Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Pakkasrouvat vierailulla

10.2.2013 sunnuntai

Sunnuntaina tein pikavisiitin Seppeleeseen. Ilma oli niin kylmä, ettei ratsastuksesta olisi tullut mitään – olisin itsekin jäänyt kotiin, ellei Fiia olisi tekstannut minulle aamulla ja ilmoittanut, että hänen vanhempiensa kyydillä pääsisi tallille ja sieltä pois. Asuimme Fiian kanssa samalla suunnalla, joten näpyttelin myöntävän vastauksen ja sukelsin vaatekaappiin löytääkseni jokaisen lämpimän vaatekappaleen. Kietouduttuani paksuun kaulahuiviin, kahteen painavaan villapaitaan ja useampiin sukkapöksyihin koin olevani niin hyvin varustautunut, etten palaisi tallilta jääkalikkana. Silti kylmä viima iski ulko-ovella vastaan kuin kova läimäisy.

Fiiakin oli upottautunut villavaatteisiin. Ison sinisen pipon alta loisti paksu tukko punaisia hiuksia, eikä moneen kertaan kaulan ympärille kiedotun pörheän huivin alta näkynyt muuta kuin pari kirkkaita silmiä.
”Terve!” hän huikkasi edestä, kun hyppäsin kyytiin auton mustalle plyysipenkille.
”Hei!” vastasin. ”Tallilla ei oo varmaan ketään muita, kun on näin kylmä.”
”No älä nyt, sebeläiset on yllättävän kestäviä”, Fiia naurahti. Hänen äitinsä – nuorekkaan näköinen nainen, jolla oli suuri nuttura ja kiltit silmät – kurvasi pois lumiselta pihamaaltani. Auto poukkoili epätasaisessa maassa.
”Onkohan hepat pihalla?” mietiskelin ääneen. ”Nyt on niin kylmä, et tuntiponitkin joutuu loimittamaan.”
”Ei tarvi kuin avata tarhan portti, niin koko kööri juoksee suoraan sisään”, Fiia hymähti. ”Tässä säässä ei kukaan vapaaehtoisesti ulkoile pitkään!”
”Monelta teidät pitää hakea takaisin?” Fiian äiti kysyi. Vilkaisimme Fiian kanssa toisiamme peruutuspeilin kautta.
”Ei me varmaankaan olla kuin reilu tunti”, Fiia arveli. ”Harjataan hepat ja puuhaillaan jotain yleishyödyllistä. Otetaan ehkä valokuvia, et on jälkipolville näyttää kuinka pakkasesta selvitään.”

Tarhat olivat tyhjiä, kuten olimme arvelleetkin. Kiiruhdimme lujaa vauhtia autolta tallipihan poikki, ettei meidän tarvitsisi olla pihalla yhtään sen pidempään, kuin oli aivan pakko. Jäätävän kylmä tuuli sai poskipäät tunnottomiksi ja kuorrutti pipon alta pilkistävät hiukset ja silmäripset lumikiteistä valkoisiksi. Kun pääsimme tallin pääoven kautta sisään, kylmä hiippaili vaatteiden alla vielä pitkään, vaikka pahin kärki siitä jäikin pihamaalle.
Talli oli hiljainen. Hevoset kuuluivat liikuskelevan karsinoissaan ja kahisuttelevan päiväheiniä, mutta hoitajien rupattelua ei kuulunut mistään. Siiri ja Pampu kurkistelivat karsinastaan nähdäkseen tulijat, Blade taas käänsi takamuksensa kylmää vastaan ja huiskaisi laiskasti hännällään. Tallin tyyneys tuntui hyvältä.
”Onpa täällä ihana tunnelma” Fiia sanoi hiljaisella äänellä. Olimme jääneet seisoskelemaan ovensuuhun ja nauttimaan.
”Normaalisti täällä on aina tähän aikaan kauhea vilske”, nyökkäsin. ”Etenkin näin sunnuntaisin, kun kaikilla on aikaa hoidella heppoja.”
”Jotain hyötyä pakkasestakin”, Fiia nauroi. ”Käydäänkö katsomassa, miten Elmo ja Bonsku voi? Voidaan tavata vaikka puolen tunnin päästä Reinon karsinalla, se on molempia lähellä.”

Huijari päristeli kovaäänisesti sieraimiaan, kun astelin Bonnien karsinalle. Ori oli kasvanut hienoksi: vaikka se oli vielä varsamaisen hontelo, sen rakenne oli tyylikkään jykevä ja sillä oli silmissään määrätietoinen pilke. Minusta oli hauska seurata sen puuhailuja karsinassaan.
Bonnie oli tavanomaisella tuulellaan. Se käänsi vaaleaa kaulaansa huomatessaan, että olin tulossa, mutta puhahti ja jatkoi karsinan pohjalla olevien heinien hamuamista. Joku – arvatenkin Jaakko – oli vaihtanut sen ylle kirkkaanturkoosin fleeceloimen.
Riisuin loimen ja aloin harjailla ponin kimoa kylkeä hiljaisuuden vallitessa. Sen karva oli kasvanut jo melko pitkäksi, pian olisi uuden klippaamisen aika. Vatsalinjassa oli pitkää talvikarvaa, johon en ollut koskenut klipperillä, ja se oli kylmässä ilmassa sähköistynyt ja hakeutui toppahousuun kiinni.
Bonnie antoi kaviot laiskasti. Se vietti selvästi lomapäivää, eikä jaksanut oikein reagoida minuun, kun puuhasin sen ympärillä. Ponin rentous tuntui kuitenkin hyvältä, sillä tiesin, että monien ihmisten kanssa se pisti jarrut päälle ja heittäytyi hankalaksi, jos ei luottanut heihin. Minä ja Bonsku olimme päässeet jo sen rajan ylitse.
Harjattuani tamman perusteellisesti heitin fleeceloimen takaisin sen selkään, kiristin remmit ja kiedoin hetkeksi käteni Bonnien lämpimän kaulan ympärille.
”Oot hieno”, kuiskutin sen harjaan ja raaputin sitä kevyesti sään yläpuolelta paikasta, josta tiesin sen pitävän. Bonnie nyökäytti kaulaansa, käänsi toista korvaansa minua kohti ja puhahti taas – mutta tällä kertaa kuulostaen oikein ystävälliseltä. Hymyilytti.

[Salma]

Ystävänpäiväratsastus

14.2.2013 torstai

Aurinko valaisi Seppeleen jääkylmän pihamaan uskomattoman kauniisti. Koivujen paljaat oksat kimalsivat taipuessaan kevyen lumihuurteen painosta, hevoset höyrysivät seisoessaan paksuissa loimissaan rykelminä tarhoissa ja satulahuoneen oven molemmin puolin oli kieputettu valkoista ja vaaleanpunaista röyhelöistä silkkiä. Anne oli tehnyt hienoa työtä koristellessaan tallia aamulla. Olin saapunut paikalle jo noin puolisen tuntia aikaisemmin ja kuullut, kuinka Anne oli puhellut iloisesti kännykässä Ellin kanssa samalla, kun leikkasi sydämenmuotoisia paloja ruisleivästä hevosille vietäväksi. Toimiston oveen oli teipattu iloinen valokuva, jossa vaalea Josefiina poseerasi tyylikäs tummanruunikko Bris rinnallaan. Brisillä oli hempeän vaaleanpunainen riimu ja sen alle oli kirjoitettu koukeroisella paksulla käsialalla ”Happy Valentine’s Day!”
Kun olin hakemassa Bonnieta sisälle, Jaakko ja Jesse tulivat minua vastaan. Bonnieta kiukutti kylmä sää, joten se pöyhkeili Marianne-loimessaan ja polki jaloillaan pontevasti jäistä maata, kun heilautin pojille kättäni.
”Hyvää ystävänpäivää!” huikkasin. Molemmat nyökkäsivät ja Jesse vastasi toivotukseen.
”Tuutko auttaan meitä ottaan hevosia sisälle? On niin kylmä, et ei kannata seisottaa niitä pihalla”, Jaakko sanoi. Käytännöllinen Jaakko – hän ei näyttänyt pahemmin perustavan vaaleanpunahöttöisestä rakkauspäivästä. Toivottavasti Chao oli samaa kastia. Luultavasti olikin, työskentelihän hänkin hevosten parissa ja puursi arjen askareissa yhtä paljon kuin miehensäkin.
”Joo! Mä vien Bonskun ensin”, vastasin. Ilma tosiaan olikin kylmä, pakkasta oli varmasti yli 25 astetta ja tuuli puhalsi inhottavasti kaulahuivin ja pipon läpi suoraan korviin. Olisi ollut ihanaa käydä tänään porukalla ratsastamassa – ehkä pakkanen ei pidättelisi meitä koko päivää.

Edin karsinan edustalla roikkui useampi riimunnaru. Kurkkasin voinvärisen ruunan karsinaan ja kohtasin sen pörröiseltä kyljeltä iloisesti hymyilevän Jasonin.
”Hei Jason! Missä äiti on?” tervehdin poikaa.
”Hakee Edin varusteita!” Jason intoili. Hän harjasi reippaalla otteella Edin kylkeä – ruuna seisoi korvat hörössä paikoillaan ja tarkkaili minua ujosti. ”Mie pääsen ratsastamaan!”
”Onpa kivaa”, hymähdin. Ehdin käännähtää puolittain riimunnarujen suuntaan, kun saappaanaskelluksen ääni lähestyi satulahuoneen suunnalta ja Odelie saapui kantaen eestinhevosruunan ruskeaa satulaa.
”Hei Ode! Saanko mä lainata paria riimua, me haetaan hevosia sisälle”, moikkasin naista.
”Totta kai!” Odelie naurahti lämpimästi ja viittasi olkapäällään riimunnarujen suuntaan kuin tarjoten niitä minulle. ”Onkin hyvä, et ne pääsee sisälle palelemasta!”

”Ota sä vaikka Rotta”, Jaakko ohjeisti minua maneesinpuoleisen oritarhan edessä seisoessamme. Joukkoomme oli liittynyt myös Reega, joka näytti vähän enkeliltä vaaleiden hiusten leijuessa sähköisenä kehänä hänen kasvojensa ympärillä.
Rotta näytti paljon paremmalta kuin viime syksynä, jolloin olin tavannut sen ensimmäistä kertaa hoitaessani sitä hoitajakurssilla. Sen karva kiilsi kauniisti, kyljet olivat lihaksikkaammat ja ilme silmissä huomattavasti rauhallisempi. Se antoi minun tulla lähelleen ja haisteli kohteliaasti olkapäätäni sillä aikaa, kun kiinnitin riimunnarua sen punaiseen riimuun ja ohjasin sen siististi jonoon Jessen taluttaman Frankin perään. Huijari poukkoili energisesti jonon taimmaisena ja Jaakko pyöritti sitä pienellä voltilla saadakseen sen rauhoittumaan.
”Ja sitten menoksi!” hän komensi lopulta.

Pieni, mielettömän suloisen näköinen Wear näkyi kalastelevan vikkelää Taigaa ponitarhasta. Hän vipelsi lurjuksen perässä kuin vaaleaan takkiin pukeutunut tonttu, mutta ehti silti pysähtyä vilkuttamaan meille, kun kuljimme kauempaa ohitse. Rotta hidasti vauhtiaan ja nosti päätään, kun Taiga lähestyi Wearia takaapäin ja tuuppasi häntä turvallaan leikkisästi selkään kuin kutsuen takaisin ajojahtiin.

Harjasin Bonnien huolellisesti. Poni näytti palelevan tallissa, joten hieroin sitä voimakkaasti sualla ja taputtelin sitä joka puolelta, ennen kuin heitin sen selkään kirkkaanturkoosin fleeceloimen. Olin käynyt hakemassa taskuuni sydämenmuotoisen ruisleipäpalan Annelta, joten kun hoitotoimenpiteet oli tehty, kaivoin leivän syvältä toppatakkini uumenista ja tiputin sen Bonnien ruokakuppiin. Poni kiiruhti syömään korvat hörössä.
”Hyvää ystävänpäivää, Bonsku”, sanoin hellästi. ”Sä olet paras.”
Painoin suukon ponin kaulalle, kiedoin rauhassa käteni sen ympärille ja nautin hetken verran sen silkkisen karvan tunnusta poskeani vasten.

Yläkerrassa oli hulinaa. Britta, Inkku, Jenny, Miira ja Loviisa olivat ahtautuneet sohvalle puolittain sylitysten ja tupapöydän ääressä istuivat Nia ja Pinja voitelemassa voileipiä.
”Salma! Hyvää ystävänpäivää!” koko joukko hihkaisi iloisesti, kun astuin sisään. Sohvajengi pyöri ympäriinsä, yritti ehkä tehdä minulle tilaa, mutta minä harpoin lattian poikki Pinjan viereen ja nappasin yhden kurkuista, joita hän oli viipaloinut leipien päälle laitettavaksi.
”Hei!” Pinja nauroi. ”Ystävänpäivärosmo hyökkää!”
”Pakko mun oli maistaa, näytti niin herkulliselta”, selitin, kallistin päätäni ja räpyttelin silmiäni kuvitellen, kuinka pitkät, tummat silmäripset räpsähtelivät hurmaavasti kuin viuhka. Just.
”Onko sulla suunnitelmia tälle päivälle?” tukahtunut ääni kuului sohvan suunnalta. Tunnistin kysyjän Miiraksi kirkkaanpunaisen tukkapehkon perusteella.
”Mä olisin halunnut maastoon”, huoahdin. ”Siellä on vaan niin kylmä, et en tiedä innostuuko kukaan muu.”
Röykkiöstä nousi pörröinen tummanruskea pää. Britta selvitteli otsatukkansa pois silmiltään ja virnisti hupsun näköisenä.
”Tässä oli just enempi porukkaa, mutta ne lähti valmistautumaan maastoon. Kiiruhda mukaan ennen ku ne kerkiää mennä!”

Onneksi ehdin maastoporukan mukaan. Heitä olikin iso joukko: Aino ja Gitta, Ansqu ja Reino, Cati ja Frank, Dreamer ja Blade, Ilu ja Pella, Kimi ja Sikke ja Taru ja Humu.
”Me käydään lyhyt kävelylenkki ihan tässä tallin lähimaastoissa”, korkealla loimitetun Bladen selässä istuva Dreamer ohjeisti.
Hevoset tuntuivat pirteiltä. Ne kulkivat päät ylhäällä, nauttivat auringonpaisteesta varmasti yhtä paljon kuin me ratsastajatkin ja aina silloin tällöin joku rauhallisemmistakin saattoi ottaa pari vaaratonta sivuloikkaa ihan vain innosta. Olimme sopineet, että emme ottaisi ravia tai laukkaa lainkaan, sillä ilma oli pureva ja sai posket punehtumaan, vaikka ne kuinka oli peitelty villahuivien ja topattujen takinkaulusten alle.
”Lauletaanko jotain?” Ilu huikkasi Pellan selästä meidän takaamme.
”Joo!” kuului innostunut huudahdus sieltä täältä.
”Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää…” kajahti pian talviauringon alla. Bonnien askel oli pehmeä ja sen selässä oli turvallista istua.

Kun palailimme puolen tunnin kuluttua lenkiltä, tallipihalle tuli ahdasta. Jeccu, Linnea, Riella ja Robert olivat kokoontuneet hevosineen pihalle lähteäkseen luultavasi samantapaiselle reissulle, jolta me olimme juuri palaamassa.
”Hey girls!” Robert huiskutti kättään. ”Do you wanna take another trip with us?”
“Hevoset ehkä paleltuu”, Kimi vastasi järkevästi Siken selästä. Paksukarvainen vuonohevonen tuskin olisi ensimmäinen, jolle kylmyys olisi liikaa, mutta ainakin Blade, Reino, Frank ja Bonsku tuskin nauttisivat toisesta kierroksesta.
”Me ratsastetaan tallimaastoa ympäri”, Jeccu sanoi Januksen selässä istuen.
”You can make some hot chocolate upstairs”, Robert neuvoi auliisti.
“Luulet vain!” nauroin. “Me juodaan kaikki itse.”
”Hey, it’s a Valentine’s Day! You have to be nice to me”, Robert heristi minulle paksun hansikkaan peittämää etusormeaan muka tuohtuneena.
”Kyllä me kupponen voidaan teillekin tehdä”, Ansqu suostui.
”Mutta vain sillä ehdolla, että tulette takas riittävän nopeasti”, Cati vielä jatkoi.
Hetken tilannekatsauksen mukaan päätimme yksissä tuumin, että Januksen, Sentin, Lailan ja Vennan perässä toiselle ystävänpäivämaastolle lähtisivät vielä Aino Gitalla, Ilu Pellalla ja Taru Humulla. Hevoset näyttivät niin energisiltä ja tyytyväisiltä päästessään kulkemaan narskuvassa pakkassäässä, että olisi tuntunut epäreilulta laittaa ne sisälle. Bonnie sen sijaan loi jo haikailevia katseita tallinoven suuntaan.

Akku harjasi Huijaria vastapäisessä karsinassa, kun toin kylmästä puhisevan Bonnien sisään. Poni kulki pitkän ohjan päässä perässäni, kopisteli karsinaansa ja kääntyi päiväheiniensä puoleen.
”Oliko hyvä maasto?” Akku tuli kysymään, kun riisuin kypärää päästäni ja kurotin sen koukkuunsa karsinan ulkopuolelle.
”Oli! Tosi kylmä vaan!” sanoin nenää niiskuttaen. ”Mut se teki hyvää!”
”Mulla olis sulle ystävänpäivälahja…” Akku näytti äkkiä ujolta. Hän vilkaisi minua vaalean otsatukkansa alta kuin nähdäkseen, kuinka reagoin, ja sujautti sitten kätensä takintaskuun.
”Ole hyvä!” hän sanoi pienellä äänellä ojentaessaan minulle kauniin, vedenharmaasta kristallista tehdyn pienoishevosen figuurin.
”Voi!” huoahdin tahtomattani. ”Siis… se on aivan ihana!”
Otin lahjan vastaan ja kääntelin sitä vaalean ratsastushanskan peittämällä kämmenelläni melkein henkeäni pidätellen. Kuinka kaunis se olikaan! Valo taittui kristallin läpi ja loi hevoseen varjoja, syviä uurteita ja kirkkaita kohtia.
”Mä annoin pienen lahjan hoitajille, joihin oon tutustunut täällä. Musta on kivaa, että Hujun ja Bonskun karsinat on näin vastakkain”, Akku sanoi näyttäen edelleen vähän ujolta.
”Aivan mielettömän kivaa! Kiitos!” sanoin täydestä sydämestäni. Kurotin karsinan puolioven yli rutistamaan tyttöä oikein olan takaa.

Hoidettuani Bonnien ja palattuani yläkertaan huomasin, että Anthon, Emmy ja Fiia olivat myös saaneet jokainen oman persoonallisen lahjansa Akulta. Olimme suuresti kiitollisia, mutta meitä hävetti, ettei kenelläkään ollut hänelle vastalahjaa.
”Mä en tajunnut, että kukaan antaisi mitään!” Emmy väänteli käsiään.
”Olis ihanaa voida antaa Akulle takaisin jotain”, Fiia sanoi kaihoisan kuuloisena. Hän pyöritteli käsissään iloisenväristä hevosaiheista pikku mietelausekirjasta, jonka oli saanut lahjaksi.
”Niin, mutta mitä?” Anthon kysyi. ”Kellään meistä ei oo ajokorttia, eikä meillä ole aikaa askarrella mitään tallitarpeista, ennen kuin Akku lähtee jo kotiansa.”
”Kenellä ei oo ajokorttia?” tumma ääni kysyi ovelta. Käännyimme äänen puoleen ja hihkaisimme riemusta, kun näimme Danielin.

Vaati hetken suostuttelua, ennen kuin saimme Danielin uskomaan, että olisi ainoastaan reilua ja oikeudenmukaista, että hän käyttäisi meitä pienellä autollaan lähimmässä lahjatavaraliikkeessä. Huokaillen ja itsekseen mutisten hän lopulta antoi meidän pakkautua autonsa takapenkille.
”Se ei vaan halua myöntää, että tää on siitä oikeasti ihan mukavaa”, Emmy supatti korvaani, kun kurvailimme pikkukatuja pitkin kohti liikettä. Ja niin taisi ollakin – kun lopulta pääsimme perille, Daniel vei auton maksulliselle parkkipaikalle ja halusi välttämättä tulla meidän mukaamme valitsemaan lahjaa. Sehän sopi.

Paketoimme pienen lahjamme, maksoimme sen yhdessä lompakossa roikkuvilla käteisvaroilla ja näimme puolisen tuntia vaivaa askarrellessamme Danielin auton takapenkillä vaaleanpunaisesta kartongista ja strasseista kortin Akulle. Fiia, jolla oli hyvä käsiala, kirjoitti ystävänpäivätoivotukset meiltä kaikilta.
”Kartonkia jäi kylläkin nyt yli”, Daniel harmitteli kurkkiessaan etupenkiltä ohjaajan paikalta suuntaamme. Hän ei ollut halunnut osallistua askarteluosioon.
”Voidaanhan me tehdä kortti koko Seppeleelle!” keksin. ”Kaikki kuitenkin on ystäviä keskenään.”
Tuumasta toimeen!

Aurinkoista, mahtavaa ja hevosentäyteistä ystävänpäivää koko Seppeleen väelle! ♥

[Salma]

Tahdin kisareissu

osoitettu päivälle 11.1.2013 perjantai

Kello tikitti verkkaiseen tahtiin kohti aamukahdeksaa. Minä istuin vetoauton leveällä, upottavalla etupenkillä suklaanruskean tikkitakkini alla ja kuuntelin silmät suljettuina auton tyynnyttävää hurinaa. Viereeni, oman tyylikkään tummansinisen takkinsa alle oli painautunut Kimi, jonka mustat kiharaiset hiukset lepäsivät pitkinä suortuvina olkapäillä ja auton penkin selkänojalla.
Anne istui kuskin paikalla hieman unisen näköisenä ja ajeli leveää valtatietä pitkin kohti Keski-Suomea. Ilma oli kolea, tiellä oli ohut kerros liiraavaa lunta ja pilviverho taivaalla oli kuin paksua savua. Anne piti auton vauhdin rauhallisena ja hyrryytteli tasaisesti eteenpäin, jotta niin me etupenkillä istuvat kuin takana trailerissa olijatkin saisimme turvallisen kyydin.

Tänään me nimittäin olimme matkalla kisaamaan. Olin ilahtunut valtavasti kuullessani, että Pipsa meidän talliltamme osallistuisi Tahdin koulutuskeskuksen esteratsastuskisoihin samaan aikaan kuin minäkin. Olin pistänyt oman ilmoittautumiseni menemään melkein puolivitsillä ja panikoinut sen jälkeen tasaisin väliajoin siitä, kuinka perusteellisesti minä ja Bonnie saattaisimme mokata.
Pipsa osallistuisi kisoihin viidellä eri hevosella (mikä oli minun mielestäni jo kunnioitettava saavutus), joten hän oli edellisenä iltana ajanut pientalli Flieniin, jossa hänen muut ratsunsa majailivat, ja pyytänyt Kimiä huolehtimaan Siken matkaan. Hoitaja näytti olevan vallan mielissään siitä, että pääsi mukaan kisareissulle.
Pakkaaminen oli ollut yhtä hullunmyllyä. Olin hukannut vuorotellen kaiken tarvittavan, latonut kisa-arkkuuni Siken tavaroita ja säätänyt niin mahdottoman paljon, että lopulta Anne oli tullut avuksi. Yleensä olin kisoissa rauhallinen kuin viilipytty, mutta alku- ja loppupanikointi oli kehoni mielestä mitä parhainta. Sain itseni boostattua aina hermoromahduksen partaalle, mutta kisakentälle astuessani kaikki jännitys katosi kuin suihkun alla ja mieli jäi kirkkaaksi. Ensimmäiset kisat olivat silti aina ensimmäiset.

Kisapaikka, Tahdin koulutuskeskus, sijaitsi useamman tunnin ajomatkan päässä Seppeleestä. Olimme lastanneet hevoset matkaan jo ennen kahdeksaa ja sopineet, että ajaisimme puoleenväliin huoltsikalle syömään aamupalaa. Sen jälkeen kiitäisimme loppumatkan suoraan Tahdin tallipihalle.
Ilmassa oli vielä aamu-unisuutta. Minä ja Kimi yritimme molemmat nukkua, mutta jännittyneisyys piti meidät hereillä ja sai meidät aika ajoin nousemaan horroksestamme ja varmistamaan paniikinomaisella äänellä, että olihan toinen pakannut varmasti valkoiset pintelit tai hännänselvityssuihketta mukaan.
”Älkää hätäilkö, tytöt”, Anne tyynnytteli meitä. ”Hepat pääsee radan loppuun asti varmasti ilman suihkeitakin.”

Koulutuskeskuksen edessä avautuva pelto oli mustanaan hevoskuljetusautoja. Kurvasimme kuoppaista peltotietä pitkin vapaalle paikalle, jonka innokas tallityöntekijä näytti meille, ja Anne antoi moottorin murista sammuksiin.
”No niin!” hän sanoi tyytyväisen kuuloisena, kun väsyttävä ajomatka oli lopultakin ohitse. ”Tästä se lähtee!”
Bonnieta pelotti tulla autosta ulos. Se seisoi turkoosissa fleeceloimessaan juntturana paikoillaan ja harasi vastaan, mutta kun se näki, että Sikke kaikesta huolimatta aikoi lähteä autosta, sille tuli kiire. Se peruutti niin nopeasti, että meinasin jäädä seinän väliin, astui vinoon lastaussillalta, oli liukastua ja hypähti valtavalla loikalla sillalta alas. Shakkikuvioinen riimunnaru luisti kädestäni ja hetken Bonnie ehti tanssia vapaana laajalla pihamaalla, ennen kuin Anne nappasi tottuneen oloisesti riimunnarun päästä kiinni.
”Älähän heti ala villiintymään”, hän torui ponia ojentaessaan narun takaisin minulle.
Kauempaa tulleille hevosille oli rakennettu väliaikainen tallirakennus, johon ne pääsisivät lepäämään ennen koitosta. Bonnieta minkäänlainen rentoutuminen ei näyttänyt huvittavan. Se viipelsi riimunnarun nokassa joka suuntaan niin pitkälle kuin pääsi, pyöritti minua ympäriinsä ja hullutteli koko matkan tallille niin paljon, kuin ehti. Huomasin, että osa kilpailijoista loi pitkiä katseita kuumana höyryävään kimoon ponitammaan – joku jopa osoitti meitä ja kumartui sanomaan jotakin hevosenhoitajalleen suuren, tummansävyisen puoliverisen selästä.

Karsinan pohjalla oli reilu kerros olkia, joiden puoleen Bonnie kääntyi heti sisään päästyään. Sikelle oli osoitettu paikka toisessa päässä tallitilaa, joten huikkasin moikat ohikulkevalle Kimille. Kilpailisimme toisessa luokassa, jonka alkuun olisi vielä ainakin pari tuntia.
Vasemmanpuoleinen karsina oli tyhjä, mutta meidän oikealla puolellamme tummahiuksinen tyttö harjasi reippain ottein tummanruunikkoa suomenhevosoria. Bonnie kurkotti sen puoleen, hamusi pehmeällä turvallaan ja hirnahti tervehdyksen syvältä kurkustaan. Tyttö kääntyi meidän puoleemme ja hymyili leveästi.
”Terve! Onpa nätti poni”, hän sanoi iloisesti.
”Kiitos. Sulla on tosi hieno hevonen, harvoin näkee tuon väristä suokkia”, vastasin salaa iloisena siitä, että hän oli kehunut Bonskua. Sai siitäkin olla ylpeä.
”Joo, tää onkin oikea kultakimpale”, tyttö nauroi. ”Mä olen Emma, kuka sä olet?”
”Salma”, vastasin. ”Ja tää tässä on Bonnie. Mun sponsoriponi.”
”Tässä on Tuisku. Mä omistan sen”, Emma kertoi. ”Mieti, mä ja Tuisku ajettiin tänne neljä tuntia! Mun on pitänyt herätä ihan säädyttömän aikaisin!”
Minua nauratti.
”Mä ja Bonsku ollaan kans ajettu tänne tänä aamuna. Tää on vaan sellainen huithapeli, että mun olis pakko päästä ratsastamaan siitä pahimmat höyryt pois. Kato nyt kuinka sitä ärsyttää, et se on joutunut seisomaan koko aamun liikkuvassa kopissa!”
Bonnie ei näyttänyt sillä hetkellä lainkaan ärsyyntyneeltä. Se höristeli korviaan jykevän Tuiskun suuntaan, päristeli sieraimiaan ja näytti kaiken kaikkiaan valtavan somalta. Minun oli pakko työntää sormeni sen vaaleaan harjaan ja pussata sitä silkkiselle kaulalle.

Klippauksen vuoksi Bonnie oli nopeasti harjattu. Suin sitä varmuuden vuoksi muutaman ylimääräisen kerran ja kävin sen kokonaan läpi pehmeällä froteepyyhkeellä, jotta saisin karvan kiiltämään. Totuttuaan tallirakennukseen Bonnie rauhoittui hiukan, mutta loi edelleen kaipaavia silmäyksiä Tuiskun suuntaan. Minä ja Emma juttelimme edelleen niitä näitä karsinoita erottavan väliseinän yli – selvisi, että kisaisimme samassa luokassa. Tuiskuhan voisi oikeastaan vain astua kahdeksankymmentäsenttisten esteiden ylitse, niin suuri se oli.
Harjattuani tamman puhdistin sen kaviot ja öljysin ne huolellisesti. Harjajouhet olin selvittänyt ja jaotellut leteille jo edellisenä iltana, joten minulta meni vain puolisen tuntia ommella silkkiseltä vedeltä tuntuva harja sykeröille. Otsatukan jätin auki, se oli Bonniella muutenkin niin kovin lyhyt. Häntään tein kalanruotoletin, mutta siitä Bonnie ei pitänyt, joten sain työskennellä melko nopeasti ja komentaa ponia, kun se yritti pyörähtää ympäri tai sohi sokkona takajalallaan taaksepäin. Jos se olisi halunnut osua potkullaan, se olisi tehnyt sen, joten sitä ennemmin vain hiukan ärsytti, kun se ei tiennyt, mitä puuhasin. Letistä tuli vähän vino, mutta kyllä se tämän kisan välttäisi.

”Salma, joko sä olet pian valmis?” Anne tuli kyselemään, kun olin käynyt vaihtamassa jalkaani WEGA:n siistit valkoiset kisapöksyt ja uuden mustan kisatakin. Hiukseni olivat sen verran lyhyet, että minkäänlaista verkkomenetelmää niihin ei kannattanut väkertää – vedin ne tupsuksi niskaan ja toivoin, että ne olisivat riittävän siistit.
”Ihan just alan varustamaan Bonskua”, vastasin.
”Hyvä!” Anne tarjosi minulle jauheliha-paprikapiirakkaa, jota olin nähnyt myytävän kanttiinissa. ”Ota tuosta, niin jaksat.”
Piirakka maistui herkulliselta. Napostelin sitä samalla, kun tarkistin Bonnien varusteiden kunnon ja sipaisin sieltä täältä näkymättömän pölyhiukkasen pois. Olin puhdistanut varusteet eilen niin tarkkaan, ettei minkäänlaisella terveysministerillä pitäisi olla mitään valittamista.

Bonnie näytti upealta, kun olin varustanut sen. Sillä oli selässään kisoja varten säästelty tikattu musta WEGA:n estehuopa, jossa oli kultaiset kirjailut ja tyylikäs hevosenpäinen logo. Paksun huovan päällä keikkui uutuuttaan nariseva punaruskea estesatula, jota olin käyttänyt aiemmin vain muutaman kerran. Tyylikkäät nahkasuitset olin puunannut niin puhtaiksi, että nekin melkein kiilsivät, ja jaloissaan tammalla oli siistit valkoiset pintelit. Minäkin tunsin oloni oikein tyylikkääksi ponin vierellä seisoessani.
Tahdin kenttä oli varattu lämmittelyä varten kilpailijoille. Se oli suuri, valkoaitainen ja talvisesta säästä huolimatta yllättävän hyväkuntoinen. Minä, Bonnie ja kuusi muuta ratsukkoa mahduimme sinne hyvin. Meidän luokassamme oli yhteensä kolmekymmentä osallistujaa, mutta valtaosa ratsasti ainakin kahdella hevosella, joten ratsastajia oli minun arvioni mukaan viitisentoista kappaletta.
Nuori, kauniisti liikkuva rautias suomenhevostamma kiinnitti minun huomioni. Se kuunteli ratsastajaansa tauotta, polki takajalkojaan kentän pohjaan voimakkaana moottorina ja oli kuin parhain ala-asteikäinen koululainen: sillä oli niin paljon motivaatiota, että nuoresta iästään huolimatta se toimi jatkuvasti kuin oppikirjasta. Ihailin tammaa pitkän tovin, ennen kuin tajusin, että se kilpailisi minun ja Bonskun kanssa samassa luokassa. Vaikka luotinkin ponini hyppytaitoihin täysin, jännitys puristi taas vatsanpohjaa.

Noin puolen tunnin kuluttua meidät ohjattiin maneesiin. Bonnie tuntui herkältä, vähän säpsyltä ja liian tietoiselta ympäristöstään, mutta se kuunteli silti melko hyvin apujani ja jopa totteli niitä. Vaaleatukkainen toimihenkilö kehotti meitä jättämään hevoset hoitajille siksi aikaa, kun tutustuisimme rataan, joten ratsastin hyvätempoisessa käynnissä maneesin kulmalla odottavan Annen luo, jalkauduin ja jätin ponin hänen huomaansa.
”Tsemppiä, Salma!” Anne kannusti minua ja taputti rennosti Bonnien kaulaa. ”Nyt vaan keskityt, niin ei tule radan kanssa mitään ongelmia.”

Massiivinen maneesi oli sisältä paneloitu tummalla puulla ja siellä oli leveä katsomo, jossa istui iloisenkirjava joukko kaikenikäisiä katsojia. Kymmenvuotiaat hevoshullut tyttölapset supisivat innoissaan, teini-ikäiset venyttelivät jäseniään WEGA Goldin toppaliiveissään ja tarkastelivat toisiaan pitkin silmäyksin, vanhemmat tätiratsastajat taas rupattelivat kovempaan ääneen ja kuuluivat päivittelevän milloin mitäkin. Siellä täällä istui miespuolisia katsojia, jotkut hieman orpoina lastensa, tyttöystäviensä tai vaimojensa vieressä, hevosharrastajat taas ylpeän näköisinä ryppäinä tyttölaumojen keskellä.
Olin pelännyt, että rata olisi kovinkin haastava ja että siinä olisi useita erikoisesteitä, mutta se osoittautui melko simppeliksi. Esteitä oli yhteensä kuusi: aluksi mukava punavalkoinen pystyeste, josta jatkettiin halkaisijan poikki sinipuomiselle okserille, siitä ikävännäköiselle muurille, ristikon kautta kolmen esteen pystysarjalle ja toisen, tällä kertaa vihreävalkoisen pystyn kautta uudelleen okserille ja maaliin. Reittinä rata oli yksinkertainen, siinä tehtiin loiva kahdeksikko maneesin ympäri, mutta kulut etenkin pystysarjalle ja viimeiselle okserille olivat hankalat. Minä ja Pipsa, johon törmäsin maneesin ovella, kuljimme radan läpi yhdessä. Pipsaakin näytti jännittävän.

Ja yhtäkkiä luokka alkoi ja meidän oli määrä nousta selkään. Maneesi oli jaettu kouluaidalla kahteen osaan, joten muutama ratsukko ennen kilpailijaa sai lämmitellä rauhassa maneesin päädyssä. Bonnien hermot terästäytyivät sen tajutessa, että tämä oli niitä pahamaineisia ”kilpailutilanteita”, ja se vastasi jokaiseen apuuni salamannopeasti. Laukassa se lisäsi askeleeseen hieman liikaakin tempoa ja potkaisi kerran jopa takajalkansa niin yllättäen ilmaan, että takana tullut hienonhieno kimo puoliveritamma oli saada osuman kylkeensä.
”Miks sillä ei ole rusettia hännässä, jos se potkii!” nuori tyttö kiljahti sen selästä pelästyneen näköisenä.
Meidän vuoroomme oli vielä hetki aikaa. Hidastin Bonnien raviin, taivuttelin sitä ja tein parhaani, jotta se rauhoittuisi hiukan ja alkaisi kantaa itseään. Tällä hetkellä se olisi mieluummin juossut turpa koholla täyttä vauhtia maneesia ympäri ja hypännyt kaiken vastaantulevan ylitse. Ehdin saada apuni hevoselle juuri ja juuri läpi, kun kovaäänisistä kuului:
”Ja seuraavana – Salma Stjärndahl hevosella Bonnie KN.”
Bonnie nosti rullaavan laukan saatuamme lähtömerkin ja pyöräytin sen varmuuden vuoksi voltin kautta, jotta se huomaisi, että minä määräsin nyt tahdin. Olin Annen ohjeen mukaan päättänyt ratsastaa mieluummin siistin kuin nopean radan, sillä muuten sähläilymme varmasti kostautuisi. Kohotin leukaani, suuntasin katseeni ensimmäiselle esteelle ja lähestyin sitä poni tiiviisti jalkojeni välissä. Bonnie yritti rikkoa laukan tempoa imuttaessaan estettä kohti, mutta pidätin sitä päättäväisesti ja sain sen hyppäämään tyylipuhtaasti. Jo pystyn päällä suuntasin katseeni kohti okseria, joka häämötti vinosti vasemmalla puolellamme. Bonnie kallistui haluamaani suuntaan, laskeutui pehmeästi ja laukkasi toivomani kuusi askelta esteiden väliin. Kannustin ponnistusta pienellä pohkeiden napautuksella ja tunsin tyytyväisyyden valtaavan minut, kun poni jälleen hyppäsi kauniilla kaarella. Nyt se oli tainnut saada homman jujusta kiinni.
Minä olin kuitenkin antanut keskittymiseni herpaantua hetkeksi. Huomasin hiukan liian myöhään, että olimme ajautuneet pois muurin linjalta. Tein korjaavan liikkeen painamalla vasemman pohkeeni tamman kylkeen ja ohjaamalla sitä keskemmäs estettä, mutta tarkkana tyttönä Bonnie huomasi meidän olevan liian sivussa ja kielsi. Olin osannut odottaa sitä, joten tuuskahdin kevyesti tamman kaulaa vasten, mutta saman tien olin jo kääntämässä sitä uudelleen esteelle. Kolme virhepistettä.
Käänsin Bonnien laajan voltin kautta uudelleen muurille ja ratsastin tällä kertaa niin siististi kuin pystyin. Esteen edessä tamma epäröi hetken, mutta napautin sen kohoilevia kylkiä päättäväisesti pohkeilla ja sain sen ylittämään esteen. Onneksi seuraava haaste oli viattoman näköinen ristikko, sillä Bonnie ei ollut pitänyt siitä, kuinka napakasti olin sitä komentanut, ja se heitti näyttävän pukin esteiden välillä. Huomasin puristaneeni ohjia nyrkkiin ja hellitin otettani vähän, jotta ponilla olisi tilaa käyttää kaulaansa ja päätään.
Pystysarja meni hyvin. Taimmaisella esteellä suttasimme hieman, kun Bonnie ponnisti kauempaa kuin odotin, mutta puomi ei pudonnut, vaikka ponin takakavio osuikin siihen kovan kolahduksen saattelemana. Jäljellä oli enää toinen pysty ja okseri. Reitti pystylle oli hankala, ja vaikka kuinka yritin tehdä apuni selväksi, Bonnie hämmentyi jostain syystä ja jäi hetkeksi junnaamaan paikoilleen. Se hetki kostautui, sillä ajauduimme taas linjasta ohitse ja sain kääntää ponin terävästi esteelle. Se hyppäsi urheasti, mutta kolautti taas takasellaan puomia. Okserille laukatessani kuuntelin niskakarvat pystyssä tippuisiko puomi ja tunsin jysähdyksen vatsanpohjassani asti, kun se tömähti maneesin puruihin. Bonnie oli onneksi keskittynyt edessä häämöttävään okseriin, sillä ilman sitä olisimme varmasti keränneet virhepisteet sieltäkin. Tamma kuitenkin ponnisti sievästi oikealta kohtaa ja liihotteli korkealta esteen ylitse. Maaliin laukatessamme se lisäsi vauhtia, viskoi päätään ja näytti läpeensä tyytyväiseltä itseensä.

”Sehän meni kivasti ensimmäisiksi kisoiksi!” Anne oli meitä vastassa lämmittelyalueella. Hän heitti Bonnien höyryäville lavoille enkkuviltin ja taputti tamman kaulaa. Yksi sykeröistä oli auennut niskan takaa ja harja valui korvien molemmin puolin.
”No kyllä mulla nuo pari mokaa jäi harmittamaan,” tunnustin.
”Älä niistä välitä”, Anne huiskautti kättään vähättelevästi. Seurasin hänen perässään maneesin pariovista tallipihalle ja Anne tarttui Bonnien kuolainrenkaaseen, jotta pääsisimme kulkemaan rauhassa läpi hevosia ja ihmisiä kuhisevan pihamaan. Se tuntui hyvältä.
”Ei me kyllä ehkä sijoituta, mutta olihan tuo hyvää harjoitusta molemmille”, myönsin.
”Mutta teillä oli kaikesta huolimatta hyvä aika!” Anne kehaisi. ”Hyvä ja siisti ratsastus pääasiassa muutenkin, sä pidit Bonnien kurissa ja ratsastit kauniisti. Jos olisit saanut keskityttyä koko ajan, niin te olisitte tehneet puhtaan radan.”
”Totta”, minun täytyi myöntää. ”Mun mokiahan ne oli. Mut mä tiedän ne paikat, missä tein virheet, tästä on hyvä lähteä treenaamaan.”
”Oikea asenne!” Anne nyökytti. ”Käy vähän jäähdyttelemässä Bonskua kentällä, mä ostan sulle kiitokseksi jotain hyvää kanttiinista.”

Ilta oli jo hämärtynyt, kun istuimme jälleen autossa hevoset pakattuina ja väsyneinä, mutta kerta kaikkiaan tyytyväisinä. Pipsa ja Sikke olivat toisesta päästä katsoen parhaita (tosin Pipsa menestyi paremmin liinaharjaisella suokkipojallaan Kallella ja sen lisäksi ihastuin palavasti hänen supersöpöön lehmänkirjavaan issikkaansa Bjallaan, jolla oli maailman veikein katse), minä ja Bonnie olimme sijoittuneet sijalle yksitoista. Melkein kymmenen parhaan joukossa, se oli hyvä tulos ensimmäisistä kisoistamme. Suomenhevostamma, johon olin kiinnittänyt huomiota jo lämmittelyssä, oli voittanut.
”Olipa antoisa kisapäivä!” Anne sanoi raukean kuuloisena ohjatessaan autoa lopulta huolellisesti Seppeleen pihamaalle. Olimme käyneet matkan varrella samalla huoltsikalla kuin aamullakin ja ostaneet sieltä runsain määrin herkkuja niin meille ihmisille kuin hevosillekin. Minä en syönyt irtokarkkeja, sipsiä tai jäätelöä, joten minua ympäröi puolityhjiä rasioita erilaisia hedelmiä ja palanen muutamasta suolaisesta piirakasta. Olimme pysähtyessämme käyneet palkitsemassa porkkanoilla myös Bonnien ja Siken, jotka seisoivat puolinukuksissa trailerissaan. Kimi ei näyttänyt pistävän ollenkaan pahakseen, ettei hänen hoidokkinsa ollut voittanut.
”Kokemuksena tää oli mahtava”, hän oli tiivistänyt hienosti. ”Seuraavia kisoja sitten vain odotellessa!”

[Salma]

Minusta oli hauskaa, että tänä kauniina, melkein jo keväisenä helmikuisena pakkaspäivänä rästitunti vedettiin maastossa. Anne oli kuuluttanut asiasta innosta hehkuen toimiston ovelta ja ne neljä nuorta ratsastajaa, jotka pääsisivät temmeltämään pihalla, olivat saaneet saman tien vipinää kinttuihin.
Aurinko räkitti hyväntuulisesti taivaalta. Olin päättänyt, että harjaisin Bonnien ulkona: sen sai mukavasti kiinni tallin etupihan puomiin. Poni oli pirtsakalla päällä, se hamuili kermanvaalean villaneuleeni hihaa, kun kaivoin harjaa puomiin ripustamastani harjapussista, ja pärski tervehdyksen Anthonin taluttaessa Taigaa aittaan. Minäkin moikkasin poikaa heilauttamalla hänelle kättäni.
Harjasin Bonnien vaaleaa karvaa reippain vedoin. Se oli lautasiltaan hiukan likainen, arvatenkin piehtaroinut turpeessa, ja minulta kesti hetki saada ikävät kellertävät tahrat puhdistettua. Onneksi ne eivät olleet ehtineet pinttyä, sillä en tiennyt mitään mälsemmän näköistä kuin keltaiseksi eltaantunut kimohevonen.
Bonnie oli kovasti kiinnostunut pihan elämästä. Räystäällä hyppelehtivä pörröinen punatulkku kiinnitti pitemmäksikin aikaa sen huomion ja se jopa kurotti turpaansa nähdäkseen metsänelävän paremmin.

Jahkailin hetken, uskaltaisinko jättää ponin odottamaan tallipihalle siksi aikaa, kun hakisin nopeasti sen varusteet satulahuoneesta. Se seisoi rauhallisena paikoillaan, oli alkanut lepuuttaa vasenta takastaan ja käänteli laiskasti korviaan, mutta tiesin vallan hyvin, kuinka nopeasti Bonnie kiihtyi nollasta sataan. En viitsinyt lähteä taluttamaan tammaa takaisin karsinaansa asti, mutta minitarha maneesin kupeessa näkyi olevan tyhjillään. Saisi Bonniekin nauttia auringosta keskeytyksettä.

Päätin tehdä reippaan parin tunnin maastolenkin. Ilma ei ollut sinänsä kylmä, mutta pelkäsin Bonnien palelluttavan herkän nahkansa, joten kävin hakemassa ponin karsinalta vaaleansinisen villaloimen, joka sillä oli ollut päällä aiemmin tarhassakin. Satula ja suitset roikkuivat tutulla paikallaan satulahuoneessa, samaten tummanruskea WEGA Pro – kypäräni, jonka olin tallille tullessani jättänyt satulahuoneen ikkunatasolle.
Jätin varusteet puomille ja lähdin hakemaan Bonnieta tarhasta. Se lähti mielellään mukaani, olihan tarha pieni, eikä poni yksikseen päässyt riekkumaan kovinkaan paljoa. Bonsku näytti tietävän, että näin hyvällä säällä se saisi ulkoilla sielunsa kyllyydestä.

Ja hups heijaa minä olin varustanut ponin, iskenyt kypärän päähäni ja ponnistanut selkään. Minulla oli kännykkä hyvässä turvassa toppaliivin taskussa, joten läksin huoletta maastoilemaan, vaikka mielessä jäytikin pieni ajatus siitä, että joku olisi ollut hyvä ottaa seuraksi. Luotin kuitenkin siihen, että saisin halutessani kiinni reilu puolisen tuntia sitten lähteneen maastoryhmän. Kaiken lisäksi Bonnie oli tänään tottelevaisella päällä ja vastasi eteenpäinvieviin apuihini hanakasti ja epäröimättä. Lähdimme matkaavoittavassa käynnissä kulkemaan tallipihan poikki kohti leirirakennuksia.
Siniset mökit näyttivät somilta lumihunnun keskellä. Melkein kuin ne olisivat olleet pieniä paperipäällysteisiä konvehteja, jotka voisi napata suuhunsa, jos nälkä pääsisi yllättämään. Minä vedin keuhkot täyteen ilmaa ja nautin täysin siemauksin kauniista säästä. Tällaisia päivien pitäisi olla aina!

Kuljimme rauhallista tahtia pienempiä maastopolkuja pitkin. Silloin tällöin minun piti painautua Bonnien kaulaa vasten, etteivät koivujen paljaat oksat tuuppaisi minua satulasta alas. Bonsku nosteli jalkojaan huolellisesti lumen peittämillä poluilla, eikä osoittanut minkäänlaisia hermostumisen merkkejä, vaikka olimmekin kulkeneet tässä osassa metsää melko vähän. Ehkä sekin oli hiukan kasvanut hevosena.
Lintu siritti lumisessa pensaikossa. Bonnie höristi korviaan ja kohotti äkisti päätään, mutta kun painoin kevyesti pohkeeni sen kylkiin, se tyyntyi ja jatkoi eteenpäin. Olimme tulleet maastoesteradan tienoille. Tie oli leventynyt, sen reunoilla lehtipuiden rungot harottivat joka suuntaan ja aurinko siiloutui niiden oksien poikki. Kaunis maisema kutsui ravaamaan.

Kaarsimme loivasti valoisaa peltotietä pitkin suuntaan, jossa tiesin Liekkijärven sijaitsevan. Järven jäälle en uskaltaisi, sillä en tiennyt sen paksuudesta, mutta ajattelin ratsastaa jonkin matkaa Ruolammen suuntaan ja kääntyä sitten takaisin.
Tie oli edelleen leveä, mutta hidastin Bonskun silti reippaaseen käyntiin ja istuin alas satulaan nauttimaan matkasta. Kauempana puusto harveni hiukan, vaikka matkaa järvelle oli vielä reippaasti. Tiesin, että jossain täälläpäin sijaitsi vanha ratsastushalli, mutta sinnekään en halunnut lähteä seikkailemaan. Se olisi varmasti aavemainen paikka.
Joku liikkui puiden takana. Kuulin selvästi pehmeää narinaa, jonka kavio päästi osuessaan kovaksi tallautuneeseen lumeen. Lähistöllä olisi siis toinenkin polku.
Olikohan maastoryhmä puiden takana? Ilahduin – ja olin jo huikkaamassa, kun harvemman oksiston välistä erotin, että noin kahdenkymmenen metrin päässä hiljalleen kulkeva hevonen oli papurikontäpläinen ja suurikokoinen. Maastoporukka, eli Alma, Elmo, Humu ja Patron olivat kaikki rehellisen perusvärisiä, yhtäkään niistä ei voisi sekoittaa massiiviseen hevoseen, joka metsässä kulki. Ja sen ratsastaja – äkkiä hän pysäytti suuren ratsunsa ja näytti kääntävän katseensa suoraan minuun.
Selkäpiitäni karmi, vaikka aurinko paistoi edelleen. Sekään ei enää tosin tuntunut lämmittävän samalla tavalla kuin äsken. Revin katseen pois tummanpuhuvasta ratsastajasta, joka oli painanut kätensä rauhoitellen päätään heittelevän ratsunsa kaulalle, mutta laskenut sitten uhkaavasti leukaansa ja tuijotti meitä nyt niin selvästi, että vereni tuntui muuttuvan puhtaaksi paniikiksi ja jäätyvän suoniin kiinni. Kuka ihme tuo oli? Miksi hän katsoi minua niin pahasti?
Bonnie oli pysähtynyt huomaamattani. Se oli huomannut toisen ratsukon, nojautunut taaksepäin ja päästänyt pelokkaan korskahduksen kurkustaan. Edes tajuamatta mitä tein minä painoin oikean pohkeeni sen kylkeen, käänsin ponin tulosuuntaamme ja kannustin sen häthätää hermostuneeseen raviin. Vilkuilin olkani yli keventäessäni – minua pelotti kääntää selkääni metsän siimekseen jääneelle ratsukolle. Hetken pelkäsin, että he lähtisivät meidän peräämme, mutta metsä pysyi rauhallisen näköisenä. Kukaan ei pyyhältänyt täyttä laukkaa puiden lävitse meitä kohti. Minun oli varmistettava asia useampaan otteeseen, enkä uskaltanut hidastaa Bonnieta raviin, ennen kuin se alkoi puuskuttaa.
Kirkassilmäinen orava ponkaisi tien poikki, mutta se ei nyt ilahduttanut minua. Pelkäsin vieraan ratsastajan ilmaantumista niin paljon, etten uskaltanut kääntyä oikopolulle, vaan ratsastin pidempää reittiä leveää tietä ja pidin ponin koko ajan reippaassa tahdissa, ettei meitä saisi kiinni.

”Se oli karmivaa! Mä huomasin yhtäkkiä, että joku tuijottaa meitä puiden välistä. Enkä oo ikinä ennen nähnyt koko tyyppiä! Kai normaali ratsastaja nyt tervehtii, jos huomaa toisen ratsukon vähän matkan päässä” tilitin oleskeluhuoneen tupapöydän ääressä suklaakeksipaketti nenäni edessä ja pehmoinen keksi molemmissa käsissä.
”Miltä se näytti?” Miira kysyi silmät pyöreinä. Hän, Jenny, Ode, Taru ja Emmy olivat kokoontuneet uteliaina pöydän ympärille. Ode näytti kohteliaan epäilevältä kuullessaan tarinani, mutta nuoremmat tytöt eivät epäilleet hetkeäkään, ettei se olisi ollut totta.
”Hevonen oli papurikko ja aika iso, ehkä joku 170-senttinen. Suunnilleen. Ratsastajaa mä en nähnyt kamalan hyvin, mutta sillä tais olla tumma letti ja musta takki”, muistelin. Puristin silmät kiinni nähdäkseni kuvan paremmin mielessäni, mutta minua alkoi jälleen karmia, joten lopetin nopeasti.
”Meidän täytyy ottaa selvää, kuka siellä oli! Se voi olla vaikka joku hevosvaras!” Taru innostui.
”Hölmö, ei kai se nyt hevosvaras oo jos sillä on jo oma koni alla”, Emmy päätteli näppärästi ja paukautti Tarua hellästi takaraivoon.
”Tää on ihan ku jostain hevosromaanista”, naurahdin nolona ja haukkasin vahvanmakuista keksiä. ”Se oli varmaan joku ihan tavallinen tyyppi, mut jotain karmivaa siinä oli. Tai sitten mä vaan olin herkällä tuulella ja ylireagoin.”
”Ehkä se oli joku Ruolammelta?” Odelie ehdotti. ”Onkos siellä papurikkoja hevosia?”
Hiljenimme hetkeksi miettimään. Minä en henkilökohtaisesti ollut käynyt Ruolammen ratsastuskoululla, vaikka se sijaitsikin melko lähellä Seppelettä. Kulutin äänettömän hetken tutkimalla muiden kasvoja: toivottavasti he uskoivat minua, eivätkä luulleet, että olin tippunut reissun aikana ja kolauttanut pääni.
”Ei siellä oikein ole papurikkoja hevosia. Eikä se kukaan Artsilastakaan ole, niillä ei ratsasteta”, Jenny puki lopulta mietteemme sanoiksi.
”Ainoa, joka mulle tulee edes mahdollisena mieleen, on se niiden poni Minni, sehän on kimo. Mut sekin on aa, tosi kauniin vaalea kimo ja bee, noin puoli metriä liian pieni”, Taru vastasi.
”Tää taitaa jäädä arvoitukseksi”, Emmy huoahti.
”Meidän täytyy lähteä etsimään sitä tyyppiä ja nyhtää siitä ulos että kuka se on!” Taru jatkoi päättäväisesti.
”Joo! Tänään illalla! Pimeän tullen satuloidaan hevoset ja lähdetään matkaan”, Jenny kiljahti iloisesti.
”Oikeastiko?” kysyin epäuskoisesti naurahtaen. En ollut lainkaan varma, pilailivatko tytöt kustannuksellani.
”Joo joo! Tänä iltana seitsemältä nähdään satulahuoneessa. Otetaan otsalamput ja heijastinliivit ja lähdetään jahtiin!” Jenny ilmoitti voitonriemuisen näköisenä.
Vaihdoimme katseita. Hän näytti olevan tosissaan.

[Salma]

Anne katsoi meitä pitkään kahvikupposensa ylitse ja huokaisi syvään.
”Kyllähän te VOITTE lähteä maastoilemaan, jos teistä tuntuu, et koko porukka pärjää. Mutta ei mitään hullutteluja sitten! Ottakaa otsalamput ja heijastinliivit mukaan älkääkä olko pitkään”, hän neuvoi meitä. Olin näkevinäni, että hänen toinen suupielensä nyki, ihan kuin häntä olisi naurattanut hiukan.
Minä, Emmy, Jenny, Taru ja metsäretkestä myöhemmin innostuneet Pinja ja Aino olimme kokoontuneet jännittyneen innostuneina toimistoon varmistaaksemme, että iltainen maastolenkkimme tosiaan sopisi Annelle. Kaikki oli lähtenyt, kun aiemmin päivällä maastoillessani olin törmännyt vieraaseen ratsukkoon, jonka kummallinen käytös oli saanut niskavillani nousemaan pystyyn. Ratsastaja oli jäänyt tuijottamaan minua suuren hevosensa selästä ja näyttänyt niin pahantahtoiselta, että minä olin pelästyksissäni hoputtanut Bonnien saman tien kotimatkalle. Nyt me lähtisimme ottamaan selvää, kuka metsässä oli ollut.
”Vaikka tuskin se enää siellä hengaa”, Taru oli todennut fiksusti, kun kolistelimme rappusia alas oleskeluhuoneesta kohti Annen toimistoa.
”Siellä on pehmeää lunta, me varmasti voidaan seurata, mihin päin se on mennyt”, Jenny oli päättänyt jääräpäisesti. Metsäretki oli ollut pitkälti hänen ideansa.

Sovimme, että varustaisimme hevoset ja lähtisimme matkaan puolen tunnin kuluttua, että ehtisimme takaisin ennen kuin tulisi sysipimeää. Bonnie näytti kummastuneelta, kun harjasin sitä kolmatta kertaa sille tallikerralle. Me käytiin jo tänään, se näytti sanovan tutkaillessaan minua kauniilla mantelinmuotoisilla silmillään.
”Käydään seikkailemassa”, minä kuiskutin tammalle sukiessani hellästi sen päätä pehmeällä harjalla.
Bonnie arasteli vähän muovisen oloista heijastinliiviä, jonka heitin sen selkään satuloituani tamman ja loimitettuani sen ohuesti villaloimella. Se ei näyttänyt pitävän väräjävästä, kirkkaankeltaisesta pinnasta, kavahti minuakin, kun vedin heijastinliivin talvitakkini päälle varustettuani tamman loppuun.
”Älä viitsi, sä olet nähnyt tämän ennenkin”, puuskahdin. Kypärän otsalampun kanssa näpertäminen kesti hetken verran ja sinä aikana Bonnie onneksi ehti tyyntyä hiukan. Se kurotti kaulaansa voidakseen koskettaa turvallaan heijastinliiviäni ja näytti rauhoittuvan kun huomasi, että se ei saanut siitä myrkytystä tai sähköiskua.

Kokoonnuimme hämärälle tallipihalle. Heijastinliivit kahisivat ja otsalamppujen valokeila loi väräjävää kellertävää keilaansa lumeen. Olo oli hiukan samanlainen kuin palkintoleirin yömaastossa.
”Kuinka me järjestäydytään?” Pinja kysyi noustuaan korkealle Eelan selkään.
”Mun varmaan kannattaa olla ensimmäinen tai toinen, niin voin neuvoa mihin suuntaan mennään”, sanoin.
”Okei. Jos mennään Alma – Bonsku – Humu – Patron – Eela – Gitta?” Jenny ehdotti. ”Alma on kuitenki eniten kulkenut noita maastoja, se ei ainakaan hermoile tyhjästä.”
”Kuulostaa hyvältä!” myönnyimme yhteen ääneen. Tuntuikin turvalliselta ohjata kevyesti asteleva Bonnie jykevän Alman perään.

”Lähdetään tuota valaistua maastolenkkiä pitkin”, huikkasin Jennylle. ”Hevosetkin saa tottua hämärään.”
”Täällä on kyllä jo aika pimeää”, Taru huomautti takaamme. Vilkaisin häntä olkani yli ja kohtasin kypärän ja paksun kaulahuivin välistä pilkottavat kirkkaat silmät.
”Ei kai sulla Taru pelota?” Emmy huhuili kauempaa.
”No ei!” Taru väitti. ”Miten Eelan kanssa menee siellä takana?”
”Hei, älä vaihda puheenaihetta”, Emmy nauroi. ”Mulla ainaki jännittää vähän.”
”Eela on aika säpsynä”, Pinja huhuili. ”Mutta hyvin tähän asti.”
”Miten me aiotaan löytää se tyyppi?” Emmy toisti uudelleen kysymyksen, joka oli tullut useampaan otteeseen esille jo tallipihalla.
”Hei, ei hätiköidä!” Jenny kuulosti jälleen itsevarmalta. ”Ihan varmasti sieltä löytyy jotain johtolankoja!”

Eelaa pelotti kääntyä pois valaistulta polulta. Se harasi vastaan, viskeli päätään ja kohosi kerran jopa hyvin hallitusti takajalkojensa varaan yrittäessään kääntyä tulosuuntaamme. Pinja istui syvällä satulassa ja ajoi rauhallisesti Eelaa eteen, vaikka tamma pörhistelikin. Jalkojaan mielenosoituksellisesti nostellen se lopulta asteli polulle Patronin perässä.
”Tästä kuljetaan vielä aika pitkään”, ohjeistin muita. ”Mut mennään käynnissä, niin hepat ei kuumu.”

Kun aloimme lähestyä oikeaa paikkaa, minua alkoi äkkiä hermostuttaa. Miksi me oikeastaan olimme tulleet tänne? Enhän minä tahallani halunnut pelotella itseäni, se tyyppi ei varmasti olisi enää paikalla ja me tekisimme hukkareissun. Tai – jos hän olisi edelleen täällä, silloin tilanne olisi jo todella pelottava.
”Hidastetaan vähän”, sanoin hiljaisemmalla äänellä kuin olin tarkoittanut. Bonnie näytti muistavan paikan ja tepuutti lyhyemmin askelin kuin äsken.
”Tuolla siimeksessä se oli”, jatkoin vielä hiljempaa ja osoitin puiden väliin. Viisi kellertävää valokeilaa kääntyi käteni osoittamaan suuntaan. Hiljenimme ja pysäytimme hevosemme.
Tähyilimme hetken aikaa puiden väliin nähdäksemme jotakin. Kun metsä pysyi hiljaisena ja pimeänä, Jenny maiskautti Almalle ja ohjasi sen rohkeasti puiden väliin. Pohjoisruotsalainen kahlasi mielellään syvemmälle hankeen pois polulta ja kulki lunkisti eteenpäin, kun Jenny kumartui lumihangen puoleen tutkiakseen sitä.
”Täällä on jälkiä”, hän ilmoitti lujaan ääneen. ”Ne on kahlanneet täällä hangessa.”
”Kumpaanhan suuntaan ne on menneet?” Emmy nousi jalustimien varaan nähdäkseen paremmin Jennyn.
”Mä en pysty arvioimaan. Tai, hei, täällä ne on kääntyneet, näkee kun lunta on tallattu enempi. Mä luulen, et ne on menneet tuonne syvemmälle metsään”, Jenny sanoi ja osoitti suurpiirteisesti täyspimeään koivunrankojen väliin.
”Pystyykö niitä jälkiä seuraamaan?” Aino kysyi uteliaasti. Näin hänen puristavan innostuneena Gitan tummaa harjaa sormiensa väliin.
”No tuota…” ensimmäistä kertaa Jenny näytti epävarmalta. ”Kai niitä pystyy. Lähdetäänkö me seuraamaan vai palataanko takaisin tallille?”
Nyt, kun salaperäinen ratsukko oli osoittautunut oikeaksi, rohkeutemme näytti pudonneen parin pykälän verran. Minä ja Emmy vaihdoimme katseen ja näin, että häntäkin oli tainnut alkaa jännittää.
”Mä en ainakaan haluais lähteä umpihankeen kahlaamaan”, Pinja sanoi suoraan. Eela seisoi tumma pää korkealla ja sen tummat silmät välkähtelivät jo pimeäksi muuttuneessa metsässä. Taivas oli pilvessä, joten ainoa kunnollinen valonlähteemme lähti otsalampuista. Onneksi ne sentään valaisivat keilassaan metsäkaistaleen kelmeällä valollaan.
”Mä en oo varma”, Emmy sanoi. Hän silitti hansikkaan peittämällä kädellään Patronin lyhyttä karvaa ja näkyi jäystävän alahuultaan.
”Kai me nyt selvitetään tää juttu, ku ollaan kerran näin pitkällä?” Aino oli ottanut tilanteen haltuunsa ja ohjasi jo Gittaa lähemmäs puita. Läsipäinen poni talsi rennosti Alman perään, sitä pimeys ei näyttänyt jännittävän lainkaan.
”Haluaako kaikki muut mennä?” Pinja kysyi. Tajusin, että tilanne oli hänen kannaltaan ikävä. Hän ei voisi lähteä Eelan kanssa kahdestaan kotiin, sillä tamma kävi jo nyt vähän kuumana ja olisi varmasti säikkynyt pupujussina ympäri Liekkijärveä, jos kaverit olisivat lähteneet sen luota. Olin jo avaamassa suutani ja ilmoittamassa, että minäkin voisin kääntyä kotia kohti, mutta Emmy ehti ensin.
”Mä tulen sun kanssa takaisin tallille, Pinja. Te muut voitte mennä, jos haluatte”, hän käänsi jo Patronia tulosuuntaamme päin.
”Onko se ok kaikille?” Taru varmisti. Tuntui vähän keljulta erota tällä tavalla kesken reissua.
”Jos kaikilla on kännykät mukana, niin eiköhän se käy”, Pinja sanoi.
”Hyvä! Me mennään suoraan tallille samaa reittiä mitä tultiin”, Emmy kuulosti huojentuneelta. Hän ja Pinja olivat jo ryhmittyneet rinnatusten ja olivat kääntyneet olkansa yli puhumaan meille.
”Me kuljetaan jälkien perässä vartin ajan”, Taru päätti. ”Ja jos mitään ei näy, käännytään takaisin.”

Bonnie epäröi seurata muita metsään. Tällä hetkellä se oli porukan sätkyin, muiden alla oli tyyniä ratsuja. Hanki oli kuitenkin syvempää, kuin olin osannut odottaa, joten ponilla olisi vaikeaa alkaa riehua siellä. Onneksi.
Järjestäydyimme niin, että Humu selväjärkisenä johti joukkoa, perässä tuli Alma, sitten minä Bonnien selässä ja viimeisenä Gitta. Syvät jäljet, hevosen kahlaamisesta aiheutuneet, johtivat syvemmälle metsään, ja ne näyttivät taianomaiselta noustessaan otsalampun valossa esille. Enää me ratsastajat emme jutelleet keskenämme; tunnelma oli hiukan karmiva.
Jäljet kulkivat suoraviivaisesti, ihan kuin kulkija olisi tiennyt tarkalleen, minne oli menossa. Minua hämmensi, kuinka hän oli kuitenkin lähellä kohtaamispaikkaamme kääntynyt tiukasti ja arvatenkin lähtenyt palaamaan tulosuuntaansa. Mitä varten hän oli ratsastanut täällä keskellä metsää? Hankitreeniä pystyi varmasti harrastamaan pellollakin.

Kuljimme varmasti pidempään kuin vartin. Olisin jo halunnut sanoa Tarulle, että kääntyisimme takaisin (kellokin taisi olla jo paljon), mutta Bonnie kulki mielellään eteenpäin, enkä hennonut huikata, etten olisi säikyttänyt hevosia. Minua alkoi kuitenkin jo riipiä. Pelotti, mitä jälkien toisesta päästä löytyisi – niin, nyt saatoin myöntää, että minua pelotti.
Ja äkkiä se loppui. Taru pysäytti Humun hiukan kauempana edessämme ja kääntyi hämmentyneenä katsomaan olkansa yli meitä. Näin hänen asennostaan, ettei kaikki ollut nyt kohdallaan.
”Ne loppuu tähän”, hän sanoi epäuskoisen kuuloisena.
”Mitä?” Jenny ei kuulunut uskovan, mitä Taru sanoi. Hän poikkesi Alman kanssa muodostamaltamme kapealta ratsupolulta ja kahlautti hevosensa Humun viereen. Edessämme aukeni hyvin loiva rinne, joka nousi takaisin ylös parinkymmenen metrin päässä.
”Tuossahan on jäätä”, Jenny huomasi tiirattuaan eteenpäin. Yritin kurkottaa Bonnien selästä nähdäkseni, puhuiko hän totta, mutta minun oli vaikea nähdä Humun ja Alman leveiden takamusten ohitse.
”Totta!” Tarukin hoksasi. ”Se on kulkenut puron ylitse, siks jälkiä ei enää näy. Tuolla on liian ohut lumikerros.”
”Ei lähdetä enää ylittämään puroa, vaikka jäljet jatkuiski sinne”, Aino pyysi.
”Joo, mäkin haluaisin kääntyä jo takaisin. Tästä on aika pitkä matka Seppeleeseen”, minä yhdyin puheeseen. Seikkailumestarimme vilkaisivat toisiaan ja näyttivät tekevän yhteisen päätöksen.
”Okei”, Taru sanoi. ”Käännytään takaisin kotiin.”

Ratsastimme huonokuntoista polkuamme pitkin hiljaisuuden vallitessa. Jälleen puiden oksat riippuivat siellä täällä matalalla ja pakottivat painautumaan hevosten kauloja vasten. Bonnie, jonka olin heijastinloimen lisäksi tajunnut peitellä villaloimella, tuntui lämpimältä jalkojeni välissä. Se olisi varmasti huomenna väsynyt, olimmehan me kulkeneet tänään maastossa verkkaista tahtia varmaan kolmisen tuntia. Tuntui kuitenkin hyvältä tietää, että nyt olimme menossa tallille.

Seppeleen kotoisat valot häämöttivät jo näköpiirissä ja hevoset kiihdyttivät tahtiaan päästäkseen pian lämpimään. Jenny, joka oli istunut hiljaa ison osan paluumatkastamme, kääntyi äkkiä mietteliäänä katsomaan meitä.
”Mutta edelleen mä mietin – kuka haluaa kulkea keskellä metsää ilman mitään polkuja?”
”Se oli varmasti vain joku vaellusratsastaja”, Aino yritti selitellä.
”Ei niin puunatulla hevosella”, minun oli pakko sanoa väliin, vaikka olisin mielelläni niellyt hänen vaellusteoriansa.
”Tämän tapauksen mä haluan vielä selvittää!” Jenny sanoi ovelalla äänellä.
Salapoliisitiimi taitaisi kokoontua vielä uudestaan.

[Salma]

Kummalliset jäljet ja metsässä seissyt ratsukko olivat jääneet painamaan mieliämme. Tiistaina ja keskiviikkona hevoset hoidettuamme olimme kokoontuneet yläkertaan, vetäneet viltit päällemme ja viettäneet useita tunteja kynttilänvalossa puimalla mitä mielikuvituksellisimpia vaihtoehtoja. Etenkin Taru ja Jenny tuntuivat ottaneen sydämenasiakseen selvittää, mistä oli kyse. Pitkien keskustelujen jälkeen olimme ykstuumaan päättäneet, että meidän täytyisi lähteä Ruolammelle kyselemään, olivatko he nähneet mitään erikoista.
Torstaina iltapäivätuntien aikaan me pakkasimme lopulta itsemme ja hevoset matkaan. Kimi oli liittynyt keskusteluihimme jo pari päivää sitten, joten hän ja Sikke ilmoittautuivat innosta puhkuen mukaan reissulle. Myös Emmy halusi matkaan, vaikka hän oli maastoiltanamme kääntynyt Pinjan ja Eelan kanssa takaisin, kun me muut vielä jatkoimme polulta pois umpihankeen. Jennyä ja Tarua harmitti äärettömästi, etteivät he voisi osallistua – sekä Alma että Humu kulkivat lähes kaikilla illan tunneilla – mutta tilanne raukesi, kun Jeccu ja Wear porhalsivat meitä vastaan oleskeluhuoneeseen kiireisen näköisinä. Nopean, suusta suuhun puhutun tilannekatsauksen jälkeen he tokaisivat, että olivatkin olleet tulossa kyselemään, voisiko joku liikuttaa Januksen ja Taigan. Janus kulkisi vain yhdellä tunnilla ja saattaisi metkuilijana tarvita lisäliikuntaa, Anthon ja Wear taas olivat lähtemässä shoppailemaan kamppeita Taigalle, eivätkä sen takia ehtisi ratsastaa ponia. Jennyn ja Tarun kasvot loistivat tyytyväisyydestä, kun lainahevoset löytyivät näin helposti.
Meitä oli siis lopulta kaiken kaikkiaan kuusi ratsukkoa: minä ja Bonsku, Jenny ja Taiga, Taru ja Janus, Emmy ja Patron, Aino ja Gitta ja Kimi ja Sikke. Ilma oli melko vilpoinen ja lunta sateli reipasta, suoraviivaista tahtia tummalta taivaankannelta, joten minä loimitin Bonskun turkoosilla fleeceloimella ja kävin hakemassa yläkerrasta itsellenikin paksummat housut. Olisi tympeää ratsastaa, jos joutuisi koko ajan miettimään paleltuisiko.

Ryhmittäydyimme hämärtyneelle tallipihalle järjestykseen Patron – Sikke – Janus – Taiga – Bonnie – Gitta. Olimme huomanneet jo sisällä tallissa, että tänään useammallakin ratsastajalla oli aikamoinen ruutitynnyri alla, joten olimme yhteen ääneen sopineet, että kaikki lupaisivat ratsastaa siististi ja pelkkää käyntiä ja ravia. Olisi tympeää, jos osa porukasta joutuisi palaamaan pää kainalossa.
Olimme edellisenä päivänä Ruolammen reissustamme päätettyämme soittaneet ratsastuskouluun ja kysyneet sopiko, että porhaltaisimme paikalle kuuden villikon kanssa. Yksi ratsastuksenohjaajista, nuoren kuuloinen nainen, joka oli esitellyt itsensä Sinnaksi ,oli toivottanut meidät lämpimästi tervetulleiksi. Karsinoita heillä ei olisi tarjota kaikille hevosillemme, mutta Sinna oli luvannut, että saisimme säilyttää varusteita satulahuoneen telineillä vierailuhetkemme ajan ja päästää hevoset hetkeksi pikkulaitumelle, joka sijaitsisi kuulemma tallille vievän tien kupeessa.

Lähdimme matkaan rauhallisessa käynnissä. Bonnie tuntui hiukan jännittyneeltä. Sitä tuntui kummastuttavan, että tiukan estetreenin jälkeen olimme kääntäneet kelkkamme ja viettäneet viime aikoina useita tunteja pelkästään maastoillen. Mielestäni se teki kuitenkin myös Bonnien hermoille hyvää: oppisi sekin, kuinka metsässä kuljetaan.
Janus näkyi porsastelevan edessämme. Se otti sivuaskelia, heitteli päätään ja pureskeli kuolainta narskuvasti muka tajuamatta, kun Taru yritti ohjata sitä kulkemaan siististi tienreunaa Siken perässä. Vuonohevosen vaalea häntä heilahteli viuhkana sen reippaiden askelten tahdissa ja takajalan kenkä kuului kilahtavan aina silloin tällöin. Tummempien hevosten lautasille oli jo laskeutunut hienonhieno lumihiutalehuntu.
Metsään päästyämme äänimaailma muuttui. Lumi painoi raskaana puita alaspäin, peitti pehmeydellään eläinten askelten äänet ja jätti jäljelle hiljaisuuden, joka tuntui melkein pauhaavan korvissa. Harmaassa männynrungossa rapisteli orava ylöspäin vinhaa kyytiä huomatessaan hevoset. Toiselta puolelta lumivallien vuoksi kapeaksi muuttunutta polkua lehahti lintu siivet ilmassa saksaten. Janus korskahti, iski jarrut päälle ja melkein istahti takamukselleen yllätyksestä, mutta Tarun ajaessa sitä päättäväisesti eteenpäin se tointui ja sipsutti kevyin liikkein Siken perään.
Annoimme hevosten kulkea melko pitkässä muodossa. Emme puhuneet mitään, sillä metsän rauha tuntui hyvältä Seppeleen hulinan jälkeen. Ratsastustuntilaiset olivat huudelleet toisilleen, etsineet kadonneita pinteleitä tai pyytäneet kovaan ääneen tallikäytävällä apua, jos joku hevosista oli luiminut satuloitaessa tai viskonut päätään suitsiessa. Luonto tuntui olevan enemmän tasapainossa täällä hiljaisuuden keskellä.

Noin puoli tuntia kuljettuamme Emmy, joka istui mukavasti rauhallisen Patronin satulassa paksussa tummansinisessä talvitakissaan, nosti kätensä ilmaan ravin merkiksi.
”Raviin!” hän vielä komensi.
Patronin kapeat lautaset näyttivät ryhdistäytyvän ponin kootessa takaosansa ja pyrähtäessä nopeampaan vauhtiin. Emmy tahditti helposti kevennyksensä sen arvatenkin hyvin pehmeisiin liikkeisiin, istui keskellä satulaa ja näytti melkein siltä, että hänet oli tiputettu maastoon koulutreenistä. Vaikuttavaa.
Sikke seurasi Patronia Kimi selässään. Apuja ei näytetty edes tarvittavan, niin hanakasti pyöreä tamma ryysäsi vauhtiin. Päinvastoin, Kimi sai jopa tehdä töitä pitääkseen vuonohevosen askeleen riittävän lyhyenä, ettei se keilaisi siron Patronin päälle.
Loppuletka nosti ravin vuoron perään. Janus yritti jälleen temppuilla, potkaisi jopa takajalkansa suoraksi taakseen väistääkseen apua, mutta Taru oli päättäväinen ja takana tullut Taiga oli onneksi hyvän välimatkan päässä. Pörröinen hiirakko pikkuponi näytti hauskalta tikuttaessaan kovaa kyytiä rotevamman Januksen ja laajaliikkeisen Bonskuni välissä.
Polun viereen heitetyt, pienen mökin kokoiset jykevät kivenmurikat jäivät taakse lumipeitteineen. Käännyimme kaarteesta ja jatkoimme kevyessä ravissa kohti Ruolampea. Matkaa oli vielä jonkin verran jäljellä.

Maasto jyrkkeni. Hidastimme hevoset käyntiin, jotta niiden olisi helpompi kulkea kapeaa, irtolumista mäkeä, ja kumarruimme eteenpäin satuloissamme antaaksemme niiden työskennellä selillään. Kiedoin sormeni Bonnien harjaan ja vedin keuhkot täyteen kylmennyttä pakkasilmaa. Toivottavasti olisimme pian perillä.
Valot alkoivat pilkottaa pimeästä koivunrunkojen takaa. Emmy huudahti ilahtuneena.
”Tuolla se on!”

Tallirakennus oli kaksikerroksinen, valkoseinäinen ja mustakattoinen. Kenttä oli valaistu ja aurattu ja siellä näkyi kulkevan nytkin muutama ratsukko reippaassa ravissa. Noustuamme mäkeä ylös tallipihaan näimme koko komeuden: melko uudennäköisen, valkoisen kaksikerroksisen asuintalon, harmaansekaisen ja rappeutuneen asumuksen, joka oli varmasti menneinä päivinään ollut upea ja kaksi punaiseksi maalattua pienempää rakennusta, joista toinen oli arvatenkin lantala ja toinen mahdollisesti purusiilo.
Pysäytimme hevoset ja jäimme hetkeksi ihastelemaan näkymää. Nyt me pääsisimme salapoliisin työhön!

Kimi oli rohkeana jalkautunut, jättänyt Siken Jennylle ja käynyt sisällä kysymässä, minne voisimme viedä hevoset. Sirorakenteinen nainen, jolla oli vihreät silmät ja paksut ruskeat letit, joissa oli kaunis kullanhohtoinen vivahde, tuli punaisessa tikkitakissaan ohjaamaan meidät tallin kulmalle.
”Tuonne voitte viedä hevoset. Satulahuone on tallissa”, nainen sanoi kevyellä ruotsalaisella korostuksella. ”Mä olen muuten Klara.”
Ponimme näyttivät pöllämystyneiltä tajutessaan, että aioimme todella jättää ne pikkutarhaan. Olimme saaneet aidanseipäästä riimuja lainaan, joten sidoimme hevoset varusteiden riisumisen ajaksi kiinni, jätimme satulat ja suitset odottamaan lumipeitteiselle aidanreunukselle ja päästimme ratsumme yhtä aikaa irti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan pää aidan portille päin. Sikke ja Taiga olivat ainoat, jotka tajusivat lähteä tutustumaan tarhaan, muut ponit jäivät epämääräisen oloisina haahuilemaan ympärillemme. Bonniekin hakeutui seuraani kuin iso koira, vaikka se monesti tapasikin olla se kaikista omatoimisin.
”Älkää hätäilkö, ei me aiota hylätä teitä tänne”, Taru rauhoitteli ja kyhnytti Gitan vaaleaa läsiä.
”Me tullaan reilu tunnin päästä takaisin. Rentoutukaa siihen asti”, Jenny jatkoi käsi syvällä Taigan harjamarrossa.

Missiomme olisi ottaa selvää, oleskeliko Ruolammessa yhtään hevosta tai ratsastajaa, joka edes etäisesti muistuttaisi niitä, jotka olin nähnyt metsässä. Olin piirtänyt ratsukosta kuvan aiemmin päivällä ja Kimi puristi paperinpalaa nyt toisessa kädessään.
Sisältä talli oli siisti ja tilava, vaikka näkyi, että sitä oli jossain vaiheessa laajennettu ja remontoitu. Tallirakennus oli L-kirjaimen muotoinen. Karsinoita oli kaksin puolin edessämme ja lisäksi kymmenisen kappaletta vasemmalla puolellamme avautuvalla käytävällä. Tallityttöjä hyöri paikalla jonkin verran – osa hidasti vauhtiaan huomatessaan joukon vieraita, mutta valtaosa oli niin kiireinen ennen tunteja, että pyyhälsi reipasta tahtia paikasta toiseen.
”Akkuhan hoitaa täällä jotain ponia”, Taru tiesi. ”Onkohan se tallilla?”
”Katsotaanko ensin nää hevoset läpi?” Aino ehdotti. ”Saatetaan vaikka törmätä saman tien siihen ’aavemaiseen papurikkoon’.”
Aloitimme vasemmalla olevalta käytävältä. Ratsastustunti näytti juuri loppuneen, sillä toiselle käytävälle talutettiin kenkiä kopistellen ja kovaa puuskuttaen joukko lumisia hevosia. Punaposkiset ratsastajat rupattelivat iloisesti ja palauttivat hevosia karsinoihin leveän tallikäytävän molemmin puolin.
Ensimmäisessä karsinassa oli ruunikko, pitkäharjainen shettis. Se katseli meitä veikeillä ruskeilla silmillään, pudisteli päätään niin, että harja lensi puuhkana ja tuli tutkimaan, olisiko meillä herkkuja. Taputimme nopeasti ponin kaulaa, ennen kuin jatkoimme eteenpäin.
Viereisessäkin karsinassa oli shettis, tällä kertaa hienonnäköinen ja sileäksi harjattu mustankimo komistus. Sen vieressä oli ruunikko poni ja seuraavaksi kaunis, sirorakenteinen musta colorado ranger, jonka lautasille oli roiskittu täpliä kuin valkoisesta maalipurkista. Viimeisessä karsinassa käytävän sillä puolella oli tummanruunikko, ravurityyppinen hevonen.
Kävimme samaan tapaan käytävän toisenkin puolen. Aina välillä jollakulla oli kommentti jostakin hevosesta, mutta olimme yhtä mieltä siitä, ettei yksikään niistä ollut etsimämme papurikko. Löysimme Akun kulmauksessa olevasta karsinasta pienen, ihastuttavan valkoisen ja vaaleanruskean kirjavan Poppiksen karsinasta ja jutustelimme hänen kanssaan hetken verran. Akullakaan ei ollut meille uusia johtolankoja.
”Käykää ihmeessä katsomassa kaikki hepat läpi”, hän neuvoi. ”Mut ei mulle tule mieleen mitään papurikkoja. Ellei se ole tuo Minni tai Disa?”
Kävimme tarkistamassa viereisissä karsinoissa seisovat vaaleat hevoset. Ei, Minni ja Disa olivat puhtaita kimoja ja kaiken lisäksi aivan liian pieniä ollakseen näkemiäni massiivisia puoliverisiä. Aloin jo menettää toivoani Ruolammen suhteen.
Tarkistimme silti itsepäisesti loputkin karsinat. Ei tulosta.
”Pihatossa on kolme ponia ja suokki”, Akku huuteli meille Popparin karsinasta, kun kuljimme hänen ohitseen. Hän harjasi ponin laikukasta kylkeä punaisella juuriharjalla, mutta tuli kurkkaamaan karsinan ovelle, kun huomasi meidän olevan lähdössä.
”Harmi, että ette löytäneet mitään”, hän kuulosti oikeasti pahoittelevalta.
”Niin, ei me kyllä oikein edes tiedetä, mitä etsitään”, Jenny myönsi.
”Mutta edelleen – ei kukaan huvikseen tuolla pöheikössä ratsastele”, Taru väitti kivenkovaan.

Haimme satulat ja suitset satulahuoneesta ja palasimme ne sylissämme pihamaalle. Pitkän päivän jälkeen raskaan yleissatulan kantaminen alkoi tuntua jo vaivalloiselta. Olisi mukava päästä kotiin.
Ponit olivat mielissään, kun sukelsimme aitalankkujen välistä tarhaan ja aloimme varustaa niitä. Bonnie pukki minua turvallaan tavalla, johon en ollut lainkaan tottunut. Olipa ihanaa saada siltä senkaltaista huomiota! Rapsutin ohimennen tammaa sään kohdalta loimen alta satuloidessani sen.
”Hukkareissu taisi tulla”, Aino huoahti.
”Onko täällä mitään muita talleja, joilta ne vois tulla?” Jenny ajatteli ääneen.
”Artsila. Simora on tauolla, siellä ei ole ketään”, Taru kommentoi. ”Ja pihattotallissa on käsittääkseni Liinu, Riina ja joku kolmas…”
”Toivo, totta kai!” minä muistin, olihan Toivo asustellut Bonnieta vastapäätä ennen Huijaria.
”Artsilasta se ei ole kukaan”, Kimi sanoi itsevarmasti. ”Nehän on ensinnäkin ravureita, ei niillä taida kukaan ratsastella pahemmin.”
”Eikä siellä edes ole papurikkohevosia”, Jenny jatkoi.
”Entä sitten Seppeleen vanhat hevoset?” Emmy kysyi varoen. Keskeytimme varustamisen ja käännyimme katsomaan häntä.
”Mitkä vanhat hevoset?” Kimi tarkensi.
”No niin ku Kamu… ja Palmikko… ja Tiia”, Emmy sanoi epäröivästi.
”Mitä?” älähdin. ”Eihän Tiia nyt… tai kyllähän sä tiedät…”
”Niin tiedänkin”, Emmy näytti itsekin olevan epävarma siitä, kehtasiko hän ehdottaa sitä, mikä hänen mielessään pyöri. ”Mutta just sitä mä tarkoitankin.”
Hiljenimme miettimään. Ei kai nyt sentään? Se olisi jo ihan liian epätodennäköistä.

[Salma]

Kummitusjutut pyörivät päässämme taukoamatta. Kun Emmy oli saanut sanottua idean ilmoille, osa meistä oli vuorenvarmoja, että maaston hevostapaukseen liittyi jotain yliluonnollista.
”Metsän kummitus!” pelotteli Taru väräjävällä äänellä, kun istuimme lauantaiaamuna oleskeluhuoneen tupapöydän ääressä. Ulkona tuprutteli hiljalleen lunta, ikkunankarmeihin muodostui pienet kinokset ja tuuli näkyi kaartavan puunrunkoja kauempana tarhojen luona.
”Toivottavasti se ei tahdo meille pahaa”, Aino sanoi sohvalta. Hän oli ottanut yläkertaan mukaansa Gitan suojat ja harjasi niistä kuraa pois pienellä sinisellä harjalla.
”Ainakin se katsoi meitä tosi pahasti!” Jenny huoahti.
”Mutta eihän kukaan muu kuin Salma edes nähnyt sitä”, puuttui puheeseen Odelie. Hän oli edelleen skeptinen ”kummituksen” suhteen, mutta oli silti kuunnellut tarkasti meidän keskustelumme aiheesta ja oli hyvin perillä siitä, mitä oli tapahtunut.
”Äh, kyllä sä tiedät, mitä mä tarkoitan!” Jenny pyöräytti silmiään hymyillen Odelle.
”Mut kai se on olemassa? Et kai sä Salma ole keksinyt sitä?” Kimiä epäilytti.
”No en ole! Jos en nyt ihan nähnyt harhoja, niin kyllä siellä joku ratsasti. Ja näittehän tekin ne jäljet”, väitin.
Sitä tytöt eivät voineet kieltää. Polun viereltä oli lähtenyt kaksi vanaa syviä painaumia lumessa. JOKU siellä vuorenvarmasti oli liikkunut.
”Tietäisköhän Elli tai Anne mitään?” Fiia kysyi. Hän oli tullut mukaan kummitusseikkailuun vasta tänä aamupäivänä, mutta oli saanut nopeasti kuulla syväluotaavan kertauksen tapahtumista.
”Mennään kysymään!” ehdotin. Sehän voisikin olla hyvä idea!

Anne oli vetämässä maastoa, mutta löysimme Ellin Rotan karsinasta. Hän harjasi ruunan kapeaa selkää reippain ottein ja seurasi toisella kädellään perästä, jotta huomaisi mahdolliset ruhjeet tai haavat sen ihossa. Ellin punainen tukka heilahti, kun hän kääntyi katsomaan meitä olkansa yli.
”Kummituksia?” häntä nauratti. ”Mitä te meinaatte?”
Minä selitin nopeasti, mitä olimme nähneet viimeisen viikon sisällä. Ellin ilme muuttui salaperäiseksi.
”No tottahan toki mä kummituksen tiedän”, hän madalsi ääntään. ”Lähdetään illalla metsästämään sitä! Sitten, kun hämärtyy…”
Tyttöjoukkomme liikahti levottomasti ja vaihtoi katseita. Olimme alitajuisesti odottaneet, että Elli olisi kieltänyt koko jutun. Mutta että hän lähtisi meidän kanssamme metsästämään kummitusta – mitä se saattoi tarkoittaa? Kummitteliko Liekkijärven metsissä todella?

Päivä tallilla ei ollut koskaan tuntunut pidemmältä. Elli oli luvannut, että lähtisimme kummitusjahtiin kuudelta illalla. Silloin oli kuulemma riittävän pimeää, päivänvalossa kummitus vain näkyisi lävitse ja sulautuisi metsän valkeuteen. Yritin tappaa aikaa viemällä Bonnien pihalle ja puhdistamalla sen karsinan, mutta vaikka painavien lantakärryjen työntäminen kävikin työstä, vatsanpohjan perhoset eivät rauhoittuneet. Ilu ja minä puhdistimme myös Bonnien ja Pellan varusteet, ja vaikka hetken näyttikin, että pystyimme juttelemaan kaikesta muusta, lopulta keskustelu satulasaippuan ja vesiämpäreiden seassa kääntyi kummitukseen.
”Aiotko sä tulla illalla mukaan?” kysyin Ilulta. Hän pyöräytti sientä kellertävässä saippuassa, jota oli korkeassa valkoisessa purkissa ennen kuin vastasi.
”Kyllähän se olis jännittävää. Vaikka mä en ollutkaan noissa teidän aikaisemmissa seikkailuissa mukana”, hän sanoi mietteliäänä.
”Ellihän sanoi, että kahdeksan ratsukkoa korkeintaan saa tulla mukaan”, muistelin. ”Mitenköhän me kaapataan se aave?”
”Mun on edelleen vaikea uskoa, että Elli myönsi koko kummituksen olemassaolon”, Ilu päivitteli. ”Ei sellaista tapahdu oikeassa elämässä.”
”Niinpä.” hiljenin hetkeksi. Minäkin olin melkein parikymppinen, tuntui uskomattomalta, että olin elänyt tähän asti ja nyt joku tuli myöntämään, että metsässä todellakin asui kummitus. En tiennyt, olisiko minun pitänyt uskoa Elliä – mutta toisaalta hän oli näyttänyt rehelliseltä. Miksi hän huijaisi meitä?

Varusteet kiilsivät puhtauttaan, kun olimme valmiita. Aikaa niiden kanssa oli kulunut ruhtinaalliset kolme tuntia, Bonniella kun oli kaksi paria satuloita ja suitsia. En oikein edes käsittänyt, kuinka olin jaksanut raataa niin pitkään, mutta aika oli tuntunut lentävän siivillä. Silti oli vielä kaksi tuntia lähtöön.
”Mä voisin lakaista pikkupuolen tallikäytävän, jos sä autat mua viemään hevoset ulos”, ehdotin Anthonille, joka oli Ilun lähdettyä harjaamaan Pellaa tullut minun seurakseni.
”Hyvä idea!” poika myöntyi. ”Mä voin auttaa sua, niin ei kestä niin pitkään.”
”Mä yritän nimenomaan saada ajan kulumaan”, nauroin. ”Mutta auta vaan! Se olis kivaa.”
Tollo, Sikke ja Bonnie olivat jo valmiiksi pihalla, joten meidän täytyi taluttaa ainoastaan Frank ja Huijari. Huikkasimme Annelle toimistoon nopeasti aikeistamme ja hän kehotti meitä hakemaan hevoset takaisin sisälle, kunhan olisimme valmiita käytävän kanssa. Catrinaa ja Akkua ei näkynyt missään, joten vedimme hevosten päihin riimut ja maiskautimme ne käyntiin. Minä talutin rauhallista Frankia, Anthon oli ottanut uteliaasti korviaan kääntelevän Huijarin.

Käytävä ei näyttänyt pölyiseltä ja ilma oli viileä, joten emme kastelleet betonilattiaa, kuten normaalisti olisimme tehneet. Anthon aloitti tallinoven päädystä, minä Bonskun karsinalta, ja etenimme rivakkaa tahtia toisiamme kohti.
”Mikä tää kummitusjuttu on?” Anthon kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Elli sanoi, että metsässä kummittelee ja lupasi viedä meidät jahtaamaan aavetta”, selitin. ”Itse asiassa mä näinkin sen aaveen muutama päivä sitten.”
”Ihan tosi?” Anthon pysähtyi ja näytti äärimmäisen epäuskoiselta. ”Kai sä Salma ymmärrät, ettei mitään aaveita oikeasti ole.”
”No niin mäkin ajattelin…” aloitin. ”Mutta Elli väitti kivenkovaan muuta. Arvaa vaan kuinka paljon mä olen pohtinut, että mikä tässä on totta ja mikä ei.”
”Kuulostaa kyllä ihan uskomattomalta…” Anthon mutisi. ”Ketä sinne on lähdössä?”
”Mä, Elli, Jenny, Taru, Emmy, Ilu, Aino, Fiia ja Miira”, luettelin sormillani laskien.
”Aika iso porukka jo. Mä taidan jäädä kotijoukkoihin odottamaan, millaisen saaliin kanssa metsästystiimi palaa”, Anthon virnisti.

Törmäsin Catrinaan vähän ennen viittä, kun olin hakemassa Bonskua sisälle, ja hän lupasi hakea itse hoitohevosensa takaisin karsinaansa. Bonnie oli vähän pahantuulinen, se olisi tainnut jäädä mielellään vielä ulkoilemaan muiden ponien kanssa.
”Me mennään maastoilemaan, pöljä”, mumisin hellästi tammalle kääntäessäni sen karsinassaan pää ovelle päin. Bonnie käänsi korvansa luimuun, viskasi päätään ja astahti askeleen taaksepäin näyttääkseen, että minä en sitä komentanut. No kyllähän komensin.
”Seisopa nätisti”, ääneni kuulosti topakalta. Minua ei huvittanut kiistellä Bonnien kanssa johtajuudesta, joten sen suurempaa showta tekemättä sidoin valkoisen riimunnarun kätevällä vetosolmulla niin, ettei poni voisi sählätä ylimääräisiä. Se mulkoili minua pitkien, tummien ripsiensä takaa, hamusi jurona pehmoisella turvallaan karsinan puolioven puuta ja huiskaisi pitkällä hännällään mielenosoituksellisesti. Hauskannäköinen Marianne-toppaloimi oli mennyt vinoon sen selässä.

Varusteet olivat kaikeksi onneksi jo kuivuneet iltapäivän tuntien aikana. Timanttiotsapantaisissa suitsissa tunsin paljaissa sormissa vielä aavistuksen saippuasta, joten valitsin Bonnien tummanruskeat nahkasuitset. Yleensä käytin timanttiotsapantaisia, joten olisi hyvä pitää nämäkin vetreässä käyttökunnossa.
Satulahuoneessa tunnelma oli jännittynyt. Taru ja Jenny, jotka olivat olleet kaikista innostuneimpia aikaisempina päivinä, olivat vähäsanaisempia kuin aiemmin ja vaipuivat silloin tällöin täysin mietteisiinsä. Ilu, jota koko touhu vähäsen nauratti, oli ainoa, joka puhua pulputti ja vitsaili aaveesta.
”Mut Ilu ei olekaan ollut meidän aikaisemmilla reissuilla mukana”, Emmy sanoi minulle puoliääneen. ”Mäkin vitsailisin, jos en olis nähnyt niitä jälkiä.”

Elli oli pyytänyt meitä kokoontumaan maneesiin, joten talutimme kuudelta hevoset sinne hiljaisena letkana. Frank pärisytteli laiskasti sieraimiaan, kun minä ja Bonnie kopistelimme sen ohitse.
Punapäinen tallinomistajan tytär ei ollut vielä tullut, joten ratsauduimme ja lähdimme kiertämään uraa käynnissä. Bonnie oli pahantuulinen ja askelsi nopeaa, tikittävää käyntiä, vaikka yritin rentouttaa sitä istumalla pitkin jaloin keskellä satulaa ja taivuttamalla sen aina välillä voltille tai pääty-ympyrälle.
Maneesin ovi raottui. Kypärä varjosti Ellin kasvoja, kun hän työnsi ylävartalonsa ovenraosta sisään ja hilasi pariovet auki.
”Tulkaa!” hän sanoi puoliääneen. ”Nyt voidaan lähteä!”

Elli ratsasti Annen suurella, hienolla Topi-orilla. Se höristeli ystävällisesti korviaan, kun hevoset purkautuivat ulos maneesista. Myntti, jolla taisi olla tammailupäivä, kiemurteli orin edessä mairean näköisenä, ennen kuin Miira sai ohjattua sen kauemmas. Meitä olisi varmasti naurattanut, jos tunnelma ei olisi ollut niin pelottava.
Ellillä oli selässään pieni metsäreppu ja hän oli heittänyt Topin selkään satulan alle paksun enkkuviltin. Emme siis todennäköisesti tulisi takaisin ihan seuraavan puolen tunnin sisällä. Hänellä oli kypärässään kelmeän keltaista valoa lähettävä otsalamppu, mutta se loi vain kapean keilan ja värjäsi lumen väräjävällä valollaan.
”Mihin me mennään?” Miira kuiskasi, kun Elli järjesti meitä haluamaansa jonoon.
”Kierretään yksi lenkki”, Elli vastasi lyhyesti. ”Taru, mene sä Alman perään.”
Ilua hymyilytti edelleen.
”Mitä, jos me nähdään jotain?” hän kysyi.
”Siinä tapauksessa kukaan ei saa panikoida tai huutaa. Hevoset eivät saa säikähtää. Eikä aave suuttua”, Elli lisäsi vielä ja loi minuun kummallisen katseen kulmiensa alta. En kai minä ollut suututtanut aavetta nähdessäni sen?
”Kuinka me saadaan se sitten kiinni?” Emmyä kiinnosti.
”Loitsulla”, Elli pysäytti Topin niin, että me kaikki saatoimme nähdä hänet. ”Mulla on repussa vanha kirja mun isoisomummulta. Siinä on loitsuja tällaisiin tarkoituksiin.”
Vaikka Ellin vastaus kuulosti täysin pähkähullulta, siinä pimeässä maneesin kupeessa seisoessamme se alkoi kuulostaa pelottavan järkevältä. Eihän aaveita ollut olemassakaan, mutta silti… niin monet ihmiset kertoivat nähneensä tai kuulleensa joskus jotain omituista. Mitä, jos sittenkin…?

Järjestäydyttyämme lähdimme leirimökkien ohitse kohti maastoa. Mökitkin näyttivät pimeässä vaarallisilta, ihan, kuin niiden tyhjinä ammottavien ikkunoiden takaa olisi tuijottanut joku. Selkääni pitkin juoksi kylmiä väreitä, kuin jäisiä sormenpäitä olisi hivutettu selkärankaani pitkin. Bonnie tuntui edelleen jäykältä ja epäluuloiselta, kun valoisa maneesi oli jäänyt taakse. Se hakeutui lähelle edellä kulkevan Patronin häntää kuin turvaa hakien.
Valoisalla maastopolulla olo oli vielä suhteellisen itsevarma, kun saatoin nähdä eteenpäin ja kaistaleen metsää lamppujen kummallakin puolella, mutta kun jatkoimme peltotielle, minua alkoi oikeasti pelottaa. Vaikka päiväsaikaan nämä tiet olivat mitä kauneimpia, nyt tuntui, että jokaisessa ojassa saattoi vaania joku. Mitä, jos joku seuraisi meitä? Tai… odottaisi meitä edessäpäin?
Metsäkaistaleet ja pellot vuorottelivat. Elli kulki Topilla reippaassa käynnissä mitään sanomatta, kääntyi aina välillä varmistamaan, että koko letka oli mukana, ja näytti hetki hetkeltä vakavammalta. En osannut sanoa, jännittikö häntä. Ilukin oli hiljennyt, vaikka hän oli alkumatkasta yrittänyt pitää keskustelunpoikasta yllä.
Elli kääntyi kapealle polulle, jolla en ollut ennen käynyt. Olin jo huikkaamassa, ettei kummitus ollut täälläpäin liikkunut, mutta nielin sanani. Kai aave nyt hallitsi koko metsää, jos se ylipäätään oli täällä. Polku oli luminen, siihen oli painautunut ainoastaan edellä kulkevien hevosten kavioiden jäljet. Siellä täällä jalopuiden raskaat, talvisen kuolleet oksat kaartuivat polun ylle. Olisi karmeaa, jos joku hevosista nyt pillastuisi. Matalimmat oksat olivat päittemme korkeudella ja teilaisivat meidät yksi kerrallaan alas satulasta. Kaiken lisäksi pimeä, tiheäpuinen metsä kasvoi niin tiiviinä kummallakin puolella polkua, että tuntui, kuin olisimme kulkeneet käytävässä.
Äkkiä polku loppui. Se leveni rannaksi ja jäätyneeksi lammeksi, jonka ylitse kylmä pohjoistuuli puhalsi ikävästi. Lampi oli melko pieni, sen ylitse olisi pystynyt uimaan, jos se olisi ollut auki. Tuuli oli juoksuttanut lumen jään pinnalla kummuille.
”Mennään rinkiin”, Elli komensi kärjestä. Hän pysäytti Topin rannalle, käänsi hevosen ja seurasi, kun kokoonnuimme hänen ympärilleen. Ainoa valonlähteemme tuli edelleen hänen otsalampustaan, kuutakaan ei näkynyt pilvisellä taivaalla.
”Se on jossain täällä lähistöllä. Luetaan nyt loitsu”, Elli sanoi. Punaisine hiuksineen ja kapeine kasvoineen näin hänet äkkiä keskiaikaisena noitana. Ei tuntunut enää niin ihmeelliseltä, että hänen isoisomummunsa oli omistanut loitsukirjan.
Elli heilautti repun toisen olkaimen pois ja kaivoi satulassa istuen repustaan ohuen, mustakantisen kirjasen, joka oli rispaantunut kanteistaan ja jonka sivut näyttivät kellertäviltä ja rapistuneilta. Topi ei ollut moksiskaan selässään tapahtuvasta esityksestä, kun Elli juhlallisin ottein plarasi oikean sivun kiirettä pitämättä, ryki kurkkunsa selväksi ja kohotti katseensa meihin.
”Teidän täytyy toistaa”, hän neuvoi.
Kaikki näyttivät äkkiä kovin pieniltä istuessaan hevosten selässä. Minä ainakin puristin ohjia niin tiukasti käsiini, että olisi luullut niiden pian haurastuvan poikki otteessani. Bonnie seisoi kauniisti paikoillaan päästyään mukavaan paikkaan Patronin ja Gitan väliin, mutta olin huomaavinani, että muutkin hoitajat olivat epätavallisen vakavia. Valoa ei ollut niin paljoa, että olisin nähnyt kunnolla, mutta monen hartianseutu näytti jännittyneeltä ja aina silloin tällöin joku vilkaisi olkansa ylitse tarkistaakseen selustan. Etenkin Jenny, Fiia ja Taru, jotka eivät nähneet järvenselän ylitse, kääntyilivät muita useammin satulassa.
Elli otti Topin ohjat toiseen käteensä ja kohotti vanhan kirjan otsalamppunsa valokeilaan.
”Mi’ vanhan metsän siimekses’ illoin vaeltaa”, hän aloitti matalalla äänellä. Tunnelma oli raskas ja painostava. Tuntui kaamealta toistaa hänen sanansa: enhän minä oikeasti halunnut, että kummitus tulisi. Muut näyttivät ajattelevan samaa, sillä Ellin sanojen kaiku oli heikko ja epävarma. Ainoastaan Ilu vastasi reippaasti.
”Se etsii rauhaa sieluunsa, jok’ iäti kalvaa.” vanhahtava kieli ja loitsun erikoinen tempo veivät mukanaan. Ellin ääni vahvistui hänen sanojensa myötä ja hän alkoi lyödä toisella kädellään kevyesti tahtia reiteensä.
”Ois aikain pitänyt jo heidät maaduttaa,
mut’ kaksi henkee lohdutonta autuuttaan janoaa.
Nouse ylös maasta, saavu tuulena
Mut älä meidän henkiimme silti kajoa
Sut me manaamme näin’ sanoin toisiin paikkoihin
Mut meitä metsän henki suojaa
Et pysty manan tekoihin.”

Elli hiljeni, rytmitti edelleen äänettömyyttä kevyellä, turruttavalla taputuksellaan ja loi meihin terävän katseen.
”Ja nyt tärkein”, hän kuiskasi. ”Teidän täytyy alkaa laulaa jotain lasten tuutulaulua. Kummitus on nuori tyttö, sillä sen saa houkuteltua paikalle. Osaako kaikki ”Äiti lastaan tuudittaa”?”
Kaikki osasivat. Oli kuin suoraan kauhuelokuvasta, kun hiljaa seisonut joukko veti väristen henkeä ja aloitti melko epävireiseen tahtiin:
”Äiti lastaan tuudittaa, lasta tuntureiden….”
Vähitellen laulu rohkaistui ja jotkut uskalsivat jo alkaa vilkuilla ympärilleen. Tulisiko kummitus nyt?
Miira keskeytti laulun kesken säkeen ja hengähti terävästi. Näytti, kuin hän olisi halunnut huutaa, suu aukeni, mutta ääni jäi jonnekin. Käännyimme kurkottelemaan hänen katseensa suuntaan.
Lammen toiselta rannalta, hämärästä, ratsasti valkea hevonen selässään tummaan takkiin pukeutunut hahmo. Hevonen nosteli jalkojaan hangessa, kaarsi kaulaansa ja tarpoi kohti vähälumisempaa jääkenttää, joka erotti sen meistä. Vaalea harja heilahteli kaulaa vasten.
Olisin halunnut yhtä aikaa huutaa ja peittää silmäni, mutta en uskaltanut irrottaa otettani Bonnien ohjaksista. Tunsin, että suuni oli jähmettynyt Miiran tapaan avonaiseksi, mutta en ehtinyt keskittyä sen sulkemiseen. Aave lähestyi meitä ja ratsastaja kannusti sen raviin, kun he saapuivat lammen rantaan. Massiivinen hevonen lähti ylittämään paksua jäätä ja lähestyi suoraan meitä.
Laulu oli loppunut. Seisoimme liikahtamatta paikoillamme emmekä uskaltaneet tehdä mitään. Kuinka me toimisimme, kun aave pääsisi luoksemme? Se oli taatusti vihainen, olimmehan me yrittäneet manata sen pois. Minä halusin kotiin, halusin kääntää Bonnien ja ratsastaa sillä takaisin Seppeleeseen ja unohtaa koko tyhmän kummitusjupakan…
Humu ja Topi alkoivat hörähdellä tuttavallisesti lähestyvälle ratsukolle. Kuoroon liittyi myös Myntti, joka oikein kohotti päätään ja hirnahti hellästi. Minun oli pakko kääntyä katsomaan hevosia kummeksuen. Olivatko ne sekaisin?
Vasta, kun Bonnie otti pari askelta lähestyvää ratsukkoa kohti täysin tyynenä ja höristi korviaan, minäkin tarkensin katsettani. Ei kai Bonnie nyt vierasta hevosta lähestyisi niin tuttavallisesti? Aavehevonen oli iso, lihaksikas ja vaalea, ja siltä puuttui suitsistaan turparemmi…

Frank! Taisin tunnistaa hevosen yhtä aikaa Ainon kanssa. Nousin pöyristyneenä jalustimien varaan nähdäkseni, oliko hevonen todellakin meidän Frankimme. Nyt, kun olin saanut ajatuksen päähäni, olin siitä vuorenvarma. Ja kuinka ollakaan – kun hevonen lähestyi, huomasin, että Frankhan sieltä tuli Anne selässään. Häntä näytti hymyilyttävän kovasti.
”Huhuu!” hän sanoi lempeästi päästyään luoksemme. ”Täältä tulee aave!”
”Mitä?” Taru ei näyttänyt uskovan silmiään.
”Siis… mitä… kuinka tää on mahdollista?” minunkin oli pakko änkyttää. Olin tippunut kokonaan kärryiltä.
Ilu purskahti helkkyvään nauruun.

Ratsastimme pitkänä jonona takaisin Seppeleeseen. Me hoitajat, Ilua lukuun ottamatta, olimme pöllämystyneitä ja tivasimme Elliltä ja Annelta vastauksia, mutta he lupasivat selittää meille kaiken, kunhan olisimme ensin hoitaneet hevoset yöpuulle. Tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin me kaikki pääsimme lopulta kokoontumaan oleskeluhuoneeseen ja saimme kaakaokupposet eteemme. Annelle ja Ellille säästettiin paikat pöydän keskeltä.
”Te olitte niin täpinöissänne noista kummitustarinoistamme, että meidän oli ihan pakko tarjota teille pikku seikkailu”, Anne nauroi. ”Me kuunneltiin sivukorvalla teidän juttuja ja tiedettiin valita hevoseksi Frank.”
”Ja mä ihan sattumalta osuin paikalle, kun Anne ja Elli suunnitteli tätä. Mut värvättiin kaksoiagentiksi”, Ilu selitti kasvot korvasta korvaan yltävässä hymyssä.
”Mut… en mä silti käsitä… kuka se ratsastaja sitten alun perin oli?” Jenny kysyi typertyneenä.
”Se muakin aluksi mietitytti”, Anne sanoi. ”Selvis kuitenkin, että yks yksityinen ratsastaja oli käynyt harjoittelemassa kenttäkisoihin. Ne asuu Liekkijärven toisella puolella ja olivat tulleet jään yli. Tyttö ei tiennyt, saako näillä mailla liikkua, ja siks se oli pelästynyt ja tuijottanut sua Salma niin pahasti. Seuraavana päivänä tyttö soitti mulle ja pyysi anteeksi, jos oli ollut täällä luvatta.”
”Mut sä et kertonut meille mitään!” päivittelin.
”Ja me käytiin Ruolammessa asti tutkimassa”, Emmy huoahti sen kuuloisena, ettei itsekään uskonut tarinan käännettä.
”Mutta saitte aika hyvän seikkailun aikaan”, Anne sanoi vinosti hymyillen. ”Se ei taida haitata ketään!”
”Elli, säkin saatoit meidät ihan naurunalaiseksi”, Miira huudahti, vaikka ei näyttänytkään olevan siitä lainkaan pahoillaan.
”Niin! Se ihme runo, mistä sä sen keksit? Ja lastenlaulut ja kaikki… me ollaan näytetty niin typeriltä!” Fiia hihitti.
”Tallinomistajan täytyy olla myös elämysmestari”, Elli iski silmää. ”Vähän leikkaa-liimaa-askartele ja onnistuminen on taattu!”
”Tällaista tapahtuu kyllä vain Seppeleessä”, Tarua nauratti.
Niinpä – vain Seppeleessä.


Superia jatkokertomusmeininkiä! Eli Superkakkosen paikka:

=)

[Salma]

Keskiviikko Seppeleessä valkeni kirpeänä pakkaspäivänä. Pirteät, hyväntuuliset hevoset jekuttivat hoitajiaan possuilemalla porukalla tarhassa, ja lopulta hoitajien tuli valmistaa vastaisku ja pyydystää kujeilijat kauraämpärein ja porkkanoin. Fiksuuttaan ja kelmiyttään tanssahtelevat hevoset saatiin yhteisvoimin sisälle ja harjailu aloitettiin iloisen puheenpulputuksen saattelemana. Tunnelma oli katossa.
Päivän ohjelmassa olisi vaellus Liekkisaareen ja sieltä takaisin. Minä ja seitsemän muuta seppeleläistä olimme saaneet idean viikonloppuna, kun Anne oli käyttänyt paria ryhmää pitemmillä maastolenkeillä. Olimme kysyneet luvan omalle vaelluksellemme, ja kun Anne oli näyttänyt vihreää valoa, olimme pistäneet päivän lukkoon ja sopineet, että heppailisimme koko keskiviikkopäivän.

Kapeahihnainen rannekelloni näytti varttia vailla yhtä. Olimme sopineet, että lähtisimme matkaan mahdollisimman pian: ratsastaisimme Liekkisaareen varmaan pari tuntia, jos menisimme rauhallista tahtia, emmekä halunneet liikkua pimeän tultua. Äskeinen kummitusseikkailu pyöri edelleen kaikkien mielessä – vaikka se olikin ollut valtavan hauskaa, ainakin minua oli hirvittänyt vähän liikaa.
Bonnie oli mukavalla tuulella. Se hamusi toppaliivini taskuja, kun harjasin pitkin vedoin sen kiiltävää kylkeä. En ollut ehtinyt klipata ponia, mutta koska sen karva oli edelleen siistiä ja mentiin jo maaliskuussa, olin Annen kanssa sopinut, etten klippaisikaan sitä. Kesäkaudella sen karvan pitäisi kuitenkin olla hyväkuntoista, sopivan pitkää ja kiiltävää.

Harjailin Bonnien perusteellisesti, puhdistin sen kaviot ongelmitta ja lähdin hakemaan varusteita satulahuoneesta. Akku kulki samaa matkaa kanssani.
”Mua jännittää”, hän sanoi hypellen hiukan kulkiessaan. ”Mä en oo ratsastanut Huijarilla vielä kovinkaan paljoa!”
”Aiotko sä taluttaa sitä matkan varrella?” kysyin.
”Joo”, Akku nyökytti. ”Mä talutan aika pitkään, sitten jos te laukkaatte niin mä ratsastan että pysytään mukaan.”
Miira, Inkeri ja Ilu olivat satulahuoneessa hakemassa ratsujensa varusteita. He hyräilivät laulunpätkää, jonka hetken kuluttua tunnistin joksikin PonyMixerin tuotokseksi. Minua nauratti.
”Taitaa olla matkaradio aika selvillä”, heitin olkani yli kurottaessani vetämään Bonnien satulan telineeltään.

Järjestäydyimme hyväntuulisesti höpötellen pihalla letkaan, kun kaikki olivat saaneet hevosensa varustettua. Kärkeen valikoitui maastovarmuuden ja ison kokonsa vuoksi Myntti ja sen perässä seisoskelivat kiemurtelevassa jonossa Bonnie, Patron, Sikke, Pella, Hype, Huijari ja Siiri. Akku oli laittanut kypärän päähänsä ja satuloinut Huijarin, mutta nuoren hevosen jalustimet oli jätetty ylös ja tyttö seisoskeli orin vierellä valmiina taluttamaan sitä. Huijari vaihteli painoaan jalalta toiselle ja ravisteli silloin tällöin vielä varsamaisen kapeaa päätään.
”Eiköhän lähdetä!” Miira hihkaisi Myntin selästä. Hän painoi pohkeensa keveästi tamman kylkiin ja niin pitkä jonomme lähti etenemään Seppeleen tallipihalta kohti maastopolkua. Vatsassa kutkutteli odottava innostus.

Aurinko räkitti paljaiden puunoksien välistä ja lämmitti selkää. Hevoset kulkivat hidasta tahtia eteenpäin, lumi vaimensi niiden kavioiden äänet lähes kokonaan, joten tuntui, kuin olisimme olleet äänettömässä kuplassa. Alkoi olla jo melko lämmintä, olihan kevät kovaa vauhtia tulossa. Keksimme ostaa limsapullon sille, joka löytäisi ensimmäisen pälven puunjuurelta, mutta ainakaan vielä ei ollut ainuttakaan tullut vastaan.
Ratsastaisimme Liekkisaareen nopeinta reittiä Pyöstinvuoren ohitse, peltojen viertä ja lopulta metsäistä polkua rantaan. Takaisin olimme kaavailleet tulevamme kesäisen uimarannan kautta, Ruolammen ohitse ja sieltä edelleen maastoesteradan viereistä polkua Seppeleeseen. Olimme miettineet, olisiko reissu liian pitkä etenkin Huijarille ja Siirille, joka tikutti silmät kirkkaina otsatukan alta vilkkuen viimeisenä, mutta olimme tulleet siihen tulokseen, ettei hevonen kevyestä liikunnasta menisi pilalle. Kulkisimme lähes koko matkan rauhallista käyntiä, joten reitin pituus olisi varmasti kaikille sopiva.

Näin kauniina päivänä – etenkin, kun kulkuvauhti oli verkkaista – ehti nauttia maisemista aivan eri tavalla kuin aiemmin. En ollut ennen nähnyt keväisiä Liekkijärven metsiä: olin alkanut hoitaa Bonnieta syksyllä, joten minun muistikuvani maastosta oli pääasiassa hämärää ja märkää. Tuntui ihanalta, kun olo toppaliivissä oli lämmin, lumikiteet hohtivat kinoksissa polun molemmin puolin ja aika ajoin joku metsän pieneläimistä uskaltautui kurkistamaan puunoksalta tai kauempaa kivenjärkäleen takaa hevosletkaa. Miira, joka kulki edessämme korkealla Myntin selässä, hidasti jopa hetkeksi, jotta hauskannäköisesti pompahdellen liikkuva oravaperhe pääsisi oikaisemaan polun ylitse.
”Ravataanko vähän?” hän kysyi lopulta, kun olimme jo Pyöstinvuoren tietämillä. Kaljut, lumettomat kallionseinämät kohosivat jyrkkinä tien oikealla puolella eivätkä kehottaneet luokseen.
”Ravataan! Laita viesti eteenpäin Akulle”, käännyin sanomaan olkani ylitse Emmylle. Hän nyökkäsi. Viesti kulki nopeasti jonon häntäpäähän ja pysähdyimme hetkeksi, jotta Akku pääsisi ratsautumaan. Käännyin nähdäkseni Huijarin: se näytti innostuneelta ja pureskeli pää ylhäällä kuolaimiaan.
Bonnie oli tänään päättänyt käyttäytyä mallikkaasti. Ehdin hädin tuskin painaa pohkeeni sen kylkiin, kun se tuntui kokoavan takaosaansa ja kiihdytti tasapainoisesti pitkäaskeliseen raviin. Yhteistyöhaluisena se hakeutui hyvään tempoon, kaarsi niskaansa ja asettui liikkumaan yllättävän kauniiseen muotoon ottaen huomioon, etten ollut pyytänyt siltä mitään maastoköpöttelyravia erikoisempaa.
”Kylläpä Bonsku pröystäilee”, Emmykin nauroi takaamme.
”Se luulee, että nyt kisataan”, virnistin hänelle takaisin.
”Ei vielä!” Emmy toppuutteli. ”Kyllä me ehditään kisailla sitten, kunhan ehditään vapaalle jäälle.”

Olimme saaneet Annelta tiukat ohjeet siitä, kuinka jäällä tulisi ratsastaa. Emme saisi laukata päättömästi epämääräisenä joukkiona ympäriinsä; hevoset eivät saisi luulla, että kisattiin nopeudesta ja mikä tärkeintä, ne eivät saisi saada päähänsä, että ratsastajat antaisivat niille luvan törttöillä vapaasti.
”Jos haluatte mennä lujempaa, niin ravatkaa pienemmissä ryhmissä ja hidastakaa välillä käyntiin, jos joku kuumuu”, Anne oli sanonut.

Jakauduimme pienempiin joukkoihin niin, että joka porukassa oli raisumpi ja pari rauhallisempaa. Hevoset viskoivat innoissaan päitään saadessaan kiihdyttää vauhtinsa avoimella jäällä raviin. Rannan tuntumassa kulki hiihtolatu, mutta ohitimme sen siistissä jonossa, ennen kuin annoimme ohjaa. Minä kevensin kiivaassa tahdissa Bonnien askelten mukaan, mutta en voinut estää ylpeydentunnetta huomatessani, kuinka hyvin poni pysyi käsissä. Sekin oli edistynyt.

Liekkisaaren ranta oli monilta paikoin jyrkkä, joten jouduimme kiertelemään hetken verran, ennen kuin löysimme paikan, josta ratsastaa turvallisesti saarelle. Lumi oli irtonaista, joten emme uskaltaneet lähteä nousemaan liian äkkijyrkkää rinnettä.
”Tuolla rinteen kupeessa me ollaan tuulensuojassa”, Emmy sanoi osoittaen edessä olevaa mäennyppylää. Totta tosiaan: tuuli oli yltynyt, etenkin jäällä se oli tuntunut puhaltavan jo melko navakasti. Kaikilla oli lämpimät vaatteet, mutta pysähdys voisi saada hevoset palelemaan auringosta huolimatta.

Olin käsittänyt, että osa hevosista vietti kesäpäiviään Liekkisaaressa, joten en yllättynyt, kun hetken kuljettuamme törmäsimme hyväkuntoisen näköiseen laidunaitaan. Lähetimme Miiran ja Kirsikan tarkastamaan, että aita oli kauttaaltaan ehjä, ja laskeuduimme itse sillä aikaa satulasta. Bonnie näytti tyytyväiseltä taukoon ja pukkasi minua ystävällisesti turvallaan kylkeen. Kuolainrenkaat helähtivät tutun kuuloisesti.
”On se ihan ehjä!” Kirsikka huikkasi palatessaan rennossa ravissa takaisin Siken selässä. Norjanvuonohevosen leveät kyljet värähtelivät sen porhaltaessa vahvoin askelin eteenpäin ja pitkä otsatukka taipui tuulen tuivertamana sen tummille silmille.

Inkeri ja Ilu olivat olleet eväsvastaavia ja ilmoittaneet jokaiselle henkilökohtaisesti, mitä heidän pitäisi tuoda. Minut oli nakitettu keittämään kaakaota, koska omistin partioajoiltani useamman termarin ja saatoin keittää lämpimän juoman jo kotona. Olin ripauttanut sekaan hiukan vaniljasokeria ja pienet loraukset kermaa, joten juoma oli paksua ja kevyen suklaanväristä.
”Ihan mahtavia eväsleipiä!” Britta kehaisi suu täynnä paprika-pisaratomaattitäytteistä ruisleipää, joita Inkku oli tuonut voipaperiin käärittyinä. Inkeri punehtui tyytyväisyydestä.
”Äiti auttoi vähän”, hän sanoi kainosti ja kurotti ottamaan pyökkipuupöydän päällä olevasta avoimesta pussista korvapuustin. Pöytä oli matalan laavun vieressä aivan laitumen kupeessa, ja kun olimme saaneet lumipeitteen sen päältä, se toimi oikein mainiona retkipöytänä.
”Oho, hei, katsokaa, mitä mä löysin!” Miira oli kaivellut taskujaan ja heilutteli nyt käsissään tulitikkurasiaa, jonka kannessa oli yksityiskohtainen maisemakuva.
”Tulitikkuarvoituksia!” Akku innostui. ”Mahtavaa!”
Vietimme arvoitusten parissa melkein tunnin. Akku oli asettanut meille kuvion, josta kahta tikkua siirtämällä piti muodostaa koira, ja me pähkäilimme kulmat kurtussa oikeaa vastausta.
”Tää on ihan mahdoton!” Kirsikka valitti puolen tunnin arvailujen jälkeen.
”Ei oo”, Akku sanoi tyytyväisen näköisenä. ”Mäkin olen ratkaissut tuon.”

Bonnie ja Hype tulivat aidan taakse ja kurottelivat kaulaansa meitä kohti. Minä irtosin hetkeksi arvailusta, nousin ja menin rapsuttelemaan hevosia. Hypen karva oli lyhyttä ja pehmeää, Bonniella taas ponimaisuuden vuoksi paljon pidempää, vaikka se olikin talven alussa klipattu. Hevoset tunkivat mahdollisimman lähelle aidan toisella puolella, hörähtelivät syvältä sieraimistaan ja tuuppivat minua ystävällisesti.
Sillä hetkellä, kuunnellessani hoitajien puheenpulputusta selkäni takana ja rapsutellessani Bonnieta ja Hypeä, tunsin olevani kokonaan ystävien ympäröimänä.

Kiitos kivasta ratsastuksesta!

[Salma]

Paksut, upottavat lumikinokset, jotka vyöryivät Seppeleen kentän ylitse, olivat sulamaan päin. Anne oli tainnut jo siirtää osan ratsastustunneistakin maneesista kentälle: ura ja muutamia ratsastusradan yleisimpiä teitä olivat tamppautuneet tiiviiksi hevosten jäljistä.
Bonnie seisoi vierelläni vaalea harja ilmavana auringossa sädehtien ja pää korkealle nostettuna. Olin varustanut sen tallissa – ja seurannut ihastuneena katseellani ikkunan ohi hiljalleen leijailleita pölyhiutaleita, jotka kevyesti kutittelevat kevätauringon säteet paljastivat. Ponin suuret, tummat sieraimet värähtelivät sen tutkiessa ympäristöään tallipihalla. Olimme liikkeellä jo melko varhain, joten ratsastustunnit eivät olleet ehtineet vielä alkaa.
Toppaliivi päälläni tuntui melkein liian lämpimältä. Olin ajatellut ratsastaa koulutreenin kentällä: ilma oli niin keväinen, ettei maneesi houkutellut hämäryydellään. Talvella olimme ehtineet pyöriä siellä aivan riittämiin.
Avasin kentän portin ja ohjasin Bonnien sisään. Poni tuntui herkältä ja hyväntuuliselta.

En ollut ajatellut ratsastaa pitkään ja aurinko lämmitti meitä koko täydellä keväisellä tehollaan, joten en ollut loimittanut ponia. Tuntui mukavalta nousta selkään ja tuntea Bonnien lämpimät, harmaanvalkeat kyljet saappaideni sivuilla loimen tikatun kankaan sijaan. Päästyäni selkään istuin hetken nauttimassa kauniista ilmasta, taputtelin ponin kaulaa ja painoin sitten pohkeeni kevyesti sen kylkiin. Bonnie vastasi herkästi apuihini ja siirtyi reippaaseen käyntiin.
Olin maastoillut Bonniella melko paljon talven aikana, joten tunsin, että terävin koulukuntomme oli hiukan retuperällä. Bonniehan oli niin lahjakas, että sen keskiverto oli jo melko hyvä, mutta tunsin oman oloni vähän epävarmaksi nyt, kun pitäisi ratsastaa kunnolla. Toivoin, että olisin voinut peilistä nähdä, oliko ratsastusasentoni mallikelpoinen – hyvältähän se tuntui, mutta olisi ollut mukavaa, jos joku ulkopuolinen olisi vielä varmistanut asian.
Lämmiteltyämme jatkoin käyntityöskentelyä erilaisilla kaarevilla urilla. Bonnie astui reippaasti alleen, hakeutui jopa hiukan pyöreämmäksi, mutta ei kuitenkaan taipunut kulkemaan aivan niin hyvin, kuin halusin. Se pureskeli kuolaintaan ja kuunteli kyllä tarkkaavaisesti, mutta etenkin vasen kylki tuntui jäykältä. Väistätin pitkällä sivulla keskihalkaisijalle päin ja takaisin rentouttaakseni ponin kylkiä.
Lintu suhahti läheltä päämme yltä. Sekä minä että Bonnie pelästyimme sitä: poni vetäisi takajalat alleen, viskasi päänsä niin, että olin kopauttaa nenäni sen niskaan ja otti pari sivuloikkaa. En ollut osannut varautua äkkiliikkeisiin, joten pysyin satulassa ainoastaan tarraamalla molemmat nyrkit ohiliehahtavaan harjaan ja painamalla kantapääni alas tiukasti jalustimissa.
”Huh!” hengähdin ääneen. ”Kato, Bonsku, nyt me ollaan jo luonnon armoilla.”
Poni, huomattuaan, että pikkulintu oli pesiytynyt varmasti kotiinsa tallin räystään alle, jatkoi matkaa arkailematta kannustaessani sen jälleen käyntiin. Välikohtaus tuntui piristäneen sitä. Jatkoin taivutteluja vielä hetken, ettei niistä jäisi pahaa jälkimakua suuhun, ja kannustin Bonnien sitten raviin. Se liikkui kauniisti, pyrki eteenpäin ja kaarsi kaulaansa tyylikkäästi. Minä yritin jouduttaa sen askelta vielä hiukan keventämällä reippaassa tahdissa.
Mukava tahti löytyi. Istuin alas harjoitusraviin, annoin käden olla vakaana, etten häiritsisi Bonskun liikkeitä, ja valutin jalkojani sen kylkiä pitkin. Käänsin katseeni kentän keskelle ja kättä paljoakaan liikuttamatta sain istunnallani ja kevyellä pohjeavulla Bonnien käännettyä suurelle keskiympyrälle. Puolet aivoistani keskittyi huolehtimaan, että ympyrä pysyi oikean muotoisena ja riittävän suurena, toinen puolisko sääteli Bonnien askelpituutta. Hetken pyörittyämme annoin tamman leventää ympyrää, rikkoa sen kehän ja jatkaa kahdeksikolle. Halkaisijoilla kevensin ja hain reipasta lisättyä ravia – johon Bonnie eteenpäinpyrkivänä tuntui hakeutuvan melkein itsekin – lyhyillä sivuilla taas vähensin tempoa ja haeskelin ponin suupieliä ja suuta leikittelemällä pienin liikkein sormillani ohjaspäissä. Bonnie jäykisti niskaansa aina, kun yritin kädellä hakea sitä tuntumalle, joten lopulta pienensin sormien liikettä entisestään ja annoin käteni olla rauhassa.
Otimme välikäynnit, kun talutustuntilaiset tulivat tallista letkana ja lähtivät maastoon päin. Kokosin ohjat toiseen käteen ja kohotin vasemman käden kypärän lipan alle suojatakseni silmiä lumesta säkenöivänä kimpoavista auringonsäteistä. Juro Elmo johti joukkoa, sen perässä tulivat hyvin siistiksi harjattu Patron, shettikset ja aitan suunnalta Pella ja Taiga. Ilu heilautti minulle kättään Pellan viereltä ja minä vastasin vilkutukseen. Pieni tyttö, joka talutti tomeran näköisenä Siiriä, kommentoi meitä kovaan ääneen:
”Katsokaa, tuon valkoisen ponin ratsastaja saa mennä jo yksin! Minäkin menen isona Siirillä noin!”

Halusin keskittyä käsillä oleviin tehtäviin kunnolla, joten jätin laukkatyöskentelyn väliin ja jatkoin ravissa. Bonnie tuntui hetken haikailevan kavereiden perään, eikä meinannut keskittyä enää työntekoon, mutta vauhtiin päästyään se käänsi taas suippoja korviaan minua kohti ja askelsi niin, että harmaanvalkea harja hyppi sen kaulan kummallakin puolella. Otin muutamia ravi-seis-ravi –siirtymiä yrittäen saada niistä mahdollisimman jouhevia. Bonsku kuumui nopeasti ja alkoi ennakoida, joten vaihdoin suuntaa lennosta ja otin siirtymisten välille myös muutamat askeleet käyntiä. Kauniistihan tamma totteli, kunhan vain jaksoi keskittyä käsillä olevaan tehtävään eikä sättäillyt omiaan.
”Hieno ponski!” taputin Bonnien lämmintä, talvikarvaisen pörheää kaulaa ratsastuksen päätteeksi. Minulle oli tullut hiki: tänään en ponin hoidettuani ja yläkerrassa käydessäni ottaisi kaamoskaakaota, vaan ehdottomasti jotakin pirtsakampaa. Olihan kevät sentään kohisemassa paikalle kovaa vauhtia!

[Salma]

Makoisaa aprillipäivää!

(Bonnie, Taiga ja Venna tarhassa)

[Salma]

Minä ja Bonnie nauttimassa kevätmaastosta - lumi alkaa jo sulaa!

[Salma]

Aurinko lämmitti säteillään kylmän pakkasilman poikki minun ja Jessen selkiä. Ratsastimme hiljakseen tallia kiertävää polkua pitkin, Bonnie oli ensimmäisiä kertoja tänä talvena maastossa ilman loimea ja tuntui pörhistäneen itseään, vaikka ilma ei ollutkaan kovin kylmä. Tollo, jonka jalkaan oli tullut haava pari päivää sitten, näytti asettavan askeleensa paljon normaalia touhotustaan tarkemmin.
Jessen puolipaksu sininen talvitakki kahahti, kun hän kääntyi katsomaan minua. Olimme sopineet käyvämme vain kävelemässä, joten hän oli satuloinnin sijaan heittänyt Tollon kermanväriseen selkään ainoastaan tummanvioletin villaloimen. Se näytti hienolta vaaleaa karvaa vasten.
Minä olin ystävystynyt Jessen kanssa. Bonnie ja Tollo asuivat niin lähellä toisiaan, että törmäsimme toisiimme vääjäämättä aina, kun olimme tallilla yhtä aikaa. Jesse oli antanut minun ratsastaa muutamaan otteeseen Tollolla – suosionosoitus, jonka minäkin olisin suonut Jesselle, jos hänen koipensa olisivat olleet puoli metriä lyhyemmät.
”Ravataanko pikkupätkä? Alkaa palella muuten”, Jesse ehdotti.
”Sulla sentään on viltti!” naurahdin. ”Ravataan vaan.”
Bonnien pitkät askeleet joutuivat koetukselle Tollon rinnalla. Vaalea ori paineli menemään rennosti kaula kaarella ja pureskeli rauhallisena kuolaintaan, Bonsku taas tikutti vierellä sen oloisena, ettei se suostuisi jäämään tässä leikissä toiseksi. Tien kaartuessa se alkoi painaa kuolaimelle jo niin paljon, että lumikiteet jaloissamme tuiskuten pidätin sen käyntiin.
”Te ponitytöt!” Jesse virnuili ja pidätti Tolloa niin, että pääsimme kirimään heidän rinnalleen. Tuhahdin muka harmissani.

Tallipihalla näkyi seisovan vieras tyttö. Hän oli pikkuinen, punatukkainen ja mahdottoman soma – vihreässä hupparissaan ja päälaella heiluvassa poninhännässään hän näytti hieman menninkäiseltä. Meidät huomatessaan tyttö vilkutti iloisesti.
”Terve!” Jessekin kohotti kätensä ja käänsi Tollon kurssin kohti tyttöä. Minä ja Bonnie teputtelimme perässä. Kuka tyttö oli? Jessen tyttöystäväkö?
Tunsin mustasukkaisuuden pistoksen vatsanpohjassani. En kai minä nyt ollut ihastunut Jesseen, ei synkkä kouraisu mahassa siitä voinut johtua. Olihan hän hauska ja hyvännäköinen omalla ärsyttävällä tavallaan, mutta tallilla ihastumalla saisi vain päänsä pyörälle kuin karusellissa. Mutta että Jesse nyt toisi tyttöystävänsä tallille, kyllähän se keljulta tuntui…
Ehdin käydä ajatusketjua pitkälle päässäni, ennen kuin pikkuruinen tyttö katsoi minua iloisesti siristyvillä silmillään ja nyökäytti päätään.
”Hei! Mä oon Tollon hoitaja Salla.”
Tunsin oloni tyhmäksi. Vai että Tollon uusi hoitaja. Ja minä kun olin heti epäillyt pahinta. Tai parasta, jos Jessen kannalta ajatteli. Tai tytön. Tai…

Sekavat ajatukseni keskeytyivät, kun Bonnie veti päätään yltääkseen hamuamaan Sallan hupparia turvallaan ja ohjat olivat valua sormieni lomitse.
”Joo. Siis hei”, tajusin tervehtiä. ”Mä olen Salma. Tässä on Bonnie, mun sponsoriponi. Terve.”
”Hirmu söpö!” Salla sanoi ja kyhnytti hellästi kämmenellään Bonnien otsaa. Bonnie höristi epätyypillisen ystävällisesti suippoja, valkeilta kolmioilta näyttäviä korviaan. Tamma näytti selvästi pitävän Sallasta – enkä minäkään voinut olla pitämättä hänestä.
”Tervetuloa Seppeleeseen”, sanoin ystävällisesti. ”Ja tsemppiä orin kanssa.”
”Ai mun vai?” näin Jessestä, ettei hän voinut vastustaa kiusausta heittää repliikkiä väliin.
”No just sua”, hymähdin. Niinpä niin. Oikea orhien orhi.

[Salma]

Aurinko paistaa.

Harmaantuneelta räystäältä tiputtaa vettä. Pisarat kimmeltävät ilmassa syöksyessään lumen alta multaiseksi paljastunutta maata kohti. Ne pirskahtavat valokiteiksi osuessaan maahan ja imeytyvät ahneeseen maaperään. Routa piilottelee syvemmällä, mutta paikka paikoin pystyy jo näkemään tallipihan oikeat muodot: hiekkaisen, hiukan kumpuisen kentän, joka pitäisi lanata käyttökuntoon, kosteana huokailevan mustaksi mullaksi käännetyn tarhan ja siistin pihamaan, jonka keskellä me nyt olemme.

Minä istun Bonnien paljaassa selässä. Tamman kimo, lyhyt karvapeite näyttää säkenöivän auringossa. Olen harjannut sitä pitkään pihalla, suitsinut sen sitten tummilla, hyväntuoksuisilla nahkasuitsilla ja kavunnut selkään jakkaran avulla. Punainen jakkara nököttää nyt vähän matkan päässä vinoon painuneen lumikinoksen vierellä.

Tämä on ensimmäinen päivä, kun ulkona pärjää ilman talvitakkia. Olen pukenut ylleni paksun ruskeavalkoisen neuleen, joka kutittaa käsivarsien ihoa, mutta tuntuu hyvältä ja turvalliselta yllä. Kevyt keväinen tuuli puhaltaa sen läpi, mutta ei tunnu haluavan tehdä hallaa. Se vain tervehtii.
Mustan ratsastuskypärän samettisen lipan alta huomaan pikkulinnun, joka lennähtää lumen painon alta pois pyrkivälle pensaan oksalle. Pörheä punakeltainen lintu livertää heleän sävelen ja joku vastaa sille yksitoikkoisella titityyllä metsän suunnalta. Muutoin piha on hiljainen: lintu toistaa liverryksensä ja Bonnie kääntää korvansa sen puoleen. Ratsastustunnit eivät ole vielä alkaneet, joten me saamme olla tallilla kahdestaan.

Kohotan katseeni linnusta edessä aukeavan polun suuntaan. Se kulkee maneesin ohi kohti sinisiä, leikkikodin näköisiä leirimökkejä. Maneesin kohdalla polku jää varjoon ja niillä main lunta on enempi kuin pihan keskellä. Maa viheriöi kuitenkin mökkien luona: pian sinne nousisivat ensimmäiset leskenlehdet. Oja piirtyy tummana viivana mökkien takana. Luulen, että se saattaa tulvia myöhemmin keväällä mökkien takapihoille, silloin rämäpäisimmät tallilaiset saisivat hyvän kentän pelailla ja rakentaa mutaisessa maassa. Pienenä olin aina tehnyt veneen kaarnasta ja hiirenkorvalla olevista nukkapintaisista koivunlehdistä.

Painan pohkeitani Bonnien pyöreisiin, lihaksikkaisiin kylkiin ja poni astahtaa kaulaansa kaartaen eteenpäin. Sen kaunismuotoiset korvat kääntyilevät laiskasti, kun se kuuntelee apujani. Auringon valossa aivan valkealta näyttävä harja keinahtelee tamman askelten tahdissa. Suuntaamme kohti polkua, kumpikaan ei pidä kiirettä, ainoastaan nauttii ajattomasta kauneudesta ympärillämme.

Kevät on joka puolella.

[Salma]

Perjantai-iltana tallissa oli humua myöhäiseen iltaan asti. Anne oli läväyttänyt ilmoitustaululle pari viikkoa sitten ilmoituksen harjoituskoulukilpailuista, jotka järjestettäisiin Villahaan ratsastustallilla. Porkkanana jutussa kisaan osallistujat pääsisivät valmennustunnille, joten lopulta paikoista oli melkein tapeltu. Annen valmennuksiin oli tunkua.
Tällä hetkellä yhteensä yksitoista hevosenhoitajaa tai – omistajaa kiiruhti pitkin Seppeleen käytäviä valmistamassa hevosiaan matkaan. Anne oli kirjoittanut meille listan siitä, mitä ennen kisoja kannattaisi tehdä, sillä mukana oli paljon myös vähemmän kisanneita. Vaikka minä olinkin sillä saralla jo päässyt puussa korkeammille oksille, hain silti kiitollisena listan mukaani ja merkitsin kuulakärkikynällä tehtävät, jotka olin jo suorittanut. Varusteemme olin pakannut kuljetusarkkuun, ainoastaan vaaleansiniruudullinen harjapussi roikkui edelleen koukussaan Bonnien karsinan ulkopuolella. Tamma pitäisi harjata hyvin ja sen häntä pitäisi pestä, jos ehtisin sinä iltana vielä säädylliseen aikaan pesariin.
”Kello tulee puoli yhdeksän”, Anne huomautti meille ystävällisesti kävellessään kottikärryjä työntäen ohitsemme käytävällä. ”Yritetään saada hommat ajoissa hoidettua, että päästään nukkumaan.”

*

”Ihan kaameaa!”
Ne olivat ensimmäiset sanat, jotka kuulin, kun astuin aamulla unihiekan rippeet vielä silmissäni tallikäytävän puolelta satulahuoneeseen. Kannoin sylissäni Bonnien raidallista enkkuloimea, jonka joku oli epähuomiossa vienyt Vennan karsinalle ja jota olin etsiskellyt tuloksetta koko edellisen illan.
Fiia nojasi satulahuoneen ikkunalautaan punaisena hohtavat hiukset tiukalle nutturalle vedettynä ja tuijotti huolestuneen näköisenä ikkunasta ulos. Hänellä oli jalassaan putipuhtaat, uudennäköiset valkoiset ratsastushousut ja mustat saappaat, jotka näyttivät siltä, että niitä oli kiillotettu yöllä useampi tunti.
Fiia kääntyi minuun puoleeni onneton ilme kasvoillaan.
”Kato nyt ulos!” hän valitti ja osoitti vaalean ratsastushansikkaan peittämällä sormellaan ikkunan suuntaan. Korjasin loimen asentoa sylissäni ja tulin uteliaasti lähemmäs. Ensin en nähnyt mitään erikoista, mutta saatuani kunnon näkymän koko tallipihasta hoksasin, että ulkona satoi vettä kaatamalla. Vanhan talven lumi vajosi kasaan ja suli harmaana sohjona pois vesipisaroiden pommittaessa sitä. Vastapäisen talon punatiilinen harjakatto oli paljastunut jo melkein kokonaan.
”Mä en kestä!” Fiia ulahti. ”Ei tuollaisessa säässä voi lähteä kisareissulle. Elmo sotkee itsensä saman tien.”
Minuakaan sää ei erityisemmin ilahduttanut.
”Bonnie on vielä kimo”, minun oli pakko huomauttaa. ”Se ottaa askeleen tuolla ja vips, yhtäkkiä sitä ja Elmoa ei voi värin puolesta enää erottaa.”
”Mä toivon, mä niin toivon ettei Elmo ota pulttia tuosta sateesta. Se saattaa aina keksiä jotain päähänsä”, Fiia huokaisi syvään.

Bonnie näytti piristyvän, kun tulin sen karsinalle. Olin kisapäivän aattona ehtinyt hyvin pestä sen hännän, joten karva ja jouhet näyttivät kimmeltävän hiljalleen tallin sähkövalossa. Tamma ojensi päätään minua kohti, höristi korviaan ja päristi kevyesti kapeita tummia sieraimiaan.
”Huomenta, tyttö”, sanoin sille vaimealla äänellä. ”Pihalla on kurakelisää.”
Aamuisin Bonnie oli monesti joko erityisen kiukkuinen tai hellyydenkipeä. Tänään sillä oli onneksi halittelupäivä. Se seisoi rauhassa, kun astuin sisään karsinaan juuriharja kädessäni ja antoi minun työskennellä sen kyljellä. Silloin tällöin se kääntyi hamuamaan minua.
Karvanlähtöaika oli aluillaan. Olin melkein menettää toivoni, kun valkoista karvaa pöllysi ympäriinsä ja laskeutui vaatteilleni, hiuksiini ja kasvoilleni ja tuntui takertuvan sen lisäksi myös kurkkuun ja korviin. Bonnie suhtautui lunkisti meitä ympäröivään vaaleaan pyörteeseen ja laski päätään voidakseen hamuta karsinan pohjalla turpeen seasta heinänkorsia.

Ovi kolahti ja kahdet ihmisaskeleet kuuluivat kopisevan tallikäytävällä. Niiden perässä seurasi raskaammat kengitettyjen kavioiden kilahdukset, niitäkin kaksin kappalein. Tunnistin Linnean ja Akun äänet heidän keskustellessaan matalalla, jännittyneen kuuloisella äänellä.
”Huomenta!” huikkasin Bonnien karsinasta. Tulin ovelle, kaivoin harjan tilalle punaisen kaviokoukun ja kohtasin tyttöjen hermostuneet ilmeet.
”Siellä sataa ihan hulluna”, Linnea informoi. ”Kato Sentin jalkoja!”
Vaalea Sentti näytti tosiaan muuttuneen jaloistaan tiikerinkirjavaksi. Pitkät mutajuovat nousivat takajalkoja pitkin korkealle kintereisiin, tummia roiskeita oli myös täplittäin vatsan alla. Märän mudan puhdistaminen kiireaikataululla olisi inhottavaa.
”Kaikki vaaleat hevoset pitää pukea sadetakkiin ja saappaisiin ja taluttaa suoraan ovelta traikkuun”, Akku oli mieltä.
”Miksi ne ei voi olla vaikka vaelluskisat!” Linnea sanoi jatkaessaan matkaa viereemme Sentin karsinaan. Ori ei näyttänyt häiriintyvän hoitajansa hermostuneisuudesta, vaan kulki tyynenä korvat puolitangossa hänen perässään.
”Mieti vaellusta tuossa sateessa!” Akun oli pakko pysähtyä päivittelemään.
”Mä kannatan Akun sadetakki-ideaa”, sanoin. ”Mä toivon tosi syvästi, että kisat pidetään maneesissa.”

Puoli kahdeksalta, kun virkuimmat olivat olleet tallilla jo pari tuntia, Anne piti meille satulahuoneessa kisabriiffauksen. Kokoonnuimme kaikki keikkumaan kuka minnekin, minä hyllyn päälle Danielin ja Emmyn väliin, ja Anne tarkisti nopeasti, että kaikki olivat edelleen kartalla ja tiesivät, monelta lähdettäisiin, mihin suuntaan ja minkä tavaramäärän kanssa.
Tuntui hyvältä, kun kisoihin oli tulossa niin paljon oman tallin porukkaa. Nyt tosiaankin tehtiin jotakin yhdessä!

Auto lähtisi yhdeksältä, Villahakaan kun ajaisi noin puolitoista tuntia. Kaikkien hevosten kuljettamiseen tarvittiin pitkä traileririvi ja Anne oli saanut viettää useamman tunnin puhelimessa, ennen kun sai hankittua jokaiselle hevoselle matkustuspaikan. Minut ja Bonnie kuljetettaisiin samassa kärryssä Inkerin ja Siirin kanssa.
Ennen lastausta minun täytyi vielä tarkistaa kisa-arkkuni. Olin kiinnittänyt teipillä sen sisäkanteen listan tavaroista, jotka pitäisi pakata, ja nyt kolmatta kertaa tarkistin, että kaikki varmasti oli mukana. Tarkastukseni keskeytyi, kun liuta hoitajia kulki ohitseni lokerohuoneen poikki ja ilmoitti, että oleskeluhuoneessa olisi aamupalaa. No sehän kyllä kelpasi!

Kaikista näki hermostumisen jossain määrin. Danielkin, joka oli aina niin rauhallinen ja jopa vähän etäinen, näytti nyt näykkivän paahtoleipää jotenkin epädanielmaisen jäyhästi. Odelie oli ottanut eteensä uusimman hevosalan lehden ja mursi patongista pieniä paloja, joita hän naposteli lukemiseen syventyneenä. Pipsa seurasi vierestä vedenkeitintä, joka keitti viheltäen teevettä, ja Anthon näpytteli hienolla kosketusnäyttöpuhelimellaan tekstaria hänen vieressään.
Pöydällä oli patonkia, paahtoleipää, makkaraa, banaania, levitteitä, juustoa, mehua ja pieni, pyöreä keksipurkki, jossa uiskenteli vaaleita kalanmuotoisia suolakeksejä. Päätin pakata ruokaa myös matkalle mukaan, sillä kisapaikalla tulisi taatusti nälkä jo ihan tavan vuoksi ja buffetissa saisin tuhlattua inhottavan helposti viimeisetkin rahanrippeeni.

Melkein liian pian Anne kiipesi oleskeluhuoneeseen ja tuli ilmoittamaan, että ensimmäiset trailerit olivat pihalla. Olisi aika lastata hevoset ja vaihtaa kisavaatteet ylle. Matka alkaisi!

Jatkoa seuraavassa osassa.

[Salma]

Elli ajoi sinistä hevoskuljetusautoa, jolla minä, Inkku, Siiri ja Bonnie matkustimme kohti Villahakaa. Matka taittui joutuisasti: aamu-usva lepäili hahtuvina pelloilla, sade lotisi unettavasti tuulilasiin ja asfaltin pintaan ja hevoset kuuluivat seisovan rauhassa takana. Inkeriä nukutti vielä, joten hän painoi otsansa minun olkaani vasten ja sulki silmänsä niin, että tummat ripset heittivät pitkät varjot vielä lapsenpyöreille poskille. Hermostuneisuus näkyi käsissä, joissa hän rypisti tiukasti värikkäälle paperille printattua kisaohjelmaa.

Villahaka osoittautui aivan mahdottoman suloiseksi paikaksi. Ajoimme pienen mäennyppylän päälle ja yhtäkkiä meitä vastaan putkahti metsäinen tarha, jonka tukevat puunväriset lankut oli kieputettu sähkölangalla hevosenpitäviksi. Tarhan perässä oli toinen ja niiden takana vastaamme tuli tilava, sateen kastelema hiekkakenttä ja kaksi tallia, joista toinen oli perinteinen puutalli ja toinen rakennettu jykevästä kivestä. Kivitallin vieressä seisoi vihreään öljykangastakkiin pukeutunut mustahiuksinen nainen, joka viittoili meitä ajamaan tallin viereiselle pellolle. Elli heilautti hänelle kättään, he taisivat olla tuttuja.
Bonnie kurkisti korvat hörössä taakseen, kun laskimme Ellin kanssa lastaussillan mutaiseen maahan. Täällä Villahaan päässä sade oli vaimentunut kevyeksi tihkuksi, mutta pilvet olivat edelleen tummia ja roikkuivat matalina, pyörteilevinä pompseina päittemme yllä. Inkeri odotti, että minä sain Bonnien irrotettua ja antoi minun taluttaa ponini ensin ulos autosta. Siiri parempihermoisena jaksoi odottaa ja tulla perässä.
Vihreätakkinen nainen oli harpponut pitkävartisissa saappaissaan pellon poikki meidän luoksemme.
”Terve!” hän sanoi ja kätteli minua reippaalla otteella. ”Ursula Jalovaara, tallinomistaja.”
”Salma”, tervehdin. Rempseä nainen ujostutti minua vähän. Bonnie näytti kuitenkin pitävän hänen varmoista otteistaan, sillä se ojensi kohteliaan oloisena päätään häntä kohti eikä esittänyt vastaväitteitä, kun Ursula taputti ohimennen sen kaulaa. Hänestä näki, että hän oli rautainen hevosalan ammattilainen hapsulla olevista tummista kutreista kippuraisiin saappaankärkiin asti.
”Salman ponin voi viedä kivitalliin, heti ensimmäiseen karsinaan vasemmalta. Sisään pääsee tuosta päätyovesta. Ja mikäs sun nimi on, mä olen siis Ursula”, Ursula papatti kääntyessään Inkerin puoleen, joka piteli tyyntä Siiriä tiukassa otteessaan.
Lähdin taluttamaan Bonskua pellon poikki kohti uudemman näköistä tallirakennusta. Pellolle kurvasi juuri toinen kuljetusauto, hieman meidän autojamme pienempi ja kapeampi, ja minun piti kaartaa tamman kanssa pellon reunaan asti. Yritin valita kaikista kuivimman reitin, mutta jo puolivälissä matkaa Bonskun pitkälle polviin asti suojien peittämät jalat olivat kurakoristeiden peitossa.

Kivitalli oli sisältä valkoiseksi rapattu, sähkölamput sirittivät hiljaa katossa ja päätyikkunoista lankesi harmahtavaa valoa. Karsinoiden ovetkin olivat siistin valkoisia. Kaarsin Bonnien lähimpään karsinaan, vedin oven kiinni ja hengähdin itsekseni. Kisajännitys alkoi kutitella.
Viereisessä karsinassa suurisilmäinen tyttö, jonka kauniit ruskeat hiukset oli palmikoitu pitkälle letille, harjasi varpaillaan seisten jykevää herasilmäistä ruunikkoa. Minun täytyi pysähtyä katselemaan näkyä. Hevonen oli niin massiivinen, että tyttö näytti sen rinnalla keijulta, vaikka taisikin olla oikeasti minua melkein kymmenen senttiä pidempi.
Tyttö huomasi tuijotukseni ja näytti punastuvan. Minä, tajuttuani kuinka törppöä oli tuijottaa vierasta, kiirehdin tervehtimään.
”Hei! Mä oon Salma. Sulla on mahtavan näköinen hevonen”, sanoin.
”Ai hei”, tyttö näytti vähän epävarmalta ja laski harjakätensä alas hevosen kyljeltä. ”Kiitos. Se on mun hoitohevonen.”
”Mikä sen nimi on?” kysäisin. Bonnie tuli tuuppaisemaan minua olalle turvallaan, sitä taisi häiritä, että minä vain luuhasin sen karsinassa. Kiedoin käteni tamman kaulan ympärille kääntämättä katsettani siihen.
”Kassu”, tyttö kertoi ja silitti niin ikään ehkä huomaamattaan hevosensa kaulaa.
”Tässä on Bonnie”, esittelin kimon, joka oli äkännyt Kassun ja kurotteli nyt sitä kohti karsinoita erottavia kaltereita vasten. ”Se on mun sponsoriponi.”
”Mä olen Haley”, tyttö sanoi ja hymyili jo vähän. Hänellä oli sievä hymy. ”Kiva tavata.”

Talli täyttyi vähitellen äänistä. Helpossa C:ssä oli kahdeksan osallistujaa – muun muassa naapurikarsinan Haley ja Kassu – joista kolme tuli meiltä Seppeleestä. Saatuani Bonnien siistityksi mudasta, harjattuani sen, letitettyäni pitkänä liehuvan harjan siisteille sykeröille ja loimitettuani sen vielä sinisellä villaloimella päätin lähteä seuraamaan luokan alkua. Olin laskeskellut, että ehtisin nähdä ensimmäisenä ratsastavan Sofia Niilamon ja hänen lisäkseen Emmyn ja Latun tallilta tulevan Erican.
Kisat ratsastettiin onneksi maneesissa. Sen toisella lyhyellä sivulla oli pieni katsomo, johon kilpailijoita, heidän vanhempiaan ja paikallisia oli kokoontunut vieri viereen kuin maustekurkkupurkkiin. Tuomarit istuivat katsomon alla siistin, valkealla pöytäliinalla peitetyn pöydän takana. Vaikka kyseessä oli harjoituskoulukisat, kaikki oli näytetty haluavan tehdä kuin oikeissa kisoissa.
Luokan aloittaja, Sofia Niilamo, oli alakouluikäinen topakan näköinen tyttö, jonka pisamainen nenä meni iloisesti nykerölle, kun hän hymyili tuomareille ratsastaessaan keskihalkaisijalle. Hänen kermanvärinen ratsunsa näytti kiltiltä ja kuunteli kuuliaisesti pienen ratsastajansa apuja. Hevosesta näki, että se oli jo iäkäs, mutta se toimi ihailtavan kauniisti ja kuljetti Sofiaa selässään tarkasti ja jämptisti.
Sofian jälkeen sisään ratsasti Emmy Patronilla. Emmy oli sukinut ripsiinsä mustaa väriä ja viettänyt koko edellisen illan Patronia harjaten - ja sen kyllä huomasi. Ruunan lautasilla oli tyylikäs shakkikuvio, joka värähteli sen lihasten mukana, kun se ravasi pitkää sivua kaula kaarella. Jossain välissä rataa Patron tuntui hämääntyvän jostakin hiukan epäselvemmästä avusta ja kiemurteli kokorataleikkaan kuin vappuserpentiini, mutta muutoin se kulki kauniisti.
Latun tallilaisen kohdalla minulla alkoi olla jo kiire. Pienikokoinen, vähän tuiman näköinen tyttö ratsasti kimolla shettiksellä kuitenkin niin hyvin, että minun oli pakko jäädä seuraamaan. Poni askelsi pontevasti eteenpäin vaalea, letittämätön harja hulmuten ja näytti antavan piut paut kaikille muille kilpailijoille. Huh, kuinka hienoa!
Kävi vaihtamassa kivitallin vessassa kisavaatteet ylleni. Elli oli tuonut kisa-arkkuni Bonnien karsinan eteen ja pakkasin omat tallivaatteeni sinne muovipussiin, jotta ne eivät sotkisi varusteita. Vedin hiukseni tiukalle poninhännälle (en saanut niitä polkkamallin vuoksi millään tapaa nutturalle) ja sipaisin huuliini huulirasvaa ja silmiin vähän maskaraa. Nyt sieti olla hienona.
Helppo C oli pian lopuillaan. Kisajännitys oli tarttunut Bonnieen, joten se steppasi ärsyttävästi paikoillaan, kun tulin satuloimaan sitä, ja yritti jopa näykkäistä minua monta kertaa käsivarresta. Sähläykseen hermostuneena sidoin tamman paikoilleen ja jätin sen silmien muljautukset omaan arvoonsa. Siinäpä panikoi yksikseen, minä en samanlaiseen show’hun halunnut lähteä.

Lämmittely tapahtui sään vuoksi luokkien välillä maneesissa. Meitä helpossa B:ssä oli yhteensä kaksitoista. Fiia, minä, Britta, Inkku, Anthon ja Odelie edustimme Seppelettä ja meidän lisäksemme kilpailijoita oli myös Mustikkapolusta, Niilamosta ja Kuohun tallilta. Lailan hoitaja Riellakin oli mukana, mutta hän ratsasti kuohulaisella Pikku-Lotalla, joka oli sulokatseinen suokkitamma.
Meidän vuoromme oli arvottu ensimmäiseksi. Minua hirvitti: mitä jos Bonnie hermostuisi, kuumuisi liikaa ja laukkaisi pois radalta? Lämmittelyssä se tuntui melko mukavalta, astui hyvin alleen ja hakeutui oikein päin, mutta jos se saisi päähänsä hullutella, minulla ei olisi siinä paljoa sanottavaa. Yritin pitää sen liikkeessä taivutellen ja pieniä tehtäviä keksien, jottei se ehtisi kyllästyä. Laukannostoissa se viskasi häntäänsä ja yritti nostaa turpaansa ylös, joten jätin nostot sikseen ja yritin niitä hetken kuluttua uudelleen, kun vieraan maneesin uutuudenjännitys oli hälvennyt.

Tuomarit näyttivät hyväksyviltä, kun ratsastin harjoitusravissa keskihalkaisijalle ja pysäytin istuntaani tiivistämällä Bonnien. Heidän joukossaan oli myös Ursula, meidät paikalle ohjannut nainen, mutta nyt hänellä oli sadetakin sijaan yllään siisti jakku ja hiukset oli vedetty kiharaiselle poninhännälle. Tervehdin tuomareita lyhyesti.
Bonnie näytti tajuavan, että nyt oltiin esiintymässä. Se laittoi kaikkiin askellajeihin vähän lisää tempoa, joten minun tehtäväkseni jäi ennemminkin pidätellä sitä ja ohjata se kärppänä seuraavaan liikkeeseen, jottei se huumassaan liitelisi niiden ohitse. Käynti ja ravi tuntuivat ainakin selästä käsin sujuvan oikein hyvin, Bonnie näytti upealta, mitä nyt nopeasti ehdin vilkaista maneesin vastakkaisella sivulla olevasta peilistä. Helppo laukannosto harjoitusravista sen sijaan meni pipariksi. Siisti muoto katosi ja kauniista, hyvin liikuvasta kouluhepasta sukelsi esiin rasavilli kuusivuotias, josta oli kivaa juosta lujaa eteenpäin. Tehtävänä oli laukata vasenta laukkaa yksi kierros, joten onneksi minulla oli aikaa koota tamma ja napauttaa se laukkaan seuraavan kirjaimen kohdalla. Huomasin kuitenkin silmäkulmastani, että reunimmainen tuomari teki lyhyen merkinnän papereihinsa.

Radan loputtua ratsastin Bonnien pää pyörällä ulos maneesista. Anne tuli heittämään enkkuviltin sen selkään ja hymyili tyytyväisenä.
”Se meni hyvin!” hän sanoi.
Selästä katsottuna menninkäisen näköinen tyttö, jonka lähempää tunnistin Sofia Niilamoksi, tuli puolijuoksua maneesin suunnalta meidän peräämme.
”Ihana poni! Saako sitä rapsuttaa?” hän kysyi ärrä suussa sorahtaen.
”Rapsuta vaan”, hymyilin ja pidätin Bonnieta. Tamma olisi halunnut höyrytä ympäriinsä ja nosteli jalkojaan Sofian taputellessa sen kylkeä. Päätin pitää juttutuokion lyhyenä, vaikka pikkutyttö olikin mielettömän suloinen pulleine poskineen ja pitkine letteineen. Hän toi mieleeni minut pienenä ratsastajanalkuna.
”Mä sain palkinnon!” Sofia näytti minulle ruusuketta.
”Oho! Toinen sija! Paljon onnea!”
”Kiitos. Mä aion antaa Tildalle porkkanan tämän takia”, Sofia sanoi minulle kuin kertoisi salaisuutta.
”Onpa kivaa”, naurahdin. ”Sen Tilda on kyllä ansainnut.”
”Äiti ratsastaa kohta. Mä menen takaisin sisälle!” Sofia päätti keskustelun tomerasti, taputti vielä Bonnien lapaa ja kääntyi sitten kannoillaan. Kura roiskui hänen saappaissaan, kun hän lennähti takaisin tulosuuntaansa.

Kiersin Bonnien kanssa tallia ympäröivän maastopolun odotellessani luokan loppumista. Enää ei ollut väliä sillä, kastuimmeko tai likasiko kura hevosen. Olo oli rauhallinen: olimme tehneet parhaamme, toivottavasti se riittäisi. Palasin tallipihalle mutkaiselta ja juurakkoiselta polunpätkältä juuri, kun viimeisenä ratsastava Anthon kuului maneesista kaikuvan kuuluttajan mukaan aloittavan rataansa.

Fiian kasvot loistivat onnesta hänen laukatessaan Elmolla kunniakerrosta maneesin ympäri. Hän oli antanut ohjien valua pitkiksi ja jykevä poni sai mennä vapaata laukkaa. Sen perässä laukata porhalsi rautias suokkitamma ja kolmantena, vähän matkaa kahden ensimmäisen perässä, tuli sukkajalkainen suomenpienhevonen. Minä seisoin katsomon laidalla, mutta olo tuntui mahtavalta, vaikka en laukannutkaan kärkikolmikon muassa.
Minä ja Bonnie olimme olleet neljänsiä! Minä ja hermoheikko, säpsyilevä kimo estetykkini olimme tulleet kouluratsastuskisoissa neljännelle sijalle. Mieletöntä! Tätä pitäisi juhlistaa.