Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Reippaan estetreenin jälkeen kävimme ponin kanssa viilentymässä Liekkijärven rannalla

Ihana tunnnelma!

Ja tuo Saksa-jatkokertomus oli mahtava! =)

[Salma]

Seppeleen oleskeluhuone on hiljainen ja seesteinen auringon paistaessa laiskasti pienen ikkunan lävitse. Olet tullut juuri lihaksia pakottavalta ratsastuslenkiltä ja oikein tunnet, miten tupapöydän sileä penkki vetää sinua puoleensa. Rojahdat istumaan, huokaiset onnellisena hetken tauosta ja kaadat ison lasin makeaa, punaista mehua itsellesi. Päätät pitää vartin tauon ennen kun lähdet maalaamaan muiden seppeleläisten kanssa tarhojen aitoja. Raollaan olevasta ikkunasta kantautuu lämpimän tuulenhenkäyksen lisäksi jo muutama iloisesti rupatteleva ääni.

Pöydällä edessäsi on reunoistaan nuhjaantunut ruudullinen paksu vihko, jonka välistä pilkottaa pari valokuvaa. Kurotat ylemmäs nähdäksesi kanteen mustalla tussilla tekstatun kiiltävän otsikon. Siinä lukee: ”Salman matkapäiväkirja - saa lukea”.

Otat auringon lämmittämän vihkon käteesi ja avaat sen. Teksti on tasaista, kirjaimet pieniä ja pyöreitä. Otat paremman asennon ja alat tavata tekstiä.

PÄIVÄ ENNEN LÄHTÖÄ: Miten yksi poni voi tarvita mukaansa niin paljon tavaraa?
Viime tammikuussa olin yksityistalli Armaassa kisaamassa. Muistan kisoista sirpsakkasilmäisen naisen, joka oli hypännyt minun luokassani kolmella virkeällä ratsuponilla. Hän oli tuntunut katselevan minua ja Bonnieta jotenkin pitkään, mutta en ollut osannut yhdistää häntä sen tarkemmin mihinkään. Viime viikolla, kun heinäkuun helteessä puhdistin Bonnien karsinaa, puhelimeni oli värissyt taskussani kuin kiireistä viestiä tuova lintu.
”Salma Stjärndahl”, olin vastannut hämmästeltyäni hetken vierasta numeroa.
”Hei, KJ täällä”, puhelimessa kuuluva ääni oli vastannut. Äänen taso heijasi, ihan kuin soittaja olisi ollut veden alla. ”Mä haluaisin, että sä matkustat Saksaan.”

KJ oli Krofnock Ranchin, Bonnien kotisiittolan, omistaja. Hän oli tunnistanut kasvattinsa kisoissa ja halusi omien sanojensa mukaan päästä näkemään Bonnien ponnun kotikentällään. Minun ei tarvinnut jahkailla kovinkaan pitkään: kolmen päivän matka Saksaan hienolle tilalle kuulosti vastaukselta haaveisiini. Olisin halunnut hihkua onnesta.

*

Hikiviila, riimunnaru, kuljetussuojat, satula, varapintelit, ämpäri… Olen lajitellut tavaroita lajittelemasta päästyäni ja kantanut niitä selkä mutkalla pihalla odottavaan autoon. Bonnie vaikuttaa hermostuneelta, se taitaa tajuta, että olemme lähdössä jonnekin. Onneksi se on tottunut autossa olemiseen. Aiomme mennä Suomenlahden yli ja minua suoraan sanottuna pelottaa järjettömästi, että poni järjestää ongelmia laivassa. Se joutuu kaiken lisäksi olemaan autossa ilman hevoskaveria.

Jesse auttoi minua iltapäivällä mittaamaan sopivan määrän rehua matkalle. Seppeleläisiä tulee ikävä: on pitkä aika siitä, kun olen ollut pois tallilta kokonaista kolme päivää. Anne, joka ajaa meidät satamaan asti, rauhoitteli ja sanoi, että vastaavaa kokemusta ei voi jättää väliin. Hän on tavannut KJ:n aiemmin ja sanoi, että jos me emme tule toimeen, hän pitää kesäleirin ämpäri päässään.

Jään tallille nukkumaan, sillä laiva lähtee jo yhdeltätoista. Hevosen kanssa pitää startata auto ennen aamunkoittoa. Yöt ovat niin lämpimiä, että aion pitää keittiömökin ikkunaa auki silläkin uhalla, että sääsket löytävät mehukkaan ihoni. Mökissä tuntuu vähän kummalliselta ja yksinäiseltä, kun siellä ei ole muita.


1. PÄIVÄ: Jos luulin tuntevani Bonnien…
Autossa. Olemme kolme varttia myöhässä aikataulusta, sillä Bonnie kieltäytyi nousemasta autoon. Lopulta poni oli pakko huijata sisään taluttamalla unisen pörröinen Pella sen edellä trailerin toiselle paikalle. Bonnie seurasi korvat hörössä, mutta pisti pystyyn uskomattoman shown, kun Pella talutettiin takaisin pihalle. Pelkäsin hetken, että traileri kaatuu kumoon ponin heiluttaessa sitä kuin pientä valtamerialusta. Nyt se onneksi on rauhoittunut syömään aamuheiniään. Se ei loukkaantuneena suostunut syömään kädestäni kun tarjosin sille kauraa, se hölmöläinen.
Nukuttaa. Keittiömökissä tuntui suunnilleen samalta kuin liedellä porisevassa vesikattilassa. Kävin yöuinnilla ja auringon pongahtaessa taivaanrannan takaa jälleen näkyviin minua jännitti niin paljon, etten enää saanut pamppailevine sydämineni unta.

*

Nyt laivaan on viimeinkin lastattu poni autoineen. Anne auttoi minua paperimylläkässä, jossa minun piti todistaa, että olen todellakin vain käymässä ratsuponeineni ulkomailla ja aioin palata takaisin saman eläimen kanssa. Täytimme paperit auton kuumuudessa ja kuuntelimme Bonnien kavioiden rytmikästä kolahtelua trailerin etuseinään. Trailerin luukku on sinetöity kiinni, ettei hevosta saa vaihdettua.

Anne jätti minut runsaiden hyvänmatkantoivotusten kera, iski käteeni suklaalevyn evääksi ja huristeli vetoautolla pois heti, kun olimme saaneet irrotettua sen trailerista. KJ tulee omalla autollaan meitä vastaan Saksan päässä. Minä vilkutin Annen perään, kun hän nitkutteli pois autotasolta. Ajovalot paistoivat hämärässä silmiini, autotason katossa kun on vain yksi kapea lamppurivi.
Täällä haisee ikävän eltaantuneelta ja märältä. Minä sain luvan olla Bonnien kanssa, kun Anne oli väläyttänyt epäileväisen näköiselle työntekijälle trailerin pikkuikkunaa auki. Bonnie oli juuri silloin painanut turpansa aivan ikkunan viereen ja siitä näkyi vain laajentunut, pelokas sierain ja pimeässä kiiltävä silmänvalkuainen.
Nyt laiva lähtee! Olen avannut pikkuikkunan ja rapsutan sitä kautta Bonnieta. Lämmin hevosenkarva rauhoittaa minua vähintään yhtä paljon kuin minä sitä.

*

Istun nyt autossa KJ:n vieressä. Hyvällä tuurilla olisimme jo tunnin matkan päässä Krofnock ranchista, mutta sen sijaan värjöttelemme viltteihin kääriytyneinä tien sivussa. Bonnie kuuluu kopistelevan omiaan takana.
Pääsimme tyylikkäästi Bonnien kanssa aina Saksan pään satamaan asti. Poni oli hämmentävän rauhallinen, se torkkui suurimman osan ajasta ja nojasi sormiani vasten silmät suljettuina. Minun käteni puutui, kun roikotin sitä ikkunasta, ja jalkojani alkoi särkeä, kun jouduin parantamaan asentoani liukkaalla lattialla vähän väliä. Jos olisin nähnyt meren autotasolta, olisin saattanut huomata, miten se velloi epäilyttävän mustana ja pärski vasten aallonmurtajia melkein kuin haluaisi piiskata ne mereen.
KJ:kin ajeli rauhassa paikalle pikkiriikkisellä, mutta yllättävän sisukkaalla maastominillään, ja tervehtiä minua kuin olisimme tunteneet kuukausia. Naisella oli rennosti letitetty sileä tukka ja hän näytti somalta ja virkeältä kuin vastaherännyt lintu. Kapeat kulmakarvat nykivät uteliaasti, kun hän kurotteli katsomaan Bonnieta.
”Ohhoh!” hän huohati. ”Hurjan sievä.”
Minä pidin KJ:stä heti. Hurjan sievä, se oli hevosia rakastavan ihmisen kommentti, ei kylmäsydämisen hevostehtailijan.

Myrsky iski, kun olimme ajaneet hetken verran Saksan sisämaahan. Minä olin mykistyä maan kauneudesta. Puut olivat rehevän vihreitä niin kuin Suomessakin, mutta nousivat kevyempinä ja sorjempina kohti taivasta, kun niiden oksia peittivät neulasten sijaan lähes läpinäkyvät, tuulessa elävät lehdet. Kauempana nousi vino kukkulajono, jonka laella pilvimassa tuntui ratsastavan.
”Kohta sataa”, KJ ennusti ilmeenkään värähtämättä, kun hän oli vilkaissut taivaalle. Minä seurasin hämmentyneenä hänen katsettaan: aurinko paistoi pilvenraosta niin kiltisti tillottaen, että minun oli vaikea uskoa hänen sanojaan.
Mutta ei mennyt viittätoistakaan minuuttia, kun taivas repesi meidän yllämme. Sade putosi kuin paksu vedenvärinen matto, se rummutti auton kattoa miljoonin sormin ja muutti moottoritien hetkessä vellovaksi kahluupaikaksi. KJ käänsi rennosti rattia, pysäköi tienreunaan ja heitti jalkansa notkeasti kojelaudalle.
”Tässä on tunnin verran aikaa”, hän oli sanonut huolettoman kuuloisena. ”Kerropa nyt vähän Bonniesta!”

*

Krofnock ranchilla. Täällä on uskomatonta! Koska saavuimme tallille myöhempään kuin piti, suurin osa hevosista oli jo treenattu sille päivälle ja viety ulos. Tallin ympäri leviävät laajat laitumet kiilsivät märkinä pilvipeitteen repineessä auringonpaisteessa ja hevosten selästä nousi höyryä ilmaan. Kun auto pysähtyi tilavalle, siistiksi lakaistulle tallipihalle, valkohiekkaisella kentällä ravaava ratsukko pysähtyi. Pyöreäkasvoinen, pitkälettinen tyttö istui ryhdikkäänä uskomattoman upean päistärikön ponin selässä ja kohotti meille ruskettunutta kättään. Ratsu oli hevosen mittoja hipova, pitkähäntäinen ja valppaan näköinen.
”Tuolla on Emma ja Fia”, KJ sanoi kentälle osoittaen.

Bonnie rymisteli vauhdilla ulos trailerista. Se oli tainnut saada pohdiskella riittämiin pitkää matkaa ja sitä, miten viheliäistä oli viettää koko päivä heiluvassa häkkyrässä. Välittämättä lainkaan siitä, millaisen kuvan se antoi hevosnaistaidoistani, se riistäytyi aivan riimunnarun päähän, kaarsi kaulansa kuin virkkuukoukku ja heitti takajalkansa ilmaan. KJ läimäisi auton oven kiinni ja kiirehti auttamaan.
”Viedään Bonnie suoraan sisälle”, hän sanoi, tarttui tyynesti riimunnarun poskihihnaan ja lähti taluttamaan ponia kohti avoimena odottavia leveitä tallinovia. Minä seurasin toisella puolella.

*

On outoa ajatella, että Bonnie on syntynyt täällä. Istun nyt ponin suuressa karsinassa olkien päällä ja rapsuttelen silloin tällöin huomionhakuista turpaa, joka yrittää tunkea vaivihkaa syliini. Bonnien sieraimet värähtelevät ja se hamuaa kiltisti huulillaan kättäni. Joudun aina silloin tällöin pyyhkimään likaa kädensyrjästäni. Iltarehut on juuri jaettu, mutta Bonnie ei ole vielä rentoutunut syömään. KJ neuvoi, että se olisi hyvä pitää tämä ilta sisällä, ettei sen herkkä poninpsyyke järkkyisi liikaa. On outoa, kun Seppeleessä niin omanarvontuntoinen Bonnie hakeutuu täällä koko ajan minun kylkeeni ja työntää onnettomana päänsä puolioven yli kuikuillakseen perääni, jos lähden käymään jossakin.

Minä olen ollut katsomassa huippuratsujen treeniä. KJ ratsasti eloisalla Williamilla, Emma pukittelemaan heittäytyneellä Alilla ja toinen tallityttö, Simone, Saltylla, joka näytti pystyvän kääntymään viiden sentin kolikon päällä. Minä seisoin nojaten kentän aitaan ja huomasin aina silloin tällöin pidättäväni hengitystäni seuratessani hevosten laajoja, rentoja liikkeitä. Ne tuntuivat välillä melkein leijuvan ilmassa. Kaikki kolme olivat oreja ja kääntyivät aina silloin tällöin puhisemaan keskenään. Selässä kuin tinasotilaina istuvat ratsastajat ohjasivat ponit silloin hellästi omiin päätyihinsä. He ratsastivat mielettömän tyylikkäästi: kuin vaikeiden luokkien kouluratsastajat, mutta sellaisella huumorintajulla ja hevosmiestaidolla, jota olisin voinut tuijottaa viikkoja.

Huomenna KJ toivoo pääsevänsä näkemään Bonnien liikkeessä. Vaikka tiedän Bonnien olevan huippu, minua jännittää tämänpäiväisen jälkeen, mitä mieltä hän on ponista.
Tänä iltana aion halailla huomionhakuista matkalaista niin pitkään, että se pakahtuu pusuihini!

[Salma]

2. PÄIVÄ: Esteratsastuksen uusi suunta
Jos luulin, että kuudenkymmenen karsinan tallissa nukkuisin pitkään ja venyttelisin katsellen tallityöntekijöiden rahtaavan hevosia laitumille, olin väärässä. KJ tuli herättämään minut kuudelta kaltevakattoisesta, ruusunpunaisesta vierashuoneesta ja hoputti alakertaan aamupalalle kapeaan pöytään Emman ja Simonen väliin. KJ oli keittänyt puuroa ja seisoi vastavalossa ikkunan edessä soppakauha käsipuolessa.
”Salma tulee auttamaan tänään”, hän sanoi tomerasti, mutta varjojen alta näin hänen hymyilevän.

Bonnie tarhattiin pienimmälle laitumelle yhdessä siron Bellan kanssa. Poni oli asunut Krofnock ranchilla jo silloin, kun Bonnie syntyi, ja KJ arveli niiden muistavan toisensa. Bonnie oli odottanut kärppänä puoliovella, kun tulin sen karsinalle, ja se oli hullaantunut täysin huomatessaan, että aioin viedä sen pihalle. Poni oli päristellyt tummia sieraimiaan kuin rumpupoika, kohotellut pikku kavioitaan ja säikkynyt omien kenkiensä kolinaa, kun se laski jalkansa takaisin betonilattialle.

Kun Bonnie oli saatu KJ:n avustamana samaan tarhaan Bellan kanssa ja minä olin (turhan) huolestuneena seurannut niiden varovaisia sieraimiinpuhalluksia, kiljahduksia ja muodollisia jalkojen heittelyjä, minut passitettiin tarhaamaan oreja. Sain toiseen käteeni kiiltävän tähtipäisen Rhymesin ja toiseen Kingin, joka pyrki riimunnarussaan kauhoen tallin seinustalle riistääkseen suuhunsa täyden tupon ruohoa. Sen jälkeen se seisahtui paikoilleen ja alkoi pureskella silmät puolitankoon lupsahtaen. Kuultavan vihreät ruohonkorret vipattivat ponin suupielissä.
”Noiden jälkeen hae kaikki kimoponiorit, ne voi viedä isolle laitumelle”, KJ sanoi kadotessaan rehuvarastoon.

Tunsin todellakin olevani töissä. Mahtavaa!

*

Bonnie on nyt päässyt näyttämään kyntensä. Ehdin vetelehtiä pari tuntia pyöräilemällä ympäri Saksan maaseutua. Simone antoi minun lainata rämisevää pyöräänsä, jonka etukumi oli vähän tyhjä, mutta se ei haitannut minua lainkaan. Tie oli kuoppainen, mutainen ja kapea ja minun oli aina välillä pysähdyttävä, että suuret renkaat sumussa kaahaava maastoauto pääsi ohittamaan minut, mutta olin silti hurjan onnellinen.

KJ oli koonnut leveälle, kauniiksi lanatulle kentälle reippaan metrin korkuisen esteradan. Näennäisesti se näytti simppeliltä, mutta arvelin, että KJ korottelisi esteitä ja raahaisi puomeja kunnes näkisi Bonnien todellisen kapasiteetin. Minua värisytti, kun varustin pirteää tammaa pihamaalla. Se oli huomannut orit kauemmalla laitumella ja keimaili avoimesti niille. Salskea poniori näytti saavan sen tammavaistot hyrräämään aivan eri tavalla kuin korkea, hevosmainen Tollo tai vielä nuoruudenhöpsö Huijari. Orit roikkuivat aidalla korvat niin hörössä, että niiden luuli pian tippuvan, ja yhtyivät silloin tällöin remuiseen hirnuntakuoroon.

Olin saanut lämmitellä Bonnien onneksi kaikessa rauhassa, sillä Emma oli käynyt huutamassa tallin ovelta, että Aron-niminen ori oli tiputtanut kengän vasemmasta takasesta ja ontui sen takia. KJ kipaisi tarkastamassa jalan ja soittamassa kengittäjälle sillä aikaa, kun minä kädet täristen kevensin ja pyörittelin Bonnieta laajoilla ympyröillä. Se tärinä oli aivan erilaista kuin kisajännitys.

”Ota laukka ja tule nuo kaksi pystyä”, KJ oli sanonut palattuaan ja seurattuaan hetken ratsastustani. Bonnie oli käynyt isommilla kierroksilla jo hetken ja nyt laukkaan päästyään minun oli jo vähän vaikea pidätellä sitä. Oli jo aikakin, tamma tuntui sanovan painellessaan häntä korkeana lippuna perässään punavalkoisille pystyille.

Kun lopulta pääsimme hyppäämään, kaikki tuntui sujuvan paremmin kuin olin osannut toivoa. Bonnie oli täpinöissään aidalla roikkuvista oreista, mutta pisteli menemään yllättävän tarkasti. KJ ei sanonut paljoa, hän osoitti radan ja kävi välillä korottamassa puomeja, mutta pysytteli muuten mietteliään näköisenä aidan vierellä.
”Nostetaan vielä tuota yhtä pystyä. Tuu rata mahdollisimman nopeasti ja sen jälkeen pysty. Laitetaan siihen 135 senttiä”, KJ sanoi lopulta. Minua alkoi jännittää – olimme hypänneet Annen sponsorivalmennuksessa Bonnien kanssa kerran aiemmin samankorkuisen esteen, mutta silloin olimme olleet kotona ja kaikki oli ollut tuttua.

Mutta yli se meni! Bonnie oli mieletön! Jälkeenpäin KJ oli edelleen hiljaa, mutta nyökytteli pari kertaa tyytyväisen näköisenä ennen kun sanoi, että voisin viedä ponin takaisin pihalle ja tulla sen jälkeen auttamaan nuorten hevosten juoksutuksessa.

*

Tuntuu, että jalat irtoavat! ”Nuorten hevosten juoksutus” kuulosti kivalta ja rennolta, olin ajatellut, että ehkä minulla olisi aikaa jopa hörppiä mehua hikiratsastuksen jälkeen. Emma ja Simone taluttivat kentälle kaksi sähäkänoloista tammaa, Enoran ja Katin, ja minun yllätyksekseni painuivat sitten takaisin talliin.
”Ne lähtee toiselle kentälle ratsastamaan koulua”, KJ selitti nähtyään hämmästyneen ilmeeni.

Enora toi minulle jossakin määrin mieleen Bonnien. Se oli pieni, kapea ja nopea reagoimaan, mutta pisti kavioin hampain vastaan, jos sen mielestä joku käyttäytyi epäoikeudenmukaisesti. Minä sain sen liinan päähän ja en erehtynyt kun kerran vauhdittamaan sitä antamalla juoksutusraipan kärjen koskettaa sen kintereitä. Poni pukkasi takajalat saman tien ilmaan, singahti toiselle puolelle uraa ja vaihtoi suuntaa kolmeen kertaan niin nopeasti, että pelkäsin jääväni kauniisti rusetille ilmassa liehuvaan liinaan.

Itse juoksutuksen jälkeen KJ pyysi, että hölkkäisin ponien rinnalla kolmionmuotoista uraa ja hän saisi katsoa kauempaa niiden liikkeitä. Kivaa ja kevyttä, luulin, kunnes huomasin, että nuortenkin kisaponien koivet tuntuivat ottavan kilometriloikkia kerralla. Minä hengästyin jo Enoran rinnalla, puhumattakaan Katista, jonka jalat olivat sotkeutua sen pinkoessa onnellisena liitävää, korskeilevaa ravia.

*

Istun metsän keskellä pienellä aukiolla. Täällä näyttää melkein samalta kuin Suomessa, puut ovat vain hiukan korkeampia ja heinäsirkat vähän eläväisempiä. Ne sirittävät viereisessä pensaassa, joka kasvaa raskaita punaisia marjoja. Bonnie on yrittänyt jo monta kertaa riipaista lehtien mukana suuhunsa mukaan pari marjaa, mutta koska en ole varma ovatko ne myrkyllisiä, olen taluttanut ponin vähän kauemmas.

KJ piti minulle ja Bonnielle iltapäivällä toisen valmennuksen. Minun oli pakko lähteä viilentymään ponin kanssa maastoon, sillä tuntui, ettei yksikään lihas enää kannattele minua. KJ:kin lähti käymään kaupungilla asioilla, Emma ja Simone taas nousivat tallin ylisille heinätöihin. Tarjouduin auttamaan, mutta he taisivat huomata punaiset poskeni ja hikisen olemukseni ja hätistelivät minut maastoon. Kiitin heitä salaa mielessäni.

Bonnie on ankkuroinut turpansa ruohomättääseen ja huiskii rauhallisesti hännällään kärpäsiä pois kimpustaan. Senkin kyljet ovat KJ:n höykytyksestä kostuneet. Olen ehtinyt katsella tammaa pitkän aikaa hiljaa antaessani hengitykseni tasaantua ja nauttiessani makeantuoksuisesta tuulesta. Bonniekin tuntuu jotenkin rennommalta kuin tavallisesti, en ole varma, johtuuko se treenin rankkuudesta vai hyväätekevästä saksalaisesta ilmastosta. Saksalainen kisaponini, minua hymyilyttää, kun mietin ajatusta. Se kuulostaa niin hienolta. Ja hieno Bonnie onkin – etenkin nyt, kun hoksasi rusakon suhahtavan pusikossa ja pälyilee jalat supussa ympärilleen silmiään välkytellen. Pakko lopettaa kirjoittaminen!

[Salma]

3. PÄIVÄ: Kotitalli paras talli
Bonnien karsinassa. Olen juuri taluttanut kaksitoista tammaa laitumelle, puhdistanut niiden karsinat ja sekoittanut Simonen kanssa apetta sisään jääneille hevosille. Kello kiepahtelee yhdeksän maissa ja lämmintä on nyt jo suunnilleen kuusikymmentä astetta. Hiki virtaa niin, että hyvä kun paperille pystyy kirjoittamaan. On onni, että KJ näyttää pistävän joka aamu pystyyn hotellitasoa vastaavan aamiaisen. Ilman sitä en selviäisi tästä lämmöstä vaan haihtuisin vesihöyrynä ilmaan.

Bonnie tuuppii minua selkään. Se on saanut juuri ruokansa ja näyttää huolestuneelta, kun on jäänyt talliin melkein yksin. Äsken, kun Emma talutti pyöreän, herttaisen Laran ulos, Bonnie työnsi päänsä puolioven yli ja hirnui monta minuuttia sen perään. KJ livautti ohi kulkiessaan porkkanan ponin suupieleen ja sanoi, että voisi pitää minulle vielä yhden valmennuksen. Näin kuumalla menisimme ratsastushalliin, hän lupasi nähtyään kauhistuneen ilmeeni.

Täytyy alkaa harjata ponia. Aurinko paistaa karsinan ison ristikkoikkunan läpi niin, että pöly oikein näkyy leijuvan ilmassa kuin pienet läpikuultavat laskuvarjohyppääjät.

*

Letkutettu Bonnie kiiltää märkänä ja pahantuulisena laitumella ruunikon Canin rinnalla ja nyhtää ruohoa suuhunsa. Sen märkä, sileä häntä on painunut mielenosoituksellisesti valkeana hohtavia takajalkoja vasten. Minä istun ison tammen varjossa ja kaadan kylmää mehua sisääni niin, että joudun kohta hakemaan sisältä uuden kannullisen.

KJ tosiaan piti meille valmennuksen. Hän oli kuulemma pohdiskellut illalla Bonnien koulutaitoja ja istutettuaan minut selkään ilmoitti, että emme hyppäisi laisinkaan. Hän kävi pidentämässä estejalustimeni (minä odotin selässä ja tunsin itseni alkeisratsastajaksi) ja kohensi istuntaani sitten kuin olisi väkertänyt uutta ratsastajafiguuria muovailuvahasta. Tunsin pönöttäväni selässä kummallisessa kaatuma-asennossa, kun KJ lopulta astui taemmas ja näytti tyytyväiseltä.
”Älä näytä tuollaista naamaa, ratsasta peilin ohi ja kurkkaa sieltä miltä näytät”, KJ hymähti minulle ystävällisesti.

Pakko myöntää, että peilistä näkyvä punaruskeatukkainen tyyppi oli todellakin jo melkein kouluratsastajaa muistuttava.
”Mun jalathan on ihan pitkät”, hämmästelin KJ:lle.
”Niin, sä estejalustimissa vedät ne sumppuun”, hän vastasi. ”Esteratsastaja sä kyllä olet, sen huomaa. Koetetaan tää tunti mennä silti kouluasetuksilla.”

KJ pyöritteli Bonnieta ja minua pitkin uran sisäpuolta (”Sä ohjaat, älä anna sen kulkea pää tyhjänä uralla!”) ja pyysi aina silloin tällöin näyttämään väistön, etuosankäännöksen tai peruutuksen. Olin jo saanut kiinni hänen tavastaan valmentaa. Ensin hän katsoi hiljaa sivusta kasvoillaan voittajaluokan pokerinaama ja kun avasi suunsa, pyysi uutta liikettä tai käski toistamaan edellisen. Perusteellisen läpileikkauksen tehtyään hän nojautui eteenpäin, siristi silmiään ja avasi suunsa. Hänen poskensa olivat alkaneet rusottaa kauniisti.
”Kun tuot sitä väistöön, pidä huolta, ettei poni tule liian kevyeksi edestä. Huolehdi, että ohjat ovat yhtä pitkät ja kädet samalla kohtaa. Sulla on tapana antaa toisen käden valua alas”, KJ sanoi, kun ohitimme hänet ikkunoista siivilöityvässä valossa kullanruskeaa uraa mukaillen. Bonnie alkoi kuumua pitkän käyntipätkän vuoksi, se heitteli päätään ja puri kuolainta niin, että kuolainrenkaiden kilinä sekoittui satulan narinaan.
”Ja sun tehtävä on huolehtia, että sillä on tekemistä! Nyt se tylsistyy”, KJ vielä jatkoi.

Valmennus kesti reilun tunnin. Jotakin sen rankkuudesta kertoo ehkä se, että olin jo vartin jälkeen hiessä. Bonnien kylkiin ja ryntäille ilmestyi kevyt vaahto, joka solahti iloisesti ihoa pitkin alas, kun jälkeenpäin seisoin letkuttamassa ponia. Se inhosi sitä: vaikka yritin vaihdella veden lämpötilaa, tulokulmaa ja painetta, kaikki ärsyttivät herkkähipiäistä kesäkarvaa. Bonnie meinasi purra minua, kun letkutuksen jälkeen availin kastunutta vetosolmua. Olin ihan tyytyväinen, kun sain ponin tarhaan omiin oloihinsa.

KJ tulee päärakennuksen suunnalta kohti puutarhapöytää, jonka ääressä istun. Hänellä näyttää olevan voileipälautanen mukanaan. Ihanaa!

*

Sain KJ:ltä katsauksen Bonnien historiaan. Istuimme syömässä voileipiä ja katselemassa poneja laitumella, kun hän yhtäkkiä huokaisi ja työnsi leipänsä kauemmas.
”Bonnie muistuttaa välillä niin hurjan paljon Aadaa, sen emää”, hän sanoi haikean kuuloisena. ”Se oli samanlainen känkkis, jos joku ei miellyttänyt sitä. Kerran me oltiin kisoissa ja Aada kieltäytyi tulemasta ulos trailerista, koska toinen poni oli viety pihalle puolta tuntia ennen sitä. Emman piti tuoda se lämmittelyalueelta houkutukseksi, ennen kuin Aada suostui tulemaan.”
”Oliko Aadalla muita varsoja?” kysyin.
”Ei, Bonnie oli ainoa. Meillä oli monta tammaa kantavana syksyllä ja me odotettiin varsoja koko alkutalvi. Lopulta niitä tuli lokakuun aikana kaikkiaan yhdeksän. Silloin mä mietin, että nyt pidetään vähän varsalomaa.”
KJ oli hetken hiljaa ja katseli Bonnieta. Minusta tuntui, että hän kävi läpi mielessään Aadan elämää. Saatoin melkein aavistella, miten hän näki minun tammassani oman ratsunsa. Lopulta hän kaivoi puhelimensa esille ja näpytteli sitä hetken. Kun hän lopulta ojensi puhelimen kohti minua, sen kirkkaalla ruudulla oli kuva kiiltäväkarvaisesta mustasta tammasta, jonka kaula oli kaartunut ja vahvat lavat näyttivät värähtelevän, vaikka kuva oli liikkumaton.
”Siinä on Aada.” KJ oli taas hiljaa. ”Mulle merkitsee paljon, että sen varsa on nyt täällä.”

*

Hevoskuljetusautossa. Oli haikeaa pakata Bonnie tavaroineen ja vilkuttaa poukkoilevan maastoauton ikkunasta Emmalle ja Simonelle. He olivat juuri ottamassa oreja pihalle kun lastasimme Bonnien. Emma oli ollut pyllähtää hämmästyksestä takamukselleen, kun hänen käsipuolessaan oleva kimo kultapoika Elai yritti irrottautua päätään viskomalla hänen otteestaan. Pyöreän orin teutarointi oli hyvin herrasmiesmäistä, mutta siitä oli havaittavissa vinha ponimainen into päästä kaulailemaan Bonnien kanssa.
”Elai olis takuulla alkanut mielellään Bonnien poikaystäväksi”, KJ kommentoi, kun Emma oli saanut talutettua häntä kaarella päristelevän orin kulman taakse.

Saksalainen idyllinen maisema kulkee ikkunan ohi kaarrellen pehmeästi kukkuloiksi ja järviksi. Kaikki on vihreää ja kaunista. Bonnie on rauhoittunut viimeinkin traileriin eikä se enää kuulu kopistelevan mielenosoituksellisesti. Silti on ihanaa olla matkalla Seppeleeseen. Takaisin kotiin.

[Salma]

Talliin tulisi kahdeksan uutta hoitajaa.

Minä seisoin ilmoitustaululla mutaisten saappaiden ja pesua odottavan kirjavan loimikasan vierellä ja tuijotin vapaiden hevosten listaa. Rotta, Reino, Laila, Gitta, Humu, Venna… Oli pakko nielaista ja rutistaa Bonnien löysää, punaista riimunnarua tiukemmin nyrkkiin. Näin monta tuttua nimeä muistoineen. Näin monet itkettyneet silmät tallikäytävällä näkyisi seuraavien viikkojen aikana, kun hoitajat kävisivät viimeistä kertaa tervehtimässä hoidokkejaan.

Olihan osa pois jäävistä hoitajista ollut odotettavissa: Pipsalla oli Sikke, hän ei katoaisi mihinkään, ja Linnea oli ilmoittanut lopettamisestaan jo aikaisemmin. Ei se mitään silti auttanut, sydämessä tuntui tyhjältä ja kaihoisalta. Robert, joka oli käynyt vain pyörähtämässä tallilla viimeisen vuoden ajan, oli nyt virallisesti lopettanut Vennan hoitamisen. Hänen tapaansa Ilonan lähteminen sai kerta toisensa jälkeen minut puistelemaan päätäni. Eihän niin voinut käydä, he molemmat olivat olleet minun näkökulmastani tallilla aina.

Ilmoitustaululle oli ollut tunkua koko alkuviikon. Moneen otteeseen, kun olin ollut harjailemassa Bonnieta, seinän takaa oli kuulunut jännittynyttä puheensorinaa. Omaa hoidokkia toivovat loivat pitkiä katseita toisiinsa, kävivät haikaillen norkoilemassa karsinoiden edustalla ja näyttivät sähköiskun saaneilta, jos joku hoitajista pyysi heitä auttamaan. Olin luultavasti pelastanut parin yläasteikäisen tytön päivän eilisiltana saapuessani rättiväsyneenä kisareissulta ja pyytäessäni heitä auttamaan trailerin siivoamisessa.

Minä ja Bonnie olimme kolunneet kisoja viimeisten viikkojen aikana kyllästymiseen asti. Tänään, viettäessäni välipäivää, olisin halunnut tarttua jokaiseen sekuntiin ja ratsastaa siinä ihanassa tunteessa, kun ei ollut kiirettä eikä painetta. Huomisten kisojen jälkeen pääsisimme onneksi jälleen rentoutumaan ja treenaamaan hetkeksi. Syysarki oli alkanut ja minusta tuntui hyvältä palata siihen. Tallilla pyörivät tuntilaiset kielivät siitä, että oli asioita, jotka eivät muuttuneet koskaan. Löytäisin taas Bonnien karsinalta luvattomia herkkupaloja, saisin etsiä harjapussiani joka toinen viikko jonkun lainattua sitä ja pääsisin tuntemaan itseni hassulla tavalla hevosenomistajaksi, kun pienet tallilaiset kokoontuisivat huokailemaan maneesiin treenatessani Bonniella.

Kaiken lisäksi, mietin kääntyessäni ilmoitustaululta ja lähtiessäni satulahuoneen kautta ponitarhaa kohti, minä ja Bonnie emme olleet menestyneet tänä kesänä kisoissa erityisen hyvin. Tietysti se saattoi johtua pitkästä tauosta, mutta peräpään sijoitukset alkoivat vähitellen huolestuttaa minua. Parhaimmillaankin Bonnie pysytteli puolenvälin tienoilla.
”Lisää treeniä”, mutisin harppoessani harmaan pihamaan ylitse. Kenttä oli tyhjillään lukuun ottamatta Loviisaa, joka keikkui väistössä ison Frankin selässä. ”Monipuolista treeniä.”

[Salma]

Seisoin violettiovisen, avonaisen kaappini edessä kädet lanteilla ja tuijotin huolestuneena hämärän lokerikon sisältöä. Sitä oli ällistyttävän paljon. Olin käynyt tallilla pian kaksi vuotta ja kipannut järjestelmällisesti jokaisen mahdollisesti tärkeän tavarani kaapin perukoille – ja se alkoi näkyä. Tänään, yritettyni epätoivoisesti tunkea Bonnien kermanvärisiä pinteleitä takahyllylle ja niiden toistuvasti tipahdettua tavarakasan päältä alas, olin päättänyt tehdä syyssiivouksen.

Ulkona satoi vettä, poni seisoi kintereitä myöten loimiin peiteltynä tarhassa ja ikkunasta olin nähnyt, että se haahuili toiveikkaana portilla ja ravasi vastaan aina, kun joku tuli hakemaan hoidokkiaan sisälle. Olin käynyt tuuppaamassa koulua päivemmällä, joten Bonnie saisi tyytyä nyt ulkoilemaan kunnon hevosten tavoin. Minun olisi parasta tarttua tilaisuuteen, kun kaapin siivoaminen hotsitti.

Alatasolle oli kertynyt niin paljon tavaraa, että minun oli vaikea hahmottaa, mitä alimpana olevat edes olivat. Hämärässä muodot sekoittuivat – oli vaikea kuvitella, että joskus olin pyrkinyt pitämään kaapin siistinä ja jopa järjestellyt siellä olevia tavaroita. Huoahtaen tartuin päällimmäisenä olevaan kangasmyttyyn ja vedin sen lokerikon edessä olevalle penkille.

Hah! Minua alkoi naurattaa. Sehän oli oranssi, sileäpintainen loimi, jonka vastinhihnoissa näkyi muutamia harmaankuultavia Bonnien vatsanaluskarvoja. Viime Halloweenina, kun seppeleläisille oli koottu seikkailurata, minä olin heittänyt sen Bonnien ylle osana kurpitsa-asuamme. Se oli kokonaisuudessaan tarkoittanut loimea, oransseja pinteleitä ponin kapeissa jaloissa ja pehmeää vaahtomuovista vartalonkokoista palloa, jonka olin ostanut pilailukaupasta ja pukenut ylleni. Se päälläni olin muistuttanut luultavasti enemmän plussapalloa kuin irvistävää kurpitsaa. Bonnie oli pelännyt pimeää ja säpsynyt maastopolkua pitkin kuin isokokoinen, hohtavanvalkea jänis. Talli oli muuttunut yhdeksi illaksi kokonaiseksi jännityksen ja mysteereiden pyhäinpäiväseikkailuksi. Se oli ollut kutkuttavan ihanaa!

Viikkasin loimen viereeni penkille ja nyin seuraavan kaapissa myttynä lojuvan kangaskasan. Se kahahti suloisesti ja solahti himmeän kiiltävänä viereeni penkille. Sydämessäni kouraisi. Harmaa, karvakauluksinen untuvatoppaliivi, jota olin pitänyt ylläni viimeksi varmaankin toissakeväänä! Olimme olleet silloin porukalla maastossa. Saatoin melkein tuntea kylmät jääkiteet, jotka osuivat poskiin ravatessamme kirkkaalla lumella kohti Liekkijärveä. Taivas oli ollut kuin maitolasia ja Bonnie, se hölmöläinen, oli venyttänyt askeltaan kulkien keveästi kuin kouluratsu. Minun oli ollut helppo istua sen satulassa hengitys alkukevään kirpakkuudessa huuruten. Olimme ratsastaneet jään yli saareen, vieneet hevoset siellä odottavaan aitaukseen ja istuneet syömässä ja ratkaisemassa tulitikkuarvoituksia kunnes tuntui, että takapuoli on pudonnut tunnottomuudesta ja oli pakko ratsastaa takaisin tallille.

Toppaliivin alla, puoliksi painuneena seinää vasten, sojotti musta perusmittainen raippa. Sen käsilenkki oli pehmeää, taipuisaa punosta. Sujautin lenkin käteeni – ja äkkiä tuntui, kuin olisin palannut lähes kaksi vuotta taaksepäin siihen hetkeen, jolloin ensimmäistä kertaa nousin Bonnien selkään. Käsilenkki oli raaputtanut samalla tavalla tiukkana kämmenselkääni, kun olin jahkaillut maneesin ja kentän välillä ja taluttanut tamman lopulta pihalle. Oli ollut syksy, poni oli säpsyillyt ja minun oli pitänyt nieleskellä monesti istuessani lopulta satulassa kuin ensikertalainen hevosen selässä. Bonnien laajat liikkeet olivat tulleet minulle järkytyksenä ja koko ensimmäinen kerta oli mennyt pääasiassa siihen, että yritin istua syvälle satulaan ja pitää rauhallisena käteni, jotka saivat ponin pakki päälle heti, jos erehdyin ottamaan ohjat vähän liian tiukiksi. Olin hokenut mielessäni edellisellä tallilla oppimiani mielikuvaharjoitteita, etten olisi singonnut selästä liitävässä harjoitusravissa, ja samalla tuntenut suupielieni venyvän väkisin hymyyn Bonnien ihanuudesta.

Tämä raippa saisi tulla käyttöön nykyään käyttämäni napakan estepiiskan lisäksi. Asetin sen toiselle puolelle penkkiä ja löydöstäni innostuneena tartuin seuraavaan tavaraan. Se oli, kuten huomasin vedettyäni sen ulos kaapista, toinen pari jämeristä tallikengistä, joiden suulla oli ruskeasta karvasta ommeltu reunus. Toinen kenkä löytyi käsikopelolla kiilautuneena kaapin alaosaan. Olin heittänyt ne kaappiini muistaakseni viime joulun välipäivinä, jolloin olin käynyt tekemässä aamutallin Seppeleessä. Olin ollut liikkeellä jo seitsemän aikaan ja rahdannut hevosia hullua kyytiä pihalle, sekoittanut puuroja ja kolannut lumista pihamaata saadakseni kottikärryt vietyä lantalaan. Koko ajan suuret, kuivat lumihiutaleet olivat leijailleet päättäväisesti aamun tummalta taivaalta alas. Olin tullut rättiväsyneenä riistämään kengät jalastani hevoset hoidettuani ja nukkunut kolme tuntia oleskeluhuoneen upottavalla sohvalla.

Kun sain seuraavan kaapin nielaisseen käsiini, suustani purkautui liikuttunut henkäisy. Vedin syliini turkoosinsinisen villaloimen, jonka pinta on hiukan nukkaantunut ja joka tuoksui heikosti Bonnielta. Se päällään tamma on ulkoillut kymmeniä kertoja. Se oli meidän mukanamme myös silloin, kun puoli Seppelettä oli lähtenyt sattumalta samoihin koulukisoihin. Muistin elävästi, miten suloiselta ponin karva oli sinistä vasten näyttänyt, kun se seisoi Villahaan tallin sulavalla pihamaalla ja katsoi minua sileän otsatukkansa alta silmät välkähdellen. Inkku, Fiia, Britta, Anthon ja Odelie olivat kaikki olleet paikalla päivitellen ponin ulkonäköä. Meillä oli ollut huiman hauskaa, kun olimme aiempina viikkoina treenanneet yhdessä tuodaksemme kaiken mahdollisen kunnian Seppeleeseen. He olivat ostaneet minulle ja Bonnielle omat porkkanapussit palkinnoiksi, kun olimme tulleet helpossa B:ssä neljänsiksi.

Silmiäni alkoi kutittaa, kun viikkasin loimen syliini lämpimäksi peitteeksi ja kurotin jälleen kaappiin. Tällä kertaa vedin ulos keltaisen sadetakin.
”Oi”, hengähdin. Se oli Pipsan vanha, olin saanut sen häneltä lahjaksi sen jäätyä liian pieneksi. Ensimmäistä kertaa olin nähnyt sen tytön päällä toisena hoitopäivänäni. Oli ollut kaunis, kuulas syyssää, ja Pipsa oli yhyttänyt minut Rotan kanssa, kun olin lähdössä taluttamaan Bonnieta ensimmäistä kertaa maastoon. Olimme kävelleet tallin ympäri jutellen Seppeleestä ja silloin minusta oli ensimmäistä kertaa tuntunut, että olin tullut uuteen kotiini.

Vetäessäni tikatun, valkoreunuksisen talliloimen sadetakin päälle kyyneleet valuivat jo poskillani kaikista muistoista, joita mieleni tykitti silmieni eteen kuin diakoneella. Loimi oli ollut Bonnien päällä silloin, kun lähdimme seppeleläisten kanssa viettämään saunamökkiin hemmotteluiltaa. Oli ollut pimeä marraskuu, mutta valo oli palanut turvallisesti jokaisesta mökin ikkunasta ja meillä oli ollut lämmintä ja kodikasta pelatessamme Aliasta ja Tallimestareita. Samana iltana, kun kävin moikkaamassa Bonnieta, Liinun karsinassa oli maannut samana päivänä syntynyt Huijari, maailman kaunein pikkuhevonen heti Bonnien jälkeen.

Nyt minä paruin jo ääneen. Painoin kangaskasaa tiukemmin rintaani vasten yhtä aikaa onnellisena niistä uskomattomista, ihanista muistoista, joita Seppele oli tuonut, ja yhtä aikaa onnettomana siitä, että talli oli jälleen muuttumassa pikkuriikkisen. Uudet hoitajat, jotka aloittaisivat ensi kuussa, toisivat oman panoksensa tallin arkeen. Luultavasti minä tulisin tutustumaan jokaiseen ja ehkä – toivottavasti – monesta tulisi tallin pitkäaikaisia aktiiveja, joiden kanssa voisin puhua vuosien päästä sellaisista menneisyyden hauskuuksista kuten syksystä 2014.

Mutta nyt muutos tuntui pelottavalta. Halusin pitää vielä hetken vanhat muistot itselläni, lähellä minua. Mieleeni teroittui kirkkaana se fakta, että minä pitäisin Bonnien kanssa yhtä niin pitkään kuin mahdollista. Ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni, kahmaisin kaapista purkamani tavarat käsivarsilleni ja lappasin ne takaisin kaapin alatasolle vinoksi kasaksi. En voinut heittää muistojani menemään.

”Salma! Mitä sä teet, itketkö sä?” joku oli noussut huomaamattani rappuset ja jäänyt seisomaan niiden yläpäähän. Kun käännyin katsomaan silmiäni pyyhkien, näin Fiian huojahtelevan huolestuneen näköisenä ylimmällä askelmalla. Minua alkoi äkkiä naurattaa. Kyynelverhon takaa Fiian kulmat näyttivät kohoavan kahdeksi epäselväksi kaareksi hänen kävellessään minun luokseni.

”Mitä sä teet täällä?”
”Mä siivoan kaappia. Olis pitäny ehkä varautua jollain tunnehaarniskalla”, hihitin jo.
”Sä oot hysteerinen”, Fiia diagnosoi ystävällisesti. ”Löysitkö sä sitten jotain tosi tunnearvokasta?”
”Mä kävin läpi pääasiassa loimia, kenkiä ja raippoja”, tunnustin. Fiia vilkutti silmää.
”Sä vasta olet yks hamstraaja. Tuu, mennään Kian ja Inkerin avuksi puhdistaan karsinoita.”
”Joo”, minä lupauduin ja pyyhin silmiäni uudelleen. Tällä kertaa näkökenttä paljastui kunnolla. Fiia lähti jo portaita alas, kun minä painoin lokerikon violetin oven kiinni ja lukitsin sen huolellisesti.

Siellä minun muistoni olisivat tallessa.

[Salma]

”Tässä vesirajassa on upottavaa!”
Ääni kaikui Liekkijärven ylitse aaltoillen ja haipui lopulta järven keskellä olevan saaren ikivihreisiin puihin. Ulappa liplatti hiljaa, se oli miltei tyyni, ja sen yllä leijui tuskin havaittavissa oleva sumukerros. Taivas oli kylmän vaaleanpunainen ja sitä pitkin kulkivat valkeat ja violetit harsopilvet.

Liekkijärven leveä hiekkaranta oli ainoa osa maisemaa, jota illan hiljaisuus ei ollut vielä ottanut syleilyynsä. Pehmeällä, märän tummalla hiekalla kulki ristiin rastiin syvät kavionjäljet ja kahden hevosen rytmikäs hengitys sekoittui raudoitetuista kavioista ropsahtelevaan hiekkaan. Satulat narisivat ratsastajien heilahdellessa hallitusti askelten tahdissa, toinen kevensi huolellisesti ja toinen istui harjoitusravissa kuin tikattuna.

Minä ja Kirsikka olimme treenaamassa koulua. Kenttä oli ollut varattuna iltatunnille ja me molemmat olimme innoissamme luettuamme saman huippuhyvän artikkelin painoapujen käytöstä, joten emme olleet malttaneet odottaa, vaan pakkasimme hevoset valmiiksi ja ratsastimme rannalle. Vapaa tila tuntui hyvältä ympärillä, vaikka Bonnie tuntuikin saavan siitä ylimääräistä energiaa ja pisteli lisäyksissä mielettömin harppauksin. Sen harmaanvalkea karva loisti kauniina hämärtyvässä ilmassa ja välikäyntien aikaan se nosti hienomuotoisen turpansa ylös ja haisteli pitkään lakastuvien vesikasvien ja viilenevän veden syystuoksua.

Sikke kulki hienosti. Sen pystyharja keikahteli puolelta toiselle sitä mukaa, kun se kyyditsi Kimiä tummat jalat suoriksi ojentuen. He harjoittelivat vähän kauempana temponvaihteluita käynnissä ja ravissa ja Sikke puisteli silloin tällöin suurta päätään ja loi haikeita katseita minun ja Bonnien suuntaan. Meidän lukujärjestyksessämme oli laukanvaihtoja.

Bonnie ja minä olimme ottaneet itseämme niskasta kiinni mitä kisaamiseen tuli. Ylpeydekseni olimme kirineet ensimmäiselle sijalle viime keskiviikkona hypätessämme Taroubue-nimisellä uunituoreella kisatallilla. Yhdeksänkymmenen sentin luokassa olimme sössineet kahdella esteellä minun hätäilyjeni vuoksi, mutta metrissä kaikki oli sujunut niin kuin kotitreeneissä. Se lisäsi uskoani kisaryppääseen, joka meitä odotti elo-syyskuussa: pyörähtäisimme meille tavallisten estekisojen lisäksi niin koulu- kuin kenttäradoillakin.

Bonnien kyljet olivat kostuneet ja sen askel keinahteli tasaisesti, kun se laukkasi laajalla ympyrällä rannassa. Olimme siirtyneet kauemmas vesirajasta, melkein puiden varjoon, ja minä nautin, kun sain antaa ponille ohjaa laukata reippaammin ja rennommin. Se venytti askeltaan aivan eri tavalla kuin kentällä, askel tuntui laajalta kuin aallokossa, vaikka heilahteli vain tutusti puolelta toiselle. Minä keskityin pitämään ohjastuntuman tasaisena ja pohkeet hiljaa, etten häiritsisi liikettä.

Vaihdot eivät olleet vielä siistejä. Esteradalla Bonnie vaihtoi käytännössä itsestään, mutta kun minä pyysin siltä säntillistä vaihtoa tietyllä askeleella, se häiriintyi ja alkoi pureskella ärtyneenä kuolainta. Martingaali esti sitä heittämästä liikaa päätään, mutta saatoin aistia hännän suhahtelusta hyvin selvästi sen tyytymättömyyden. Ponin korvat kääntyivät, tuuli kutitti kylmänä korvia ja minun piti kääntää toisella kädellä ruskean, ohuesti tikatun liivini kaulus ylös pitääkseni ne lämpiminä. Jo sinä lyhyenä hetkenä, kun ohjasotteeni muuttui, Bonnien tahti rikkoontui ja se pyöräytti häntäänsä varoitukseksi. Annoin sen päästellä hetken laukassa ennen kun siirryin takaisin aloittamaani tehtävään: suuri ympyrä harjoituslaukassa ja sen jälkeen hallittu ympyrän leikkaus, jonka keskellä laukka sai vaihtua. Olimme tehneet samaa tehtävää aiemmin, eikä se koskaan rullannut mitenkään erityisen hyvin. Joskus rankan treenikauden aikana Bonnie yritti luistaa ja rikkoi raville vaihdossa, mutta nyt se oli innostunut kirpeästä loppukesän ilmasta ja paineli väärää laukkaa kohti metsää kuuntelematta minun apujani.

Yhden tämänkaltaisen kaahauksen jälkeen hidastin syvälle satulaan istumalla raviin, jotta saisin Bonnien kuulolle, ja huomasin Kimin viittoilevan minulle. Käänsin Bonnien häntä ja Sikkeä kohti (poni oli niin tohkeissaan, että oli sotkeutua jalkoihinsa kääntyessään ja kompuroi hetken) ja kevensin rauhallista tahtia lähestyessämme heitä rauhoittaakseni harmaata tammaa. Sen harja hapsotti kaulan molemmin puolin tuulen sekoittamana ja hypähteli keveästi ravin tahdissa.

”Arvaa mitä, Salma!” Kimi huudahti jo kauempaa kasvot hämärtyvässä illassa loistaen. Vaikka hänen äänensä ei ollut ollut mitenkään erityisen kova, Bonnie käytti tilaisuuden hyväkseen ja steppasi muutaman askeleen taaksepäin. Minä patistin ponia kieltäni naksauttaen eteenpäin. ”Perlino on tullut!”

Iso osa talliporukasta oli ollut mukana viime tammikuussa, kun Seppeleessä oli kuvattu Perlino-nimistä hevoselokuvaa. Me olimme kuhisseet elokuvasta pitkään sen viikon kestäneiden kuvausten jälkeen, mutta sen jälkeen ainakin minun mieleni oli täyttynyt ajankohtaisemmilla asioilla (jotka saattoivat olla vaaleatukkaisia hevosenomistajia). Jossain mielen perukoilla olin kuitenkin ainakin itse odotellut elokuvan valmistumista.

Treeni oli siltä päivältä ohitse. Minä ja Kimi juoksutimme hevoset takaisin tallille – Bonniekin pitkäjalkaisena ja reippaana tuntui matelevan, kun hidastimme loppukäynteihin – ja samalla Kimi kertasi tekstiviestiä, jonka oli saanut Emmyltä.
”Se on kuulemma raakaversio, sitä ei oo vielä tullut kauppoihin, mutta Samuel oli lähettänyt Annelle sen. Me voidaan mennä katsomaan se päärakennukseen.”

Kasper oli nyreissään, kun minä ja Kirsikka pyrähdimme hevoset hoidettuamme päärakennuksen eteiseen kengänpohjat kopahdellen. Hän kurkisti punaisine hiuksineen ovesta, jonka arvelin vievän hänen huoneeseensa, ja rapsutti valkean t-paidan peittämää vatsaansa.
”Mä olin viettämässä vapaailtaa”, hän valitti varoen visusti avaamasta huoneen valkeaa puuovea liikaa. Saatoin arvella hänen suojelevasta asennostaan, että sen taakse kätkeytyi kunnioitettava sekasorto.
”Älä oo hölmö, Kasper, kai säkin tulet katsomaan Perlinoa”, minä hymyilin hänelle kiskoessani tiukkaan jumiutunutta saapasta jalastani.
”Mulla on asioita…” Kasper mutisi, sulki oven ja hiljeni sen taakse. Minä ja Kimi vaihdoimme huvittuneita silmäyksiä.

Olohuoneenleveä sohva oli jo täyttynyt. Inkeri, Britta, Clara ja Eetu nyhjöttivät kylki kyljessä jännittyneen näköisinä ja Emmy ja Fiia olivat uponneet syviin nojatuoleihin. Vinoon heilahtaneella räsymatolla sohvan edessä istuivat –
”Ilona ja Linnea!” Kimi hengähti. Minä olin tunnistanut heidän hiuskuontalonsa samalla hetkellä ja hyppäsin huudahtaen halaamaan molempia. Polveni kolahtivat lattiaan ja suuhuni tuli jonkun pitkiä hiuksia, mutta en välittänyt siitä.
”Onnellinen jälleennäkeminen!” jonkun ääni kuului ovelta. Äänensävystä tunnistin, että hän hymyili.
”Nadja!” Kimi jatkoi. Hän näytti niin hämmästyneeltä, että pelkäsin mahdollisen uuden yllätyksen jättävän hänen kasvonsa lopullisesti leveään onnelliseen hymyyn. Tai mitäpä se olisi haitannut.
”Nyt me ollaan kaikki koolla”, sanoi Nadjan selän taakse pehmein askelin astellut blondi.
”Ei oo totta! Essi! Miten te ootte kaikki täällä?” minä kiljaisin Ilonan ja Linnean välistä. Tytöt näyttivät ihan samalta kuin ennenkin – eiväthän he pitkään olleetkaan olleet poissa.
”Nykypäivän kirjekyyhkyt toimii aika nopeasti”, Ilona vastasi puhelintaan heiluttaen. ”Me tultiin heti kun päästiin.”
”Te tuoksutte ihan hevoselta”, Linnea sanoi ja hymyili kaunista hymyään minulle. Hän kuulosti vähän haikealta.

Nadja ja Essi olivat tuoneet mukaan keittiöstä popcornia ja porkkanatikkuja. Olimme juuri aloittamassa elokuvaa toisiamme vasten tiiviisti painautuneina mahtuaksemme parhaille paikoille, kun ovi käytävässä kuului aukeavan. Kahden sukan laahata sipsuttaessa puulattiaa pitkin minä saatoin jo melkein arvata, kuka oli tulossa.
”Mahdunko mä vielä?” Kasperin ääni kuului ovensuusta.
”Hah, mä tiesin ettet sä voi vastustaa meitä”, Inkeri hymyili hurmaavasti Kasperille ja teki tilaa vieressään.

”Tää on niin outoa!” Britta kiljui ja heittäytyi taaksepäin sohvalla. Olimme päässeet kohtaukseen, jossa Eemeli ja Britta kuhertelivat sängynreunalla. Inkeri kallisti päätään, nojasi leukansa käteensä ja hymähti hiljaa.
”Mitä ratsastukseen tulee, sä et voi epäonnistua”, televisio-Britta sanoi ruudulla hiukset poninhäntänä olalle laskeutuen.
”Entä mitä rakkauteen tulee?” televisio-Eemeli kysyi tummia kulmiaan kohottaen. Me olimme jälleen hiljentyneet katsomaan.

”Sä hyppäät mielettömän hyvin”, Linnea kuiskasi Claralle, kun olimme päässeet elokuvan loppupuolelle. Seppeleen maneesi näytti ruudulla oikealta suuren kisakeskuksen maneesilta hienosti kiillotettuine peileineen ja lanattuine pohjineen. Clara punastui ja katsoi kulmiensa alta, hymy huulillaan, hyppyjään Frankilla. Se tosiaan sujui upean näköisesti.

Elokuvan loputtua istuimme monta minuuttia hiljaa. Lopputekstit rullasivat tummanruskealla taustalla ja aina silloin tällöin joku hymähti hämmentyneenä tai tyytyväisenä nähdessään oman nimensä ruudulla. Tekstien loputtua ruutu oli hetken täysin pimeä, se ainoastaan särisi hiljaa vanhan television tavoin. Kun se täyttyi jälleen kuvilla, moni sohvalla kiljahti.
”Mikä tää on!”
”Ne kuvas lauantain juhlia!”
Kaksitoista ratsukkoa laukkasi lumesta pöllyävällä pellolla ratsastajat tiukasti hevosten korvia kohti painautuneina. Oli joko myöhäinen ilta tai varhainen aamu. Kuva oli hämärä, sitä ei ollut valaistu kuin yhdellä elokuvavalolla, joka loi kelmeää hohdettaan ja sai lumen näyttämään keltaiselta. Hevoset lähestyivät kameraa, niiden sieraimet olivat laajenneet ja korvat osoittivat hanakasti eteenpäin. Niiden ratsastajien kasvot, jotka saattoi nähdä ruudulta, olivat auenneet onnelliseen hymyyn.

Kuva pysähtyi ja sen yläkulmaan ilmestyi valkea teksti, kuin näkymättömän käden kirjoittama:
”Kiitos Seppele!”

[Salma]

Inkeri oli hankkinut itselleen pihattoon russponivarsan. Tänään, ennen kun olin hypännyt Bonnien selkään sateiselle kentälle, hän oli näyttänyt minulle puhelimestaan reilut kymmenen kuvaa pienestä, varsamaisen rämäpäisen näköisestä pikkuponista. Lähes jokaisessa tärähtäneessä otoksessa otus oli viskonut jalkojaan, kiskonut itseään riimunnarussa, esitellyt vauvamaisen nysämäisiä hampaitaan tai vilistänyt irti riistäytyneenä kahdenkymmenen metrin päässä. Hullu, minä olin sanonut ystävällisesti Inkerille.

Keltainen sadetakkini kahisi polviani vasten, kun istuin harjoitusravissa Bonnien selässä. Poni oli vetänyt hännän suppuun takajalkojensa väliin ja kulki tikuttaen, vaikka olin peitellyt sadesuojaksi sen takaosan ratsastusloimella. Kaulan yli kaartuva harja oli tummunut märässä ilmassa mustanharmaaksi, samoin lapojen alla vilkkuvat etujalat. Minua hermostutti, sillä tamma ei oikein rentoutunut taivutteluistani huolimatta. Tulevana lauantaina kisaisimme helppoa A:ta, eikä oloni ollut sen suhteen erityisen luottavainen.

Päätin kokeilla rentouttaa ja herätellä Bonnieta siirtämällä sen reippaaseen harjoituslaukkaan tallinpuoleisessa päädyssä. Tamma veti pienet korvansa tiukasti luimuun niskaa vasten, nosti epäbonniemaiseen tapaansa turpaansa ja kiihdytti kiitoravin kautta rumaan nostoon. Pidätin sen takaisin raviin, käänsin pääty-ympyrälle ja tiukasti satulaan istuen yritin nostoa uudelleen. Tällä kertaa Bonnie pukitti, mutta nosti sen jälkeen haluttomasti vasemman laukan.

Mikä ponia vaivasi? Annoin sen laukata pari kierrosta yrittäen itse istua syvälle satulaan, mutta Bonnien into oli kadonnut kuin Kasper vapaapäivänä. Kentän reunalle oli kokoontunut muutama tuntinsa alkua odottava ratsastaja, joten yritin pitää kasvoni peruslukemilla ja peittää vatsassani pyörivän hämmennyksen. Ei kai jokin ollut vialla?

Kun hidastin raviin ja Bonnie aivan selvästi nyökkäsi niin kaulallaan kuin etujalallaan, vatsassani kouraisi niin lujaa, että säikähdyksissäni nyppäisin ohjista ponin pysähdyksiin. Se heitteli päätään, käänsi takaosansa pois uralta ja jäi sitten seisomaan hiljaa paikoilleen korvat kääntyneinä kuuntelemaan minua. Yritin tasata hengitystäni ja sydämeni sykettä ponin niskaa tuijottaen. Kun viimein nostin katseeni, huomasin ratsastajien joukkoon liittyneen tutun tummatukkaisen tytön. Pihla!

”Hei”, huikkasin hänelle. Pihla näytti hämmästyneeltä, mutta vilkutti vastaukseksi. ”Voitko tulla hetkeksi auttaan?”
Kun Pihla livahti kentän valkoisen aidan alitse, minä liu’uin Bonnien satulasta alas ja talutin tamman perässäni häntä vastaan.
”Mä en oo varma liikkuuko Bonnie puhtaasti. Voitko sä ratsastaa sillä, niin mä voisin katsoa maastakäsin miltä se näyttää?”

Pihla tuijotti minua kulmat yllätyksestä kohonneina ja käänsi sitten hitaasti katseensa Bonnieen. Se oli jäänyt lepuuttamaan toista takastaan ja näytti ärtyneeltä siitä, että joutui seisomaan keskellä sadesäätä nytkin, kun sillä ei enää ratsastettu. Tamma heitti kaunismuotoista päätään niin, että kuolainrengas kilahti ja välkähti.
”Siis… joo”, hän sanoi lopulta hitaasti. ”Mutta ei mulla oo nyt kypärää mukana.”
”Mä lainaan totta kai sitä”, sanoin availlen jo toisella kädellä kypäräni leukahihnan napsautuslukkoa. Sujautin ohjasperät kyynertaipeeseeni ja raipan jalkojeni väliin saadakseni molemmat kädet käyttöön.
”En mä oo ennen ratsastanu Bonniella”, Pihla vielä huomautti, kun ojensin kypärän hänelle. Hän näytti vähän pöllämystyneeltä vastaan tulleesta tilaisuudesta.
”Ei se mitään, mä tiedän. Bonnie on tosi kiva kunhan pidät vaan kädet ja jalat paikoillaan ja kevyinä”, minä rauhoittelin. ’Tosi kiva’ kyllästyi samalla hetkellä odotteluun ja hypähti hermostuneena sivulle niin, että minä olin ohjien nykäisystä kaatua nurin. Tartuin tammaa kuolainrenkaiden takaa kiinni ja heitin ohjat takaisin kaulalle. ”Hyvin se sujuu.”

Pihla nousi aidan päältä Bonnien satulaan. Olimme melkein yhtä pitkiä, joten hänen piti lyhentää jalustimia ainoastaan parilla reiällä. Minä vedin ratsastusloimen pois tamman harmaalta selältä, jotta näkisin sen liikkeet kunnolla, ja lähetin ratsukon käyntiin. Hevosen lämmittämä loimi tuntui hyvältä sylissäni vihmovan tuulen jälkeen. Se tuoksuikin turvalliselta.

Bonnie näytti yllättyneeltä huomatessaan, että sen selässä oli uusi ratsastaja. Se käänsi kaulansa kaarelle voidakseen nähdä minut ja käveli pitkän pätkän mutkalla kuin kastemato.

”Ota vaan ohjat. Mä meen tänne lyhyen sivun keskelle, sä voit ratsastaa sellasta isoa kolmiota niin, että kolmion kauimmaisin kärki on tuolla vastakkaisen lyhyen sivun keskellä. Mä näen sitten sen liikkeet joka suunnasta. Tuu ekaksi käynnissä, sit ravissa ja vikaksi vielä laukassa. Sit voit vaihtaa suuntaa ja tulla samalla tavalla käynti, ravi ja laukka”, ohjeistin.
Pihla näytti jännittyneeltä, mutta suoristi rohkeasti selkänsä ja käänsi Bonnien ohjaamalleni reitille. Olin tyytyväinen hänen vakaaseen käteensä – Bonnie kyllä ristitti jalkojaan ja teki mitä ihmeellisimpiä kiemuroita ratsastajamuutoksesta tohkeissaan, mutta kulki kuitenkin melko siististi. Oli niin outoa nähdä se kerrankin jonkun toisen ratsastettavana, että unohdin hetkeksi katsoa kokonaan olivatko liikkeet puhtaita.

Pihla naksautti kieltään kannustaessaan Bonnien raviin. Hän heilahti hiukan eteenpäin satulassa ja otti tukea harjasta luultavasti yllättyneenä ponin laajoista, voimakkaista askelista. Melko pian hän kuitenkin sai kiinni tahdista ja aloitti huolellisen kevennyksen. Minä siristin silmiäni ja yritin vesipisaraverhon takaa nähdä, joustiko poni liikaa toista etujalkaansa. Minun hevostuntemukseni perusteella paljon puhtaammin se ei olisi kuitenkaan voinut liitää.

”Tuu vielä toinen kierros harjoitusravissa”, huutelin Pihlalle. Hän nyökkäsi, tarttui Bonnien hassusti kaulan yli heilahtelevaan harjaan ja istui satulaan. Aluksi hän painoi polviaan tiukasti satulatyynyjä vasten, mutta kun Bonnie reagoi viskaamalla turpansa ylös ja yrittämällä juosta pois alta, hän huomasi rentoutua. Ravikolmion jälkeen Pihla niiskautti nenäänsä ja siirsi ponin siistiin laukkaan. Bonnie karautti hiekka kavioista lentäen eteenpäin, kolmion muoto unohtui hiukan sen kiitäessä kaaressa lyhyen sivun ohitse, mutta minä en ollut edes huomata sitä seuratessani tyytyväisenä sen varmoja askelia kentän pohjaa vasten. Raviin hidastaessaan se kuitenkin nyökkäsi, kompuroi parin askeleen verran ja jatkoi vasta sitten puhtaasti eteenpäin.

Pihlan ratsastettua sama kuvio vielä toiseen kierrokseen hän pysäytti ponin hengästyneenä ja taputteli pitkään sen sateen kastelemaa kaulaa. Minä lähestyin heitä sydän kurkkuun hypänneenä. Mieleeni oli piirtynyt kuin leimalla painettuna hetki, jona Bonnie niiasi etuosaansa ontuen vasenta etujalkaansa. Ontuen. Minun ponini.

”Kiitti”, sanoin nieleskellen Pihlalle hänen laskeutuessaan alas satulasta. ”Nosta vaan jalustimet, mä en ratsasta enempää. Se ontuu ravissa.”
Pihla kääntyi pelästyneenä katsomaan minua.
”Mitä?”
”Vasen etujalka on epäpuhdas”, toistin, vaikka sanojen sanominen tuntui kuin tuomion asettamiselta. Laskin katseeni Bonnien hienoihin, suoriin, kapeisiin jalkoihin ja yritin niellä kyynelet alas kurkustani. Bonnie ei ollut ontunut koskaan aikaisemmin.

Talutin ponin talliin hiljaisuuden vallitessa. Pella oli miniponitunnilla, joten Pihla tuli meidän mukaamme ja kulki rinnallani Bonnien karsinalle asti. Hän jäi nojailemaan puolioveen, kun avasin satulavyön, kävin nostamassa sen satulan päälle ja liu’utin koko paketin selästä. Minua itketti järjettömän paljon.

”Ehkä se ei ole mitään vakavaa”, Pihla yritti lohduttaa minua. Hän siirtyi, jotta saisin laskettua satulan puoliovelle odottamaan ja palasi sitten paikalleen karsinan reunalle.
”Toivottavasti ei. Mut sen jalat on ollu kyllä koetuksella, kun me ollaan kisattu tänä kesänä”, soimasin jo mielessäni kaikkia niitä kertoja, jolloin olin treenannut rataa tai lastannut Bonnieta autoon kisareissuja varten. Ei voittamisella ollut mitään väliä itse poniin verrattuna. Huokaisin syvään huuliani purren ja siirryin availemaan suitsien remmejä. Bonnie seisoi paikoillaan, kyhnytti silloin tällöin suurta otsaansa kylkeäni vasten ja ojensi sitten kaulansa hamutakseen ylijääneitä heinänkorsia turpeen seasta.
”Alexhan ontui kans viime talvena eikä siinä tainnut olla mitään pahaa loppujen lopuksi”, Pihla muisteli.
”Niin…” huoahdin uudelleen. Vaikka paikalla olisi ollut tuhat todistelijaa, olisin luultavasti silloinkin pelännyt jalan olevan mennyttä. Minua huolestutti, että ponin kisaura olisi ohitse ennen kun olimme kunnolla edes päässeet vauhtiin. Heitin riisumani jännesuojat harjapussiin ja kaivoin tilalle pussin pohjalta harjallisen kaviokoukun. Ei olisi järkeä harjata ponia nyt, kun se oli vielä sateesta märkä.

Tuntui pahalta pyytää Bonnieta nostamaan oikea etukavio kun tiesi, että luultavasti vasemman jalan luut olivat vähintäänkin pirstoutuneet tai kavio sisältä läpimätä. Yllättävän kevyesti poni kuitenkin nosti harmaan pikkukavionsa ja antoi minun kuopsuttaa hiekka- ja multakokkareet sieltä. Takajalan kanssa se vehtasi, kuten aina, mutta rauhoittui kun laskin käteni sen lämpimän kostealle lautaselle.

Siirryin hampaitani yhteen purren vasempaan etuseen. Liu’utin kättäni aluksi tamman jalkaa ylös ja alas molemmin puolin yrittäen löytää paljastavaa muhkuraa tai kuumotusta. Jalka oli kuitenkin yhtä kuiva ja sileä kuin aina ennenkin. Ei rasituksesta kertovaa vesikelloa, ei edes huomattavaa turvotusta. Kavion ulkopintakin oli halkeamaton ja normaalin värinen.

”Nosta”, kehotin Bonnieta ja poni kohotti tottuneesti jalkansa kääntäen paljaan kavionsa minua kohti. Minä jäin tuijottamaan. Kesti monta sekuntia, ennen kun viesti kulkeutui aivoihin ja muodostui järkeviksi ajatuksiksi.
”Tällä ei oo kenkää”, sanoin hitaasti. Pihla, joka oli katsellut meitä myötätuntoisen näköisenä, valpastui.
”Mitä? Ei kenkää? Miksi…”
”Siksikö sä onnuit!” olin laskenut jalan alas ja remunnut seisaalleni voidakseni kietoa käteni ponin harmaan kaulan ympärille. Se pärisytti kyllästyneenä sieraimiaan ja kurotti päätään hamutakseen Pihlan puoliovella lepäävää hansikaskättä.
”Hei, mahtavaa!” Pihla nauroi hoksattuaan tilanteen.
”Miten mä saatoin olla niin tyhmä, etten tarkistanut kavioita”, minua hymyilytti jo. ”Kyllä mäkin ontuisin, jos painelisin menemään yhdellä saappaalla.”
”Onneksi se ei ollut mitään pahaa”, Pihla sanoi tyytyväisenä. Hän taputti ystävällisesti Bonnien kaulaa. ”Hyvä, Bonnie, pidä jalkas kunnossa.”
”Ihanaa”, henkäisin syvään. ”Oota, mä loimitan tän otuksen ja putsaan jalat loppuun. Mennään sitten juomaan kaakaot tän kunniaksi.”

Yläkerrassa Pihlan keittäessä maitoa minä kirjoitin Annelle lapun, jossa kyselin kengittäjän saapumisesta. Sisälläni oli hyvä, kupliva olo. Onneksi, onneksi, onneksi! Olisi ollut kaameaa, jos ponin jalassa olisi ollut jotakin vikana. Onneksi kaikki oli hyvin!

[Salma]

Syksy puhalteli ulkona kuljettaen vihmaisia tihkusadekuuroja ympäri pihamaata. Bonnien karsinan kesällä pestyyn ikkunaan oli läsähtänyt roihuavan oranssinpunainen koivunlehti, jonka reunaa kylmyys oli nakertanut. Oli se aika, jolloin minä kaivoin esille reippaanvärisen loimikasan ja aloin pukea kimoponia aina pihalle lähtiessämme. Ja oli se aika, jona minä klippasin ponin.

Alkeistunti oli juuri alkamassa. Viisi lyhyenläntää, punaposkisen innostunutta tyttöä, joiden hymyjä täplittivät puuttuvat etuhampaat, olivat hetki sitten Annen vanavedessä kulkeneet tuntihevosten puolelle. Heidän perässään ripotellen olivat saapuneet Inkeri, Pihla, Kia ja hännänhuippuna rinta rottingilla kulkenut Jason, joka jutteli Reinon uuden hoitajapojan kanssa. Olin ehtinyt nähdä tummalettisen tulokkaan muutaman kerran ja tunnistin hänet suupielessä killuvasta hopeisesta lävistyksestä.

Minä vitkuttelin klippauksen kanssa. Tiesin, mitä siitä tulisi: ei yhtikäs mitään. Vaikka Bonnien kesäkarva oli vasta alkanut muuttua paksummaksi ja valkeammaksi, Anne oli suositellut että ensimmäinen klippausyritys tehtäisiin jo nyt. Tamma saattaisi tottua klipperin ääneen (mitä se ei ollut aiempina vuosina vielä hoksannut tehdä) ja säästyisimme talven tulevilta ongelmilta.

Sininen klipperi lepäsi harjapussissa päällimmäisenä ja sen vaalea terä välkähti, kun se sattui silmäkulmaani. Koitokseen valmistautuen heitin punaisen riimun Bonnien päähän, tartuin poskihihnaan ja rahtasin ponin käytävälle. Se oli toistaiseksi hyvällä tuulella, taisi luulla pääsevänsä pihalle kivaan syysilmaan.

Naksauttaessani ponin molemmilta puolilta riimunnaruilla tallikäytävälle se näytti saman tien jäykistyvän. Takaosa vetäytyi kuin hyppyyn valmistautuvalla kissaeläimellä ja valkea pää kohosi korvat kääntyillen ylös. Windi oli kaikeksi onneksi tunnilla, sillä Bonnie olisi varmasti hypännyt ulos kavioistaan, jos olisi joutunut klippauksen kaltaisen nöyryytyksen kohteeksi samalla, kun uhitteli täplähevoselle. Huijari sen sijaan katseli selväpäisen oloisena puolioven ylitse ja hamuili ilmaa vaaleanpunaisella turvallaan. Sen komea punarautias karva kiilsi hienosti läsiä vasten.

Olin päätynyt tuttuun tapaan trace-klippaukseen, jossa leikattu karvakaistale kulki kaulan alta ryntäille ja siitä suorana vatsalinjaa myöten lautasen alapuolelle asti. Olin varannut harjapussiin harmaan liidunkappaleen, jolla aloin luonnostella sileäksi harjattua karvaa vasten klippausrajoja. Bonnie käänteli edelleen korviaan, yritti kuikuilla pää vinossa minun puuhiani ja alkoi sitten nostella jalkojaan. Liidun jälki tarttui huonosti karvaan ja minun niskassani alkoi painaa jo tuskastuksen hiki.

Äkkiä joku vetaisi tallin päätyoven auki niin, että vesipisarat lennähtivät sisään ja raikkaan kirpeä syysilma tuulahti puoleenväliin käytävää. Bonnie järkyttyi sydänjuuriaan myöten yllätyksestä, hyppäsi suorin jaloin taaksepäin ja oli kiskaista riimun pois päästään. Minä hain haparoiden käteeni punaista poskihihnaa ja tuntiessani karhean kankaan kädessäni puristin sormet nyrkkiin.

Ovesta kurkisteli pöllämystyneen näköisen Rotan kaksivärinen pää. Hevosen mustat jalat olivat kurassa kintereitä myöten ja sen hieno tumma harja oli luultavasti ulkona leikkimisestä sojottava. Etujalkojen vieressä seisoi punatukkainen pörröpää.
”Moi”, suustani pulahti tervehdys vaikka aivot takoivat edelleen kolme minuuttia myöhässä.
”Moi! Anteeks! Mä luulin, että tästä pääsee läpi”, tytöllä oli matala ja pehmeä ääni.
”Joo. Tai siis, yleensä hevoset viedään toisen puolen ovista sisään. Sieltä tallipihan puolelta”, takeltelin. Olin pelästynyt Bonnien loikkaa ja sydämeni tuntui takovan edelleen ponin takajalkojen mukana. Se steppaili paikoillaan ja ravisteli hurjistuneena päätään.
”Pärjäätkö sä sen kanssa?” tyttö oli jäänyt katsomaan Bonnien teutarointia. Minun sisälläni inahti pieni ärsyyntymisen kipinä vaikka tiesin, että hän tarkoitti hyvää. Minä olin pärjännyt Bonnien kanssa jo kohta kaksi vuotta.
”Pärjään mä, kiitos”, sanoin mahdollisimman ystävällisesti.
”Okei, hyvä, me kierretään sitten-…”
”Hei!” Ajatus oli syttynyt kuin ujo ilotulite. ”Voisitko sä tulla auttaan klippaamisessa?”
Tyttö hymyili.
”Joo. Mä vien vaan Rotan.” Hän kääntyi jo pois. ”Mun nimi on muuten Sussu.”

Sussu tuli hevosettomana tallikäytävän puolelta parin minuutin kuluttua. Hän oli käynyt pukemassa tuulitakin päälleen (fiksua) ja sitaissut tukkansa pois silmiltä.
”Sä oot siis Rotan uus hoitaja?” varmistin. Sussu nyökkäsi.
”Oon nyt pari päivää hoitanut sitä. Onko tää sun oma hevonen?”
”Sponsoriponi”, oikaisin. ”Mulla oli Rotta muuten silloin, kun olin itse täällä hoitajakurssilla.”
”Sithän meillä on ollu samanlainen aloitus Seppeleessä”, Sussu hymyili.

”Tuu sä piteleen sitä riimusta, niin mä klippaan”, sanoin saatuani liitujäljet valmiiksi. Sussu livahti tottuneesti Bonnien pääpuolelle ja antoi ponin puhaltaa ilmaa kädelleen. Huomattuaan, että Sussu ei antanut mitään eikä lähtenyt viemään sitä minnekään, Bonnie käänsi päänsä pois ja menetti mielenkiintonsa. Sussu siveli kevyesti sen kaulaa, päähänsä Bonnie ei antanut hänen koskea.
”Se on aika herkkä”, varoitin tarkistaessani, että klipperissä oli patterit. ”Ei kannata riuhtoa, vaikka se hermostuu. Seisoo vaan vieressä ja vaikka pitää kättä kaulalla tai riimulla niin, että se ei riko itseään.”
”Onko sitä klipattu ennen?” Sussu kysyi. Bonnie pärisytteli sieraimiaan, viskaisi jälleen päätään ja otti sivuaskeleen niin, että tallikäytävä kopahti. Se alkoi kyllästyä seisoskeluun.
”On”, vastasin. ”Se on meidän jokatalvinen testi, jossa katsotaan miten hyvin me oikeastaan tullaan toimeen.”

Klipperin surinan alkaessa Bonnie säpsähti, yritti kääntyä ja olisi luultavasti rymynnyt saman tien ulos, jos Sussu ei olisi seisonut edessä. Olin totuttanut ponia ääneen jo muutaman päivän ja ajatellut, että se olisi jo muistanut tämän hirviöampiaisen surinan olevan vaaratonta. Edelliset talvet määrätietoisesti unohtaneena Bonnie vetäytyi kauemmas äänestä, yritti painautua Huijarin karsinan ovea vasten ja käänteli takaosaansa tietämättä miten päin olisi parhaiten turvassa. Minä muistin ekavuonna keksimäni klippauskikan, sammutin hetkeksi koneen ja sujahdin riimunnarun alitse ponin eteen.
”Nyt se pystyy näkemään mistä ääni tulee”, selitin Sussulle.

Bonnie ei ottanut rauhoittuakseen. Pääsin surisevan laitteen kanssa sen kyljelle asti, mutta se ei antanut minun koskettaa itseään. Kun yhden kerran erehdyin painamaan klipperin päättäväisesti sen karvalle, se potkaisi molemmat takajalat ilmaan ja oli riimunnarujen kiristyessä keikahtaa kyljelleen. Sussu henkäisi pelästyneenä ja kiiruhti tukemaan kyljestä ponin tasapainoa.
”Ei onnistu”, huoahdin, kun olimme vartin verran yrittäneet päästä takaisin aloitusasemiin. Bonnie oli hionnut, tilanne näytti ahdistavan sitä kaikin puolin. Sen silmänvalkuaiset välähtelivät ja paino oli taas laskeutunut takajaloille valmiina pakoonlähtöön.
”Onko sulla jotain ruokaa?” kysyin Sussulta. Hän mietti hetken ja pudisteli sitten päätään.
”Ei, mutta tuolla Sentin uudella hoitajalla näytti olevan porkkanapussi mukana. Jos mä käyn kysyyn et saisko niitä lainata?”
”Joo, hyvä”, minä sanoin ja sammutin klipperin. Hiljaisessa tallissa kaikuivat ainoastaan Bonnien hermostuneet kavionäänet ja rennosti heinää mussuttavan Huijarin leuat.

Sussu palasi hetken kuluttua perässään laiha, kapeaposkinen tyttö, jonka hiukset räiskyivät karkkikaupan väreissä. Hän rutisti kädessään melkein täyttä porkkanapussia ja näytti siltä, että hänet oli kutsuttu paikalle avustamaan hengenhädässä. Minua alkoi melkein naurattaa niin hänen huolestunut ilmeensä kuin se, miten itse seisoin klipperi kädessäni ja paikoillaan hyppivä poni vierelläni.
”Moi”, tervehdin. ”Mä olen Salma. Kiva et tulit avuksi.”
”Ellu”, tyttö nyökkäsi tervehdykseksi.

Niin tulisisuinen kuin Bonnie olikin, sen sisällä eleli kuitenkin käsittämättömän ahne pikkuhevonen. Kun se tajusi porkkanapussin, sen takajalat pysähtyivät sijoilleen ja harmaa turpa ojentautui uteliaana edemmäs. Bonnie levitti sieraimiaan haistaakseen porkkanat paremmin ja antoi Sussun tarttua riimuunsa. Minä napsautin klipperiin virran ja painoin sen harmaatäplikkäälle karvalle. Se antoi periksi, mutta poni ei astunut enää syrjään.

Bonnie sai jäädä ylhäiseen yksinäisyyteensä uudessa karva-asussaan kun klippaus oli valmis. Olisin halunnut jäädä juttelemaan Ellulle ja Sussulle, mutta he olivat ymmärrettävästi niin ihastuksissaan hoitohevosistaan, että painelivat heti vapautuessaan niiden luokse. En aikonut ratsastaa tänään Bonniella pahemmin, sillä olimme eilen startanneet kenttäkisoissa, joten heitin ponin turvan eteen heinää askarreltavaksi ja astelin tallin isommalle puolelle. Tunti oli jälleen alkanut, joten tunnelma siellä oli tyyni kuin pienellä maalaistallilla. Hartaan onnellista siellä kuitenkin oli, mietin nähdessäni pari uutta hoitajaa puunaamassa Reinoa ja Gittaa.

Laila seisoi suurena ja jykevänä hämärässä karsinassa ja tuijotteli ikkunasta ulos. Sen kiiltävät mustat kyljet olivat pyöristyneet niin, että tamma näytti koko ajan hakevan tasapainoaan liikkuessaan suuren vatsansa kanssa. Karva kiilsi himmeän samettisena ja uneliaat, kauniit tummat silmät näyttivät rauhallisilta. Laila tiesi, mitä oli tulossa.
Muistelin Lunaa, Lailan viimevuotista varsaa, jota olimme odotelleet joulun alla. Nyt se eleli minun tietiojeni mukaan kunnon hevosenelämää Järnbyssä. Tämänkertainenkin varsa oli Annen mukaan jo löytänyt uuden omistajansa, kunhan se olisi oppinut asettelemaan kavionsa tässä maailmassa. Erityisen jännää uudesta pikkuhepasta teki se, että se oli Lailan ja Topin yhteinen.

Pitkänhuiskea vaaleatukkainen hahmo näytti silmäkulmasta katsottuna niin paljon Jesseltä, että olin hänet huomatessani heti vähällä tervehtiä ja tarttua hänen käteensä. Ehdin pysäyttää liikkeen kääntyessäni kunnolla laihaa, mustahousuista tyyppiä kohden ja tajutessani, etten tunne häntä. Naurahdin hämilläni.
”Ai hei”, sanoin. ”Sä oot varmaan…”
”Nuutti”, poika tervehti ja ojensi kätensä hymyillen. Minä puristin sitä.
”Salma. Hei.”
”Lailan varsasta tulee upea”, Nuutti sanoi kuin olisi tiennyt, miksi seisoskelin karsinalla, ja tuli minun vierelleni nojailemaan puolioveen. Minä nyökkäsin. Tuntui, että ei tarvinnut puhua enempää. Laila kääntyi katsomaan meitä häntä kauniisti jalkojen välissä ryöpyten kuin musta vesiputous ja höristi korviaan niin, että niiden pehmeä sisus kaartui. Minä hengitin rentoutuneena sisään ja ulos ja annoin kaiken kisastressistä klippausongelmiin valua ulos. Syksy saisi tulla.

[Salma]

Ulkona satoi maahan läsähtäviä, suuria vesipisaroita, jotka imeytyivät kuivaan multaan ja sotkivat sen vuohisiin karheutuvaksi mutaliejuksi. Oli hämärää, taivaankansi oli kuin violetilla ja sinisellä pensselillä tuputeltu ja viima sai käsivarret kananlihalle. Minä seisoin Bonnien kanssa tallinovella ja loin pihamaalle rukoilevia silmäyksiä, joiden toivoin muuttavan näkymän aurinkoparatiisiksi. Turha toivo.

Isoin osa hevosista mateli juuri illan junnutunnilta talliin. Kun lähdin taluttamaan Bonnieta pihalle (poni väisteli vesilätäkköjä pienet harmaat kaviot mutaan painuen), Eela saapui meitä vastaan tummanpuhuvana hahmona Venna perässään. Vennan vaaleaa, laineilevaa harjaa siveli uusi hoitajatyttö, jonka jaloissa lonksuivat keltaiset kumisaappaat. Minä nyökkäsin hänelle tervehdykseksi. Bonnie, joka oli ollut aamusta asti kipakalla päällä, alkoi vitkastella hevoskavereiden mentyä ohitse ja minä sain maiskutella sen takaisin liikkeelle. Poni askelsi vierelläni harmaa kaula taaksepäin kaartuneena, jotta se voisi nähdä lämpimästä tallinovesta sisään katoavat hevosten hännät.

Olin luullut, että maneesi olisi tyhjä. Kurkistaessani sisään näin kuitenkin yllätyksekseni tummanrautiaan, näpsäkän muotoisen piensuokin kulkevan pitkillä ohjilla uraa pitkin. Se näytti hurjasti Humulta, mietin, kunnes tajusin että tämän hevosen otsa oli tumma ja tähdetön. Se kohotti päätään hoksatessaan minut ja Bonnien ja hirnui kimeän tervehdyksen. Ratsastaja, jonka kypärän alta laskeutui ruskea tukkapehko, kohotti katseensa. Keitä he olivat?

”Ai moi”, naurahdin. ”Mä luulin että täällä olis tyhjää, sori etten viheltäny.”
”Hei”, ratsastaja pidätti hevostaan, joka höristeli nyt korviaan ja oli lähtenyt kauhomaan Bonnieta kohti. Hän käänsi sen vahvasti voltille ja hevosen karatessa raviin istui alas, kunnes sai sen taas käyntiin. ”Mä oon Ica. Tuun tuolta Liekkijärven pihatosta.”
”Ahaa, totta kai!” nyökkäsin hitaasti päätäni. Viime aikoina melkein kaikki pihattohevoset olivat saaneet vakituiset hoitajat itselleen. Oli selvää, että he halusivat joskus ratsastaa sisällä.
”Mä oon Salma, tää tässä on mun sponsoriponi Bonnie. Se asuu Seppeleessä”, esittelin. Bonnie oli alkanut tikuttaa paikoillaan ja kerätä lisävirtaa alleen, joten kiepautin sen ovella ympäri ja vedin jyrisevän maneesinoven kiinni niin, että hämärä piha jäi ulos.
”Tää on Solttu. Mä hoidan sitä”, Ica sanoi taputtaen reippaasti hevosensa kaulaa.
”Se on vissiin ruuna?” arvelin taluttaessani Bonnieta keskihalkaisijalle. Tamma nosteli jalkojaan ja kaarsi kaulaansa niin, että harmaa harja tippui kauniisti sen molemmin puolin. Se puhisi Ican kulkiessa Soltulla uraa pitkin ohitsemme.
”Ori”, Ica korjasi. Minä pysäytin Bonnien ryntäistä kevyesti painamalla, kohotin kulmiani ja naurahdin.
”Okei, ei ihmekään, että tää tammailee.”

Minun oli vaikea ratsautua. Bonnie ei tuntunut kestävän sitä, että Solttu joutui sen näkökentän ulkopuolelle. Se hamusi selkääni kun laskin jalustimia, potki vatsaansa kangasvyötä kiristäessäni ja karkasi raviin, kun yritin nousta selkään. Minä kahmaisin ohjasperät kunnolla käsiini ja roikuin toinen jalka jalustimessa ponin kyljellä kunnes se suvaitsi hidastaa. Ica katseli maneesin toisella laidalla Soltun selässä ja antoi oriheppansa päästellä remakoita ravipätkiä.
”Se on vissiin aika kuuma”, hän huomautti ystävällisesti, kun olin lopulta saanut Bonnien kunniallisesti alkukäynneille. Kuljimme uran sisäpuolta, jotta Ica saisi ravata vapaasti, ja Bonnie askelsi niska niin pystyssä ja häntä niin korkealla kaarella, että minä pelkäsin sen sekoittuvan karusellihevoseen.
”Orit tekee siitä pöhkön”, selitin. En halunnut jatkaa samasta aiheesta, sillä suurin osa keskittymisestäni meni rauhassa istumiseen ja Bonnien ryöstöyritysten ennakointiin, joten heitin pallon Icalle.

”Miten monta hevosta siellä pihatossa nyt on?”
”Siellä on… oota… Solttu totta kai, sitten Tuulian poni Rosa, Inkerin varsa Solbritt ja loput on vissiin Seppeleen vanhoja hevosia. Blade, Eppu ja Toivo.”
”Blade ja Toivo”, minun oli pakko hymähtää. ”Ne mä muistan. Molemmat on ollu Seppeleessä samaan aikaan kuin mä. Toivo asui Bonskun kanssa samalla käytävällä ja Blade sai tosi makeat kaksosvarsat tässä joku vuosi.”
”Solttukin on Seppeleen hevosista! Sen emä on Humu!”
”Mä arvas-…!” aloitin, mutta sanat jäivät kurkkuuni kun pihalta kantautui rauhallinen vihellys. Käännyin katsomaan maneesin ovea. Se seisoi jäykkänä, harmaana ja vahvana kuten aina ennenkin.
”Vihelsikö joku?”
”Joo”, Icakin oli kääntynyt venkuralle Soltun selässä nähdäkseen ovelle.
”Tuu vaan sisään!” korotin ääntäni. Bonnie käänsi korvansa minua kohti ja alkoi pureskella kuolaintaan niin, että se nirskui ikävästi. Ovi oli edelleen liikkumaton. Ica kannusti Soltun letkeään raviin, ohjasi solakan hevosen niin lähelle ovea kuin saattoi ja kurkisti pariovien välistä.
”Ei siellä oo ketään”, hän sanoi hämmästyneenä.

Jatkoimme ratsastusta, mutta tunnelma oli muuttunut nyt painostavaksi. Yritimme jutella niitä näitä kouluruuna Epusta, jota minä en ollut edes tavannut, mutta keskustelun poljento pysyi hitaana. Bonnie kulki korvat pystyssä tarkkaavaisen oloisena ja tepasteli joka kerran, kun tulimme ovipäätyyn. Minäkin loin epäileviä silmäyksiä peläten, että pariovet läsähtäisivät varoittamatta auki. Niin ei käynyt.
”Tuuli se oli”, Ica kevensi tilannetta vaikka näytti itsekin miettiväisemmältä. Molemmat tiesivät, että vihellys oli ollut kirkas ja selkeä. Minä en ollut tunnistanut sävelmää, sitä seppeleläiset eivät puhallelleet tullessaan sisään.

Toinen vihellys kuului juuri, kun olin nostanut Bonniella vasemman laukan ja alkanut pyörittää sitä suurella pääty-ympyrällä sirisevän lamppurivistön alla. Hätkähdin satulassa niin, että Bonnie astui sivuun ympyrältä ja potkaisi kiukustuneena takajalkansa ilmaan. Minä kiiruhdin hakemaan ponin pohkeen ja ohjan väliin, vaikka sydän tuntui takovan joka puolella kehoa. Ica oli vetänyt ravirallia pitkää sivua pitkin ja hidasteli juuri huolestuneen näköisenä käyntiin. Solttu kohotti päätään suupielet innostuneessa vaahdossa ja päristeli pitkään sieraimiaan. Minä nieleskelin ja puristin nahkaohjat nyrkkeihin. Bonnie oli hidastanut raviin ja kaarrellut lähemmäs Solttua tehdäkseen tuttavuutta, mutta minä ohjasin sen kevyessä ravissa kauemmas. Tahdikas liike rauhoitti vain vähän.
”Kuka siellä on?” Ica huusi rohkeasti. Solttu näytti kiinnostuneelta huudon kajahtaessa vastaan maneesin vinosta seinäpaneelista ja hirnahti taas pitkään ja kimeästi. Bonnie, joka tavallisesti oli siinä suhteessa hiljainen ja hyvätapainen, hirnui vastaukseksi. Korkea, syvältä hevosen sisältä kulkeutuva ääni juoksi sähkölangan lailla selkärankaani pitkin.
”Mua karmii”, kuiskasin Icalle. Hän katsoi vakavana minua silmiin.
”Mä oon ehkä ratsastanu riittävästi maneesissa”, hän sanoi. ”Mä taidan lähteä takaisin pihatolle. Voitko sä saatella mut?”

Tuntui karmivalta vetää maneesin ovi auki. Olin laskeutunut Bonnien selästä ja puoliksi odotin, että oven auetessa kokonainen pataljoona kummitusratsastajia kaahottaisi päälleni. Ilta oli kuitenkin pimeä, rauhallinen ja ankaran syksynviileä. Kuu oli noussut ja loimotti valokehänsä keskellä vesivärinapinsininen taivas ympärillään. Se näytti siltä, että voisi minä hetkenä hyvänsä nielaista kuun.
Solttu kopisteli kovaksi tallatulle pihamaalle ja lähti hanakasti talsimaan maastopolun alkua kohti. Se taisi tietää, että kotimatka oli alkamassa. Minulle tuli kiire sammuttaa maneesin valot, vetää ovi suhahtaen kiinni ja ratsautua. Bonnie kärkkyi koko ajan ohjien päässä ja haisteli ojanpenkan kuolleenharmaita kasvinkorsia uteliaana. Kun kannustin sen rennossa ravissa Soltun perään, se hypähti metrin verran eteenpäin ennen kuin rahisutteli lehtikasan läpi Soltun rinnalle.
”Kohta pitäis olla jo otsalamppu”, sanoin vaimeasti kääntyen vilkaisemaan Icaa. Hänen silmänsä näyttivät pelokkailta valkeilta valoläikiltä.

Metsässä tuoksui karvaalta ja sateiselta. Soltun ja Bonnien kaviot painuivat pehmeään multaan niin, että saimme keinahdella eteenpäin ääneti. Jossain tipahti vesipisara koivun paljaalta oksalta ja kauempana polun yli juosta ponnahteli orava aaltomainen häntä perässään. Bonnie kavahti sitä, mutta painautui pohkeeni avittamana lähemmäs Soltun kylkeä. Minua hermostutti vieläkin.
”Onko pihattoon muuta reittiä kuin Pyöstinvuoren ohi?” kysyin, kun hurja ajatus oli äkkiä jymähtänyt päähäni. Vuori oli jo kauniilla kesäilmallakin pahamaineisen uhkaava, minä pökertyisin jännityksestä, jos joutuisin ratsastamaan sen ohitse.
”Ei, jos ei halua kiertää hulluna”, Ica sanoi. Hänenkin äänensä oli vähän pienempi, vaikka hän istui ylvään suorassa satulassa ja taputteli aina silloin tällöin kannustavasti Soltun kaulaa. Minä nappasin paljaiden sormieni väliin tukon Bonnien sileitä jouhia ja näpertelin niitä rauhoitellakseni itseäni.

Pyöstinvuori kohosi mustana järkälemäisenä varjona meidän oikealla puolellamme. Olimme kulkeneet vuoroin tikittävää hermostunutta käyntiä, vuoroin säpsyvää ravia, mutta nyt olimme kannustaneet hevoset rauhalliseen harjoituslaukkaan. Halusimme ohittaa kuin taivaasta paikoilleen pudotetun kalliorykelmän niin nopeasti kuin suinkin. Bonnie paineli pitkin askelin niin, että tuuli suhisi rauhoitteluja korviini, ja Solttu oli painanut suklaanväriset korvansa takakenoon pinkoessaan ponin rinnalla. Sen laukka muistutti rentoja iloisia loikkia.

Äkkiä vuoren juurelta, ruskeanmustasta pöheiköstä johon taivaalla kelottavan kuun valo ei osunut, kuului kaksi vihellystä. Minun vatsassani kouraisi lujaa, vedin liikaa ilmaa keuhkoihin ja olisin varmasti kannustanut Bonnien nelissä aina karsinaan asti, ellei Ica olisi pidättänyt Solttua. Bonnie, joka ei pelännyt vihellyksiä, hidasti ihastuneena raviin pienen orin rinnalla ja jäi korvat hörössä kuikuillen seisomaan tienreunaan, kun Ica käänsi ratsunsa pöheikköä kohti. Solttu lähti jyrän lailla, vailla pelkoa etujalkoja raapivista oksista, rytistelemään kalliota kohti.

Varjopaikasta lensi lentoon kaksi pientä lintua, jotka räpyttelyineen näyttivät ilmassa pyörähteleviltä mustilta paperinpaloilta. Ica käänsi Soltun minua kohti ja nauroi.
”Ne oli lintuja” , hän sanoi, ihan kuin ääneen pudonneet sanat olisivat varmistaneet asian todenperäisyyden. Minun oli pakko nyökätä. Onneksi oli niin pimeää, ettei Ica voinut nähdä saappaissa täriseviä jalkojani. Bonnie oli ainoa, joka tunsi kylmää jalustinmetallia vasten vapisevan saappaanpohjani.
”Lintuja, joo”, sanoin hitaasti. ”Mutta entä siellä maneesilla?”
Ica ei sanonut mitään. Hän katsoi minua hetken, kannusti Soltun takaisin tielle (hevonen nosteli jalkojaan ja laski ne turvallisiin kohtiin niin, että muistutti koikkelehtivaa varsaa) ja niiskaisi nenäänsä reippaasti.
”Ei mietitä sitä”, hän sanoi. ”Ratsastetaan pihatolle. Mä voin pyöräillä sun kanssa takaisin Seppeleen kautta niin sun ei tarvi palata Bonniella yksin. Se on mun matkan varrella.”

[Salma]

Oli kuulas, kirpeä syyspäivä. Talli oli hiljainen – olisin kaivannut ratsastusseuraa, mutta hoitajat joko norkoilivat seuraamassa tuntia tai olivat (kuten Kasper nyreänä ilmoitti) lähteneet ratsastelemaan metsikköön. Tuntui tylsältä talsia yksin pihan poikki hakemaan Bonnieta sisälle – mutta minun sydämessäni hyrähti mukavasti, kun näin ponin höristelevän harmaita teräviä korviaan ja hörähtävän hiljaa.

Tein tunnin koulutreenin tyhjällä kentällä hoidettuani Bonnien. Tuuli paljon ja minä olin pelännyt tamman säpsyilevän ja hätäilevän, mutta se kuunteli apujani ja vastasi niihin normaalia halukkaammin. Tein yksinkertaisia väistöjä ja askellajivaihdoksia. Huomasi, että kesän kisaurakka oli tehnyt hyvää Bonnien vastaanottavaisuudelle. Treenin lopussa pysäytin höyryävän ponin keskihalkaisijalle pystymättä estämään poskieni tyytyväistä hehkua. Hieno Bonnie!

Kouluväännöstä tyytyväisenä vein ponin jäähdyttelemään maastoon. Ruska oli heilauttanut oranssin, keltaisen ja punaisen viittansa puitten ylle. Ilmaa oli helppo hengittää, siinä tuoksui aamuinen sade ja kevyt savun tuoksu. Muut maastoilijat olivat tainneet pistää nuotion pystyyn. Bonniekin kohotti turpansa ja haisteli savua, mutta minä käänsin sen pienemmälle pehmeäpohjaiselle polulle. Aloin jo nauttia yksinolosta.

Olimme tulleet reippaassa ravissa maastoesteradan kiertävää polkua alas kun Bonnie äkkiä kavahti, veti jalkansa alleen ja hyppäsi pois polulta. Minä yritin tarrata edessäni heilahtavaan vaaleaan harjaan, mutta ponin ponnistaessa uuteen loikkaan tunsin, miten takapuoleni irtosi epämiellyttävästi satulasta. Tuntui, että tein kokonaisen voltin eteenpäin ennen kuin laskeuduin muksahtaen syksyn haalentamaan heinikkoon.

Takapuolta kivisti, mutta muuten taisin olla ehjä. Kömmin seisaalleni (Bonnie oli ystävällisesti pysähtynyt ja jäänyt tummine, kauniine silmineen toljottamaan kun huomasi, etten enää keikkunut satulassa) ja pyyhin kosteaa multaa kaksin käsin ratsastushousujeni takamuksesta. Kun tajusin, että mitään ei ollut sattunut, minua alkoi jo melkein naurattaa. Olisihan minun pitänyt arvata, että Bonnien kaltainen energiapaketti keksii ainakin yhden metkun maastomatkassa!

Ratsastin reipasta tahtia takaisin tallille. Kypärä tuntui liimautuneen päähän, kun kiskoin sitä irti hoidettuani Bonnien talliin. Poni näytti tyytyväiseltä ja rennolta seisoskellessaan karsinassaan. Se oli jäänyt ovensuuhun niin, että ylsin rapsuttamaan sitä. Sisälläni hykerteli onnellisesti. Kipaisin rehuvarastosta tuoreen porkkanapalasen ja sujautin sen Bonnien sileiden huulten väliin.

Kaikki kohdillaan! =) =)

[Salma]

Jesse oli heittänyt minut iltapäivällä tallille lähtiessään itse ostamaan kaupungista Tollolle uusia jännesuojia. Hän oli rukoillut minua koko automatkan ajan mukaansa, mutta huonosti nukkuneena (olin luonnostellut syksyn kisakalenteria kahteen asti) mikään ei olisi voinut innostaa minua vähemmän kuin kaupoissa kiertely. Lopulta Jesse oli jättänyt minut nyreissään Seppeleen tallipihalle ja kääntänyt päänsä pois, kun yritin painaa hänen suulleen suukon. Pehmeälle poskelle osuva muisku oli ollut kuiva ja hämmentynyt.

Bonnie oli kaikeksi onneksi haettu kurakelistä sisälle. Se seisoi ruskealla talliloimella peiteltynä ja näytti läpeensä tyytyväiseltä oloonsa. Kun saavuin karsinalle ja naksautin kieltäni, se nosti päänsä niin reippaasti, että harmaa otsatukka hypähti suippojen korvien välissä. Bonnien suupielistä viipotti pitkiä heinänkorsia kuin kesältä tuoksuvia tuntokarvoja.

Olin niin hyvilläni siitä, etten joutuisi harjaamaan märän mustanharmaaksi muuttunutta kimoa, että käännyin kannoillani ja päätin tarjota itselleni oleskeluhuoneessa kupillisen kaakaota. Estetunti oli juuri alkamassa ja tärkeän näköiset ratsastajat kantelivat kuka satuloita, kuka martingaaleja hoitajien kiiruhtaessa heidän kantapäillään. Minä kopistelin heidän ohitseen, hypin tummat puuportaat kaksi kerrallaan ylös ja kiskoin pohkeita vasten liimautuneet ratsastussaappaat lokerikkohuoneessa pois. Yläkerta oli hiljainen.

Oleskeluhuoneen valot oli sammutettu. Painessani ne päälle näin, että pöydällä lojui hevoslehti, jonka avonaisella aukeamalla oleva ristikko oli puoliksi täytetty. Sen päällä oli vihkosta revitylle, rutistetulle sivulle piirretty rujo hevoskuva. Piirtojäljestä ja kuvan aiheesta arvelin, että kynäniekka oli ollut Kasper. Hevonen muistutti etäisesti Hestiaa lehmänläiskineen ja tunnistamista helpottamaan tehtyine utareineen. Sen yläpuolelle oli piirretty rivi luonnosmaisia karsinoita, joista yhdestä vei nuoli lehmä-Hestiaan. Jaha, mietin hymy suupieleen hiipien, näin Kasper siis muisti karsinajärjestyksen.

Kaakaon keittyessä mikrossa minä istuin pitkälle penkille ja vedin jalat alleni. Ikkunasta ulos tuijotellen aloin hypistellä nukkaisia sukkiani. Harmitti vähän, että Jesse oli lähtenyt kiukkuisena.
Minä päätin tehdä jotain parantaakseni pojan mieltä. Käänsin Hestia-paperin toisin päin, silitin sen suoraksi ja aloin luonnostella siihen sarjakuvaa, jossa päähenkilönä oli salskea ja tyylikästukkainen Mister Jesse hevosensa Thollon kanssa. Loppuruutuihin piirsin hurjan paljon pusukuvia minua epäilyttävän paljon muistuttavan polkkatukan kanssa, ja lupasin puhekuplissa Mister Jesselle hartiahierontaa, aamupalaa ja liikutusapua Thollolle aina, kun hän sitä kaipasi.

Olin juuri viimeistelemässä kuvia, kun oleskeluhuoneen ovi kävi ja pitkä hahmo astui sisään. Jo toisen kerran parin viikon sisään luulin, että se oli Jesse – mutta jälleen kerran tämä hahmo oli eri tavalla pitkä, vähän kömpelömpi ja vähemmän itsetietoinen. Hymyillessäni Nuutille tervehdykseksi työnsin sarjakuvan piiloon hevoslehden väliin.
”Moikka! Miksi sä istut täällä yksin?” Nuutti kysyi. Hänellä oli yllään keltainen sadetakki josta arvelin, että tunti oli alkanut ja hän oli käynyt puttaamassa Lailan ratsastajan selkään. Kantavana tamma oli hurjan herkkä sileistä tummista kyljistään eikä sietänyt niillä keikkumista.
”Äh, mä vaan keitän kaakaota”, sanoin. Ei tullut mieleenkään paljastaa että piirsin sarjakuvaa poikaystävälleni, se tuntui liian henkilökohtaiselta. Emmehän me Nuutin kanssa vielä tunteneet kovinkaan hyvin.
”Saanko mä tulla seuraksi?” Nuutti kysyi. Kun nyökkäsin, hän kiemurteli ulos sadetakista ja laski sen hellävaroin viereensä vastapäiselle penkille. Minä nousin hakeakseni kaakaon mikrosta.
”Ootko sä viihtynyt Seppeleessä?” kysyin.
”Joo, Laila on upee. Mä en malta odottaa, että varsa syntyy.”
”Se on mielettömän pyöreä jo. Välillä mäkin toivon, että Bonsku sais varsan, mutta ei se oikein sovi meidän kisasuunnitelmiin”, naurahdin.
”Kauanko sä olet hoitanut sitä?” Nuutti nojautui kiinnostuneen näköisenä pöydän ylitse. Hänen sormensa olivat pitkät ja kauniit kuin pianonsoittajalla, huomasin.
”Ihan kohta kaks vuotta. Aluksi me kisattiin tosi epäsäännöllisesti, mutta nyt me ollaan startattu parin viikon välein.”
”Mahtaa olla kiva omistaa kisaponi”, Nuutti tuumi.

”Joko sä olet tutustunut joka paikkaan täällä?” kysyin hörpittyäni hetken kaakaota. Nuutti nyökkäsi ensin, mutta pudisti sitten päätään.
”Oon mä lähimmät paikat tutkinu, mutta esimerkiksi tuolla mä en ole käynyt koskaan”, hän sanoi ja osoitti kapealla kädellään heinävintin ovea.
”Hitto!” naurahdin. ”Tuo on tallin jännittävimpiä paikkoja. Mennään käymään heti. Tai oota”, jarrutin. ”Haetaan fikkarit ensin. Siellä ei ole hyvää valoa.”

Kipaisimme alakertaan ja tuntilaisten odottelutilaan. Talliin oli astunut heijastinliivipakko maastoilun ajaksi, joten keko kiiltäväpintaisia liivejä ja mustavartisia taskulamppuja seisoi kuin asennossa ikkunansuussa. Joukko sennutuntilaisia, jotka rupattelivat tätijuttuja ikkunapenkillä, väistivät minun ja Nuutin hyökätessä lamppujen suuntaan, mutta eivät keskeyttäneet juttuaan. Me hipsimme tyytyväisinä takaisin yläkertaan.

”Täällä on vähän aavemaista” ,varoitin, kun avasin heinävintin oven. Sisällä oli säkkipimeää, kattohirret näkyivät tummina möhkäleinä yläpuolellamme ja vahva heinäntuoksu kutkutti nenässä. Olimme pukeneet kengät lokerikkohuoneessa, sillä irtonaiset heinänkorret tuntuivat yrittävän tunkeutua saappaanvartta pitkin paljaalle iholle. Askelista ei kuulunut ääntä, ainoastaan silloin tällöin yksinäinen kopahdus saappaankannan osuessa heinättömään kohtaan syisellä puulattialla.

”Tuon oven takana on jotain vanhoja huonekaluja ja kirjoja”, sanoin ääntäni madaltaen ja osoitin ovea, jota olimme aiemmin hoitajaporukan kanssa tutkineet. Nuutin kulmat olivat kohonneet ja hän seurasi minua jotenkin vähän kyyryssä. Jännittikö häntä?
”Mutta ei mennä sinne nyt”, jatkoin. Poika rentoutui silminnähden ja seurasi minua, kun viittoilin yhtä heinäpaalia kohti. Se nojasi mukavasti toiseen niin, että siihen muodostui selkänoja. Kapusimme istumaan paalille ja suoristimme jalkamme vierekkäin. Pimeässä näin, että Nuutin pitkät koivet ylsivät kauas paalin reunan ylitse.
”Täällä liikkuu vissiin aika paljon kummitusjuttuja”, Nuutti sanoi hiljaa. Minä kohautin olkiani.
”Niitä tulee ja menee. Liekki-eukko, tuo heinävintin ovi, Pyöstinvuoren metsästysmaja ja nyt viime aikoina täällä on kuulunu jotain outoa vihellystä.”
”Mua vähän karmii tuollaset jutut”, Nuutti tunnusti.
”Ei se mitään”, minä nauroin hiljaa. ”Niin muakin.”

Äkkiä heinävintin ovi aukesi. Vastavalossa näkyi pitkä kapea hahmo, joka joutui kumartumaan hiukan mahtuakseen kokonaan ovensuuhun. Hetken oli hiljaista. Niin minä kuin Nuuttikin olimme kääntyneet yllättyneinä oven suuntaan, kunnes –
”Salma?”
Ääni oli epäileväinen. Minä tunnistin sen saman tien – tai siis, totta kai minä tunnistin sen.
”Jesse! Hei, sä tulit tosi nopeesti! Tuu istumaan, me ollaan Nuutin kanssa täällä”, henkäisin ilahtuneena. Nostin fikkarin valaisemaan kasvojani alhaalta päin niin, että Jesse saattoi nähdä minut ja vieressäni nököttävän Nuutin. Ovelta ei kuulunut mitään.
”Jesse? Onks kaikki hyvin?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Sisälläni oli alkanut äkkiä möyriä ikävä tunne.
”Joo. Istukaa vaan siellä.”
Ovi sulkeutui ja jätti meidät pimeään. Fikkarin valo tuntui pieneltä kuin viimeisiään palava tulitikku.

Kun palasin alakertaan (Nuutti oli jäänyt ottamaan itselleen ruokaa), Jesse ja Tollo olivat kadonneet. Minä kävin katsomassa näkyikö heitä kentällä ja kokeilin epätoivoissani jopa maneesia vaikka tiesin, että Jessen hermot eivät ikikuuna päivänä kestäisi itsenäistä ratsastusta yhtä aikaa, kun samassa tilassa pidettiin jatkotuntia. Palatessani saappaat lätäköissä lotisten tallia kohti minua alkoi kismittää. Mikä Jesseä tänään vaivasi?

Toivoen hartaasti, etten joutuisi maastoilemaan pimeässä ja sateisessa illassa loputtomiin, minä harjasin Bonnien ja heitin varusteet sen ylle. Poni melkein loikki karsinan puolioven yli tajutessaan, että pääsisi pihalle.
”Hyvä, että edes sä olet innoissasi”, mutisin sovittaessani kypärää päähäni.

Järkeilin, että Jesse ei lähtisi näin huonolla ilmalla valaistulta reitiltä. Sadepisarat vihmoivat korkealla loistavien valojen ohitse ja Bonnien kaviot ruopivat mutaista maata, kun keinahtelimme käynnissä tietä pitkin. Hiekka näytti tummalta ja sotkuiselta, kuuset olivat kuin uljas ritaririvistö ja koivujen lehdet riistäytyivät pyörähtelemään vaakatasossa puhaltavassa tuulessa. Sain ratsastaa vartin verran sade takinselän läpi tunkien ennen kuin näin edessäpäin haaleana haamuna hohtavan heijastinliivin.
”Jesse!” huusin. Tollon vaaleasta karvakuontalosta ei voinut erehtyä. Hevonen taisi kuulla minun huutoni, sillä se kaarsi kaulaansa ja kuikuili taaksepäin. Pitkät ohjat antoivat myöten, mutta kun ääneni saavutti Jessen, poika veti ohjat lyhyiksi ja nykäisi orin tuskastuneesti pysähdykseen. Minä painoin laukkapohkeet Bonnien kylkiin ja annoin ponin rullata keveästi välimatkan umpeen. Bonnie höristeli iloisesti korviaan ja levitti sieraimiaan päristäkseen tervehdyksensä Tollolle.

Jesse puristi ohjia hanskojen peittämin käsin eikä katsonut minua silmiin. Olin pysäyttänyt Bonnien heidän rinnalleen ja tunsin, miten sanat käpertyivät ja sotkeutuivat toisiinsa sisälläni. Tuntui, kuin Jesse olisi paukutellut minua korville juoksutusliinalla. Päässä humisi ja silmien takana kutitti ikävästi. Mikä oli vinossa?
”Jesse hei, onko kaikki hyvin?”
Jesse veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja huokaisi sitten niin pitkään, ettei happea enää ollut. Vasta sen jälkeen hän nosti katseensa. Tutut, vihreinä kiiltävät silmät näyttivät yllättävän rauhallisilta.
”Kaikki on ihan hyvin”, hän sanoi.
”Hyvä. Mä nimittäin…”
”Mehän mennään tänään sun luo?” en ollut varma, oliko lause kysymys vai toteamus.
”Siis joo, mehän ollaan sovittu se jo…”
”Hyvä”, Jesse sanoi ja kannusti Tollon käyntiin. ”Ratsastetaan takas tallille.”

Kuljimme tallipihalle asti hiljaa. Bonnie ja Tollo astelivat rinta rinnan, venyttivät kaulaansa ja puhahtelivat silloin tällöin tyytyväisen kuuloisina. Sade lotisi maata vasten ja muta lennähteli koristamaan niiden vatsanalusia. Kun liu’uin alas satulasta, olisin halunnut kirota nähdessäni maailmankarttamaisen tumman kuvion, joka ponin valkeaan karvaan oli muodostunut. Jessen käsi, joka äkkiä sujahti takaapäin minun omaani, sai kiukkuni kuitenkin lauhtumaan samaa tahtia kun se oli noussut.
”Mä pidän susta tosi paljon, Salma”, hän sanoi hiljaa ja puristi kättäni. Minä hain Jessen silmiä nähdäkseni syytä yllättävälle purkaukselle, mutta en osannut lukea niistä mitään.

[Salma]

Sähköt katkesivat juuri, kun olin saanut Bonnien talutettua sisälle alkavasta kylmänharmaasta tihkusateesta ja seisoin harjaamassa sen mutapaakkuista harmaata lapaa. Sähkövalo ei poksahtanut, ei rätissyt palovaarallisesti vaan pimeni itsepintaisen tyynessä äänettömyydessä. Bonnie, joka oli tietysti tottunut tallin valojen sammumiseen, ei edes nostanut päätään, mutta minä sain yllättävästä pimeydestä niin ison sätkyn, että tipautin harjan kolisten turpeeseen. Kun kyykin etsimässä harjaa säkkipimeästä käsikopelolla kuulin, että ovi kävi.

Ovesta siivilöityvässä harmaanvaaleassa valokaistaleessa tunnistin tulijan Fiiaksi. Hänen punainen tukkansa oli kostea ja kaartui takin kauluksen yli avonaisena. Vierellään hän talutti kopisevakavioista, isoa, tummaa hevosta, jonka katsoin hetken olevan Topi. Hevosen astuessa paremmin valoon huomasin kuitenkin, että se oli pienempi, mustempi ja että sen sotkuinen harja oli lyhyt, sojottava siilitukka.

”Mikä toi on?” suustani pääsi. Hevonen kohotti valkean läikän halkaisemaa päätään ja muljautti silmiään. Fiia ei välittänyt sieraimiaan levittävästä puoliverisestä, vaan kiepautti sen tottunein ottein Huijarin karsinaan. Minä valuin katselemaan Bonnien karsinan ovelle kuin hämmentynyt pikkulapsi.
”Kössi”, Fiia vastasi ytimekkäästi ja veti riimun pois hevosen päästä. Se tuijotti minuun päin mustana möhkäleenä tallikäytävän toiselta puolelta. ”Miksi täällä ei ole valoja?”
”Miksi se on Huijarin karsinassa?” minun oli pakko kysyä vastakysymys. ”Missä Huijari on?”
Fiia tuli karsinan puoliovelle ja nojautui sen yli. Pimeässä näin heikosti hänen kasvoillaan olevan huvittuneen hymyn.
”Sä et käynyt yhteen päivään täällä, Salma”, hän naurahti. ”Älä huolehdi, ei koko talli ole muuttunut. Huju lähti pihattoon ja tää tuli sen tilalle. Tän nimi on siis Cosini, Kössi.”
”Hoidatko sä sitä?”
”Äh”, Fiia huitaisi kädellään ja kääntyi vilkaisemaan Kössiä. Suurikokoinen tumma pää nojasi karsinan nurkkaan ja häntä oli jurottaen painautunut takajalkoja vasten. ”En mä vaihtais Elmon kaltaista iloluonteista ponia mihinkään.”

Kössi ei kiinnittänyt Fiian mitään huomiota, kun hän avasi karsinan oven ja livahti ulos. Bonnie oli hoksannut jonkun tulleen sisään ja kuikuili nyt pää pitkälle puolioven yli työnnettynä. Sen sileä harmaa ylähuuli hapuili ilmaa.
”Mutta mitä tää pimeys siis meinaa?” Fiia kysyi asteltuaan Bonnien karsinalle. Hän ojensi harmaan villahanskan peittämät sormensa ja kutitteli niillä ponin turpaa. Minä kohautin olkiani.
”Vissiin vaan joku sähkökatkos. Mennäänkö katsoon onko Kasper vahingossa painanu pääkatkaisijasta virrat pois?”
Kun sujahdin ulos Bonnien karsinasta, poni käänsi takamuksensa karsinan ovelle ja huokaisi pitkään. Se taisi luulla, että oli aika valmistautua yöpuulle.

Tallin isolla puolella kuhisi. Pimeään oli ehtinyt jo tottua, joten hevosten ja käytävällä säntäilevien ratsastajien hahmot saattoi erottaa jo paremmin. Joku piteli satulahuoneen ovea auki ja huuteli ovenraosta:
”Hei tulkaa tänne, täällä tulee ikkunoista valoa!”
”Mä en näe kiinnittää satulavyötä! Voiko joku vahtia ettei Humu kävele ulos karsinan ovesta!” joku huusi karsinarivistöstä.
”Täällähän on ihan täysi hullunmylly”, Fiia sanoi matalasti korvaani. ”Ja mä tahtoisin nähdä sen houkutuksen, jonka vuoksi HUMU karkais yhtään minnekään.”

Ilmeni, että hoitajista Fiian lisäksi ainoastaan Emmy, Clara ja Inkeri olivat ehtineet puoli neljäksi tallille avustamaan tuntilaisia. Jatkoryhmä olisi luultavasti pärjännyt ensiluokkaisesti tavallisessa tallin rauhoittavassa sähkövalossa, mutta pimeys oli tainnut saada aikaan yhteisen alkukantaisen hullaantumisen. Tuntui, että koko kööri luuli palanneensa keskiajan hevosten raivokkaaseen paniikkivarustamiseen. Ensimmäistä kertaa minun nähteni shettiskarsinassa oli tuntipuolen paras kuri ja järjestys Claran ja Inkerin vahtiessa ylhäisesti karsinan ulkopuolella tyttölapsia, jotka varustivat matalaa ponikaksikkoa.

Minä ja Fiia hyppäsimme remmiin auttamaan tuntilaisia. Elmo ja Hestia pyörivät jo kaikeksi onneksi maneesissa, joten jäljelle jäi ainoastaan Humu. Pienhevosen hassu ratsastaja, pyöreäposkinen tyttö, jolta puuttuivat etuhampaat, oli koko ajan huolissaan kaikesta. Hän paineli tammaa kylkiin niin, että se pyöri väkkärää karsinassa, ja juoksenteli sitten pakoon sen etujalkoja. Ikkunasta laskeutuva valo paljasti Humun kärsivällisen ilmeen.
”Mä menen hakemaan Humun varusteet”, Fiia sanoi minulle ja tytölle. Ratsastaja loi meihin katseen, joka oli sekoitus ihailua ja kummastusta, ja työnsi Humun kaviokoukun sitten käteeni. Metalli oli kovaa ja jääkylmää.
”Se ei anna jalkoja”, ratsastaja selitti. ”Putsaa sä ne.”

Minusta tuntui, että olin palannut monta vuotta taaksepäin siihen aikaan, jolloin Bonnie ja minä emme vielä tienneet toisistamme mitään. Kun en vielä asunut Liekkijärvellä olin hoitanut isoa, lasten suosiossa olevaa puoliveritamma Vivaldaa. Nyt, kyykkiessäni Humun kavioiden puolessa ja haistaessani turpeen imelän tuoksun mietin, miten erilaista minulla olikaan Bonnien kanssa.

Ratsastaja halusi taluttaa Humun yhdessä meidän kanssamme maneesiin. Edellisen tunnin hevosten maleksiessa ulos avautuvista pariovista hän tiukensi otettaan ohjasperistä ja painoi toisen kätensä Humun pörröiseen harjaan.
”Pysy kunnolla siinä”, hän sanoi – joko minulle ja Fiialle tai sitten pikkuhevoselle. Minä vilkaisin salaa huvittuneena Humua, joka kulki tyynenä silmät puolitangossa eikä luonut katsettakaan ohi kulkeviin Huiskaan ja Vennaan.

”Tytöt!” Anne huuteli maneesin keskeltä, kun hevoset oli saatu kaartoon. Luonnonvaloa siivilöityi kattorakenteen läpi ja katsomon kaiteelle oli asetettu tallin räystäällä jouluna ollut valkea valonauha. Hevosten jalat katosivat hämärään.
”Etsikää, kiltit, Kasper. Pitäkää huolta että se tekee kaikkensa et sähköt saataisiin pian takaisin”, hän sanoi meille. Pöly leijaili valonauhan kalpeassa valossa tummia seiniä vasten.

Fiia ja Clara jäivät auttamaan poniratsastajia, jotka kaipasivat henkistä tukea juoksemaan rinnalleen, joten etsintäretkelle lähdimme minä, Emmy ja Inkeri. Ilma tallipihalla oli kylmennyt ja vesipisarat lensivät raskaina kasvoja vasten. Kiiruhdimme tallipihan poikki ja satulahuoneen kylmännäköisestä ovesta sisään. Tuntui paljon aavemaisemmalta, kun tallin tuttu ja kodikas valo ei palanut.
Kasper oli kiilautunut satulahuoneen nurkassa olevan generaattorin puoleen ja kiroili itsekseen niin, että sennutunnille varusteita hakeva mieskaksikko jäi tuijottamaan häntä suitset olalta roikkuen. Otsalamppu heilahteli ja veti seiniin syviä varjoja.

”Kasper, miten menee?” Emmy kysyi varovaisesti annettuaan oven sulkeutua perässämme. Inkeri ja minä vaihdoimme hänen selkänsä takana katseita. Pikkuinen Inkeri kohotti kulmiaan.
Kasper hätkähti yllätettynä ja kääntyi katsomaan meitä olkansa yli.
”Ai. Te”, hän sanoi välinpitämättömästi tunnistaessaan meidät.
”Sä taisit pelätä että Anne tai Jaakko tulis höykyttämään sua”, Inkeri virnisti.
”Mulla on nyt kiire, sori. Jos te ette osaa…” Kasper aloitti. Yllätyksekseni Emmy astui viereltämme, pujotteli satulatelineiden ja varustearkkujen ohitse Kasperin linnoitukseen ja varvisteli nähdäkseen generaattorin.
”Anna mä vilkaisen.”


Generaattori tikutti, siinä vilkkuvat vihreät ja keltaiset valot vaihtoivat tahtiaan ja lopulta kuului hyrräävä surahdus. Satulahuoneen valo välkähti kahdesti eikä enää sammunut. Emmy kääntyi tyytyväisen näköisenä generaattorilta, sipaisi vaalean hiuskiehkuran pois silmiltään ja hymyili.
”Nyt se taas toimii!”
Kasper tuijotti vuoroin Emmyä, vuoroin tummanharmaata nappulariviä seinässä. Hänen huulensa liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Minusta tuntui, että jos hän ei olisi menettänyt sen myötä lopullisesti arvokkuuttaan, hän olisi heittäytynyt Emmyn jalkoihin palvomaan tyttöä.

[Salma]

Kössi tuijotti minua ja Bonnieta vinosti vastapäisestä karsinasta herkeämättömällä, seisovalla tummalla katseella. Hevosen tummat suipot korvat roikkuivat rennosti puolitanassa ja pitkä, kapea turpa jauhoi keskeytyksettä ilmaa. Bonnie kärkkyi tarkkaavaisena takaisin kaareva kaula ylhäällä ja levitteli vaaleanpunasisuksisia sieraimiaan. Parivaljakko oli seisonut vastakkain jo pitkän aikaa ja vain tuijotellut toisiaan. En oikein saanut selvää tunsivatko ne syvää inhoa vai oliko hevoskaksikko niin ihastunut, etteivät ne pystyneet keskittymään normaaliin elämäänsä siirappikatseiltaan.

Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja harjasin pitkin, reippain vedoin Bonnien syysrapaista kylkeä. Kuivissa kohdissa lyhyt karva oikein pölläytti ilmaan hienonhienon hiekkakerroksen, joka kulkeutui kutittamaan nenässä ja nielussa. Päästyäni lautasten kohdalle pölykerros oli jo niin kunnioitettava, että nenänkutitus purkautui hengenhaukkomisena ja aivastuksena. Bonnie sai äänen siivittämänä silmänsä irti Kössistä ja astui kauhistuneena takaosallaan kauemmas minusta. Minua alkoi naurattaa ponin järkyttynyt katse.

Tallin isolta puolelta käveli samaan aikaan pitkä, hoikka tyttö riimunnarua kädessään pyöritellen. Nauruni pysähtyi suun puolitiehen. Yleensä sunnuntaisin tallilla oli rauhallista – tunteja ei ollut ja pikkupuolella oli minun lisäkseni useimmiten vain Jesse, Pipsa tai Kirsikka, silloin tällöin myös Kia. Tämä alkuiltapäivä oli ollut erityisen hiljainen, sillä Pipsa ja Kirsikka treenasivat Sikellä maneesissa ja Tollo remusi vielä pihalla. Jesse oli Mêl Serenissä.

Luotuani tyttöön kunnon katseen minun oli pakko myöntää, että jäin tuijottamaan häntä samalla intensiteetillä kuin Kössi ja Bonnie äsken toisiaan. Hän oli kaunis. Siinä ei sinänsä ollut mitään outoa, sillä Seppeleessä kävi paljon ihmisiä, joiden ajattelin olevan hyvännäköisiä. Tämä vihreäsilmäinen supermallin ja keijukaisen rakkauden hedelmä oli sievä sillä tavalla, joka sai kääntymään kannoillaan ja seuraamaan vain saadakseen uuden vilkaisun. Tummanruskea laineikas tukka heilahteli ristiselässä ja sai minussa kumman vimman etsiä hiusharja ja käydä takuttomat, sileät kutrit läpi.

Kuten arvata saattaa, tyttö huomasi piinaavan tuijotukseni, pysähtyi ja hymyili. Luulen, että olin nähnyt ainoastaan elokuvissa samalla tavalla kauniisti kaartuvat huulet.
”Hei, kukas sä olet?” hän kysyi. Totta kai hänen äänensäkin oli sekä ystävällinen että lempeän pehmeä. Jos olisin pitänyt tytöistä sillä tavalla, olisin luultavasti piiloutunut kainostellen Bonnien kyljen taakse ja alkanut luonnostella rakkauskirjettä pehmeään turpeeseen.
”Salma”, mökelsin. ”Mä oon tän Bonnien sponsoriratsastaja.” Olin ehtinyt jakaa viimeisen kahden vuoden aikana saman infomäärän luultavasti satoja kertoja, joten se luisui suhteellisen vaivatta ulos suustani. Muuta päätin olla sanomatta.
”Mun nimi on Rosa. Mä aloin hoitaan Kössiä.”
”Aa, aijaa. Joo”, vastasin älykkäästi. ”Se ei siis tullu hakuihin?”
Rosa pudisteli päätään niin, että tukka heilahteli keveästi niskassa. Minun mielessäni rullasi hiusvärimainos.

Rosa siirtyi harjaamaan Kössiä. Minun olisi tehnyt mieli vilkuilla edelleen hänen suuntaansa, mutta mustan hevosen aloittaessa silmien muljauttelun ja tarmokkaat jalantömistykset karsinan pohjaan käänsin hienotunteisesti katseeni Bonnieen. Rosa oli huikannut, että huutelisi jos tarvitsisi apua.

En halunnut lähteä häiritsemään Sikke-jengiä maneesiin, joten varustaessani harmaata ponia suunnittelin vieväni sen kentälle. Taluttaessani ponin syksyisen kirpakkaan aurinkoon huomasin kuitenkin, että kentällä ravasi jo Venna uusi hoitajansa selässään. Muistelin tytön olleen nimeltään Helge. Hän istui syvällä satulassa keskittyen harjoitusraviin ja ratsasti huolellisesti kääntäen kiemurauraa kummallekin pitkälle sivulle. Tein lennossa suunnitelmanmuutoksen – voisin treenata temponvaihteluita myös maastossa. Pirtsakka ilma teki osansa valinnassa.

Aurinko läikitti Bonnien harmaansävyisen karvan ja sai keltaisen, paksun satulahuovan näyttämään uudelta. Minä kevensin tasaiseen tahtiin leveällä, valoisalla metsätiellä ja kuuntelin tyytyväisenä hiekan rasahtelua ponin siroissa kavioissa. Lintu lauloi ruskalehtisen koivun oksalla toistuvaa sävelmää. Puu oli kuin palamaan syttynyt, niin leimuten sen lehdet havisivat keveässä tuulessa.

En ehtinyt oikein huomata muutosta linnunlaulun ja sitä seuraavan ärjynnän välillä. Äkkiä lintu oli lehahtanut huolesta hiljentyneenä pois puusta ja sen tilalla ulvahteli räjähdysmäinen matala murina. Kesti hetken ennen kun tajusin, että se oli moottorin ääni.

Bonnie sekosi. En oikein tiedä, miten muuten olisin voinut kuvailla ponin suoraan ylöspäin suuntautuvaa pukkihyppyä. Näin ainoastaan kauniisti kaartuvan sileäkarvaisen kaulan, pienet maasta irtoavat poninkaviot ja kaulan puoliväliin yltävän, ilmavirrassa kuin hidastetusti heilahtavan harjan. Harja iskeytyi pehmeästi poskeeni ja ponin laskeutuessa maahan jalustin sujahti syvälle vasempaan jalkaani niin, että jalkaterä luiskahti kumityynyltä ja metallinen kaari puristui nilkkaani vasten. Heilahdin rajusti vasemmalle tasapainon pettäessä ja jäin huudahtaen roikkumaan ponin kyljelle. Ehdin kahmaista käteni vahvan kaulan ympärille, kun Bonnie karautti pää pystyssä ja leukaperät hätäännyksestä jännittyneinä pöpelikköön. Sen voimakkaasti eteenpäin puskeva lapa hakkasi olkapäätäni vasten kipeästi.

Letka ulvovia moottoreita, joiden ajattelin sekavassa mielessäni kuuluvan moottoripyörille, ärjyi suhaduksessa sen paikan ohitse, jossa olin äsken ratsastanut. Bonnie oli jo kaukana siitä. Se oli hypännyt pienen ojan ylitse suoraan pensaaseen (oksat eivät olleet ikinä tuntuneet yhtä kovilta ja raapivilta kuin nyt, kun ne läsähtivät laukan vaudissa kasvoja ja käsivarsia vasten) ja rämpinyt sen läpi umpimetsään. Jalustimessa kunnolla ollut oikea saapas menetti tukensa viimeistään siinä vaiheessa. Tajusin hämärästi, että jalkani oli liukumassa satulan istuinosan ylitse kauhovan laukan horjuttaessa minua entisestään. Lävitseni sävähti sokea pelko. Miksei vasemmanpuoleinen turvajalustin auennut? Rukoilin mielessäni, että en jäisi roikkumaan jalastani laukkaavan Bonnien kyljelle.

Olin puristanut silmät kiinni ja huomasin vasta myöhään, että Bonnie tuntui hidastavan ja epäröivän. Laukan tahti muuttui säännöllisemmäksi ja minä peruutin hätääntyneet ajatukset ponin kyljeltä heittäytymisestä. Uskaltaessani taas katsoa syvänvihreä, pehmeä sammalikko alkoi näyttää ohi lentävien multapaakkujen ja vihreän eri sävyjen sijaan vähä vähältä tavalliselta metsänpohjalta. Haparoiden ja täristen kiedoin sormeni Bonnien harjan ympärille ja aloin vetää itseäni pystympään välittämättä ihoon pureutuvista jouhista. Olin päässyt kyyryasentoon ponin kaulalle, kun se pysähtyi suoraan laukasta.

Katsoin varovaisesti ponin korvien välistä peläten koko ajan järjettömästi, että se lehahtaisi taas laukkaan. Ihan edessämme oli uomassaan solisten kulkeva leveä puro, jonka rannoilla kohosi karkearakenteisia, kosteina kiiltäviä kiviä. Bonnie puhalsi säikyn oloisena ja otti sivuaskeleita, mutta näytti pelkäävän virtaavaa vettä enemmän kuin tienreunassa kaikunutta meteliä. Minä karistin jalustimet irti, valuin alas Bonnien kyljeltä ja sivelin kuin transsissa läpi sen jalat haavojen varalta. Sen jälkeen kaivoin puhelimen syysliivini taskusta. Näpyteltyäni yllättävän rauhallisin sormin Emmylle lyhyen tekstiviestin minä soitin Jesselle ja itkin.

[Salma]

Olin edellisenä iltana koonnut Inkerin ja Wenlan myötävaikutuksella varsalaitumelle temppuradan Bonnieta varten. Kisaisimme torstaina, joten halusin jääräpäisen treenaamisen sijaan antaa ponille yhden kevyen ilottelupäivän. Maahankaivetut hyppyesteet, hiljaa kahiseva pressu, boamainen autorengas ja pimeässä hohtelevat pujottelutötsät olivat jääneet ystävällisinä varjoina odottamaan aamua.

Ja niinhän siinä tietysti kävi, että talvi koitti yön aikana. Seisoin loimikasan alle piilotetun Bonnien kanssa laitumella ja mittailin pyörivän räntäsateen lävitse esteitä. Maa oli vaalennut, vihreä ruoho pilkotti edelleen urheasti, mutta etenkin käytössä olevissa tarhoissa se oli jo sotkeutunut ruskeaksi mutavelliksi. Pihlajanlehdillä lepäsi kostea, ohut lumihuntu ja turpean kypsiä marjoja nokkiva tulkku oli pörhistänyt itsensä kuin pieneksi joululankapalloksi. Bonnie otti palellen sivuaskelia.

Pressu nyt ainakin oli hyödytön. Siihen oli muodostunut matala tummavetinen lammikko ja sulaneet lumihiutaleet valuivat kiepahtaen ja risteillen sen reunan yli viileään maahan. Jos Bonnie suostuisi kahistelemaan sen ylitse, minä lopettaisin hevosurani luettuani poniani kaksi vuotta väärin ja siirtyisin matotutkijaksi. Niiden syy-seuraussuhteita olisi luultavasti helpompi tarkkailla.

Autonrenkaan päälle oli laskeutunut hento valkea kuorrute. Huokaisten naksautin kieltäni saadakseni ponin liikkeelle ja toin sen lähemmäs tutkimaan sitä. Meidän peräämme jäi kaksi riviä tummia tallaumia, minun jaloistani saappaanmuotoisia ja Bonnien kavioista soman pyöreitä.

Bonnie levitti harmaat sieraimensa ja puhalteli viileää ilmaa niin, että hiutaleet kaarsivat keveästi pois ja sulivat sen tieltä. Se työnsi kapean turpansa lähelle rengasta, kosketti sitä pehmeästi ja säpsähti sitten kauemmas ilmeisesti yllättyneenä kylmästä pinnasta. Minä olin osannut varautua johonkin sensuuntaiseen ja annoin riimunnarun liukua hanskasormien lomitse. Poni tyyntyi kun kosketin sen lumen kastelemaa lapaa ja katsoi minua tummilla, pitkäripsisillä silmillään. Minun sisälläni läikähti mukavasti.

Tallin suunnalta kuului äkkiä iloinen huudahdus. Kun käännyin katsomaan, näin kahden hahmon heiluttavan vimmatusti käsiään tallin ovensuussa. Heidän vierellään seisoi kylmässä jalkojaan nosteleva Gitta ja siro Hype, joka tuijotti tyrmistyneen näköisenä tummatukkaisen hoitajansa takaa talven ihmemaata. Hevonen näytti asettelevan kavionsa kevyesti kuin luistinradalle, kun se hoputettiin käyntiin.

Britta ja Wenla kiiruhtivat pihan poikki laitumelle, sähläsivät portin kanssa ja moikkasivat sitten posket innostuksesta hehkuen. Kummankin hiuksissa oli lunta, Britan tukka näytti jo kihartuvan vähän kosteudessa.
”Makeen näköinen rata! Saadaanko me tulla mukaan?” he kysyivät melkein toistensa suuhun.

Loppujen lopuksi meillä oli pihalla hurjan kivaa. Hype osoittautui parhaaksi agilityhepaksi. Se oli notkea, kuunteli korvat kääntyillen Brittaa ja uskalsi jopa ravata roiskuttaa pressun ylitse, kun minä ja Wenla pitelimme sitä molemmin puolin kireänä maata vasten. Gitta sen sijaan ei olisi viitsinyt temppuilla ja jurnutti tylsänä milloin pujotteluradan, milloin kavalettien edessä minun ja Britan kaartaessa sen ohi hevosten vierellä hölkäten. Ja Bonnie, no jaa – se pelkäsi jokaista estettä paitsi kavaletteja, joita ylittäessään se kaarsi innostuneena kaulaansa, pärski ja näytti itseensä läpeensä tyytyväiseltä. Kuinka hyödyllistä.

”Ne viheltäjät saatiin kiinni”, Britta kertoi, kun olimme temppuilleet riittämiin ja jäimme jäähdyttelemään hevosia. Taluttelimme niitä rinnakkain laitumella ristiin rastiin räntäsateen edelleen kastellessa meitä. Olin jo melkein ehtinyt unohtaa, miltä kylmettyneet sormet ja varpaat tuntuivat kipristellessäni niitä. Laitumen ruoho ja lumi oli jäljessämme sekoittunut ruskeaksi velliksi, jota hevosten kaviot ruopivat entisestään.
”Ne oli jotain Eetun täysidiootteja kavereita”, Britta jatkoi minun ja Wenlan käännyttyä hänen puoleensa yllättyneinä. Yllättynyt ilme taisi kylläkin enemmän muistuttaa irvistystä, sillä räntä puski kasvoja vasten ja suli poskipäille ja otsalle niin, että tuntui kuin olisi kasvosuihkussa. Britan ripsiväri oli täplittänyt mustia pisteitä tytön luomiin.

Britta kertoi koko jutun. Viheltäjät olivat pitäneet hevosten säikyttelyä hauskana ideana (mitä typeryksiä, minä suutahdin mielessäni) ja pyörineet viime viikkoina mehuissaan puskissa nähdessään, että ratsukot kulkivat jännittyneinä kuin, no, saaliseläimet. Anne oli ottanut pojat eilen hellään huomaansa ja luvannut tallilaisille keksiä heille sopivan rangaistuksen.

Lähdimme vähitellen valumaan hevosinemme takaisin talliin. Hype olisi kolmelta alkavalla tunnilla, joten Britalle tuli äkkiä kiire sen kanssa ja hän maiskautti pitkäjalkaisen hevosen raviin. Hype pyrähti edellemme (Bonnie vinkaisi ja yritti kiskaista perään), kun minä ja Wenla jäimme lampsimaan sulavan lumen ja ruskaisten puiden ohitse. Sormiani paleli hanskankin lävitse. Vedin hetkeksi villahansikkaan pois ja työnsin sormet Bonnien lavalta pehmeäkankaisen loimen alle. Hevosen iho oli lämmin.

Jesse pyyhälsi tallille juuri, kun olin lähdössä yläkertaan syömään eväitä. Tunnit olivat jo alkaneet ja minut oli pikaisesti passitettu varustamaan pörröistä Ediä, joten hetken lepotauko tuntui houkuttavan. Ehdin kopistella tummia puuportaita vasta muutaman ylöspäin, kun joku äkkiä tarttui takaa minua vyötäisiltä ja pyöräytti ympäri. Talli vilahti silmissäni sumuisina viiruina ja sain juuri ja juuri nielaistua kiljahduksen.
”Jesse!” nauroin pojan laskettua minut saappailleni. Vedin pipon pojan silmille niin, että vain vaaleita hiustupsuja ja leveä virne jäivät näkyviin. ”Pöljä!”
”Sä oot harvinaisen hidas oppimaan! Pöljä ei asu täällä. Tuo vaalea pitkäkoipinen ja hyvä hyppääjä on Tollo, yritä nyt muistaa”, Jesse naljaili minulle ja painoi suukon huulilleni. Minä nostin käteni Jessen niskaan, sujautin sormeni sileiden hiussuortuvien väliin ja suutelin häntä takaisin. Jesse tuoksui hyvältä, vähän makealta ja vähän heiniä saaneelta lämpimältä hevoselta.

”Menkää muualle!” joku tuhahti tömähdellessään portaat alas yläkerrasta. Kohottaessani katseeni näin Jessen käden ohitse Eetun, joka paineli tukka tötteröllä tallikäytävää pitkin ja näytti läpeensä pahantuuliselta. Hän pysähtyi Alexin karsinalle, leväytti vihaisella kädenliikkeellä puolioven auki ja sohi sitten karsinaan. Ovi kolahti kiinni hänen perässään.
”Mikä sitä vaivaa?” Jesse kysyi puoliääneen. Hänkin oli kääntynyt katsomaan Eetun perään.
”Mun käsittääkseni sillä on jotain ihan ihme mustasukkaisuuskohtauksia. Ei mitään järkeä. Dani kerto vaan jotain sen suuntaista et ne ei tule toimeen”, vastasin. Olin eilen kuunnellut oleskeluhuoneessa Danin hiljaisella äänellä tilitettyä kiukkua siitä, miten Eetun ja hänen välit tuntuivat jäätyneen kokonaan.
Jesse tyrskähti.
”Mistä Eetu on mustasukkanen, Danista vai? Haluaisko se viettää enemmän aikaa Lynskän kanssa?” hän kysyi virnuillen. Minä nykäisin häntä hellästi korvalehdestä.
”Älä oo pässi, Alexista totta kai. ”
Jesse pyöräytti silmiään ja tarttui käteeni.
”No, antaa niiden olla. Tuu seuraksi kun mä tuuppaan Tollolla kentällä, en mä muuten jaksa sitä.”

Kävin haalimassa lokerikosta itselleni vilttejä ja paksun villapaidan sillä aikaa, kun Jesse laittoi Tolloa kuntoon. Bonnie kuikuili karsinan puolioven ylitse ja näytti hämmentyneeltä, kun vain silitin ohimennen sen turpaa ja jatkoin Tollon karsinalle. Kävellessämme yhtä aikaa pihalle Jesse kirosi hiljaa yhä jatkuvaa lumisadetta.
”Kerro mulle koska tää loppuu!” hän huokaili dramaattisesti.
”No jos on hyvä tuuri, niin seitsemän kuukauden päästä”, vastasin kuivasti.
Jesse peitti kasvonsa nahkahansikkaiden peittämiin käsiinsä.

Viltit roikkuivat olkieni ylitse pitkänä viittana takanani, kun jäin nojailemaan kentän aitaan. Valkeaksi maalattu puu oli märkää (kuten käytännössä kaikki muukin pihamaalla) ja kangas tarttui karheana sen käsittelemättömään pintaan. Jesse heilautti itsensä nopeasti Tollon selkään ja aloitti suuren hevosen taivuttelut. Tollo puhisi innoissaan ja tuntui olevan ainoa, jota hölmö sää ei haitannut.

Jesse oli ehtinyt ratsastaa vartin verran, kun maneesilta päin vaelsi jono hoitajia. Tuulia, Pyry ja Inksu näyttivät palelevilta ja ainoastaan heilauttivat pikaisesti kättään, mutta Emmy, Rosa ja Kia seilasivat urheasti pihan poikki kentän reunalle.
”Anna yks viltti!” Emmy pyysi. Hän ja Kia kietoutuivat ojentamaani päiväpeiton kokoiseen mustaan, roikkuvaan ilmestykseen. Rosa oli varautunut säähän ja pukenut ylleen tyylikkään, karvareunuksisen hupullisen takin. Sen tummansininen sävy sopi – totta kai – kuin lehdestä leikattuna hänen sinivihreisiin silmiinsä. En ollut varma oliko Rosa meikannut lainkaan pitkiä, kauniisti kaareutuvia ripsiään.

”Miten Tollo on noin mielissään”, Kia ihmetteli vaalean orin nostaessa iloisen laukan ja höristellessä korviaan. Se näytti pääasiassa siltä, että luuli laukkaavansa lämpimällä merenrannalla. Jesse hevosen selässä siristeli silmiään ja oli vetänyt suunsa irvistykseen. Märät hiutaleet läsähtelivät kypärän lippaan.
”Ei tää sää vissiin haittaa kaikkia. Mä ajoin Jasonin tänään tänne ja se on ollu ihan fine lumen kanssa”, Rosa sanoi Tollon ja Jessen suuntaan katsellen. Jesse istui syvällä satulassa ja keskittyi muuttamaan askelpituutta, hän ei ollut tainnut edes huomata kentän reunalle ilmestynyttä populaa.
”Jason on muutenki ihan sissi!” Emmy huoahti. ”Ja se on niin soma kun tahtois olla isompi kuin on.”
”Yhtenä päivänä se tuli mun luo sanomaan, että voi joskus auttaa pitämällä Bonnielle ja mulle tunteja”, nauroin. Emmy tirskahti.
”Vissiin suostuit?”
”Totta kai!” hymy kareili suupielissäni. ”Kun se oli niin hullun tosissaan. Voitte sitten tulla seuraan Jasonin estevalmennuksia.”
”Mistä te juttelette?” Jesse huuteli kentältä.
”Jasonista”, huikkasin takaisin. Jesse loi minuun niin yllättävän ja terävän katseen, että pelästyin. Hetken aikaa seisoin vaan hiljaa kentälle tuijottaen kuulematta, mitä Emmy, Kia ja Rosa juttelivat. Vatsassa möyri ikävä tunne.

”Kuka se Jason on?” Jesse kysyi muka ohimennen, kun olimme palanneet sisälle ja hän oli jo melkein saanut Tollon riisuttua. Tähän asti puhe oli ollut pinnallista - minä olin tuntenut oloni hämmentyneeksi pojan käytöksestä ja Jesse oli ollut kylmäkiskoinen. Olin kaivannut jopa hänen tyhmiä vitsejään.
”Eksä tiedä?” kysyin hämmästyneenä. ”Siis Oden poika.”
”Häh, mikä poika?” Jesse oli ollut puhdistamassa Tollon takakaviota ja kohotti nyt katseensa sen puolesta. Hänen otsatukkansa oli kostunut ja roikkui silmillä.
”Oden. Se pieni poika”, tarkensin. Olihan Jesse nyt nähnyt Jasonin varmasti useampaan kertaan!
”Aa, joo. Se”, Jesse näytti äkkiä saavan jujusta kiinni, melkein näin miten kuva ja nimi yhdistyivät hänen päänsä sisällä. ”Niin joo Jason. Kyllähän mä nyt sen muistan.”
Sitten Jesse hymyili ja heitti hellän piikikkään kommentin siitä, miten Jason sopisi hyvin yhteen Bonnien töppöjalkojen kanssa. Minä hymyilin kokeilevasti takaisin ja tunsin rentoutuvani.