Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Ponit tappelivat tarhassa. Harmaanruskea, mutavellinä lilluva tarhan pohja roiskui korkeina pisararyöppyinä ilmaan, kun Elmo tarrasi pyöreän Vennan korvantaukseen ja rehasi pienempi poni perässään pitkin aidanviertä. Vennan pitkä, vapaana liehuva vaalea harja oli sotkeutunut sykeröille sen kaulalle ja värjääntynyt latvoista epätasaisen harmaaksi.
Bonnie, jonka olisi luullut ärsyyntyvän kavereiden riidasta ensimmäisenä, seisoi keskellä tarhaa takajalkaansa lepuuttaen ja nautiskeli auringonpaisteesta. Sen silmät olivat puoliummessa, mutta korvat kääntyilivät tarkasti sen mukaan, missä päin Elmo ja Venna touhusivat. Tamma oli nähtävästi ottanut ainakin omasta mielestään ponilauman alfapaikan ja käyttäytyi kuin mikäkin vanha johtajatamma.
Sain vihellellä ja rapistella sinikultaisena kiiltävää suklaapatukan käärepaperia kädessäni melko pitkään, ennen kuin Elmo äkkäsi minut portin takana ja jätti Vennan rauhaan. Liinaharja pukitti kiukkuisena, hidasti kovatahtisena pyörineen laukkansa liitäväksi raviksi ja otti pari spurttia tarhan ympäri, ennen kuin rauhoittui Siken kylkeen. Elmo tuli kaula pitkällä aidalle ja sen pitkät turpakarvat väpättivät sen haistellessa suuntaani.
”En mä sua ota sisälle, senkin tappelupukari”, sanoin hellästi ruunalle pujahtaessani aidanpienojen välistä tarhaan. Saappaat upposivat heti ikävästi liejuun. Lumi oli sulanut jo kokonaan pois, mutta ruoho ei ollut vielä ehtinyt nousta maasta. Mitenpä se vielä voisikaan, kun kaikki oli märkää ja niljaista velliä.

Bonnie ei halunnut sisälle. Kun pääsin sen kaulalle, se luimisti korvansa ja käänsi minulle päättäväisesti takamuksensa. Hyvältä aurinkopaikaltaan se ei halunnut lähteä, mutta pyöri paikoillaan kuin väkkärä, enkä minä uskaltanut ujuttautua sen varoittavasti nousevien takakavioiden ohitse. Pari kertaa yritin äkkiyllätystä, mutta poni viskasi päänsä ylös ja sohi takasellaan suuntaani niin tosissaan, että katsoin parhaaksi käyttää mieluummin älykkyyttä kuin nopeutta.
Ponin käytös alkoi vähitellen harmittaa minua. Olin ollut tarhalle tullessani superhyvällä tuulella, sillä ulkona pärjäsi ensimmäisiä kertoja ilman takkia ja käsineitä – sukkahousutkin olin jättänyt pois vaaleanruskeiden ratsastushousujeni alta. Olin ajatellut hakea Bonskun pian sisälle ja harjata sen pihalla, mutta into laantui vähitellen tamman temppuilun jatkuessa.
Huomasin hetken kuluttua, että tarhan portille oli ilmestynyt hontelo punapäinen poika, joka näytti siltä, että ei turhan usein viettänyt aikaa pihamaalla. Iho oli neljän seinän sisällä vietetystä ajasta kalpea ja hiirenhäntänä selkään asti ulottuva kuparinpunaisena loistava kuontalo ärsytti minua suunnattomasti. Pitikö tuon vieraan pisamanaamaisen ruipelon seisoa portilla ja tuijottaa minua? Mitä hän kaiken lisäksi edes teki tallilla, eihän Seppeleessä käynyt hänenoloisiaan poikia.
Tajusin viiveellä, että pojalla oli kädessään riimu ja riimunnaru. Noin viiden minuutin kuluttua, kun Bonnie edelleen jääräpäisesti esitteli minulle häntäjouhiaan ja poika tökötti aidan takana, minä suivaannuin ja käännyin hänen puoleensa.
”Anteeksi, saanko mä kysyä että mitä sä siellä teet!” sanoin tarpeettoman lujaan ääneen. Poika näytti hämmästyneeltä.
”Mä ootan, että sä saat sen konin kiinni ja haen sitten tuon pienen ruskean sisälle”, hän sanoi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
”Ai kenet ruskean? Siirin vai?” kysyin pöllämystyneenä siitä, että kundi oli ilman häpeän häivää nimittänyt Bonnieta koniksi.
”No niin. Tarviitko sä ehkä apua sen valkoisen kanssa?”
Mietin hetken.
”Saanko mä kysyä että kuka sä oot?” sanoin jo leppyneempänä. Olin kiukuspäissäni ärsyyntynyt nollasta sataan, nyt aloin vähitellen lasketella takaisin normaalille asteikolle.
”Ai, totta, me ei olla ehkä nähty. Mä oon Kasper. Opiskelen täällä nyt oppisopimuksella. Hevosenhoitajaksi”, Kasper näytti olevan yhtä hämmentynyt sanoistaan kuin minäkin. Hänen käyttämänsä termistön perusteella vaikutti siltä, että hän hädin tuskin tiesi, miten sukaa pidettiin kädessä.
”Jaha. Ai. No, kiva kuulla”, yritin paikkailla tilannetta. ”Jos sä viitsit, niin kyllä mä tarvisin ehkä apua. Mun nimi on Salma.”
”Toi valkea on aika sähäkkä”, Kasper sanoi kiivetessään pitkät jalat ja kädet heilahtaen aidan ylitse.
”Bonnie, niin. Se on mun sponsoriponi. Sille kelpais tänään auringosta nauttiminen”, sanoin jo hymyillen.

Yhteistuumin saimme Kasperin kanssa Bonnien nalkkiin. Sain neuvoa Kasperille melkein kädestä pitäen missä halusin hänen seisovan ja miten en halunnut hänen sohivan Bonnieta käsillään minua kohti. Poni latasi muutaman kiukkuisen potkun väliimme, mutta leppyi saman tien, kun riimun solki oli saatu kiinni ja se tajusi olevansa narun päässä.
”Kiitos avusta”, sanoin hengästyneenä.
”No, ei mitään. Tai oli ihan kiva auttaa”, Kasper hymyili hämillään. Hän näytti olevan jotenkin kauhean hukassa seisoessaan siinä Siirin pieni riimu kädessään keskellä keväisen kosteaa tarhaa.

Odelie oli pihalla harjailemassa Alexia. Piirtopäinen täysiverinen käänsi päätään hankalan näköisesti meitä kohti kuullessaan Bonnien kavioiden tumahdukset maata vasten. Se viskaisi häntäänsä, nyökkäsi suurta päätään ystävällisesti ja kurotti raastamaan tallin seinänvierustalta hentoja, läpikuultavan vaaleanvihreitä kevään ensimmäisiä ruohonkorsia. Bonnie hoksasi apajan ja yritti päästä osingoille, mutta pyöräytin sen voltille ja ohjasin kauemmas seinänvierustasta.
”Terve Salma!” Odelie vetäisi juuriharjan puhtaaksi kumisukaa vasten ja ilmaan pölähti sakea pilvi.
”Hei! Mä meinasin jäädä kans tähän pihalle, jos vaan käy?”
”Totta kai! Tulkaa tähän viereen!”
Odelie lupasi katsoa Bonnieta sillä aikaa, kun kävisin hakemassa harjapussin ponin karsinalta. Kipaisin sivuovesta sisään talliin ja räpyttelin silmiäni valovaihdoksen sokaistessa minut hetkeksi. Täysiä säkenöivän auringon jälkeen sähkövalo tuntui laimealta ja tallin ilma viileältä ja helpolta hengittää.
Tallikäytävän varrelle näkyi kerääntyneen muutama minulle ennestään tuntematon tallilainen. Kiinnostukseni heräsi, joten hipsin Siirin ja Pampun karsinalle ja kurotin rapsuttamaan Kasperin sisälle tuomia poneja samalla, kun kuuntelin korvat höröllä heidän keskusteluaan. Pampu nappasi hupparini hihan suuhunsa ja kyhnytin toisella kädellä sen vaaleaa otsaa sen irrotettua.
”Aivan ihanan näköinen! Vai mitä, Nadja?” eräs tytöistä kuului sanovan innostuneella äänellä.
”Saako sitä taputtaa?” toinen kysyi.
”Reeta, tuu vaan, ei olla pitkään tässä karsinalla niin se ei häiriinny!” tytöt kuuluivat siirtyvän lähemmäs karsinan ovea. Yritin muistella ketä sillä kohtaa käytävää oli. Hype ehkä, Gitan minä olin nähnyt kentällä tunnilla. Toivoin salaa, että Hype ei hermostuisi tallikäytävän melusta. En ollut varma pitäisikö minun mennä kehottamaan tyttöjä siirtymään vaikkapa oleskelutupaan, olivathan he kuitenkin käytävällä siivosti ja melko hiljaa.
”Mahtava väritys, tuollainen kirjava”, ensiksi puhunut sanoi. Käteni, joka oli rapsuttanut Pampua aivan erityisen mukavasti sen harjamarrossa, pysähtyi. Kävin nopeasti läpi kaikki Seppeleen hevoset. Ei meillä asunut ketään kirjavaa!
Minun oli pakko jättää shettikset ja hipsiä varovaisesti lähemmäs karsinaa. Tytöt huomasivat tuloni ja hiljenivät.
Januksen vanhassa karsinassa seisoi noin 140-senttinen lehmänkirjava tamma. Sen pää ja eturuumis olivat suklaansävyistä ruunikkoa, jalat ja osa lautasista ja vatsanalusesta taas yhtä kirkasta valkeaa kuin Frankilla. Ponilla oli suloisen vaaleanpunainen turpa, kuin suukkosuu, ja kiltit tummat mantelinmuotoiset silmät. Se höristi korviaan minua kohti ja heinänkorret, joita se oli ollut syömässä, sojottivat hauskasti sen suupielistä.
”Tiedätteks te kuka tää on?” kysyin tytöiltä. Reippaimman näköinen vastasi heti:
”Se on Seppeleen uusi tuntiponi. Sen nimi on Hestia.”
”Se on lewitzer”, kiiruhti toinen lisäämään.
”Toivottavasti se on mukana hoitajakurssilla. Meistä tulee pian varmaan hevosenhoitajia tänne. Mä olen Alenea”, kirkassilmäinen tyttö vastasi ja soi minulle pienen hymyn.
”Onpa kiva, Hestialle varmaan otetaan hoitaja teistä uusista. Kannattaa kyllä hakea!” ilahduin. Olipa kivaa, että tallille tulisi uusia hoitajia.
Tytöt hymyilivät minulle. Ystävällinen vastaanotto taisi ilahduttaa heidän mieliään.

Iltapäivällä, kun auringon viiltävimmät säteet ja terävin lämpö oli taittunut, minä satuloin Bonnien ja ratsastin sillä kentällä reilun tunnin tehokkaan koulutreenin. Tuntui mahtavalta ratsastaa pihalla! Tuuli vilvoitti hupparin lävitse ja poni tuntui toimivan oikein erityisen hyvin, kun pääsi ulos maneesin tunkkaisuudesta ja pölystä.
Ehkä pian me pääsisimme jo hyppäämään ulkona, kunhan kenttä ja maastoreitit kuivuisivat keväästä!

[Salma]

Aurinko tillotti mukavasti pinkin WEGA:n hupparini selkämykseen, kun seisoin tallipihalla Nian kanssa harjailemassa Bonnieta ja Huiskaa. Karva pöllysi ilmassa: etenkin Huiska oli talven aikana etsinyt itsestään jakkihärkämäisen muodon ja kevään lämmitellessä sen kylkiä karva putoili suurina tukkoina harmaanruskeaan maahan.
Huomenna tallilla alkaisi jälleen uusi hoitajakurssi. Innokkaan näköisiä uusia kasvoja oli pyörinyt Seppeleessä jo muutaman päivän ajan, rohkeimmat olivat uskaltautuneet oleskelutupaan asti haistelemaan elämää.
”Hestian hoitopestistä tulee kyllä kunnon tappelu”, Nia sanoi Huiskan toiselta puolelta hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Se on vielä niin mahdottoman suloisen näköinen, ei ihme, että siihen ihastutaan heti”, myönsin. Itsekin olin tykästynyt kirjavaan tammaan aivan erityisen paljon seuratessani sen totuttelua tallielämään. Se ei seisonut karsinansa ovella pää pitkällä tehdäkseen itsensä näkyväksi, vaan kuulosteli ja seuraili syrjästä tarkoin silmin muiden menoa.
”Huiskaakin taisi hakea aika monta hoitajaa”, muistelin tammikuisia hakuja. Nia nyökytteli pontevasti päätään.
”Mähän toivoin myös Gittaa, mutta oon kyllä onnellinen, että sain Huiskan. Se on mun oma karvakorva”, Nia rapsutti hellästi rautiaan tamman korvantausta. Se ei liiemmin kiinnittänyt huomiota hellyydenosoituksiin, vaan laski päätään ja hamuili lakastuneiden ruohonkorsien seasta uuden kevään varovaisia varsia.
”Joo, en mäkään oikein osaa kuvitella itseäni kenenkään muun kuin Bonskun kanssa. Vaikka siihen menee välillä järki, niin mulle se on kaikista paras.”
Kaikista paras päätti juuri samalla hetkellä kohottaa vasemman etujalan, jota olin ollut harjaamassa, ja kopauttaa eilen ostamani oranssin harjalaatikon nurin. Jäykkäharjaksiset suat, iloisenväriset sienet ja kaviokoukut vierivät ympäriinsä.

Olin ajatellut hypätä Bonniella iltapäivällä, kun aurinko olisi laskenut vähän eikä enää paistaisi suoraan silmiin. Maneesikausi oli kestänyt jo niin pitkään, ettei siellä ratsastaminen hotsittanut minua ollenkaan. Viettäisin mieluummin muutaman ylimääräisen tunnin tallilla ja ratsastaisin myöhempään.
Ehdin juuri saada tamman karsinaansa, kun Anne tuli minua vastaan tallikäytävällä Topin raskas satula sylissään ja tummat suitset olkapäällään. Sunnuntaisin hänelläkin oli aikaa liikuttaa hevostaan kunnolla, kun pidettäviä tunteja ei ollut.
”Hei Salma!” Anne näytti ilahtuvan nähdessään minut ja pysähtyi. ”Mun pitikin juuri löytää joku jo vähän pidempään tallilla käynyt! Onko sulla kiire?”
”No eipä oikeastaan”, kysyin yrittäen arvailla, mihin keskustelu oli johtamassa. Jotain vastuullista arvatenkin?
”Haluaistiko sä liikuttaa Hestian? Mä ajattelin pitää ihan kunnon vapaapäivän ja käydä pitkän maastolenkin Topin kanssa, mutta tammuskakin kaipaisi liikuntaa. Jos ratsastaisit sillä ihan rauhallisesti tunnin verran kentällä?” Anne kohensi satulan asentoa sylissään. Minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään.
”Totta kai!” henkäisin. ”Se olis mahtavaa!”
”Kiva! Hestian varusteet on satulahuoneessa siinä Januksen vanhalla paikalla. Ota ihan helppoja juttuja.”

Tuntui melkein rikolliselta mennä vieraan hevosen karsinalle. Olin niin tottunut hengaamaan tallin pikkupuolella, että varsinainen pääkäytävä tuntui mahdottoman leveältä ja avaralta. Gitta painoi tumman turpansa ovea vasten, kun kuljin sen ohitse Hestian kohdalle.
Tamma kohotti päänsä ja katsoi varautunut ilme silmissään minua, kun astuin sisään. Bonnien kanssa olin tottunut päättäväisiin ja rauhallisiin liikkeisiin – muutoin sai tuntea yllättävän pian kipakat hampaat käsivarressaan – ja päätin kokeilla samaa taktiikkaa Hestiaan. Ruskeat korvat heilahtivat, kun jutustelin puoliääneen tammalle kaivaessani harjapussista pölyharjaa.
Vertasin huomaamattani Hestiaa jatkuvasti Bonnieen. Eihän se oikeastaan ollut mikään ihmekään, minä vietin aikaa kimon ponini kanssa melkein päivittäin ja totuin sen olemukseen ja reaktioihin. Vieraalle ponillekin piti kuitenkin antaa mahdollisuus osoittaa luonteensa.
Hestian kauniit valkeat läikät saivat uutta hohtoa, kun harjasin pitkin vedoin sitä. Se seisoi paikoillaan karsinassa pää alhaalla, ainoastaan korvat liikahtelivat uteliaasti minun suuntaani. Ponista näki, että se oli hiukan epävarma tilanteesta.

Hestian varusteiden kohdalla luki edelleen Januksen nimi. Satula oli melkein samanlainen kuin Bonnien yleissatula, ainoastaan polvityynyt olivat mustan sijasta ruskeaa nahkaa. Paksu, tikattu satulahuopa oli kirkkaansininen ja näytti uudelta.

Varustettuani tamman se seurasi tyynesti perässäni, kun talutin sen kentälle. Aurinko paistoi tallin takaa viistosti, taivaalle oli kerääntynyt muutamia pilviä. Niiden läpi siivuttuessaan auringonsäteet loivat pihalle kultaista valoa.
Kypärän tummanruskean lipan alta näin, että kenttä oli jo hyvässä kunnossa. Se oli sulanut ja kuivunut kokonaan vellistä tasaiseksi hiekanväriseksi maaksi.
Hestia astahti syrjään, kun olin taluttanut sen keskihalkaisijalle, kiristänyt vyön ja aikeissa nousta selkään.
”Prr!” käskin tammaa päättäväisesti. Ratsastuskoulussa se ei voisi steppailla, kun ratsastaja vasta roikkui kyljellä. Kurotin ottaakseni nahkaohjista paremman otteen, laskeuduin takaisin maahan tamman kyljeltä ja ponnistin uudelleen. Tällä kertaa Hestia astui eteenpäin.
”Seisopas rauhassa!” komensin ja puristin vasemman käteni nyrkkiin, jotta poni tuntisi kevyen pidätykseni. Kolmannella yrittämällä tamma seisoi hiljaa ja palkitsin sen pörröttämällä sen kaksiväristä harjaa.

Hestian liikkeet olivat kapeampia verrattuna Bonnien vahvaan ponnuun ja liitäviin askeliin. Ponin selässä oli kuitenkin mukava istua. Etenkin sen ravi oli paljon pehmeämpää ja se vastasi apuihin iloisesti ja kantoi itsensä kauniisti. En pyytänyt siltä kovinkaan haastavia asioita: ratsastin pitkän alkukäynnit ja tein sitten käynti-ravi-seis- siirtymiä kunnes olin varma, että tamma oli kuulolla. En voinut vastustaa kiusausta kokeilla pientä pätkää pohkeenväistöä käynnissä tallipihan puoleisella pitkällä sivulla. Hestialla kesti hetki tajuta, mitä hain, mutta saatuaan ideasta kiinni se väisti mielestäni hyvinkin sievästi ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Taputin tamman kaulaa kehuen sitä vuolaasti ja annoin ohjien valua sormieni lomitse pitkiksi. Tehtävät eivät olleet erityisen haastavia ja kuljimme rauhallisesti, joten poni ei ollut edes hionnut.
Laukkatyöskentely osoittautui haasteellisemmaksi kuin olin luullut. Olin jo huomannut, että Hestia oli herkkä niin suustaan kuin kyljistäänkin ja vastasi apuihin salamannopeasti, mutta käyntipätkän jälkeen antaessani laukkapohkeet jäin silti jälkeen. Poni potkaisi taaksepäin jopa pienet pukit karauttaessaan ensin uraa pitkin ja sitten voltille, jolle ohjasin sen saadakseni sen takaisin ruotuun. Sydän tuntui hakkaavan kylkiluita vasten säikähdyksestä, vaikka Hestia olikin periaatteessa ollut käsissä koko ajan ja vain leikitellyt.
Siisti nosto ei ottanut onnistuakseen. Aina poni livahti altani laukkaan tai nosti päätään, jolloin raviaskel ainoastaan tikutti ompelukonemaisena eteenpäin, muttei pyörähtänyt laukalle. Hidastin ravin tarkoituksella tempoltaan verkkaiseksi ja tein muutaman kierroksen ajan loivia kiemurauria keskihalkaisijalle ja takaisin uralle, ennen kuin palasin laukkatehtävään. Kolmannella yrityksellä sain siistin noston.
”Hieno!” kehuin ääneen ja annoin ponin venyttää kaulaansa, jotta se tietäisi tehneensä oikein. Laukka tuntui mukavalta, se rullasi reippaana allani ja tuuhea harja piiskasi paljaita käsiäni vasten. Ihana Hestia!

Akku näytti uteliaalta, kun jäähdyteltyäni Hestian ja hoidettuani sen karsinaansa palasin Bonnien luo pikkupuolelle. Vaalea letti heilahti olalta toiselle, kun hän tuli Huijarin karsinan ovelle kumisuka kädessään ja siristi miettiväisen näköisenä silmiään.
”Mä näin, kun sä ratsastit Hestialla!” hän sanoi hetken minua silmäiltyään. Olin kumartunut kiinnittämään jännesuojia juronnäköisen Bonnien etujalkoihin.
”Joo, Anne pyysi mua ratsastamaan sen”, sanoin noustessani ja kurottaessani ottamaan takajalkojen suojat karsinan ulkopuolelta. Bonnie käänsi tällä välin selkänsä minua kohti ja huiskaisi tympääntyneenä valkeaa häntäänsä. ”Älä Bonsku tappele.”
”Millainen se oli?” uteliaisuus paistoi pitkälle Akun äänestä. Hän oli unohtanut Huijarin harjaamisen ja nuori ori tuli tuuppaamaan häntä selkään vaaleanpunaisella turvallaan. Mitä hän vain seisoskeli, se tuntui sanovan.
”No, herkkä ja aika omapäinen. Kuunteli tosi hyvin ja selvästi halus tehdä töitä”, kerroin kuuluvalla äänellä, jotta Akku kuulisi minut, vaikka olin kumartunut suojien kanssa kimon takajalkojen puoleen.
”Kuka halus tehdä töitä?” kuului tuttu pojanääni tallin ovelta. Jesse!
”Se uus poni, Hestia”, vastasin tullessani karsinan ovelle ja napatessani satulan loimitelineeltä käsivarrelleni. Jesse talutti Tollon parin karsinan päähän ja veti oven perässään kiinni.
”Voi teitä ainaisia ponityttöjä!” hän puuskahti muka tosissaan. ”Meillä sentään on suuret kuviot, vai mitä, Tollo.”
Minä ja Akku vaihdoimme virnistyksen tallikäytävän ylitse.
”Jos arvon suurmies haluaa, niin mä oon menossa hyppäämään kentälle. Kun sulla on se puomityttökerho koossa omia hyppyjäs varten, niin voisit ehkä tulla myös itse auttamaan”, huikkasin Tollon karsinan suuntaan. Jessen pää ilmestyi yllättyneenä ovenrakoon.
”Ai että mä tulisin nostamaan puomeja? Ei käy! Mä tuun mukaan hyppäämään!”

Lopulta satulahuoneessa toimettoman oloisena lorvinut Kasper värvättiin puomipojaksi. Saimme Jessen kanssa antaa alkukäyntien aikana tarkat ohjeet, joiden mukaan keskihalkaisijalle rakentui simppeli jumppasarja. Kasper raahasi värikkäitä puomeja ympäri kenttää sen näköisenä, ettei oikein mielellään ollut samassa suljetussa aitauksessa kahden nopeasti liikkuvan kaviokkaan kanssa. Esteradan rakennuttua hän kipaisi kiireesti aidan toiselle puolelle ja jäi sinne katselemaan.
”Sulla on pitkä matka tulla sieltä nostaan puomeja!” Jesse neuvoi laukatessaan vaalealla Tollolla lyhyttä laukkaa pääty-ympyrällä.
”Kyllä mä ehdin hyvin täältä!” Kasper kommentoi ja astahti taaksepäin, kun ravasin Bonniella hänen ohitseen ja tamma ravisti päätään niin, että suitsien metalliosaset kilahtivat ja harja lensi tuulessa.
Rata oli korkeuden sijasta erittäin tekninen. Kahden ensimmäisen esteen väli oli ollut hankala saada sopivaksi niin Bonnielle kuin Tollollekin ja kerran Kasper maaniteltiin jopa siirtämään ulommaista estettä hiukan kauemmas toisesta sillä aikaa, kun minä ja Jesse hyppäsimme lämmittelyhyppyjä pääty-ympyrällä kentän toisessa päässä. Karsinakiukutteluistaan huolimatta Bonnie kuunteli nyt ihan hyvin. Aina silloin tällöin se yritti kiilata ja nostaa päätään liian ylös, mutta se oli tullut minulle kuukausien aikana jo tutuksi. Antamalla ponille jatkuvasti pientä puuhasteltavaa se ei ehtinyt keksiä mitään typerää.

Hypyt sujuivat hienosti. Lämmiteltyämme huolella katsoimme tehokkaimmaksi, että toinen hyppäsi radan muutaman kerran ja toinen katsoi vierestä ja antoi kommenttia. Bonnie oli melko huono seisomaan paikoillaan ja odottamaan, mutta Tollon hyppyvuorojen aikana se ainakin ehti puhaltaa ylimääräisen pompinnan ja kuumuuden pois itsestään. Jesse kuulosti viimeisellä hyppykerrallamme aidon yllättyneeltä huudahtaessaan:
”Nythän se toimii tosi kivasti!”
Niinpä. Nyt se toimi!



Kevät 1 -merkki suoritettu keväisestä hoitomerkinnastä:

~Anne

[Salma]

Bonnie seisoi tarhan keskellä vaaleansininen riimunnaru päässään ja laidunsi posket jauhaen loppukevään nuorta, syvänvihreää ruohoa. Aurinko, joka oli jo laskeutumassa lehtisilmuihin verhoutuneiden ruskeiden puunoksien taakse, sai valkean karvan sen lautasilla kiiltämään. Poni nojasi oikean etujalkansa suoraksi saadakseen paremman asennon, huiskaisi hännällään laiskasti, kun yksinäisesti inisevä hyttysenpoika tuli häiritsemään ja jatkoi ruokailuaan keskeytyksettä. Sen riimusta lähti kiemurtelemaan maata pitkin ruskeilla shakkikuvioilla koristettu riimunnaru, jonka toisessa päässä minä makailin.
Ruoho tuntui viileältä allani. Minulla oli jalassa mustat saappaat, joissa oli polviin asti mutaroiskeita maastolenkiltä, jonka olimme päivällä tehneet. Olin käynyt Hestian uuden hoitajan Emskun kanssa liikuttamassa poneja; minä olin ollut ilman satulaa Bonniella ja Emsku oli taluttanut kirjavaa hoidokkiaan. Hestia oli osoittautunut melko tuittupäiseksi maastoponiksi ja säikkynyt järjestelmällisesti vastaantulevaa pensasta, kantoa, juurakkoa, ojaa ja Bonnien peräpäätä, ja lopulta kimokin oli innostunut leikkiin mukaan. Emsku oli saanut Hestian pysymään hyvin käsissä, olihan hänellä napakka ote suitsista ja molemmat saappaankannat tukevasti multaisessa maassa, mutta minä olin liukunut Bonnien sileältä kyljeltä rapaojaan, kun tamma oli tehnyt oikein äkkinäisen käännöksen. Olin varma, että Bonnie oli odottanut temppuineen, kunnes pääsimme rapakon luokse, ennen kuin se oli laittanut kaiken peliin.
Ratsastushousuni olivat kokopaikkaiset ja hennon keväisen taivaansiniset. Olin ostanut ne palkkarahoillani kesän kunniaksi, sillä myyjä oli kehunut niitä hyvin istuviksi ja hengittäviksi. Ainakin sen päivän perusteella ne tuntuivat mukavilta, eivätkä olleet hiertäneet ollenkaan edes silloin, kun olin saanut siivousinnostuksen puuskan ja puhdistanut Bonnien karsinan, ruokakupin ja päälle päätteeksi vielä Sentin karsinan Linnean puolesta, kun hänellä oli ollut kiire kotiin. Nyt ratsastushousut tuntuivat kuitenkin hytisyttäviltä ruohonkorsia vasten, olinhan makoillut auringon viimesäteissä jo melkein tunnin verran. Tummanruskea hupparini pelasti kuitenkin paljon, se oli paksu ja varustettu kunnon kauluksella.

Robert loikoili vierelläni laiskasti Vennan riimunnaru käden jatkeena. Myös hänen kullannuppunsa söi kuin samanlaista tuoretta ei olisi koskaan ennen tarjoiltu sen eteen. Olimme olleet ennakkoon viisaita ja pitäneet ponit kiinni, ne olivat molemmat niin fiksuja, etteivät antautuisi narutettaviksi jos tajuaisivat olevansa vapaina vehreällä laitumella. Kaviokuumetapauksia emme kuitenkaan tarvinneet.
Robert kääntyi ähkäisten kyljellään nähdäkseen minut paremmin. Vaaleat hiukset olivat venähtäneet kevään mittaan pidemmiksi ja valuivat nyt jo silmille asti.
”Sähän meinaat osallistua niihin Mustikkapolun kisoihin, right?” hän sanoi.
”Joo”, nyökytin. Kisat olisivat ylihuomenna. Minä, Akku, Inkku, Britta, Fiia, Emmy, Linnea, Ode ja Pipsa – tallin kisavahvistus – olimme kuhisseet niistä jo jonkin aikaa.
”Äh, kunpa mäkin oisin ehtinyt osallistua”, Robert kuulosti pettyneeltä.
”Mitä, sähän olet ihan koulupuolen tyyppi”, naurahdin vähän kiusoitellen. Robertilla oli tallilla vahva maine tasaisella ratsastajana. Robert kurtisti kulmiaan ennen kuin vastasi.
”Mua olis kiinnostanu pari luokkaa sieltä. Venna is a good jumper, you know”, hän sanoi.
“Voidaanhan me vaikka hypätä poneilla joku päivä, jos sua huvittaa”, ehdotin.
”Bonsku ja Venna kyllä kävis heti toistensa kurkkuun”, Robert nauroi. ”A real catfight! Mä en tajua mikä niillä on toisiaan vastaan.”
Tosiaan - olimme huomanneet ,etteivät Bonnie ja Venna olleet useinkaan mitään ylimpiä ystäviä. Muutaman kerran porukalla maastoillessamme meidän oli pitänyt ryhmittyä uudelleen, kun ponit alkoivat junnata paikoillaan ja uhitella toisilleen. Kenties ne olivat molemmat niin vahvoja persoonia.
”Nythän ne on kuitenkin ihan kauniisti”, huomautin, vaikka olinkin Robertin kanssa täysin samaa mieltä.
”All they can think is food”, Robert vastasi. “Ja mulla on sama tilanne. Me ollaan oltu täällä jo aika pitkään, tulee kylmä. Lähdetäänkö syömään oleskelutupaan?”
”Joo!” myönnyin. ”Ehkä joku on vielä tallilla, Akku ainakin taisi sanoa, että käy vielä ratsastamassa Huijarilla. Mennään katsomaan!”
Aurinko painui hiljalleen puiden taakse ja me poneinemme sisälle sen myötä. Kesä hiipi hiljalleen paikalle – oli lämmintä ja rauhallista.

[Salma]

Lämpimien päivien kunniaksi olimme päättäneet ratsastaa Pyöstinvuorella olevalle metsästysmajalle ja yöpyä siellä. Lämpötilamittari oli huidellut jo muutaman päivän plus kahdessakympissä ja tallin kööri oli viettänyt pitkiä päiviä tallipihalla loikoillen ja limsaa juoden. Ajatus oli vähitellen muotoutunut, kun olimme muistelleet viime talvea ja minulle oli tullut mieleen reissu, jonka olin kerran tehnyt vuorelle Bonnien kanssa.

Meitä oli kokoontunut matkaan iloinen porukka. Osalla hoitajista oli vielä koulua ja jouduimme vääntämään aikatauluja pitkään, sillä aamuherätyksiin velvoitetut vänkäsivät haluavansa myös mukaan. Ymmärsin heitä täysin: reissusta oli kehkeytymässä hauska. Lopulta ylivoima sai kuitenkin päättää ja lähdimme matkaan keskiviikkoiltana auringon keimaillessa hiljalleen puunlatvojen tasalla. Päivällä oli ollut pilvisempää, mutta nyt illaksi kesäisen lämmin tuulenviri oli puhaltanut sen pois.

Jesse, Hestian uusi hoitaja Emsku, Robert, Emmy, minä, Fiia ja Ilu sovimme, että tapaisimme tallipihalla vartin yli seitsemän illalla. Anne oli ensin pohtinut pitkään voisiko hän päästää meitä, etenkin, kun joukossa oli alaikäisiä, mutta lopulta hän oli laittanut Kasperin meidän mukaamme. Kasper oli yrittänyt matalalla äänellä sanoa vastaan, mutta Anne oli luonut häneen tiukan katseen ja vannottanut, että kaikki pitäisivät puhelimensa päällä ja palaisivat torstaina viimeistään puoleenpäivään mennessä ehjinä Seppeleeseen. Me olimme nyökyttäneet ja yrittäneet estää onnellisen virneen leviämistä korvasta korvaan. Reissusta tulisi mahtava!
Minusta ja Emmystä oli tullut viime aikoina hyviä kavereita. Hän tuli hakemaan minut kotoa ja matkan varrella körötellessämme Emmyn pikku autolla hiekkatietä pitkin soitin Tarulle, joka oli luvannut ottaa koirani Jenten hoitoonsa. Jente oli mahdottoman ihmisrakas ja oli hyppiä jo autossa Emmyn syliin, vaikka pidin sitä kaksin käsin sylissäni ja vasemman käden sormet oli pujotettu pannan alle. Jenten kovat koivet painoivat vatsaani ja reisiäni, kun se touhotti paikoillaan ja vispasi laihaa häntäänsä kuin maanikko.
Autoradiosta pauhasi Bruno Mars, asfalttitie näytti hehkuvan lämpöä ja auton takapenkillä ratsastusvaatteemme tuoksuivat suloisesti hevoselta. Minä ja Emmy lauloimme mukana täyttä kurkkua ja veivasimme ikkunat auki, jotta saisimme nauttia täysillä tuulesta ja lämmöstä.

Tuntui hiukan surkealta jättää Jente jonkun toisen kotiin, vaikka Taru olikin vakuuttanut minulle, että pärjäsi hyvin koirien kanssa. Suukotin pikku otustani päälaelle monta kertaa, ennen kuin ojensin sen ovensuussa olovaatteissa seisovan Tarun syliin.
”Hauskaa reissua!” hän toivotti rapsuttaen koiraa korvan takaa. Se läähätti kieli pitkällä suupielestä ja tapitti Tarua mantelinmuotoisilla tummilla silmillään.
”Kiitos! Pidä hauskaa Jenten kanssa, mä tuun huomenna hakemaan sen kotiin”, sanoin. Emmy tööttäsi auton torvea, minulla oli mennyt jo pienoinen hetki koiraa hyvästellessä.
”Ei mitään kiirettä”, Taru naurahti. ”Me kyllä pärjätään hyvin.”
”Muista sitten liottaa sen raksuja puoli tuntia ennen tarjoilua”, huikkasin vielä olkani yli, kun olin päässyt jo puoleenväliin pihakivetystä. Taru piteli Jenteä sylissään toisella kädellä ja vilkutti meille toisella.

Bonnie näytti kummastuneelta, kun tulin niin myöhään tallille. Olin yleensä käynyt jo päivällä tervehtimässä sitä ensimmäisen kerran, mutta tänään olin laiskotellut kotona, sillä tiesin, että illasta tulisi pitkä. Olin pakannut makuupussin mukaan reppuni päälle, sillä metsästysmajassa ei ollut muistaakseni kovinkaan paljoa hyviä nukkumapaikkoja.
Jesse lampsi pitkin askelin Tollon kanssa sisälle ja hokasi heti reppuni, joka lojui Bonnien karsinan edessä. Kuulin tallikäytävältä askeleiden pysähtyvän ja hetken kuluttua kuului matala rykäisy.
”Hei Salma”, Jesse sanoi tunnustelevan kuuloisena.
”Joo?” olin harjaamassa Bonskua, joka pitkästä ulkoilupäivästä oli melko rauhallisella tuulella ja hamuili tyynenä oljenkorsia turpeen seasta.
”Miks sulla on mukana makuupussi?”
Käteni tamman vaalealla kyljellä pysähtyi, kun kelasin Jessen sanoja. Tarkoittiko se, että hänellä…?
”Meinaatsä, että sulla ei ole makuupussia? Tai tyynyä ja peittoa?” kysyin. Minun oli pakko tulla karsinan ovelle asti katsomaan, oliko poika tosissaan. Hän nyökkäsi vaalealla päällään kohti Tollon karsinan ovea, josta roikkui melko kevyen näköinen urheilureppu.
”Kai siellä jotain nukkumapaikkoja on?” hän yritti, vaikka näytti jo tietävän, mikä vastaus oli.
”Ei se oo mikään hotelli”, naurahdin. ”Käy ihmeessä kysyyn Annelta tai Kasperilta, saatko sä hakea leirimökeistä tai Annen kotoa jotain makuualustaa. Siellä on tosi kova lattia.”

Jesse lähti selvittämään itselleen pehmeämpää nukkumapaikkaa. Hän viipyi reissullaan pitkään: me muut ehdimme jo kokoontua tallipihalle ja olimme nousemassa ratsujemme selkään, kun hän hölkkäsi tallinovesta juoksuttaen Tolloa perässään. Iso hevonen näytti innostuneelta päästessään pihalle. Ilma oli jo hiukan viilentynyt päivän kuumimmista tunneista, joten monet vetivät huppareita päälleen tai käärivät ratsastushousujen lahkeita alas.
Kasper näytti surkealta seisoessaan ratsastuskypärä silmille valuen kärpäskimon Frankin ohjasperät käsissään. Arvelin, että Anne taisi luottaa meidän pärjäävän ongelmitta, muuten hän olisi itse tullut mukaan Kasperin sijasta. Jotakin tallipoika oli silti oppinut, sillä hän talutti alistuneen näköisenä korkean ratsunsa kentän aidan vieressä nököttävälle penkille ja hinasi itsensä sen kautta selkään. Vaikealtahan se näytti, mutta onnistui lopulta.
”Mä voin auttaa sua mittaamaan jalustimet”, Ilu hokasi auttaa, kun huomasi Kasperin kurottavan avuttomana kohti jalustinhihnoja. ”Kiristetään vyö samalla.”
”Kiitos”, poika kuului mutisevan tuskin kuuluvalla äänellä huuliensa välistä. Minun kävi häntä hiukan sääliksi, toivottavasti reissusta kehkeytyisi vähintään mukiinmenevä hänenkin osaltaan.

Järjestäydyimme jonoon niin, että hevosten hännät osoittivat tallinovea kohti. Kärkeen valikoitui Pella järkevän luonteensa vuoksi. Ilu muistutti myös, että silloin kaikkien tahti pysyisi sopivana: Pellan koivilla ei pingottu ihan laukkaratojen tahtia, joten hevosetkin pysyisivät todennäköisesti paremmin kuulolla, kun eivät alkaisi kisaamaan. Pellan jälkeen letkaan asettuivat Venna, Tollo, Hestia, Patron, minä ja Frank.
”Pidetään hyvät välimatkat, niin pystyy kuitenkin vähän ottamaan ravia ja laukkaa!” Ilu ohjeisti jonon kärjestä. Hän näytti olevan ylpeä saadessaan johtaa joukkoa.

Niin kesäisiä ilmoja ei vielä ollut ehtinyt olla aiemmin. Olimme valinneet mahtavan päivän: aurinko oli jo laskemassa, mutta viipyili silti vielä iholla. Hevoset kulkivat tasaista tahtia, nekin näyttivät olevan mielissään kauniista säästä. Emme kulkeneet lujaa, sillä tähän aikaa illasta metsän eläimet olivat jo liikkeellä päiväsaikaa vilkkaammin. Ne olisivat saattaneet aiheuttaa vaaratilanteita, jos jäisivät polulla jalkoihin.
Rupattelimme niitä näitä matkan aikana. Kasper, jolle Anne oli pakannut lisämuonaa ja pari vilttiä mukaan, osallistui keskusteluun melko ujosti, mutta minusta tuntui, että hän alkoi vähitellen viihtyä matkassamme. Vilkaisin häntä aina silloin tällöin olkani yli nähdäkseni, oliko hän mukana, ja vaikka hän kököttikin satulassa kyyryssä nyrkit rintakehän tasalla, Frank kantoi häntä turvallisen oloisesti ja keinutti rauhassa puolelta toiselle.

Ravattuamme rauhallista tahtia pitkällä suoralla käännyimme Pyöstinvuoren juurelle. Tie alkoi viettää kevyesti ylöspäin ja muuttui kivikkoisemmaksi. Minua alkoi jännittää: muistin majan hämäräksi ja hiukan aavemaiseksi paikaksi. Millainenkohan se olisi nyt kesällä?
Hirsiseinäinen mökki pilkotti lopulta kallion tasaisella laella. Nokinen savupiippu oli sama kuin talvella, kenties vielä hiukan enemmän vinossa. Kesän aikana se saattaisi hyvinkin kellahtaa katonviertä pitkin ja tipahtaa majaa ympäröivään heinikkoon. Näin toukokuun lopulla se oli vielä matalaa, mutta viime kesän vaaleanruskeat ja harmaat heinänkorret kutittelivat kuivina talon ikkunanpieluksia.
Mökin takaa paljastui vaaleista lankuista kyhätty tarha, joihin hevoset oli määrä jättää. Olimme sopineet, että järjestäisimme yöksi hevosten vahtivuorot. Ne olivat kaukana kotoa, joten näppärinä joku niistä voisi ajatella, että ideana on lähteä itsekseen kotiin, kun pihalla ei enää ole mukavaa. Tutun hoitajan ollessa paikalla ne tajuaisivat, että tämä yö vietettäisiin pihalla.
Pysäytimme hevoset mökin viereen. Jännitti ja hymyilytti. Kesän ensimmäinen seikkailu!


Nyt sinä saat päättää, millaiseksi jatko-osa muodostuu! Tuleeko tarinasta ROMANTTINEN, JÄNNITTÄVÄ, HAUSKA vai SEIKKAILULLINEN? Lähetä edellämainituista vaihtoehoista sinulle mieluisin yksityisviestillä minulle, jatkoa seuraa pian...

[Salma]

Jalkauduimme. Fiia, joka ehti Elmolla ensimmäisenä laitumen portille, ravisutti harmaanvalkeita lankkuja kaksin käsin – ohjasperät hän sujautti kyynärtaipeeseensa. Portti rämisi, ruostuneet saranat narahtelivat, mutta periksi ne eivät antaneet.
”Kierretään vielä tää laidun, kun ponit on sisällä, että nähdään onko aita kokonaan ehjä”, hän ehdotti.
Jätimme hevosten varusteet aidanseipäisiin ja pitkille lankuille. Säätiedotuksessa ei ollut luvattu sadetta, mutta sovimme, että jos pilvet kerääntyisivät, kiikuttaisimme ne kiireen vilkkaa sisälle mökkiin. Ennenaikaisesti emme halunneet niitä kuitenkaan viedä sinne, sillä tilaa oli juuri ja juuri meille nukkujille. Kaiken lisäksi luulin, että ilmanvaihto sisällä ei varmasti olisi kaikista tehokkainta.
Minä, Emsku ja Fiia lähdimme kiertämään aitaa sillä aikaa, kun muut veivät tavarat sisälle. Ovensuusta kuului kovaäänisiä huudahduksia.
”Onpa laho! Mä taidan kyllä nukkua pihalla!” huudahti pojan ääni.
”Hei, tää on seikkailu, ei saa valittaa”, Emmy kuului vastaavan.
”Täällä on tosi pimeää!” joku kailotti vielä sisältä. Hevoset kääntyivät kummissaan, korvat uteliaan höröllään äänen suuntaan.
Aita oli kaikeksi onneksi ehjä. Kiersimme sen kahteen kertaan, sillä ensimmäisellä kierroksella osa matkasta kului ratsujemme ihailuun. Ne näyttivät energisiltä kuljettuaan metsän vehreyden poikki – Bonnie ja Hestia ravasivat kaulat kaarella ja hännät soihtuina perässään pientä laidunta ympäri. Minun sisälläni lehahti ylpeyden puuska Bonnien valkean karvan kiiltäessä hyvin hoidettuna ja pienten tummien kavioiden valitessa tarkasti tiensä vieraassa maastossa.

”Nyt tehdään nuotio!” Ilu ilmoitti topakasti, kun olimme kokoontuneet pihakaistaleelle mökin ja laitumen väliin.
”Ai, eikö täällä oo sellaista valmiina?” Emsku kuulosti hätääntyneeltä.
”Ei hätää, se on tosi simppeli tehdä. On meillä sentään tulitikut”, rauhoitin hymyillen.
”Puolet hakee kiviä, puolet kuivia lehtiä ja risuja. Tästä poikki”, Ilu ohjasi ja näytti kädellään jaon kahteen ryhmään.
Minä päädyin kiviryhmään Fiian, Kasperin ja Emmyn kanssa. Muistimme Emmyn kanssa, että laitumen takaisella rinteellä oli ollut useampi kiviröykkiö, ja koko porukka lähti jolkottamaan laitumen viertä. Aurinko lämmitti haaleasti selkää, se oli jo laskemassa syvänpunaisena horisonttiin. Hevoset nostivat päänsä, kun ohitimme ne, ja Frank seurasi meitä laukaten parin metrin matkan, ennen kuin se kaarsi takaisin laitumen keskustaan. Maa niiden alla oli vehreää, siihen ei ollut ehtinyt tallautua polkuja.

Kivien keräämisessä kului loppujen lopuksi melko pitkään. Kannoimme niitä sylikaupalla mökin vierustalle, mutta matka oli kuoppainen ja moni kompuroi usein. Hiki alkoi virrata ainakin minun selkärankaani pitkin, vaikka olinkin harvoin hikoavaa sorttia. Risunkerääjäporukka kuului naureskelevan jotakin kovaan ääneen metsässä, aina silloin tällöin joku kiljahti ja heti perästä nauru remahti kaksin verroin lujempana.
”Vaihdetaanko, mekin halutaan kikatella metsässä”, Fiia huusi puiden väliin kantaessaan jalat harallaan oikein erikoisen raskaan näköistä kivenmöhkälettä.

Ilun jäädessä sytyttelemään nuotiota me muut raahasimme satulalaukkumme tai reppumme kiviröykkiön ympärille. Jesse, joka oli huolehtinut siitä, että jokainen kantoi mukanaan ämpäriään omalle hevoselleen, kävi täyttämässä Tollon ämpärin piripintaan ylempänä rinteellä juoksevasta kirkkaasta purosta ja vei sen laitumen reunalle aidan sisään.
”Jos tulipalo syttyy, niin mä ryntään sit hakemaan tuon Tollon ämpärin ja sammutan liekit sillä”, hän järkeili vakavan näköisenä.
Oli tullut hämärämpää nyt, kun aurinko oli painunut mailleen. Kylmä ei kuitenkaan vielä ollut. Tuli räiskyi iloisesti, lähetti kipinöitä taivasta kohti ja kietoi liekkeihinsä puunkarahkat, jotka kiviympyrän keskelle oli kerätty. Kaikki olivat ottaneet jonkin verran ruokaa mukaan, joten ruokailu kului nyyttärimeiningillä vaihdellen makupaloja kavereiden kanssa.

Emmy, Ilu ja Jesse kyllästyivät nuotiolla lojumiseen ensimmäisenä. He pistivät poskeensa viimeiset aurajuustolla täytetyt herkkusienet ja ilmoittivat sitten yhdestä suusta, että kävisivät ratsastuslenkillä lähimaastossa.
”Me ollaan tunnin verran pois, ei olla pitkään aikaan yömaastoiltu, niin nyt täytyy ottaa tilaisuudesta vaari”, Jesse sanoi ja vinkkasi meille leikillään silmää.
”Mä otan kännykän”, Emmy huikkasi suunnatessaan mökkiä kohti.
”Tuotko munkin!” Ilu pyysi. Hän oli jo livahtanut lankkujen välistä laitumelle ja tarttunut Pellaa sen runsaasta tummasta otsatukasta taluttaakseen sen aidalle. Poni seurasi tottelevaisesti kaula pitkällä ja kiltit silmät tukan alta vilkkuen.

Minuakin alkoi vaivata tekemisen puute. Ympärillä hämärtyvä metsä näytti tarjoavan miljoona eri vaihtoehtoa tehdä jotakin hauskaa. Muut nuotion ympärillä näyttivät raukeilta, kuka piirteli multaan, kuka nyppi yksittäisiä ruohonkorsia, mutta katseeni kohtasi Fiian silmät tulen yli.
”Käydäänkö mekin ratsastamassa?” ehdotin.
”Joo!” Fiian ilme kirkastui. ”Hei, saadaanko me lainata jonkun toisen hevosia?”
”You can take Venna”, Robert lupasi. Hän oli vetänyt ylleen tummanvihreän hupparin ja paistoi tikunnokassa jo hurjasti tummunutta makkaraa.
”Ota toi pois liekeistä”, nauroin.
”Hestiankin voi ottaa”, Emsku lupasi. Vaikka hän oli uusi tallilla, olin ilahtunut siitä, kuinka hyvin hän näytti tulevan juttuun meidän kanssamme.
”Saanko mä Hestian?” Fiia voihkaisi ja risti kätensä. Tulen leimussa hänen punainen tukkansa näytti elävän.
”Ota vaan!” nauroin. ”Mä en olekaan Vennaa tainnut kokeilla ennen.”
”She’s a gutsy one”, Robert naurahti perääni.

Venna juoksutti minua pitkän aikaa ympäri laidunta, sillä se ei näyttänyt käsittävän, miksi sen pitäisi antaa kiinni minulle. Bonnie sen sijaan oli erikoisen seurallisella tuulella ja ravasi kummastuneesti sieraimiaan päristellen perässäni. Se yritti loikata eteeni, jotta voisin riimuttaa sen, mutta väistelin tamman liikkeitä ja yritin päästä ovelasti Vennan jouhiin kiinni. Vaaleasta kankaasta tehty riimu oli houkuttelevan lähellä sen kuparinhohtoisessa päässä, mutta en ihan ylettänyt siihen. Nuotiopaikkalaiset näyttivät lopettaneen juttelun ja seurasivat huvittuneina iltalenkkiäni ponin perässä.
”Eihän me jakseta juosta tuolla metsässä enää lainkaan”, puhisin ponille, kun sain lopulta otteen sen pitkästä harjasta. Venna teki piruetin, mutta kipitin sen perässä kavioita väistellen ja yritin hätyytellä Bonnieta lempeästi kauemmas.
”Mun pitää ottaa tää tarhasta ulos, ettei se ala riitelemään Bonskun kanssa”, huomasin, kun Venna kohotti varoittavasti takastaan ja luimisti korviaan sponsoriponilleni.

Fiia oli Hestian kanssa valmiina paljon ennen minua. Hän antoi tamman maistella vihreitä koivunlehtiä odottaessaan, että sain satuloitua valkealla hännällään topakasti viuhtovan Vennan. Robert tarkkaili meitä nuotion luota ja huuteli välillä ohjeita, jos ponitamma yltyi oikein kovasti vilauttelemaan silmänvalkuaisiaan tai astelemaan sivusuuntaan.
Sain hengähtää helpotuksesta, kun ratsastimme alas jyrkähköä polkua ja Venna tuntui rauhoittuvan. Metsässä tuoksui suloiselta. Puunjuurakot nousivat paikoitellen polun poikki, ruskeanharmaa multa vieri hevosten kavioiden irrottaessa sitä maaperästä ja puiden oksat taipuivat omasta painostaan matalalle. Emme puhuneet paljoa Fiian kanssa, sillä metsän rauhallisuus tuntui mykistävältä.
Päästyämme tasaiselle maalle kannustimme hevoset raviin. Leveä, hiekkainen tie kutsui pidentämään ohjaa ja antamaan ponien venyttää askeltaan. Vennan ravi oli Bonnieen verrattuna jokseenkin lyhyempää ja kapeampaa, mutta siinä oli mukava istua. Oli mukavaa, kun tamma ei ollut yhtä herkkä suustaan kuin Bonsku. Minun oli helpompi rentouttaa käteni, kun tiesin, että yllättävä liike ei saisi sitä loukkaantumaan.
”Laukataanko vähän?” Fiia kysyi ravattuaan Hestialla rinnalleni. Palmikko heilui hänen selässään ja satula narisi kevennyksen tahdissa.
”Joo!”
Hetken kuluttua molemmat ponit siirtyivät vaivatta vasempaan laukkaan. Tie oli suora, näimme kauas eteemme aina paikkaan, jossa puut harvenivat ja tie kaarsi, ennen kuin peltosuora alkoi. Tuuli vihmoi lämpimänä kasvoilleni, kun nousin kevyeen istuntaan ja annoin Vennan kiihdyttää vauhtiaan. Se pysyi Hestian kanssa rinta rinnan – molemmat puuskuttivat kevyesti, mutta kaviot rummuttivat tien pintaa halukkaasti.
Peltosuoralle päästyämme hidastimme hevoset käyntiin.
”Mieti, meillä on koko mieletön kesäyö aikaa!” Fiia hehkutti. Minä nyökkäsin hymyillen. Eikä kello ollut vielä edes puoltayötä!

[Salma]

Maanantaina oli kesän ensimmäisiä painostavan lämpimiä päiviä. Minä ja Taru olimme tulleet tallille yhtä aikaa ja päättäneet, että harjaisimme auringon raskaassa paisteessa hevoset pihalla. Tummanpuhuvat, pyörteilevät pilvimassat kielivät, että illalla saattaisi hyvinkin ukkostaa.
Taru selvitti suomenpienhevosen harjaan tarhassa takkuuntuneita palmikoita. Kuumasta ilmasta hiostuneena hänellä oli yllään punainen naruolkaiminen toppi ja vaaleat ratsastushousut, joiden lahkeet hän oli käärinyt ruskettuneiden polvien ylle. Korpinmustat hiukset oli vedetty lennokkaalle letille pois niskasta. Minä olin yrittänyt pukeutua yhtä kevyesti: vaaleanharmaa löysä toppini roikkui ilmavana päälläni ja jalassani oli tyköistuvat shortsit.

Hevoset harjattuamme keksimme, että pieni maastolenkki tekisi poikaa. Niin hiostavalla säällä ajatuskin hevosten satuloinnista tuntui ahdistavalta, joten nappasimme suitset mukaamme satulahuoneesta ja vedimme ne ratsuillemme päähän. Bonnie steppaili paikoillaan, se ei näyttänyt pitävän auringon porottavasta tuijotuksesta selässään. Ei ponilla pitäisi olla paljoa valitettavaa, se oli sentään vaalea ja lyhytkarvainen. Toista oli Humun laita, joka oli tuuheannäköinen, vaikka olikin tiputtanut talvitakkiaan ympäri tarhoja, kenttää, maneesia ja karsinaansa. Se jäi karvan määrässä kakkoseksi ainoastaan Huiskalle.

Ravailimme iloisesti rupatellen leveää hiekkatietä pitkin. Tarunkin kesäloma oli alkanut, hän näytti läpeensä tyytyväiseltä saadessaan istua Humun selässä tamman hölkyttäessä reipasta tahtia eteen-eteen-eteen. Bonnie piti huolta, ettei jäänyt jälkeen suokin vauhdista. Se höristi korvansa, vetäisi takapään alleen ja paineli hurjana menemään. Ohitettuamme polun kapean kohdan ja käännyttyämme pidemmälle suoralle tienpätkälle annoimme ohjaa kuin yhdestä päätöksestä ja päästimme hevoset laukkaan.

Ehdimme juuri kääntyä paluumatkalle, kun ukkonen jyrähti ensimmäisen kerran ja salama valaisi taivaan, kuin joku olisi ottanut taivaasta valokuvan vanhanmallisella kameralla. Onneksi molemmat hevoset olivat tottuneet ukonilmaan.

[Salma]

Vielä iltakymmenen aikaan minä ja Emmy istuimme tallin yläkerrassa oleskeluhuoneen tummanruskean tupapöydän ympärillä ja suunnittelimme suunnistuskilpailujen reittejä. Talli oli hiljainen: Anne oli iltatallin tehtyään vannottanut meitä laittamaan satulahuoneen oven tiukasti lukkoon perässämme, muut ovet hän oli jo käynyt sulkemassa.
Pöydällä oli vaasissa kimppu maitohorsmia, päivänkakkaroita ja voikukkia. Akku, Inkku ja Ansqu olivat keränneet ne päivällä samalla, kun olivat olleet syöttämässä hevosille vihreää. Oli ollut hilpeä näky, kun Huju oli innostunut kesästä ja touhottanut ruohomättäältä toiselle pörröinen Siiri vanavedessään. Reino oli tyytynyt huiskimaan laiskasti kärpäsiä hännällään ja natustanut syvänvihreää ruohoa tyynenä Ansqun rinnalla.
”Tää Pyöstinvuoren reittihän vois mennä tuosta lammen kautta kans, jos se ei ole liian kaukana”, Emmy ehdotti ja näytti sormellaan reittiä. Olimme koonneet useamman Liekkijärven aluetta esittävän kartan pöydälle. Vedenkeitin oli kiehunut pitkin iltaa, kun teen ja suklaakeksien voimin suunnittelimme rataa. Emmy oli osoittautunut korvaamattomaksi avuksi.
”Oiskohan hauska laittaa yks rasti myös tuonne”, osoitin etusormellani kohtaa kartassa. Minulla oli valmiina punakynä, jolla merkitsin erikseen joka radan omaan karttaansa. Pyöstinvuoren lenkki, joka oli tarkoitettu pienille poneille, oli jo melkein valmis.
”Onko osallistujia ilmoittautunut?” Emmy kysäisi, kun olimme saaneet yhden pätkän radasta piirrettyä ja siirryimme viimeiselle rastille. Halusin asettaa sen melko lähelle tallia.
”Enemmänkin sais olla”, myönsin puuskahtaen. ”Ei ole järkeä yhden osallistujan takia järjestää luokkaa. Vaikka tietenkin on kiva jos jossain on kolme ja kaikki saa palkita!”
”Mä lupaan kannustaa tuntiratsastajia osallistuun”, Emmy lupasi – hänellähän oli tuntarin hoitajana tiiviimpi kosketus ratsastajiin kuin minulla.
”Joo, hoitajia me ollaan kyllä jo kosiskeltu joka puolella!” naurahdin. Tuntui, että viime päivinä emme olleet muusta puhuneetkaan kuin suunnistuskilpailuista.

Samana päivänä tallin ilmoitustaululle oli kiinnitetty vihreälle pohjalle printattu paperi, jonka ympärille oli nopeasti kerääntynyt tiivis pakka hoitajia ja tuntiratsastajia. Etenkin tuntareiden iloisista kiljahduksista päättelin jo Bonnien karsinalta asti, että uusi hoitajakurssi oli alkanut. Uteliaisuudesta kävin paikalla katsomassa matkalla satulahuoneeseen hakemaan Bonnien varusteita. Ja…
”Tuntuu aika uskomattomalta, että täällä on kohta kuus uutta hoitajaa”, Emmy sanoi laiskasti etsiskellessään sopivaa paikkaa seuraavalle rastille.
”Toivottavasti!” huoahdin. ”Tulee kyllä jäätävä ikävä monta hoitajaa. Taruakin, sehän passas niin hyvin yhteen Humun kanssa. Ja Catrinaa!”
”Mutta kuulitsä, että Frankilla on jo uus hoitaja!” Emmy näytti velmulta ja kohotti katseensa kartasta. Kattovalo siritti hiljalleen, ikkunasta ei tullut enää paljoa valoa, joten huone oli hämärä.
”Häh, mitä! Kuka?” uutinen tuli minulle yllätyksenä.
”No Loviisahan on viime aikoina kasvanut aika pitkäksi…” Emmy aloitti venytellen.
”Oikeesti, alkaako se hoitaa Frankia! Onpa hieno homma!” ilahduin. Loviisa oli mahdottoman näppärä hevosten kanssa.
”Pampu nyt sitten tietysti vapautuu”, Emmy totesi.
”Sille kuitenkin löytyy varmasti hyvä hoitaja, sehän on monen suosikki”, sanoin. Tuntuipa jännittävältä, että tästä lähtien Loviisa kurkistelisi naapurikarsinasta. Jo ajatus uusista hoitajista vaati totuttelua, vaikka olikin iloinen yllätys. Talli kaipasi aina reippaita ja aktiivisia tallityttöjä.
”Mä en kyllä aio luopua ikinä Patronista”, Emmyn ääni oli muuttunut haaveelliseksi.
”Enkä mä Bonniesta”, jatkoin tomerasti. Virnistimme toisillemme pöydän ylitse.
”Eikä Seppeleestä!” sanoimme melkein yhteen ääneen.

[Salma]

Maanantai oli hikisen lämmin. Minulle tuli tukalan kuuma, vaikka tallille pyöräillessäni ylläni oli ainoastaan valkoinen paksuolkaiminen toppi ja mahdollisimman ohuesta kankaasta tehdyt hyvin joustavat ratsastushousut. Vaaleanruskeat nahkasaappaat imivät lämpöä tietysti itseensä kuin musta villaneule aavikolla. Selkäreppu, johon olin pakannut päivän eväät – mehupullon, välipalakeksejä ja tukevan rasiallisen mozzarellasalaattia – painoi ristiselkää vasten ikävästi ja tuntui yhtä kuumalta kuin patteri. Pyörän rengaskin oli hiukan vääntynyt ja väpätti lokasuojaa vasten, mutta silti minä viheltelin iloisesti kesäbiisin sävelmää. Oli mahtava hellepäivä.

Bonnie seisoi tarhan keskellä pää alhaalla ja jyysti ruohoa leuat pullollaan. Pella ja Sikke laidunsivat vähän matkan päässä hännät melkein vastakkain, muut ponit oli haettu jo sisälle. Aina välillä Pella seilasi reitillään Bonnien viereen ja ponit kulkivat hetken kyljet vastakkain. Pella näytti olevan huomionhakuisella tuulella.
Huhuilin Bonskua nimeltä irrotettuani shakkikuvioisen riimunnarun aidanpielestä. Poni nosti päätään, vaalea harja hulmahti keveässä tuulessa ja suupielistä kasvoi vihreitä ruohotupsuja kuin hassunnäköisiä viiksikarvoja. Yritin aistia ponin olemuksesta oliko sillä tänään hyvä vai huono päivä livahtaessani aidanlankkujen välistä. Se seisoi rauhassa paikoillaan, ei edes laskenut päätään, ja höristi korviaan kun lähestyin sitä. Ja sitten – täysin odottamatta – kun kurotin kiinnittämään riimunnarun kuparinhohtoista metallilukkoa sen riimuun, se hörähti minulle.
Käteni jähmettyi kun jäin kuulostelemaan, olinko kuullut oikein. Pehmeä ääni oli tullut syvältä ponin kurkusta ystävällisenä ja hellänä. Luulin jo melkein kuvitelleeni sen, kun se toistui (tällä kertaa hiljempaa, äänen pystyi melkein vain aistimaan tamman värisevistä sieraimista). Bonnie hörisi minulle! Se piti minusta! Minun rasavilli, kipakka ja säpäkkä tuittupääponini näytti hellyyden merkkejä!
Tunsin ilon kyyneleiden kutittelevan silmäkulmissa. Äh, mikä herkkis minä olin, mietin, vaikka samalla tunsinkin valtavaa ylpeyttä. Bonnie ei todellakaan ollut niitä poneja, jotka hempeilivät turhaan. Sen luottamuksen joutui ansaitsemaan kovalla vaivalla ja puurtamisella.

Matka tallipihalle tuntui kevyemmältä kuin koskaan ennen. Hyvän sään vuoksi kiinnitin Bonnien vetosolmulla hoitopuomiin. Olin jo etukäteen osannut ounastella, että hoitaisin ponin pihalla, joten sen vaaleansininen harjapakki, kypärä, satula, suitset ja suojat oli asetettu puomille tai sen alle siististi vieri viereen.
Tallilla oli hiljaista, vaikka kello oli jo kahdentoista huikkeilla. Arvelin, että monet hoitajatytöistä nukkuivat mielellään pitkään tai kävivät vaikkapa rannalla ennen tallille tuloa. Ilu ja Ansqu olivat ainakin eilen kuuluneet suunnittelevan, että kävisivät jäätelöllä.
Harjailin Bonnien vaaleaa kylkeä pitkin harjanvedoin. Klipattu talvikarva oli kasvanut kiiltäväksi, sileäksi kesäkarvaksi, paljon parempikuntoiseksi kuin olin kylminä kuukausina arvellut. Välillä minua oli jopa pelottanut, että ponin ulkomuoto olisi jäänyt kovinkin kynityn näköiseksi. Onneksi siitä oli tullut siisti.
Vasempaan etukavioon oli kiilautunut terävä kivenkappale, varmaankin matkalla tallipihan poikki hoitopuomille. Jouduin renklaamaan kiven kanssa hetken, ennen kuin sain sen luiskahtamaan pois tamman harmaanruskeasta kaviosta. Siinä vaiheessa Bonniekin muisti palautella mieleeni, ettei se ollut muuttunut miksikään puudeliksi: se nykäisi jalkaansa pari kertaa, ja kun otteeni piti, viskaisi piiskana valkeaa häntäänsä ja heitti päätään kiukkuisesti. Todettuaan, ettei se pääsisi irti, se nojasi reilusti jalkaa vasten ja pakotti minut kohentamaan asentoani, etten pyllähtäisi pölyiseen maahan.

Varustaminen sujui nopeasti, olihan Bonnien temppuilut helpompi pitää kurissa, kun se oli riimunnarun nokassa. Poni osoitti mieltään joutuessaan seisomaan puomissa kiinni ja muljautteli silmänvalkuaisiaan näkyvästi, kun kiritin hiljakseen satulavyötä. Olin tyytyväinen siitä, että olin edellisenä iltana jaksanut raahata kaikki tamman satulahuovat meille kotiin ja laittanut ne pyykkiin. Tätä ratsastuskertaa varten olin saanut lainata ruskearuudullista huopaa, joka oli Annen mukaan ollut ennen Tiian. Sydänalassa oli kirpaissut kevyesti, kun olin kiinnittänyt huopaa Bonnien satulan alle. Muistin nähneeni sen itsekin Tiialla, kun sen silloinen hoitaja Soffi oli ratsastanut sillä loppusyksystä. Suurta kirjavaa tammaa oli kova ikävä.

Olin päättänyt pitää kunnon treenipäivän, mutta hellettä oli liikaa kunnon hikiratsastukselle, kuuma meinasi tulla jo silloin, kun alkukäyntien jälkeen laitoin Bonnieen lisää vauhtia ja istuin alas harjoitusraviin. Päätin pitää puomitreenin: viime kerrasta oli jo kulunut aikaa, keväällä meidät pääsääntöinen treenipaikkamme oli ollut maasto. Joka viikko olimme treenanneet jonkin verran, mutta tarkkuutta saisi lisätä rutkasti.
Dreamer, joka kulki juuri kentän ohitse, kävi ystävällisesti kierittelemässä puomeja toiselle pitkälle sivulle suoraan ja toiselle siksak-kuvioon. Vilkutin hänelle kiitokseksi, kun hän lähti hakemaan Bladea sisälle. Oli mukava nähdä Dreamerkin tallilla pitkästä aikaa.

Yritin istua harjoitusravissa mahdollisimman rentona ja pitää käden rauhassa paikoillaan, kun ohjasin Bonnien ensimmäistä kertaa suorassa oleville puomeille. Annoin jalkojen valua maata kohti, katsoin kentän vastakkaista laitaa ja kannustin pohkeiden hipaisulla tammaa liitävämpään askeleeseen. Sinivalkoiset puomit oli asetettu niin, että poni todellakin sai venyttää askeltaan.
Ja sen Bonnie tekikin. Se nosteli huolellisesti jalkojaan, tiivisti askeltaan ja taival puomien yli tuntui samalta kuin olisi ollut karusellihevosen selässä. Taputin tyytyväisenä tamman kaulaa ja ohjasin sen lävistäjää myöten takaisin samoille puomeille. Taas Bonsku petrasi, venytti – jos mahdollista – vieläkin askeltaan ja saipa jopa tempoakin kohotettua hiukan. Olin niin tyytyväinen, että kehuin ponia ääneen, päästin ohjat venymään pidemmiksi ja annoin tamman ravata pari kierrosta suoraa uraa pitkin kaula pitkänä, mutta askel keveänä ja ilmavana.

Vaihdoin suunnan täyskaarrolla, ja kun Bonnie lintsasi liikkeen lopussa ja veti sen mutkille, ohjasin sen kentän vastakkaiselle puolelle ja toistin liikkeen. Sain pitää pohkeeni tiukasti ponin kyljissä, ettei sillä ollut pakotietä, mutta uudella yrittämällä suunnanmuutoksesta tuli siistimpi ja tasaisempi. Tulin puomit tähänkin kierrokseen pariin otteeseen, ennen kuin hidastin pienellä ohjaspidätteellä ponin käyntiin, laskin jalustimet jaloista ja annoin Bonskun kävellä pitkin ohjin ja puhaltaa. Melkein itketti, kun poni oli niin ihana.
Välikäyntien aikana minulla oli rutkasti aikaa katsella maisemia, sillä Bonnie oli helteen vuoksi hionnut jo nyt ja halusin antaa sen levähtää kunnolla. Jenny Almalla ja Fiia Elmolla näyttivät olevan lähdössä maastoon ilman satulaa. Heilautin heille kättäni, kun he taluttivat lunkin näköiset, kesäisen verkkaista vauhtia tallaavat ratsunsa tallista pihalle. Bonnie yritti pysähtyä, kohotti jo päätään hirnuakseen kavereilleen, mutta kannustin sen lempeästi takaisin käyntiin.
Hoitajakurssi oli täyttänyt tallin edellisenä päivänä. Oli hauska nähdä, kuinka eilen hoitajan tittelin saaneet kulkivat tallilla kasvot loistaen. Kurssilla oli ollut tungosta, muistelin osallistujalistassa olleen kaiken kaikkiaan kolmetoista nimeä. Se olikin hyvä, etsihän moni hevosista itselleen uutta puunaajaa.

Riittävästi kuljettuamme kokosin ohjat ja parin puolipidätteen jälkeen nostin laukan suoraan käynnistä. Muutama hoitajakurssilainen oli kokoontunut kentän laidalle katsomaan ja Bonnie väisti heitä uran sisäpuolelle herkkähipiäiseen tapaansa.
”Olkaa vaan siinä, mä ratsastan uudestaan”, huikkasin tytöille, kun he siirtyivät kauemmas aidasta. He olivat seisseet hiljaa, yksi hieno Nikonin kamera kädessään, eivätkä häirinneet meitä erityisemmin. Tein voltin ja pyöreässä laukassa, sisäpohje ponin kylkeä vasten painettuna ratsastimme uudelleen saman paikan ohitse. Edelleen Bonnie puhisi ja painoi hiukan sisälle päin, mutta kulki kuitenkin kauniisti uraa pitkin.
Siksak-puomeilla hidastin laukan tempoa ja ratsastin loivaa kiemurauraa. Tehtävä vaati keskittymistä niin minulta kuin Bonskulta. Seuraavien apujen piti olla valmiina heti, kun edellisestä puomista oli selvitty, eikä katse saanut harhailla. Heti, kun erehdyin vilkaisemaan vieläkö kurssilaiset katselivat Bonnie liirasi katseeni suuntaan ja jouduin korjaamaan vahvalla pohkeella.

”Sulla on kauhean kaunis poni”, tummatukkainen tyttö sanoi rohkeasti, kun puomitehtävän jälkeen kuljimme jälleen käynnissä. Olin löysännyt selästä käsin satulavyötä reiällä ja käärinyt ratsastushousujen lahkeita ylös niin, että paljasta polvea pilkisti lahjemytyn ja saappaanvarren välistä.
”Kiitos”, hymyilin. Kiedoin sormeni hellästi Bonnien valkeaan harjaan ja taputin sen kaulaa kädellä, jossa pidin ohjia. ”Se on mun sponsoriponi.”
”Mä niin toivon, että saisin täältä hoitohevosen”, yksi tytöistä kuului huokaavan.
”Ootteko te hakeneet?” huikkasin. Bonnie oli kulkenut kentän lyhyelle sivulle ja minun oli vilkaistava olkani yli, että näkisin tytöt.
”Joo, Eelalle!” punatukkainen, silmälasipäinen tyttö vastasi kuuluvalla äänellä. Hän sipaisi pitkän kutrin pois otsaltaan ja työnsi kädet pusakkansa taskuihin.
”Mä olen hakenut vähän useammallekin, Pampulle, Humulle ja Gitalle”, pikkuruinen lettipäinen tyttö hymyili niin, että silmät menivät sikkaralle.
”Mä myös”, sanoi kolmas tyttö. Hän nojaili aitaan sinisessä kesätopissaan ja lähemmäs tullessani huomasin, että näytti lettipäistä pidemmältä vain siksi, että oli hypähtänyt seisomaan alimmalle aidanpienalle.
”Toivottavasti tärppää”, sanoin koko sydämestäni. ”Tätä porukkaa parempaa ei ole!”

[Salma]

Olin hyvällä tuulella rahisutellessani soratietä pitkin pyörälläni kohti Seppelettä. Eilisilta oli ollut hieno: olin pitänyt ensimmäisen estetuntini, mikä oli – pakko myöntää – jännittänyt minua etukäteen hurjan paljon. Emmy ja Ode, joita olin tunnilla opettanut, olivat kuitenkin vaikuttaneet tyytyväisiltä opetukseen. Illalla olimme jääneet auttamaan Annea iltatallissa ja olin ollut salaa hurjan tyytyväinen, että tunnista oli selvitty kunnialla.

Nukkua tuhistuani reippaat yöunet heräsin jo seitsemäksi aamulla. Tänään tallilla järjestettäisiin koulukilpailut ja siitä ilosta, että talli täyttyisi innokkaista kisailijoista, mekin olimme Bonnien kanssa ilmoittautuneet mukaan. Koko Seppele tiesi, että olimme ennemmin esteratsukko, mutta minusta tuntui hyvältä kilpailla ensi kertaa nyt koulussakin.
Hevosia ei oltu viety ulos, sillä vaikka aurinko paistoi kalpeana ja aamuisena puunlatvojen tasalla, yön aikana oli satanut ja tarhoissa näkyi mutavelliä. Kuten olin arvellutkin, tallissa oli jo tohina päällä. Itse kilpailisin helpossa B:ssä, joka starttaisi hiukan myöhemmin, mutta helpon C:n kilpailijat olivat jo viimeistelemässä ratsujaan täyttä häkää. Kuljin vanhan tallin puoleisesta ovesta sisään, että ehtisin nautiskella tekemisen ilmapiiristä.
Emsku oli Hestian karsinassa letittämässä ponitamman kaksiväristä harjaa. Poni näytti puunatulta ja kiiltävältä ja katsoi minua hiukan ihmeissään, kun jäin karsinan ovelle nuokkumaan.
”Huomenta Emsku!” tervehdin. Emsku kääntyi puoleeni ja hymyili hermostuneesti.
”Huomenta! Jännittää hulluna!” hän hengähti. Vaaleanruskeat hiukset, jotka normaalisti olivat rennolla ponnarilla tai auki, oli nyt vedetty siistille nutturalle. Hupparikin, johon kääriytyneenä olin tottunut tytön näkemään, oli nyt muuttunut tyylikkääksi tummansiniseksi kisapaidaksi.
”Mutta sähän oot hyvä koulussa”, muistutin. ”Ei sulla oo hätää!”
”Jos kaikki vaan menee hyvin”, Emsku kumartui harjaamaan Hestian takajalkaa ja poni pärisytteli laiskasti sieraimiaan. ”Meillä on niin hyviä ratsastajia mukana, vaikka se onki helppo luokka. Emmykin on osallistunu, Patronin lisäksi sillä on kaks muuta ratsastettavaa.”
”Oho!” ilahduin. Emmy oli silloin tällöin jutellut hevosista, joita ratsasti, ja minusta ne olivat kuulostaneet hurjan hienoilta. ”Mä käyn kattoon niitä! Tsemppiä kisoihin!”

Vieraskilpailijoiden hevosilla oli rakennettu maneesiin karsinarivistö. Koko tallin hoitajaporukka oli saanut olla mukana raahaamassa tee-se-itse-kisakarsinoiden osasia, ruuvaamassa ruuveja ja tarkistamassa, että karsinat kestäisivät jos joku hevosista hermostuisi. Isoin osa tallin ulkopuolelta tulevista oli saapumassa vasta nyt aamulla, joten maneesissa oli vielä hiljaista. Kattolamput sirittivät matalalla äänellä ja muutaman karsinan luona hyöri porukkaa. Katseeni kiinnitti etenkin sievä punarautias ponitamma, jolla oli herasilmä ja valkopää. Ponilla oli velmu ilme, se steppasi taaksepäin kun omistaja yritti saada sitä nostamaan etustaan, ja minun mieleeni pompahti jostain syystä kuva Bonniesta. Niissä oli jotakin samaa.
Emmy löytyi maneesin puolivälissä olevasta karsinasta punarautiaan suomenhevosen karsinasta. Hän hymyili iloisesti huomatessaan minut.
”Terve!” hän virnisti. ”Nyt sä näet nämä mun toiset karvakorvat.”
”Kukas tää on?” ojensin sormiani suomenpollelle ja se haisteli niitä kohteliaasti, luultavasti herkkujen perässä.
”Valon Ajatus eli Herra. Tuo tuolla viereisessä on Bessi”, Emmy osoitti harjakädellä vasemmanpuoleista karsinaa, jossa pystytukkainen norjanvuonohevonen seisoi hiukan aran oloisena mutustelemassa heiniä.
”Tää Herra on oikee huumoriveikko”, Emmy naurahti. ”Saa nähdä mitä se keksii radalla.”
”Kuka laittaa Patronin kuntoon?” kysäisin. Vaikka kello ei ollut vielä paljoa, kolmen hevosen siistimiseen meni tietty aika, vaikka kuinka olisi tehokas.
”Mä tulin tosi aikasin tallille ja se on jo harjattu ja laitettu komeeksi. Mä pyysin sitä uutta hoitajakurssilaista, Susaa, kattomaan vähän Patronin perään”, Emmy selitti.
”Mahtava idea! Niistä moni varmaan pyörii tallilla, mä voisin pyytää jotakuta Bonskun kisahoitajaksi!” innostuin.

Kuuliainen kisaratsuni odotti karsinassaan heinää suupielessä ja toinen kylki turpeessa. Se oli nähtävästi aistinut, että tänään oli erikoinen päivä – Akku harjaili unisen näköistä Hujua puuhakkaana – ja oli stressiä lievittääkseen piehtaroinut oikein kunnolla. Tai ehkä se oli tehnyt sen vain siksi, että minulla olisi enemmän tekemistä.
Nappasin harjapussista sinikantaisen juuriharjan ja astuin sisään karsinaan. Poni höristi korviaan, mutta kun totesi, etten ollut tullut ruokkimismielessä (sehän söi juuri aamiaisensa rippeitä, mitä se odotti!) minua kohti kääntyi runsas vaalea häntä.
”Älä pyllistele”, komensin ystävällisellä äänellä Bonnieta. Sekään ei edes luimistanut korviaan, ilmaisi vain kaikella rakkaudella, että olin tuottanut pienoisen pettymyksen tullessani vain harjaamaan. Kurotin nappaamaan otteen ponin harjasta ja käänsin sen painamalla hellästi lautasen kohdalta. Bonnie totteli ihmeen hyvin.
”Jatka samaa sitten kouluradalla”, pyysin alkaessani harjauksen tamman kaulalta. Yritin sulkea ajatukseni mustanruskealta läikältä kyljessä, joka pahimmassa tapauksessa ei lähtisi ilman kunnon pesua.

Harjasin juuriharjalla, pehmeällä harjalla, kumisualla ja kovalla harjalla ennen kuin ikävä läikkä turvetta oli saatu pois. Bonnie päätti jossain vaiheessa, että paijaukseni oli oikein mukavaa ja nojautui täysiä harjaa vasten. Vaikeuttihan se toimenpidettä, kun tuntui, että poni kaatuu päälle, jos höllään painetta, mutta salaa olin tyytyväinen tamman rauhalliseen käytökseen.
Kaviot puhdistettuani lähdin etsimään itselleni letityskuminauhoja ja kisahoitajaa. Olin ollut tallilla hoitajakurssin aikaan ja seuraillut menoa sivusilmällä, joten muistin suunnilleen, kuka oli hakeutunut vaikeampien hevosten seuraan ja kuka tykkäsi mieluummin syötellä rennosti vihreää. Hetken pohdinnan jälkeen mieleeni muistui kirkkaasti Simona, joka oli pärjännyt hurjan hyvin arkaluonteisen Rotan kanssa. Lähetin ilmoille pienen rukouksen, että hän olisi tullut tänään tallille.

Tutut tummanruskeat letit näkyivät kauempana minitarhan luona, jossa Pampula lekotteli lomapäivää. Harpoin tallipihan poikki Simonan luokse.
”Heippa!” tervehdin tyttöä. Hän kääntyi katsomaan minua, silmissä näkyi hämmennys – emme olleet jutelleet vielä kertaakaan. ”Mä olen Bonnien sponsoriratsastaja Salma, terve, haluaisitko tulla mulle tänään kisahoitajaksi?”
Tytön silmät suurenivat, kun hän kelasi sanojani. Sitten kasvot levisivät hymyyn.
”Ai oikeesti? Tänään vain? Totta kai mä haluan!” hän näytti siltä, että olin tarjonnut hänelle vähintään omaa maalaistallia ja kuutta kisaponia.
”Kiva! Mä hoitajakurssilla näin, että sä pärjäsit hyvin Rotan kanssa. Se oli munkin kurssihoitsu, kun mä aloitin täällä”, sanoin hymyillen. Minun ja Simonan alkutaival Seppeleessä oli ollut samanlainen.

Matkalla takaisin talliin kertoilin Simonalle pääpiirteet Bonniesta. Minua hiukan jännitti päästää vieras tyttö sen karsinaan, Bonsku kun oli tottunut vain muutamaan ihmiseen. Kuten olin arvannutkin, se luimisti mielenosoituksellisesti, kun astuimme peräkanaa karsinaan, mutta antoi minun riimuttaa itsensä ja sitoa kiinni karsinan kalteriin vetosolmulla.
”Letitetään harja aluksi. Aloita sä vaikka sieltä sään tuntumasta, mä teen täältä korvien takaa”, neuvoin Simonaa. Hän näytti edelleen olevan onnensa kukkuloilla.

Simonasta oli iso apu. Saimme harjan kuntoon ennätysajassa, ja sillä aikaa kun minä viimeistelin pyyhkeellä karvan kiiltoa, Simona kävi hakemassa Bonnien varusteet. Meillä ei ollut koulusatulaa, joten yhdistin yleissatulaan siisteimmän mustan Wegan yleishuovan, jossa oli kultakanttaukset reunoissa ja paksu tikkaus. Satuloin Bonnien, Simona sai suitsia tamman, ja pyysin häntä taluttamaan sitä tallipihalla sillä aikaa, kun kävisin vaihtamassa kisavaatteet ylle. Helppo C oli jo alkanut, yläkerran ikkunasta näin, että radalla oli juuri Inkku Siirillä.
Oleskeluhuoneessa oli muutamia hoitajakurssilaisia ja tuntilaisia, joita en ennestään tuntenut. Olin meinannut vaihtaa vaatteet oleskeluhuoneessa ja käydä samalla rataa läpi seinälle kiinnitetystä kaaviosta, mutta ujous iski, joten kipitin portaat alas vessaan muuntautuakseni kisauskottavaksi ratsastajaksi.

Meidän luokassamme oli yhteensä kaksitoista ratsukkoa. Seppeleen vakiokaartista helppoon B:hen olivat osallistuneet lisäkseni Inkeri, Akku, Emmy, Odelie, Emsku ja Pipsa. Emmyllä ja Akulla oli jälleen tallin ulkopuolisia hevosia. Huomasin osallistujalistalta myös Inga-Stinan, jonka muistin hoitavan Bassea pihatossa. Loppujen lopuksi vieras ratsastaja oli vain Destiny, joka kisasi kahdella hevosella – toinen oli valkopäinen suokkitamma Yllätyksen Harhapelko, toinen lämminverinen tamma Poppy Underhill, jonka arvelin olevan ex-ravuri.

Wegan kisatakki alkoi tuntua jo tutulta päällä, vaikka oikeastaan minä ja Bonnie olimme kisanneet vielä melko vähän. Olin meikannut kevyesti aamulla, nyt tarvitsi vain tarkistaa, että poninhännäntupsuni oli edelleen siisti ja saappaat kiiltävät. Bonnie pysähtyi keskelle pihaa ja kohotti päätään, kun astelin satulahuoneen ovesta ulos.
”Taitaa Bonskuakin jännittää”, naurahdin Simonalle kiristäessäni satulavyötä. Itse asiassa minullakin hirvitti hiukan, vaikka en halunnut sitä myöntää.
”Onnea teille!” Simona sanoi käsi tamman kaulalla.
Helppo B kuulutettiin alkavaksi.

[Salma]

Talli oli tänään saanut aimo määrän uutta porukkaa, kun hoitajahaun tulokset olivat ratkenneet ja onnelliset uudet hoitajat vaelsivat ensi kertaa tallille hellimään karvakorviaan. Samaan aikaan osa vanhemmista hoitajista, myös niitä, joita näki harvemmin, olivat saapuneet paikalle ratsastaakseen hevosensa laitumelle. Sentti, Hype, Edi, Huju, Siiri, Rotta ja Blade seisoivat satulatta tallipihalla, kun minä, Emmy ja Jenny saavuimme yhtä matkaa Seppeleeseen. Hevosten hoitajat punnersivat juuri selkään kuka miltäkin korokkeelta, ylvään näköinen Dreamer ehti Bladen selästä vilkuttaa meille. Hän ratsasti avojaloin ja antoi tumman tukkansa leyhytä vapaana olkapäillä kypärän alta.

”Tänään voitais maastoilla”, Emmy ehdotti kun olimme päässeet tallin viileyteen pääovesta. Hän pysähtyi seisomaan Patronin karsinalle ja työnsi jo kätensä harjapussiin.
”Joo, kiva, mä en oo Gitalla vielä kauheana maastoillu. Jos siis saa tulla mukaan?” Jenny hymyili hiukan ujosti.
”Totta kai!” naurahdin. ”Pitäähän teidän nyt saada puskavarmuutta!”
”Hyvä!” Jennyn kasvot levisivät hymyyn. Hän kääntyi ja heilautti kättään lähtiessään kohti Gitan karsinaa. ”Tunnin päästä!”
Pesuboksiin oli tuotu hevonen. Sen riimuun oli kummallekin puolelle kiinnitetty riimunnaru ja se seisoi epäileväisen näköisenä pää korkealla ja korvat liikkuen. Sirohko ratsu oli syvän punarautias ja sen otsaa leikkasi valkea piirto, kuin sen päähän olisi roiskaistu maalitahra.
”Hei kato, tuo on se uusi hevonen”, kuiskasin Emmylle, joka niitä näitä höpötellen valmistautui jo astumaan Patronin karsinaan. Hän pysähtyi ja peruutti vierelleni.
”Katos vain! Aristoteles, niin, oon mä nähny sen jo kun sen karsina on ihan tuossa vastapäätä”, hän nauroi. ”Pöljä, sä olet kulkenu täällä ihan sokkona!”
”Multa sitä on pidetty piilossa!” vänkäsin naurahtaen.
”Se on aika makee, vai mitä. Aika mielenkiintoisen luontoinen, mitä oon vierestä seurannut”, Emmy totesi.
Pesuboksista kuului kolahdus ja vieras tyttö sujahti Aristoteleen kaulan alitse sen toiselle puolelle. Hän suoristautui harjatakseen angloarabin kaulaa, mutta pysähtyi kun tajusi meidän tuijottavat kuin uteliaat korppikotkat. Tytöllä oli pitkät keskiruskeat hiukset, jotka oli vedetty poninhännälle pois silmiltä, ja hän näytti minua ja Emmyä jonkin verran nuoremmalta.
”Hei?” hän sanoi hiukan epävarman kuuloisena.
”Moi!” kiiredin vastaamaan, etten antaisi meistä aivan hölmöä kuvaa. ”Katseltiin vaan Aristotelestä ku ei olla sitä ennen nähty. Mä olen Salma, Bonnien sponsoriratsastaja.”
”Emmy, mä hoidan Patronia”, Emmy nyökäytti ystävällisesti päätään.
”Terve”, tyttö näytti saaneen rohkeutensa takaisin kun huomasi, ettei meillä ollut aikeina supista hiljaa häntä tuijottaen. ”Mä olen Nadja, oon just alkanu hoitaan Aristotelestä.”
Tuntui ihanalta nähdä tytön kasvoille leviävä onnellinen ilme, tyytyväisyys, jota yrittää hiukan peitellä mutta joka silti valtaa koko ihmisen. Muistin saman tunteen ajalta, jolloin olin alkanut hoitaa Bonnieta.

Moikkasin Loviisaa, joka puunasi valkeaa Frankia naapurikarsinassa ennen kuin avasin Bonnien karsinan oven. Bonnie seisoi naputti aivan oven toisella puolella ja yritti puskea lävitseni ulos suurella energialla, ihan kuin minua ei olisi ollutkaan. Painoin molemmat käteni sen ryntäille, pruuasin ja työnsin tamman päättäväisesti takaisin karsinaan.
”Mihin sulla on hoppu?”
Kurotin toisella kädellä nappaamaan harjapussia lähemmäs ja toisella kädellä vedin karsinan ovea kiinni, ettei poni saisi päähänsä uusia metkuja. Bonnie kaarsi kaulaansa, pärskähti ja sivalsi hännällään – pahantuuliselta se ei näyttänyt, mutta erikoisen säpäkältä silti. Valikoin ponin käytöksestä kummastuneena pehmeän harjan, mutta ehdin tuskin painaa sen vaalealle kaulalle, kun se jo astui pois harjan paineen alta ja luimisti korviaan. Jäin seisomaan paikoilleni. Tamma näytti jotenkin tarkkaavaisemmalta kuin normaalisti, se ehkä seisoikin eri tavalla. Aivoissani raksutti hetken.
”Onko sulla kiima?” kysyin hitaasti.
”Mitä?” Loviisa huikkasi viereisestä karsinasta. En ehtinyt edes vastata, kun hän jo kolisteli Frankin karsinan oven kiinni ja tuli kurkkaamaan meidän puolellemme.
”Onko sillä kiima?” hän kysyi muutaman sekunnin tamman käytöstä tarkkailtuaan. Minun oli pakko kääntyä ja naurahtaa.
”Sähän oot oikee eläinlääkäri!” virnistin ystävällisesti. ”Ei se ainakaan normaalisti käyttäydy näin.”
”Kiima se on, sano mun sanoneen!” Loviisa pysyi kannassaan. ”Onneksi Huju on viety tuolta vastapäätä pois niin se ei sitä ainakaan tiiraile.”
”Voi hyvänen aika”, huoahdin muka turhautuneena, vaikka oikeammin tilanne vähän nauratti minua. ”Hyvä neiti, kaikkeen mä sun takia joudunkin!” jatkoin Bonnien kaulaa taputtaen.

Sain Bonnien harjattua vasta kun olin sitonut sen vetosolmulla kiinni. Salla, joka oli lähdössä ratsastamaan Tollolla, tuli ihmettelemään tamman venkoilua ja jakoi Loviisan diagnoosin siitä, että orien lähelle Bonnieta ei kannattaisi nyt viedä.
”Toivottavasti Patron on niin neiti, ettei Bonnie läkähdy siitä”, hymähdin puhdistaessani takakaviota ponin hännän kaartuessa ystävällisesti kasvoilleni niin, että tunsin seisovani itämaisen oviverhon keskellä.
Satulahuoneessa törmäsin kahteen uuteen hoitajaan. Ilmeisesti samalla hoitajakurssilla olleet tyttöset istuivat puhdistamassa satuloita, joiden tunnistin kuuluvan Eelalle ja Lailalle. Satulasaippua tuoksui vahvana ja avoimesta ikkunasta kuului linnunlaulua.
”En mä kyllä uskonu, että mä Eelaa ikinä saisin”, pikkuinen vaalea tyttö, jolla oli punainen toppi, sanoi tohkeissaan. Kuuntelin tyttöjen jutustelua puolella korvalla kurottaessani varpailleni ja vetäessäni Bonnien satulan alas telineeltään.
”No arvaa vaan, Lailalleki haki tosi monta ehdokasta”, siroluinen, sorjavartaloinen tyttö vastasi. Hän kiepautti sientä satulasaippuapurkissa ja alkoi hangata pienempää satulasiipeä.
”Mitä sä meinaat Lailan kanssa tehdä tänään?” arvatenkin Eelan uusi hoitaja kysyi. Tuntui kummalliselta, että he olivat nyt samalla paikalla, jolla Pinja ja Riella ennen olivat olleet. Molempia oli nyt hiukan ikävä.
”Taluttelen varmaan vaan, harjailen ainaki kunnolla. Entä sä?”
”Samaa. Voitais ehkä talutella yhdessä?”
Minua hymyilytti. Olipa hienoa, että uudet hoitajat löysivät heti toisensa. Huomenna voisin kenties kysyä, voisinko minäkin lähteä taluttelemaan mukaan.

Bonnie heittäytyi mahdottomaksi heti, kun talutin sen tallipihalle. Se päristeli sieraimiaan Patronille, pyöri ympyrää ja kuopi etusellaan ilmaa kuin mikäkin sirkushevonen. Emmy oli tikahtua nauruun ja Patron näytti pöyristyneeltä Bonnien muuttuneesta käytöksestä. Jenny, jonka armas hoidokki ei kärsinyt kiimasta, seisoi paikoillaan vähän matkan päässä Gitan vierellä ja seurasi tilannetta huvittuneen näköisenä.
”Ei… tästä… tuu… mitään!” puhisin, kun Bonnie pyörähti toistamiseen pois altani yrittäessäni nousta sen selkään. Jalustin heilahteli iloisesti sen kyljellä ja metalliosat välkähtelivät auringonvalossa.
”Me mennään vielä vähän kauemmas”, Emmy lupasi, mutta Bonnie puksutti kuin höyryjuna Patronin perään. Se näytti olevan vaaleita korvannipukoitaan myöten rakastunut siroon ruunaan.
”Ei se Patron ala sun poikakaveriksi”, jupisin saatuani lopulta ponin ohjattua tarhan aidan viereen. Sain jo jalan jalustimeen ja ponnistin, mutta samalla hetkellä kun jalkani irtosi maasta Bonnie yksinkertaisesti nosti ravin ja liihotteli pihan poikki häntä korkealla ruunan luo. Matkustin hetken aikaa hyvinkin tyylikkäästi ponin kyljellä toisen jalan varpaat jalustimessa, mutta maan vetovoima otti vallan ja tuiskahdin kivuliaasti pyllylleni keskelle tallipihaa. Otin käsillä vastaan, maa tärähti kovana kämmeniin ja pienet kivet tuntuivat painuvan ihosta läpi. Purin huulet yhteen kiukusta ja kivusta ja odotin hetken, ennen kuin nousin ylös. Kaikki ruumiinosat olivat toimintakunnossa ja tallella, häntäluun tienoilla tosin kivisti ja kämmenpohja oli naarmuilla.
Bonnieta ei näyttänyt haittaavan, että olin luiskahtanut sen kyljeltä. Se steppaili Patronin ympärillä ja Emmy yritti turhaan napata sen kaulalla läiskähtelevistä ohjista kiinni. Jennykin ratsasti lähemmäs, mutta Gitalle Bonnie luimisti korvansa ja latasi potkun sen suuntaan. Näki, että sillä ei ollut tarkoituksena osua, se vain uhkaili.
Uhkaus kuitenkin riitti. Bonnie kääntyi sen verran, että sen tarkka turpa osoitti oritarhoille päin, ja se sai iskettyä silmänsä tarhan portilla uteliaana seisovaan Topiin. Liitävin, kevyin askelin tamma ravasi ohitseni kuin olisin ilmaa ja jäi keimailemaan tarhan portille. Se pärisi kuin pieni mopo ja höristeli suippoja korviaan neitimäisesti.
Meidät pelasti blondi tyttö, jonka nenänpää ja posket olivat pisamilla ja joka saapui koivujen kehystämää polunpätkää pienikokoinen Humu perässään. Avojaloin kulkeva tyttö livautti näppärästi otteensa Bonnien ohjiin, kun oli päässyt riittävän lähelle, ja maiskautti hölmistyneen ponin liikkeelle. Mielellään se ei lähtenyt mukaan, etenkään, kun joutui kulkemaan vieraan ihmisen kanssa, mutta nuori tyttö talutti sen päättäväisesti meidän luoksemme.
”Täähän on sun?” hän sanoi ojentaessaan ohjat minulle. Oikein arvattu, olivathan ratsastushousuni takamuksen kohdalta pölyssä ja seisoin harmistuneen näköisenä keskellä pihaa ilman hevosta.
”Mä olen Essi, Selenan kaveri ja Humun uusi hoitaja.”

Maastolenkki jäi lopulta käymättä. Emmy ja Jenny lähtivät matkaan kahdestaan, minä ja Bonnie päädyimme kiertämään pölyistä kenttää. Päätin kuitenkin, etten harmittelisi tilannetta sen suuremmin: kunnon treeniä en alkaisi pöljäilevällä ponilla ottaa, mutta nyt olisi hyvin aikaa kokeilla muutamia maastakäsin-juttuja. Riisuin satulan, asetin sen keikkumaan vaalealle aidalle ja irrotin suitsista ohjat, ettei poni sotkeutuisi niihin. Bonnie sai tiirailla oritarhan suuntaan sillä aikaa, kun kipaisin yläkerrassa hakemassa pussillisen omenaherkkuja.

Ja ihan hyvät treenit niistä loppujen lopuksi tuli. Bonnien keskittyminen ei noussut huippuunsa missään välissä, mutta se väisti painetta kyljellään, peruutti pyynnöstäni ja kulki vierelläni tottelevaisesti kuin iso koira. Muutaman siirtymäharjoituksen jälkeen, joissa tamma juoksi ympärilläni askel pitkänä ja pysähtyi sitten kuin seinään, olin jo oikein tyytyväinen siihen. Pitihän sillekin joitain kesähullutuksia suoda.

[Anne]

Yleisleirillä



Britan suklaapaperin rapina kiinnittää kimojen huomion.

Spessu Britalle ja Salmalle!

[Salma]

Kiitos Anne spessusta!

Tarina sijoittuu ajalle ennen vaellusta

Olin viettänyt omaa kesälomaa viime aikoina. Seppeleeseen oli ollut ikävä, mutta minä ja Jente olimme mökkeilleet perheeni kanssa, käyneet uimassa ja loikoilleet tuntikausia auringon lämmittämällä sileällä rantakalliolla mansikoita syöden. Jente tosin oli saanut tyytyä mansikoiden sijasta koiran herkkunappuloihin, joita se sai maiskutella koulutushetkien lomassa seurattuaan oikein tiiviisti tai sännättyään huippuvauhtia vierelleni istumaan.

Nyt olin palannut kotiin vanhan puutaloni yläkertaan. Alakerroksen vuokraemäntä oli tarjonnut minulle mansikkakakkua, jonka pakkasin valkeaan pahvilaatikkoon ja köytin riimunnarulla pyörän tarakalle lähtiessäni Seppelettä kohti. Taivaanrannassa näkyi tummia, roikkuvia pilviä, mutta aurinko paistoi vielä kohtisuoraan keskitaivaalta.
Tuntui ihanalta rahistella soratietä pitkin Seppeleen pihalle ja pysäyttää pyörä telineeseen. Isoin osa hevosista näytti olevan ulkona, kentällä punatukkainen Simona ravasi lujaa tikuttavan Pampulan selässä. Oli kutkuttavaa nähdä niin paljon uusia hoitajia tallilla. Etenkin, kun itse oli ollut pienoisella hiljaiselolla, oli jännittävää seurata, kuinka uudet hoitajat sopeutuivat talliporukkaan.

Bonnie käyskenteli kauempana ponitarhassa. Olin vienyt kakun turvaan oleskeluhuoneen jääkaappiin ja piilottanut sen maksalaatikkopaketin ja parin mehutölkin taakse – riski oli, että joku löytäisi sen ja pistelisi vahingossa parempiin suihin. Halusin tarjoilla kakun itse, kun olisi sopiva hetki.
Bonsku oli lihonut jonkin verran. Päivätyö ruohonmutustajana oli saanut sen vaaleat kyljet pyöristymään ja hännän viuhtomaan laiskasti puolelta toiselle kärpäsiä hätistellen. Olihan poni toki edelleen hyvässä kunnossa, mutta tuntui hyvältä nähdä, että sekin pääsi rentoutumaan. Se laidunsi aivan hevostarhan aidan vieressä ja kiltinnäköinen Humu kurotteli valkean aidan ylitse sen puolelle. Minulla kesti hetki huomata, että tamman uusi hoitaja Essi lähestyi suomenhevosta tarhan portilta käsin. Heilautin hänelle kättäni tervehdykseksi.
”Hei, pitkästä aikaa!” Essi huikkasi takaisin. Bonnie nosti äänen kuullessaan päätään, se ei ollut vielä huomannut minua, ja nosti kuin napista painettuna liitävän ravin. Olin ehtinyt tarhan puoliväliin ja ehkä salaa odottanut, että minut nähdessään Bonnie olisi hörissyt ja laukannut luokseni. No, toiveajattelua ehkä.
”Bonnie tais päättää, ettei loma vielä mihinkään lopu”, Essi nauroi. Humu antoi hänelle helposti kiinni ja pärisytti ääneti sieraimiaan, kun Essi kääntyi ja lähti taluttamaan tammaa tarhan porttia kohti. Tyttö heilautti rennosti kättään.
”Nähdään sisällä!”
Vastasin heilautukseen seuraten samalla katseellani Bonnien menoa. Olisin oikeastaan ollut pöyristynyt, jos se olisi täysin luonteensa vastaisesti osoittanut niin suurta intoa päästessään hyvällä säällä sisälle. Kyllä kunnon jahtaus oli enemmän Bonnien mieleen.

Koko pienessä tallisiivessä oli hiljaista. Tollon, Siken ja Frankin karsinoissa hevoset loistivat tyhjyyttään, ainoastaan pöly leijaili ikkunasta siivilöityvästä auringonvalosta. Huju seisoi laiskanletkeän näköisenä karsinassaan ja mutusteli heinäsuullista. Bonnie yritti hidastaa orin kohdalla ja kurotti turpaansa sitä kohti, mutta maiskautin sen eteenpäin.
Vaikka kävinkin Seppeleessä monesti hiljaisena aikana kun tunteja ei ollut, tallin kesäloma tuntui mukavan seesteiseltä. Sain harjailla Bonnien kaikessa rauhassa, tamma hamuili tyynesti heinää ja näytti jo hyväksyneen sen, että villi juoksentelu tarhassa sai sen päivän osalta päättyä. Unohduin pitkäksi aikaa taputtelemaan sitä ja paijaamaan sen vaaleaa päätä. Olipa tammaa ollut kova ikävä!

Edessäpäin odotti vaellusretki Liekkijärven ympäristössä, joten välttääkseni yliannostuksen sillä saralla päätin ratsastaa Bonniella tänään kentällä. Lämpimän sään takia nappasin satulahuoneesta mukaani ainoastaan suitset. Bonsku, se energiapakkaus, näytti ilahtuvan nähdessään kantamani solkinyytin ja odotti jo suu auki, kun vasta availin suitsia paketilta.
”Kylläpä neiti oon nyt innoissaan”, nauroin sille kiinnittäessäni remmejä. Kypärä roikkui tuttuun tapaan karsinan ulkopuolella, raippaa en katsonut tarvitsevani tällä kertaa, sillä aion körötellä hiljakseen ja muistella millaista Bonnien selässä olikaan. Tamma oli innoissaan, meinasi rynniä ohitseni kun vedin ohjat sen suippojen korvien yli ja raotin karsinan ovea. Pruuasin sille tomerasti.

Kentällä oli vain yksi ratsukko. Jesse ratsasti Tollolla siistejä ympyröitä, kermanvaalea hevonen taivutti tyylikkäästi kaulaansa ja hiki näytti helmeilevän sen lihaksikkaalla takaosalla. Jesse oli niin keskittynyt hevoseensa, että huomasi minut ja Bonnien vasta, kun avasin kentän porttia ja huhuilin häntä.
”Ootko sä tulossa poniratsastukseen ku sulla ei oo satulaa?” Jesse irvaili ystävällisesti.
”Herra on hyvä ja pitää huolen omasta töppöjalastaan”, napautin hymyillen takaisin, kun Tollonkin keskittyminen herpaantui ja se oli sotkeutua pitkiin koipiinsa suunnatessaan huomionsa Bonnieen. Orin sieraimet värähtivät tervehdykseksi ja se höristi korvansa niin, että niistä muodostui kuperat puolikuut.
Jesse ohjasi Tollon pääty-ympyrälle ja minä talutin Bonnien kentän keskelle. Poika oli ruskettunut kovasti kesän mittaan, vaikka oli hän jo yleisleirilläkin ollut huomattavan auringonsuutelema. Ainakin verrattuna minuun, minä sain ainoastaan kevyen värihäivähdyksen ja rutkasti pisamia.
Olisin halunnut kavuta Bonnien selkään penkin päältä, mutta joku oli raahannut ne kaikki kentältä pois. Estekalustokin oli hyvässä tallessa varastossa. Vilkaisin Jesseä – hän oli juuri niitä ihmisiä, jotka eivät voisi vastustaa kiusausta nälviä kaikella rakkaudella, jos roikkuisin avuttomasti Bonnien kyljellä. Pakkohan minun olisi kuitenkin kokeilla.
Otin tukevan otteen Bonnien sään päälle laskeutuvasta sileästä harjatuposta, nappasin ohjasperät samaan käteen ja parin hypyn saattelemana ponnistin ponin kyljelle. Olin valua saman tien takaisin maahan, mutta jouhia nyrkissäni puristaen sain otteen pitämään ja hilauduin vähä vähältä selkään. Suoristautuessani huomasin Jessen kohottavan kulmiaan ilkikurinen pilke silmissään, kun hän ravasi ohitsemme.

Tollon läsnäolo sai Bonnienkin terästäytymään entisestään. Olin suunnitellut pitkiä, rentoja alkukäyntejä, joissa saisin nojautua nauttimaan lämpimästä päivästä, mutta poni pureskeli kuolaintaan ja vaati tekemistä. Taivuttelin sitä hiljokseltaan, vaihdoin useaan otteeseen suuntaa ja tein muutamia siirtymisiä pitääkseni Bonnien kunnolla kuulolla. Energinen poni yritti heittää homman sirkukseksi ja steppasi sivuaskelia etenkin silloin, kun Tollo oli sen näkökentän ulkopuolella. Vaikka en täydellistä keskittymistä näin pitkän tauon jälkeen odottanutkaan, olimmehan me molemmat vielä kesälaitumilla, ponin liikainto tuntui kuluttavalta – etenkin, kun pomppi selässä ilman jalustinten tuomaa lisätasapainoa.
”Mä päästelen vähän Bonskun kanssa”, huikkasin Jesselle. Hän kulki Tollolla välikäyntejä uran sisäpuolella, kookas ori venytti kaulaansa ja puhalsi sieraimistaan niin, että pärisi.
Kokosin Bonnien ohjat, kannustin tamman raviin ja lämmittelin sitä hetken verran molempiin suuntiin. Vatsalihakset joutuivat kovalle työlle tamman pitkän askeleen liidossa. Kestin pari kierrosta, ennen kuin painoin lyhyen sivun kaarteessa pohkeet ponin kylkiin ja kannustin sen laukkaan. Tuntui ihanalta kumartua lähemmäs sen liehuvaa harjaa ja antaa mennä.
Siitä alkoi loppukesä yhdessä Bonnien kanssa.

[Salma]

Pyörittyäni tallilla muutaman päivän olin tehnyt pari tarkkasilmäistä ja pitkää todisteiden keräystä vaatinutta huomiota. Aluksi olin luullut keksineeni omiani, mutta kun kuvio toistui päivästä toiseen, minun oli vähitellen pakko uskoa silmiäni. Viimeistään siinä vaiheessa todistin asian mielessäni, kun koko oleskelutupa kihisi jutusta ja hiljeni kuin katkaisijasta painettuna, kun joku asianomaisista astui sisään.
Seppeleessä oli nimittäin syntynyt uusi orastava symbioosi. Siellä missä näkyi Britta, oli myös Robert. Ja sinne minne Robert kiiruhti, vaelteli myös hetken kuluttua Britta etsivän näköisenä. He treenasivat yhdessä kentällä (viatonta), harjailivat Hypeä ja Vennaa vierekkäin (täysin tavallista), lainailivat toisilleen tavaroita (melko normaalia) ja istuskelivat juttelemassa hiljaisella äänellä sohvalla, kunnes joku tuli yläkertaan ja sai heidät pompahtamaan kauemmas (hyvin epäilyttävää). Päätin täysin muina naisina houkutella Britan taluttelemaan Hypeä ja Bonskua maastoon, siellä saisimme jutella kahden kesken. Jaarittelin pitkät perustelut, kuinka sää kun oli kaunis mutta liian kuuma kunnon treenille kentällä. Britta suostui.

Kuljimme hevoset rentoina perässämme metsäpolkua pitkin. Hype yritti pysähdellä napsimaan pensaista välipalaa, mutta Bonnie kulki pää melkein minun olkapäätäni vasten ja hönki lämmintä ilmaa selkääni. Kysyin ensin perinteiset tallikuulumiset, ennen kuin iskin itse asiaan.
”Robert on kyllä edistyny hurjan paljon Vennan kanssa”, aloitin täysin rehellisesti. Yritin tarkkailla silmäkulmastani Britan reaktiota pojan nimeen, mutta hän ei karahtanut punaiseksi tai paljastunut jollakin muulla nololla tavalla, joita kirjojen sankarit aina taitavasti huomasivat.
”Niin on. Ne toimii kyllä hyvin yhteen”, hän sanoi, sipaisi letin olaltaan toiselle ja hymyili minulle.
”Sä oot tainnu treenata viime aikoina aika paljon Robertin kanssa?” yritin johdatella keskustelua haluamaani suuntaan. Hype löysi oikein erityisen herkullisen lehtiryppään ja pysähdyimme hetkeksi, jotta Britta ehti hoputtaa sen liikkeelle ja nyhtää törröttävät lehdet sen suupielistä. Bonnie kurotti uteliaana päätään kaveriaan kohti.
”Joo, me ollaan satuttu monesti kentälle yhtä aikaa”, Britta sanoi. En kuullut hänen äänestään minkäänlaista latausta. Kysely ei vaikuttanut erityisemmin kiinnostavan tai ärsyttävän häntä, hän oli vain täysin tavallinen Britta, joka vastaili normaaleihin kysymyksiin tallikaveristaan.
”Ootteko te suunnitellu treeniohjelmaa oleskelutuvassa?” heitin kysymyksen huolettomasti ilmoille. Britta naurahti.
”No sitäkin. Aina jotain tulee juteltua ku satutaan sinne samaan aikaan”, hän sanoi. ”Ratsastetaanko vähän aikaa, tässä tulee kohta se oja vastaan niin päästään siitä yli helpommin.”
Hiljenimme hetkeksi, kun etsimme sopivat kannot hilautuaksemme hevosten paljaisiin selkiin. Yritin keksiä, kuinka palauttaisin keskustelun luontevasti takaisin Robertiin, mutta kaikki aloitukset tuntuivat liian läpinäkyviltä. ”Lainasit kuulemma sen vaatteita…” ”Mitähän Inkku tykkää kun juttelette niin paljon…” ”Robert on kyllä hirmu söpö…” ”Oletko sä varattu?” Kaikki kuulosti aivan väärältä.

Äkkiä minulla välähti.
”Lailan hoitajaksi tais hakea se joku uus poika. Eetuko sen nimi oli?” muistelin. Jonas, kaverini, jonka olin saanut houkuteltua Seppeleen alkeiskurssille mutta joka ei ollut ainakaan vielä aktivoitunut tallin vakikävijäksi, oli monesti kertonut ”sikahauskasta pikkukundista”, joka ratsasti samalla tunnilla hänen kanssaan.
”Joo, se on mun kaveri. Me voidaan mennä Hypen kanssa edeltä, jos Bonsku jännittää tuota vettä”, Britta sanoi. Pidätin kapealla polulla vaaleaa poniani, jotta Britta saattoi pujottautua ohitsemme. Bonnie osoitti mieltään heittämällä päätään niin, että suupielistä lennähti pieni nokare ruohon vihreäksi värjäämää vaahtoa minun ratsastushousuilleni.
”Tuleekohan tallin pojat mustasukkaisiksi jos tänne tulee uus poika?” mietiskelin salaisen innostuneena siitä, että olin keksinyt niin hyvän tavan ottaa Robert jälleen puheeksi.
”Jaa-a, en osaa sanoa”, Britta ei kääntynyt katsomaan minua, vaan kumartui matalalla roikkuvan mustavalkokaarnaisen koivunoksan alitse. ”Eetuun kyllä ihastuu moni tyttö.”
”Niin, mutta eihän meidän tallin pojatkaan mitään rumiluksia ole. Moni on hyvännäköinen… ja vaaleatukkainen”, tarkensin vielä. Britta kääntyi katsomaan minua. Nyt hän jo näytti hiukan epäilevältä.
”Vaaleatukkainen? Onhan siellä paljon tummiaki. Dani ja Kasper ja Anthon nyt esimerkiksi.” hän sanoi hitaasti. Naurahdin leikkisästi, vaikka se varmaankin kuulosti ennemmin siltä, että yritin esittää huolettomampaa kuin olin.
”On on, tietysti. Ja ne on niitä, siis, onhan niissä tummempitukkaisissa monta komeaa, mutta…” sopertelin.
”Mitä sä selität, Salma?” Britta kysyi kummastunut hymy kasvoillaan. Kulmakarvat olivat kohonneet jonnekin kypärän lipan alle.
”Tänäkin kesänä mä oon huomannu, että, tiedätkö, jotkut ihmiset on viettäny aika paljon aikaa yhdessä. Esimerkiksi -”
”Salma”, Britta keskeytti minut. ”Yritätkö sä kertoa mulle, että sä olet ihastunut Jesseen?”

Britan kysymys sai minut niin pöllämystyneeksi, että tajusin reagoida vasta sekuntien viiveellä, kun Bonnie päättäväisesti hidasti polun laskeutuessa parinkymmenen metrin päässä kapeaksi ojaksi ja jäi seisomaan tasajaloin paikoilleen. Hype, jonka Britta kannusti raviin, pyyhälsi edellemme ja melkein astui vastarannalle käyttäen naurettavan vähän hyppyvoimaa. He jäivät odottamaan meitä ja Britta, suorasanainen ja reipas kun oli, toisti kysymyksensä. Sain tilttiin menneet aivoni liikkeelle.
”Mä en nyt käsitä mitä sä tarkoitat”, tunnustin ohjatessani hevosen mahdollisimman keskelle polkua. Napakka pohje sai sen pärskähtämään ja hyppäämään liioitellulla loikalla ojan yli. Hype väisti kauemmas.
”Kyllähän te silloin leirilläkin juttelitte vaikka miten paljon. Ja tanssitte yhdessä!” Britan kasvoille oli levinnyt tietäväinen hymy.
”Ääh, ei kun… siis…” kompastelin sanoihin kuin puolitoistametrisiin muuriesteisiin.
”Ties mitä siellä tallin pikkupuolella tapahtuu”, Britta iski vielä silmää ennen kuin käänsi Hypen ja kehotti sen käyntiin.
”Nyt sä olet kyllä… siis mun piti kysyä SULTA että…” änkytin. Britta jatkoi matkaansa eteenpäin eikä tainnut huomata, kuinka hämilleen oli saanut minut.
”Siis mä halusin tietää, että oletko sä ja…” aloitin vielä, mutta Britta keskeytti minut.
”Anna olla Salma, en mä sua enää Jessestä kiusaa! Oot ihastunu tai sitten et. Laukataanko pieni pätkä, täällä on viileämpää kuin tuolla auringonpaisteessa?”
Hitto! Tyttö oli saanut houkuteltua minut täysin sivuteille loistavasta suunnitelmastani – ja kaiken lisäksi vielä saanut minut lankeamaan omaan ansaani. Kieroa!

[Salma]

Bonnie ravasi pehmeää hiekkatietä pitkin kyljet hiestä kosteina ja kuolaintaan halukkaasti pureskellen. Aurinko loimotti selkääni kuin lämmin viltti ja pensaiden pienet lehdet hipoivat pohjettani tien sillä sivulla, joka oli lähempänä meitä.
Minä nieleskelin kyyneleitä. Mummeli, joka oli vuokrannut minulle jo pian vuoden ajan omakotitalonsa yläkertaa (ja josta oli muodostunut minulle ensimmäinen kotipesä) oli kutsunut minut sinä aamuna valoisaan keittiöönsä ja ilmoittanut, että aikoi muuttaa pois talosta. Hän lähtisi lastensa maalaistaloon pois Liekkijärvestä ja asettaisi omakotitalon myyntiin. Valkoseinäinen, vinokattoinen huoneeni ikkunasyvennyksineen ja käytävän toisella puolella olevine pienine keittiöineen oli siis liipaisimen alla.

Bonnien hoitaminen ja varustaminen ei ollut pitkään aikaan kulunut yhtä nopeasti. Kuin unessa olin moikannut Akkua ja Jesseä satuloidessani tammaa. Kerrankin Bonnie oli seissyt hiljaa paikoillaan ja riiputtanut päätään, se oli tainnut aistia alakuloisuuteni. Olin huomannut katseen, jonka Jesse ja Akku olivat vaihtaneet. Hienotunteisesti molemmat – myös rääväsuu Jesse – olivat pitäneet kysymykset itsellään.
Kevensin automaattivaihteella ponin pitkiin askeliin. Koivut ja matalat kuusipuut harvenivat vähitellen ympärillämme kun tulimme pellon laitaan. Taivaanrannassa kiemurteli violetinkukertavia ukkospilviä, mutta niiden yläpuolella oli tyyntä. Poutapilvet lipuivat hiljalleen Liekkijärveä kohti, huomasin, kun pysäytin Bonnien avonaisen maiseman vierelle. Pellossa kasvoi ruista, tunnistin kevyesti taipuvista oraista. Ne kumartelivat meille kohteliaasti, tanssivat ensin yhteen suuntaan ja sitten joukolla toiseen. Joku oli ratsastanut liian lähellä pellon reunaa ja saanut osan lakoamaan maahan hajanaiseksi peitoksi.
”Sänkkärilaukat oottaa vielä”, mutisin Bonnielle. Kyyneleet kutkuttivat edelleen silmänurkissa.

Minua ei huvittanut kiiruhtaa, joten annoin Bonnien kulkea käynnissä pellon ohitse. Nostin jalustimet ristiin ponin satulan eteen ja annoin jalkojeni heilahdella vapaasti pitkinä sen kyljillä. Jokunen paarma kiusasi Bonnieta kiertelemällä sen kintereillä ja se viuhtaisi kiukkuisesti hännällään päätään nyökäten. Kun paarmojen hyökkäys äityi sietämättömäksi niiden haettua kotijoukot avuksi, kannustin Bonnien raviin ja nojauduin sen selässä taaksepäin pitääkseni tasapainoni. Tamma laittoi lisävaihteen päälle ja minä puristin huulet tiukaksi viivaksi yhteen. En pidätellyt enää kyyneleitä, ne valuivat poskiani pitkin kahtena ohuena norona ja imeytyivät kypärän leukahihnaan. Hain Bonnien sileän, valkeina säikeinä hohtavan harjan käsiini ja tartuin siihen tiukasti kiinni. Tilanteesta puuttui vain taustalla soiva sydäntäriipivä suomirenkutus. Kuinka voi tyttö niin rypeä surussa!

Mahdollisesta asunnottomuudestani teki tukalan myös se, että olin saanut asua kodissani naurettavan halvalla. Seppele oli ollut vartin kävelymatkan päässä ja olin viihtynyt sisustamassani pesässä niin hyvin, että ajatus siitä eroamisesta kirpaisi. En haluaisi muuttaa keskustaan kalliiseen vuokrayksiöön, jossa olisi tunkkainen rappukäytävä ja pienet, likaiset ikkunat. Kuinka minä ehtisin käydä Seppeleessä, jos joutuisin tekemään kuusipäiväistä työviikkoa rahoittaakseni asumiseni?

Parinsadan metrin päässä, siellä, missä pelto jälleen kasvoi metsäksi, näkyi äkkiä ratsukko. Hidastin Bonnien takaisin käyntiin ja siristelin silmiäni nähdäkseni oliko se joku tuttu. Ei kai se – kyllä, oli se. Nyyhkäisy karkasi huuliltani. Emmy! Miten hän osasikin olla paikalla oikeaan aikaan.

Patron ja Bonnie kaarsivat kaulaansa päästyään tervehtimisetäisyydelle. Bonnie kohotti haastavasti etujalkaansa ja kuopi ilmaa siron ruunan edessä haastaen sitä kisailuun. Patron, järkevänä, astui sivuun ja kääntyi poispäin. Emmy pidätti hevosta ja katsoi minua tutkivasti ratsastuskypäränsä lipan alta.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi.
”On… tai ei. Mä saatan menettää mun asunnon”, huokaisin. Olo tuntui äkkiä kauhean alastomalta, ihan kuin asia olisi enempi tosi nyt, kun olin myöntänyt sen jollekulle.
Emmy ei sanonut mitään, kurotti puristamaan nopeasti minun kättäni ja vilkaisi myötätuntoisesti silmiin.
”Mennään. Nadja ja Jenny on kiertämässä pidempää lenkkiä, otetaan ne kiinni.”
”Joo…” mutisin. Tunsin itseni pikkulapseksi nyyhkiessäni siinä keskellä metsää. Niiskautin nenääni ja Emmy hymyili minulle vinosti.
”Ja Salma, sä voit tulla meille tänään kun lähdetään Seppeleestä. Jutellaan.”
Miten hän saattoikin tietää niin hyvin mitä olin toivonut hänen sanovan? Emmy oli ihana.

[Salma]

Asuntoasiani seisoi paikoillaan. Alakerran mummeli oli laittanut ilmoituksen lehteen ja oli kuulemma sopinut muutaman asuntoesittelyn tulevalle viikolle. Minua harmitti kuullakin aiheesta. Mummeli päivitti tilannetta minulle mielellään ja yritin nyökkäillä ystävällisesti hymyillen, vaikka oikeasti olisin halunnut parkua suruani yläkertani puolesta.

Seppeleen tunnit olivat alkaneet taas. Koko viikon satulahuone oli parveillut ylpeitä jatkokurssilaisia tai arastelevia aloittelijoita, mutta tänään aamupäivän maaston jälkeen talli oli pyhittynyt hoitajille ja hevosenomistajille. Minä olin ollut liikkeellä tosin jo silloin, kun maastoryhmä oli hyörinyt pinteleitä etsien ja satuloita kanniskellen lähtötohinoissaan. Ulkona oli satanut vettä, mutta joukko oli vaikuttanut innokkaalta siitä huolimatta. Toimiston suunnalta oli kantautunut hihkuntaa, kun he olivat lukeneet ratsujakoa. Bonnie, jota olin ollut juuri silloin harjaamassa, oli pudistellut ärsyyntyneen kuuloisena päätään. Valkeanharmaa harja heilahteli puuhkana sen kaulan molemmin puolin ja sileä kaula välkähteli kattolampun valossa.
Bonnie oli kipakalla tuulella, joten olin laittanut sen päähän punaisen riimun, jossa oli valkoiset lampaankarvapehmusteet ja solminut sen kiinni. Vaalea häntä suppuun takajalkojen väliin vedettynä se mulkoili minua mantelinmuotoisilla silmillään, luimisteli kapeita korviaan ja nojautui suasta poispäin, vaikka normaalisti se nauttikin harjauksesta. Sadesää oli tehnyt tummempia raitoja sen karvaan ja minun täytyi hakea yläkerrasta pieni puhdas pyyhe, jotta saisin kuivattua Bonnien. Sillä aikaa tamma oli askarrellut riimunnarun suuhunsa ja murjotti karsinassaan kuin iso pahantuulinen koira, joka kantaa talutintaan. Kyhnytin tammaa sään kohdalta samalla kun vedin riimun hellästi pois sen huulten välistä. Hölmöläinen.

Pikkupuolella ja yläkerran suunnalla oli ollut hiljaista. Hoitajista ainoastaan Jenny, Riona ja Ilu olivat hääräilleet satulahuoneessa satulasaippuan ja sienien kera. Olin moikannut tyttöjä hakiessani Bonskun varusteita, mutta heillä oli juttu niin kesken, että he olivat ehtineet vain heilauttaa kättään suu koko ajan käyden. Olin jo satulahuoneen ovella kun Riona huikkasi perääni:
”Ai niin, Salma! Mehän ei ollakaan nähty vähään aikaan – onneksi olkoon!”
Olin saanut kuulla onnitteluja sieltä täältä kuluneen viikon aikana. Edellisenä lauantaina oli järjestetty harjoituskenttäkilpailut, joihin minä ja Bonnie olimme laiskanpulskeasti treenailleet koko kesän. Poniluokassa oli ollut kolmetoista osallistujaa, seitsemän omalta tallilta ja loput muualta. Emsku ja Hestia olivat olleet kouluosuuden jälkeen kärjessä, mutta maastoesteillä minä ja Jenni-niminen tyttö uskomattoman nopealla Tuulen Lennollaan olimme anastaneet kulta- ja hopeapaikat. Viime hetkille asti oli ollut epäselvää kumpi teki nopeamman ajan, ja kun Bonsku lopulta julistettiin voittoisaksi, olisin halunnut tanssia ja liverrellä lauluja. Minä ja Bonnie olimme kestinneet itseämme maastoilemalla lähestulkoon koko kuluneen viikon.

Tänään olisi kuitenkin pakko palata normaaliin treenirytmiin. Satuloin Bonnien rutiinilla, suoristin tikatun satulahuovan ja sukelsin sen kaulan alitse laskemaan satulavyötä. Poni oli niin tuttu, että sain sen kuntoon muutamassa minuutissa. Olin huomannut Bonnien varustamisen kaivertuneen niin syvälle selkäytimeeni, että muiden hevosten kohdalla jouduin pohtimaan ja mittaamaan erikoisen tarkkaan, jotta sain kaiken kohdalleen.

Ravautin Bonnien sateisen pihamaan poikki. Siitä huolimatta kypärän samettilipalta tippui suuria pulleita pisaroita, kun vislaten avasin maneesin ovea. Satula oli ehtinyt kastua, harmittelin, olisi ikävä istua märkään penkkiin. Pyyhekin oli jäänyt karsinalle.
Maneesissa oli pimeää ja hiljaista. Napsautin valot ovensuusta päälle, vedin oven perässämme kiinni ja tallustelin pehmein askelin keskihalkaisijalle. Bonnie seurasi ohjanmitan verran perässäni – askelistamme ei kuulunut joustavalla pohjalla ääntäkään. Valo katossa siritti hiljalleen ja loi vinoille seinäpuille pitkiä, tummia varjoja. Viikolla olin ollut Odelien kanssa juoksuttamassa maneesissa Bonskua ja Alexia ja hevoset olivat lähteneet käsistä Robertin tullessa odottamatta sisään. Hän oli viheltänyt ja raottanut ovea kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta juuri laukan nostaneet rodeoratsut olivat säikähtäneet ja vetäneet villeinä ympäri maneesia. Tilanne oli onneksi rauhoittunut nopeasti, mutta huomasin selkään noustessa Bonnien kyttäilevän oven suuntaan.

Aloitin rauhallisessa käynnissä. Bonsku sai venyttää kaulaansa mielensä mukaan ja astella korvat puolitanassa uralla, minä käytin ajan venyttelyyn. Edellisessä ratsastuskoulussani olin oppinut satulajumpan ja toistin sen mielelläni aina ennen ratsastuksen alkua. Ensin tuli kurottaa kohti ponin korvia, sitten häntää ja lopuksi vuorotellen omia saappaankärkiään. Pyörittelin hartioitani ympäri, venyttelin niskaa ja tiputin jalat jalustimista, jotta saisin jalat rennoiksi. Bonnie ei noteerannut venkoiluani, se oli jo tainnut tottua siihen.
Kokosin ohjat ja aloin hakea Bonnieta parempaan muotoon. Poni tuntui vasemmasta kyljestään jäykältä. Asuntohuoli, joka oli kalvanut mieltä, unohtui, kun aloin taivutella tammaa ympyröillä. Bonnie tuntui keskittyvän kuitenkin minua enemmän ympäristöönsä: maneesin ovi jännitti sitä ja sen piti sipsutella koko ovenpuoleinen pitkä sivu. Kaarteessa se kiihdytti ja venytti askeltaan haluamallani tavalla, mutta lyhyen sivun jälkeen tempo laski ja Bonsku löysi itsestään etanavaihteen. Treeni tuli tosiaankin tarpeeseen, nyt oli löysäilty riittävästi.

Aloin ratsastaa tammaa suurella pääty-ympyrällä ovenpuoleisen sivun luona. Sain työskennellä eteenajavasti istunnallani suuren osan matkasta ja väistättää tammaa ulospäin, kun se yritti sivuttaa oven jalat solmussa. Keskityin tempoon vasta, kun Bonnie suostui kävelemään oven ohitse kuten normaalien hevosten kuuluukin. Poni yritti venkoilla edelleen kaahaamalla pikakäynnillä oven kohdalla, mutta pysäytettyäni sen pääkallopaikalle pariin kertaan siisti käynti alkoi luonnistua. Hetken kuluttua sain suurentaa ympyrää ja palata uralle. Olin vetänyt koulutunnin edellisellä viikolla Pipsalle ja päätin kokeilla samaa kiemurauratehtävää, jonka olin antanut hänelle. Asemoiduin niin, että pystyin näkemään osan reitistäni maneesin seinällä olevasta peilistä. Paksu, punainen syyshupparini karvakauluksella vilkkui iloisena väripilkkuna Bonnien selässä.

Kiemurauratehtävä sujui hyvin käynnissä, mutta ravissa Bonnie pisteli liiaksi pökköä pesään. Se kaahasi mutkat niin, etten ehtinyt suoristaa sitä kunnolla ja taipui sitten makkaralle. Sain palata takaisin käyntiharjoitukseen. Minua alkoi huokailuttaa: syksystä voisi tulla pitkä, jos Bonnie aikoi jatkaa temppukauttaan. Kyllähän se kulki kauniisti, se oli kenttäkilpailuissa todistettu, mutta välillä poni osasi olla aivan liian omapäinen.
Ehdin siirtyä raviin ja tehdä tehtävän vasta kertaalleen läpi, kun ovelta kuului kimeä vihellys ja joku työnsi oven auki. Olimme onneksi toisessa päässä maneesia ja nyt, kun ponilla oli muuta mietittävää, se ei muistanut edes hätkähtää pelottavaa tulokasta. Anne ja Aristo siellä olivat, molemmat maastolenkin jäljiltä märkinä. Punaruskealla ruunalla oli pisaroita tippuva sadeloimi ja se touhotti eteenpäin halukkaasti maaston jäljiltä innoissaan. Moikkasin Annea nopealla kädenheilautuksella ja jatkoin kiemurauran kaarteiden hinkkaamista. Sain olla hyvin tarkkana omien apujeni kanssa, sillä heti, kun keskittyminen herpaantui, Bonnie seilasi takaisin uraa kohti kuin painovoiman vetämänä. Keskityin pitämään käteni pehmeänä ja ratsastamaan pääasiallisesti istunnallani. Pohje sai olla melko vahvana tukena, että tamma löysi oikean reitin.

Ilahduin, kun loppukäyntejä kulkiessani Anne tuli höyryävän Ariston kanssa vierelleni.
”Voitaisiin aikatauluttaa sun valmennukset nyt kunnolla”, hän sanoi. Vatsanpohjassa kirpaisi mukavasti. Valmennuksia olinkin kaivannut! Bonnie oli haastava ratsastaa yksin, välillä minua pelotti, että etenisimme sen kanssa takapakkia. En ollut kuitenkaan ammattiratsastaja.
”Juu, kuulostaa hyvältä”, hymyilin. Bonnie venytti kaulaansa pitkäksi ja puhalsi.
”Ja Elli voi vetää sulle muutamia kavalettitreenejä”, Anne jatkoi. Hymyni leveni ja minun täytyi laskea katseeni, ettei ilmeestäni näkisi niin selvästi, kuinka mielissäni olin. Tuntuipa kivalta saada lisätreeniä Bonskun kanssa!

Enää sade ei haitannut niin paljoa, kun juoksutin tamman takaisin talliin.