Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Minä ja Bonsku puomeilla, Bonsku venyttää hienosti

[Salma]

Karkasin Seppeleeseen ennen kuin lähdin kaupunkiin viettämään itsenäisyyspäivän iltaa. Minut oli kutsuttu tallin ulkopuolisen ystäväni luokse istumaan hienosti valkealle sohvalle, siemailemaan kuplivaa juomaa ja kommentoimaan asiantuntevasti luomuksia, joita kauniit ja karismaattiset olivat tänä vuonna vetäneet ylleen. Ennen pakollista nättinä pönötystä tunsin tarvitsevani hetken hevosten parissa.

Minä ja Bonnie kävimme pitkällä, rennolla maastolenkillä. Pakkasta oli ollut koko alkutalven säälittävän vähän, joten en loimittanut ponia vaan kannustin sen reippaaseen raviin, kun se tuntui hypähtelevän sivuun jännityksen sijasta kylmästä johtuen. Oli vielä valoisaa ja polku kaartui ohuessa, melkein nuoskankosteassa lumipeitteessä edessämme, mutta en silti tohtinut kulkea käyntiä nopeampaa kovinkaan pitkiä pätkiä. Pipsa oli aiemmin viikolla maastoillut Rotan kanssa ja ruuna oli meinannut liukastua pahasti, kun he olivat tulleet rauhallisessa ravissa mustalle jäälle. Vaikka minä ja muut seppeleläiset olimme talsineet maastopolkuja melkein päivittäin pitääksemme kirjaa siitä, missä uskalsi ratsastaa, en halunnut ottaa turhia riskejä. Jos tallilla olisi ollut joutilaita kavereita, olisin ehdottomasti värvännyt jonkun heistä mukaan.

Jollakin maastolenkkiä erikoisemmalla tavalla minäkin olin halunnut juhlistaa itsenäisyyspäivää Seppeleessä. Niinpä olin kaivellut antaumuksella lokeroani ja valikoinut Bonnielle sinivalkoiset varusteet ennen lenkille lähtöä. Siniset pintelit olin joutunut lainaamaan tuntiponien kaapista, mutta olin ylpeä vaivannäkööni, kun minä ja Anne satuimme pihalle yhtä aikaa maastosta palatessamme. Nauravaisena hän kysyi saisiko napata meistä valokuvan. Sopihan se: terhakas Bonsku malttoi seisoa salamavalon välähdyksen ajan paikoillaan, mutta sekunti kuvanoton jälkeen se oli huomannut tarhassa rauhallisena möllöttävän Sentin ja kääntynyt banaanille riemuissaan siitä, että pihamaalla oli toinenkin kaviokas.

[Salma]

Istuin Bonnien karsinan turvepatjalla turkoosiin villaloimeen kääriytyneenä ja täytin siniseen ruutuvihkoon talven kisakalenteriamme. Olin käynyt hyppäämässä tammalla jumppasarjaa maneesissa, joten poskeni helottivat edelleen terveen pakkasenpuremina ja pyöreäkylkinen tamma höyrysi keltapunaraidallisen enkkuloimensa alla. Bonnie touhusi karsinassaan turpakarvat väpättäen ja teki selvää seinällä roikkuvasta, himmeästi kiiltävästä suolakivestä.
Olin viimeinkin ottanut itseäni niskasta kiinni ja käynyt ilmoittamassa itseni ja Bonskun pariin estekisaluokkaan. Minulla oli ollut ongelmia VRL-tunnukseni kanssa ja paperitöiden kanssa painiminen oli pitänyt minut tehokkaasti koko kesän poissa oikeilta kisakentiltä. Tuntui kuitenkin hukkaukselta, ettei lahjakasta ponia kilpailutettu lainkaan. Niinpä starttaisimme ensimmäistä kertaa heti kahden viikon kuluttua Järnbyssä.
Anne oli tullut maneesiin Topin kanssa, kun minä ja Bonnie kävelimme tyytyväisinä loppukäyntejä. Hän oli ilahtunut kovasti kuullessaan, että minä olin pistänyt kilpailuilmoittautumiset menemään.
”Niin sitä pitää, Salma!” hän oli kehaissut. ”Otetaan tavoitteeksi, että meidän kisakärry starttaa tästä lähtien kuukausittain!”

Juuri matkustaminen väsytti minua kaikista eniten kilpailuissa. Itse kisatunnelma oli kutkuttava, nautin siitä hurjasti, mutta paikoillaan autossa istuminen, puutuneet pakarat, kuhmuraiset selkänojat ja pitkäksi venyneet pissatauot saivat minut huokailemaan. Onneksi Järnby oli lähellä. Minä ja Linnea olimme itse asiassa jossakin vaiheessa suunnitelleet, että lähtisimme vierailulle yksityistallille, sillä Sentin ja Bladen varsat Durandal ja Deathbringer asuivat tallilla. Olin nähnyt kuvia orivarsa-Dädistä ja se näytti hurjan hyvältä nykyisin. Eihän se mikään varsa enää ollutkaan, nuori, vilkkuvasilmäinen ori, joka oli tainnut periä emältään ripauksen pippuria luonteeseensa.
Toinen kisapaikkamme, Graft Stallions, sijaitsi kauempana – itse asiassa minä ja Bonnie matkustaisimme oriasemalle ulkomaille asti. Olin jahkaillut osallistumiseni kanssa pitkään ja melkein jo heittänyt kisakutsun menemään, mutta lopulta Jaakko ja Anne olivat saaneet minut vakuutetuksi, että raikas vieraan maan tuulahdus tekisi ratsukon molemmille puolille hyvää. Minusta ulkomaille kisaamaan lähteminen kuulosti suureelliselta ja vähän pelottavalta. Jos minulla olisi ollut kauhisteluaikaa enemmän (kisat olisivat jo kuukauden sisään), olisin varmaankin lukkiutunut lähtöpäivänä kotiini ja huudellut ikkunanraosta pitkiä litanioita niistä onnettomuuksista, jotka meitä matkan aikana saattaisivat kohdata.

En ollut vielä uskaltanut innostua kunnolla ulkomaille lähtemisestä. Olin nähnyt kuvia Graft Stallionsin tiloista ja hulppea, valoisa maneesi sekä vehmaat rinteet olivat saaneet sydämeni pamppailemaan jo nopeiden vilkaisujen perusteella. Tallin nettisivujen orilistaa olin uskaltanut ainoastaan silmäillä, sillä pelkäsin menettäväni sydämeni, mikäli tutustuisin voitokkaisiin siitoshevosiin liian tarkkaan. Vaikka tiesin Bonnien olevan kisaratsu, ajatukset heppavarsoista olivat vallanneet vaaleanpunaiseksi hötöksi muuttuneet aivoni, kun olin huomannut upean hopeanmustan kalliovuortenponioriin asuvan tallilla. Me lähtisimme sinne ainoastaan kilpailemaan, toistelin itselleni. Ponivauvoja ei olisi nyt tiedossa.

Vilkaisin Bonnien kylkiä arvioivasti ja yritin kuvitella mielessäni, miltä se näyttäisi, jos olisi kantavana. Lailan jouluvarsa oli kirvoittanut tallin ylisillä monet keskustelut siitä, miltä itse kunkin hoidokin jälkikasvu näyttäisi. Olimme seuranneet haukkana suuren tamman pyöristyviä kylkiä ja käyneet vuorollamme liu’uttamassa kättämme sen kuvetta pitkin siinä toivossa, että varsa potkaisisi juuri silloin. Ilona oli saanut hätistellä meitä ystävällisesti pois mustan tamman luota useammankin kerran päästäkseen harjaamaan tai varustamaan sitä. Tuntilaisetkin olivat näyttäneet erityisen ylpeitä ratsuunsa kuullessaan, että se kantoi pientä hevosta sisällään.

”Mitä sä täällä karsinan pohjalla kykit?” naurava ääni kuului äkkiä ovelta. Kohotin katseeni Bonnien mahanseutuvilta ja kohtasin Claran kysyvän katseen.
”Kisakalenteria”, kohotin näkyville loimen laskoksista vihkoni. Pidin vauvahaaveet itselläni, vaikka tiesin, että Clarakin ilahtuisi ikihyviksi jos shettispoppooseen syntyisi varsa. Parasta olisi kuitenkin välttää täyttä varsamylläkkää.
”Ai jaa. Me lähdetään rakentamaan lumihevosta tallin pihalle, tuutko mukaan?”
”Joo!” ilahduin. ”Oota, mä käyn vain hakemassa yläkerrasta toppahousut.”
”Mä meen jo! Tuu siihen mökkien viereen!”

Näytti hauskalta, kun pihalle astuessani näin koko senhetkisen hoitajakatraan pyörimässä pimeällä lumikentällä leirimökkien tuntumassa. He vaelsivat eri tasoissa, joku pyörittäen pientä palloa aivan hankea vasten kumartuneena, joku toinen taas varpailleen kurottaen saadakseen suipon jääpalan hevosen höristyneeksi korvaksi.
Ja vähä vähältä lumihevonen rakentui. Lumi puski kenkieni sisään ja varpaat vaipuivat talvihorrokseen, mutta me vain puursimme hämärässä. Jaakko kävi tuomassa lyhtyjä sisältä ja laski ne lumeen, jotta näkisimme ahertaa. Sinivioletit varjot, joita lyhdyt heittivät, tekivät tunnelmasta taianomaisen. Kukaan ei puhua pukahtanut, olo tuntui juhlalliselta, ihan kuin olisi ollut kiellettyä sanoa mitään. Meidän tehtävämme oli vain saada Seppeleen lumihevonen valmiiksi.
Siitä tuli siro, pitkäjalkainen ja kapeaselkäinen hevonen. Olimme silittäneet sitä lapasillamme joka puolelta saadaksemme lumen sileäksi kuin pitkään harjatun hevosen karva. Juuri, kun olimme astumassa taaksepäin ihaillaksemme kättemme työtä, Jaakko tuli vetäen pulkassa loiskuvaa vesisaavillista. Vakava ilme kasvoillaan hän valeli hevosemme korvannipukoista koholleen nousseeseen takakavioon asti. Me seisoimme kaaressa katselemassa ja tiesimme, mikä meitä seuraavana päivänä tallilla odottaisi – kimaltava jäähevonen katsoisi auringonpaisteessa, valmiina astumaan sivuaskeleen häntä uljaalla kaarella ja sirot sieraimet puhallellen näkymättömiä höyrypilviä ilmaan.

[Salma]

Lionelilla oli syvän tummanruskeat, otsasta kihartuvat hiukset, ystävälliset vahvan kaakaon väriset silmät ja hopeanhohtoinen karvalakki, joka oli vedetty tummille kulmille suojaamaan herkkää etelänaurinkoon tottunutta hipiää. Hänen vahva leukansa näytti jännittyneen odotuksesta ja solakka vartalonsa liikahteli hermostuneesti.
Minä katselin ikkunani lävitse, kun hän kulki lumitöitä kaipaavaa pihapolkuani pitkin, ja tunsin oloni kerta kaikkiaan mainioksi. Olin tutustunut Lioneliin ennen kuin olin edes muuttanut Liekkijärvelle. Olin ollut eräänä keväänä kaksi kuukautta Ranskassa ja törmännyt häneen sattumalta niin monta kertaa, että meidän oli lopulta pakko alkaa olla ystäviä. Lionel oli siihen aikaan opiskellut lähes vuorokaudet läpeensä, mutta toissapäivänä - ilman ennakkovaroitusta - hän oli soittanut minulle ja ilmoittanut, että oli vienyt marraskuussa koulunsa päätökseen ja aikoi nyt matkustaa Suomeen. Lionelin äkkipikaisesta luonteesta kertoi jotakin hänen aikataulutuksensa, sillä hän oli ilmoittanut saapuvansa tiistaina ja viipyvänsä luonani niin kauan kuin häntä katselisin. Jouluun asti nyt ainakin, olimme alustavasti sopineet.
Lionel katosi terassille ja soitti ovikelloa niin, että herskyvä rimputus kävi koko talon lävitse. Alakerran pariskunta oli lähtenyt lounaalle puolenpäivän aikoihin, joten minä sain juosta kaninloikkaa, ettei kaveri paleltuisi pihalle. Jäin hetkeksi odottamaan ulko-oven eteen käsi kahvalle nostettuna. Lionelin tumma hahmo piirtyi oven mosaiikki-ikkunan lävitse ja minua alkoi äkkiä jännittää.
Jännitys laukesi kuitenkin samalla hetkellä, kun ovi aukeni välillämme. Lionel naurahti lämpimästi, irrotti otteensa matkasäkistään niin, että se tömähti lumiselle rappuselle ja kaappasi minut karhunhalaukseen.
”Salma! It’s so fucking cold here!” hän tarttui poskiini ja moiskautti niille kevyet suukot. ”Good to see you!”
”Come inside”, pyysin siirtyen pois ovensuusta. Olin kaivannut Lionelin suoraa puhetyyliä. Joskus Ranskassa ollessani olin ollut auttavan kielitaitoni kanssa aivan hukassa, ja silloin englantia pitkään opiskellut Lionel oli haukkunut minulle ranskalaisten nuivuutta englanninpuhumiseen rakastettava hymy huulillaan.
”Nice house”, Lionel kehui raahattuaan kapsäkkinsä ovensuusta. Hän alkoi kuoriutua takkikerrastostaan ja kopisutteli lumet ovensuuhun, ennen kuin sulki kylmän ulkopuolelle. Ripustettuaan takin naulakkoon hän kääntyi puoleeni, löi kätensä yhteen ja hymyili. ”So, what have you been doing here at Liekkijarvi?”

Ei ollut vaikea houkutella Lionelia Seppeleeseen. Hän oli ratsastanut silloin tällöin nuorempana ja lähtisi kuulemma kernaasti kanssani tutustumaan arktiseen kylmyyteen, joka oli hänen mielestään kerta toisensa jälkeen aivan käsittämätöntä. Hän oli ensimmäistä kertaa Suomessa ja minusta oli ihanaa seurata, kuinka hän hämmästyi kuuraisia koivunoksia tai eläinten jälkiä lumessa kuin pikkupoika.
Bonnieen Lionel rakastui heti. Jo siinä vaiheessa, kun kuljimme ponitarhaa kohti ja hän huomasi minun tuittupääni ponilauman kyljessä, hän hengähti ilahtuneena ja kohotti vanttuun peittämän kätensä kohti kimoa.
”That’s a real beauty one!” hän sanoi painokkaasti. Tunsin tyytyväisyyden hyrräävän sisimmässäni, kun sain sanoa:
”That’s my girl. Bonnie.”

Harmiksemme Bonnie ei niinkään välittänyt Lionelista. Se kyllä nuuhkaisi hänen suuntaansa, kun talsimme jäisen tarhan poikki (minä varmemmin jaloin ja Lionel pohjaan tottumattomana horjahdellen), mutta kääntyi sitten poispäin ja viskaisi varoittavasti häntäänsä, kun Lionel yritti taputtaa sitä.
”She needs some time”, selitin Lionelin näyttäessä pettyneeltä.
Pettymys vaihtui kuitenkin pian ihmetykseksi. Hevosenpito oli Lionelin mukaan Ranskassa kovasti erilaista kuin täällä. Häntä nauratti Huijari, joka oli isottelutuulella ja päristeli suomalaisuudella tomeruudella sieraimiaan Bonnien kulkiessa sen ohitse. Senttiä hän kehaisi minulle ja palasi vielä uudelleen katsomaan vaaleaa hevosta, kun minä aloin riisua Bonnieta loimestaan.
Minua huolestutti hiukan, kuinka keksisin Lionelille tekemistä koko siksi ajaksi, kun pyörisin Seppeleessä. Tiesin, että vaikka Bonnie saisi kuinka paljon aikaa tahansa, se ei tuntisi oloaan yhtä kotoisaksi, jos sen ympärillä pyörisi jatkuvasti minun lisäkseni vieras poika. Meidän täytyisi myös treenata, olivathan kisat edelleen tähtäimessämme, ja Lionelin aika saattaisi tulla pitkäksi, jos hän joutuisi istumaan vilttiin kääriytyneenä ja palelemaan maneesissa sillä aikaa, kun minä puursin koulua.

Mutta olisihan minun pitänyt tuntea Lionel ja hänen eurooppalainen avoimuutensa. Hän roikkui karsinan ulkopuolella, kun aloin harjata Bonnieta, ja yritti saada kiinnitettyä harmaan tamman huomiota juttelemalla sille ranskaksi. Saman tien, kun tallikäytävältä kuului askelten ääniä ja joku astui pikkupuolelle, hän kuitenkin käännähti ja loi tulijalle säteilevän ranskalaishymynsä.
”Hi! Nice to meet you, my name is Lionel. I’m a friend of Salma”, hän oli jo harpponut kättelemään tulijaa. Minua alkoi naurattaa, kun Lionelin selän takaa minua kurkkasivat Emmyn hämmentyneet kasvot. Hän änkytti yllättävästä kielikylvystä hämmentyneenä nimensä ja punastui sitten. Tyrskähdin hiljaa karsinassa, eihän Emmy ollut niitä tyttöjä, jotka noin vain punastelivat. Kätkin nauruni kuitenkin nopeasti ja yritin näyttää siltä, että Bonnien harjan takut veivät suunnilleen kaiken huomioni.
”Mä olisin vaan kysyny… tai siis…” Emmy näytti pääsevän yli ranskalaisesta pommista ja käänsi vaihteen englannille. ”I was just asking if you Salma wanna come and jump with me and Patron.”
”Do you wanna help us?” osoitin kysymyksen Lionelille. Hän esitti miettivänsä, painoi kämmenensä leukaansa vasten ja nyökkäsi sitten.
”Okey dokey.”

Huomasin hoitajien pitkät katseet Lionelin kulkiessa joustavin askelin perässäni, kun hain varusteita satulahuoneesta. Tiesin, että saisin yläkerrassa osallistua kolmannen asteen ristikuulusteluun tummasta vieraastani. Emmy, joka oli jo toipunut täysin järkytyksestä, jättäytyi aina välillä rinnaltani jälkeen ja jäi esittelemään Lionelille jotakuta hevosista tai kertoilemaan, mitä yläkerrassa sijaitsi tai mihin mistäkin ovesta pääsi. Hyvä niin.
Ulkona äkkiä laskeutunut pimeys sai Lionelin katselemaan epäluuloisena ympärilleen, kun hevoset oli varustettu ja olimme hakeneet yläkerrasta toiset takit tarjetaksemme.
”Is it really so dark all the time?” hän kysyi varovaisesti, kun olimme päässeet puoliväliin kohti maneesia. Kuolainrenkaat helähtelivät hiljaa ja niin Patron kuin Bonniekin kulkivat rentoina perässämme. Vaikka ei ollut kovinkaan kylmä, Lionel piti reipasta tahtia yllä ja sai hevoset mulkoilemaan aina silloin tällöin meidän pinkojien suuntaan.
”Yeah, like from December to March”, Emmy sanoi melkein ylpeän kuuloisena.
“Ouch, how can you live here? Come to France and take your horses with you!” Lionel nauroi.

Ranskanvieras osoittautui varsin hyväksi puomipojaksi. Olin hypännyt Bonniella eilenkin jumppasarjaa, joten päätin ottaa tänään kevyesti ja keskittyä enemmän siisteihin lähestymisiin ja tarkkoihin kaarteisiin. Patronilla oli paljon energiaa ja se ravasi tikuttaen Emmyn alla korvat tiukkoina kolmioina esteitä kohti osoittaen jo siinä vaiheessa, kun lämmittelimme. Lionel huuteli kannustuksia poniruunalle ja näytti pienimpien ristikoiden ylitse pari mallihyppyä pitääkseen itsensä lämpimänä.
Olin pelännyt, että Bonnie heittäytyisi hankalaksi, kun maneesissa oli mukana joku niin räiskyvä ja näkyvä persoona kuin Lionel. Mielikuvissani Bonnie oli juuttunut nurkkaan tai maneesin keskelle ja kieltäytynyt liikkumasta mihinkään suuntaan samalla, kun haltioitunut Lionel tanssi sen ympärillä ja soitti noitarumpua. Kaikeksi onneksi Bonsku näytti olevan tyytyväinen päästessään Patronin kanssa liikkumaan ja venytti avuliaasti askeltaan.
Nostettuani laukan Emmy ratsasti ohitsemme kaarteessa ja kohotti merkitsevästi kulmiaan minulle. Ranskan-lahja sen taisi aiheuttaa, päättelin. Tästähän tulisi mielenkiintoinen joulukuu.

[Salma]

Lucian päivän kunniaksi me, joiden hevoset nauttivat ansaitusta vapaapäivästä, päätimme järjestää tallin oman Lucia-kulkueen Seppelettä ympäröivälle maastopolulle. Valon neidoksi valikoitui pellavapäinen Ansqu Reinon kanssa. Olimme keksineet idean kulkueesta jo pari päivää aiemmin, joten Anne oli ehtinyt antaa suostumuksensa ja olimme saaneet hankittua käyttöömme valkeat kaavut ja kynttiläkruunun. Ilma oli tuulinen, joten olimme kaikeksi onneksi varautuneet sähköisellä kyntteliköllä.
Lionel oli riemuissaan, kun kerroin hänelle samana aamuna illan suunnitelmista. Hän oli viihtynyt meillä mainosti: olin pedannut ranskanvieraalle patjan lattialle ja hän oli lueskellut Suomen matkaoppaita taskulampun valossa vielä pitkään sen jälkeen, kun minä olin jo nukahtanut. Oli ihanaa herätä Lionelin aurinkoiseen hymyyn ja istua hänen kanssaan kirkkaan valoisassa keittiössä juoden aamukahvia ja katsellen pysähtyneelle pihamaalle, joka oli vaipunut lumipeitteen alle kuin syvään talviseen hengähdykseen.
Anne oli myös tavannut Lionelin edellisenä päivänä tallilla. He olivat intoutuneet pitkään englanninkieliseen keskusteluun, jossa Lionel oli kertoillut melko suppean tietämyksensä ranskalaisesta tallinpidosta ja Anne oli kiertänyt esittelemässä Seppeleen tiloja. Kun tallinomistaja oli punaposkisena ja ilahtuneen oloisena palauttanut Lionelin minun hoteisiini, poika oli jo onnistunut sopimaan itselleen ratsastustunnin seuraavalle viikolle.

Bonnie ei vieläkään oikein perustanut Lionelista. Kun liukastelimme tarhan poikki, minä riimunnaru kädessäni ja Lionelin tummat silmät iloisesti vilkahdellen karvahupun alta, Bonnie kaarsi liitävässä ravissa minun puoleeni eikä luonut silmäystäkään vieraaseen. Minun mieltäni tamman käytös lämmitti, sillä välillä se näytti minullekin nyrpeää naamaa ja osoitti kaikin tavoin, että oli mieluummin kaveriheppojen kanssa pihalla. Lionel oli jo luopunut yrityksestä taputtaa ponia, vaikka hänen katseestaan näkikin, että hän olisi halunnut tulla paremmaksi tuttavaksi sen kanssa.
Tallityttöihin Lionel sen sijaan oli tutustunut hyvin, kuten olin arvellutkin. Olimme edellisenä iltana istuneet tuntien jälkeen Ilonan ja Jennyn kanssa oleskelutuvassa ja he olivat jututtaneet Lionelia, aluksi punastellen ja englannissa takellellen, mutta pian jo reipastuen selittämään omasta elämästään.
”Come on, Lionel, let’s go inside”, sanoin, kun olin saanut Bonnien pyydystettyä kiinni. Tamman turpakarvat olivat kuurassa ja se tunki portille niin innokkaasti, että arvelin sen palelleen loimestaan huolimatta.

Lionel oli ottanut tavakseen roikkua Bonnien karsinalla, kun minä harjasin tammaa. Hän jutusteli niitä näitä, kertoi tarinoita viime kesältä ja hauskoilta reissuilta, joilla hän oli kavereidensa kanssa käynyt. Minä naurahtelin ja heittelin väliin kommentteja sitä mukaa kun ponin puunaamiselta kerkesin.
”What do you think, Salma, can I get a horse and join you guys at Lucia-parade?” Lionel kysyi mietiskellen kesken hauskan jutun, jossa hän ja pari kaveripoikaa olivat liftanneet laivakyydin merenrantasaarelle. Minäkin pysähdyin miettimään ja juuriharja jäi lepäämään Bonnien sileälle kyljelle.
”Yeah, why not”, sanoin hitaasti. ”You have to ask Anne.”
Lionel katosi kuin saippuapalanen liukkaista käsistä. Hän pysytteli poissa vartin verran, minä ehdin siihen mennessä puhdistaa Bonnien kaviot ja suunnitella jo pyörähdystä satulahuoneeseen. Juuri, kun kolauttelin harjoja takaisin pussiin, poika palasi tyytyväinen vino hymy huulillaan.
”Anne said yes!” hän iloitsi. ”I can ride a horse named Frank. Anne said that he’s rider retracted today.”
“That’s great”, minua hymyilytti Lionelin riemu. Poika nojautui karsinan oven yli minua kohti ja loi minulle niin lämpimän hymyn, että tunsin poskieni alkavan hehkua. Osoitin sormellani vilkkaasti kärpäskimon ruunan karsinaa kohti. ”Frank is right there.”
Lionel näytti pärjäävän hyvin Frankin kanssa siirtyessään taputtelemaan sitä rauhallisesti, mutta näytti silti olevan mielissään, kun Loviisa lampsi hetken kuluttua tallikäytävää pitkin harjapussia mukanaan heilutellen. Hän oli nähtävästi jo kuullut Annelta yllätysratsastajasta, sillä hän ojensi kätensä reippaasti ja tervehti poikaa.
”Hi! I take care of Frank. I can help you”, hän sanoi astuen jo availemaan karsinan ovea. ”I would love to join you at Lucia-kulkue, but I must go home”, Loviisa selitti vielä minun suuntaani.

Tallipiha oli jo hämärä, vaikka kello oli vasta vähää vaille neljä. Loppujen lopuksi meitä kulkueeseen osallistuvia oli melko monta. Jono, johon järjestäydyimme olo valkeissa kaavuissa jäykältä tuntuen ja hevoset hienoiksi harjattuina, mutkitteli pihan poikki ja aaltoili ratsujen kuopiessa lunta ja ravistellessa päitään. Kärjessä oli tietysti Ansqu, jonka kasvoilla hohti salaperäinen valo kynttiläkruunun johdosta. Ansqu näytti tavallistakin kauniimmalta punainen silkkinauha vyötäröllään ja paksut vuotasaappaat jaloissaan suojaamassa pakkaselta. Hänen ja Reinon perään olivat kokoontuneet Lionel ja Frank, Karoliina ja Myntti, Eela ja Riona, minä ja Bonsku, Odelie ja Edi, Sikke ja Pipsa sekä perää pitämässä Pihla ja Pella. Kaikki tallitytöt eivät olleet vielä tavanneet Lionelia, joten pojan suuntaan sinkoili polttavan uteliaita katseita.
”Onko kaikki valmiita?” Ansqu huuteli kärjestä. Hän pidätti Reinoa, joka oli jo menohaluissaan ottamassa askelta eteenpäin, ja kaikkien vastatessa myöntävästi päästi ruunan käyntiin. Satulat narahtelivat, vaaleat viitat hohtivat pimenevässä ilmassa ja kylmä ilma pisteli poskia. Olin onneksi vaihtanut lämpimämmät kengät, Bonnien kyljistä hohkaava hevosen kodikas hehku ei aivan saanut palelunvärinöitä katoamaan.
Puut olivat kuurahunnuissaan kauniita ja terävän näköisiä. Oli melkein täysikuu: loimottava, pyöreää kolikkoa muistuttava hopeakiekko langetti hyistä valoaan polulle. Eelan tumma häntä heilahteli hitaaseen tahtiin edessämme, ja minä hautasin sitä katsellen käteni Bonnien lämmintä kaulaa vasten. Kirpeää ilmaa oli hyvä hengittää keuhkoihin.
Menimme suurimpia polkuja pitkin, niitä, joiden reunuksilla korkeat valotolpat suojasivat matkaamme metsän varjoilta. Kuljimme käynnissä: ehdimme katsella lumikinosten muodostamia outoja muodostelmia, väistää polulle jäätynyttä kirkasta kohtaa ja seurata ketun lumeen painamia jälkiä, jotka vilistivät pitkän matkaa polunviertä uppolumisen ojan pohjalla.
Ansqu viritti ilmoille kuulaalla, kantavalla äänellä laulun. Yhdyimme siihen, kaamoksen hämärässä lepäävä metsä kaikui keskenään soljuvista äänistämme ja hevoset höristelivät korviaan äänen terästyttäminä.
”Taivaalla tähtivyö kirkkaana loistaa,
viestiä jouluyön tuikkeensa toistaa.
Taivainen kirkkaus, riemuisa julistus,
kynttilät syttyy, kynttilät syttyy.”

[Salma]

Minä ja Bonnie vietimme hauskaa tyttöjen iltaa. Olin lähettänyt tuntien jälkeen Lionelin eksoottisine tummine silmineen ja hurmurinhymyineen yläkertaan, jotta voisin olla ponin kanssa hetken verran kahdestaan. Lionel ja minä olimme olleet viime aikoina niin tiiviisti yhdessä, että hetken hengähdystauko tekisi varmasti molemmille pelkkää hyvää. Ranskalainen unelma oli jo rupatellut vierailunsa aikana muutamien tallityttöjen kanssa, mutta vaikka ei ollut nähnytkään läheskään kaikkia heistä, uskalsin päästää hänet seuramiehen taitoineen oleskelutupaan.
Minä ja Bonnie olimme palautumassa kisareissulta. Olin eilen pakannut ponin autoon, jättänyt Lionelin kotiin vahtimaan Jenteä ja ajanut Annen kanssa Järnbyhyn. Hulppean näköinen tallirakennus ja tyylikkäät pihalle parkkeeratut hevosautot olivat saaneet sydämeni pamppailemaan jännityksestä kurkussa asti. Olin luullut, että tallilla asustavien Dädin ja Dalian näkeminen olisi saanut minut rentoutumaan, mutta jostakin syystä voimakkaiksi ja lihaksikkaiksi kasvaneet nuoret puoliveriset saivat ahdinkoni vain kasvamaan. Maneesin kulmilla olevaan tiilirakennukseen vaatteiden vaihtoa varten astuessani ja nähdessäni muut kilpailijat käteni olivat tärisseet kuin ensikisoissa.
Olin tallinomistajaa lukuun ottamatta ainoa seppeleläinen, joka osallistui kisoihin. Anne, joka omisti Järnbyn, oli tietysti mukana useammalla hevosella, mutta muut kilpailijat olivat minulle vieraita. Yhdeksänkymmenen sentin luokassa, johon olin Bonskun kanssa ilmoittautunut, oli yhteensä yhdeksän ratsukkoa. Anne oli mukana Dalialla (suuni kuivui jännityksestä joka kerta, kun luin ratsukon nimen osallistujalistasta) sekä kauniilla vaaleanrautiaalla FWB-tammallaan, jonka hän esitteli minulle Daimiksi. Muista luokan ratsukoista minulle jäi mieleen upea, vilkas AH Hopiainen ja mielettömän hyväluonteiselta vaikuttava Demir Guw.
Luokka oli ollut tiukka, minä olin odottanut lähtövuoroamme jalat saappaissa tutisten ja Bonnien palmikoitua harjaa niin hermostuneesti näpertäen, että olin pelännyt vaivalla tehtyjen lettien purkautuvan. Vuoromme tultua Bonsku oli kuitenkin lähtenyt radalle kuin kotitreenien tutuimmille esteille: jännitykseni oli kadonnut, kun olin lähtömerkin saatuamme huomannut, miten tasapainoiselta ja pyöreältä poni tuntui allani. Se ei edes tuijotellut vierasta maneesia, vaan hyppäsi hienolla rytmillä askeliaan sotkematta. Se kyllä imi esteille melkein liiankin lujaa, sain olla tarkkana, että ohjasin sen oikeaan suuntaan ja näytin, minkä rakennelman yli toivoin milloinkin hypättävän. Omat tärisevät käteni sain silti täysin kuriin vasta siinä vaiheessa, kun radan haastavin este, tiukan kurvin jälkeen tuleva kaksoispysty, oli selvitetty kunnialla. Ratsastaessamme ulos radalta olin antanut ohjien valua sormieni lomasta pitkiksi ja vetänyt keuhkot onnellisena täyteen ilmaa.

Mehustelin mielessäni edelleen kunniakierroksella, jolla Bonnie oli karauttanut matkaan kaula ylväällä kaarella ja ruusuke suitsissa sinivalkoisena liehuen. Luokan voittaminen oli hieno juttu etenkin pitkän kisataukomme jälkeen. Anne oli tullut kehumaan meitä vuolaasti eikä näyttänyt harmittelevan lainkaan, että hän oli hevosineen jäänyt jälkeemme.
Olin ratsastanut Bonnien vain kevyesti tänään. Köpöttelimme kylmästä ilmasta hytisevinä loimipinon alla tunnin verran tallin viertä kulkevia polkuja pitkin seuranamme Emsku ja Hestia. Minä olin jättänyt ponini satuloimatta ja annoin jalkojeni heilua vapaana sen kyljillä enkkuviltin suojissa. Oli tuntunut suloiselta, ihan kuin joulu olisi tullut hiukan etuajassa. Lumi oli kimallellut kuin sille olisi ripoteltu miljoonia pieniä valoja ja Bonnien askelet keinahtelivat unettavasti allani. Minä ja Emsku olimme nauraneet Hestialle, kun hölmö poni ei ollut suostunut kävelemään rakentamamme lumihevosen ohitse, vaan löi jarrut pohjaan ja yritti peruuttaa takaisin metsään. Se oli nähnyt valkoisen satuhevosen jokaisena päivänä kulkiessaan maneesiin ja ohittanut sen mielellään, mutta tänään talvinen heppakaveri näytti karmivan sitä.
”Bonsku ja Hestia on tainnut vaihtaa luonteita”, Emsku hymähti, kun kimoponini kulki korvat rennon väsyneesti hörössä lumihevosen ohitse ja jäi kiltisti katsomaan, kun pidätin sitä odottamaan Hestiaa.

Bonnie seisoi nyt karsinassaan hyvin harjattuna ja lepuutti takastaan tyytyväisen näköisenä. Sen silmät olivat valahtaneet puolitankoon ja leuat jauhoivat heinänkorsia, joita se silloin tällöin nappaili turpeen seasta. Minä olin syöttänyt sille porkkanaa palkinnoksi, kun olimme palanneet senpäiväiseltä ratsastusreissulta, ja se näytti olevan kaikin puolin tyytyväinen elämäänsä. Sietikin olla, voittajaponi.

[Salma]

TONTTUJAHTI

Koko viime viikon Britta oli intoillut tonttujahdista, joka järjestettäisiin Ruolammessa tulevana lauantaina. Hän oli maalaillut makoisia mielikuvia lumihankilaukoista, kiperistä tehtävistä ja painavien lumimassojen alla metsältä tuoksuvista kuusenoksista ja saanut minut lopulta osallistumaan kilpaan. Olin topannut itseni lämpimien vaatekerrosten alle niin, että vain kirkkaat silmät ja nenänpää jäivät nipistelevän pakkassään armoille. Bonnien selkään olin heittänyt loimen, vaikka arvelinkin, ettei reipasliikkeinen tamma pääsisi metsäjumpalla paleltumaan.
Tonttujahti alkoi meidän osaltamme tuulisella ratsastuksella Seppeleeltä Ruolammen lähellä sijaitsevalle ratsastushallille. Olin saanut tallipihalla lähtiäisiksi kartan ja iloiset hyvän reissun toivotukset. Olin saapunut tallille melko viime tippaan ennen jahtiin lähtöä, joten en ollut ehtinyt lämmitellä Bonskua maneesissa, kuten olin alun perin suunnitellut. Tiesin kuitenkin, että kirisimme tarpeen tullen ajassa helposti kiinni, ja annoin Bonnien teputella rennossa käynnissä aina maastoesteradalle asti. Isommat metsätiet olivat melko hyvässä kunnossa, hiukan liukkaita tosin, mutta pienimmät polut olivat melkein hautautuneet umpeen hiutaleiden sadettua viime yönä kuin tomusokeripussista kaadettuna. Ei ollut kovinkaan kylmä, viileää ilmaa oli mukava vetää keuhkoihin ja minulle alkoi tulla jo melko kuuma villahuivien ja toppaliivien alla. Otin ohjat toiseen käteen ja kiskoin toppaliivin vetoketjun auki niin, että haalean liilan villapaitani rintamus paljastui. Lunttasin samalla kartasta oikeaa suuntaa, painoin pohkeet Bonnien kylkiin ja annoin sen pyrähtää joustavaan raviin.
Ensimmäinen rasti löytyi helposti ratsastushallin seinältä. Jalkauduin päästäkseni lukuetäisyydelle ja annoin ohjien valua sormieni lomasta pidemmiksi, sillä hienohelma-ponini kieltäytyi seuraamasta minua seinän vierelle kolattuun lumikinokseen. Se venytti kaulansa hauskan näköisesti pitkäksi kuin kirahvilla ja näytti toivovan, että lopettaisin typerän kiipeilyn mahdollisimman pian ja alkaisin käyttäytyä kuin vakavasti otettava ratsastaja.
Kysymykset koskivat Ruolampea. Rypistin otsaani: talli oli minulle melko vieras, vaikka monet Seppeleen hoitajista kävivätkin molemmilla talleilla. Kysymyksiä silmäillen kaivoin kynän ja vastauspaperin toppaliivin taskusta, tälläsin ne ratsastushallin seinää vasten ja aloin kirjoittaa vastauksia. Osan niistä heitin täysin lonkalta, mutta osan kanssa painiskelin pitkään muistellessani, että olin jutellut aiheista joskus seppele-ruolampelaisten kanssa. Näytimme varmasti huvittavilta, Bonnie tylsistyneen näköisenä punaisen loimensa alla seisten ja minusta kauas nojautuen, minä seinänvierustalla kyykkien muistojani vääntelemässä.
Bonnie päristeli tyytyväisenä sieraimiaan, kun palasin sen luokse. Kyhnytin tammaa hellästi silmien välistä, ennen kuin hivuttauduin sen vasemmalle kyljelle ja ponnistin satulaan. Olin tarkastanut kartasta, että seuraava rasti oli aivan vähän matkan päässä joensuulla. Bonnie oli ehtinyt seisoskella kymmenisen minuuttia paikoillaan, joten kuljimme noin viidensadan metrin matkan terävätempoisessa käynnissä lämmetäksemme. Ponin sieraimista levisi ilmaan hienonhienoa usvaa ja sen korvat liikahtelivat nopeasti sen tarkkaillessa lauhaa metsämaisemaa. Huomasin hyvilläni, kuinka äänetöntä metsässä oli. Ei kuulunut autotien ääniä, ei edes tuulen huminaa, ainoastaan Bonnien varusteiden metalliosien tuttua kilinää ja hiljaista narskahtelua lumen painuessa ponin kavioiden alla.
Kauniisti maalattu tonttupatsas seisoi kapean joen jäällä. Käänsin Bonnien joen penkalle – se tuntui alistuvan kohtaloonsa surkeana, kun käskin sen kahlaamaan pehmeään umpihankeen – ja pysäytin sen jälleen päästyäni tontun kohdalle. Vaikka olimme maastoreissuillamme tulleet siihen tulokseen, että joen jää kesti hyvin ihmisen painon, en aikonut kokeilla jään pitävyyttä kokonaisella ratsukolla. Bonnien katse kaiken lisäksi kertoi, ettei hankisamoilu ollut sen suosikkihommaa. Jäälle tuskin olisin sitä saanut.
Kurotin luistavalla pohjalla ottamaan tontun hansikaskäteeni ja käänsin sen ympäri. Vatsastani hypähti hassusti ilosta. Tämänkertainen tehtävä oli Seppele-hevosista!
”Kakkosesta me ainakin saatiin pisteet kotiin”, sanoin Bonnielle tyytyväisenä, kun ravasimme ripeästi kolmatta rastia kohti. Se vei meidät Liekkikallion päähän suojaiseen poukamaan melko lähelle rantaa. Kesällä paikka oli erityisen mukava, mutta luulin, että näin talvisena nuoskalumipäivänä Bonnie voisi olla eri mieltä.
Yllättävän kivuttomasti tamma kuitenkin pujotteli sorjaista polkua pitkin kallionseinämää myötäillen. Olin hidastanut sen käyntiin hyvissä ajoin, ettemme kulkisi tonttupatsaan ohitse, mutta silti lumisen puskan juurella nököttävä punanuttu meinasi jäädä huomaamatta. Sormeni tuntuivat jo hiukan kohmettuneilta päästyäni kääntelemään tonttua. Vaikka olin ottanut mukaan varmasti lumenpitävät hanskat, pitkä metsässä oleskelu oli saanut varmasti sormet punoittamaan.
Kolmas tehtävä oli jälleen Ruolampi-aiheinen. Tartuin toisellakin kädellä Bonnien ohjiin, kävelyttäisin sitä ympäriinsä miettiessäni vastauksia, ettei se paleltuisi.

Neljäs rasti meinasi venyttää joulutunnelmasta rentoutuneita hermojani kireälle kuin viulunkielipakettia. En ensin meinannut löytää metsään piilotettua nelostonttua, Bonnie kieltäytyi ylittämästä siltaa ja lopulta jouduin taluttamaan sen pitkän maanittelun jälkeen oikealle puolelle vettä. Lopulta leveästi virnistelevän joulupatsaan löytäessäni tajusin, ettei siinä lukenut mitään. Pyörittelin tonttua käsissäni, Bonnie nyki ohjista vaisusti ja minä yritin käsittää, oliko teksti ehkä kulunut pois tai unohdettu kirjoittaa. Kaivoin kartan taskustani tarkastaakseni, että rasti todellakin kuului tonttujahtiin ja silloin huomasin, että yksi rasti oli piirretty himmeällä Ruolammen tienoille. Laskin rastit – Ruolammen lähellä oleva oli numeroitu neljänneksi.
Tohotimme Bonnien kanssa metsän poikki liitävässä ravissa väistellen matalalle kumartuvia kuusenoksia. Huomasin jo pitkän matkan päästä metsänrajassa heiluttavan tontun. Tyytyväisenä näkemääni pidätin, istuin satulaan ja sain Bonnien pysähtymään sievästi patsaan luokse. Jälleen Seppele-kysymys!

Mieli parantuneena pakkasin muistiinpanotarvikkeet takaisin taskuuni ja lähdin suuntaamaan viimeistä rastia kohti. Ilokseni se olisi Seppeleen suunnalla, melko lähellä meidän maastoesterataamme. Pipari, glögi ja taatelikakku mielessäni pilkahdellen kannustin Bonnien pitkällä suoralla laukkaan ja annoin sen päästellä pehmeällä lumipohjalla kohti radan huipennusta. No – sain kiertää kaksi tyhjää rastia löytäessäni tuplasti peräkkäin tyhjät tontut, mutta tässä vaiheessa se ei enää harmittanut minua. Laukkapätkä oli saanut minut hykertelemään tyytyväisyydestä ja lopulta vitosrastin löydettyäni täytin sen hymy huulilla.
”Nyt mennään kotiin jouluaterialle, Bonsku”, ilmoitin ponille ja taputin sen talvikarvanpörröistä kaulaa. ”Hieno reissu, hyvä ruoka ja harmoninen joulu, kiitos!”

[Salma]

Jouluaattoaamu oli kuulaan pimeä, lumi loisti kinoksina timanttivöissään ja katulamppujen hiljaiset valokehät läikittivät tienvierustaa, jota pitkin kävelin. Ei ollut kovinkaan kylmä, minä olin työntänyt lapaset taskuihini ja annoin käsien heilahdella vapaina lauhkeaa tuulenvirettä vasten. Kuljin kiireettömänä kohti tallia, potkiskelin matkan varrella kovia lumikokkareita eteenpäin ja hyräilin joululauluja puoliääneen. Tänään, kuten edellisenäkin vuonna, olin lähdössä päivällä aattoratsastuksen jälkeen ystävieni luokse ja iltapäivällä perheen joulupatojen ääreen. Aamun halusin ehdottomasti viettää Seppeleessä.

Satulahuoneen ovi narahti hiljaa. Valot oli sammutettu, ainoastaan oven ylle kieritetty keltaisina, sinisinä ja punaisina tähtinä loistava valonauha toi himmeän loisteen huoneeseen. Joulutähti sädehti ikkunassa ja ovensuuhun oli kannettu suloiselta tuoksuva joulukuusi. Se oli koristeltu hopeaköynnöksellä, kiiltävillä herkän näköisillä lasipalloilla ja siroilla hevoskoristeilla, jotka toivat mieleeni pihalla kavioitaan kannattelevan lumihevosemme.
Kun astuin tallin puolelle, hevoset kurottelivat päätään karsinoista ja jokunen niistä hörähti niin, että äänen kantajan tunnisti ainoastaan värisevistä sieraimista. Syöppö Reino väänsi kaulansa kummalliselle kaarelle nähdäkseen minut kunnolla ja höristeli korviaan kuin jonkinlaista kiltteyspalkintoa havitellen. Ruunan suklaanväriseen päähän oli vedetty punainen jouluriimu ja sen ystävälliset silmät pilkahtelivat luottavaisina. Minun sisälläni hulahti sula rakkaus koko Seppelettä kohtaan. Astuin käytävän poikki Reinon karsinalle ja silitin hellästi sen nenäpiitä. Ruokaa odottanut hevonen ei näyttänyt käsittävän, miksen syytänyt herkkuja sen kuppiin, ja tuuppi käskevästi pehmoisella turvallaan rintaani. Työnsin sen nauraen poispäin ja käännyin taputtamaan käytävän toisella puolella naputtavaa Patronia. Hopeanhohtoinen ruunikko oli kaverustunut kanssani ja antoi minun rapsuttaa harjamartoaan samalla, kun tutki etuhuulellaan puolioven ylätasannetta.
”Sano hyvänjouluntoivotukset Emmylle multa”, pyysin touhuihinsa keskittynyttä ponia.

Kuten edellisenäkin vuonna, rehulasta kuului rehusankojen kolinaa suljetun oven takaa. Anne oli toivoakseni lomalla, tallia taisi olla tekemässä Jaakko tai Kasperi. Oven ohitse kulkiessani soin mielessäni joulutervehdyksen ahkerana apetta valmistavalle tallityöntekijälle. Päätin välipäivinä ehdottaa, että tulisin itse tekemään jonakin aamuna tallia, jotta pojat pääsisivät lepäämään vuorostaan.
Bonnie oli nokosilla karsinassaan. Jouluaaton kunniaksi olin loimittanut sen jo edellisenä iltana jouluomenanpunaisella tallitoppaloimella, joka sai sen näyttämään pyöreältä uniselta pehmohevoselta. Naksautin kieltäni kiinnittääkseni hevosen huomion, se käänsi toista korvaansa minua kohti ja raotti mantelinmuotoista tummaa silmäänsä.
”Huomenta, Bonnie”, sanoin puoliääneen avatessani karsinan ovea. Tamma huokaisi, päätti päättää unensa ja avasi molemmat silmänsä. Pikkupuolenkin valot olivat poissa, ainoastaan rehulan oven päällä oleva lamppu paloi, joten ponin ei tarvinnut siristellä silmiään. Se loi minulle katseen, josta näki, että unet olisivat vielä jatkuneet, jos en olisi tullut paikalle. ”Ja hyvää joulua, unikeko.”
Minulla oli mukanani reppu, jonka heilautin nyt pois toiselta olaltani ja vedin vetoketjun auki. Bonnie näytti piristyvän ja sen mielenkiinto heräsi, reppuni kaltaisista säkeistä taisi useinkin paljastua jouluherkkuja sille. Se kurotti turpaansa repun avointa suuaukkoa kohti, höristi nätisti korviaan ja esitti minulle sievintä herkkuilmettään.
”Joo joo, hölmö, on täällä sulle joululahja”, nauroin. Kaivoin repusta ison Tupperware-rasian ja naksautin kannen auki. Sen sisällä oli kuivunut pyöreä ruisleipä, jonka olin edellisenä iltana laittanut likoamaan ja kieritellyt tänä aamuna melassissa ja porkkanaraasteessa. Siirappinen kullertavanruskea jouluyllätys oli jähmettynyt, mutta tuntui paljaissa sormissa edelleen tahmealta.
”Oot rakas, Bonnie”, sanoin tipauttaessani ponin joululahjan sen ruokakippoon. Uusia varustehankintoja tai muita tavaralahjoja en ollut harkinnutkaan tuovani, sillä arvelin Bonnien arvostavan enemmän maisteltavaa pakettia.
Harmaa poni hyökkäsi ruokakupin suuntaan. Se kolisteli ruisleivän parissa läpeensä tyytyväisen näköisenä ja nakersi melassikuorrutetta pitkillä etuhampaillaan. Kiedoin käteni tamman vahvan kaulan ympärille ja kuuntelin onnellisena sen herkutteluääniä. Näin minä halusin viettää joulun toisensa jälkeen.

[Salma]

Haukotutti. Talvinen maisema ympärilläni oli harmaa, lumisohjoa lojui tiellä askelten alla sotkeutuneena ja puut näyttivät alastomilta välipäivien aikaisen lämpimämmän sään sulatettua lunta niiden oksilta. Kello tikutteli jossakin kuuden ja puoli seitsemän välillä ja minä pyöräilin kohti Seppelettä silmät unihiekkaa täynnä ja pää raskaana, vielä viime yön unikuvia täynnä.
Jaakko oli melkein kapsahtanut ilosta kaulaani, kun olin kertonut hänelle, että tekisin mielelläni lauantain aamutallin. Hän oli virkaintoisena kuulustellut minulta suunnilleen vartin ajan hevosten ruokintadetaljeja, tarhausjärjestyksiä ja nokkimiskuvioita ja minä olin saanut nauraen toppuutella ja sanoa, että pärjäisin luultavasti vallan hyvin. Olin saatellut Lionelin lentokentälle toissailtana itkuisin silmin ja luvannut kirjoitella hänelle joten kyllä, heräisin myös varmasti, en aikonut uinua hevosten aamuruoan ylitse.

Käännyin juuri pyörällä Seppeleen pihalle, kun lumisade alkoi. Se oli sitä ärsyttävää, pientä märkää lumitihkua, joka tippui vinosti tuulen mukana ja löysi parhaiten reittinsä vaatteiden lomasta paljaalle iholle. Tuisku tuntui saavan minut kuitenkin lopulta hereille unimaailmastani. Jarrutin pitkään niin, että pyörän rengas jätti märän tumman uran lumiseen maahan ja lukitsin uljaan metalliratsuni telineeseen. Selässäni oleva reppu lämmitti mukavasti, olin pakannut sinne termospullossa jasmiiniteetä ja paprikavoileipiä. Mutta ensin hevoset!
Olin saanut Jaakolta avaimet talliin, ja oloni tuntui hurjan tärkeältä, kun kalastin helisevän nipun taskustani ja valikoin tarkkaan hänen osoittamansa mustan Abloyn avaimen. Tunsin itseni hyvin tärkeäksi henkilöksi, kun työnsin avaimen lukkoon, loksautin satulahuoneen oven auki ja astuin lunta tallikengistä kopistellen sisään. Talletin avaimet visusti takaisin takintaskuuni ja vedin vetoketjun huolellisesti kiinni.
Valoja sytytellen matkasin satulahuoneen poikki ensin heittämään reppuni lokerooni ja sitten rehulaan. Hevoset hörähtelivät minulle tervehdyksiä, ruokaa kaipaavaa pehmeää pärähtelyä kuului pitkin tallikäytävää ja virkuimmat työnsivät päitään korvat ystävällisesti hörössä käytävälle. Lähetin ohimennen lentosuukon Bonnien karsinan suuntaan, jossa poni näytti muhkuraiselta vaalealta mäennyppylältä seisoessaan hienossa mustassa kultakantatussa loimessaan häntä minuun päin. Hopeanvaaleat jouhet valuivat ryöppynä ovea vasten, johon poni oli nojautunut niin, että lyhyimmät jouhikarvat sojottivat hauskasti ylöspäin kuin viikset.
Hymyilin itsekseni astuessani hämärän rehulan puolelle. Naksautin valot päälle ja tarkkailin huonetta odottaessani, että energiansäästövalo sai huristua itsensä täydelle teholle. Seinällä oli suuri liitutaulu, jolle oli kirjoitettu hevosten ruokintaohjeet Annen selkeällä käsialalla. Rehukärryt oli työnnetty ovensuuhun ja korkea pino vastapestyjä ämpäreitä lymysi vinoissa pinoissa suuren rehukaukalon vierellä. Liitutaululta ohjeita vilkuillen aloin lappaa aamuapetta ämpäreihin ja ämpäreitä kärryihin. Jaakko oli neuvonut jakamaan heinät ulos, sillä isoin osa hevosista saisi olla pihalla näin joululoman kunniaksi niin pitkään kuin suinkin mahdollista.

Talliin tuli elämää, kun kolisuttelin betonilattiaa pitkin ulos rehulasta. Sieltä täältä näkyville työntyi useampikin pää ja lähimmät hevoset, Patron ja Reino, näyttivät hyppäävän pian ulos karsinoistaan, jos eivät saisi aamukaurojaan.
”Ihan kuin teitä olis pidetty nälässä vaellukselta lähtien”, huomautin kulmat koholla Patronille, joka mollotti rehukaukalonsa edessä kaurojaan odottaen niin paljon tielläni kuin vain laiha, kapeakylkinen poni voi olla. Solautin kauraottimen sankoon, joka oli puolilleen täynnä litteitä kullanhohtoisia jyviä, ja ropisutin ne Patronin iloksi sen turvan edessä ruokakippoon.

Kaurojen jaossa ei mennyt kovinkaan kauaa. Tallikäytävän toisessa päässä odottava Alex oli hermostuksissaan potkia karsinan oven lommoille, mutta rauhoittui saman tien saadessaan oman annoksensa eteensä. Pikkupuolella minulla oli kova kiusaus jäädä paijailemaan Bonnieta, eihän yksikään poni voinut näyttää suloisemmalta kuin se höristellessään kapeita hennon hopeanhohteisen karvapeitteen peittämiä korviaan ja ojennellessaan siroa tummaa turpaansa. Tiesin kuitenkin, että pihatossa odotti kolme nälkäistä ponia, joiden ilme ei olisi vähääkään suloinen, jos rehuja ei tulisi.
Kaurat jaettuani kiipesin heinävintille tiputtaakseni muutaman paalin ulosvietäväksi. Selkäpiissäni tuntui juoksevan kylmäsormisia käsiä, kun avasin narisevan vintin oven ja kurkistin sisään. Pidin katseeni tiiviisti poissa oikealla olevasta vanhasta ovesta, jonka takaa tuntui hohkaavan pelonsekaista energiaa minuun. Minä kuvittelin kaiken, tiesin sen kyllä vallan hyvin, mutta samalla takaraivossani kolkutti, ettei oventakaisen huoneen salaisuutta oltu vielä ratkaistu.
Oloni tuntui huojentuneelta, kun olin saanut lattialuukusta työnnettyä pikaisesti pari hyvältä tuoksuvaa korsista paalia ja sain sulkea vintin oven perässäni. Hevoset olivat hiljentyneet kaurojensa pariin eivätkä olleet huomaavinaan minua, kun tallustelin täytettyjen heinäkärryjen kanssa niiden välistä pihalle. No jaa, Gitta oli ollut nopea kauroineen ja osasi kai odottaa minua, mutta sillä hölmöläisellä ei ollut minkäänlaista kierouden tajua näin aamutuimaan: se seisoi kaula pitkälle oven yli venytettynä ja minä näin sen jo niin hyvissä ajoin, että ehdin rauhassa kääntää kärryt toiselle puolelle käytävää ja ohittaa sen turvallisesti. Gitan ilme näytti melkein syyttävältä, kun olin vesittänyt sen hyvän tempun.

Lumisade ei ollut lakannut, se oli muuttunut vain entistä kosteammaksi ja muistutti jo enemmän räntätihkua kuin rehtiä joulukuista hiutalemeininkiä. Hevoset pitäisi siis loimittaa. Näin satunnaisella aamutallintekijällä se ei haitannut tippaakaan, mutta saatoin kuvitella, kuinka tämänkaltainen sää saattoi kiristää unisen tallityöntekijän hermoja. Samoin minun mielestäni pihalle painuneilla urilla pompahteleva heinäkärry oli ainoastaan hauska, ei lainkaan ärsyttävä ja aikaa vievä. Huvittelin itseäni työntämällä heinäkärryä jo muodostuneita uria pitkin ja yritin näin käydä tarhat läpi mahdollisimman nopeasti. No, pari ylimääräistä kierrosta minä tietysti tein huomattuani, että yksi urista vei täysin väärään suuntaan oritarhan ohitse ja metsään, mutta hauskaa minulla oli.

Palattuani talliin hevoset olivat jo syöneet lukuun ottamatta paria nirsoa, jotka näyttivät varistelleen osan kauroista turpeiden sekaan ja pyörivät nyt hiljokseltaan turpa maata kohti etsimässä kadonneita jyviä. Minulla oli edessä vähintään yhtä vaativa etsintäretki: mistä löytäisin kaikkien sadeloimet? Osalla loimi roikkui siististi karsinan edessä olevassa telineessä, osalla se oli viety satula- tai lokerikkohuoneeseen. Toivoin hartaasti, että kaikki olisi nimetty selkeästi suurilla kirjaimilla.
Tunsin itseni lähinnä päiväkodin hoitajaksi pukiessani sinisiä, vaaleanpunaisia, vihreitä, mustia, viininvärisiä ja violetteja sadekamppeita hevosten ylle. Nekin käyttäytyivät lähinnä kuin päiväkotiryhmä. Osa oli vallan tyytyväinen tajutessaan, että pääsee ulos ja tunki jo karsinan ovelle minua vastaan, mutta osa ei kerta kaikkiaan voinut käsittää, miksi aamutallin tekijä oli pieni ja tuoksui vahvasti ponidiiva Bonnielle. Etenkin Myntti murjotti tammamaiseen tapaansa ja väläytti jopa hampaitaan tehdäkseen selväksi, ettei ollut täysin tyytyväinen järjestelyyn.
Seuraava vaihe, hevosten pihalle luotsaaminen, jännitti minua. Olin saanut Jaakolta hyviä vinkkejä tarhaamista varten ja toistelin mielessäni tarhapaikkoja ja karsinajärjestyksiä, kun kiinnittelin viimeisten loimien vastinhihnoja ja taputtelin ulkoilmaelämää odottelevia innokkaimpia yksilöitä.

Taluttamiseen kului rutkasti aikaa. En ollut varma taluttivatko Jaakko, Kasper ja Anne hevosia ulos kolme kerrallaan, mutta itse tunsin oloni välillä jo hiukan huteraksi siinä vaiheessa, kun kaksi ulkoilmasta hurmaantunutta hevosta veti hetken ajan kahteen eri suuntaan. Kaikki sujui kuitenkin taiteen sääntöjen mukaisesti ilman hajonneita käsivarsia tai hokkijälkisiä etupolvia. Bonnie näytti hiukan pöyristyneeltä, kun otin sen lisäksi riimunnarun nokkaan Siken, ja sipsutti koko matkan ulos kuin syvästi järkytetty ballerina.

Vatsassani kurni jo ikävästi, joten päätin pitää ruokatauon ennen karsinoiden siivousta. Suljettuani viimeisen tarhan portin huolellisesti ja naksautettuani katkaisijasta tikuttajan päälle hain reppuni yläkerrasta, harpoin takaisin pihalle, pyyhin takinhihalla tallin edustalla olevan penkin kuivaksi lumipeitteestään ja istahdin sille nautiskelemaan aamupalaa. Hevoset kuljeskelivat tyynen näköisinä sohjoisissa tarhoissa ja nyhtivät matkan varrella tupon heinää levittämistäni paaleista. Tunsin itseni tyytyväiseksi: koko niiden aamuinen nälättömyys ja hyväntuulisuus oli tänään minun ansiotani! Sitä sopi minunkin juhlia. Paprikaleipä ja jasmiinitee, nyt oli teidän vuoronne!
Miten hyvä tapa aloittaa aamu. Eikä kello ollut vielä edes yhdeksää!


Tässä tarinassa on aamun tunnelma kosketeltavissa <3


Ympärillä myös paljon talvisia tarinoita ja piirrustuksia:

[Salma]

Ilma oli harmaatakin harmaampi, lauha ja sateinen. Puiden oksat taipuivat metsänrajassa lumettomina mustina vitsoina ja tiet olivat jäistä sohjoa, jonka päälle siroteltu ruskeanharmaa hiekkakerros rahisi kengänpohjissa. Lumikasat olivat vaipuneet kenoon ja Seppeleen pihalla seisova jäähevonen näytti laihtuneen noin viitisenkymmentä kiloa.

Minä punaisessa tikkitakissani tunsin olevani ainoa väriläiskä tasaisen lyijykynällä väritetyn taivaan alla. Toinen väriläikkä, Bonnien viininpunainen sadeloimi, veti minua puoleensa ponitarhassa kuin magneetti vastakappalettaan. Poni oli huomannut minut jo pitkän matkan päästä ja nökötti portilla odottamassa kuin merileski satamassa. Sille taisi riittää tämä vesipuistossa ulkoilu.


Sikke ja Venna olivat myös hoksanneet lähestymiseni. Ne ravasivat rinta rinnan portille Bonnien viereen, mutta kipakka tamma veti hopeanharmaan häntänsä suppuun jalkojensa väliin, luimisti ja latasi varoittavan potkun niiden suuntaan. Hevoset väistivät sitä ärsyyntyneesti sieraimiaan päristellen, viskoivat päätään ja kaarsivat aidanviertä myöten kumpikin omaan suuntaansa. Bonnie jäi hurjan näköisenä sieraimiaan levitellen portille toinen takajalka edelleen varoittavasti ilman halki sohien.
”Soo jaa, hölmöläinen, mitä sä potkit kaverit pois?” mutisin hellästi ponille saavuttuani portille. Olin naksauttanut tikuttajan pois päältä tallin luona, joten tamma uskalsi nojautua pitkälle minua kohti ja jouduin hätistelemään sitä kaksin käsin, jotta pääsisin pujahtamaan tarhaan. Venna ja Sikke kurottelivat kaulojaan toiveikkaan näköisinä kauempaa tarhasta, mutta eivät uskaltautuneet lähemmäs Bonnien tarkkoja takajalkoja peläten.


Oloni oli mietteliäs, kun talutin tammaa talliin ja käänsin sen karsinassaan oikein päin. Tallilaiskaartiin tulisi luultavasti jälleen muutoksia. Anne oli kiinnittänyt joulukuun alussa ilmoitustaululle listan, johon kaikkien hoitajien ja hevosenomistajien oli kehotettu merkitsevän aikoivatko he jatkaa Seppeleessä. Itse olin tietysti rastinut reippaasti kynällä painaen myöntävän kohdan, mutta tänä aamuna listaa vilkaistessani pari nimeä oli saanut minut huolestumaan. Huomenna olisi viimeinen päivä ilmoittaa halukkuudestaan kuulua seppeleläisiin ja Rionan, Soffin ja Anthonin kohdalla ei vielä lukenut mitään. Etenkin pörröpäisen pojan hiljaiselo tuntui kummallisena möykkynä vatsassa, hän oli välillä tuntunut kuuluvan tallin ehdottomaan kalustoon.

Isoimpana harmituksena tuntui kuitenkin eilinen ilmoitus, jonka Emsku oli paukauttanut meille oleskeluhuoneessa istuttuaan ensin vartin verran sanaakaan sanomatta. Hän oli näyttänyt hiukan onnettomalta mutistessaan katse sukkiinsa luotuna, että aikoisi lopettaa Hestian hoitamisen. Kieltävistä älähdyksistä huolimatta hän oli pitänyt päänsä ja sillä hetkellä tallilla ollut porukka oli saatellut hänet ovelle ja vilkuttanut pitkään perään, kun hän oli viimeisen kerran käynyt kirjavan hoidokkinsa karsinassa ja lähtenyt sitten yksin pimenevään iltapäivään. Emsku oli heiluttanut meille urheasti kättään, vaikka olinkin huomaavinani, etten ollut ainoa, jonka kurkkua kyyneleet kutittivat.


Bonnie oli tapansa mukaan kirpakalla tuulella. Kun oli varustamisen aika, se ei olisi halunnut ottaa kuolaimia suuhunsa, vaan nosti päätään ja pyöritteli silmiään pitkät etuhampaat toisiaan vasten kuin yhteen kasvaneina. Lopulta kiinnitin huokaisten riimun sen kaulalle, vedin kevyesti siitä ponin päätä alemmas, livautin sormeni tyhjään hammaslomaan ja vedin tottuneesti niskahihnan sen korvien ylitse. Bonnie mulkaisi minua pahasti ja sivalsi hännällään ilmaa kuin tympääntynyt sirkuskouluttaja piiskaansa.

Viikonloppuna olisimme jälleen kisoissa, joten päätin mennä rennosti puomeja. Kiristin juuri kypärän leukahihnaa raippa kädessäni ja ratsastushanskat suupielestä roikkuen kun tajusin, ettei näin energisellä tuulella olevan ponin kanssa aseteltaisi yhden yhtä kavalettia maahan. Poni ei takuulla tulisi kymmentä metriä lähemmäs puomeja siinä vaiheessa, kun vedin niitä maassa, ja jos antaisin sen lämmitellä itsekseen, se varmasti saisi päähänsä piehtaroida tai etsiä maneesin seinästä kakkosuloskäyntiä. Puomikaveri avuksi siis!

Yleensä olin kääntynyt puominnostelijaa etsiessäni Jessen puoleen. Me molemmat hyppäsimme suhteellisen paljon ja välillemme oli muodostunut toimiva diili: vuoroin minä kokosin rataa, vuoroin Jesse, vuoroin minä piikittelin hänen ratsastustaan kaikella rakkaudella, vuoroin hän laukoi jotakin takaisin Bonnien ponimaisesta hyppytyylistä. Pitkänhuiskeaa blondipäätä ei kuitenkaan ollut hetkeen näkynyt tallilla. Tollo seisoskeli kaipaavan näköisenä karsinassaan monesti, kun kuljin sen ohitse, mutta joko Jesse livisti tallille aina kun minä lähdin sieltä tai sitten tallitontut hoitivat ja liikuttivat edelleen hyväkuntoiselta näyttävän cremello-orin. Jonkun täytyisi siis korvata poika.
Annoin katseeni vaeltaa pitkin pikkupuolen tallikäytävää. Bonnie seisoi valmiina selkäni takana odottamassa, se puhalsi ja kuului ravistavan päätään niin, että kuolainrenkaat kilahtelivat. Näin mielessäni, kuinka sen harja hulmahteli kaulan puolelta toiselle ja käännyin taputtamaan rauhoittavasti sitä.
Tallin lisäsiipi oli sillä hetkellä hurjan hiljainen. Bonnien lisäksi tallissa oli ainoastaan vinottain vastapäätä oleva Huijari. Frankin lähdettyä naapurikarsinasta tämä puoli oli rauhoittunut hurjasti, aikaisemmin edes jonkin verran tuntilaisia oli käynyt häärimässä leveäotsaisen kärpäskimon karsinalla. Nyt moni kävi pyörähtämässä kulmalla, mutta nähdessään ”yksityispuolen” ja Bonnien oman tilan kaipuusta kielivän tulisen katseen suurin osa kääntyi kannoillaan.

Joululomasta huolimatta varsinaisen tallin puolella olisi varmaankin joku, joka ehtisi auttamaan. Komensin Bonnieta odottamaan kauniisti – ihan niin kuin se minun käskyjäni tottelisi, jos saisi päähänsä piehtaroida – ja livistin isolle puolelle vilkuillen olkani yli, että harmaa poni jäi varmasti odottamaan kaikki neljä jalkaa lattiaa kohti osoittaen ja varusteet säädyllisesti yllään.
Hiljaista oli silläkin puolella. Odelie ja Fiia jutustelivat verkkaisesti viereisissä karsinoissa ja varustivat Elmoa ja Ediä, joten heitä en saisi jalkamiehiksi maneesiin. Kysyessäni he ilmoittivat, että olivat lähdössä maastoon, mutta tulisivat ehkä lenkin jälkeen halliin jäähdyttelemään hevosia. Loppupää tallista näytti niin hiljaiselta, että olin jo luopua toivosta. Kaikeksi onneksi jatkoin kuitenkin matkaani karsinariviä eteenpäin. Shettisjengiäkään ei tähän aikaan päivästä vielä näkynyt.

Kiiltävän mustan Lailan karsinassa oli kuitenkin Ilona. Hän istuskeli ovea vasten niin, etten aluksi ollut huomata häntä. Valtavan pyöreäkylkinen tamma, joka näytti lähinnä sametinsileältä lottopallolta, oli kuitenkin painanut turpansa hänen hiuksiinsa. Se vetäytyi ujosti kauemmas, kun nojauduin karsinan oveen ja rapsutin Ilonaa päälaelta. Hän kohotti nauraen katseensa ja läppäsi käteni pois.
”Moikka! Ootko sä kiireinen?” kysyin. Ilona pudisti päätään.
”Ootan syntyvää varsaa, mutta ei se näytä millään tulipalovauhdilla tulevan”, hän vastasi.
”Kuule, lähdetkö avuksi raahaamaan kavaletteja? Mulla odottaa yks innokas esteponi kamat yllä karsinassa ja mä en usko, että se malttaa asetella puomeja apuna.”
Ilona vääntäytyi piristyneen näköisenä turvematolta ja pyyhki ratsastushousujensa takamuksen puhtaaksi.
”Tietysti! Tuutko sä sitten mun kanssa kaakaolle yläkertaan?” hän houkutteli.
”Ei tarvi edes kysyä!” nauroin. ”Mä voin kaataa kaakaota saappaisiin, niin saan jäisen kohmeen sulatettua ratsastuksen jälkeen pois.”


Kävin hakemassa Ilonan kanssa Bonnien, joka seisoi yhä paikoillaan närkästyneen näköisenä jouduttuaan odottamaan. Laskettelimme pihalle ja jäistä tietä pitkin kohti maneesia. Bonnie oli ainoa, joka pysyi kunnolla pystyssä raudoitettuine ja hokitettuine kavioineen: sekä Ilona että minä liu’uimme saappaissamme kuin kaksi Bambia luistinradalla. Ilonan kastanjanruskea tukka heilahteli avonaisena puolelta toiselle, kun hän vaappui pihan yli kädet sivuille levitettynä kuin talvitakkiin puetulla pienellä pingviinillä.


Oli kummallista, kun hengitys ei huurunnut lainkaan maneesissa, vaikka olo tuntui takissa ja paksummissa ratsastushousuissa talviselta. Ulkona taisi olla muutama plus-aste. Ilona hämmästeli samaa, kun minä ratsauduin ja aloin lämmitellä ja hän raahasi kumarassa asennossa kavaletteja uran sisäpuolelle.
”Ihan kuin olis taas syksy!” hän huoahti. ”Jos aurinko paistais, en panis ollenkaan pahakseni tätä säätä, mut nyt on vaan pimeää.”
Bonnie liikkui halukkaasti ja nieli allaan maata ravatessaan voimakkain askelin uraa pitkin. Ilona oli tehnyt meille näppärän radan parilla melko haastavan näköisellä kaarteella, kertoi löytäneensä ohjeen siihen netistä.
”Sähän oot ensiluokkainen puomityttö”, naurahdin hengästyneenä tehdessäni puolipidätteitä, jotta Bonnie tiivistäisi askeltaan ja astuisi huolellisemmin alleen. Ilona livahti katsomoon istumaan ja hänen sininen piponsa loisti kuin lippu sirittävässä sähkövalossa. Bonnien askeleet painuivat pehmeästi tumahtaen maneesin pohjaan, se pureskeli kuolainta ja puuskutti tyytyväisen kuuloisena. Ääni oli kotoisan tuttu.
Lämmittelin tammaa kaikessa rauhassa. Ilona otti ratsastuksenohjaajan roolin ja huuteli minulle aina, kun Bonnie yritti karata liikaan vauhtiin tai heitti takajalkansa innostuksissaan ilmaan.
”Lyhennä ulko-ohjaa!” hän neuvoi. ”Se meinaa seilata omille teilleen!”

Kääntäessäni jo melko kivasti takaosallaan työskentelevän tamman esteille sen kaula tuntui kaartuvan edessäni ja korvat nousivat terhakkaasti hörölle. Bonnie liiteli vuorojalat maasta voimaa ottaen kohti matalia tummia puomeja, yritti hiukan ennen ylitystä karata altani laukalle ja ravisteli tyytymättömänä päätään, kun sen kujeet ennakoiden istuin syvemmälle satulaan ja jarrutin istunnallani. Ehdin nippa nappa nousta puomeille kevyeen istuntaan ja Bonnie ylitti ne siivosti jalkojaan nostellen.

Minulle alkoi tulla hiki, odottamastani jalkojen palelusta ei ollut tietoakaan. Ylitin lämmittelykavaletit muutamaan kertaan ennen kun annoin Bonnien hengähtää varsinaista treeniä varten. Välikäynnit kuljin katsomon päädyssä suurella ympyrällä, jotta saatoin samalla jutella Ilonalle.
Kootessani ohjat takaisin ja solauttaessani jalat vapaina roikkuneisiin jalustimiin Bonnie terästäytyi. Se tahti, yritti hakea ravia ja otti sivuaskeleita, kun selvällä pidätteellä kehotin sitä edelleen pysymään käynnissä. Sain istua menohaluissaan kuolaintaan kolisuttelevan hevosen selässä melkein kierroksen verran, ennen kuin se rentoutui ja näytti tyytyvän käyntihiippailuun. Taputin sitä tyytyväisenä kaulalle, painoin pohkeet sen sileisiin kylkiin ja tartuin harjasta pysyäkseni tasapainossa reippaaseen raviin pyrähtävän ponin selässä.


”Mulle tuli hirveä hinku kokeilla samaa rataa Lailan kanssa”, Ilona huokaisi, kun istuimme tallin yläkerrassa kaakaokupit lämpiminä kättä vasten. Bonnie oli hoidettu karsinaansa ja se oli jäänyt pureskelemaan päiväheiniään silmät innostuksesta kirkkaina. ”Kunhan se nyt pyöräyttäisi sen pikku-Lailan ensin pihalle.”
”Mitä jos siitä tuleekin pikku-Toffee”, huomautin kaakaostani hörpäten. Juoma oli kuumaa ja kaikessa suklaisuudessaan se tuntui saavan pienten kihisevien lämpöhermojen sinkoavan ympäri kehoani aina sormenpäitä myöten.
”Se ori on kyllä upea! Vähintään yhtä hieno kuin Laila!” Ilona innostui. ”Mä oon kattonut sen kuvia netistä ja kuullu että se on kauhean hyväluonteinen.”
”Täähän on Lailan eka varsa”, sanoin mietteliäänä. ”Millainenhan emä se on?”
”Lailako?” Ilona virnisti. ”Sehän menee sekaisin onnesta, kun pääsee kaikessa rakkaudennälässään paijailemaan jotakuta. Vieroitus tulee oleen sille varmaan vaikeampaa ku varsalle, sehän on sellanen herkkis.”
”Jääköhän sen varsa talliin?” pohdin.
”En tiiä”, Ilona hymyili salaperäisesti. ”Siinähän olis Bonan naapurikarsinaan täytettä!”
Laskin katseeni kaakaokuppini puoleen. Niin, kukakohan tyhjän karsinan lopulta asuttaisi?

[Salma]

Bonnien hörökorvat pilkistivät karsinan oven yli jo kaukaa ponin kurkkiessa minua kohti sieraimet hajujen perässä värähdellen. Kun pääsin sen luokse, sen sileä tumma turpa painui kättäni vasten etsien herkkuja, se hamusi pehmoisilla huulillaan hihansuita ja pärisytti sieraimiaan hiljaa. Ponin tervehdys tuntui hyvältä, sillä tasaisin väliajoin karsinalla minua vastassa oli kohokavioinen ja luimukorvainen yrmeä tuuliviiri, joka tuntui inhoavan vuoron perään joka hoitotoimenpidettä. Kohotin kättäni hymyillen ja kyhnytin sen vaaleaa otsaa niin, että sileitä helmenvalkoisia karvoja irtosi ja leijaili pyörteillen lattialle.

”Onko Bona oppinu kerjäämään!” tuttuakin tutumpi ääni päivitteli selkäni takana. Äskeinen kaunis hetki rikkoontui, Bonnie veti päänsä luotani ja veti korvansa mielenosoituksellisesti luimuun. Käännyin närkästyneenä katsomaan Jesseä, joka virnuili ärsyttävästi vaalea tukka sotkussa, muutama suortuva silmillä roikkuen, ja tyylikäs tumma kypärä käsipuolessa. Hän oli luultavasti käynyt ratsastamassa Tollolla ja palasi juuri varusteita viemästä, tai mitä hän nyt tapasikin tehdä rutiinina pyöritettyään juuri hevostaan vaikeilla koulu- ja esteradoilla tallilikkojen seuratessa ihaillen aidan takaa.

”Ainoastaan jos Tollo on opettanu sitä”, tuhahdin takaisin, vaikka totta puhuen pojan näkeminen ilahdutti minua vähän. Olimme törmänneet toisiimme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan eilen, kun hän oli ollut vääntämässä koulua lähtiessäni ratsastamaan. Totta kai lopetettuaan hänen oli ollut välttämätöntä tulla riekkumaan maneesiin ja huutelemaan katsomosta hyviä vinkkejä, jotka kuuntelin korva tarkkana salaa, vaikka näytinkin nyrpeää naamaa Bonnien temppuillessa. Olin ajanut Jessen pois, jotta pääsisin kokeilemaan hänen vinkkejään ilman, että hän pääsisi sanomaan kuinka oli ollut oikeassa.

”Oho oho!” Jesse naurahti ja kohotti kulmiaan. ”Sähän oot sähäkällä tuulella!”
Pehmenin hiukan, Bonnie sen sijaan oli kääntänyt häntänsä Jesseä kohti ja murjotti karsinassaan.
”Äh, enkä oo. Sulla on vaan taito valita hetkistä kaikista huonoimmat”, näpäytin hymyillen. Jesse heilutteli kypärää leukahihnasta minua katsellen. ”Mitä?”
”Ei mitään”, hän käänsi katseensa tallikäytävän suuntaan ja olin melkein varma, että hän piilotti hymyn kääntyessään poispäin. ”Mä meen harjaan Tollon.”
”Sä oot kummallinen”, sanoin hänen poistuvalle selälleen.
”Mutta kaikeksi onneksi sä oot tavallinen ja aina täysin tilanteen tasalla, sä tasapainotat”, Jesse vastasi pysähtymättä.

Akkua ja Huijaria ei näkynyt, suokkiori oli muistaakseni vielä pihalla. Siken olin nähnyt kurkkivan puoliovensa ylitse, mutta ilman Pipsaa ja Kirsikkaa. Olimme siis Jessen kanssa pikkupuolella kahden.
Tallin lisäsiipi tuntui omituisen tyhjältä, mietin, kun noukin harjapussista juuriharjan ja avasin Bonnien karsinan oven. Harmaa pää ponnahti ilmaan ja tamma kääntyi vauhdikkaasti minun puoleeni, se näytti odotellen herkunetsintähetken jatkuvan. Mutisin muutaman ystävällisen sanan sille ja rapsuttelin sitä harjamarrosta, kun se kuljetti turpaansa takkini rintamusta pitkin.
Bonniella olisi tänään vapaapäivä, sillä lähtisin sen kanssa kisaamaan huomenna. Eilen treenissä poni oli tuntunut loppujen lopuksi melko hyvältä, vaikka Jesse oli tietysti onnistunut näkemään pääasiassa sen pätkän, jolloin poni oli kulkenut pää etujalkojen lomassa ja venkoillut kyljet pitkinä kuinka halusi. Ainakin siltä minusta oli tuntunut.


Viikonlopun kisakeikkoja varten minun täytyisi vielä pakata kamat kuntoon aamua varten ja letittää ponin harja. Sen karvapeite oli onneksi melko siistin näköinen pikkutarkan loimituksen ansiosta, kimoponin kanssa tuntui välillä olevan helisemässä maan muuttuessa kuravelliksi. Olin ainoa Seppeleestä kisoihin lähtevä, mutta onneksi ystävällinen tyttö, joka ajaisi muutenkin tallin ohi ja jonka vinkassa oli yksi tyhjä paikka, oli luvannut ottaa minut ja Bonnien mukaan. Olin tutustunut häneen aiemmissa kisoissa ja soittanut toissapäivänä kädet täristen peläten, ettei hän suostuisi. Tyttö oli kuitenkin kuulemma vain iloinen siitä, että joku pitäisi hänet hereillä aamutuimaan.


En ollut koskaan oikein pitänyt harjan letityksestä. Vaikka siistit sykeröt Bonnien sileässä, kauniin värisessä harjassa näyttivät tyylikkäiltä, minä ähersin niiden eteen usein tuplasti niin kauan kuin näppärämpisormiset letittäjät. Yritin puoliksi tarkoituksella hidastella harjaamista, jotten joutuisi päänsärkyä aiheuttavan pikkutarkkaan näpertämiseen. Loppujen lopuksi, vaikka miten puunasin tummentumia Bonnien kuivissa etujaloissa, karva oli lopulta niin kiiltävän puhdasta, että tuntui hylkivän likaa kuin ankan sulat vettä. Palautin huokaisten harjan takaisin pussiin ja kolistelin sieltä kaviokoukkujen, kumisukien ja hikiviilojen seasta Minigrip-pussin, johon olin koonnut letitystarvikkeet.
Olin jo selvittänyt harjan, joten kampasin sen nopeasti harjakammalla läpi, suihkutin kosteaksi pienellä kuultavan värisellä suihkepullolla ja jaoin sitten suunnilleen yhtä suuriin tupsuihin, jotka kiinnitin nopealla ranneliikkeellä käteeni kokoamastani letityskuminauharivistä. Jääräpäisen taikauskoisena laskin sykeröiden määrän ja huomattuani sen parilliseksi purin lähimpänä säkää olevan saadakseni kisahermoni rauhoittumaan. Aloitin letittämisen pisimmistä jouhista, kiristin ne huolellisesti ja yritin pitää muodostuvan ranskanletin suorana. Tämä vaihe oli vielä helppo, samanlaista kampaustahan oli tehty poninhäntään jo ala-asteella. Bonnie ei lotkauttanut korvaansakaan puuhilleni, se oli näyttänyt rentoutuvan huomatessaan, etten veisi sitä karsinasta mihinkään, ja nuokkui vierelläni silmät ummessa ja takajalkaansa lepuuttaen vain kavionkärki maassa.
Sykeröiden käärimistä inhosin eniten. Saatuani letit valmiiksi pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä, ravistelin käteni rennoiksi ja uhrasin monta minuuttia miettimällä, mistä olisi helpointa aloittaa.

Vaikka kuinka rullasin ja yritin pyöräyttää siistejä kisahevossykeröitä, jouhet tuntuivat laittavan vastaan, karkasivat käsistä ja sojottivat ulos letistä. Jokunen sykerö purkautuikin, vaikka olin mielestäni kiinnittänyt ne kunnolla letityskuminauhalla. Purin huomaamattani huulet yhteen keskittyneenä, kumarruin lähemmäs harjaa ja nojauduin Bonnien lämmintä kaulaa vasten saadakseni tukea käsivarrelleni. Kolmas letti peräjälkeen jäi harvaharjaisena ja kieron näköisenä vinoksi, ja vaikka yritin nykiä sitä samaan sotilaalliseen riviin viereisen rusinaa muistuttavan kanssa, se pysyi jääräpäisesti paikoillaan kuin olisi kasvanut ulos harjasta sellaisenaan. Pyyhkäisin poskiltani turhautuneena niihin sähköisen kuivassa ilmassa tarttuvat hiukset.

”Tarviitko sä apua?” Jessen ääni selkäni takana kuulosti yllättävän ystävälliseltä. Käännyin hänen puoleensa, meinasin tokaista jo pärjääväni itsekin mutta kohdatessani hänen katseensa luovutin. Jessehän kisasi paljon ja osasi varmasti letittää, ilman hänen apuaan saattaisin väkertää Bonnien karsinassa epäsymmetristä jouhisykermää vielä tunninkin päästä.
”Joo.”

Jesse avasi karsinan oven ja livahti sisään raosta. Bonnie avasi silmänsä ja vilkaisi poikaa toinen korva hänen suuntaansa kääntyen. Se näytti harkitsevan osoittavansa mieltä, mutta luopui ideasta Jessen astuttua vierelleni sitä vilkaisemattakaan ja antoi silmiensä valua taas kiinni.
”Anna mä otan ne kummarit”, Jesse otti puolilleen pieniä letityskuminauhoja olevan läpinäkyvän pussin kädestäni ja työnsi minut hellästi pois harjan luota. Jäin seisomaan Bonnien viereen käsi ponin lihaksikkaalla selällä ja tunsin oloni vähän tyhmäksi. Jesse avasi minun tekemäni vinot sykeröt ja loi minuun puolittain huvittuneen katseen, mutta ei sanonut mitään. Hän alkoi kierittää lettejä tottunein sormin, pyöräytti ne kuminauhoilla kiinni ja jatkoi harjaa ylöspäin kokeneesti kuin sormet olisivat toimineet itsestään. Minä olin varma, ettei hänen olisi ollut edes pakko katsoa käsiään, ellei hän olisi halunnut.

”Sä oot harjotellu salaa”, mutisin jurosti jotakin sanoakseni. Jesse jätti harjan letityksen kesken ja purskahti nauruun, puolittain kääritty letti ponnahti suoraksi ja jäi sojottamaan hölmön näköisesti ponin kaulalta.
”No niin oon! Salaa! Haloo, Salma, mä oon kilpaillu monta vuotta ja varmaan joka ikisellä hevosella on ollu letitetty harja jos sen on vaan mitenkään saanu väännettyä sille! Valoja päälle!”
”Mä…” aloitin tietämättä lainkaan, kuinka aioin lauseen lopettaa.
”Mä voin opettaa suaki letittään salaa, vaik kädestä pitäen niin varmasti opit”, Jesse heitti ja jatkoi letitystä.
”Mä… siis… ei tarvi!”
Olin takuulla punastunut. Laskin katseeni harmaanvalkean ponin puoleen ihan kuin sen selkä olisi ollut minusta uskomattoman mielenkiintoinen ja kuljetin kättäni sen lämmintä, hyvin harjattua karvaa vasten. Jesse ei tietystikään ollut kiusaantunut lainkaan, hän seisoi vierelläni sormet jouhien seassa kääntyillen ja olin tyytyväinen siihen, kuinka keskittynyt hän tuntui olevan. Jos olisin saanut päättää itse, olisin kadonnut ponin karsinasta ja ilmestynyt tallille uudelleen vasta tunnin päästä mieluiten valmiiksi letitetyn ponin luokse.

”Valmis!” Jesse sanoi hetken kuluttua. ”Arvon neiti on hyvä.”
”Kiitti!” katsahdin arvioiden Bonnien harjaa, vaikka arvelinkin, ettei työnjäljessä luultavasti olisi paljoa valittamista lähtötilanteeseen verrattuna. Jouhet olivat tiukoilla, pyöreillä sykeröillä, jotka lepäsivät kaulaa vasten yhtä suurina ja kauniina. Kun Bonnie kääntyi katsomaan minua tummilla silmillään, se näytti oikein somalta ja kisakuntoiselta. Oli huojentava ajatella, että pahin vaihe oli nyt ohi.
”Saat tulla mulle letittäjäksi tästä lähtien joka kerta”, sanoin kiitollisena. Jesse näytti miettivän hetken, kallisti leukaansa ja katsoi minua vinosti.
”Okei.” hän sanoi kuulostaen melkein siltä, kuin olisi oikeasti tosissaan. Hän kääntyi minua kohti – Bonnie vierellämme ei noteerannut tilannetta mitenkään, se oli kääntynyt takaisin omiin oloihinsa – ja astui lähemmäs sen verran kuin yhden risteytysponin karsinassa nyt ylipäätään pystyi astumaan. Jossakin päin takaraivoani häivähti, etten ollut ehkä koskaan seisonut näin lähellä Jesseä. Poika näytti jotenkin eriltä, hän ei ollut lainkaan niin itsevarman näköinen kuin kauempaa ja istuessaan Tollon selässä. Vaaleat hiukset valuivat otsaa pitkin hänen katsoessaan minua alaviistoon ja silmät olivat hätkähdyttävän vihertävät.

”Mitä okei…?” aloitin, vaikka aivoni eivät tuntuneet käyvän samaa tahtia puheeni kanssa. Jouduin kohottamaan leukaani pystyäkseni vastaamaan hänen katseeseensa, sillä tunsin päälakeni olevan Jessen pitkänhuiskean olemuksen rinnalla jossakin hänen olkapäidensä tienoilla. Hän naurahti matalasti, kohotti kättään ja sipaisi paljaalla kämmenselällään poskeani niin kevyesti, että hädin tuskin tunsin sen ihoani vasten.
”Sulla on jotain likaa poskessa. Kandee käydä pesemässä se pois ennen ku huomenna hyppäät, saatat menettää pisteitä jos näytät siltä että oot ratsastanut sinne metsän poikki”, hän neuvoi. Rikkoen äsken syntyneen kummallisen lumouksen hän vetäytyi taemmas, taputti Bonnieta ystävällisesti harjan alta paljastuneelle kaarevalle kaulalle ja puikahti ulos karsinasta ketterästi kuin kettu kanalasta.
”Moikka! Hauskoja kisoja, muista voittaa!” hän huikkasi lähtiessään harppomaan tallikäytävää pitkin poispäin.

[Salma]

Kisaviikonloppu

Lähtö! Emmy lupautui kisahoitajaksi ja oli koko viikonlopun se fiksu ja huolellisesti ajatteleva minun jännittäessäni ehtisimmekö ajoissa paikalle ja unohtaisinko radan. Kuljimme kisapaikoille tuttuni kyydillä. Huoltsikkatauon aikana hänen oli pakko tarkistaa, olivatko hevosen paperit varmasti mukana. Olivathan ne!

Nukuimme yllättävän tilavassa hostellihuoneessa. Minä simahdin jo tunnin kuluttua siitä, kun olimme saaneet tavaramme purettua puolittain kaappeihin, puolittain lattialle, mutta Emmy valvoi pitkään kirjoitellen päiväkirjaansa.

Kisaviikonloppu on ohitse! Taluttelen Bonnieta kuivaksi viikonlopun neljännen radan jälkeen. Sunnuntain radoilta suitsissa lepattaa kaksi ruusuketta. Emmy on lähtenyt hakemaan buffetista juhlaruokaa meille ja minä tekstaan ilouutisia menestymisestämme kotijoukoille Seppeleeseen.

[Anne]

Poni valmis, onko ratsastaja?



Salma lähdössä Bonnien kanssa treenailemaan, ja kukas sopivasti kujeillen ohi kulkeekaan.. =)

Spessu Salmalle ja Jesselle!

[Salma]

Vautsi, kiitos spessusta!

Lumi oli maastopolun reunoilla kasaantunut vinoiksi, sohjoisiksi kumpareiksi, jotka luhistuivat sisältä päin, ja polun keskellä jäätynyt vaaleaksi sileäksi luistinradaksi. Siihen hevosten kaviot eivät ottaneet kunnolla: hokit nirskahtivat jääkerrostuman läpi tukea hakien, mutta ratsujen keskittyneen kaartuneista kauloista ja harkituista askeleista huomasi, että tuntuma pohjaan oli huono.
Oli se aika vuodesta, jolloin kaikki näytti pääasiassa tasaväriseltä. Näin iltapäivällä ei enää ollut pimeää, vaan tumma sametinsininen peite puiden ja hevosten ympärillä oli vaihtunut selkeäksi lauhaksi kevätlumenharmaaksi, joka jatkui maasta säyseälle taivaankannelle asti. Jokunen lintu sirkutti jo paljaan oksiston lomassa ja Bonnie höristi harmaita korviaan äänen yllättämänä.

Bonnien vierellä kulki Patron kapeana ja helmikuisessa valossa kesäistä jotenkin paljon tummemman näköisenä. Lyhyt sojottava harja kaartui kaulan ylitse ja eli ponin askeleiden mukana. Patron puhalsi hiukan, sen kyljet kohoilivat rasituksesta palautuen ja ryntäisiin oli kuivunut vaaleaa vaahtoa. Arvelin, että ulkoapäin katsottuna Bonnie näytti suunnilleen samalta.
Olimme olleet hyppäämässä poneilla ennen tuntien alkua. Tallilla oli viime viikonloppuna pidetty hoitajakurssi, joten vastikään kurssipinssin saaneita, punaposkisen ylpeitä tyttöjä parveili karsinarivistön varrella useampikin kappale. Emmy oli kailottanut puomitytön tarpeesta meidän kiinnitellessämme kypärien leukahihnoja ja kiskoessamme ratsastushansikkaita käsiimme, ja mukaamme oli tarttunut reippaanoloinen parivaljakko: 12-vuotias pikkuruinen Luna ja tummatukkainen hymyileväinen Mellu. He olivat raahanneet juoksujalkaa puomeja pyyntöjemme mukaan ja minä ja Emmy olimme tunteneet itsemme vähän huonoiksi ihmisiksi miettiessämme, ettemme vielä voisi tehdä vastaavaa palvelusta heille.

”Mut molemmat oli mun muistaakseni hakenu hoitajiksi”, huomautin pyöritellen nilkkojani pitääkseni ne lämpiminä. Olin pudottanut jalustimet ja peitellyt jalkani puolittain paksulla enkkuviltillä, jonka olin heittänyt Bonnien selkään ennen loppukäynneille lähtemistä. ”Sittenhän me voidaan nostaa niille puomeja vaikka kerran viikossa!”
”Toivottavasti niillä nappaa”, Emmy vastasi. Kypärän tumma lippa varjosti hänen silmiään, hän kulki sen verran edessämme Patronilla, että näin selvästi vain hänen hymyilevän suunsa.
”Ootko sä kuullu mun toissaviikon kisareissusta muuten?” kysäisin, kun hauska tapaus tuli äkkiä mieleeni hymyyn kaartuneista suupielistä. Niitä reissu oli vilissyt, niin hyvässä kuin pahassa.
”Kerro!” Emmy kehotti kiinnostuneen kuuloisena. Polku kaartui ja kapeni sillaksi, joka ylitti pienen jäätyneen puron, ja hiljenin hetkeksi, jotta pääsisimme siististi yli. Etukäteen sopimatta tiesimme, että Patronin tulisi mennä edeltä, sillä nössö Bonnie etujoukoissa olisi aiheuttanut vain viuhtovia takajalkoja ja hurjistuneita silmienpyöräytyksiä. Jatkoin juttuani, kun risahtelu ja kopina sillasta oli vaiennut ja olimme jälleen lumisten, tummakaarnaisten kuusien keskellä.
”Mä olin Parodiassa hyppäämässä, eka kasikympin ja sit ysikympin luokka. Ja tää hyppymestari oli ekassa luokassa toiseksi vika!”
Emmy kääntyi katsomaan minua myötätuntoisen näköisenä, mutta kallisti leikkisästi päätään, kun näki, etten ollut lainkaan surun murtama.
”Mitä siinä kävi?” hän kysyi.
”Rata oli suht vaikea, tiukkoja lähestymisiä ja pari erikoisestettä. Bonnie oli huomannu aiemmin päivällä jonkun vähän isoluonteisemman oriin ja päättäny vihata sitä, ja totta kai se ori kulki meidän ohi just kun mä ratsastin radalle. Bonsku ei keskittyny yhtään ja teki tulitikkuja oikeastaan joka esteestä”, selostin muistellen mielessäni kurjaa häpeää, joka oli vallannut pääni tajutessani, että noin yhden pudotuksen sijasta Bonnie aikoi jättää noin yhden esteen pystyyn. Jälkeenpäin, metsän suojassa hyvälle ystävälle kerrottuna, tarina ei karvastellut ihan yhtä paljoa.
”Ysikympin radalla me oltiin seitsemänsiä, se sentään lohdutti”, hymähdin.
”Välillä täytyy mennä noinki päin”, Emmy huomautti ikuisen optimistisesti. ”Teillähän on ollu muuten hyvä kauden aloitus.”
”Se on kyllä totta”, nyökytin. ”Poni tuntuu ihan hyvältä alla, mun pitäis vaan ehtiä ratsastaa sitä joka päivä.”
”Kiire muakin vaivaa”, Emmy huokaisi. ”Jos sais vaan ratsastella kaiket päivät Patronilla, tulla ja mennä Seppeleeseen niin ku haluaa, se olis ihan unelmaa.”

Ratsastimme hetken niitä näitä jutellen. Emme uskaltaneet ravata, sillä edellisellä viikolla maastotunnilla joku oli ollut vähällä liukastua Elmolla ja saanut kaikki varpailleen. Nyt maastossa käytiin kuin lauma etanoita, jotka jarruttelivat vauhtiaan voidakseen tarkistaa joka askeleen etukäteen. Minulle ja Emmylle maastoreitti, jota nyt kuljimme, oli tuttu, muttemme silti halunneet ottaa riskiä.
” Syödäänkö eväät tässä?” Emmy kysyi vähän ajan kuluttua.
Olimme saapuneet aukealle paikalle melko lähelle Pyöstin vuorta. Lumi painoi nuoskaisena oksia alas ja puiden jättämälle tyhjälle kaistaleelle siivilöityi enemmän valoa laveeratulta taivaalta. Kesällä tässä kasvaisi pitkää heinikkoa, sivummalla kaatuneen puunrungon ohitse virtaisi ehkä kapea sadevesipuro myrskyisten öiden jälkeen.
Jalkauduimme ja talutimme hevoset puunrungon luokse. Patron ja Bonnie seisoivat rinta rinnan, puhalsivat ilmaa ja ravistelivat päitään, kun nostimme jalustimia ylös. Istuessamme Emmyn kanssa vieretysten rungon lumettomalle kohdalle Patron alkoi lepuuttaa siroa takajalkaansa ja Bonnie yritti työntää turpansa syliini. Se taisi arvata, että minulla olisi ruokaa.
Heilautin repun olkani yli, kiskaisin ratsastushanskan kädestäni avatakseni sen ja vedin esiin rapisevaan voipaperiin käärityn raparperipiirakkapalasen. Olimme sopineet Emmyn kanssa, että molemmat toisivat yllätysruokaa, jota voisimme vaihdella keskenämme. Emmy huudahti iloisena:
”Vau! Näyttääpä hyvältä!”
Hän veti omasta selkärepustaan esille violettikantisen Tupperware-rasian ja kaksi pitkää, ohutta puutikkua.
”Mulla on suklaaomenoita”, Emmy sanoi raottaen kantta niin, että paljastui kaksi pyöreäposkista omenaa, joiden yli valunut suklaa oli jähmettynyt pisaroiksi ja kumpareiksi. Hengähdin ihastuksesta. Parempia maastoeväitä ei olisi voinut toivoa!

Uskomattoman kauniita arkihetkiä on paljon, mutta aina niitä ei ehdi huomata. Sen hetken minä kuitenkin aistin täysin, hengitin sitä sisääni niin paljon, kuin pystyin. Toisessa kädessäni minulla oli hurjan tuittupäisen Bonnieni ohjat, toisessa kädessä tikku, jonka nokassa kiilteli maitosuklaalla valeltu talviomena. Minun ja Emmyn välissä lepäsi avonainen rasia itse leipomaani raparperipiirakkaa, jonka olin eilen ehtinyt pyöräyttää kaikessa rauhassa vapaapäivän kunniaksi. Hevoset hörähtelivät ruoan toivossa, ilma oli lauha ja Emmy vierelläni tuntui aarteelta. Jos olisin pystynyt, olisin napannut tilanteesta valokuvan ja kehystänyt sen kotini jokaiselle seinälle muistuttamaan siitä, mitä onnellisuus oli.

[Salma]

Maneesissa kaikui reipas Club for Five, rumpu hakkasi kuin yrittäisi läpäistä kaiuttimen kalvon ja soljuvat äänet sekoittuivat toisiinsa väristen, hypähdellen ja hakeutuen samaan nuottiin. Olin kahdestaan Bonnien kanssa. Kimoponin kyljet värähtelivät lihasten työskennellessä ja kuolain kilahteli tutusti sen pureskellessa sitä tahdikkaassa ravissa. Takajalat työnsivät halukkaasti eteenpäin, korvat sojottivat kaarevina puolikuina menosuuntaan ja selässä istuessa tuntui, kuin tamman edessä olisi ollut kova imu, joka veti sitä.
Musiikki reipastui, äänet kohosivat yhteisenä vyörynä ja rytmi alkoi hakata kolmitahtisena. Saavuimme sopivasti kaarteeseen ja minä siirsin vasenta jalkaani hiukan satulavyön eteen. Bonnie ei odotellut, sekin tunsi tahdin ja pyrähti kevyesti ja helposti laukkaan. Istuin syvälle satulaan, ohjastuntuma ponin suuhun tuntui tasaisemmalta kuin pitkään aikaan.

Ääni sen teki. Olin testannut paria päivää aiemmin koulutreenimme taustalle hiljaista kaiutinmusiikkia ja huomannut, että alkuhötkyilyn ja päättömän jännittämisen jälkeen Bonnie oli imeytynyt rytmiin ja lähes tanssinut siinä. Sen selässä oli hyvä istua, oli uskomatonta, kuinka poni löysi rummun lyönneistä saman tahdin kuin minä ja osasi vaihtaa askellajia tai rytmiä jo melkein ennen kuin annoin apuja. Se ja minä kuulimme samalla tavalla, ensimmäisellä kerralla olin melkein tirahtanut kyyneliin ilosta, kun tajusin ponin tekevän rytminvaihdokset saman äänen perusteella kuin minä.

Maneesin pohja pöllähteli hokitettujen kavioiden liittyessä rummun tahtiin. Käänsin Bonnien hyvässä harjoituslaukassa ympyrälle ja tyytyväisenä sen tahdista keskityin pelkästään pyöristämään volttia, jottei takapää karkaisi alta. Se oli Bonnien heikko kohta, tamma meinasi unohtaa takajalkansa ja antaa niiden valua pois uralta miten sattuu.
Levyllä tuli tauko kappaleiden välillä ja Bonnien toinen korva kääntyi minua kohtaan kuin kysyen, mitä ihmettä meinasin laulun lopettamisella. Naksautin kieltäni tahdittaakseni laukkaa edelleen, mutta naksutteluni katkaisi yllättäen vihellys, joka kuului tallin ovelta. Painoin itseni alemmas satulaan, puristin käteni nyrkkiin ja päästin tyytyväisen äännähdyksen, kun Bonnie hidasti raviin ja edelleen reippaaseen käyntiin. Musiikki hakkasi edelleen ripeämpänä, tamma yritti päästä tahtiin nostamalla ja laskemalla kaulaansa. Lopulta se ravisteli koko päätään ja pärski niin, että sylkivaahtoa lensi ryntäille ja maahan.
Minä kiiruhdin kannustamaan Bonnieta katsomon penkillä istuvaa mankkaa kohti, kun pariovi alkoi aueta. Voisi olla, että sisään tuleva hevonen ei arvostaisi iloisena poukkoilevaa musiikkia yhtä paljon kuin minun ratsuni. Bonnie kangerteli, sen olisi pitänyt kääntää päänsä poispäin ovelta, mutta sekin näytti haluavan nähdä, kuka oli tulossa.
Sisään astui valtavaan ruskeaan kudottuun villapaitaan sukeltanut nuoren näköinen tyttö, joka oli kietonut oljenvaaleat hiuksensa päälaelle löysäksi nutturaksi. Hänen kulmassaan ja huulessaan, näin maneesin valojen osuessa välähtävänä koruihin, pisti kummassakin kaksi lävistystä. Askel hänen perässään kulki kapean ja epäluuloisen näköisenä pilkullinen Windi. Sen vaalean hiekan sävyinen häntä oli vedetty huolellisesti harjattujen takajalkojen väliin eikä vaaleanpunainen riimunnaru keventänyt sen nyrpeää ilmettä. Villapaitaansa kietoutunut tyttö talutti tammaa mustasta riimunnarusta ja pysäytti meidät nähdessään hevosen koskettamalla sitä ryntäille. Minä olin päässyt jo mankan luokse ja nousin seisomaan jalustimille, jotta yltäisin kurottamaan stop-nappulaan. Musiikki kiertyi itseensä ja vaikeni.
”Hei! Anteeks, mä laitan musan pois ettei Windi säiky”, huikkasin maneesin vastakkaiselta laidalta. Bonnie ja Windi olivat jääneet kyräilemään toisiaan, pilkullinen tamma oli luimistanut korvansa ja viskasi päätään ärsyyntyneen näköisenä.
”Kiitos. Hieno ratsu!”, tyttö vastasi. Hän oli kääntynyt Windin puoleen hevosen otettua askeleen taaksepäin ja yritettyä kääntyä takaisin ovelle.
”Se on Bonnie, mun sponsoriponi”, sanoin ja taputin hienoa ratsuani kaulalle. Bonnie näytti ärsyyntyneeltä, siitä ei näyttänyt olevan hauskaa, että musiikki oli sammutettu ja uusi hevonen tullut paikalle. ”Mun nimi on Salma.”
”Mä oon Windin uusi hoitaja Kia, terve”, tyttö sanoi. ”Ajattelin tulla vähän taluttelemaan Windiä tänne.”
”Tervetuloa vaan”, naurahdin. ”Ja onnea hoitajan pestistä!”
Kia kiitti ja talutti vastahakoisen Windin keskelle maneesia. Olin käynyt katsomassa uutta tammaa pari kertaa ja minun mielikuvani siitä oli, että se oli maasta käsin kipakampi kuin kolme Bonnieta kiimassa, mutta selästä oikein mukava , kunhan sitä ratsasti reilusti. Ihan kiva tapaus siis, ainakin, jos piti haasteista.
Bonnie näytti kuitenkin olevan toista mieltä Windistä. Kun kannustin sen takaisin raviin ja ratsastin kaukaa uraa pitkin keskellä seisovan pilkkuhevosen ohitse, Bonsku otti roiman sivuhypyn ja luimisti korviaan. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, Bonnie oli ennenkin uhitellut tammoille, mutta useimmat niistä eivät lähteneet peliin mukaan.
Windi oli kuitenkin kuin ilotulitus, jolle oli näytetty tulitikkua. Se hypähti sivulle ja nykäisi riimunnarusta niin, että Kia joutui astumaan eteenpäin sen perässä, jottei hänen kätensä olisi vääntynyt.
”Ohhoh!” huudahdin. ”Anteeksi!”
Kia heilautti kättään kuin sanoakseen, että eihän se minun syyni ollut, mutta Windi näytti pistäneen pahakseen. Se sivalsi häntäänsä, kohotti takajalkaansa ja pamautti sen mielenosoituksellisesti takaisin maahan. Bonnie kaarsi kaulaansa provosoituneesti puhisten eikä hyvin kulkevasta ravista ollut enää kuin karvas muisto mielessäni. Käänsin tamman pääty-ympyrälle huolehtien, ettemme joutuisi liian lähelle Windiä, ja yritin sammuttaa vatsassa vellovaa turhautumista, kun Bonnie antoi piut paut yrityksilleni lyhentää sen muotoa.
”Pitäisköhän meidän yrittää pitää jotkut Bonskun ja Windin tutustumistalkoot?” kysyin hengästyneenä ponin selästä yrittäessäni pidätellä sitä. Se oli kuin turbomoottorin saanut ja yritti karata ravista kiukkulaukkaan.
”Molemmat näyttää aika hermokimpuilta nyt”, Kia mietiskeli järkevästi. ”Tutustutetaanko ne joku päivä maasta käsin ja niin, että molemmat on rauhallisia?”
”Hyvä idea!” sanoin. ”Me taidetaan siirtyä loppukäynneiksi maastoon, siellähän oli ihan hyvä sää. Oli hauska nähdä!”
Ja niin minä ja Bonnie leiskahdimme vielä avoimesta maneesin ovesta ja hypähtelimme pitkään ovensuussa, jotta saisin sen suljettua. Windi kyräili maneesin pimeydestä ja Kia vilkutti ystävällisesti sen rinnalta.

Olin hikinen ja hengästynyt, kun palasin Bonnieta taluttaen talliin. Betonilattia kumahteli ponin kavioissa ja minun pääni lävitse virtasi edelleen alkukevään viileä tuuli. Pihalle päästyämme poni oli tuntunut vieläkin liian kevyeltä ja ponnukavioiselta äskeisen pyrähdyksen johdosta, joten olin ravannut sillä vielä pitkän pätkän siisteimmässä kunnossa olevaa ohutlumista maastopolkua. Olimme kulkeneet melko pitkälle metsän siimekseen ja pienen tutun kotiin johtavan polun huomatessani olin saanut idean: korkeassa hangessa rämpiminen olisi hurjan hyvä loppuliikunta meille molemmille. Kaiken lisäksi se saisi varmasti Bonnien hermotkin tasoittumaan. Olin jalkautunut ja humauttanut jalkani hangen läpi Bonnien seuratessa perässäni kavioitaan korkealle nostellen. Sekin näytti tyytyväisen voipuneelta nyt, kun käänsin sitä karsinaansa.
Vetäessäni satulaa pois ponin selästä muistin, että Akku oli lopettanut pestinsä Huijarin hoitajana. Vaikka muutoksesta oli jo hetki, se tuntui minusta edelleen vähän oudolta, tyttö ja nuori suokkipoika olivat sopineet yhteen kuin paita ja peppu. Nykyisin aina kun näin Akun taluttamassa Taigaa, jonka hoitajaksi hän oli siirtynyt, minä ajattelin ensi töikseni hänen olevan tunnilla. Huijari näytti luovan häneen pitkiä, kaipaavia katseita seisoessaan pää korkealla ja pörheä talvikarva sähköistyneenä tarhassaan.
Sen vuoksi hämmennyinkin hetkeksi, kun kurotin katsomaan Huijarin karsinaan ja yksinäisen orin sijaan minua vastaan tillittikin pari erikoisen sinisiä silmiä. Niitä räpytteli lyhyt tyttö, jolla oli kirkkaan punainen pipon alta pursuava tukka ja kädessään Hujun juuriharja. Uusi hoitaja siis selvästi.
”Heippa! Kuka sä olet?” kysyin heilauttaen satulan käsivarrelleni ja siitä edelleen Bonnien karsinan puoliovelle. Poni päristeli väsyneenä sieraimiaan ja nosti välinpitämättömänä päätään, kun aloin availla suitsien remmejä. Se taisi kaipailla ja yörauhaa.
”Hei, mä olen Huijarin uusi hoitaja. Mun nimi on Cecilia”, tyttö sanoi. Hän näytti vähän ujolta ja melkein kuin piiloutui Huijarin vahvan kyljen taakse, mutta hymyili sieltä pientä sievää hymyä. Esittelin itseni ja Bonnien tutuin sanankääntein ja sitten keksin:
”Haluaisitko sä tulla mun kanssa kaakaolle sen jälkeen kun on hoidettu hevoset? Voitais mennä tuonne oleskeluhuoneeseen.”
En muistanut vähään aikaan nähneeni kiitollisempaa hymyä kuin se, jonka Cecilia minulle lähetti tallikäytävän ylitse. Niin, muistin edelleen, miten epävarmalta ja yksinäiseltä tuntui olla ensimmäisiä päiviä uudella tallilla. Kaikki olivat vieraita ja mielessä hiiviskeli pelko, mitä tapahtuisi, jos kukaan ei tulisi tarjoamaan tuttavuuttaan.
Minä halusin pitää huolta, että uudet hoitajat napattaisiin kelkkaan yhtä nopeasti kuin jäiden varaan joutuneet pilkkijät.