Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Syksy tippui taivaalta keltaisina, märkinä lehtinä ja sankkaan tihuttavina pisaroina. Minä tarvoin mutaisen ponitarhan poikki punaisissa kumisaappaissa, jotka olin vuorannut villasukilla tehdäkseni ne sopivammaksi. Ratsastussaappaani olivat eilen hörpänneet vettä, kun olin kaatunut tallipihalla Bonskua taluttaessani, ja nyt ne kuivuivat tallin ylisillä heinävintillä. Odelie ja minä olimme hörppineet myöhään yöhön asti kaakaota ja teetä vintillä ja kipittäneet vuorotellen pissalla alakerrassa. Olin kaatuessani kolauttanut pääni hevostarhan puuaitaan ja odottanut tykyttävää päänsärkyä tai vähintään kuhmua. Odelie oli löytänyt pitkään tunnusteltuaan pienen kuhmuran, joka saattoi johtua joko iskusta tai sitten olla vain pääni muotoa. Hän oli kuitenkin jäänyt mielellään seuraneidikseni.

Olin sattunut tallille juuri sopivasti samaan aikaan tuntien alkamisen kanssa. Yleistunti pyöri jo maneesissa, ratsut oli juuri talutettu märässä ilmassa värjöttelevien hevosten letkana tallipihan poikki. Rapa oli lentänyt korkealle kavioista ja herkkähipiäinen Myntti oli nostellut kapeita sääriään korkealle välttääkseen pahimmat lätäköt.
Osa poneista oli jo haettu sisälle, joten hännät katoksen seinää vasten jököttivät ainoastaan Pella, Sikke, Taiga ja Bonnie. Räystäältä tippui vesinoro niiden selille, mutta kapea kaistale suojaa lautasten yllä sai ne pysymään tiiviisti rykelmässä. Sikke näytti ainoalta, joka viihtyi ihan hyvin, se höristeli korviaan ja kohotti päätään korkealle nähdessään minut. Hiirakot ponitammat taas katsoivat minua anovasti tuuheiden otsatukkiensa takaa. Pellan karva kihartui lautasten pyörteen kohdalta melkein solmulle ja Taigan mustat jalat olivat harmaasta vellistä sotkussa. Anne tai Kasper oli armeliaasti loimittanut Bonnien aamulla, mutta hiljaa kahiseva punainen sadeloimi näytti ärsyttävän ponia suunnattomasti. Se väläytti minulle silmänvalkuaisiaan kun otin sen kiinni ja maiskautin liikkeelle. Sekä Pella että Taiga seurasivat meidän perässämme portille asti ja jouduin livauttamaan Bonnien tarhasta salaa kuin suklaamakeisen karkkipussista. Ponit jäivät kaulat valkean lankkuaidan yli venytettyinä katsomaan peräämme ja Taiga hirnahti onnettomasti.

Nautiskelin siitä, että tallin pikkupuolella oli hiljaista. Odottelutilasta kuului tosin hälinää: alkeiskurssilaiset olivat kokoontuneet sinne, korviini kantautui kärkäs sanaharkka siitä, oliko Walma söpömpi kuin Pampula. Cokisautomaatti kolahti, joku päivitteli kuinka paljon ulkona saattoikaan sataa ja toinen kävi kurkkaamassa pienine tummine tupsuletteineen nurkalta pikkupuolelle. Minä syvennyin Bonnien harjaamiseen.
Työtä siinä pienessä hevosessa olikin. Bonnie oli loimestaan huolimatta onnistunut roiskimaan harmaita ja ruskeita kuratäpliä korkealle kylkiinsä ja ryntäisiinsä asti. Yritettyäni turhaan hangata likaa pois jäin arpomaan vaihtoehtoja. Pääsisin ratsastamaan vasta kahdeksalta, kun tunnit olisivat päättyneet, nyt kello oli vasta puoli neljä. Minulla olisi hyvin aikaa letkuttaa poni.
Bonnie höristi kummastuneena korviaan, kun puin riimun takaisin sen päähän ja lähdin taluttamaan sitä kohti pesuboksia. Joku alkeiskurssilaisista huomasi meidät vilaukselta ja huikkasi kaveritkin katsomaan, kuinka talutin harmaata tammaa heidän ohitseen. Onneksi Bonnie oli nyt sisälle päästyään siivolla tuulella, tyytyi ainoastaan puhaltamaan pieniä ratsastajanalkuja kohti ja huiskaisemaan terävästi hännällään. Kuulin ihailevia huokauksia ohitettuani tytöt.

Pesari oli onneksi tyhjä. Pyöräytin Bonnien sinne oikein päin ja kiinnitin sen kaksin puolin. Tiesin, ettei letkuttaminen ollut tamman lempparijuttuja.
”Tää ei oo kokovartalopesu”, lohdutin sitä puoliääneen. Puhdas pyyhe roikkui valmiina odottamassa pesarin telineessä.
Bonnie oli kaikin voimin peseytymistä vastaan, vaikka olinkin lohdutellut sitä. Se oli nähtävästi päättänyt, että nyt sateesta pois päästyään se halusi pysyä kuivana kaikin keinoin. Vaikka säädin kapean vesinoron kädenlämpöiseksi, letkuttelin ponin siroja kavioita totuttaakseni sen suihkuun ja juttelin mukavia, se väisti kauemmas kaula inhosta kaarella. Kun tamma alkoi vielä kuopia etujalallaan ilmaa ja kaapaisi kovaan ääneen betonia, päätin hakea apukäsiä. Emmyä ja Ansqua ei näkynyt lähikarsinoissa, mutta pitkälle venyttämällä huomasin Nadjan hääräilevän Ariston karsinassa. Harpoin tallikäytävän poikki nuoren tytön luokse.
”Heippa! Ehtisiks sä auttaa mua Bonnien kanssa?” kysyin.
Nadja hymyili ja laski kädestään pesusienen, jolla hän oli kuurannut Ariston ruokakuppia. Punarautias piirtopää katseli heinänkorsia pureskellen karsinan nurkasta.
”Totta kai!”

Nadjan avustuksella sain Bonnien letkutettua. Saimme kokeilla paria eri toimintataktiikkaa, mutta lopulta tamma suostui seisomaan rauhassa, kun minä kyhnytin sen otsaa ja Nadja suihkutteli hiljalleen kuraroiskeita pois. Jos hän suuntasi letkun liian ylös tai niin lähelle, että vesi ryöppysi suuremmalla paineella, Bonnie yksinkertaisesti astui syrjään ja kieltäytyi yhteistyöstä. Kun karva lopulta oli pyyhekuiva ja siistin harmaa, sekä minä että Nadja tunnuimme olevan vähintään yhtä märkiä kuin jos olisimme itse käyneet letkuteltavina.
”Kiitos avusta”, huoahdin hymyillen.
”Eipä mitään!” Nadja vinkkasi silmää. ”Mä muistan tän sitten, kun Aristo temppuilee!”

Vietyäni Bonnien karsinaansa kävin hakemassa tulipalokiireellä tamman fleeceloimen yläkerrasta. Pelkäsin koko ajan, että se saisi päähänsä piehtaroida sinä aikana, kun olin poissa. Bonnie haistelikin epäilyttävän näköisenä turvetta kun kiiruhdin takaisin, mutta ehdin heittää viltin ja loimen sen selkään ennen tuhojen tapahtumista.
”Siinä saat nyt kuivua”, neuvoin ponia. ”Sillä aikaa mä siivoan täällä.”
Akku oli peitellyt Huijarin viltillä ja lähtenyt maastoilemaan suuressa keltaisessa sadetakissaan, joten katsoin luvalliseksi taluttaa Bonnie tallikäytävän yli tyhjään karsinaan. Tamma jäi kummissaan seisomaan paikoilleen, kun lähdin hakemaan kottikärryjä ja talikkoa lantalasta. Ilma tuoksui raikkaan sateiselle, mutta suuret pisarat imeytyivät heti pusakan läpi eikä minun tehnyt mieli jäädä ihastelemaan säätä sen pidemmäksi aikaa. Juoksutin kottikärryt kuoppaista tietä takaisin sisään ja Bonnien karsinalle palattuani aloin haroa lantakikkareita turpeen seasta. Fyysinen työ tuntui mukavalta. Bonnie tunki päätään puolioven yli käytävän toisella puolella ja tuijotti minua korvat tanassa käsittämättä, miksi se oli viety vieraaseen karsinaan. Se ei ollut huomata edes Jesseä, joka lampsi satulahuoneen suunnalta Tollon harjapussi kädessään.
”Voit samalla puhdistaa Tollonki karsinan”, hän heitti.
”Jaaha, kakkos-Tollo saapuu”, mutisin. ”Eikös Tollolla oo hoitaja, mikset pyydä Sallaa?”
”Se huhkii varmaan jossain muualla”, Jesse heilautti kättään. Hän kääntyi Bonnien puoleen ja ojensi kätensä tammaa kohti. Takinkääntäjänä poni höristi korvansa puolikuun muotoisiksi ja hamuili silmät ystävällisesti tuikkien hänen kämmentään.
”Bonsku, mun tyttö, onko sut laitettu ihan väärään karsinaan”, hän leperteli kimoponille. Odotin Bonnien paljastavan hampaansa ja muljauttavan silmiään minä hetkenä hyvänsä, mutta se tunki puolioven yli kuin olisi halunnut puuskahtaa sen läpi Jessen syliin. Aikamoinen poni.
Jatkoin lannan lappamista. Jesse halaili Bonnieta vielä hetken ja tuli sitten norkoilemaan minun puolelleni.
”Lähdetkö sä hyppäämään tänään illalla mun ja Fiian kanssa? ” hän kysyi ystävällisesti. ”Wilu ja Ansqu lupas tulla nosteleen puomeja.”
”Bonnie taatusti kulkee sun perässä koko treenin, sehän oli nytki niin rakastunu suhun”, naurahdin. Suoristauduin ja jäin nojaamaan talikkoon. ”Mutta kyllä mä voin tulla.”
”Hyvä!” Jesse hymyili ja heilautti pitkän, vaalean otsatukan pois silmiltään. Ele oli siinä hetkessä alitajuinen, mutta varmasti peilin edessä harjoiteltu tyylikkääksi. ”Puol ysiltä?”
”Puol ysiltä.”

Kuurasin karsinan jälkeen vielä Bonnien ruoka- ja juomakipon. Minulle alkoi tulla kiire kellon lähennellessä kuutta: Akku ja Huijari palaisivat varmasti pian maastolenkiltä, nyt kun sadekin oli yltynyt tihkusta kunnon uintisääksi. Ehdin kuitenkin kopisutella Bonnien käytävän yli takaisin karsinaansa ja nousta jo yläkertaan syömään eväitä, kun ikkunasta näin litimärän Akun ja energisenä pyörivän Huijarin palaavan. Nuori suomenhevonen poukkoili ympäri pihaa, vaikka se oli tainnut ulkoilla Akun kanssa oikein sydämensä kyllyydestä.

Loppuillan tunnit tulivat ja menivät. Minä linnoittauduin yläkertaan lueskelemaan vanhoja Hevoshulluja ja Seppeleen vanhojen hevosten hoitopäiväkirjoja, joita löytyi oikein paksu pino oleskeluhuoneen oven ulkopuolella olevasta pienestä ruskeasta kaapista. Oli ihanaa selailla persoonallisia hoitokirjoja. Jokaisessa oli ihan omanlaisensa tunnelma – olisin halunnut syventyä niihin loppuillaksi, mutta Bonnie kutsui. Tai tarkemmin sanottuna Jesse, joka tuli vähän yli kahdeksan remuamaan yläkertaan, että he olivat Fiian kanssa jo melkein lähtövalmiina.

Maneesi tuntui mukavan rauhalliselta saarekkeelta sateisen tallimaiseman jälkeen. Elmo oli jukurilla tuulella ja olisi halunnut vain kulkea uralla liisterikavioisena, mutta se piristyi, kun Fiia ratsasti sillä reipasta kahdeksikkoa keventäen pontevasti ja kannustaen ruunaa liikkeeseen. Wilu ja Ansqu norkoilivat katsomossa valmiina kokoamaan esteitä.
Hypyt menivät hyvin. Tytöt kokosivat toiselle pitkälle sivulle kaksi pystyä ja innarin. Bonnie oli hyvin kuulolla, päristeli vain vähän Tollon suuntaan ja hyppäsi halukkaasti. Wilu sai kohottaa esteitä pariin kertaan samalla kun Ansqu raahasi puomeja tehdäkseen pääty-ympyrälle vielä ristikon, jolla saatoimme pyörähtää hillitessämme hevosten menohaluja. Bonnie kurvasi välillä liian tiukasti ja meinasi unohtaa minut kyydistä, mutta sen hyppytyyli oli niin pehmeä ja sulava, että minun oli helppo istua mukana ratsastaessani sitä takaisin ruotuun. Pariin otteeseen jouduin hidastamaan käyntiin ja jättämään hyppykierroksen välistä, ja päätään puisteleva Bonnie ilmaisi selvästi tyytymättömyytensä asiasta. Esteen yli jälleen leiskahtaessaan se pärskyi innoissaan.
”Hyvä, Salma!” Ansqu kiljaisi katsomosta. Taputin Bonnieta –sillehän isoin kiitos kuului.

[Salma]

Söin eväitä Seppeleen oleskeluhuoneessa. Minua laiskotti: sää oli ollut tasaisen pilvistä ja harmaata aamusta asti, ja vaikka olin tullut tallille jo pari tuntia sitten, en ollut saanut paljoa aikaiseksi. Olin pakannut Bonnien likaiset loimet, pintelit ja satulahuovat IKEA-kassiin viedäkseni ne illalla kotiin ja puhdistanut ponin karsinan, mutta sen jälkeen olin harpponut portaat ylhäiseen yksinäisyyteeni tupapöydän ääreen. Kello oli kolme, vakituisista seppeleläisistä ainoastaan Pipsa, Dreamer ja Emsku olivat paikalla. Olin pakannut lähtiessäni mukaani hapankorppuja joiden päällä oli voita ja paksuja juustosiivuja. Herkkua!
Patalaiska ruokataukoni keskeytyi, kun Anne törmäsi oleskeluhuoneen ovesta sisään. Hän näytti ilahtuvan huomatessaan minut.
”Salma! Hyvä kun oot täällä!”
Leipäkäteni jähmettyi puolitiehen matkalla suuhun.
”Lailan ratsastaja tarvis apua. Se on vähän arempi, toivois jotakuta hölkkäämään vierelle.”
”Kyllä mä voin tulla!” lupasin sen enempiä miettimättä. Lailaan en ollut päässyt tutustumaan kovinkaan hyvin Seppele-vuoteni aikana, vaikka upea tamma sai aina katseen kääntymään perässään. Nyt, kun sille etsittiin hoitajaa, sen karsinalla oli parveillut jo pidemmän aikaa tammaan rakastuneita haaveilijoita.
”Hyvä! Ratsastaja toivo vähän apua myös karsinaan. Ei varmaan tarvi muuta kuin katsoa päältä”, Anne näytti huojentuneelta ja loi minulle kiitollisen hymyn. Vastasin haukkaamalla hapankorpun parilla suullisella loppuun ja nousemalla.
”Onnistuu!”
Laiskuus oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Lailan karsina oli Vennan vieressä. Valkoinen harja ryöppysi pyöreän ponin silmille, kun se mulkaisi minua ohi kulkiessani heinätupponsa takaa. Se näytti olevan huolissaan siitä, että joku tulisi keskeyttämään sen ruokailuhetken. Hymähdin tammalle jatkaessani matkaa Lailan luo.
Hevosen karvapeite oli lyhyt ja tyylikäs. Mustat ja valkeat peitinkarvat värittivät sen kiiltävän näköiseksi ja saivat valon leikittelemään sen kyljillä. Valkea, maaliläiskän näköinen laikku sen otsassa päättyi herkkään vaaleanpunaihoiseen turpaan. Laila kohotti päätään, kun rapistelin sen karsinan ovella ja kohtasin sen tummat, uteliaat silmät.
Tamman vasenta lautasta harjasi lyhytkokoinen, arannäköinen tyttö, joka kurkisti varovaisesti hevosen ohitse kun moikkasin häntä.
”Mä olen Salma!” sanoin. Laila haisteli minua kohteliaan etäisesti kaula pitkäksi venytettynä. ”Voin auttaa sua Lailan kanssa.”
”Hei. Mä olen Sointu”, tyttö sanoi hennolla äänellä. Hän oli laskenut harjan hevosen tummalta kyljeltä ja pyöritteli sitä kädessään.
”Haluatko sä apua kuntoon laittamisessa vai pärjääks ite?” kysyin ystävällisesti. Tyttö näytti hirvittävän ujolta ja sisäänpäin kääntyneeltä, ihan kuin hän olisi pelännyt, että minä hetkenä hyvänsä nauraisin hänelle.
”Voisits sä satuloida sen?” hän sanoi melkein kuiskaten.
”Totta kai! Mä voin mennä vaikka tuonne satulahuoneeseen odottamaan, tuu sinne ku oot harjaillu”, myönnyin.

Inkeri ja Miira istuivat satulahuoneessa juttelemassa ja harjaamassa hoitsujensa suojia puhtaiksi. Ehdin jutella hetken heidän kanssaan ennen kuin Sointu ilmestyi ovenraosta ja tuli hakemaan Lailan varusteita telineestä.
”Mä voin tulla nyt avuksi satuloimaan!” huikkasin hänelle.
Laila oli kaikeksi onneksi helppo satuloitava. Se käänsi päätään nähdäkseen mitä puuhasin ja puhalsi ilmaa hitaasti ulos sieraimistaan. Sointukin uskaltautui viereeni ja kävi laskemassa pyynnöstäni Lailan satulavyön sen pehmeän vatsan alle. Kiristin vyön hiljalleen toiseen reikään samalla, kun Sointu mittaili suitsia Lailan päähän. Tamman rauhallisuus näytti tuovan häneenkin uutta voimaa.

Jatkotunnilla oli yhteensä kuusi ratsukkoa. Taigan ratsastaja, nykerönenäinen teinityttö talutti tamman itsenäisesti kentälle aitan suunnalta, mittasi jalustimet ja lähti kiertämään uraa itsevarman näköisenä, mutta muut ratsastajat näyttivät olevan tyytyväisiä siihen, että hoitajat kiristivät remmejä ja tarkistivat vöitä. Sointu ei meinannut yltää Lailan jalustimeen, joten kiikutin hänelle sinisen penkin kentän laidalta. Aidalla istuva Anne nyökkäsi minulle kannustavasti, kun kuljin hänen ohitseen.
Sointu näytti huolestuneelta noustuaan satulaan ja huomattuaan, että kaikki muut hyvästelivät hoitajat rinnaltaan ja lähtivät kiertämään uraa omin nokkinensa.
”Haluatko sä, että mä kuljen mukana?” kysyin puoliääneen korkealla Lailan satulassa nököttävältä tytöltä. Hän puristi ohjia tiukasti kädet sylissään ja nyökkäsi suu viivana.
Olin jo unohtanut, kuinka rankkaa taluttaminen oli. Vaikka kuljinkin vain henkisenä tukena, hiki tuli jo parin kierroksen jälkeen. Sointu antoi Lailan kulkea pitkähköillä ohjilla ja valita itse reittinsä, hän oli maisemamatkustajana ja rennot jalat heilahtelivat jalustimissa hevosen kyljillä. Pariin kertaan autoin kääntämään Lailan pois Eelan tai Frankin hännästä tarttumalla tamman kylmään kuolainrenkaaseen. Sointu oli kuitenkin hurjan varovainen hevosta ohjatessaan ja näytti toivovan, että se osaisi liikkua ajatuksesta.
”Ota vain vähän lyhyempi ohja”, neuvoin häntä, kun ratsukot siirtyivät raviin.
Pusakka tuntui kuumottavalta ylläni hölkätessäni Lailan rinnalla. Ravistelin paidan kaulusta ja painoin käteni tamman kaulalle, jotta se pysyisi suoralla uralla Sointun hölskyessä selässä nyrkit tiukasti satulan etukaarta puristaen. Laila taisi hiukan jännittää selässään heilahtelevaa ratsastajaa, sen kaulalihakset värähtelivät ja korvat kääntyilivät nopeaan tahtiin. Anthon, joka oli maleksinut seuraamaan tuntia, näytti minulle peukkua aidan ylitse.

Talliin palatessani olin aivan hikinen. Hiukset olivat karanneet pieneltä ponnarilta, jolle olin vetänyt ne huolettomasti, ja saappaat tuntuivat liimautuvan jalkoihin kiinni. Sointu toivoi saavansa itse riisua Lailan, joten kiitin häntä tunnista, kehaisin rohkaistumisesta ja tammaa taputettuani läksin yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Vaikka talvella oli pidetty perusteelliset kaapinsiivoustalkoot, ainakin minun lokerikkooni oli kertynyt jo jos jonkinlaista täytettä. Puhdas t-paita ja valkoharmaa huppari oli viikattu siististi ylähyllylle varakypärän viereen.

Bonnie haisteli tarkkaavaisesti housujani kun astuin sen karsinaan. Lailan ominaistuoksu taisi kummastuttaa sitä, se kun oli tainnut tottua olevansa ainoa minulle. Kyhnytin hellästi ponin vaaleaa harjamartoa ja vedin käteni sen jouhien lävitse. Kyllä se oli aina minun suosikkini.
Jesse pyyhälsi satulahuoneen suunnasta, kun olin melkein valmis Bonnien harjauksen suhteen. Avasin suuni moikkaukseen, mutta minua vilkaisemattakaan hän jatkoi harppomistaan kohti Tollon karsinaa. Rykäisin kulmat koholla – mihinköhän Jessellä oli niin hurja kiire?
”Huomenta!” poika tervehti pysähdyttyään ja paikannettuaan rykäisyn suunnan.
”Siinä sitä vain tallustellaan niinku maailmanvaltias eikä kehdata edes moikata”, marmatin muka tosissani. ”Ja miten niin huomenta?”
”Näytät heränneeltä. Kannattaa vilkaista peiliin joskus, vaikka nyt tallilla ollaan, ettei muutkin joudu samanlaisten väärinkäsityksien vaikuttamaksi”, Jesse sanoi viattoman näköisenä. Olin silti huomaavinani pienen hymynkareen hänen huulillaan. Kohotin käteni hiuskuontaloni puoleen. Letti, jonka olin luullut koristavan kutrejani yhä, roikkui vinosti toisella korvallisella ja suurin osa punaruskeista hiuksista oli karannut valtoimenaan pyörteiksi päälaelle tai niskaan.
”Hitto.”
”Ei sillä, ettei se pukis sua…” Jesse jatkoi jo poispäin kääntyen. Käteni jähmettyi niskaan.
”Mitä?”

Jotenkin Jesse sai siirrettyä keskustelun pois ulkonäöstäni (”En mä mitään sanonut!”) ja houkuteltua minut mukaansa maastolenkille. Minulle oli täydellinen mysteeri, kuinka hän oli siinä onnistunut. En ollut tottunut siihen, että Seppeleen pojat kehuisivat tallityttöjen ulkonäköä ainakaan päin naamaa. Jessen kohdalla suurimman osan tietysti saattoi laittaa leikinlaskun piikkiin, mutta tunsin oloni silti varsin pöllämystyneeksi, kun hetken kuluttua kannoin Bonnien satulaa ja suitsia karsinalle. Jesse näytti olevan oma itsensä lampsiessaan Tollon harjapussin kanssa hetken kuluttua karsinan ohitse, häntä aikaisempi keskustelu ei vaikuttanut hämmentäneen kovinkaan paljoa.

Illalla maastolenkin jälkeen, kun olin jo hoitanut Bonnien siistiksi karsinaansa, jäin vielä puhdistamaan varusteita satulahuoneeseen. Olimme käyneet ensin hyppäämässä maastoesteitä ja sen jälkeen – minun toiveestani – kiertäneet sänkkärin kautta ja antaneet hevosten päästellä. Bonnie oli käyttäytynyt kuin oppikirjahevonen ja Tollo oli vuorostaan saanut olla säpsy, joka poikkoili vuoroin vierellämme ja vuoroin kaukana edellämme. Jessen ystävällismielisestä piikittelystä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – reissu oli ollut varsin tapahtumarikas.
Jesse oli tuonut Tollon varusteet satulahuoneeseen yhtä matkaa minun kanssani ja harkinnut selvästi hetken aikaa itsekin hyökkäystä niiden kimppuun satulasaippua aseenaan. Työnteolta hänet oli pelastanut Salla, joka oli saapunut kuin tilauksesta sisään ja ilmoittanut voivansa aivan hyvin puhdistaa varusteet. Ihmettelin Jessen taitoa onnistua luikahtamaan työnteosta, jos kiire painoi hänen päälleen. Välillä se taito olisi ollut hyödyllinen itse kullakin.
Olin Bonnien karsinalla hakemassa sinne unohtuneita takajalan suojia, kun Jesse vielä paukahti jostakin. Olimme puhuneet maastolenkin aikana lähestyvistä kisoista, joihin Jesse oli ilmoittautunut kaiken kaikkiaan kolmella hevosella.
”Laita mulle viestii, miten käy”, hän huikkasi. Olin lenkillä harkinnut ääneen osallistuvani kisoihin ja siitä innostuneena Jesse oli pyytänyt minut kisareissulle mukaan, vaikka en Bonniella lähtisikään. Ymmärsihän sen, että kolmen hevosen kanssa saattaisi olla yksin helisemässä.
Oikeastaanhan minä olin päättänyt jo. Ei tarvinnut kuin ehdottaa kisareissua – seikkailua – minä olisin aivan taatusti mukana. Täytyisihän sitä kuitenkin hetki esittää vaikeasti tavoiteltavaa, tietty taso täytyi pitää.

[Salma]

Seppeleessä elettiin jälleen muutoksen aikaa, mietin istuessani harjoitusravissa Bonnien satulassa ja napauttaessani pohkeella kevyesti sen vaaleita kylkiä saadakseni ravin rullaamaan pontevammin. Tamma kaarsi kaulaansa, vaahto valui suupielistä ja lennähti ryntäille ja kentän hiekkapohja tömähteli pehmeästi hevosen kavioiden alla. Ihana tuulenviri leyhytteli polttelevia kasvojani, kun pinnistelin vatsalihakset kivistäen vielä kierroksen verran harjoitusravissa. Käänsin tamman kahdeksikolle ja taputin sitä kaulalle samalla, kun jatkoin keventäen. Oli mukavaa saada ratsastaa kentällä yksin nyt, kun Anne oli vienyt jatko ykkösen maastoon. Olin seurannut uteliaana alkukäyntien aikana, kuinka innosta puhkuva Huijari oli pyörinyt pienen ratsastajansa alla. Akku oli lähetetty lopulta taluttamaan hevosta.

Jesse vei Tolloa pitkällä riimunnarulla tallipihan poikki ja heilautti minulle kättään. Kermakaramellin värinen lihaksikas ori oli nähtävästi piehtaroinut: sen kylkiä täplittivät pienet ruskeat pisteet ja selkä näytti siltä, kuin joku olisi kaatanut aimo saavillisen harmaanruskeaa sulaa suklaata sen niskaan. Aiemmin päivällä taivaalla oli roikkunut megalomaanisen suuria pilvenlonkia ja ennen maastotunnin alkua ne olivat avanneet hanansa ja ropsauttaneet vielä kesäisen kirkkaanväriselle ruoholle napakan suihkun. Tollo, se kurapelle, oli nähtävästi käyttänyt tilaisuuden heti hyväkseen.
Kokosin punosohjat hetkeksi yhteen käteen heilauttaakseni Jesselle takaisin. Bonniekin huomasi Tollon ja höristi ystävällisesti korviaan puoliverisen suuntaan. Sen kurkusta kantautui matala hirnahdus, mutta kannustin tammaa nopeasti parempitempoiseen raviin ja käänsin sen voltille. Jos Bonnie huomaisi, että aika riitti kavereiden kanssa hevosteluun, se heittäisi treenin lekkeriksi. Olin saanut sen nyt hyvin tuntumalle.
Aiemmin viikolla olin suostunut kuin vahingossa Jesselle kisahoitajaksi. Poika oli vaikuttanut ilahtuvan myöntymisestäni kovasti: hän oli tullut minulle myöhemmin juttelemaan taukotuvassa ja halunnut käydä minuutti minuutilta koko reissun. Olin alusta alkaen painottanut, että jättäisin Bonnien Seppeleeseen – Jesse oli yrittänyt saada minua muuttamaan mieltäni ja hokenut, kuinka taitava hyppääjä Bonsku oli ja kuinka se oli melkein pärjännyt Tollollekin sänkkärillä, mutta olin pitänyt pintani. Kisasyksy tämä olisi meillekin, mutta emme aloittaisi niin kovasta koitoksesta. Viimekertainen oikea kisareissumme oli kuitenkin ollut viime maaliskuussa.

Bonnie ampaisi matkaan, kun kokosin sitä hiukan lyhyen sivun keskellä ja nostin laukan. Ponin pyöreä kylki tuntui pohjettani vasten turvallisena ja se veti takajalkojaan alleen ilman erillistä pyyntöä. Taputin kevyesti sen kaulaa ja annoin ohjaa, jotta se voisi venyttää kaulaansa ja liikuttaa päätään vapaasti. Olimme löytäneet Bonskun kanssa hyvän yhteissävelen, enää se säpsyi vain harvoin kättäni vastaan ja kääntyi yhä useammin jo pelkästä katseen kääntämisestä ja kevyestä pohjeavusta.
Ilona näytti astelevan riimunnaru kädessään Lailan tarhaa kohti. Tuntui kummalliselta, ettei hän suunnannut pihattoon Pellaa paijailemaan. Parin puolipidätteen voimin sain Bonnien lyhentämään laukkaansa hiukan ja ohjasin tamman ympyrälle pitääkseni katseeni vielä hetken Ilonassa. Anne oli tänään tuonut ilmoitustaululle punaisen post it – lapun, jossa kerrottiin, että Ilona siirtyisi Pellasta Lailaan ja suuren tamman pitkään kestänyt hoitajahaku olisi lopultakin ohitse. Pikkuruinen Pella sen sijaan laitettiin hoitajahakuun Alexin ja Huiskan kanssa. Wilu oli harmitellut taukotuvassa jokin aika sitten, ettei hänen aikansa yksinkertaisesti riittänyt Huiskan hoitamiseen, Odeliella taas oli Alexin lisäksi tekemistä myös Edin kanssa. Minusta oli mukavaa, että talli saisi taas uutta verta aktiiveihinsa.

Kasper ilmestyi notkumaan kentän aidalle kun yritin liimata väliravien aikana takamustani Bonnien satulaan. Hän oli alkanut viettää aikaa meidän tallityttöjen kanssa tavallista enemmän sen hassun päivän jälkeen, jolloin hän oli tullut hirvittävän vaikeana kertomaan minulle, että haluaisi tutustua Seppeleen porukkaan. Minä pidin Kasperista, vaikka hän näytti edelleen olevan vähän hukassa hevosten kanssa. Nytkin, kun hidastin Bonnien käyntiin ja toin sen aidalle moikatakseni Kasperia, hän perääntyi pari askelta ja veti kätensä pois aidalta. Bonnie pärskähti, ihan kuin se olisi pitänyt hölmönä, että Kasper luuli sen näykkäävän. Minä naurahdin pojalle ja hän hymyili varovaisesti. Kyllä se siitä.

Aurinko pilkotti jo pilvien välistä. Ruska oli maistellut lehtien reunoja ja koivut loistivat punaisina ja keltaisina. Ilma oli kirpeä – syksy oli saapumassa.

[Salma]

Törmäsimme tallipihalla Reegaan ja Suteen.

[Salma]

Tänään pääsin käymään Seppeleessä vasta myöhään illalla. Olin viettänyt uuvuttavan pitkän päivän kuuntelemalla, kuinka alakerran mummeli esitteli asuntoaan kohteliaan uteliaille pariskunnille, jotka kolauttelivat kaapinovia ja nuuskivat minun luokseni tuovaa portaikkoa. Olin luvannut leipoa korvapuusteja asunnonkatselijoille ja kädet kyynärvarsia myöten tahmeassa taikinassa olin pohtinut kuka heistä päätyisi taloon. Hymyilevä nuoripari oli käynyt moikkaamassa minua portaiden alapäässä ja kehunut, kuinka hyvältä tuore pulla tuoksuikaan. Heihin olin tykästynyt, mutta samaan aikaan järkevä minäni soimasi päässäni, että heidän takanaan seisonut tyylikkäisiin tummiin pukuihin pukeutunut parivaljakko näytti paljon varakkaammalta.

Pyörän lamppu oli rämänä, joten Seppeleeseen meno siirtyi vielä kauemmas, kun jouduin pyöräilemään keskustaan ostamaan uutta dynamoa. Vedin kotona paksuvartiset tallikengät jalkaan, kiedoin paksun oranssin villahuivin kaulaan ja vedin pusakan niin ylös, että karhea punainen kangas yletti kaarevaan nenänpäähän asti. Koko päivä oli ollut sateinen ja nyt, kun tumma pilvimassa oli vyörynyt taivaalle ja hämärtänyt maiseman, asfaltti kimalteli märkänä katulamppujen kalvakassa valossa. Vesipisarat lennähtelivät säihkyvinä pyörän eturenkaasta ja lamppu loi ohuen valosiilon eteeni. Satoi edelleen hiljalleen ja minua harmitti, etten ollut tajunnut ottaa sadetakkia mukaan. Vatsanpohjassa kutitteli kuitenkin mukavasti tieto siitä, että pian olisin Seppeleessä.

Bonnie oli saanut laiduntaa kellastunutta syysruohoa koko päivän. Olin hypännyt sillä eilen rankemman treenin Rionan ja Eelan kanssa, joten tänään poni oli saanut viettää viikoittaisen vapaapäivänsä. Joku, arvatenkin Kasper, oli onnekseni pukenut poni ylle uuden ruskean sadeloimen, jonka olin hankkinut sille shoppaillessani palkkarahoilla aiemmalla viikolla Equestrian PRO:lla. Se olikin tullut tarpeeseen, sillä mutaisessa tarhassa kulkiessaan tamma oli saanut valkeat jalkansa sotkettua kauttaaltaan. Tarpoessani lähemmäs pimeässä, kenkien upotessa kosteaan liejuun, huomasin, että Bonnie oli myös tainnut piehtaroida. Harmaista harjajouhista roikkui kovettuneita mutapaakkuja ja tyylikkään kaksisävyisen loimen selkämys oli kauttaaltaan savessa.
Vihelsin hevoselle ja se kohotti päänsä korvat terhakkaasti hörössä. Oli jo niin pimeää, että poni oli enemmänkin pelkkä hopeanhohtoinen varjo puunjuurella ja näytti aavemaiselta käyskennellessään värjyvänä hahmona minua kohti. Koivun oksat kaartuivat sen ympärille kuin suojellen ja se tallasi liudan kellertäviä, pisaroista märkiä syyslehtiä lähestyessään. Seisoin hiljaa paikallani uskaltamatta näyttää tyytyväisyyttäni ponin tottelevaisuudesta. Sen täytyi antaa tulla omia aikojaan luokseni: jos nyt liikahtaisin liian äkisti, se vetäytyisi takaisin puun katveeseen.

Maneesista kuului ääniä, kun talutin Bonnieta tallia kohti. Poni käännähti ääniä kohti ja pärisytti hermostuneena sieraimiaan. Tarhassa, ollessaan aitojen sisällä tutussa ympäristössä, se oli vaikuttanut rauhalliselta, mutta astuttuaan portista ulos sen pää oli ponnahtanut saman tien ylös ja takaosa astunut hermostuneena sivuun polulta. Olin juuri riisunut toisen puuvillahansikkaan saadakseni kylmästä kohmettuneilla sormillani portin takaisin kiinni, mutta jouduin tarttumaan riimunnaruun nopealla otteella, kun Bonnie hypähti sivuun ja veti itsensä suppuun pusikkoon polun viereen. Naru poltti kipeän nirhauman käteen ja pääsi karkaamaan pidemmäksi sormieni lomitse. Toinen käteni syöksyi tarttumaan riimusta ennen kuin Bonnie ehti hermostua pahemmin. Se kahisteli pusikossa, katkoi lakastuneiden maitohorsmien jänteviä runkoja ja rymisteli sitten parilla voimakkaalla askeleella takaisin tallille vievälle tielle. Kompastuin askelissani seuratessani parhaani mukaan sen perässä ja jouduin ottamaan tukea tamman pyöreästä kyljestä. Sadeloimi kahahti käteni osuessa siihen.

Tallissa oli ihanan rauhallista. Talutin Bonnien kentän päädystä sisään nähdäkseni oliko pikkupuolella hoitajia tai yksäriomistajia. Kevyt sade piskotteli yllemme ja ränniltä valui vesinoro astuessamme tallin betonilattialle. Bonnie, hienohelma kun oli, hidasti ovella, muljautti silmänvalkuaisiaan ja päästi matalan hirnahduksen. Hujun karsinasta kuului käheä nuoren orin vastaus.
”Joo joo, prinsessa saapui kotiin”, hymähdin ja naksautin kieltäni kannustaakseni tamman liikkeelle. Ei kuulunut ihmisääniä, ainoastaan hevoset liikehtivät karsinoissaan. Frank tunki uteliaana päänsä käytävälle päästessämme sen kohdalle ja jouduin hätistelemään ruunaa kauemmas, että mahtuisimme sen ohitse. Se räpäytti laiskasti tummia silmiään ja ravisteli itseään kuin valittaisi kohtelustani.

Bonnien siistimiseen meni melkein puolitoista tuntia. Varsinaisen tallin puolella Odelie oli vienyt juuri tunnilta tulleen Alexin pesariin ja letkutteli hikiläskiä kuparinpunertavalta karvalta, joten minä kipaisin hakemassa ämpärin ja pesusienen. Laskin ämpärin puolilleen lämmintä vettä Alexin parissa hääräilevän Odelien ohi kurotellen ja Bonnien karsinassa otin missiokseni hangata ponin koko karvan puhtaaksi. Mutaisen sadeloimen heitin suorin tein loimitelineelle, se pitäisi pyöräyttää pesukoneessa ennen seuraavaa käyttöä.
Tuntui, että kaikki kura ja irtokarva siirtyi välittömästi Bonniesta minuun. Sutaisin otsaan kämmensyrjällä harmaan savimaalauksen, sain vaaleita säikeinä hohtavia yksittäiskarvoja kurkkuun, silmiin ja takin alle ja kastelin housunpolveni puolisamealla vedellä kun puristin pesusientä ja iloinen puro juoksi Bonnien kylkeä pitkin päälleni. Hypähdin kauemmas vesinorosta ja kirosin hiljaiseen ääneen. Toivottavasti yläkerrassa olisi varahousut.
Hemaisevan mutakuorrutuksen haihduttua Bonnien vaalealta hipiältä harjasin ponin pitkillä vedoilla, rapsutin kaviot puhtaaksi ja heitin sen selkään hienon, sileältä tuntuvan mustan kultakanttauksilla kirjotun fleeceloimen.
”Älä sitten piehtaroi!” komensin. ”Mä tuun aamulla tarkistamaan, että oot ollu siististi.”

Sain ränklätä kaapin lukkoa tovin ennen kuin se suostui aukeamaan. Lokerikon sisältö meinasi hypätä jälleennäkemisen riemusta syliini, mutta ehdin nostaa kädet suojakseni ja painaa erinäiset loimet, huovat ja tuntemattomat kangasmytyt takaisin omalle hyllylleen ennen kuin jäin vyöryn alle.
Jäin hetkeksi tutkailemaan kaappini sisältöä. Alatasolla oli omenanpunaiset jämerävartiset kumisaappaat, jotka olin tuonut Seppeleeseen ensimmäisinä hoitokertoinani. Siitäkin olisi pian jo vuosi. Hetken pengottuani löysin myös ihanan paksun islantilaisvillapaitani, jonka vohvelikuvioinen neulos piti kylmimmänkin viiman poissa. Sen takana, henkaristaan pudonneena, näkyi myös pilkottavan keltaisen sadetakin huomiota herättävä hiha. Riistin sadetakin tikatun talliloimen ja valkoharmaan hupparin välistä ja laskin sen penkille viereeni. Täällähän se oli piilotellut!
Ehdin juuri vetää mustat oleskeluhousuni märkien ratsastushousujen tilalle ja olin solmimassa housujen vyötärönauhaa, kun joku harppoi portaita ylöspäin. Jähmetyin typerästi kädet housujen nyöreillä. Askelten raskaudesta päätellen se ei ollut kukaan kevyistä tallitytöistä, mutta tunnit olivat jo loppuneet, voisiko se siis olla…
”Jesse!” hengähdin säikähtäneenä, kun blondi ilmaantui portaiden yläpäähän. Huomatessaan minut hän hätkähti, ponnahti puoli askelta taaksepäin ja oli kompuroida portaat alas.
”Salma!” hän vastasi typertyneellä äänellä. Nopeasti hän kuitenkin kokosi itsensä, rykäisi ja heilautti jessemäisen tutulla tavalla otsatukan silmiltään. ”Mitä sä täällä strippaat?”
”Mä mitään riisu”, tuhahdin. Sain sormiini jälleen eloa ja solmin vyötärönauhan loppuun. Poskia kuumotteli, vaikka nolostus tuntuikin turhalta.
”Oho, kuka on pyöräyttäny sun kaapin ylösalaisin”, Jesse tuli ihmettelemään viereeni. Hän nappasi ylähyllyltä sinivalkoisen sokeripalalaatikon ja kurkkasi sen sisään. ”Et sä kyllä kovin hyvin oo sokerihiiriä lahjonu. Täähän on melkein täynnä!”
”Hei, pysy omalla kaapillas!” yritin työntää poikaa pois vapaalta näköalapaikalta kaappiini, mutta hän vain virnuili ja nakkasi sokeripalan suuhunsa.
”Tää on tästä lähtien mun kaappi, ootas, mä jätän nää rapaiset saappaat tuohon alimmalle hyllylle…” Jesse kumartui nauraen vetämään pohkeeseen asti kuraista, punertavien lehtien peittämää saapasta jalastaan. Iskin uudelleen ja sain hänet tällä kertaa työnnettyä parin askeleen päähän. Pamautin kaapin oven kiinni, mutta en voinut olla itsekin hymähtämättä.
”Ääliö”, sanoin. ”Kaikella rakkaudella, sitä sä olet.”
Jesse iski silmää.
”Noi tallitytöt puhu et meinaa mennä heinävintille juoruamaan. Onhan se vähän tyhmää, mut no… tuuksä?”

Minun tietämättäni Ilona, Pipsa ja Britta olivat nököttäneet satulahuoneessa puhdistamassa hoidokkiensa varusteita ja kertaamassa tallin tulenpalavimpia uutisia. Luultavasti he olivat saaneet tilannekatsauksen tapauksesta Britta ja Robert. Minuakin kiinnosti tietää, oliko parivaljakko nyt lopultakin alkanut seurustella vai kismailivatko vain uskaltamatta ottaa seuraavaa askelta.
Sadetakki jäi lojumaan penkille kaappini eteen, kun minä, tytöt ja Jesse lampsimme oleskeluhuoneeseen keittämään kaakaota. Oli hauskaa, että Jessekin oli mukana, hän harvemmin hengasi Seppeleen hoitajatyttöjen kanssa. Päätimme keittää maidon oikein liedellä ja Ilona, joka innostui ideasta erikoisen paljon, kaiveli kaapistot läpi löytääkseen vanilliinisokeria tai kardemummatankoja.
”Ei tää mikään gourmet-keittiö oo!” Jesse heitti sohvalta, jossa hän makasi ketarat levällään niin, että me tytöt olimme joutuneet asettumaan tupapöydän ääreen tuikun luokse. Pipsa oli ollut sytyttämässä kattovaloa astuessamme, mutta Britta oli ehättänyt väliin ja sanonut, että nyt oltaisiin kynttilänvalossa.
”Ja heinävintillä saa käyttää ainoastaan taskulamppuja!” hän oli tarkentanut.

Kaakao loiskahteli violetin kupin reunaa vasten ja ranteen ympärille narunsa varassa kierretty taskulamppu hakkasi kylkeäni, kun astuin vintin kynnyksen yli Ilonan perässä. Jesse tuli viimeisenä minun jälkeeni ja veti vintin oven perässään kiinni niin, että se kolahti hiljaa. Jäimme seisomaan hiljaa paikoillemme. Aistin Jessen ja Ilonan lähelläni ja vintin avaruuden ympärillämme, vaikka en olisi nähnyt edes kättäni jos olisin nostanut sen suoraan kasvojeni eteen. Heinä tuoksui vahvana joka puolella ja kahisi kovaäänisesti jonkun vaihtaessa asentoaan tai astuessa eteenpäin. Kauempana rapisi, mutta ääni hiljeni kuin leikaten Britan napsauttaessa ensimmäisenä lamppunsa päälle. Valokiila oli kovin ohut ja häilyvä.
Britta käänsi lamppunsa osoittamaan kohti kattoa, jossa tummat parret risteilivät katonharjan ylitse. Hiljainen ropina kertoi, että sade oli alkanut jälleen. Taskulampun valokeila laski, pyyhki heinävintin seinästä seinään ja valaisi – no, pääasiassa vain hirvittävän paljon kellertävänvihreitä heinänkorsia, jotka oli pakattu tiiviiksi paaleiksi.

Raahasimme pari paalia ympyrään ja kiipesimme istumaan niiden päälle. Muutkin olivat sytyttäneet taskulamppunsa ja terävät sähkövalokiilat heilahtelivat seinille ja toistemme kasvoille. Iho näytti kelmeältä ja kummallisen kalpealta armottomassa valossa. Jäimme istumaan pieneen suppuun, minä Ilonan jalkojen juureen selkä tiiviisti yhtä paalia vasten. Jesse tuli istumaan minun ja Pipsan väliin, Britta täytti tyhjän paikan ja jäi rohkeasti kasvot avarana levittäytyvästä vintistä poispäin.
”Jos joku nyt hiipis sun selän taakse niin sä et huomais mitään”, Pipsa kuiskasi tummina hohtavat silmät suurina.
Hörpimme kuumaa kaakaota ja supisimme matalalla äänellä, ihan kuin olisi ollut kiellettyä puhua normaalilla tavalla vanhalla vintillä. Minä yritin kiusoitella Brittaa Robertista, mutta hän ainoastaan laski katseensa vienosti hymyillen.
”Hei, älä nyt sulkeudu ku simpukka, kerro faktoja!” sipisin. Tirskahdus, joka karkasi huulieni välistä, tuntui liian kovaääniseltä paikkaan.
”Salma, anna nyt toisen pitää salaisuutensa”, Jesse tönäisi minua kylkeen. Käännyin kulmat koholla pojan puoleen.
”Herra huuleni-ovat-sinetöidyt! Säkö et muka haluais tietää?” kysyin epäuskoisena.
”No ei mulla ainakaan noin paljoa kiinnosta”, Jesse kohautti olkiaan ja virnisti. Pipsa pyöräytti silmiään minulle Jessen selän takana ja vastaisin hänelle hymyllä. Pojat!
”Salma, sähän olit hoitajakokouksessa”, Ilona nojautui minua kohti ylemmältä paalilta ja osoitti taskulampullaan kasvojeni ohitse niin, että valo paistoi niille. ”Millasta siellä oli?”
”Se oli kyllä tosi hyödyllistä”, ilahduin kysymyksestä. ”Anne lupas alottaa sponsoritunnit mulle ja Bonskulle.”
”Mulla ja Pipsalla se on vasta kuun lopussa”, Ilona sanoi vähän haikean kuuloisena. ”Äh, kunpa mäkin saisin jotain lisäratsastustunteja.”
Omatunto pisti, vaikka ei ollutkaan varsinaisesti minun vikani, että sponsorisuhteeseeni kuului valmennusta. En keksinyt järkevää vastausta Ilonalle.
”Sähän saat ratsastaa Lailalla niin paljon ku tykkäät”, Pipsa puristi kevyesti Ilonan jalkaa, joka heilahteli hänen päänsä vierellä. Ilona nyökkäsi ja hymyili hiukan.
”Nii, tottahan sekin on.”
”Koska sä, Salma, meinasit vetää seuraavan maastotunnin?” Jesse kysäisi. Hän oli kuunnellut juttuamme sivusta, enkä ollut ihan varma, johtuiko se kiinnostuksen puutteesta vai oliko hän vain syventynyt pohtimaan jotakin.
”Ai niin!” henkäisin. ”Se on tulossa ihan kohta. Olis tosi kivaa, jos te tulisitte mukaan.”

Olimme jo lähdössä tyhjien, kylmenneiden kaakaokuppien kanssa nenät täynnä huumaavan hyvää heinän tuoksua, kun Ilona pysähtyi ovella ja käänsi terävällä liikkeellä taskulamppunsa osoittamaan oven viereistä seinää.
”Mikä tuo on?” hän kuiskasi niin, että sanat kuulostivat napakalta suhahdukselta.
”Mikä?” käänsimme sarjavalona omat taskulamppumme osoittamaan samaan suuntaan. Kun viisi valoa osoitti yhtä kohtaa, minäkin erotin hopeaisen metallin välähdyksen seinästä. Kuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme tarpomaan paksun heinäkerroksen läpi kohti seinää. Hermostuksen kuristava ilmapiiri esti ketään sanomasta mitään.
Tummanruskeassa, ajan värjäämässä seinäpuussa oli ruostunut, hopeaisella värillä joskus kauan sitten silattu lukkopesä. Jessen kohottaessa hitaasti valokeilaansa ylemmäs ja heijastaessaan tärähtelevää, hyppivää valoa ympäriinsä hahmotin, että seinässä oli kapea yksinäinen ovi. Hiljaa, kuin odottaen jotain kauheaa tapahtuvaksi Jesse ojensi kätensä ja työnsi ovea. Astuin huomaamattani puolikkaan askeleen taaksepäin, mutta ovi painoi vastaan eikä suostunut aukeamaan. Vilkaisimme toisiamme. Kaikkien silmät näyttivät säikyiltä ja kädet puristivat jännittyneinä taskulamppujen varsia. Vaihdoin painoa sydän tykyttäen jalalta toiselle ja heinistä lähtevä äkillinen kahahdus sai meidät kaikki pinkaisemaan kuin aropuput oleskeluhuoneen ovea kohti ja valoisasta aukosta takaisin lämpimään, turvalliseen huoneeseen. Joku tiputti juoksuun pyrähtäessään kaakaokuppinsa ja se tömähti pehmeästi heinäpatjalle pimeällä vintillä.

[Salma]

Tunti on täynnä.
Tuijotin ilmoitustaulun korkkipintaan punaisella hevosenkenkänastalla kiinnitettyä paperinpalaa. Pirren pompputunti, kahdeksan osallistujaa. En ollut eilen käynyt ilmoitustaulun suunnalla hypättyäni niin rankan hikitreenin Bonniella, että jalkoja pakotti vieläkin, ja tänään olin tullut tallille jo neljän hujakoilla. Jossakin edellisen vuorokauden aikana kahdeksan seppeleläistä oli silti tarrannut tilaisuuteen ja ilmoittautunut uuden esteopettajan tunnille. Harmitti, olisin halunnut päästä testaamaan uusia oppeja heti Bonnien kanssa.
En ollut vielä tavannut oleskeluhuoneen keskusteluissa isona puheenaiheena ollutta este-Pirreä. Loviisa oli kertoillut eilen Frankia harjatessaan karsinan välisen seinän läpi, että oli nähnyt vaaleatukkaisen, pitkänhuiskean naisen vilahtavan salaa toimistoon tyytyväisen oloisen Annen perässä. Huhu liikkui, että Pirre aikoi ehkä tuoda oman hevosensa Seppeleeseen. No, toisaalta olin kuullut huhua myös Pirren menestyneestä aviomiehestä, joka omisti hevostilan ja hänen komeasta tummatukkaisesta serkkupojastaan, joka alkaisi käydä Seppeleessä. Uskoin hevoshuhuun jostain syystä kaikista eniten.

Harmitukseni niellen käännyin ilmoitustaululta, kun jatkotuntilaiset parveilivat huoneeseen, ja lähdin Bonnien luokse. Ulkona sateli vettä, joten olin hakenut ponin sisälle heti tallille tultuani. Ruska oli upeimmillaan: pihlajat loistivat niin punaisina, että näyttivät jo melkein kirjan sivuilta lainatuilta ja tarhoissa oli muhkeat lehtipatjat. Bonnien vaaleat poninkoivet tuntuivat vaativan letkutusta melkein joka ilta.
Anne oli vinkannut minulle, että veisi jatkoryhmän maastoon, joten päätin livahtaa siinä välissä kentälle tai maneesiin ratsastamaan. Huomenna vetäisin Bonskulla itse maastotunnin, joten suunnitelmissani oli vääntää peruskoulutreeni ja hakea ponin kanssa yhteistä kieltä. Parin viikon päästä meillä olisi ensimmäinen sponsorivalmennus, halusin hioa yhteispelin mahdollisimman hyväksi ennen sitä. Kesän aikana olimme pääasiassa höntsäilleet ympäriinsä, nyt se saisi riittää. Minussakin oli herännyt aivan uusi valmentumisinto.

Huijari nautiskeli vapaapäivästään, joten Akku huikkasi tallikäytävän toiselta puolelta orin karsinasta, että voisi lähteä minun seurakseni kentälle.
”Mä käyn hakemassa sitten loimen”, touhusin. Olin sukinut ponin huolellisesti (Bonnie oli, kuten tavallista, häärinyt ympäriinsä ja lopulta olin joutunut sitomaan sen kiinni) ja käynyt jo hakemassa varusteet odottamaan karsinan ulkopuolelle. Ruskea yleissatula mustilla pehmukkeilla odotti loimitelineessä punaisen sadeloimen päällä ja suitset olivat paketissa koukussaan. Enkkuhuovan näköinen ratsastusloimi olisi kaapissani, samoin oma sadetakkini, joka voisi pelastaa paljolta jos taivas ratsastuksen aikana repeytyisi.

Oli vaikeaa saada Bonnie avuille, kun Huijari ravaili kaikessa rauhassa vapaapäivälenkillään uralla ja Akku nautti täysin siemauksin antaessaan nuoren hevosen kulkea pitkänä stressaamatta sen enempiä temposta tai askelpituudesta. Ratsastus näytti helpolta ja rennolta – juuri siltä, mihin minä ja Bonnie pyrimme. Jostain syystä me olimme kuitenkin se parivaljakko, joista toinen vääntyi makaronilla puoliksi uran sisäpuolella ja toinen hikoili, vaikka hyinen viima ropsautteli tuon tuostakin sadekuuroja takinkauluksesta sisään.
Yritettyäni puoli tuntia hakea turhaan siistiä perusravia Akku hidasti Huijarin käyntiin ja jäi katsomaan meitä. Nuoren tytön ilme näytti huolestuneelta. Kasvoille outoja varjoja luovan ratsastuskypärän ja hunajanvaalean otsatukan alta loistavista sinisilmistä näki, että hän halusi sanoa jotakin.
”Etkö sä Salma stressaa vähän liikaa?” hän sanoi hitaasti. Aluksi sisälläni kuohahti hermostuneisuus arvostelua kohtaan, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, jäin miettimään. Bonnie tosiaan steppasi miten sattuu ja minä, vaikka hainkin rentoa ja helppoa liikettä, sain sen vain uusille kierroksille. Puhalsin pahat sanat ilman mukana ulos keuhkoistani ja pidätin Bonnien käyntiin. Poni käänsi pehmeän karvan peittämät korvansa minua kohti kuin miettien, mitä yrittäisin tilata seuraavaksi.
”Totta. Ei tästä meinaa tänään tulla mitään”, huoahdin. ”Eilen meillä oli tosi hyvä treeni, nyt mä en jotenki pysty lainkaan keskittymään.”
”Mietitkö sä sitä asuntoasiaa?” Akku kysyi varovaisesti.
”Sitäkin varmaan. Pitäis vaan yrittää unohtaa se täällä”, pohdin osittain Akulle, osittain itselleni.
”Tai teet sen eteen kaiken, mitä pystyt”, Akku sanoi fiksusti. ”Ja sen jälkeen annat olla.”

Tallissa Bonnie tuntui jo paljon mukavammalta ponilta kuin aiemmin kentällä. Olin lopputunnista saanut siihen jonkinlaisen yhteyden ja ratsastanut pelkkiä perusjuttuja varmistaakseni, että hyvä ote välillämme ei katkeaisi. Annoin ponin kulkea laajaliikkeisessä laukassa ja ojentaa kaulaansa ravin aikana, tänään riitti, että se liikkui eteenpäin ja vastasi apuihini. Yllättäen volteista tuli pyöreämpiä, pysäytyksistä terävämpiä ja askellajivaihdoksista sujuvampia kuin kertaakaan ennen Akun väliintuloa.
Nautiskelin tallin hulinasta letkuttaessani Bonnieta pesarissa. Poni keskittyi luimistelemaan ohikulkeville ihmisille ja sain pari kertaa käydä pyytämässä tuntilaisia lopettamaan paijausyritykset, kun tamman toistuvista vihaisista päännyökäytyksistä huolimatta he edelleen halusivat silittää sen turpaa. Alkeistunti oli alkamassa ja olin pohtinut, voisinko tuoda herkkähermoista prinsessaponiani varsinaisten ratsastuskouluhevosten puolelle, mutta paria erikoisen innokasta tyttöä lukuun ottamatta alkeiskurssilaiset vaikuttivat epätavallisen rauhallisilta. Toki he hypähtelivät isoja kavioita karkuun tai riisuivat hien iskiessä takkinsa hevosten päiden vieressä, mutta gepardin nopeudella toimivat hoitajat, jotka hyökkäsivät rauhoittamaan tilanteen, pelastivat monta sormea ja varvasta.

Keräännyimme tunnin alettua oleskeluhuoneeseen. Loviisa, Essi ja Linnea raahustivat urheasti taluttamaan hoidokkejaan ja Anne nakitti kokeneesti mukaan myös Claran ja Akun, jotka olivat juuri ehtineet rojahtaa sohvan syleilyyn. Jäljelle jäimme minä, Emsku, Simona, Ilona ja Emmy. Hetken kuluttua yläkertaan lampsi myös Kirsikka ja hänen perässään murjottava, likomärkä Jesse. Poika heittäytyi sohvalle märän rätin lailla ja Emmy ja Ilona joutuivat syöksymään pois alta.
”Miksi mä oon hankkinut kaakin, joka heittää mut jorpakkoon tällasella säällä?” Jesse valitti suureen ääneen ja heitti kätensä teatraalisesti ilmaan.
”Mitä kävi?” uteli Emsku, joka oli turvallisen välimatkan päässä tupapöydän ääressä, kaukana pojan märästä kuontalosta.
”Mä olin maastossa, ku maneesi oli varattu ja Reega oli kentällä, ja Tollo viskas mut selästään!” Jesse manasi kärsivän näköisenä. ”Arvatkaa kuinka hauskaa on kävellä märissä vaatteissa takas tallille. Oltiin jo aika lähellä Ruolampea ja mun rakas kilpaheppa ei anna kiinni, vaan ravaa melkein koko matkan tallille just niin lujaa, että mä jouduin juoksemaan sen perässä ku joku ääliö!”
En voinut mitään sille, että tirskahdus karkasi huulieni välistä. Jesse loi minuun pahan katseen kulmiensa alta. Yritin pidätellä itseäni, mutta purskahdin raikuvaan nauruun ja hautasin pääni käsivarteeni pöydän sileää pintaa vasten. Selkäni hytkyi naurun tahdissa.
”Salma, sä oot sydämetön ihminen”, Jesse kuulosti marttyyrilta. ”Mä menen nyt vaihtamaan vaatteet, kiitos muut arvon neidit myötätunnosta!”
Niine sanoineen hän purjehti takaisin lokerikkohuoneen puolelle ja painoi oven perässään visusti kiinni.

Jesseä ei kuulunut takaisin. Simona oli juuri kertomassa juttua siitä, kuinka Pampulan ratsastaja oli eilen sekoittanut satulahuovan loimeen ja peitellyt ponin villaloimella niin, että vain pää pilkisti kangaskerrosten väliltä. Kesken koho-kohdan (”Ja sitten mä tulin takas ja Pampu katto mua niin ku olis syyttäny mua siitä loimeen hukuttamisesta…”) Ilona loi minuun tulisen katseen ja pompahti paikallaan.
”Kummitushuone! Salma! Meillä unohti kuppi sinne!” hän hengähti ja kiipesi pitkälle penkille jalkojensa päälle kuin ei olisi voinut istua paikoillaan. Minä tuijotin typertyneenä hänen kapeita kasvojaan.
”Häh?”
”No siis heinävintillä! Britan kuppi tippu sinne! Mennään hakeen se!” Ilona huitoi jääkaappiseinustalla olevaa ovea niin, että paksun sinisen hupparin hiha tutisi.
”Aaaa!” sain kiinni hänen ajatuksenjuoksustaan. Vilkaisin muuta porukkaa, he olivat hiljentyneet tuijottamaan meitä. Simona näytti hieman närkästyneeltä tarinansa keskeytyksestä. ”No… kaipa me voitais. Simona, sähän voit kertoa juttus samalla.”
Selitin muille nopeasti illasta, jona olimme käyneet tutkimassa vinttiä. Ilona lisäsi sanan sinne, toisen tänne ja oli jo kovasti touhottamassa vinttiä kohti. Aluksi muut eivät näyttäneet syttyvän ajatukselle, mutta kun kerroimme mystisestä ovesta, kasvot alkoivat loistaa innostuksesta.
”Hei, joo, mennään!” Emskukin innostui.
”Taskulamput löytyy tuolta alakaapista!” Ilona toitotti parhaalla lentoemäntä-äänellään.

Vintin heinän haju tuntui makealta sieraimissa. Nyt, kun meitä oli aiempaa enemmän, valot halkoivat pimeyttä limittyen keskenään ja luoden heinäpaaleihin kirkkaita läikkiä. Askelet tömähtelivät pehmeästi ja, kuten viimeksikin, keskustelun volyymi kääntyi kuin itsestään hiljaisemmaksi.
Ilona ehti ensimmäiseksi vanhalle ovelle. Hän kuljetti kättään sen karhealla pinnalla – valkea maali rapisi sormien alla ja leijaili hiutaleina heinille – ja pysähtyi sormeilemaan ruosteista avaimenreikää.
Britan kaakaokuppi lojui nojallaan vähän matkan päässä ovesta. Violetti posliinimaali sen pinnassa kiilteli hiljalleen ja kun käänsin valoni siihen, Simona kumartui poimimaan kupin koukistettuun sormeensa. Keräännyimme lähemmäs, käsivarret painautuivat vastakkain ja jonkun hermostunut hengitys kuulosti tukkoisen nenän vuoksi vaikealta. Taskulamput kääntyivät hitaasti, yksi kerrallaan ovea kohti ja kuin mosaiikkikuviot olisivat loksahtaneet paikoilleen, näimme monen lampun värisevässä valossa tummuneet ovenkarmit ja vanhan parioven.
”Se ei taida olla auki?”, Emmy mutisi viereltäni.
”Meidän täytyis löytää avain”, kuiskasin takaisin.
Simona näytti siltä, että oli lisäämässä jotakin, kun selkiemme takaa kuului kauhea, repivä huuto. Se kajahti kerran pitkänä ja ulvahtavana aivan selkiemme takana. Paniikki kouraisi vatsassa: puristin taskulamppua kuin pelastusrengasta, törmäsin johonkuhun, valo välähti liian kirkkaana jonkun nostaessa lamppunsa osoittamaan silmiini ja sitten törmäsin syliin, joka kaappasi minusta kiinni. Yritin pyristellä sokkona irti näkemättä missä olin, painoin kynteni johonkin, jonka luulin olevan paksun hihan peittämä käsivarsi ja tunsin heilahduksen, kun toinen keho painautui viereeni. Syli alkoi nauraa käheää naurua.
Emmy, jonka tunnistin pääasiassa hiusten tuoksusta niiden tunkeutuessa nenääni ja joka oli äkkiä ihan lähellä, kohotti kiukkuisena taskulamppunsa naurajan kasvoihin.
”Jesse!” hän kiljahti pojan tiukasta syleilystä.
Blondi rämähti nauramaan avoimesti ja sai heinäpaalien taakse tai oleskeluhuoneen oventuntumaan ehtineen tyttöparven kääntymään takaisin. Kuului tyrmistyneitä puuskahduksia ja Simonan hämmentynyt päivittely.
”Sä oot hullu! Mitä sä oikein meinasit?”
”Säikyttää teidät”, Jesse vastasi läpeensä tyytyväisen näköisenä. Hän irrotti otteensa minusta ja Emmystä ja antoi meidän vetäytyä kauemmas niin arvokkaasti kuin jalat pelästyksestä veteliksi valahtaneina pystyimme.
”Sun pitäis hankkia joku poikakaveri täältä tallilta niin voisit remuta sen kanssa”, tuhahdin loukkaantuneena.
”Samat sanat”, Jesse letkautti. Kurtistin otsaani hämilläni pojalle, mutta kummastunut ilmeeni taisi onneksi jäädä pimeässä useimmilta näkemättä. Avasin suuni keksiäkseni jotakin nenäkästä, mutta pää oli kuin täynnä pumpulimassaa.
”Avaimen sä saat ainakin auttaa löytämään tuosta hyvästä”, möläytin lopulta.
Ja niin oli sovittu, että Seppeleen hoitajakaarti ottaisi selvää, mitä heinävintin vanhan parioven takana olisi.

[Salma]

Bonnien valkoharmaa karvapeite oli täplittynyt likaisen ruskeisiin ja eriasteisen mutaisiin laikkuihin niin, että poni näytti kauempaa kärpäskimolta Frankin tapaan. Minun oli pakko pysähtyä katselemaan sitä sen seisoessa tallipihalla hoitopuomiin vetosolmulla sidottuna. Aurinko tirritti häikäisevänä niin, että silmiä joutui siristelemään ja maa oli niin rutikuiva, että syyslehdet rapistuivat kokoon saappaan alla. Missä ihmeessä poni oli sotkenut itsensä?
Ei auttanut. Harjattava se oli, vaikka unelmani reippaasta iltapäivän estetreenistä yritti vielä huhuilla taustalla. Täytyisi taas kärkkyä tilaisuuttani ja toivoa, että Anne veisi jonkin tämänpäiväisistä ryhmistä maastoon. Tartuin harjaan ja alkoi sukia nautinnollisesti silmät puoliummessa seisovan tamman kaulaa.
Minulle vieras teinipoika talutti korkeaa Alexia tarhoilta päin tummanruskea hiustupsu nenäkkäästi lippiksen alta pystysuorassa pilkottaen. Otsani rypistyi, sillä tallipojat olivat edelleen harvinainen näky Seppeleessäkin. Mistäköhän tämä hupparihemmo oli keksinyt napata Alexin? Olisiko – no niin sen täytyi olla, muistin äkkiä. Hoitajahaut, nehän olivat ratkenneet pari päivää sitten. Muistaakseni Alexkin oli ollut vapaiden paijattavien listalla.
Heilautin kättäni pojalle hänen ohittaessaan minut ja hän nyökkäsi rennon oloisesti päällään.
”Siisti poni!” hän kommentoi. Hymähdin vilkaistessani kuraista Bonskua, joka nakerteli hoitopuomia toinen korva hörössä, toinen Alexia kohti sojottaen.
”Siistimpi puolen tunnin päästä”, kommentoin takaisin. Poika naurahti, loi hyväksyvän silmäyksen Bonskuun ja talutti Alexin sisään.

Hyväntuulinen Bonnie oli kiva harjailtava. En pitänyt kiirettä sen kanssa, vaan kävin hakemassa sisältä ämpärin, uuden pesusienen ja sinisen villaloimen, jolla voisin peitellä ponin harjauksen päätteeksi. Pesusieni ja ämpärissä loiskuva vesi harmaantuivat samaa tahtia kuin tamman sileä, lyhyt kesäkarva muuttui kirkkaammaksi ja alkoi kiiltää tyylikkäästi auringossa. Saatuani ponin valmiiksi ja lähtiessäni viemään sitä sisälle törmäsin toiseen uuteen hoitajaan tallin ovella.
Olin taluttamassa pää matalalla kulkevaa, tyytyväisenä sieraimiaan päristelevää Bonnieta talliin, kun ovella meinasin kulkea suoraan Huiskan karvaiseen syliin. Tyttö, jonka kiharat hiukset loistelivat samassa sävyssä Bonskun karvan kanssa, painoi siron kätensä Huiskan ryntäille ja pysäytti hevosen kevyesti. Punainen tuubihuivi heilahti hänen kaulassaan ja siististi eyelinerillä rajatut ruskeat silmät kääntyivät minun puoleeni.
”Anteeksi”, tyttö naurahti heleästi. Hän näytti kummallisen tutulta.
”Ei se mitään… mut… hei! Etkö sä oo se Tiian hoitaja?” möläytin. Olisin halunnut niellä sanat saman tien. Kirjavan Tiian kuolema viime vuonna oli edelleen herkkä paikka useimmille niihin aikoihin tallilla käyneille seppeleläisille – minullekin, vaikka olin ehtinyt tuntea tamman vain vähän aikaa. Ex-hoitajan edessä hevosen esille ottaminen ei välttämättä ollut paras idea.
Tytön kasvoilla näkyi nopea varjo ja hymy kuoli hetkeksi, mutta hän keräsi itsensä hyvin nopeasti.
”Joo. Terve, mä olen Soffi”, hän näytti siltä, että olisi ojentanut kätensä, mikäli touhukas Huiska ei olisi puskenut hänen käsivartensa ylitse Bonnieta kohti.
”Mä olen Salma, Bonskun hoitaja. Kiva että oot palannu tallille”, hymyilin ehkä osittain anteeksipyytävästikin Tiian vuoksi.
”Kiva olla täällä taas”, Soffi sanoi. Hän kuulosti olevan täysin tosissaan.

Bonnien kaviot painuivat kentän pehmeään pohjaan, sen sieraimet laajenivat niin, että punertavareunainen sisus näkyi ja häntä kohosi korkeaksi lipuksi takaosan päälle. Pienten pölypilvien saattelemana se laukkasi lyhyttä laukkaa voltilla, kääntyi sitten lävistäjälle ja ponnisti helposti punapuomisen pystyn ylitse. Sirot kaviot piiloutuivat ponin vatsan alle, se ei hipaissutkaan jykevää puomia, vaan laskeutui tyylikkäästi. Tein puolipidätteen, vaihdoin laukkaa ja hypystä innostunut Bonnie ravisteli päätään hurjana. Valkea vaahto pisaroi ponin suupielistä sen ryntäille, se puri kuolaintaan ja tahditti laukkansa ennen kuin hyppäsi tiikerinloikan äskeistä korkeamman pystyn ylitse. Laskeuduttuaan poni viskasi takaosansa energisenä ilmaan ja minä sain tarrata kaksin käsin harjaan pysyäkseni tasapainossa.
”Tuu vielä tuo okseri pitkällä sivulla!” Jenny huikkasi. Hän oli Gitan vapaapäivän johdosta tullut tallille jo aikaisin ja nökötti nyt mustassa softshell-takissaan kentän puuaidalla. Gitta laidunsi tyytyväisenä tarhassa kaljun koivupuun alla ja Jenny oli luvannut tulla puomitytöksi minulle. Hän varjosti silmiään auringolta, kun lähestyin estettä.
Bonnie kulki hienosti. Vaikka sillä oli hurjasti energiaa, olin pitkien alkulämmittelyjen avulla saanut sen kuulolle. Toki olimme aluksi käyneet tutun väännön siitä, oliko pohkeenväistö pohkeenväistöä vai makkaran muodossa kiemurtelemista, mutta kanssani työskentelevän ponin selässä istuminen oli ihanaa. Valkosiniset puomit okserissa oli nostettu metriin – este oli radan haastavin.
Laskin Bonnien askeleita sen lähestyessä esteitä, autoin puolipidätteellä ja painoin pohkeeni sitten tamman kylkiin. Bonsku leiskahti eteenpäin, yhtäkkiä olimme jo hypyssä ja melkein yhtä nopeasti tamman etukaviot tömähtivät pehmeästi maahan sen laskeutuessa. Jenny taputti aidalta ja hihkaisi kehun. Puomit olivat pysyneet paikoillaan.

Hyväntuulisena talutin höyryävän Bonnien talliin. Jenny oli lähdössä maastoilemaan Essin kanssa, mutta vannotti minut, että olisin tallilla vielä hänen palattuaan.
”Putsataan varusteet sitten yhdessä”, hän pyysi.
Jennyä odotellessani päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja puhdistaa Bonskun karsinan juurta jaksain. Hoidettuani ponin ratsastuksen päätteeksi talutin sen tarhaansa, johon se jäi kirkassilmäisenä seisomaan jalat melkein kintereitä myöten valtavassa lehtikasassa, joka oli kasvanut lepattaen vähä vähältä koivupuun alle. Käsiä tuntui jo valmiiksi kivistävän urakka, johon olin ryhtymässä.

Turvepatjaan en lähtisi koskemaan, päätin kolistellessani kottikärryjä Bonnien karsinaa kohti. Ohittaessani Tollon karsinan ori tunki itsensä melkein väkisin niin lähelle ovea kuin pystyi. Se taisi sekoittaa kärryjen kodikkaan räminän rehukärryn ääneen.
”Jesse kyllä ruokkii sut, älä huoli”, sanoin korvat mallikkaassa hörössä odottavalle Tollolle olkani ylitse.
Tummia lantakikkareita kottikärryihin viskoessani mieleeni muistui puhelu parin päivän takaa. Pipsa oli soittanut minulle hevoshierojasta ja kertonut samalla, että oli löytänyt keväällä tallin ylisiltä vanhan avaimen, jossa oli hevosen pään muotoinen avaimenperä. Hän oli epäillyt, että avain olisi saattanut olla hevoshierojan. Minun kummitusjuttujen ja mystisten tapahtumien valtaamaan mieleeni oli kuitenkin pälkähtänyt saman tien, että ehkäpä avain saattaisi avata ränsistyneen oven heinävintin seinässä. Olin pitänyt tiedon itselläni, mutta siinä lantaa lapatessani päätin, että arvoitus pitäisi selvittää. Ajatus ei ollut ehtinyt edes päättyä kunnolla, kun olin jo kaivanut vapaalla kädellä puhelimeni ratsastushousujen etutaskusta ja etsinyt Pipsan numeron. Mahdollisimman pian, minä päätin. Arvoitus ratkeaisi minä hetkenä hyvänsä.

Syksyistä tunnelmaa niin tässä kui aiemmissakin merkinnöissä. Odotan innolla arvoituksen ratkaisua =)

[Salma]

Viileä ilta hämärtyi jo ja kääntyi tihkusateiseksi syyspimeäksi, kun taivalsin Seppelettä kohti. Olin elellyt tallilla viime aikoina hiljaiseloa ja ikävä oli valtava – seppeläisiä mietin päivittäin, mutta erossaolo Bonniesta oli tuntunut aivan uskomattoman vaikealta.
Asumisongelmani oli kuitenkin ratkennut. Minun oli pakko vetää suuta hymyyn, vaikka ilta oli jo niin tumma, ettei sitä voinut nähdä kukaan. Olin pitkään pelännyt, että joutuisin muuttamaan keskustaan ja jättämään Seppeleen, mutta yllättäen mukava nuoripari oli saanut suuren lainan ja muuttanut alakertaani. Heidän mukanaan oli tullut berndhandilaiskoira Robin, valtava karvainen otus, jolla oli tiheä ruskeanmusta turkki ja viisaat, kirkkaat silmät. Siitä Jente saisi hyvän kaverin itselleen, kunhan lakkaisi räkyttämästä isommalle ja päästäisi sen tutustumaan.

Märät saappaanpohjat päästivät mukavan äänen, kun astuin satulahuoneeseen. Tunnit olivat jo loppuneet, huoneessa istuivat siniseen sadetakkiin kääriytynyt Akku hinkkaamassa sienellä Hujun kaarevaa satulasiipeä ja minulle vieras tyttö, joka rullasi valkoisia pinteleitä tiukkaan pakettiin. Hänellä oli musta tukka ja pistävän siniset silmät ja hän istui rennosti penkillä, kuin olisi käynyt tallilla jo pitkään.
”Hei!” tervehdin. Vesipisaroita tipahteli liukaspintaisen syystakkini hihansuista, kun vedin oven perässäni kiinni. Akku tervehti minua heilauttamalla kättään ja moikkaamalla, luultavasti pitkän päivän jäljiltä, unisen oloisesti.
”Hei!” vieras tyttö nosti reippaasti katseensa ja loi minuun hyväntuulisen silmäyksen. Hänen rempseä tervehdyksensä kieli, että hän ei tainnut ujostella turhia. ”Mä olen Karoliina, kiva tutustua. Hoidan Mynttiä. Kuka sä olet?”
”Salma”, vastasin samalla, kun upotin mieleeni sen faktan, että Myntille oli minun lyhyen taukoni aikana löydetty uusi hoitaja. Sisällä kirpaisi, iloista Miiraa tulisi ikävä. ”Bonnie on mun sponsoriponi.”
”Ai joo, Bonsku, sehän on mahtava pakkaus!” Karoliina ilahtui. Käänsin suutani varovaiseen hymyyn: tyttö oli niin itsevarma heti kättelyssä, että tuntui saavan minut ujostelemaan. Se oli outoa, yleensä en ollut moksiskaan vaan tutustuin suin päin uusiin tallilaisiin.
”Oletko sä siis ennenkin ollut Seppeleessä?” kysäisin. Karoliina naurahti, kuin olisin heittänyt vitsin.
”Joo, mä hoidin useampaaki hevosta täällä pitkän aikaa, lopetin joskus 2010. Ihanaa olla takaisin!” hän sanoi. ”Mikään ei oo muuttunut, vaikka kaikki onki ihan uutta!”

Tytöt jatkoivat varusteiden puunausta ja minä astelin Bonnien karsinalle. Oleskeluhuoneeseen vievien portaiden juurella mieleeni juolahti salaperäinen ovi heinävintillä, jonka arvoituksen olimme talliporukan kanssa sopineet ratkaisevamme. Olin pitänyt tiiviisti yhteyttä etenkin Emmyn kanssa, joten tiesin, että arvoitus oli vielä ratkaisematta. Tänään ei kuitenkaan olisi enää sen aika – kaiken lisäksi ulkona oli niin hyytävä ja mielikuvitusta kutkutteleva sää, että hytisytti jo ajatuskin heinävintin pimeyteen kiipeämisestä.
Bonnie seisoi pää alhaalla ja kaunis harmaan sävyissä vaihteleva harja kaulaa pitkin valuen karsinassaan. Vihelsin kevyesti hampaitteni välistä päästyäni karsinan ovelle ja poni kohotti vauhdikkaasti kaulansa niin, että sen suupieliin jäi roikkumaan hassunnäköisesti pitkät viiksikarvat iltaheinistä. Se höristi suippoja, tummakärkisiä korviaan minulle ja vatsanpohjaani kutitti, kun se tunki ovea vasten ja herkkä etuhuuli hamusi minun suuntaani.
”Bonsku, mun tyttö”, mutisin ihan hiljaa ja ojensin käteni kyhnyttääkseni sitä silmien välistä kohdasta, josta karva irtosi oikein erityisen mukavasti.
Kasper oli harjannut ponin ja loimittanut sen vaaleansinisellä villaloimella, jonka paksun kankaan suoristin lautasilta astuessani karsinaan. Bonnie kääntyi minun puoleeni, tunki turpaansa syliini ja tuuppi minua herkkupalojen toivossa. Annoin sille tuskin koskaan namia, nekin ruokakuppiin, sillä Bonnien tapaisen isoegoisen leidin kanssa tiesin hellittelyn johtavan ongelmakäytökseen. Työnsin nytkin hellästi ponin pään pois ja pyllähdin istumaan karsinan nurkkaan. Turve tuntui pehmeältä ja turvallisen tutulta allani.
Bonnie oli iltatuulella. Olin huomannut, että se kiukutteli paljon enemmän aamutuimaan, auringon laskiessa ja hämärän tullessa se rentoutui. Annoin sen käyskennellä rauhassa karsinassaan ja käydä hamuilemassa heinää jo kovasti huvenneesta kasasta, joka oli heitetty ovesta vastakkaiseen nurkkaan. Bonnie astui kapealla kaviollaan heinänrippeiden päälle, kurotti automaattiseen vesikuppiin ja painoi turpansa kytkintä vasten. Vesijohto suhahti eloon ja näin lattiatasosta, kuinka tamma joi pitkin kulauksin etujalat hassusti harallaan yltääkseen kurottelemaan paremmin. Sammutettuaan janonsa kunnon hörppäysten jälkeen se näytti muistavan jälleen minut, kuljaili luokseni (käytyään ensin ovensuussa pää tallikäytävän puolella moikkaamassa vastapäistä Huijaria) ja kaartaessaan ohitseni sen suupielistä pisaroi kylmiä vesitippoja ylleni.
”Hei, poni, mitä sä puuhaat!” nauroin sukeltaessani väistöliikkeeseen. Hansikas tuhraantui turpeeseen, mutta en huomannut sitä suojatessani kasvojani toisella kädelläni. Bonnie ei ollut moksiskaan, ravisti päätään painaen silmänsä kiinni ja käänsi häntänsä minua kohti.

Jäin katselemaan ponia pitkäksi aikaa. Istuin liikkumatta varmaankin vartin verran ja seurasin Bonnien rauhallista liikehdintää kuin lumoutuneena. Havahduin vasta, kun mahani päästi mouruavan äänen ja matalan verensokerin tuoma heikotus tuntui pyöräyttävän pään ympäri.
En vielä halunnut lähteä. Työnsin käteni takintaskuun ja kuinka ollakaan – sormissa tuntui kova pahvireuna. Bonniekin kiinnostus heräsi, kun vedin taskusta punaisessa pahvitaskussaan olevan piparisuklaalevyn. Olin ollut järkyttynyt tajutessani, että kaupat alkoivat vähitellen valmistautua jo joulukauteen. Vaikka ällistyneisyys oli hakannut takaraivossa, käteni oli valikoinut piparisuklaata kuin se olisi ollut maailman luonnollisin juttu. Eikä siinä, herkkuahan se olikin.
Siinä suklaata mutustellessani ja hätistellessäni hyvinkin tuttavallisesti melkein syliini tunkevaa Bonskua tajusin äkkiä, että minähän olin ollut ponin sponsoriratsastaja jo vuoden. Laskeskelin päiviä mielessäni – kyllä, kahdeksas lokakuuta 2012 se oli tainnut olla, yksi vuosi ja yksi päivä siis.

Bonnie oli riepotellut minua ensimmäisenä yhteisenä päivänämme täysin oman päänsä mukaan. Olin mennyt sen tarhaan varmana, että saisin ponin kiinni, ja tuittupääni oli näyttänyt heti, kuinka kohteli vieraita. Muistin edelleen, kuinka ponin pienet sievät kaviot olivat yhtäkkiä tuntuneet lisääntyneen vähintään viidellä, kun se oli liidellyt ympäri tarhaa milloin suurta ravia, milloin makkaran pyörien, ja minä olin hölkännyt perässä uusi punainen riimunnaru tiukasti näpeissäni. Olin lopulta saanut sen talutettua talliin, mutta hikikarpalot puskivat edelleen pintaan selässä hakureissua muistellessani.
Ojensin käteni rapsuttamaan veikeän tammani otsaa. Se höristi toista korvaansa keskeyttämättä heinänkorsien laiskaa hamuilua ja loi silmistään katseen josta päättelin, että neiti villiponi seisoi rauhassa ainoastaan siksi, että sen ruokailuhetki oli kesken.
”Sä olet paras poni, Bonsku”, sanoin hellästi. ”Parempaa ei tuu. Susta mä en päästä irti.”

[Salma]

Sää enteili lunta. Taivas oli mustanharmaa, tallin edessä paloi pari lyhtyjä liekit kevyinä lepattaen ja käppyräiset, lehdettömät oksat sojottivat jääräpäisesti joka suuntaan.
Edistyneet junnut, iso joukko jo jonkin aikaa ratsastaneita teiniheppailijoita, olivat vallanneet maneesin. Saisimme vähitellen tottua taas Bonnien kanssa siihen, että sotkisin tallille ennen tuntien alkua tai ratsastaisin yömyöhällä, jotta meidän ei tarvitsisi palella pihalla. Nyt oli vielä muutama plussa-aste, joten olin heittänyt ponin selkään enkkuraidallisen ratsastusloimen ennen kuin talutin sen kelmeän lampun valaisemalle kentälle. Valo paistoi korkean nokkansa päästä ja jätti syvät varjot kentän nurkkiin.
Olin käyttänyt eilen hyväkseni tilaisuutta, kun Anne oli vienyt ryhmän maastoon, ja käynyt hyppäämässä maneesissa. En olisi uskaltanutkaan koota esteitä pimeällä kentälle tänään, olin tullut niin myöhään paikalle, että päivän aurinko oli laskenut jo kauan sitten. Bonnie kyttäili aidanvierustan pimeyteen, kun nousin selkään, ja yritti vääntyä makkaralle kannustaessani sitä käyntiin. Kavioista jäi syvät painaumat kentän pehmeään, kostean ilman kastelemaan pohjaan.

En ratsastanut kovinkaan pitkään. Bonnie oli hämärän vuoksi jännittynyt ja sain käyttää paljon tehoja, että sain sen rentoutumaan ja myötäämään. Kostea ilma tunkeutui nopeasti myös minun takkini alle ja sai ihon kananlihalle, vaikka päästelinkin pitkillä sivuilla reipasta lisättyä ravia ja kovistelin vatsalihaksiani painamalla pepun tiukasti satulaan kiinni.
Kun olin pesarissa letkuttamassa Bonnien jalkoja, Emmy ilmestyi nojailemaan seinään. Hänen pusakkansa rinnus oli tummissa, lyhkäisissä karvoissa arvatenkin Patronin harjauksen myötä. Tytön kasvoilla oli salaperäisen näköinen hymy.
”Tiedäks mitä, Salma”, hän sanoi. Bonnie kurkotti päätään Emmyyn päin, sen harmahtava ylähuuli nytkähti, kun se hamusi häntä kohti. Emmy ojensi kättään ponia kohti kääntymättä katsomaan sitä ja antoi sen maistella sormiaan.
”No?” naurahdin. ”En osaa arvata.”
”Me meinataan tänään selvittää mitä siellä heinävintin huoneessa on.” kuulin Emmyn äänestä, että häntä jännitti. Kohotin katseeni ohuesta vesisuihkusta, jonka tähtäsin ponin säännöllisen muotoisiin etujalkoihin, ja loin Emmyyn merkitsevän katseen.
”Tänään? Ketkä kaikki sinne tulee?”
”Mä, Pipsa, Ilona, Jesse, Akku, Inkeri ja sä”, Emmy luetteli.
”Ai mä myös?” mutristin suutani ihan kuin joutuisin miettimään asiaa ja nyökkäsin sitten. ”No totta kai me mennään!”
”Laita Bonsku äkkiä kuntoon”, Emmy hoputti. ”Kokoonnutaan kohta yläkerrassa.”

Tunnelma oleskeluhuoneessa oli odottava, jopa hermostunut. Pipsa, Akku, Inkeri ja Emmy olivat kokoontuneet tupapöydän ääreen selät tikkusuorina ja kasvoilla juhlallinen ilme ja he kääntyivät katsomaan minua kuin narusta vetäen, kun avasin oven. Jesse lojui violetilla sohvalla näennäisen rentona, mutta uskoin lukevani hänen kuorensa läpi sen verran, että häntäkin oikeasti jännitti.
”Eli kerrataanpa nyt”, aloitti Ilona kuin puheenjohtaja. ”Heinävintillä on joku kummallinen ovi ja Pipsa löys tän avaimen, joka saattais sopia siihen.”
Ilona kohotti harmaanruskeaa avainta, jonka päässä oli koristeellisesti kaiverrettu hevosavaimenperä. Näki kauas, että avain oli vanha. Se sai selkäpiissäni kulkemaan kylmät sormet ylös alas – turhaa, yritin muistuttaa itselleni, mutta silti kurkkua kuivasi jännityksestä. Otin tukea pöydästä, en mahtunut istumaan sen ääreen, mutta olo tuntui mukavammalta, kun oli jokin, mitä vasten painaa kätensä.
”Otetaan mukaan taskulamppuja ja mennään katsomaan.”
Huoneeseen syntyi hermostunut hyörinä. Monikaan ei puhunut mitään, kaivoimme pitkästä laatikostosta esille taskulamppuja ja loimme ympäriinsä varovaisia silmäyksiä. Tuntui, että jos joku olisi sanonut jotakin oikein lujaan ääneen, tunnelma olisi särkynyt. Minunkin kurkkuani kuristi ja piti nieleskellä tavallista enemmän, suu oli äkkiä oudon kuiva.
”Siellä saattaa olla aika kylmä”, Akku hoksasi äkkiä. ”Pitäiskö hakea takit?”
Minä olin jättänyt epähuomiossa oman takkini Bonnien karsinan eteen. Kun laskeuduin oleskeluhuoneen hämärästä tallin puolelle, olo tuntui helpottuvan. Jokunen tuntiratsastaja oli jumittunut tallikäytävälle ja näkyi kurottelevan shettiskarsinan luona. Vatsaani tulvahti lämmin hyvä olo: täällä kaikki oli niin kuin pitikin, ainoastaan me yläkerran hurjat seikkailijat saimme jännittää.

”Onko kaikki valmista?” Pipsa kysyi, kun paksun syystakin vetoketjua vielä kiinni kiskoen nappasin viimeisen pöydälle jääneet taskulampun. Mutisimme yhteen ääneen myöntyvän vastauksen. Jesse oli epätavallisen hiljaa: hän seisoskeli puoli askelta kauempana kuin muut ja roikotti taskulamppua kantohihnastaan ranteessaan. Hänen silmänsä näyttivät pälyilevän ja kun katseemme kohtasivat lyhyesti, en osannut päätellä mitään niiden ilmeestä. Saattoiko poikaa oikeasti jännittää noin paljon?

Heinä pehmensi askeleet. Saappaiden hiljainen kopina lautalattiaa vasten häipyi yksi kerrallaan, kun kumarruimme väistääksemme matalaa ovenpieltä ja astuimme kynnyksen yli pimeään. Taskulamput naksahtivat kevyesti ja jo melkein tutuiksi tulleet väräjävät valopilarit lankesivat seinille ja möhkäleinä odottaviin heinäpaalikasoihin. Pidätin huomaamatta hengitystäni tullessani toiseksi viimeisenä Emmyn perässä ja huomasin vetää keuhkot täyteen vasta, kun Jesse veti oven hiljaa kiinni. Ilma oli kylmää, saatoin melkein nähdä kevyen huurun nousevan katonrajaa kohti puhaltaessani hitaasti keuhkot tyhjiksi.
”No niin”, Emmy kuiskasi. ”Pipsa, sullahan oli se avain.”
Pipsa nosti valon kajoon pienen, jykevän avaimen, jonka hevosenpäinen avaimenperä oli punaisen ruosteen nakertama. Epäröimme kaikki hetken, mutta sitten tyttö heilautti pitkän poninhäntänsä olkansa yli kuin rohkeutta kerätäkseen ja nyökkäsi. Lähdimme astelemaan ovea kohti.
Minut valtasi kummallinen tunne, kun pysähdyimme epäsäännölliseen puolikaareen rapistuneen oven eteen. Emmy seisoi niin lähellä, että tunsin hänen tuulitakkinsa hihan sileän pinnan omaa käsivarttani vasten. En melkein olisi halunnut, että ovi avataan. Hirvitti: mitä sen takaa paljastuisi?
Pipsa kääntyi hetkeksi katsomaan meidän suuntaamme. Akun taskulampun valo, joka ainoana osoitti häntä kasvoihin päin – muut olivat kääntäneet lamppunsa oven tummaan pintaan – sai Pipsan silmät välähtämään. Suu oli puristunut hermostuneeksi viivaksi ja yleensä niin itsevarmat kädet näyttivät epäröivän nyt.
”Anna mennä vaan”, Ilona kuiskasi takaani.
Pipsa työnsi avaimen hitaasti lukkopesään. Puristin kädet jännittyneenä nyrkkiin odottaessani, että avain jumittuisi, että se olisi väärän muotoinen ja me voisimme palata salaa hyvillämme tallin puolelle, kun emme joutuisi menemään salaperäisestä ovesta. Pelkoni taisi näkyä kasvoiltani, sillä toisella puolella seisova Akku puristi minua nopeasti kädestä kuin rauhoitellakseen.
Avain ei jumittunut. Se liukui lukkoon, Pipsa väänsi sitä kevyesti saadakseen sen perille asti ja taskulampun aavemaiseen, kelmeään hohtoon jäi ainoastaan hirnuvaa hevosta kuvaava karkeasti tehty kuvatus.
”Mä avaan nyt”, Pipsa sanoi puoliääneen ihan kuin olisi hakenut rohkaisua meiltä. Akku, joka tuntui olevan ainoa liikuntakykyinen, heilautti kättään merkiksi siitä, että me odotimme.
Avain kääntyi ääriasentoon lukossa ja sitten kuului loksahdus, jonka ääni oli vanha ja hapertunut, melkein kuin lukko ei olisi muistanut, kuinka sen kuului äännähtää. Mielessäni välähti, ettei tätä ovea oltu avattu miesmuistiin. Miksi se oli alun perin lukittu?
Peräännyimme heinillä toisiamme tuuppien, kun Pipsa veti ja ovi aukeni. Narina, joka siitä lähti, täytti koko tilan ja vihloi ahdistavasti selkäpiissä. Ääni oli aivan liian kova aikaisempaan hiljaisuuteen verrattuna. Saranoiden vinkuna nousi ja laski, ruoste risahteli ja lopulta ääni vaimeni oven auettua kokonaan. Suuntasimme epäröiden lamppumme seinään avautuneeseen mustaan kitaan.
Huone oli melko tilava, taskulamppujemme valo ei yltänyt vastapäiseen seinään asti. Tummasävyisillä puulankuilla oli jonkin verran heiniä, mutta pääosin ne olivat peittyneet paksuun pölykerrostumaan. Valokiiloissakin leijaili rauhallisia hiukkasia, ne kieppuivat ja pyörteilivät kiireettä ennen kuin jäivät valon kantaman ulkopuolelle. Kauempana erottui valkoisia kankaita, joiden alla näkyi teräviä kulmia – kuin pöydän reuna.
Joku painoi minua kevyesti ristiselästä. Otin sen kehotuksena kävellä eteenpäin saatuani ensin Pipsan kanssa katsekontaktin. Tytön suurissa silmissä pilkahti jännitys, kun astuimme yhtä jalkaa huoneeseen. Kynnyksen kohdalla epäröin, mutta käsi painoi selkääni uudelleen ja sai minut ottamaan ratkaisevan askeleen.

Tutkimme mitään sanomatta ympäriinsä tilassa. Minua hirvitti, pölyyn jäi askeltemme selkeät jäljet ja minusta tuntui koko ajan, että teimme jotakin luvatonta. Pysyttelin melko lähellä ovensuuta ja vain seurasin kauempaa, kuinka Jesse kuljetti kättään vasemmanpuoleisella seinustalla olevaa valkeaa kangashahmoa vasten. Kangaskin näytti ohentuneen vuosien saatossa, hiiret tai muut tuholaiseläimet olivat jyrsineet sen maassa viistävään helmaan reikiä niin, että se roikkui surullisena toiselta puolelta lyhyempänä.
”Mä otan tän pois”, Jesse sanoi puoliääneen. Akku, Ilona ja Emmy, jotka olivat kulkeneet syvemmälle huoneeseen, kääntyivät kuin taikasanan kuulleina ja palasivat askeleet hiljaa tömisten takaisin. Pipsan olkapäät olivat jännityksestä kyyryssä, kun hän nyökkäsi Jesselle.
Blondi nykäisi tiukasti valkoista kangasta ja kurkkuun tarttuvan pölypöllähdyksen saattelemana se valui suuren, tumman lipaston päältä. Lipastoa vasten oli työnnetty mahonkinen matka-arkku, jonka kansi oli puolittain irti ja lojui vinossa rautaisine reunuksineen. Lipaston päällä oli nahkakantinen kirja työnnettynä puolittain puisen syvennyksen alle.
Jesse kumartui ensin matka-arkun puoleen. Hän ujutti sormensa kannen alle ja kampesi sen raskaan jyrinän saattelemana nojaamaan lipastoa vasten. Nousin varpailleni nähdäkseni arkun sisällön. Se oli ääriään myöten täynnä valjaita, hiirensyömiä loimia, jokusia harjoja ja nuhruisen näköisiä riimuja. Joku tytöistä, ehkä Ilona, hengähti ihastuneena. Aarreaittahan se oli, vanhuudestaan ja hapertuneisuudestaan huolimatta.
Jesse ei jäänyt tutkimaan arkkua pidemmäksi aikaa vaan ojensi kätensä kirjan puoleen. Hän käänteli sitä hetken käsissään, tunnusteli pehmeää nahkaista kantta ja liu’utti sormiaan kirjan selkää pitkin. Avattuaan sen hän ei hetkeen sanonut mitään, vaikka varmasti tunsi odottavan katseemme.
”Tää on valokuva-albumi”, hän sanoi lopulta hitaasti. ”Tätä me tutkitaan tuolla oleskeluhuoneessa.”

[Salma]

Aamu avautui kylmänä ja kauniina. Riite ritisi kenkieni alla, kun talutin säpsyilevää Bonnieta sisälle. Ponin kaula oli kaartunut korkealle, silmät pyörähtelivät suurina ja tummina ja se tuntui tanssahtelevan kuin kolikon päällä haistellessaan alkutalven tuulta. Puuskittainen vihuri, jonka kylmät sormet tuuppivat meitä vasemmalta tarhoilta päin, sai tammassa aina aikaan pienen säväyksen. Jouduin itse pitämään katseeni tiukasti alaspäin, ettei saappaan pohja olisi luiskahtanut kevyen valkean hunnun saaneella maaperällä. Koko maisema tuntui jotenkin herkemmältä ja kirkkaammalta, kun valkea kuura oli peittänyt tienoon. Puiden oksat olivat suoraan taikamaailmasta, ne kaartuivat kapeina ja kauniina ja harmaalta taivaanlaelta siivilöityvä valo puski oksien lävitse.
Talli kaikui hiljaisuudesta. Tollo tunki suuren kermanvärisen päänsä tärkeän näköisenä käytävälle, kun vedin oven auki ja kolistelin sisään Bonnien kanssa. Hätistelin oria kauemmas, mutta hienohelma käsipuolessani otti nokkiinsa siitä, että joku kehtasi höristellä sille ovella, ja väänsi itsensä kymmenelle mutkalle ovensuuhun. Maiskautin päättäväisesti suutani ja kosketin Bonnien lautasta merkiksi siitä, että halusin sen kääntyvän ja jatkavan eteenpäin. Hetken jahkailun ja ankaran pään puistelun jälkeen tamma otti pikavaihteen päälle ja kiiti karsinaansa kohti takajalat supussa ja turpa kattoa kohti osoittaen. Minä kompuroin perässä minkä kerkisin, riimunnaru liukui käsissäni pidemmäksi ja kiitin mielessäni, ettei Kasper tai Jaakko ollut tamman karsinaa siivoamassa juuri silloin. Sisään tultiin sellaisella vauhdilla, että ketterämpikin olisi jäänyt jalkoihin.

Puistelin valkoruskeaa villapaitaani lähtiessäni hakemaan Bonnien harjapussia yläkerrasta. Portaat tömähtelivät tutusti allani, kurotin ottamaan muhkuraisen kangaspussin avattuani kaapin oven näppärällä kädenliikkeellä ja olin jo melkein alakerrassa, kun ovi naksahti työntöni voimasta takaisin kiinni.
Bonnie oli puettu raidalliseen enkkuloimeen ulkoilun ajaksi. Tamma hamusi niskaani ja hiuksiani kun availin loimen kiinnikkeitä sen pään vierellä kumarassa seisten. Se oli erikoisen huomionhakuisella ja näpsäkällä tuulella: tuntui, että tuulinen ilma ja talven tuntu saivat sen sähköistymään.
Heilautin loimen telineeseen ja – tietäen, mitä hoitohetkestä muuten tulisi – vedin riimun Bonnien päähän. Poni näytti nyrpeää ilmettä ja yritti napata turpahihnaa suuhunsa sujauttaessani riimua paikoilleen. Korjasin asentoani ja silitin hellästi Bonskun nenäpiitä kiinnittäessäni leukahihnan. Pörröiset lampaankarvapehmusteet pehmensivät tamman tulisia silmäyksiä ja puolittain luimuun painuneita korvia.

Tänään olisi kavalettipäivä. Harjattuani Bonnien (tamma yritti venkoilla noin puolet ajasta ja keksi omaa hupia, mutta tyyntyi lopulta nakertamaan punaista riimunnaruaan kohtaloonsa alistuneena) harpoin tallipihan poikki viileään maneesiin ja aloin raahata kavaletteja haluamilleni paikoille. Hengitykseni höyrysi ja puupuomista hohkasi kylmyys, vaikka minulla oli käsissäni syyssäihin tarkoitetut ratsastushanskat.
Puomien raahaamisessa tuli nopeasti lämmin. Olo piristyneenä kiiruhdin tallipihan poikki takaisin Bonnien luokse. Aurinko oli jo vähitellen nousemassa taivaanrannasta ja maa alkoi sulaa sen ensisäteissä.
Varustamisessa meni vain hujaus, tuntui, kuin fyysinen työ olisi saanut minussa aikaan energiapiikin. Satulahuoneessa minun oli hetkeksi jäätävä kummastelemaan sen tyhjyyttä. Yleensä siellä törmäsi vähintäänkin yhteen hoitajaan ja kahteen tuntilaiseen, mutta näin aamutuntien aikana huone kylpi ikkunasta tulevassa valkeassa valossa ja nahkasatulat roikkuivat hiljaa telineissään. Hassua.

Pysäytin Bonnien maneesin keskihalkaisijalle. Tuntui mahtavalta, että koko tila olisi nyt meidän käytössämme. Tottunein käsin kiristin satulavyön, tiputin jalustimet alas ja ponnistin ponin selkään. Bonsku liikahti allani, mutta istuin alas ja puristin ohjasperät käsissäni nyrkkiin. Tänään treenaisimme herkkyyttä ja kuuntelua puolin ja toisin.
Aamun hitaudesta ja vapaudesta huumautuneena ratsastin pitkät alkulämmittelyt. Aluksi pyörittelin Bonnieta käynnissä ympyröillä, volteilla ja kiemuraurilla saadakseni sen kuulolle. Tamma ei meinannut keskittyä ja haki maneesista aaveita saadakseen huomionsa muualle, mutta ratsastin sen päättäväisesti ”pelottavaan” päätyyn, kunnes tehtävä onnistui ongelmitta. Tuntui helpolta hengittää, olo oli virkeä eivätkä ponin päähänpistot ärsyttäneet lainkaan.
Raviin siirtyessäni Bonnie tuntui jo pehmenneen hiukan allani. Jatkoin sen notkistamista istumalla harjoitusravissa ja ratsastamalla suurta kahdeksikkoa maneesin ympäri. Tein käännöksistä mahdollisimman siistejä ja vaihtelin kokorataleikkaa-vaiheen tehtävää välillä lisäämällä ravia, välillä kokoamalla sitä hiukan. Tamman harmaat lavat työskentelivät uutterasti allani ja vaikka pomputus tuntui jo koko kropassa asti, päästelin harjoitusravia kahdeksikon jälkeen vielä muutaman pitkän sivun verran. Vaihdoin suuntaa ja pomputtelin hetken myös vasemmalle – Bonnien heikompaan suuntaan. Tälle puolelle tein vetreyttämisen vuoksi muutaman lisäympyrän ja taivutuksen.

Ensimmäinen kavalettisarja oli kaikessa yksinkertaisuudessaan hieman uran sisäpuolelle asetetut pikkuesteet, joista toisen pää osoitti oikealle ja toisen vasemmalle. Lähestyin puomeja ravissa, tein puolipidätteen ja nousin kevyeen istuntaan Bonnien astuessa helposti kavaletin ylitse. Asetin vasemmalle, kaarsimme siististi ja käänsin asetuksen oikealle, jotta Bonnie pääsisi toisen puomin keskelle. Senkin yli se astui temmon sen suuremmin häiriintymättä. Taputin ponin kaulaa ja palkinnoksi lisäilin ravia seuraavalla pitkällä sivulla niin, että poni sai päästellä vapaasti menemään. Tulin tehtävän uudelleen, tälläkin kertaa mallikkaasti, ja Bonsku tuntui vilkaisevan minua maneesin peilistä ja kysyvän, aioinko asettaa sille minkäänlaisia haasteita.
Kakkoskavaletit olivat sarjassa katsomopäädyn puoleisella lyhyellä sivulla. Olin asettanut ne pääty-ympyrälle niin, että kaarteessa joutui tulemaan erikoisen huolellisesti. Haasteen lisäämiseksi keskimmäinen kavaletti oli oikeastaan jo pieni este, noin puolen metrin korkeudessa keikkuva pysty, joka kohosi puomien yläpuolelle kuin valtakunnan kuningas.
Lyhyellä sivulla Bonnie temppuili, se taisi luulla, että tulisin ensimmäiset kavaletit jälleen kerran ja pisti vastaan viskaamalla päätään ja hyppäämällä ravin sekaan ylimääräisen lisähypyn. Painoin pohkeeni ponin harmaisiin kylkiin ja kannustin sen eteenpäin temppuilustaan. Ehdin saada sen kuulolle juuri parahiksi käännökseen.
Ensimmäinen kerta meni pipariksi. Kavaletit ja pieni este sujuivat, mutta laskeutuessaan liioitellun korkeasta hypystään Bonnie haki laukan ja kurvasi pois loppupuomeilta. Käänsin vahvalla pohkeella ponin ympyrälle, pidätin lyhyesti ja sain sen tikuttavaan raviin. Kiersin pitkän lenkin kautta takaisin lyhyelle sivulle ja otin uudelleen.
Bonnie oli päässyt temppuilun makuun. Sen korvat suhahtivat kiinni niskaan ja se keräsi voimiaan nostaakseen jälleen laukan. Pidätin huolellisesti tehdäkseni selväksi, mitä halusin, mutta avuistani välittämättä tamma pukitti energisenä ja kelasi sitten laukaten puomien yli. Tällä kertaa se ylitti myös jälkimmäiset kavaletit, mutta ponkaisi niiden ylitse sivusta ja jatkoi uraa pitkin sieraimiaan päristellen ja harja tyytyväisenä hulmuten.
En luovuttanut. Hidastin raviin (tällä kertaa se otti oman aikansa) ja ratsastin pari kierrosta pelkkää ravia, ennen kuin tulin kavaleteille uudestaan. Bonnie vikuroi omiaan aina sillä lyhyellä sivulla, jolla puomit olivat, mutta parin kierroksen jälkeen se rauhoittui. Ohjasin sen kaarteeseen pitkässä, kivatempoisessa ravissa ja tasoitin menoa vielä syventämällä istuntaani ja tekemällä pari puolipidätettä. Nyt Bonskukin tuntui saavan ideasta kiinni: se venytti askeltaan, hyppäsi tottelevaisesti ja kaarsi melko siivosti loputkin kavaletit. Huomasin sen aktiivisena polkevasta etuosasta, että se kyllä haki hiukan laukkaa, mutta jätti sen kuitenkin lopulta pois. Taputin Bonnien kaulaa tyytyväisenä ja sileästä karvapeitteestä kuuluva ääni kaikui muuten äänettömässä maneesissa.
Nyt olisi laukkatehtävien aika.

[Salma]

Olin pantannut Seppeleeseen lähtöä iltapäivään asti, sillä tallilla vietettäisiin tänään Halloween-juhlia. Vatsassa kutitti: kuinka mahtavaa tästä voisikaan tulla! Osallistujiakin oli valtava määrä, olin huomannut edellisenä iltapäivänä tallin ilmoitustaululla olevasta listasta. Vakikävijöitä ja hoitajia oli kaksikymmentä, tuntilaisia ja vieraita yhdeksän. ”Pienimuotoiset Halloween-juhlat”, oli Anne kirjoittanut osallistujalistan yläpuolelle. Ja kattia kanssa!

Tunnelman luomiseksi minulle oli itsestäänselvyys, että pukeutuisin jotenkin. Olin viettänyt pari iltaa piirtelemällä kuvia minusta ja Bonniesta mitä erikoisimmissa pukuviritelmissä. Lopulta olin päättänyt, että meistä tulisi kurpitsoja.
Meikkasin kotona antaumuksella. Levitin oranssia ja helmiäistä luomiväriä silmiin sudilla, rajasin katseeni tummalla eyelinerillä ja vetelin kimaltavalla aurinkopuuterilla poskipäät ja nenän oransseiksi. Alakerran uusi pariskunta näki minut, kun lähdin hakemaan yhteisestä eteisestämme oransseja ratsastushousujani ja nainen hihkaisi innoissaan, että hänellä olisi lainata oranssia huulipunaa. Hän halusi välttämättä itse meikata minut itse. Siinä istuessani kauniin tammipuisen keittiönpöydän ääressä huulet törröllä nainen selitti, että oli toiminut teatterin maskeeraajana. Sen kyllä uskoinkin, kun palasin yläkertaan tarkastelemaan lopputulosta. Tyylikästä jälkeä, pakko myöntää.

Tallin piha oli pimeänä lukuun ottamatta väräjäviä lyhtyjä, joita Anne oli sytytellyt joka puolelle. Hevosia ei näkynyt tarhoissa – ei ihmekään, olihan melkein jokaisella tänään joku puunaamassa. Hipsin Bonnien karsinalle harjaamaan ja varustamaan ponia. Se näytti minulle nyrpeää naamaa, mutta juhlan kunniaksi tiputin sille taskustani pari kirkkaanoranssia porkkanapalasta ja se hyökkäsi niiden kimppuun kuin ei olisi ennen nähnytkään ruokaa.
Kurpitsa-asuuni kuului pehmeä pallonmuotoinen yläosa. Minulla ei ollut hajuakaan mistä olin saanut sen, mutta niin kauan kuin muistin, se oli nököttänyt muuttolaatikoissani ja seurannut asunnosta toiseen. Puin asun päälleni karsinan ulkopuolella totuttaakseni Bonnien siihen. Kun se huomasi pönäkän olomuotoni, näytti melkein, kuin se olisi luonut minuun pitkän halveksuvan katseen. Älä nyt viitsi, tuo on nolo, se tuntui sanovan. Se ei kuitenkaan väistänyt, kun ojensin käteni ja kyhnytin sen turpaa.
”Me puetaan vielä sutkin, Bonsku”, varoitin hellästi.
Arvasin, ettei Bonnie sietäisi kovinkaan suureellisia asuja yllään, joten tilaisuutta varten olin varannut kirkkaankeltaisia kukkia, joita kiinnittäisin sen harjaan ja häntään. Tallilla oli lojunut jo jonkin aikaa oranssi loimi, joka ei näyttänyt kuuluvan kenellekään, ja olin kähveltänyt sen omaan kaappiini varalle edellisellä viikolla. Pyöräytettyäni loimen pesukoneessa olin kysynyt ohimennen Annelta, saisinko käyttää sitä, ja hän oli luvannut sen auliisti minulle.

Ulkona tuuli navakasti. Kokoonnuimme vähä vähältä tallipihalle ihastelemaan toistemme asuja. Britta ja Hype keräsivät naurunremahduksia: Hypelle oli puettu luppakorvahattu, josta normaalisti niin herkkähipiäinen ruuna ei näyttänyt olevan moksiskaan, ja Britalla oli yllään tyköistuva pitkähelmainen valkea leninki. Hype näytti huvittavalta seisoessaan sirona ja tuulta säpsyvänä, häntä pumpulipallon sisään piilotettuna ja roosanväriset lettinauhat puudelinkorvissa heilahdellen.
Bonnieta hermostutti parveilevat hevoset, kummalliset asut ja lyhdyissä lepattavat liekit. Taluttelin sitä oritarhan suuntaan saadakseni sen rauhoittumaan. Tamma yritti imeä tallin oven suuntaan ja jouduin kääntämään sen useamman kerran voltille ja lopulta pysäyttämään sen turpa seinää vasten työnnettynä. Otsalamppuni valo tärähteli hypätessäni hevosen perässä. Kun Anne kehotti kaikkia kokoontumaan kentälle ja Bonnie huomasi kavereiden lähtevän poispäin, se pisti raviksi ja kiilasi Siken kylkeen niin, että Kirsikan jalka oli vähällä jäädä väliin. Silmät haltiameikistä kimallellen Kirsikka kääntyi katsomaan meitä ja väistätti Sikkeä, jotta Bonnie mahtuisi heidän viereensä.
”Anteeksi!” sanoin hengästyneenä pyrähdyksestä. ”Se pelkää pimeää!”’

Tehtäväradalle lähdettäisiin yksi kerrallaan. Meidät oli onneksi arvottu melko alkuun, pääsisimme liikkeelle Karoliinan ja Myntin jälkeen. Olin noussut selkään ja lämmitellyt hetken aikaa Bonnieta käynnissä ja rauhallisessa ravissa, mutta pyysin siitä huolimatta Annea pitämään ponin ohjista lähtöpaikalle siirtyessämme. Kun odottelimme vuoroamme, Anne silitteli Bonnien kaulaa ja kehaisi ohimennen asuani.

Lähdimme matkaan. Bonnie singahti tikittävään raviin heti, kun painoin pohkeet sen kylkiin, ja Anne huuteli peräämme kehottaen olemaan varovaisia. Maneesin ovet oli vedetty ääriään myöten auki, mutta tamma epäröi silti niiden kohdalla. Se hypähti sisään, oli ohittaa ensimmäisen pujottelutötterön ja vääntyi sille sitten niin tiukasti, etten ollut uskonut hevosen voivan päästä sellaiseen asentoon. Bonnie kurvaili kuin paraskin agilitykoira ja singahti tehtävää valvovan Jaakon ohitse kääntyessämme toisella pitkällä sivulla oleville esteille. Pohkeet kylkiin hyppy, pohkeet kylkiin hyppy. Jaakko heilautti meille kättään ja kääntyi kirjoittamaan lehtiöönsä pisteitä, mutta me jatkoimme jo matkaa ulos. Bonnie määritteli tahdin ja minä keskityin ohjaamaan ja pysymään selässä.
Kaarsimme reippaassa ravissa takatarhaan. Bonnie oli hypätä loimestaan ulos, kun huomasi, että Kasper seisoi siellä suuren, mustuneen padan kanssa. Padan vierellä oli tukeva pöytä, jolla oli useita sironnäköisiä kapeakaulaisia pulloja.
”Saa tulla myös alas selästä!” Kasper huuteli mustan kaapunsa alta, kun huomasi Bonnien perääntyvän. Käänsin tamman tarhan aitaa päin niin, että se pysähtyi, jalkauduin ja seisoin hetken paikoillani, että poni saisi rauhoittua. Se siksakkasi takanani, kun lähestyimme pataa ja noin viiden metrin päässä kieltäytyi totaalisesti liikkumasta. Päästin ohjat käsissäni pitkäksi ja astelin itse eteenpäin, mutta tamma nojautui takajalkojensa päälle ja näytti siltä, että kääntyisi pian ja lähtisi omin nokkinensa takaisin karsinaansa. Purin hampaita yhteen palatessani Bonnien luokse, sydän tykytti kilpailujännityksen aiheuttamasta adrenaliinista.
”Tuu nyt”, maanittelin. Kun kuljin Bonnien rinnalla, se suostui tulemaan hiukan lähemmäs, mutta mulkoili edelleen pataa pahasti. En vieläkään yltäisi täyttämään pulloa.
Maiskautin päättäväisesti, kun poni jälleen pysähtyi kahden metrin päähän padasta. Se veti korvansa luimuun ja kuopaisi tyytymättömänä etujalallaan. Vatsanpohjassani kouraisi: alkaisiko se nyt tapella minua vastaan? Päätin jättää pakkokeinot käyttämättä.
”Meillä saattaa kestää tässä”, ilmoitin Kasperille ja hän nyökkäsi. Ohjasin Bonskua sivummalle päästämättä sitä kuitenkaan perääntymään kauemmas padasta. Äkkiä minulla välähti: käänsin ponin pään tarhan pimeyttä kohti ja kevyesti ryntäistä painamalla pyysin sitä peruuttamaan. Se epäröi, varasi painonsa takajaloille – ja tosiaan peruutti sitten siivosti kymmenen askelta taaksepäin. Pata oli suoraan sen takana, paikassa, johon se ei voinut nähdä. Kiersin tamman kaulan ali hakemaan pullon ja upotin sen pulputtavaan liemeen. Pullo hörppäsi itsensä täyteen ja minä ratsauduin reippaasti ylpeänä nokkeluudestani. Bonnie ei näyttänyt huomanneen tapahtumia, sen korvat kääntyilivät ja se kuulosteli tekemisiäni, mutta sen silmät seurasivat tarhan pimeää nurkkausta.

Tallin takana kulkeva polku oli meille tuttu, joten annoin Bonnien päästellä sillä rauhallisessa laukassa. Olin kiilannut pullon toiseen saappaaseeni, että voisin pitää molemmin käsin ohjista. Se tulikin tarpeeseen, Bonnie olisi tahtonut ryntäillä kovaa kyytiä pitkin metsäpolkua ja lisätä laukkaa aina, kun jostakin kuului kevyt rasahdus.
Hidastin raviin hyvissä ajoin, kun näin hailakkaa valoa puiden takaa. Elli oli pystyttänyt noidan laboratorion parin puun väliin ja hänellä oli päässään takkuinen mustanpunainen peruukki. Bonnie pysähtyi kuin näkymättömään muuriin törmänneenä nähdessään Ellin. Hetken jo pelkäsin, että se nousisi takajaloilleen tai tekisi jotakin muuta radikaalia, mutta kun kosketin rauhoittavasti sen kaulaa, se näytti päättävän, ettei kumma noita ehkä tekisi sille pahaa. Äänettömin askelin hiipien se lähestyi kaula pitkällä kynttilöin valaistua pitkää pöytää.
”Kaada liemi dekantteriin”, Elli sanoi syvällä äänellä. Hän vilkaisi minua vinkeänä kulmiensa alta, kun huomasi saappaassani olevan pullon, ja tiputti roolin hetkeksi. ”Hyvä idea, Salma!”
Bonnie ei suostunut tulemaan tarpeeksi lähelle pajaa, joten kohosin seisomaan jalustimille ja nojauduin lorottamaan nesteen kummallisen muotoiseen astiaan. Bonnien lähtiessä liikkeelle vähän ehti lorahtaa myös pöydälle, mutta pidätin nopeasti ja kummastuneen oloinen Bonsku jäi seisomaan korvat kahteen suuntaan harottaen ja takajalkaansa epävarmana lepuuttaen.
”Kuusi neljä viisi yhdeksän kaksi kahdeksan kolme yksi”, Elli lateli minulle, kun hän oli ottanut tyhjän pullon vastaan. Nyökkäsin.

Kuusi neljä viisi yhdeksän kaksi kahdeksan kolme yksi. Kuusi neljä viisi yhdeksän kaksi kahdeksan kolme yksi, hoin mielessäni, kun laukkasin heppatarhan pujotteluradan alkuun. Tarhan keskellä seisoi pitkänhuiskea hahmo – Piritta ehkä – mutta siellä oli niin hämärää, etten nähnyt häntä kunnolla. Kuusi neljä viisi yhdeksän kaksi kahdeksan kolme yksi, toistelin mutkitellessani rataa Bonniella. Yksi tötterö kaatui matkan varrella, mutta minusta tuntui, että singahdimme ulos tarhasta sekunnin kuluttua sinne saapumisestamme. Lisäsin ohjaa ja annoin Bonnien päästellä kentän maalialueelle harja kasvojani hivellen ja tuuli korvissa vinkuen.
”Kuusi neljä viisi yhdeksän kaksi kahdeksan kolme yksi”, huohotin Annelle.
Menikö se oikein?

Kuva tulossa!

[Salma]

Halloween-kilpailuiden maasto-osuudella. Bonnie jännitti lyhtyä.

[Salma]

Lumi oli pudonnut maahan ohueksi riitteeksi ja ilma oli kylmentynyt huomattavasti niiden vajaan kahden viikon aikana, jotka olin paiskinut hiki hatussa töitä sisätiloissa ja vain haaveillut Seppele-vierailuista. Olin saanut uuden työpaikan ja tehnyt kahden ihmisen työrupeaman, ennen kuin paikkaan oli saatu lopultakin toinen työntekijä kaverikseni. Tehtäväni oli suunnitella virkistystoimintaa Liekkijärvelle. Kivaa hommaa – mutta kuinka pitkäveteiseltä se tuntuikaan, kun kaipasin koko ajan Bonnieta! Olin soitellut etenkin Emmylle monena iltana ja kysellyt tuskastuttavan yksityiskohtaisesti mitä Bonnie oli tehnyt, kuka sen oli liikuttanut ja kuinka moni tuntilaisista oli käynyt notkumassa sen karsinan ulkopuolella.
Poni oli minun mielessäni joka päivä. Olin sopinut Jaakon, Annen ja Kasperin kanssa, että he liikuttaisivat harmaata kaunotarta tämän pätkän, jonka tiesin käytännössä asuvani töissä. Kasper oli suostunut kunniaan melko kauhistuneen oloisena ja minuakin hiukan hirvitti miettiessäni, millaisessa energiapiikissä poni olisi, jos se olisi lepäillyt koko ajan. Jaakko muuttui jättiläiseksi jo kun ajattelin häntä Bonnien selässä ja Annekin oli niin kiireinen, että tuskin ehtisi liikuttaa sitä yhtä rankasti kuin minä tapasin tehdä.

Olisin halunnut juosta tallipihalle, niin tutulta ja kutsuvalta se näytti kulkiessani jäistä tietä pitkin sitä kohti. Kirsikka tupsahti minua vastaan heti, kun pääsin tarhoille. Hänellä oli Sikke riimun päässä ja hänen poskensa helottivat iloisen punaisina kevyesti nipistelevässä alkutalven pakkasessa.
”Salma!” hän kiljahti iloisena huomatessaan minut. Sikke päristeli sieraimiaan ja sen aavistuksenomaisina, läpinäkyvinä suortuvina törröttävät turpakarvat värähtivät sen ravistellessa päätään.
”Hei!” hengähdin onnellisena. Vatsaani tuntui vyöryvän tuttu hyvänolon tunne, jonka tallille tulo lähes poikkeuksetta aiheutti. ”Ihanaa olla taas täällä!”
”Sä oot tainnu olla kyllä tosi kiireinen”, Kimi ihmetteli. Vielä ei ollut niin kylmä, että hänen tummissa hiuksissaan olisi näkynyt jääkiteitä, mutta villahuivin ja pipon välistä näkyvä nenänpää punoitti pakkasesta.
”Joo, mutta nyt mä taas palaan tänne”, lupasin. ”Mulla oli uus työpaikka ja on pitäny antaa siellä esimerkillinen ja ei-hevosiinmenevä kuva itsestään!”
Kimi nauroi niin, että hiuspehko valahti pipon alta hänen silmilleen.
”Kyllä ne pian huomaa totuuden”, hän huomautti. Sikke hänen käsipuolessaan näytti kyllästyvän seisoskeluun ja otti pari askelta sivusuuntaan. Kimin huomio kiinnittyi tammaan, mutta hän kääntyi vilkaisemaan vielä nopeasti minua.
”Kivaa, että oot taas täällä Salma. Ihan tosi.”

Kivaa se oli minustakin, mutta huomasin ihan todella kuinka kivaa vasta silloin, kun talsin Bonnien karsinalle. Olin käynyt nopeasti kurkkaamassa, oliko poni pihalla, ja huomannut jonkun ystävällisen sielun hakeneen sen luultavasti muiden mukana sisään.
Bonnie seisoi karsinassaan syvänsinisessä tallitoppaloimessaan ja kääntyi katsomaan minua, kun kutsuin sitä nimeltä matalalla äänellä. Sen suipot korvat kääntyivät höröön ja mantelinmuotoisissa, tummissa silmissä oli ystävällinen katse, kun se asteli karsinansa poikki luokseni ja pärskähti märän hevosentervehdyksen takilleni. Kiedoin käteni tamman kaulan ympärille ja painoin suukon sen jouhiin. Jäin silittelemään tamman kaulaa pitkin vedoin ja tunsin rakkauden sitä kohtaan vellovan sisälläni. Kuinka herkkistä, mietin hymyillen itsekseni.
”Täällä sä vaan pehmoilet”, kuului pojanääni selkäni takaa. Käännyin irrottamatta otettani ponista ja kohtasin Jessen ystävällisen katseen. Hänhän se oli ollut, arvaaminen ei ollut kovinkaan vaikeaa.
”Mä jaan nyt hellyyttä Bonskulle, anteeksi, me tarvitaan vähän omaa tilaa”, sanoin.
”Kaikin mokomin”, Jesse nauroi. Hänen päässään keikkuva kirkkaanvärinen pipo riiteli railakkaasti sähkönsinisen talvitakin kanssa. ”Meinasin vaan kysyä, että lähdetkö tuuppaamaan koulua? Me treenataan Tollon kaa paljon paremmin, kun on joku jonka osaamistason voi ylittää.”
”Meinaat sä, että Tollo olis parempi koulussa ku Bonnie?” kohotin kulmiani Jesselle hänen kulkiessaan ohitseni kohti cremellon karsinaa. Jesse kohautti olkiaan leikkisästi.
”En mä meinaa mitään. Tuutteks te?”
”Bonnie vetää paremmin kuin Tollo oli kyseessä sitten mikä laji tahansa”, täräytin päättäväisenä. Bonnie näytti kyllästyvän sylikoiran touhuihin, nosti päänsä sylistäni ja kääntyi hamuamaan turpeen seassa lojuvia yksittäisiä heinänkorsia.
”Näyttäkää sitten maneesissa. Anne sano että se vie jatkotuntilaiset varmaan maastoon nyt kun on vikat mahdollisuudet olla siellä, meillä on neljästä kuuteen aikaa”, Jesse ei napannut provokaatiostani kiinni. Hyvä niin, muuten olisimme luultavasti jääneet mittelemään hevostemme paremmuudesta iltaan asti. Nyökkäsin ja Jesse katosi hymynkare huulillaan karsinaan.
Minä käännyin Bonnien puoleen. Poni näytti huomaavan katseeni, sen toinen korva kääntyi osoittamaan minua mutta se ei keskeyttänyt pureskeluaan.
”No niin, lomailija”, mutisin tammalle kaivaessani harjapussista sopivaa harjaa. ”Pääset näyttään, missä kunnossa oikein oot!”

[Salma]

Lumi oli pudonnut maahan ohueksi riitteeksi ja ilma oli kylmentynyt huomattavasti niiden vajaan kahden viikon aikana, jotka olin paiskinut hiki hatussa töitä sisätiloissa ja vain haaveillut Seppele-vierailuista. Olin saanut uuden työpaikan ja tehnyt kahden ihmisen työrupeaman, ennen kuin paikkaan oli saatu lopultakin toinen työntekijä kaverikseni. Tehtäväni oli suunnitella virkistystoimintaa Liekkijärvelle. Kivaa hommaa – mutta kuinka pitkäveteiseltä se tuntuikaan, kun kaipasin koko ajan Bonnieta! Olin soitellut etenkin Emmylle monena iltana ja kysellyt tuskastuttavan yksityiskohtaisesti mitä Bonnie oli tehnyt, kuka sen oli liikuttanut ja kuinka moni tuntilaisista oli käynyt notkumassa sen karsinan ulkopuolella.
Poni oli minun mielessäni joka päivä. Olin sopinut Jaakon, Annen ja Kasperin kanssa, että he liikuttaisivat harmaata kaunotarta tämän pätkän, jonka tiesin käytännössä asuvani töissä. Kasper oli suostunut kunniaan melko kauhistuneen oloisena ja minuakin hiukan hirvitti miettiessäni, millaisessa energiapiikissä poni olisi, jos se olisi lepäillyt koko ajan. Jaakko muuttui jättiläiseksi jo kun ajattelin häntä Bonnien selässä ja Annekin oli niin kiireinen, että tuskin ehtisi liikuttaa sitä yhtä rankasti kuin minä tapasin tehdä.

Olisin halunnut juosta tallipihalle, niin tutulta ja kutsuvalta se näytti kulkiessani jäistä tietä pitkin sitä kohti. Kirsikka tupsahti minua vastaan heti, kun pääsin tarhoille. Hänellä oli Sikke riimun päässä ja hänen poskensa helottivat iloisen punaisina kevyesti nipistelevässä alkutalven pakkasessa.
”Salma!” hän kiljahti iloisena huomatessaan minut. Sikke päristeli sieraimiaan ja sen aavistuksenomaisina, läpinäkyvinä suortuvina törröttävät turpakarvat värähtivät sen ravistellessa päätään.
”Hei!” hengähdin onnellisena. Vatsaani tuntui vyöryvän tuttu hyvänolon tunne, jonka tallille tulo lähes poikkeuksetta aiheutti. ”Ihanaa olla taas täällä!”
”Sä oot tainnu olla kyllä tosi kiireinen”, Kimi ihmetteli. Vielä ei ollut niin kylmä, että hänen tummissa hiuksissaan olisi näkynyt jääkiteitä, mutta villahuivin ja pipon välistä näkyvä nenänpää punoitti pakkasesta.
”Joo, mutta nyt mä taas palaan tänne”, lupasin. ”Mulla oli uus työpaikka ja on pitäny antaa siellä esimerkillinen ja ei-hevosiinmenevä kuva itsestään!”
Kimi nauroi niin, että hiuspehko valahti pipon alta hänen silmilleen.
”Kyllä ne pian huomaa totuuden”, hän huomautti. Sikke hänen käsipuolessaan näytti kyllästyvän seisoskeluun ja otti pari askelta sivusuuntaan. Kimin huomio kiinnittyi tammaan, mutta hän kääntyi vilkaisemaan vielä nopeasti minua.
”Kivaa, että oot taas täällä Salma. Ihan tosi.”

Kivaa se oli minustakin, mutta huomasin ihan todella kuinka kivaa vasta silloin, kun talsin Bonnien karsinalle. Olin käynyt nopeasti kurkkaamassa, oliko poni pihalla, ja huomannut jonkun ystävällisen sielun hakeneen sen luultavasti muiden mukana sisään.
Bonnie seisoi karsinassaan syvänsinisessä tallitoppaloimessaan ja kääntyi katsomaan minua, kun kutsuin sitä nimeltä matalalla äänellä. Sen suipot korvat kääntyivät höröön ja mantelinmuotoisissa, tummissa silmissä oli ystävällinen katse, kun se asteli karsinansa poikki luokseni ja pärskähti märän hevosentervehdyksen takilleni. Kiedoin käteni tamman kaulan ympärille ja painoin suukon sen jouhiin. Jäin silittelemään tamman kaulaa pitkin vedoin ja tunsin rakkauden sitä kohtaan vellovan sisälläni. Kuinka herkkistä, mietin hymyillen itsekseni.
”Täällä sä vaan pehmoilet”, kuului pojanääni selkäni takaa. Käännyin irrottamatta otettani ponista ja kohtasin Jessen ystävällisen katseen. Hänhän se oli ollut, arvaaminen ei ollut kovinkaan vaikeaa.
”Mä jaan nyt hellyyttä Bonskulle, anteeksi, me tarvitaan vähän omaa tilaa”, sanoin.
”Kaikin mokomin”, Jesse nauroi. Hänen päässään keikkuva kirkkaanvärinen pipo riiteli railakkaasti sähkönsinisen talvitakin kanssa. ”Meinasin vaan kysyä, että lähdetkö tuuppaamaan koulua? Me treenataan Tollon kaa paljon paremmin, kun on joku jonka osaamistason voi ylittää.”
”Meinaat sä, että Tollo olis parempi koulussa ku Bonnie?” kohotin kulmiani Jesselle hänen kulkiessaan ohitseni kohti cremellon karsinaa. Jesse kohautti olkiaan leikkisästi.
”En mä meinaa mitään. Tuutteks te?”
”Bonnie vetää paremmin kuin Tollo oli kyseessä sitten mikä laji tahansa”, täräytin päättäväisenä. Bonnie näytti kyllästyvän sylikoiran touhuihin, nosti päänsä sylistäni ja kääntyi hamuamaan turpeen seassa lojuvia yksittäisiä heinänkorsia.
”Näyttäkää sitten maneesissa. Anne sano että se vie jatkotuntilaiset varmaan maastoon nyt kun on vikat mahdollisuudet olla siellä, meillä on neljästä kuuteen aikaa”, Jesse ei napannut provokaatiostani kiinni. Hyvä niin, muuten olisimme luultavasti jääneet mittelemään hevostemme paremmuudesta iltaan asti. Nyökkäsin ja Jesse katosi hymynkare huulillaan karsinaan.
Minä käännyin Bonnien puoleen. Poni näytti huomaavan katseeni, sen toinen korva kääntyi osoittamaan minua mutta se ei keskeyttänyt pureskeluaan.
”No niin, lomailija”, mutisin tammalle kaivaessani harjapussista sopivaa harjaa. ”Pääset näyttään, missä kunnossa oikein oot!”

[Salma]

Ensimmäinen adventti. Ajatus kipristeli ihanasti vatsanpohjassani, kun kävelin lumi saappaanpohjissa narskahdellen Seppelettä kohti. Varpaissani hohkasi kylmyys, vaikka olin pukenut kotona kahdet villasukat ja vetänyt paksuimmat löytämäni sukkahousut. Lumikiteet kimaltelivat katulamppujen valossa ja ilma oli jo hämärtynyt siniseksi, ainoastaan taivaanranta hohti vaaleanpunaisena. Se ennusteli pakkasyötä.
Nytkin oli jo kylmä. Aurinko oli ainoastaan pyörähtänyt taivaankannella ennen kuin se sukelsi takaisin lämmittämään etelänmaita. Puhaltelin paksun villakaulahuivini alta huurua ilmaan ja vedin lapaskädelläni pipoa paremmin silmille, ettei otsani palelisi. Olallani keikkui kassi, johon oli pakannut pipareita ja omenoita itselleni ja Bonnielle. Ne se mussukka olikin ansainnut, olin treenannut sen kanssa kovasti edellisen viikon ja ollut kovasti tyytyväinen sen hypättyä erikoisen kuuliaasti ja tarkasti pari kertaa.

Mussukka huomasi minut tarhassa jo pitkän matkan päässä. Sen erotti selvästi pörröisistä tuntiponeista syvänsinisestä toppaloimesta, jonka poikki risteilivät punaiset vyöt. Bonnie kävi kunniakierroksen aidan tuntumassa ja laukkasi sitten Pellan hiirenharmaaseen kylkeen niin, että vanhan ponin vatsanalus oli pelkkiä pieniä kavioita ja pörröisiä jalkoja sen väistäessä. Valkea tammani pinkoi kärppänä sen perässä ja näytti leikittävän Pellaa niin rajusti, että minä ehdin jo pelästyä russ-ponin vilustuvan kaikesta juoksemisesta. Bonnien pysähtyessä puhaltamaan hetkeksi Pella kuitenkin ravasi sen taakse ja tarrasi tomerasti hampaillaan sen loimeen. Oli sekin siis leikissä mukana.
Tallin suunnalta käveli pienikokoinen tyttö, jolla oli päässään huutavanpinkki pipo. En tunnistanut häntä – mutta toisaalta olin viime aikoina käynyt tallilla mitä eriskummallisempiin aikoihin ja onnistunut välttelemään tahtomattani uusia hoitajia. Hänkin näytti suuntaavan ponitarhalle, joten jäin odottamaan riimunnaru kädessäni ja lapanen portinpieltä pidellen. Hestia, jolle ulkoilu taisi jo riittää, oli tullut kärkkymään aivan portin toisella puolella ja yritti tunkea itseään sen ylitse korvat tanakasti hörössä ja suuret silmät anovasti hämärästä katsellen.
Tytön lähestyttyä arvioin hänet noin viisitoistavuotiaaksi. Hänellä oli pitkä, tummanruskea poninhäntä, joka luikerteli kuurasta vaaleana olan ylitse. Hän hymyili minulle vaatevuorensa alta ystävällisesti.
”Moi, me ei olla ehkä nähty ennen. Oletko sä hoitaja?” hän kysyi.
”Joo, tai mä oon tuon Bonnien sponsoriomistaja. Moi, Salma”, sanoin ja ojensin riimuttoman käteni kättelyyn.
”Moi. Mä oon Pihla ja hoidan Pellaa”, Pihla vastasi lapasellaan kättelyyn.
”Sattupa hyvin!” naurahdin. ”Ne pelailee just tuolla, päästään pyydystämään.”
Minä ja Pihla tulimme hyvin juttuun. Hätistelimme Hestian tarhan portilta ja kalastaessamme hoidokkejamme kiinni juttelimme koko ajan niitä näitä. Minua vähän hävetti, että Pihla oli hoitanut Pellaa j pari kuukautta emmekä me olleet ehtineet tavata kunnolla aiemmin.
Bonnie oli jääräpäisellä tuulella. Se kieltäytyi kävelemästä, kun Pihla ja Pella kääntyivät aitan suuntaan, ja minä sain maanitella sitä pitkään liikeelle. Jossakin vaiheessa minua alkoi jo ärsyttää. Siinä me seisoimme, keskellä hämärtyvää tallipihaa, ja Seppeleen valot loistivat kutsuvasti vain kymmenen metrin päässä. Bonnie kaivoi hokitetut kavionsa lumihankeen, painoi korvat luimuun ja melkein istui takamukselleen tehdessään selväksi, ettei se halunnut kävellä yksin sisään.
”Et viitsis”, mutisin ponille. Riimunnaru roikkui löysänä välissämme ja yritin tahdonvoimallani pakottaa Bonnien ottamaan askeleen eteenpäin. Nähtyäni sen itsepäisen katseen huoahdin. ”Otetaan sitten uudelleen.”
Talutin tamman kauemmas tallista, melkein leirimökeille asti, ja yritin kiinnittää sen huomion kieltäni naksuttamalla, kun se loi haikailevia katseita vuoroin ponitarhan, vuoroin aitan suuntaan. Eikö se tajunnut, että yritin viedä sitä sisään muiden hevosten luokse?
Olin juuri kääntämässä Bonskua ja palaamassa takaisin tallin suuntaan, kun maastopolun kaarteesta kääntyi ratsukko. Vaikka tallin valot olivat kaukana, hevosen ja ratsastajan heijastimet välkähtivät valkoista valoa ja häikäisivät ikävästi silmiä. Bonnie hermostui, kavahti taemmas ja oli pyrähtää lumiseen ojaan yrittäessään paeta outoa valohirviötä. Yllättävän nopeasti se onneksi tunnisti parivaljakon Ediksi ja Odelieksi ja pysähtyi kaula ylhäällä ja sieraimet ammollaan. Sen paino oli takajaloilla, arvasin sen ponkaisevan pakoon koska tahansa jos jotakin muuta yllättävää tapahtuisi.
”Hei!” Ode huhuili pimeydestä. ”Eihän käynyt vahinkoa?”
”Kaikki ok!” vastasin. ”Bonsku ei vaan suostu kävelemään sisään. Voitteko tulla meidän kanssa yhtä matkaa?”
”Miksi te olette täällä mökeillä asti?” Odelie nauroi ystävällistä nauruaan. ”Totta kai me autetaan.”
Edin turpakarvat olivat kuurasta valkeat ja se viskoi innoissaan päätään saadessaan Bonskun vierelleen. Odelie kertoi, että he olivat käyneet hyppäämässä maneesissa ja vilvoitelleet viimeisen puoli tuntia maastossa samoillen. Lenkki näytti tehneen Edille hyvää, mammuttimaisen pitkän talvikarvan saanut voinvaalea ruuna tahditti askeleensa mielellään Bonnien ja minun tahtiin ja sai säpäkän tammanikin rauhoittumaan vähitellen. Se laski päätään ja rentoutti korvansa riimunnarun heilahdellessa löysänä välillämme.

Lopultakin pääsimme talliin. Bonnie kopisteli varovaisesti betonilattialla ja lumitilsat putoilivat sen kavionpohjista jälkeemme. Taputin ohimennen tamman kaulaa kehuna tottelevaisuudesta ja huikkasin Odelielle kiitokset hänen kääntyessään taluttamaan Ediä karsinaan.
Heinä ja hevosentuoksu teki hyvää kylmän pakkasilman jälkeen. Vedin keuhkot täyteen ja henkäisin tyytyväisenä kääntäessäni Bonnien karsinassaan oikein päin. Se ei jäänyt sen enempää nautiskelemaan, vaan tunki turpansa ruokakuppiinsa ahnaasti ja pärskähti tyytymättömänä, kun päivärehuja ei oltu vielä jaettu. Poni käänsi takamuksena kupin suuntaan, huiskaisi pettyneenä häntäänsä kuin piiskaa ja alkoi hamuilla olemattomia heinänkorsia tumman turpeen seasta.
”Saat herkkua”, lupasin tammalle. ”Adventin kunniaksi.”
Olin tiputtanut tummanpunaisen, kimmoisakuorisen omenan harjapussiin samalla kun hain riimunnarua sisältä. Riisuttuani toppaloimen tamman selästä (ja laskostettuani sen siististi karsinan ovessa olevaan telineeseen) noukin yllätysomenan pussista harjojen päältä ja kieräytin sen vaivihkaa ruokakuppiin. Bonnie hoksasi vaimean tömähdyksen ja korvat uteliaassa hörössä puikahti hakemaan aarrettaan. Hymähdin tamman ahneudelle vedellessäni juuriharjaa puhtaaksi kumisukaan. Omenan mehu valui ponin suupielistä sen pureskellessa adventtiomenaa ja kuivui vaaleiksi pisaroiksi ryntäille.

Tallissa oli yllättävän hiljaista. Harjasin Bonnieta pitkään nautiskellen sen läheisyydestä. Aina välillä tuntihevosten puolella kolahti, mutta ketään ei tullut tallin lisäsiipeen. Saatuani ponin siistiksi painoin poskeni sen lämmintä kaulaa vasten. Sen talvikarva oli naurettavan ohutta ja sähköisessä, kylmässä ilmassa leijaili kevyenä puuhkana sen kaulan ympärillä. Minua hymyilytti: minun kilpaponini, se ei onnistuisi kasvattamaan samanlaista mammuttiturkkia kuin useimmat muut Seppeleen ponit vaikka yrittäisi.
Mutta mitä se haittasi?