kiltisti kuin suuri väsynyt puudeli.
”Hyvä Bonsku”, sanoin puoliääneen. Lähdimme kulkemaan viilenevän, jo melkein hämärän kevätilman poikki kohti kutsuvan lämmintä tallinovea. ”Se oli eka erä!”

[Salma]

Eilinen vappuratsastus. Päivä oli mielettömän lämmin, mutta onneksi kioski myi simaa!

Kuplivan hauskaa vappua!

[Salma]

Oli alkava ilta, kello lähestyi vitkutellen jo yhdeksää. Aurinkoinen ja lämmin päivä, ensimmäisiä kunnon kesäpäiviä, oli jäämässä taakse. Oranssit illan säteet maalasivat tallin katon vielä punertavaksi ja heijastuivat häikäisevinä tallirakennuksen suljetuista ikkunoista. Ilma oli leutoa hengittää ja tuoksui puhkeaville hiirenkorville.
Minä olin ollut pitkään tallilla. Olin itse asiassa lähtenyt jo kerran kotiin, mutta puolessa välissä huomannut unohtaneeni kotiavaimet oleskeluhuoneen pöydälle. Olin lainannut avaimia päivällä Emmylle, joka oli ollut yötä luonani ja vuorostaan jättänyt hammasharjansa iloisesti nököttämään vessani peilikaappiin. Pyöritellessäni palautettuja avaimia teekupin vierellä pöydällä olin tainnut olla niin ajatuksissani (mietin Bonnieta ja ensi kesän kisasuunnitelmia), että olin unohtanut ottaa ne mukaani.

Talli oli hiljainen. Hevoset olivat saaneet iltarehunsa ja kahistelivat karsinoissaan, niiden ruokatyytyväisyys oikein leijui ilmassa. Minä askelsin kevyesti satulahuoneen poikki, ovesta tallikäytävälle ja sitten portaat yläkertaan. Rappusten töminä kuulosti kovalta, kun tallin tavalliset äänet olivat vaimenneet, ja huomasin asettelevani jalkani tavallista äänettömämmin askelmille. Minua melkein hirvitti kaikki se pysähtyneisyys, vaikka Seppele oli yleensä maailman turvallisin paikka.
Lokerohuonekin oli äänetön. Kaikki kaapit olivat kiinni, tennarit ja lenkkikengät olivat kadonneet lokeroiden alta ja niiden tilalle oli jätetty jokuset jodhpurit tai ratsastussaappaat. Yhdessä kaapinovessa oleva hevoskuva repsotti reunastaan ja minä painoin läpinäkyvän teipin takaisin kiinni sileään kaapinpintaan kulkiessani oven ohitse. Anne oli luultavasti vielä tallissa, sillä alhaalla ovet olivat olleet auki, mutta käsittääkseni kaikki hoitajat olivat valuneet kotiin jo ajat sitten. Olimme käyneet yhdessä maastossa koulutuupin jälkeen kauniin sään kunniaksi ja ilmapiiri oli ollut niin väsyneen hervoton, että osa varmasti oli jo painumassa pehkuihin.

Kaiken tämän hiljaisuuden ja unisuuden jälkeen sydämeni olikin siis hypätä kurkkuun, kun avasin oleskeluhuoneen oven ja tupapöydän pitkällä puupenkillä istui kumara hahmo. Suustani taisi karatakin hengähdys tai tukahtunut huudahdus, joka sai hahmon nostamaan katseensa. Olin jo perääntymässä taaksepäin, kun tajusin, että hämärässä huoneessa oleva muka niin pelottava hahmo olikin Inkeri. Hän istui punaisessa hupparissa sykkyrässä penkillä ja oli kohottanut siniset silmänsä minuun, kun oven ilmavirta oli kuulunut. Puhalsin keuhkot tyhjiksi ja minun oli pakko nauraa vähän.
”Hei! Miksi sä istut vielä täällä?” kysyin astuessani sisemmäs huoneeseen. Näin nyt, että Inkeri oli ollut kumartuneena Hevoshullun ylle. Hän oli värittänyt Pollea vaaleanruskealla kynällä, rastinut otsikon nimen ja tussannut tilalle ”Siiri – maailman monin poni”.
”Mä odotan kyytiä, äidin piti päästä töistä puolelta mutta sillä meneekin vielä kuulemma melkein tunti”, Inkeri selitti.
”Ootko sä istunut täällä pitkään? Ja kaikki muut on vaan lähteny?” olin hetkessä tupapöydän ääressä ja istahdin Inkerin viereen ihan kuin voisin siten korvata sen ajan, jonka hän oli joutunut viettämään yksin tallilla.
”Äh, mulla on ollut ihan kivaa täällä. Mä autoin Annea ruokinnassa”, Inkeri heilautti kättään. Hän oli vetänyt jalat alleen niin, että ruudulliset sukat pilkottivat penkillä, ja nojasi rennosti toista kättään pöytää vasten. Vaalea tukka valui avoimena pitkin olkaa. ”Ja kaikki lähti tietty kun niiden pitää olla aamulla koulussa. Mä jo mietin, että otanko nokkaunet täällä, mut oli vielä taiteellinen työ kesken.”

Hän nyökäytti päällään silmät pilkahdellen Hevoshulluun päin ja näytti sitten muistavan jotakin.
”Täällä oli muuten jotkut avaimet, mä laitoin ne tuohon mikron päälle. Tiedätkö sä kenen ne on?”
”Jes!” kurotin penkiltä sivupöydällä nököttävää mikroa kohti ja sain noukittua kilahtelevan, kevyen avainnipun itselleni. Siinä oli tuttu vihreä avaimenperä, kuten olin arvannutkin. ”Nää on mun, mä olin unohtanut kotiavaimet. Siks mun piti tulla takas, mäkin olin siis oikeasti jo lähdössä kotiin.”
”Hyvä silti että tulit”, Inkku naurahti. ”Mä oon kohta muokannut kaikki Pollet Sirpoiksi, sen jälkeen mulla olis alkanut tulla tylsää.”
”Mä voin odottaa sun kanssa, niin sun ei tarvi olla täällä yksin. Mennäänkö vaikka istumaan pihalle?” ehdotin, sillä aurinko pilkotti edelleen ikkunasta ja väritti kuusenlatvat näyttämään siltä, kuin ne olisivat olleet tulessa. ”Koko nätti ilta menee muuten hukkaan.”
”Vai voitaiskohan me ottaa ponit ja talutella niitä hetki?” Inkku ehdotti. ”Tulee kylmä, jos me istutaan, aurinko laskee kuitenki jo ihan kohta. Mulla on vaan huppari mukana.”

Harpoimme alakertaan (minä talletin avaimet tarkasti pehmeänruskean hupparini vetoketjutaskuun) ja meitä vastaan tullut Anne antoi luvan iltalenkille, jos seuraavana päivänä lupaisimme auttaa rehuvaraston siivoamisessa.
”Mutta olkaa korkeintaan vartti, ponit on kuitenkin jo syöneet iltarehut ja ne on käytännössä jo menossa nukkumaan”, Anne muistutti. Hänkin näytti saaneen uutta puhtia vastakuoriutuneesta kesästä, hänen poskensa loistivat pitkän päivän jälkeen ja hän näytti hurjan kauniilta, vaikka poninhäntä niskassa oli sotkuinen ja vasemmassa leukapielessä oli tummanruskea tahra.

Me sovimme Inkerin kanssa, että tapaisimme tallipihalla, ja lähdimme nappaamaan hoidokkimme karsinoista. Bonnie näytti suorastaan inhoavalta huomatessaan riimunnarun, se käänsi pyöreän takalistonsa ovelle mielenosoituksellisesti ja painoi silkkisen harmaan turpansa seinää vasten. Minä sain houkutella sitä taskussani olevalla suklaakääreellä, ennen kuin se suvaitsi kääntää toisen korvansa höröön ja vilkaista minua. Sujautin riimun yhdellä liikkeellä Bonnien siroon päähän ja taputin sitä kehuksi kaulalle sen huokaistessa ja kääntyessä perässäni kohti karsinan ovea.

Siirin harjassa oli paksu ranskanletti. Se kohotti päätään ja hirnui pontevasti, kun Bonnie sipsutteli ilta-auringon paisteeseen ja jäi haistelemaan jo viilennyttä ilmaa. Inkeri rapsutti rauhoittavasti Siiriä harjantyvestä, kun tanakkajalkainen shettis hanasi korvat höröllään Bonnieta kohti. Päästimme hevoset vierekkäin ja annoimme niiden nuuhkia toisiaan hetken, ennen kuin järjestäydyimme rinnakkain ja lähdimme lapsimaan kohti tallia kiertävää polkua. Bonnie levitteli sieraimiaan ja otti sivuaskeleita ihan kuin iltaulkoilu olisi hirvittävän jännittävää ja mahdollisesti vielä ihan erikoisen vaarallistakin.

”Olis siistiä joskus kokeilla Bonskua”, Inkeri sanoi meidän kuljettuamme hetken tietä pitkin. Maa oli kuivaa ja pöllysi vähän jäljessämme, huomasin, kun Bonnie karahti metrin verran ojaan päin variksen raakkuessa koivussa. Minä kompastelin ojanpientareelta pois ennen kuin vastasin.
”Siirissä on kyllä varmaan aika paljon samaa ytyä.”
”Säkin oot aika lyhyt, ehkä voitais nippa nappa vaihtaa joskus”, Inkeri ehdotti. Minä käännyin Siirin puoleen ja mittailin ponin leveää selkää.
”Jos mun jalat ei laahaa maata niin vois kyllä kokeilla”, myönsin. Siiri oli kuitenkin suhteellisen tukevaa tekoa, olin nähnyt tunneilla usean minun kokoisen menevän ponilla.
”Hei kato, voikukka!” Inkeri huudahti äkkiä ja osoitti tienpiennarta. Tosiaan, siellä kasvoi rypäs ujoja, vaaleankeltaisia voikukan nuppuja. Ne olivat painuneet maata vasten kuin olisivat edelleen pelänneet kevään viileää hengitystä.
”Toivottavasti ponskit ei huomaa, ne popsii nuo saman tien”, minä ohjasin Bonnieta kaulasta painamalla vähän kauemmas tien siitä reunasta. Bonnie ei tainnut huomata syytä, sillä se ei lähtenyt kauhomaan kukkien perään, mutta loukkaantui periaatteesta minun ohjaillessani sen kulkua ja viskasi ärtyneenä häntäänsä.
”Kesä tuli!” Inkeri iloitsi. ”Päästään kohta uittamaan hevosia! Mä kuulin, että sä olit jo käyny uimassa. Hei muuten…”

Inkeri kääntyi minua kohti ja näytti velmulta.
”No?” minä yritin lukea hänen ilmeestään, minkälaista tykitystä sieltä olisi tulossa, vaikka suunnilleen osasin jo arvata aiheen.
”Seurusteletteko te Jessen kanssa?” Inkeri kysyi siniset silmät pilkahdellen kuin vastausta janoten. Siiri paineli hänen rinnallaan lyhyine askelineen eikä lotkauttanut korvaansa sille, että Inkerin kaikki huomio oli muualla.
”Nii…” aloitin verkkaisesti ja naurahdin. ”No, ei me nyt varmaan varsinaisesti seurustella.”
”Muuten vaan uiskentelette lammikoissa pitkin kevättä ja pussailette pikkupuolella”, Inkeri maalaili. Hän tirskahti sillä tavalla kuin vain Inkeri osaa ja kohautti sitten olkiaan. ”Vaikka onhan Jesse hullun söpö, ei sinänsä mitenkään yhtään huono valinta”, hän summasi.
Olimme tulleet jo melkein tallin kulmalle, jäljellä oli enää lyhyt matka leirimökkien ohitse. Ne nököttivät sinisinä kuin satukirjamökit keskellä toiveikkaasti vihertävää ruohomattoa. Bonnie pysähtyi, nosti päätään ja katsoi silmät pyöreinä ympärilleen illan lempeissä pastellisävyissä. Se taisi hämmästellä kesää.

[Salma]

Sunnuntai oli hiostavan kuuma ja päätimme käydä Claran ja Sandran kanssa rennolla maastolenkillä hevosten kanssa. Ruoho oli jo niin houkuttelevan vihreää, että päästelimme pienen niityn yli laukassa!

[Salma]

Istuin aitan vierustalla olevalla penkillä käsivarret paljaina ja iho oranssinpunaisessa iltavalossa kylpien. Päivän tallitöistä väsyneet käteni olivat kyynärpäitä myöten vedessä ja sormenpääni liukkaina satulasaippuasta. Pitelin syliini kiilattuna Bonnien tummanruskeaa satulaa, uitin punaisessa ämpärissä lainehtivassa pienessä meressä sientä ja seurasin vaahtopäitä, jotka heilahtelivat ilmavina veden pinnalla. Ilmassa tuoksui satulasaippua, puhdas nahka ja syreeni, joka kukki vähän matkan päässä. Saattoi melkein tuntea, miten iho oli päivän aikana ruskettunut.

Emmy ja Jesse istuivat samalla penkillä niin ikään satuloineen. Kolmet suitset odottivat puhtaina ja siististi paketoituina aitan aidalla, kuolaimet kiilsivät rivissä auringossa. Olimme tuupanneet Jessen kanssa säntillisesti koulua maneesissa, tai oikeammin paenneet sinne pariksi tunniksi pakoon paahtavaa hellettä, ja varusteet todellakin kaipasivat huolellista puhdistusta päivän treenin jälkeen. Oli ollut niin kuumaa, että Emmy, joka oli taluttanut Patronia alkeistunnilla, oli heti karsinalle päästyään kumonnut kokonainen limsapullon kurkustaan alas. Minä olin ollut todistamassa tapahtumaa letkuttaessani hikisen äkäistä Bonnieta pesarissa.

Nyt ilma oli jo siedettävä, mutta lämmin päivä paistatteli edelleen kivikoissa, jotka tuntuivat varastoineen säteitä aamusta asti ja hehkuivat lämmöstä. Meidän välissämme oli kolme mehupulloa, joista hörpimme vuoron perään kuuratessamme varusteita. Alkoi olla jo niin lämmin, että hevosetkin olisivat pärjänneet jo hyvin yön pihalla.

”Mitähän tänä kesänä tapahtuu Seppeleessä?” Emmy kysyi taaksepäin nojautuen ja otti pienen huilaustauon.
”Toivottavasti ainakin lähdetään käymään jossain. Vaikka vaelluksella niin ku viime vuonna”, minä vastasin. Viime kesän hyttysyöt teltoissa ja hurjasti lähentynyt talliporukka lämmittivät edelleen.
”Kai sä meinaat kisata Bonalla, Salma?” Jesse kysyi vettä valuva sieni kädessään. Hän puristi sientä ämpärin yllä ja katsoi minua auringon vaalentaman otsatukkansa läpi. Minä nyökkäsin.
”Nyt mulla pitäis olla aikaa ja Bonskukin on ihan hyvässä vireessä. Vois yrittää kiertää useammat kisat kuussa, jos mahdollista”, minä suunnittelin. Ajokortittomana reissuni olivat pitkälti muiden varassa, mutta onneksi Anne kannusti minua kisaamaan ja oli luvannut kuskata minua, jos tarvitsisin joskus hänen auttavaa kaasujalkaansa.

Emmy kurotti ottamaan mehupullonsa ja aurinko laskeutui hänen käsivarrelleen.
”Sä oot kyllä ruskee kuin papu!” nauroin. Ojensin oman käteni Emmyn kapean käsivarren viereen ja vertasimme värejämme.
”No, et säkään kaukana oo”, Emmy lohdutti ja käänsi kätensä rannepuolelle, joka tosiaan oli huomattavasti vaaleampi kuin toinen puoli.
”Kaikki se tumma väri, mitä on Salman kädessä, on vaan likaa”, Jesse huomautti ystävällisesti satulansa takaa. Minä viskasin häntä sienellä, mutta hän väisti kuin olisi osannut odottaa iskua ja virnisti minulle hurmaavasti.
”Et sä tuolla ilmeellä saa kaikkea anteeksi”, tuhisin, vaikka vatsanpohjassani olikin kouraissut mukavasti. Kun lähdin hakemaan multaista sientä tallin seinustalta, Emmy kaappasi hienotunteisesti kolme suitsiparia mukaansa ja lupasi viedä ne kerralla sisälle. Minä kävin suihkuttamassa pesupaikalla sienen puhtaaksi ja palasin sitten penkille. Jesse ojensi minulle ritarillisesti satulasaippuaa.
”Neiti on hyvä”, hän sanoi. Emmy oli tainnut unohtaa itsensä sisälle, minä ehdin miettiä pyöräyttäessäni sientä saippuapurkissa. Suitsien palauttamiseen ei olisi pitänyt mennä minuuttiakaan.
”Sä oot kohtelias kuin kouluhepan hoitaja tuomarinpöydän edessä”, heitin.
”Joo-o, niinhän sä luulet”, Jesse sanoi ja sysäsi sylissään kaartuvaa satulaa kurottaakseen sen ylitse. ”Mutta oikeat herrasmiehet pussais vaan kädelle.”

Aurinko paistoi palavana selkään, minä kurotin vastaan ja huuleni painuivat Jessen huulia vasten. Ihan kuin me olisimme jälleen olleet tallilla vain kahden, Jesse tuoksui makealle ja minun päässäni takoi, että hän oli ihanampi kuin koskaan ennen. Vasta Emmyn saappaiden vaimea töminä satulahuoneen ovensuussa sai meidät irtaantumaan. Emmy oli tainnut arvata tilanteen ja kolisteli erikoisen kovaa oven kanssa.
”Joo, me huomattiin sut, sori”, Jesse siristi silmiään, että näkisi Emmyn vastavalossa, ja veti suutaan hymyyn.
”Onneks sentään kismailette vaan nyt, kun kaikki muut on jo lähteny tallilta”, Emmy hymähti ja tuli istumaan reippaasti meidän väliimme. Minä ja Jesse vaihdoimme katseen ja minä käännyin sitten Emmyyn päin.
”Sori. Mutta tiedäthän sä, että sä olet kuitenkin mun paras kaveri, sä rökität Jessen mennen tullen.”
Tällä kertaa minä olin se, jota kohti saippuainen sieni lensi iloisesti.

[Salma]

Kesäpäivä heinävintillä. Kymmentä sekuntia myöhemmin löysin itseni heinäkasasta yskimässä heinänkorsia pois kurkustani. Britta, Akku ja Essi ovat fiksusti maastoutuneet sivummalle turvaan.

[Salma]

Juhannusaurinko oli kirkas, se paistoi pitkälle iltaan asti ja sävytti maasta ahnaasti puskevan ruohon tummilla ja vaaleilla läikillä. Ilma oli kuulasta, päivä ei ollut tosiaankaan kesän lämpimin, mutta silti luonto uhkui eläväisimmillään. Lintu sirkutti terhakkaasti puussa ja orava loikki tallipihan ylitse kuin karvainen aalto pelästyessään hevosen hirnuntaa. Tuntui siltä, kuin seesteinen rauha olisi laskeutunut maailmaan. Mökeillä remuttiin, se oli varma, mutta Liekkijärvenkin kokoinen metsäinen pikkupaikka oli tyhjentynyt eikä Seppeleessäkään ollut väkeä niin paljon kuin normaalisti.

Minä olin, luonnollisesti, antanut Bonnielle juhannuksen kunniaksi vapaapäivän. Se oli saanut laiduntaa sydämensä kyllyydestä ällistyttävän vihreällä ponilaitumella, huiskia laiskana iniseviä hyttysiä pois häntä suhahdellen ja piehtaroida nautinnollisesti pölyisimmässä kohdassa. Poni oli valinnut oman hiekkapesualtaansa ylpeästi keskeltä tarhaa ja ajoi korvat luimussa kerta toisensa jälkeen pois uteliaan Siken, joka yritti tulla kaveriksi kieriskelyyn.

Vuosi sitten minä ja Bonnie olimme osallistuneet tallin juhannuskilpailuihin ja koko juhannuksen alus oli ollut tukka limassa treenaamista. Tänä vuonna olin päättänyt ottaa rennommin. Minun ja Bonnien kisakausi alkaisi heinäkuussa, sitä ennen lomailisimme niin paljon kuin napa veti. Oli ihanaa, kun oli aikaa lojua ponitarhan aitaa vasten ja tuijotella minuutti toisensa perään ampiaista, joka pyöri huumaantuneena sinkkiämpärillisessä punaisia ja vaaleanpunaisia pelargonioita. Kukat oli tuotu somistamaan tallin juhannusiltaa.

Olin ottanut pitkästä aikaa Jenten mukaan tallille. Se oli yksi perustavanlaatuisia syitä, joiden vuoksi en ollut lähtenyt vaeltelemaan maastoon Bonnien kanssa. Nuoripari, joka oli viime syksynä muuttanut vuokraemäntämummuni tilalle, oli lähtenyt hilpeinä saaristoon ja työntäneet mukaani myös oman koiransa, viisaan ja vakaan näköisen Robin-berndhandilaisen. Oli onni, että Jente ja Robin tulivat nykyisin toimeen keskenään niin hyvin, että saatoin surutta pistää ne remmin nokkaan ja marssittaa Seppeleeseen. Robin tuli hevosten kanssa toimeen kuin olisi ollut aina tallikoira.

Myös ihmislapset Jente ja Robin olivat hurmanneet puolelleen. Minttu ja Nadja olivat sattuneet paikalle, kun minä pysäköin itseäni koirakkoni kanssa ponitarhan viereen, ja he olivat silmät onnesta säihkyen anoneet, että saisivat viedä koirat metsäkävelylle. Olin vilkuttanut valkea hännänpää tärkeänä viipottavan Jenten perään, kun koira paineli Mintun edellä surutta. Se ei turhia epäillyt vieraiden mukaan lähtemistä.

Olin ehtinyt kyhnyttää Bonnien säkää kynnenaluseni tummiksi ennen kuin Minttu ja Nadja palasivat posket tyytyväisyydestä punoittaen. He olivat sitoneet päähänsä somat seppeleet syreeneistä ja pienistä tähdennäköisistä kesäkukista. Tuoksu oli huumaavan ihana. Bonnie kohotti päätään, kun tytöt lähestyivät aidan toisella puolella, ja kohotti turpansa korkealle ilmaan. Se nuuhki ja päästi sitten pitkän, tyytyväisen hörähdyksen.
”Sulla on ihana koira!” Minttu sanoi huitoen sääskiä ympäriltään. Kukat saivat ne sekopäisiksi, pikkuruinen sääskiarmeija seurasi heidän perässään kuin läpinäkyvä leijaileva huntu.
”Saadaanko me joskus tulla hoitamaan näitä?” Nadjakin kysyi.
”Kaikin mokomin!” lupasin. ”Jenten mielestä se ei varmaan sais riittävästi huomiota, vaikka sitä lellittäis koko päivä.”

Nadja kyykistyi rapsuttamaan Robinin kaulaa. Koiran turkki kiilteli ruskean eri sävyissä lähes mustaksi asti ja oli niin tuuheaa, että tytön kädet upposivat piiloon kuin paksuun, turvalliseen vilttiin. Minä nojauduin Bonnien kylkeä vasten. Meidän ja koirien välillä oli muutaman metrin matka ja minusta oli ihana huomata, kuinka rauhassa poni oli. Se laidunsi turpa niin kiinni ruohossa, että sitä irrottamaan olisi luultavasti tarvittu nostokurki. Minä vedin keuhkot täyteen hämärtyvän kesän ilmaa ja tunsin, miten poni eli selkääni vasten.
”Täällä on ihanaa”, sanoin niin itselleni kuin Nadjalle ja Mintulle.

Mitään erityistä ei tapahtunut sinä iltana. Seuraavan tunnin sisään minä kävin heittämässä Bonnien sisään, ettei sen herkkä poninhipiä paleltuisi suomalaisen kylmässä yössä, ja noukin mukaani satulahuoneesta Jenten ja Robinin. Minttu ja Nadja olivat lähteneet syöttämään hoidokeilleen vihreää ja koirat olivat siirtyneet Fiian ja Kirsikan avoimiin syliin. Jenten häntä viuhtoi kuin hurjistunut heiluri, kun minä saavuin paikalle.
”Liian paljon virikkeitä yhdelle päivälle”, nauroin, kun koira hyökkäsi pussailemaan naamaani karhealla terrierinkielellään. ”Se viuhtoo hännällä itselleen lisäkierroksia.”

Koko kotimatkan Robin lönkytteli ystävällisenä ja turvallisena vierelläni, turkki jalkaani hipoen kuin tukipilari, ja Jente viuhtoi viiden metrin päässä heittäen aina välillä kuperkeikan sotkeutuessaan lyhyisiin koipiinsa. Sen jälkeen se aina kääntyi läähättäen, katsoi koiransilmät onnesta säihkyen minua ja kirmasi luokseni antaakseen haisevan onnenpusun minne ikinä riemukkaalla pystyloikalla sattuikin yltämään.