Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Olihan se ollut pääasiassa aivan mahdoton idea, ilman maneesia treenaaminen siis. Yleensä ehdin tallille vasta tuntien alettua, mikä tarkoitti, että jouduin vetelehtimään oleskeluhuoneessa monta tuntia ennen kuin pääsin ratsastamaan. Muutama viikko sitten olin löytänyt tien toisella puolella olevalta pellolta hyväpohjaisen kohdan, jossa pystyin tekemään sileän harjoituksia, mutta Bonnie otti kuumaa avoimella maalla treenaamisesta ja sinkoili kuin vappupallo. Agia en ollut edes uskaltanut viedä peltotreeneihin.

Niinpä olin vain muutaman kerran raahannut kavaletteja pellolle hikoillen jo matkalla ja ratsastanut toppaliivi märkään selkään liimautuen kunnes valkea ponini oli ollut kuin pomppupallo. Agia olin yrittänyt tyrkkiä Edithin alle aina kun se vain oli mahdollista. Olin ajatellut, että koulutreeni saisi siihen vähän kuuliaisuutta, mutta ainakaan vielä tulokset eivät näkyneet.

Minua oli suoraan sanottuna alkanut ärsyttää koko Agilla ratsastaminen. Vika ei ollut hevosessa, vaan ennemminkin meidän yhteistyössämme. En vain löytänyt oikeita vipuja sen herkän mielen hallitsemiseksi.

Tänään en antanut sen kuitenkaan haitata. Ilma oli mitä ihanin. Kello lähenteli puolta neljää, aurinko paistoi ja syysilma oli kirpeä myöhäisomenoista ja maahan varisseista lehdistä. Olin ottanut Bonnien tarhasta, missä se oli paistatellut tyytyväisenä päivää, ja suitsinut sen. Enkkuviltti jalkojeni lämmikkeenä ratsastin maneesin ja ponitallin hiiltyneiden raunioiden ohitse maastoon.

Oli mukavaa istua ponin lämpimässä selässä ja mietiskellä niitä näitä. Jossain lauloi lintu, hiekkatie rapisi ja Bonnien korvat kääntyilivät sen venyttäessä rennosti kaulaansa. Huolet kunnon treenipaikoista, Agin ratsastamisesta ja lähestyvästä talvesta hälvenivät. Aurinko pilkotti paljastuneiden puunoksien välistä eikä mitään pahaa mahtunut maailmaan.

Olimme laukkasuoran alkupuoliskolla, kun puhelin toppaliivin taskussa alkoi väristä. Pidätin Bonnieta, liu'uin sen selästä ja nappasin ohjat kaulalta samalla kun toisella kädellä kalastin puhelinta taskusta.

"Salma."

"No Henry Sääri tässä moi."

Katsahdin yllättyneenä Bonnieta, joka ei välittänyt tuon taivaallista puhelustani.

"Moi."

"Varmaan muistat mut, tuossa teidän tallilla ollaan nähty, olen valmentaja siis."

Totta kai muistin Henryn, olisin muistanut, vaikkei hän olisi esitellytkään itseään. Nyökkäsin, kunnes tajusin ettei hän voinut nähdä sitä.

"Joo muistan kyllä."

"Oon tässä sellasella asialla, että tarjoaisin sulle valmennuspaikkaa. Että kun olet kuulemma sen verran kilpaillut ja nyt ilman valmentajaa, niin me löydetään varmasti joku hyvä diili."

Valmentaja. Mielessäni välähtivät Millan kasvot. En varsinaisesti ollut ilman valmentajaa, vaan ilman maneesia. En kuitenkaan kehdannut alkaa selittää Henrylle koko tilannetta.

"Kyllä mua voisi mahdollisesti kiinnostaa..." aloitin häkeltyneenä.

"No lyödäänkö sitten kättä päälle, heh heh."

Henryn ääni oli isällisen päättäväinen. Minulle tuli kiire. Asiat olivat käymässä liian nopeasti.

"Hetkinen, mulla on siis kaks hevosta." Sanoin hätäisesti. "Poni ja puoliverinen."

"Niin?"

"No, mun pitää varmaankin päättää kummalla valmentaudun. Sillä puoliverisellä on ollut... tai... se on vielä aika nuori."

"Minkä ikäinen?"

Henryn äänestä päättelin, että puhelu alkoi olla jo hänen mielestään ohitse.

"Viisivuotias."

"Ihan hyvän ikäinenhän se jo on, jos sä meinaat sillä kisata", hän sanoi tunteettomasti. "Se siis. Ja etkö sä sillä ole kisannutkin?"

Jäin hetkeksi sanattomaksi.

"Tää poni on siis se, jolla mä olen saanut kaikki tulokset."

Nyt Henry oli se, joka oli hiljaa.

"Poni?"

"Niin."

"Mikä poni se on?"

Keräilin hetken sanojani ennen kun pystyin vastaamaan. Sydän läpätti kummallisesti, ihan kuin olisin ollut pääsykokeissa. Miten Henry ei tiennyt Bonniesta? Minä kun luulin, että minut nähtiin aina ja ikuisesti nimen omaan poniratsastajana. Tuntui, että kun olin hankkinut Agin, jokainen oletti minun panostavan siitä hetkestä lähtien isoihin hevosiin ja unohtavan ponit lopullisesti.

"Bonnie KN. Se on ollut mulla kuusi vuotta..."

"Niin mutta mitä se on tehnyt?"

"Sillä mä olen saanut kaikki tulokset", toistin. "Storytellers Cupin voitto. Ja kakkossijat Power Jumpista ja Big Pony Showsta."

Kuulin, miten Henry huokaisi.

"No, mä olen sulle diiliäni tarjonnut", hän sanoi lopulta. "Ja sun täytyy itse kilparatsastajana päättää, millä hevosella haluat valmentautua." Hän mietti hetken. "Tehdään joku koeaika alkuun. Voidaan sitten katsoa asioita uudelleen, jos homma ei toimikaan."

Hän lopetti puhelun kevyesti ja nopeasti kuin kävisi samanlaisia keskusteluja päivittäin.

Minä jäin seisomaan laukkasuoran alkuun tuntien oloni yhtä aikaa iloiseksi ja hämmentyneeksi. Yhtäkkiä minulla oli kaksi valmentajaa, kaksi hevosta eikä yhtään paikkaa, jossa treenata hevosiani talven pimenevinä kuukausina.

Työnsin puhelimen taskuun, ponnistin takaisin Bonnien selkään ja kokosin ohjat.

Poni pärskähti ilahtuneesti ja nosti laukan ennen kuin ehdin edes pyytää. Sen kiitäessä pitkin aurinkoista laukkasuoraa minä takerruin sen harjaan ja annoin tuulen saada silmäni vuotamaan.

[Salma]

Seisoskelin hajamielisesti tallin ilmoitustaulun edessä antaen silmieni selailla lippujen, lappujen ja värikkäiden papereiden sekamelskaa. Vaellusleirin ilmoittautumislistan kohdalla oli vielä suuri tyhjä neliö, sen tilalle ei oltu ehditty lyödä uutta ilmoitusta tulevista retkistä. Muutama - minä mukaanlukien - oli raapustanut nimensä ilmoitustaulun alalaidassa oranssina loistavan Halloweenmaasto-otsikon alle. Olin puoli sekuntia miettinyt, kummalla hevosistani tulisin, mutta käsi oli kirjoittanut Bonnien nimen ennen kuin aivot edes ehtivät mukaan. Olin sentään laittanut tallin Whatsapp-ryhmään, että joku halukkaista saisi ottaa Agin. Hevoseni tuntien en odottanut kovinkaan suurta tungosta.

Oleskeluhuone oli jälleen täyttynyt tuntiaan odottelevista ratsastajista. Estetunti oli juuri alkamassa päätellen ratsastajien turvaliiveistä ja hiljaa käydystä kinastelusta siitä, oliko kavalettitreeneissä parempi päästä Hestian vai Lumin selkään. Vilkaisin heitä mietiskellen. Oli niin kauan siitä, kun itse olin ollut tilanteessa, jossa joku toinen päätti allani olevasta hevosesta. Tietysti Milla (ja nykyään myös Henry, muistutin itselleni) saivat laittaa lusikkansa siihen, miten hevosiani ratsastin. Minä olin kuitenkin se, joka lopulta päätti.

Se oli yhtä aikaa ihanaa ja raskasta, minkä myös viereeni istahtanut Hannah sai tuta myöhemmin oleskeluhuoneessa.

"Mä oon aivan solmussa", huokaisin raskaasti puristaen molempia käsiäni kaakaokupin ympärille.

"No? Onks jotain sattunut?"

Hannahin ilme oli yllättynyt.

"Ei mitään oikeaa", vastasin irvistäen. "Mun pitäis vain olla tyytyväinen. Mutta mulla on kaksi hevosta, joista toinen ei yhtäkkiä olekaan yhtään sitä mitä mä toivoin. Ja toinen on 13-vuotias poni. Tai, mä tarkoitan, että kyllähän mä Bonniella vielä voin kisata isoja kisoja. Mutta ei sen jalat ikuisesti tule kestämään, ja sen jälkeen mulla pitäis olla toinen hevonen alla."

Pidin tauon, jonka aikana näin silmäkulmastani Hannahin rypistävän kulmiaan.

"Enkä mä suoraan sanottuna tiedä, olenko mä varsinaisesti hevosratsastaja." Nostin katseeni Hannahiin. "Sä varmaan ymmärrät, kun sulla on poni itselläsi."

"Joo..." Hannah loi minuun myötätuntoisen katseen. "Mutta kyllähän Bonniessa on jytyä, ainakin teidän treeneistä päätellen."

"Niin on", hymähdin. "Mut jos vuodet kuluu yhtä nopeasti kuin tähän asti, niin yhtäkkiä se on 17-vuotias, enkä mä siinä vaiheessa voi alkaa mietiskellä minkä elikon seuraavaksi saan alleni. Mun pitäisi miettiä se nyt."

Hannah ei sanonut mitään. Luulin tietäväni, mitä hän ajatteli. Minullahan oli Agi tallissa. Eikö se juuri ollut seuraava ratsu, jonka kanssa minun pitäisi niittää kunniaa estekentiltä?

Ongelma, jota uskalsin myöntää tuskin itselleni, oli hetken aikaa päivänselvä. En ollut varma.

En ollut varma, olisiko Agi koskaan minun hevoseni samalla tavalla kuin Bonnie oli.

"Mihinköhän Anne muuten vie ryhmät?" Mietiskelin. 

"Treeniaukiolle päin ne lähti ainakin tuosta pihalta", Hannah vastasi.

Vilkaisin oleskeluhuoneen päätyikkunasta ulos. Taivas oli harmaa, mutta vettä ei satanut.

"Hyvä", sanoin. Vieno hymy nousi kasvoilleni. "No niin. Lähdetäänkö ratsastamaan, vai istutaanko tässä kunnes ponit kiipeää itse portaat hakemaan meidät?"

[Salma]

Bonnie tarhailee sinisenä hetkenä

[Salma]

Aattoratsastus 2018

[Salma]

Istuin Bonnien karsinassa edessäni ruutuvihkon pala ja nakertelin lyijykynän päätä samalla, kun tuijottelin edessäni möllöttävää loimeen käärittyä ponia. Se oli juuri saanut iltaruoan ja seisoskeli turpa ikkunaa kohti, vasen takajalka rennosti lenkallaan. Se näytti valtavan tyytyväiseltä olotilaansa. Ponin sileä häntä oli kääntynyt kohti kasvojani, ja sen enempiä ajattelematta kurotin nappaamaan siitä yksinäisen heinänkorren. Sitä pyöritellen painoin selkäni karsinan ovea vasten. Vuosi oli vaihtunut. Oli jälleen aika asettaa tavoitteita.

Nyppäisin heinänkorren karsinan pohjalle ja aloin kirjoittaa.

Bonnie
1. kisoja 120 cm tasolla, Suomessa ja miel. myös ulkomailla (1-2 isoa cup-kisaa?)
2. pari näyttelytulosta
3. kantakirjaus???
4. varusteiden uudelleentsekkaus

Bonnie oli kuullut kynän rapinan ja kääntyi kiinnostuneena katsomaan, mitä tein. Sen ylähuuli väpätti hassusti paperia vasten. Kohotin kynättömän käden ja kyhnytin sitä korvien takaa.

Agi
1. löydä vuokraaja!!!
2. sovi valmennusten jatkosta Millan kanssa
3. kisaaminen kunnolla käyntiin

Vilkaisin Bonnieta, joka oli kääntynyt takaisin kohti ikkunaa. Tekemistä siis riittäisi kahden hevosen kanssa. 

Siitä huolimatta- tai ehkä juuri siksi - mietin vielä hetken ja lisäsin Bonnien listaan vielä yhden kohdan. 

5. suuri salaisuus

[Salma]

Tuntui oudolta taluttaa enkkuviltin alla pörhistelevä Bonnie koivukujaa pitkin kohti uutta maneesia. Emme lähteneet maastolenkillekään melkein koskaan tätä reittiä. Bonniekin oli katsonut minua ihmeissään ja stepannut vähän tallin ovella kuin muistuttaakseen, missä kenttä sijaitsi. Siitä oli tullut vahva. Se oli kasvattanut lumisella kentällä kahlaamisesta itselleen pyöreät takaosan lihakset, joita halusin jo päästä testaamaan estekentille.

Maneesi oli valtava ja kaikuva, kuin olisimme olleet kisoissa tavallisen kotitreenin sijaan. Kattovalot tuntuivat kirkastavan valkoisia seiniä entisestään. Vieno maalin tuoksu sai Bonnien pysähtymään ovensuuhun, mutta se seurasi minua rauhallisesti kun naksautin kieltä kitalakea vasten. Ikä oli saanut kuin saanutkin siihen vähän järkeä - ikä, tai kaikki ne maneesit, joissa olin vuosien aikana kisannut sen kanssa.

Maneesissa oli lisäkseni vain Pipsa, joka oli laillani päättänyt liikuttaa Siken ennen kuin tuntihevoset valtaisivat maneesin.

"Miten Sikke viihtyy?" Huikkasin Pipsalle, joka oli jäänyt pääty-ympyrälle meidän tultuamme sisään.

"En mä Sikestä tiedä, mutta mä rakastan tätä", Pipsa huoahti. "En olis kestänyt enää yhtään ratsastusta lumihangessa."

Vedin Bonnien jalustimet alas ja annoin sen haistella maneesin hiekkaa samalla, kun tarkistin satulavyön. Poni ei vaikuttanut kovinkaan yllättyneeltä siitä, että sen kotitallin viereen oli yhtäkkiä noussut uusi loistokas ratsastushalli. Hetken se katseli kaari-ikkunoiden heijastelevaa pintaa, mutta kun pääsimme alkukäynteihin, se rentoutui. Se oli tainnut tulla siihen tulokseen, että maneeseja tuli ja maneeseja meni, kunhan sama ratsastaja pysyi. Rapsutin kiitollisena Bonnien harjamartoa.

Parinkymmenen minuutin treenin jälkeen lähdin yhtä matkaa Pipsan kanssa talliin.

"Mä taidan rakastaa tuota maneesia jo nyt", sanoin, kun kuljimme koivukujaa pitkin hevoset rentoina perässämme.

"Mä myös", Pipsa sanoi. "Vaikka olihan vanhassa tunnelmaa. Siellä me ollaan kuitenkin aloitettu."

"Totta", tuumin. "Mieti, että joskus tänne tulee uusia tyyppejä, jotka ei ole koskaan käyneetkään vanhassa maneesissa."

Pipsa hymähti ajatuksiinsa vaipuneena.

Riisuttuani Bonnien varusteista heitin loimen sen selkään ja marssin Agin karsinalle. Hevonen veti hampaitaan kaltereita vasten kun lähestyin, luimisti korvansa ja käänsi takaosansa minua kohti. Purin huuleni yhteen avatessani karsinan oven.

Etsin edelleen vuokraajaa Agille. Minulla oli pari ehdokasta, mutta en ollut vielä saanut asioita lyötyä lukkoon heidän kanssaan. Jos totta puhuttiin, toivoin sydämeni pohjasta, että löytäisin vuokraajan Agille. Pelkäsin, että hevonen menisi minulla hukkaan. Se oli jo viisivuotias, enkä ollut Millasta huolimatta saanut siihen kovinkaan hyvää otetta viime vuoden aikana.

Minua melkein pelotti, kun talutin sen uuden maneesin ovista sisään.

Ensimmäinen ongelma tuli vastaan heti ovilla: Agi ei suostunut kulkemaan pidemmälle. Se yksinkertaisesti jäi seisomaan ovien väliin, takaosa vielä ulkona kirkkaassa talvipäivässä, ja alkoi nyhtää taaksepäin jos liikahdinkin.

"Haluatko sä apua?" Iitalla ratsastava Pyry huikkasi maneesin toisesta päästä.

Minua nolotti. Jos kysyjä olisi ollut kuka tahansa muu kuin maailman luotettavin Pyry, olisin kieltäytynyt. Tiesin, että Pyry ei nauraisi, vaikka en vuodenkaan jälkeen ollut löytänyt yhteistä säveltä hevoseni kanssa. Hän ratsasti Iitalla viereemme, hyppäsi alas satulasta ja sai kanssani houkuteltua Agin kavio kaviolta maneesiin. Loin häneen kiitollisen katseen, kun hän veti oviparin kiinni takanamme.

Toinen ongelma oli se, että siinä missä Bonnie sieti ikkunoita, Agi pelkäsi niitä. Se päristeli jokaisen ikkunan ohitse kuin käsistä karkaava mopo, eikä minulla ollut aikaa saada sitä rauhoittumaan ennen kuin se jo sai seuraavan eteensä. Sen silmät pyörivät kirkkaissa kattovaloissa, kun se laski painon takajaloilleen noustakseen pystyyn.

Minä pidin neuvottomana kiinni ohjista ja yritin käsittää, miksi en saanut siihen minkäänlaista otetta. Miksi olin pärjännyt Bonnien kanssa, vaikka se oli ollut vähintään yhtä hankala?

Pyry näytti huomaavan ajatukseni. Hän ratsasti viereemme ja jäi pienelle ympyrälle niin kauas, että Agi malttoi seisoa aloillaan.

"Ei mene hyvin", hän puoliksi totesi ja kysyi.

"Mä en ymmärrä mitä teen väärin."

Pyry oli hetken hiljaa ja mietti.

"Eikö sulla ollut Bonnien kanssa paljon enemmän aikaa?" Hän sanoi lopulta hitaasti. "Tarkoitan sitä, että nyt sulla on kaksi hevosta. Sä treenaat tosi paljon Bonnien kanssa. Eikö ole ihan luonnollista, että toinen nuori hevonen jää vähemmälle käytölle?"

Vilkaisin häntä tavalla, joka sai Pyryn kohauttamaan hartioitaan.

"Mä vain ajattelin, että se vois vaikuttaa", hän sanoi rauhallisesti.

"Sä taidat olla oikeassa", sanoin pienellä äänellä, melkein kuin olisin tunnustanut asian ennemmin itselleni kuin Pyrylle. Painoin katseeni Agin valkeaan karvaan. Se oli ohuempaa ja kuultavampaa kuin Bonniella, lapsellisen nuoren hevosen karvaa.

"Mutta kyllä sä keksit vielä keinot", Pyryn ääni kuului selkäni takaa.

Mielialani oli jo kohonnut siinä vaiheessa, kun talutin perässäni rauhallisesti askeltavaa Hilppaa maneesiin. Pyry viimeisteli juuri ratsastustaan Iitalla, ja hänen lisäkseen maneesin toisessa päässä pyöri Nella Sintalla.

"Tää on kuin hampurilaismallista. Hyvää, pahaa, hyvää", hymähdin Pyrylle, kun mittasin Hilpan jalustimia. "Ainakin toivon mukaan."

Hilppa osoittautui oikein hyväksi terapiahevoseksi Agin aiheuttamien itsetuntokolausten jälkeen. Se oli kuin täti, joka töpötti topakasti allani ja antoi kuulua heti, jos tein jotakin väärin. Se tuntui hyvältä. Hevonen antoi reilua palautetta, jonka kautta oli helppo korjata omaa ratsastustaan. Maneesista Hilppa ei vaikuttanut olevan millänsäkään. Oli selvää, että sekin oli elämänsä aikana kiertänyt maneeseja jo sen verran, etteivät erilaiset pinnat tai uudentuntuinen pohja saaneet sitä hämmentymään.

Ratsastelin reipasta menoa puolisen tuntia, kunnes Hilppa alkoi hiota kyljistään. Silloin pidätin sen takaisin käyntiin, potkaisin jalustimet jaloistani ja annoin sen kulkea tätikäyntiään pitkin vasta muodostuvaa uraa.

Maneesin aiheuttama juhlava olo ei ollut (Agin töppäilyistä huolimatta) kadonnut mihinkään.

[Salma]

OLESKELUHUONE. LYNN JA SALMA ISTUVAT VASTAKKAIN TUPAPÖYDÄN ÄÄRESSÄ. SALMA LUKEE LEHTEÄ. LYNN KATSELEE IKKUNASTA MIETTELIÄÄN NÄKÖISENÄ, HÄMMENTÄÄ LUSIKALLA MAITOKAHVIA.

LYNN: Salma, muuten?

SALMA NOSTAA KATSEENSA, SIIRTÄÄ KAAKAOKUPPIA, SULKEE LEHDEN.

LYNN: Ootko sä kuullut niistä estekisoista?

SALMA: Mistä?

LYNN: Ne on ihan hitti parissa FB-ryhmässä, joita mä seuraan. Sim Routine Trophy tai jotain sinnepäin. Isot monipäiväiset, oikeestaan moniviikkoiset kisat.

SALMA: En! Näytä. 

LYNN: Oota hetki. 

LYNN KUROTTAA OTTAMAAN PUHELIMEN MIKRON VIERESTÄ, SELAA SITÄ. SALMA SIIRTYY TUPAPÖYDÄN TOISELLE PUOLELLE, ISTUU HÄNEN VIEREENSÄ. 

LYNN: Tässä.

SALMA LUKEE LYNNIN OLAN YLI.

LYNN: Ne on Ruotsissa. 

SALMA LUKEE.

LYNN: Vaikuttaa aika hyvältä, vai mitä.

TAUKO

SALMA: Mun on pakko päästä tuonne. 

LYNN PEITTÄÄ HYMYNSÄ. 

LYNN: Mä arvasin tän. 

SALMA HALAA LYNNIÄ, HYPPÄÄ YLÖS PENKILTÄ, LÄHTEE OVELLE.

LYNN: Mihin sä nyt meet?

SALMA: Mä ilmoittaudun saman tien.

SALMA PUKEE KENGÄT OVENSUUSSA, HEILAUTTAA LYNNILLE, HYPPII PORTAAT KAKSI KERRALLAAN ALAKERTAAN. MENEE BONNIEN KARSINALLE, OTTAA HARJAPUSSISTA PUHELIMEN. PIRITTA KULKEE OHI.

PIRITTA: Mitäs sä täällä puuhaat?

SALMA: Ilmoittaudun kisoihin.

PIRITTA: Ohhoh? Ihan totta?

SALMA NÄYTTÄÄ PUHELIMEN NÄYTTÖÄ PIRITTALLE. PIRITTA LUKEE, NOJAA SITTEN SEINÄÄN. KATSOO SALMAA.

PIRITTA: Kuule. Ota Tikru mukaan?

SALMA: Ai?

PIRITTA: Joo, niinhän se kannattaa tehdä. Starttaa sä Tikrulla noissa kisoissa. Ei mitään paineita menestymisestä. Vähän vaan kilometrejä alle. Säkin pääset hyppäämään erilaisella hevosella. 

SALMA: Ahaa. No. Kai se käy.

SALMA HYMYILEE VAROVAISESTI. 

PIRITTA: Mä katson sun kanssa noi luokat myöhemmin.

PIRITTA TAPUTTAA SALMAA OLKAPÄÄLLE, JATKAA MATKAANSA. SALMA JÄÄ SEISOMAAN PAIKOILLEEN TYPERTYNEEN ILAHTUNEESTI HYMYILLEN.

***

Kaksi hevosta. Kolme kisaviikkoa. Seitsemän kisapäivää. Yhteensä 17 starttia. 

[Salma]

TIE TÄHTIIN -KOULUVALMENNUS 15.2.2019

Olimme lähteneet Hallavan kouluvalmennuksiin yhdessä hevosinemme, minä ja Robert. Ystävänpäivän jälkeinen perjantai ehti jo kääntyä illaksi, kun Robert pysäytti hevosauton huolellisesti Hallavan lumiselle parkkipaikalle. Jätin Bonnien hetkeksi autoon ja lähdin Robertin seuraksi katsomaan hänen valmennustaan.

Vähän ennen kun Robertin valmennus loppui, purin Bonnien autosta ja kävin lämmittelemässä sen maastossa. Ilta oli lauha ja tuuleton, poni kulki allani terhakkaasti kuin pieni moottorialus. Kellon lähestyessä tasaa käännyin metsäpolulla ja ratsastin rennossa ravissa takaisin tallille. Robert oli jo jäähdyttelemässä Harrya maneesin ulkopuolella.

Kouluaidat oli nostettu keskelle maneesia. Ratsastin sisään samaan aikaan kun valmennusta pitävä Aleksi hörppäsi viimeiset kahvit termarista ja laski sen jäähtymään jalkansa viereen. Vaikka emme tunteneet sen paremmin, oli hän tullut minulle tutuksi kasvoksi aiemmista valmennuksista ja kisoista.

Neljä muuta ratsukkoa olivat minulle ennestään vieraita. Huomioni kiinnittivät kaksi isoa vaaleaa hevosta, joista toisen täytyi olla akhaltek. Minua alkoi jännittää. Bonnie, niin pitkäsäärinen kuin se poniksi olikin, tuntui olevan puoli metriä muita matalammalla. Vilkaisin salavihkaa ponini niskaa, ja juuri samalla hetkellä Bonnie sattui nyökäyttämään sitä terhakkaasti niin että harja viipotti. Me näyttäisimme kaikille, minä ja esteponini!

Bonnie tuntui hyvältä alkuverkassa, olihan se jo saanut venyä maastossa. Aleksi piti meidät hiessä käskemällä tehdä paljon siirtymiä askellajien sisällä. Pääni kypärän sisällä lämpeni jo ensimmäisten parinkymmenen minuutin aikana kuin saunassa, niin kovasti keskityin istumaan hiljaa ja venyttämään jalkojani.

Varsinaisen laukkatehtävän alkaessa Bonnie innostui. Se tuntui ajattelevan, että kyseessä oli jonkinlainen lämmittely ennen hauskoja estetehtäviä. Jokaisella voltilla se yritti kuroa matkaa vähän umpeen, oikoa niin pikkiriikkisen etten olisi huomannut. Sain keskittää kaiken huomioni sisäpohkeeseen, että ympyrä pysyi jokseenkin siistinä. Reipasta menoa seuraavan ravitehtävän Bonnie otti henkilökohtaisena loukkauksena: se alkoi tuijotella seinille ja haaveilla omiaan, vaikka kuinka yritin ratsastaa siistiä lisättyä ravia uraa pitkin.

Onneksi ratsastimme kouluradan toiseksi viimeisenä ja ehdin saada Bonnieta vähän avuille ennen sitä. Nykersin sen kanssa etuosankäännöksiä ja peruutuksia odotellessamme omaa vuoroamme. Radan Bonnie kulki siististi, ei erityisen intohimoisesti tosin. Laukanvaihto meni vähän kummallisesti, koska horjahdin kesken askeleen ja Bonnie vaihtoi heti perään uudelleen, mutta laitoin sekoilun yllätyksen piikkiin. Liike oli Bonnielle niin tuttu, että se olisi vaihtanut laukan oikeaoppisesti vaikka koiran ratsastamana.

Loppujen lopuksi valmennus meni meidän osaltamme oikein hyvin. En ollut laittanut sille kovinkaan paljoa odotuksia, koska expert-tasolla vastassa olisi varmasti ihan oikeita kouluhevosiakin. Starttasimme koko koululuokissa kokemuksen ja treenin vuoksi. Minusta kuitenkin tuntui, ettei Bonnie ainakaan kovinkaan paljoa huonommaksi ollut jäänyt isojen kouluhevosten keskellä.

Tyytyväisenä pakkasin Bonnien takaisin autoon Harryn viereen ja heitin sen selkään kuivatusloimen. Poni pärskähti tyytyväisenä ja iski hampaansa heinäverkkoon. Rauhallinen heinän rouske taustanani suljin kopin ja hyppäsin ohjaamoon, jonne Robert oli nukahtanut.

”Lähdetäänkö kotiin?” kysyin tuupittuani hänet hereille.

Robert nyökkäsi uneliaasti.

(427 sanaa)

Aleksin valmennuskommentti:
Bonnielta ei ainakaan liikettä puuttunut ja menonne oli muutenkin vakuuttavaa aina alkuverryttelyistä lähtien. Laukassa Bonnie lähti hieman kaahailemaan ja sen keskittymiskyky katosi jonnekin taivaan tuuliin. Kun siirryttiin ratsastamaan rataa, sait sen kuitenkin hyvin taas pohkeen ja ohjan väliin ja tamma malttoi kuunnella ja odottaa apujasi.

[Salma]

WINTER FAIR 16.2.2019
kutsu
100 cm 13/23, 120 cm 1/23

Nämä olivat isot kisat, ja sillä tavalla niissä myös käyttäydyttiin. Tajusin sen heti, kun hevoskuljetusauto parkkeerasi Auburn Estaten lumiselle parkkipaikalle lauantaisena aamupäivänä – tarkemmin sanottuna kisa-aamuna, sillä sellainenhan tämä oli.

Olin suoraan sanottuna melko yllättynyt. En ollut käynyt koskaan aikaisemmin koko Kallan kylässä, Auburnista puhumattakaan. Tuntui käsittämättömältä, että melkein kivenheiton päässä Liekkijärvestä oli tällainen kartano, melkeinpä talvipalatsi kuten kisakutsussa oli kuvailtu.

Sanavalinnassa ei ollut kyllä osuttu kovinkaan paljoa harhaan. Aurinkoisessa aamupäivän valossa tallinpiha, kartano ja ylväästi roihuavat ulkotulet olivat kuin suoraan sileäpintaisen matkaesitteen sivuilta. Olin kiitollinen siitä, että olin ottanut tosissani kutsun pyynnön pukeutua parhaimpiinsa. Bonniella oli siistein tummansininen kisahuopa, jonka häkellyttävän pehmeään resoriin oli painettu tasainen rivi kirkkaita timantteja. Olin letittänyt sen harjankin sinisillä kuminauhoilla, ja niiden lomaan Jutta oli ystävällisesti pujotellut pieniä timantteja. Häntään olin näperrellyt kalanruotoletin. Sen päässä oleva tummansininen rusetti liehui somasti helmikuisessa tuulessa. Tavaramerkkiämme, Swarovski-kristallein koristeltua otsapantaa, olin kiillottanut edellisiltana niin pitkään, että Inkeri oli tullut kysymään, pitäisikö minulle ja pannalle kenties sijata vuode satulahuoneen lattialle.

Nyt olimme valmiit. Tummansininen kisatakkini oli pesty ja siististi napitettu, hiukseni tutisivat hiusverkossa niin siististi kuin polkkatukka saattoi tutista, ja sekä minä että poni olimme juuri niin raikkaita ja vastapestyjä kuin kisa-aamuna kuuluikin. Kun talutin Bonnieta ulos kuljetuskopista, uskoin täysin talvipalatsiin, joka oli rakennettu ympärillemme.

Robert, joka kisaisi seuraavana päivänä Winter Fairin koululuokissa, oli lähtenyt mukaani kisahoitajaksi. Hänen Harry-tammansa kuikuili kaula mutkalla kopista, kun purimme Bonnien autosta.

”Jää sä sinne syömään”, Robert huikkasi lempeästi hevoselleen.

Olimme tulleet paikalle jo ennen ensimmäisen luokan alkua, joten minulla oli hyvin aikaa vaihtaa Bonnielta kuljetusloimi ja harjata se vielä kertaalleen. Se keimaili ylähuuli pitkällä tummalle orille, joka oli kiinnitetty viereiseen kuljetusautoon, ja oli monta kertaa törmätä minuun ihailevan tanssinsa tiimellyksessä. Takaraivossani toivoin, ettei sen kiima puskisi päälle juuri nyt, parhaimman kisakauden kynnyksellä.

Ensimmäinen luokka oli jo puolivälissä, kun olin saanut harjattua Bonnien. Hevosten määrä ja meteli oli noussut ympärillämme kaiken aikaa, kuin talven ihmemaa olisi vasta vähitellen herännyt ja alkanut elää ympärillämme. Kauempana olevasta tallista talutettiin isoja puoliverisiä, uusia autoja ajoi pihaan ja joku oli hukannut kisahoitajansa, jota huuteli nyt kartanon edustalla olevan suihkulähteen takana.

”Mun on pakko saada jotain ruokaa”, sanoin Robertille. ”Mua jännittää niin paljon, että muuten pökerryn.”

”Mä voin pitää näille seuraa sen aikaa”, Robert lupautui. Hän oli istahtanut polvet koukussa lastaussillalle Harryn jalkojen juureen ja hymyili minulle vaisusti. Arvasin, että huominen startti jännitti häntä jo nyt.

Oli varmasti helpompi tulla suoraan paikalle ja päästä kisaamaan, mietin jonottaessani kilpailubuffetista keittoa. Jos minun olisi pitänyt seurailla puoli päivää muiden ratsastusta tietäen, että seuraavana päivänä olisi oma vuoroni, olisin minäkin hymyillyt vaimeasti ja nieleskellyt kauhuani.

Ruoka oli ihanaa. Melkein unohdin, että olin kisoissa, kun lusikoin höyryävän kuumaa maa-artisokkakeittoa ja revin hapanjuurileivästä pieniä palasia. Vaikka olin kisannut paljon, en ollut tottunut buffeteissa tällaiseen tasoon. Yleensä niissä myytiin voileipiä ja makkaraa, ehkä laihaa keittoa, ei oikeaa ruokaa. Kylläisenä ja hyväntuulisena palasin takaisin kuljetuskopille.

Robert oli sillä aikaa ehtinyt varustaa Bonnien ja talutteli sitä kopin läheisyydessä.

”Metrin rataan tutustuminen alkaa ihan just”, hän huikkasi jo kauempaa. ”Mä voin kyllä pitää tästä huolen, mene sä vaan katsomaan.”

Minusta tuntui, että minuutit rataan tutustumisesta starttiin kuluivat aina nopeammin kuin ne normaalit minuutit, joita käytti vaikkapa voileivän syömiseen tai karsinan siivoamiseen. Ensimmäisenä hetkenä laskin askelia esteiden välillä, toisena hyppäsin pystyä verryttelyalueella, kolmantena ratsastin radalle sydän pamppaillen.

Jälkeenpäin Robert sanoi, että eihän se niin huonosti kuitenkaan mennyt.

”Uusinnasta neljä virhettä, ei se oo mikään maailmanloppu”, hän toisteli minulle, kun talutimme Bonnieta metrin ja metrikahdenkympin luokkien välissä. ”Kaiken lisäksi vaan viis parasta sai puhtaan uusinnan.”

Olin tavallaan samaa mieltä hänen kanssaan, mutta silti minua harmitti. Olimme tulleet sijalle 13, mikä ei ollut lähelläkään sitä, mitä olin toivonut. Bonnie oli kyllä hypännyt siististi, mutta se oli suhtautunut rataan kuin kotona tehtäviin puomiharjoitteisiin. Se oli liikkunut haaveilevasti, säikkynyt huvikseen katsomon aitaan punottuja valonauhoja ja pudottanut uusinnan toiseksi viimeisellä esteellä. Jos edes se puomi olisi pysynyt ylhäällä, mietin kitkerästi. Silloin olisimme saattaneet tulla kuudensiksi.

Metrin luokan voitti melko pieni hopeanmusta tamma, jonka ratsastaja hymyili niin leveästi, että hymy melkein veti verhoja katsomon aidan valonauhoille.

Oli hyvä, ettei metrin ja metrikahdenkympin välillä ollut kuin lyhyt radanrakennustauko. Ehdin murehtia huonoa sijoitustamme vain hetken, kun Robert hätisteli minut jo takaisin rataan tutustumiseen.

”Tää on kuitenkin teidän pääluokka”, hän vielä sanoi tuupatessaan minut matkaan.

Starttaisimme metrikahdenkympin puolivälissä, hersyvästi esiintyvän tamman ja vaaleanrautiaan englannintäysiverisen jälkeen. Verryttelyssä uskalsin tuskin katsoa päätuomaria, joka istui aitiossaan kädet kärsivällisesti ristissä kuin ripittäytymistä kuunteleva pappi. Kun vienosti hymyilevä liputtaja antoi meille merkin, minun täytyi vetää monta kertaa henkeä ja piilottaa valkeat hansikkaani hetkeksi Bonnien letitettyyn harjaan.

Sitten ylitimme lähtöviivan.

Ratsasta nopeat tiet, hoin itselleni, kun Bonnien etukaviot laskeutuivat ensimmäiseltä esteeltä ja ohjasin sitä kohti vaaleanpunavalkoraitaista pystyä. Katsomon satutalven koristeet sumenivat silmissäni niin, että saatoin nähdä vain seuraavana lähestyvän esteen. Vaaleanpunavalkoinen pysty, tiukka kaarros vasemmalle, toinen pysty ja okseri. Bonnie pärskyi ja rummutti maneesin vaaleaa hiekkaa. Nyt se ei ollut kotiharjoituksissa, nyt se oli kisoissa. Sarjaeste vilahti altamme, ponin selkä kumpuili, linja kuudennelta esteeltä seitsemännelle kaartui kuin poskelta tipahtava ripsi. Annoin ohjaa, Bonnie kiri ja äkkiä olimme ylittäneet sekä kahdeksannen esteen että maaliviivan.

Olin huumaantunut.

”Te pääsitte uusintaan!” Perässämme maneesista ravannut Robert huusi ehkä meille. Minä keskityin taputtamaan Bonnien kaulaa, taputtamaan ja hymyilemään kuin se metrin luokan voittanut ratsastaja.

Uusinnassa oli vain seitsemän ratsukkoa. Vilkuilin muita, kun harpoimme rataa läpi kisakampaukset ratsastuksesta pöllähtäneinä. Yksi meistä, pitkä kylmännäköinen nainen, oli ainoa joka olisi voinut tulla suoraan muotikuvauksista. Hän lipui maneesissa kuin omistaisi koko paikan, niiskaisi aina välillä nenäänsä ja loi meihin muihin kopeita katseita. Hänen lisäkseen rataa kulki läpi kaksi minulle vierasta miestä ja Rasmus Alsila, jonka kanssa olimme olleet joskus aiemminkin samoissa kilpailuissa. Hän ja tämä kopeanenäinen lipuja ratsastaisivat luokassa kahdella hevosella, isoilla puoliverisillä kumpikin. Mukana uusinnassa oli sekä meitä ennen startannut englantilainen täysiverinen että metrin luokan voittanut hopeanmusta tamma.

Bonnie oli luokan ainoa poni, vaikka sellaiseenhan minä olin jo tottunut. Tunsin muiden katseet selässäni, kun odotimme verryttelyalueella vuoroamme. Istuin suoraselkäisenä Bonnien satulassa enkä vastannut katseisiin. Pian he näkisivät.

Englantilainen täysiverinen pudotti, samoin hopeanmusta tamma jota ratsasti eri kilpailija kuin aiemmassa luokassa. Tunsin, miten sydämeni hakkasi kisatakin rintamusta vasten. Hieno tummanruunikko orikin pudotti niin yllättäen, että yleisöstä kuului pettynyt kohahdus. Kun sen jälkeen vielä uskomattoman sulavasti liikkuva hannoverilainenkin kolautti puomin alas, alkoi minun olla vaikea istua hiljaa satulassa. Meitä oli jäljellä enää kolme, minä ja kaksi Rasmuksen ratsastamaa hevosta.

Jos olin jännittänyt perusradalla, nyt minusta tuntui että saattaisin pudota Bonnien selästä silkasta jalkojen tärinästä. Tervehtiessäni tuomaristoa satuin kohtaamaan Robertin silmät katsomossa. Tuntui, kuin olisin astunut kylmään jääveteen.

Jäävesi kuitenkin katosi samalla hetkellä, kun lähtöviiva vierähti altamme. Bonnien korvat törröttivät eteenpäin ja se hyppäsi, hyppäsi nopeasti ja vaivattomasti kuin ei olisi koskaan mitään muuta tehnytkään - ja minä ratsastin. Toinen, kolmas ja neljäs este olivat yhteistä sulavaa linjaa, ja sarjalla ehdin jopa nostaa katseeni ja nauttia hetken. Valitsin nopean tien muurille ja annoin Bonnien venyttää kaulaansa, kun se ponkaisi esteen ylitse. Radan lopulla aloin jo aavistella, että Bonnie ei pudottaisi.

Eikä se pudottanut. Se hyppäsi kauniisti kuin valkoinen tiikeri ja laukkasi maaliviivan ylitse. Vasta puolen kierroksen jälkeen se hidasti raviin.

Ulkona oli epätodellinen auringonpaiste. Tiesin, että sisällä maneesissa Rasmus ratsasti hevosillaan, mutta en oikeastaan kyennyt keskittymään siihen. Tuijotin pilvettömälle taivaalle Bonnien satulassa ja olin siitä niin ylpeä, että kivisti.

Kovaääniset kuitenkin kuulin maneesin seinienkin läpi.

”Luokan kolme, satakaksikymmentä senttimetriä, voittaa Salma Stjärndahl hevosella Bonnie KN. Toisella sijalla Rasmus Alsila ja Sandwich Superman W, kolmannella sijalla Rasmus Alsila ja Vilanna d’Azuré. Sijoittuneita pyydetään saapumaan palkintojenjakoon.”

Kun laukkasin Bonniella kunniakierrosta kristallein koristellussa maneesissa ja kuuntelin, miten laukan pehmeät tömähdykset sekoittuivat taustalla soivaan marssiin, minä tiesin: tähän muistoon tulisin palaamaan jokaisena loskaisena iltana jona pohtisin, mikä minua ajoi ratsastamaan.

[Salma]

TIE TÄHTIIN - 1. OSAKILPAILU HUKKASUOLLA
vaativa B 1/15, 120 cm 3/13

Kun helpon C:n tulokset ilmestyivät tuloslistalle, minua melkein harmitti, että olin ajatellut Millasta paria tuntia aiemmin niin julmasti. Sisukkaasti olin toistellut itselleni, ettei voitollani olisi edes väliä - pääasia olisi se, että Milla näkisi mihin pystyin. Nyt edessäni oli viidentoista hevosen lista, jossa Agi oli toiseksi viimeisenä, ja mielessäni näin Millan pettymyksestä vääntyneet kasvot. Hän peittäisi ilmeen kyllä nopeasti, tiesin sen, mutta kaiken vihanpitomme läpikin olin oppinut pikkuisen lukemaan häntä. Olihan hänkin sentään ihan tavallinen ihminen.

Vasta hetken kuluttua tajusin ajatella, että Agi oli oma hevoseni ja että minä olin itse asiassa se, jonka olisi kuulunut olla pahoillaan.

En ollut. Olin tiennyt, että jos Agi oli raakile kotona, kisoissa siltä oli turha odottaa sen kummempaa. Helpossa C:ssä oli paljon kokeneita tuntihevosia, joille luokan läpi puksuttaminen ei ollut minkäänlainen ongelma. Olin seurannut katsomosta, miten tehokas pikku russi, lempeännäköinen paint-tamma ja hienossa peräänannossa kulkeva norjanvuonohevonen suorittivat ohjelman vailla paniikkia.

Sitten oli tullut Agin vuoro. Milla oli ratsastanut topakasti radalle kannukset kiillellen ja tyköistuva kisatakki vyötäröä kiristäen. Hän oli näyttänyt huippuammattilaiselta tervehtiessään, käsi oli ollut kuin ilmaa leikkaava veitsi. Hetken aikaa Agikin oli ollut kuin suuren maailman kouluhevonen sykeröt harjassaan.

Sitten se oli alkanut tanssia aivan päinvastaiseen suuntaan kuin Milla. Vieraat ihmiset ja kouluaidat olivat jännittäneet sitä, eikä ravista sen enempää kuin siisteistä ympyröistäkään tullut mitään. Hevonen suoritti ohjelman kuin lapsi, joka juoksee cooperin testin kuuteen minuuttiin päästäkseen mahdollisimman nopeasti kotiin.

Toiseksi viimeinen sija, sille Agi sitten loppujen lopuksi päätyi.

Ehdin nähdä Millan ja Agin nopeasti helpon B:n ja A:n välillä. Milla seisoskeli myrkyllinen ilme kasvoillaan kuljetuskopin edustalla ja poltti tupakkaa. Hänen huolitellun olemuksensa ympärillä leijuva savupilvi muistutti erehdyttävästi siitä sanonnasta, jossa savua tupruaa ihmisten korvista.

"Tässähän on vielä noi esteluokat", sanoin varovaisesti Millalle, kun otin Bonnieta autosta. Agi seisoi väliseinän toisella puolella syömässä heiniään, mutta se lopetti ääneni kuullessaan ja kohotti päätään. Se näytti hirvittävän lapselliselta, nuori hämmentynyt hevonen poissa kotoa.

"Eihän tässä voi syyttää kuin perusratsastusta", Milla sanoi, enkä tiennyt tarkoittiko hän minua vai itseään.

Helpon A:n voitti valtavan hieno kimo hannoverilainen, jota unohduin ihailemaan ennen kun siirryin verryttelemään Bonnieta. Poni tuntui hyvältä. Olin maastoillut sillä eilen ja ottanut pari avotaivutusta metsäpolulla, ja jo silloin olin ollut tyytyväinen Bonnien askellukseen. Nyt se katseli uteliaasti ympärilleen ja pureskeli kuolainta pää korkealla. Ehkä se muisti Hukkasuon aiemmilta kisareissuiltamme.

Vaativassa B:ssäkin oli viisitoista ratsukkoa. Vilkuilin muita lämmittelyn aikana. Muutama oli tuttu valmennuksista aiemmilta viikoilta - nyökkäsin akhaltekin ratsastajalle ja Kheopsin selässä istuvalle Lydialle, joista kumpikin näytti hienolta kisatakissa ja valkoisissa housuissa. Moni ratsukoista oli kuitenkin vieras. Friisiläinen, jonka harja ja häntä aaltoilivat tuulessa, herätti minussa sekä kauhua että ihailua. Isokokoinen voikko ori kulki niin tyylikkäästi, että olisi varmasti startannut vielä korkeammassa luokassa jos siihen olisi ollut mahdollisuus. Tunsin, miten kädet hikosivat valkoisissa kisahansikkaissa.

Tuomarien edessä jännitys kuitenkin haihtui johonkin. Hyväntuulinen Bonnie kulki temmokkaasti niska koholla ja pärskähteli ilahtuneena. Laukanvaihdossa se oikein kasvoi allani ja teki sitten ilahtuneen vaihdon, kuin se olisi juuri odottanutkin jotain yhtä hauskaa. Arvelin sen aistivan kisatunnelman ja melkein jo näkevän tummissa hevosensilmissään esteet, jotka maneesiin myöhemmin päivällä kasattaisiin.

Hyvin menneestä ohjelmasta huolimatta en silti ollut uskoa pisteitäni, kun ne kuulutettiin jälkeenpäin. Vielä enemmän hämmennyin, kun luokan päätteeksi kaiuttimista kuului:

"Vaativa B, ensimmäisellä sijalla Salma Stjärndahl ja Bonnie KN Seppeleestä."

Ällistyneenä ratsastin Bonniella palkintojenjakoon. Siinä me nyt seisoimme sinivalkoinen ruusuke poskihihnassa hohdellen, minä ja esteponini.

Ehdin tuskin toipua voitostani ja hoitaa Bonnien jabaan odottelemaan 120 senttiä, kun Agin esteluokka jo alkoi. Näin jo verryttelyssä, ettei tämäkään tulisi menemään sen paremmin kuin koululuokka. Agi näytti esikoululaiselta yliopiston aulassa. Se tiesi, että nyt kuului hypätä, ja rynni esteelle pää korkealla kuin valkoinen vasikka. Millan hampaiden kiristely näkyi katsomoon asti.

Radalla Milla sai Agin ratsastettua kasaan, eikä pudotuksia tullut kuin yksi. Minkäänlaisesta rennosta, nuorta hevosta tukevasta ratsastuksesta ei kuitenkaan oikein voinut puhua. Kun luokan loppupuolella voittajaksi kuulutettiin sievä norjanvuonohevonen, ja sen perässä sijoittuivat niin aiemmin näkemäni paint-tamma kuin terhakas russponi, olin salaa hyvin tyytyväinen. Niitä oli sentään ratsastettu hevosen ehdoilla.

Agi oli loppujen lopuksi yhdestoista, tai kuten Milla sanoi:

"Kuudenneksi huonoin."

Hänen sanansa kuullessani mietin ensimmäistä kertaa, miksi oikeastaan annoin Millan edelleen ratsuttaa Agia. Nuori sekopäinen hevoseni seisoi hänen vieressään isona ja hämillisenä, ja oli selvää, ettei Milla välittäisi Agista vähääkään ellei se olisi niin taitava kuin hieno suku antaisi olettaa.

Päivä oli jo kääntymässä iltapäiväksi, kun meidät kuulutettiin 120 sentin luokassa radalle. Luokan taso oli ollut niin kova, että minua oli alkanut toden teolla jännittää. Puhtaita ratoja oli vain muutama, ja niissä ajat olivat niin hyvät, että tiesin meillä olevan vaikeuksia. Sen, minkä Bonnie voitti ketteryydessä ja notkeudessa, isot hevoset ottivat takaisin pitkillä jaloillaan.

Rata oli mukava ratsastaa, juuri sellainen joita kisoihin toivoi. Bonnie laukkasi tasaisesti allani ja hahtuvainen vaahto läikitti sen helmenvaaleat ryntäät. Sen sykeröillä oleva harja ja lihaksikas kaula kaartuivat, kun poni ponnisti voimakkaasti esteiden ylitse.

Eikä se pudottanut, ei tietenkään. Ratsastaessani maaliviivan ylitse taputin huohottaen Bonnien kaulaa, annoin käteni vanuttaa sen harjaa niin että yksi sykeröistä löystyi ja oli aueta. Se oli hypännyt hienosti. Mitä väliä sillä olisi, sijoittuisimmeko. Bonnie ei olisi voinut toimia paremmin.

Kun luokka loppui ja sijoittuneita kuulutettiin, epäilys kuitenkin asettui minuun. Riittäisikö puhdas rata? Ajattelin sinivalkoista koululuokan ruusuketta, jonka olin jättänyt jaballe. Oli pakko myöntää, että esteratsastajan imagoni kokisi kyllä kolauksen, ellen saisi esteruusuketta sen rinnalle.

"Luokka kahdeksan, 120 senttiä, ensimmäisellä sijalla Naava hevosellaan Mapelpath's Triangle, Hallavan yksityishevoset", kaiuttimista kuului. "Toisella sijalla Meiju ja Aberash Empire."

Vierestäni kuului ilahtuneita huudahduksia. Kaksi ratsastajaa, kumpikin allaan samankokoiset puoliveriset, taputteli hevostensa kauloja ja käänsi ne kohti palkintojenjakoa. Nielaisin. Muutkin kuin minä olivat saaneet puhtaan radan. Kaikki oli kiinni ajasta.

"Kolmannella sijalla Salma Stjärndahl hevosellaan Bonnie KN, Seppele."

Suljin silmäni ja vedin hitaasti henkeä. Tunsin, miten hymy nousi kasvoilleni.

Puolen tunnin kuluttua Bonnien poskihihnoissa oli kaksi ruusuketta, sinivalkoinen ja valkokultainen. Ne heilahtelivat iloisesti auringonpaisteessa, kun ratsastin ponilla Hukkasuota ympäröivään metsään ennen kotiinpaluuta.

[Salma]

27.2. Winter Cup Show Jumping, Daelwyn, Wales

100 cm, 2/3
"Omalaatuinen ja hauska tuotos! Viestiketju on kivasti rakennettu ja kuvasi koko päivän alusta loppuun, pystyin kuvittelemaan tilanteet silmieni edessä. Onneksi kuski putosi vasta maaliviivan jälkeen, huippu juttu!"

KISAHOITAJAN WHATSAPP-VIESTEISTÄ POIMITTUA

klo 11:29

No nyt ne starttaa.

klo 11:29

Olis pitänyt ottaa oikee kamera mukaan, täällä on törkeen kaunista.

[Kuva, jossa on korkeita valkokuorisia vuoria ja niiden edessä iso luminen niitty, jolle on rakennettu esterata. Kuvan keskellä valkoisenharmaa suhahdus, joka saattaa olla ratsukko tai sitten ei.]

klo 11:30

Mulla on kengissä sellaset lämpöpalaset, jotka about pelastaa hengen. Tulisin muuten kotiin kolmen varpaan varassa.

klo 11:30

Yks juttu unohdettiin ottaa huomioon

klo 11:30

Ootko ikinä ajatellu, että hevonen vois olla korkeenpaikankammoinen

klo 11:30

Etenkään estehevonen

klo 11:33

Terkut kotiin! Hyvin meni. Vika este oli jyrkännettä päin, ihan siinä sen vieressä. Siitä oli hyvät näkymät alas kylään. Bonnie kai luuli kesken hypyn, että lentää rinteeltä alas. Se vaihto suuntaa ilmassa ja Salma lensi kyljelle.

klo 11:34

Mutta Bonnie oli siitä hyvä, että laukkas suoraan maaliviivan yli ja Salma tippu vasta sen jälkeen. Ei tullut edes hylsyä!

klo 11:35

[Kuva, jossa harmaankimo poni ja leveästi hymyilevä ratsastaja lunta kypärässään.]

---

120 cm, 1/3
"Aivan huima tarina! Huhhuh, kaikenlaiseen kulkijaan sitä voikin törmätä Walesin vuorilla - onneksi jännittävällä seikkailulla oli onnellinen loppu!"

Millainen kaupunkilaistollo pitäisi olla, ettei pärjäisi Google Mapsin ja opastekylttien avulla pikku maastolenkillä vuoristomaisemissa? Kuka edes raaskisi jättää välistä mahdollisuuden ihailla lumikiteisiä rinteitä, kun edessä odotti paluu Suomeen ja kotitallin tuttuihin maastoihin?

Niin minä olin ajatellut. Mutta tässä sitä nyt oltiin, poni vatsaa myöten lumihangessa ja minä sen selässä pelkässä kisapaidassa. Ja samaa tahtia kuin pohjoiswalesilainen ilta tummui, nousi pistelevä pakkanen.

Bonnie hytisi allani. Sen kisasatula, jonka alle hiki oli jo aikoja sitten jäätynyt, narskahteli kun poni liikahteli allani. Olin yrittänyt pitää lämpöä yllä istumalla kevyessä istunnassa, mutta se oli kostautunut kahdella tavalla: lihaksia särki ja ne jumiutuivat kuin vanhan työjuhdan selkä. Yritin tähyillä puiden välistä valonpilkahdusta, mutta mitään ei näkynyt - toisella puolella vuorenrinne, josta pudotus sankkaan metsikköön, toisella puolella puiden loppumaton rivi.

Puristin vapisevat huulet yhteen. Miten olin saattanut olla niin tyhmä?

Olin ratsastanut Bonniella näköalapolulle suoraan starttimme jälkeen. Olin ollut huiman hyvällä tuulella, hikinen ja innostunut - Bonnie oli päästellyt reippaassa laukassa pitkin aurinkoista talvimaisemaa. Jossain vaiheessa hikosin niin, että päätin ottaa välikäynnit ja riisua kisatakin. Avasin takin kultanapit, päästin toisen käden ohjista ja heilautin käteni hihasta viileään pakkasilmaan.

Kun päästin toisen käden ohjasta Bonnie kavahti, hyppäsi sivuun ja nosti päänsä niin, että löin nenäni sen niskaan. Se lehahti pelästyneeseen laukkaan, enkä vauhdissa tajunnut muuta kuin sen, miten se hyppäsi polulta sivuun.

Ja nyt me rämmimme pimenevässä illassa ilman takkia ja puhelinta, joka oli pudonnut takin mukana.

Minua itketti. Mitä jos paleltuisin vuoristoon, ja tulevina viikkoina kisajärjestäjät saisivat etsiä meitä kunnes löytäisivät jääkalikan sisällään ennen niin mainio esteratsukko?

Äkkiä Bonnie terästäytyi niin, että melkein istahti takajaloilleen. Kohotin katseeni ja yritin tarkentaa samaan suuntaan, johon se katsoi. Ensin en nähnyt mitään, mutta sitten puiden välistä erottui hahmo - pitkä, leveäharteinen ja paksuun mustaan takkiin pukeutunut. Hahmo astui lähemmäs ja kysyi jotain kielellä, jota en ymmärtänyt.

”I’m lost”, huikkasin ilman läpi, vaikka minua oli alkanut hytisyttää entistä enemmän.

Nyt näin hänet paremmin. Hän oli minua paljon vanhempi, pitkä ja julmaotsainen, ja hänen silmiensä iirikset liikkuivat jatkuvasti kuin hän ei olisi voinut tarkentaa katsettaan. Kylmyys käsissäni ja rinnallani tuntui muuttaneen muotoaan. Äkkiä olisin halunnut vetää sanani takaisin, olla paljastamatta että olimme eksyksissä.

Mies sanoi jälleen jotain ja astui lähemmäs käsi ojossa. Iho oli rokonarpista ja repeillyttä, sairaan näköistä.

”I’m all right”, sanoin epävarmasti. ”Bye.”

Ennen kuin ehdin kääntää Bonnien, mies astui eteenpäin ja tarttui kiinni sen kuolainrenkaaseen. Tukahdutin huudahduksen. Hän katsoi minuun, antoi liikkuvien iiriksiensä kulkea ylitseni - ja alkoi sitten riisua paksua takkiaan.

Suljin silmäni. Mielessäni kulkivat kauhukuvat metsistä ja yksinäisistä kulkijoista ja oudoista vastaantulijoista. Mietin, tottelisiko Bonnie, jos yrittäisin riuhtaista sen laukkaan. Se tuntui seisovan aivan rauhallisena miehen otteessa.

Avasin silmäni vasta, kun ylleni laskeutui jotain lämmintä. Olin kavahtaa, ennen kuin tajusin, että mies oli heittänyt takkinsa ylleni. Hän seisoi vierelläni paksussa villapaidassa ja raaputti Bonnien harjamartoa minua katsellen.

Sitten hän kääntyi ja lähti taluttamaan Bonnieta puiden väliin.

En uskaltanut tehdä mitään. Bonnie kulki säyseänä kuin ratsastuskouluponi. En halunnut hypätä alas selästä ja juosta pakoon, en halunnut jättää Bonnieta - eikä siinä olisi ollut mitään järkeäkään, minun peräänihän mies olisi varmasti lähtenyt. Hän ei enää katsonut minuun, vaan talutti Bonnieta umpihangessa ihmeellisen kevyesti.

Ja äkkiä puiden välistä pilkotti valoa. Ilmestyi pyöreä katulamppu, salkoon nostetut lippurivit ja megafonin ääni, joka kuulutti viimeisten luokkien päättyneen.

Bonnien taluttaja kääntyi vielä kerran katsomaan minua tummilla silmillään. Hän hymyili apeasti, kääntyi ja palasi takaisin metsään. Tuijotin pitkään hänen peräänsä.

Seuraavana päivänä miehen musta takki oli kadonnut vieraskarsinan ovelta, johon olin jättänyt sen roikkumaan. Joku oli löytänyt kisatakkini puhelimineen ja palauttanut ne kisakansliaan myöhään illalla. Yritin kysellä, asuiko vuoristossa ketään, mutta kukaan ei sanonut juuta eikä jaata - ei ollut tarinoita metsässä kulkevista kummituksista, ei oudoista hahmoista, ei edes vuoristoon eksyineistä ratsukoista.

Eikä ystävällisistä mustatakkisista miehistä, jotka taluttivat eksyneet ratsukot takaisin kotiin.

[Salma]

Tiedon kuullessani olin horjahtanut istumaan pistelevälle heinäpaalille ja itkenyt niin, että Fiian oli pitänyt silittää hiuksiani vartin ennen kuin rauhoituin. Olin tuijottanut maailman tutuinta rehuhuoneen seinää kuin olisin nähnyt sen ensimmäistä kertaa, ja sen ja minun välillä oleva kummallinen vetinen kalvo ei ottanut lähteäkseen vaikka kuinka räpyttelin. 

Nyt siitä oli pari päivää, mutta edelleen minusta tuntui, että sisälleni oli asennettu huonosti toimiva sadettaja. Tasaisin väliajoin se ruiskaisi vettä niin, että sisuskalujani kouraisi. En saanut sitä loppumaan, en vaikka istuin tarhassa katselemassa Bonnien laiduntamista ja ulkoisesti kaikki oli aivan niin kuin aina ennenkin. Sama hento kevätruoho, sama talli taustalla, sama poni valkoisine harjoineen ja lautasten tummine täpline, jotka kesän tullessa nousivat sen karvasta esiin kuin pisamat. 

Nieleskelin. Minun oli pakko räpyttää silmiäni, yhtä paljon kirkkaan auringon kuin kurkussa vellovien kyynelten takia. Pyry talutti kauempana tallipihalla Iitaa ja heilautti minulle kättään. Yritin vastata, mutta käteni ehti vasta puoliväliin ennen kuin purskahdin itkuun.

Eihän tämän tarvinnut tarkoittaa mitään. Olin aina omistanut sponsoriponin, eikä ratsastuskoulutoiminnan loppuminen varsinaisesti vaikuttaisi minuun. Tai niin yritin todistella itselleni samalla, kun perkasin mielestäni kuvia uteliaista ponilasten kasvoista ja linttaan astutuista kumppareista, joissa he juoksivat (aina he juoksivat, aina ilman lupaa) katsomaan millä hevosella ratsastaisivat tänään. Ajattelin tallikisoja, jännityksestä punastuneita poskia talvi-ilman höyrytessä ponien sieraimista, ylpeitä ilmeitä kun Anne kiinnitti ruusukkeen hevosen poskihihnaan, salaisia sanoja joita supistiin karsinoissa hevosten pehmeäkarvaisiin korviin.

Eihän se kaikki ollut lopussa, ei tietenkään. Mekin olimme niitä, me Seppeleen vakikävijät, olimme yhtä onnellisia voitoistamme ja yhtä huvittavan ärsyyntyneitä, kun jouduimme kiireessä harjaamaan mudassa kierineet hevoset ennen tuntien alkua. Ei sama ilo katoaisi, vaikka ponilapset lähtisivät. Minua suretti, että se, minkä keskellä olimme kasvaneet, loppuisi. Ja vaikka tiesin, että ajan kuului mennä eteenpäin, en ollut valmis. 

Tuntui, kuin lapsuus olisi loppunut. 

Kuulin selkäni takaa pehmeät askeleet ja jo ennen kuin käsi kiertyi hartioilleni tiesin, että se oli Pyry. Hän ei sanonut mitään, istui vain viereeni ja antoi minun painaa pääni olalleen. 

Istuimme katselemassa laiduntavaa Bonnieta. Olimme välitilassa, uuden äärellä, eikä meistä kumpikaan tiennyt minne olimme menossa.

[Salma]

Uuden äärellä oleminen tarkoitti minun kohdallani sitä, että tein viimein asiat, joita olin kierrellyt vuosien ajan liian pelokkaana oikeasti toteuttamaan niitä. 

Tein lopullisen päätöksen keventäessäni Bonnien liitävässä ravissa kentällä, jota alkukesä pöllytti niin, että hyvä kun näin vieressä häämöttävän tallirakennuksen. Tallin hevosmäärä oli pienentynyt ja saanut Seppeleen tuntumaan samalta kuin kesälomalla hevosten laiduntaessa. Se kiersi sydämessäni niin että minun teki pahaa, muta samaan aikaan tiesin mille hiljentynyt talli oli mitä otollisin. 

Olin jo pitkään haaveillut Bonnien varsottamisesta uudelleen, mutta ajatus kantavasta kisatammasta isossa ratsastuskoulussa oli tuntunut epäreilulta hevosta itseään kohtaan. Varsan minä kuitenkin halusin. Bonnie oli jo kolmentoista, ja vaikka se oli hyvässä kunnossa, en voisi kisata sillä ikuisesti. 

Sydän yhtä aikaa kevyenä ja raskaana olin päättänyt astuttaa tamman. 

Olin katsonut orin valmiiksi jo aikoja sitten. Se oli saksalainen kimo, pirteäsilmäinen ja isohyppyinen kuin nuori tiikeri. Isän puolen holstein-kantavanhemmat näkyivät ison ponin laajoissa liikkeissä ja temperamentissa, jolla se ravisteli päätään lähestyessään estettä. Se tuntui laskeskelevan askeleet mielessään, ja niin tehdessään ori näytti niin älykkäältä, etten uskonut sen tarvitsevan ratsastajaa mihinkään. Olin katsellut videoita hevosesta jo kuukausia ja hokenut orin nimeä mielessäni tietäen, että siitä tulisi Bonnien toisen varsan isä. 

Bonnie itse ei tiennyt vielä mitään siitä, mitä olin keksinyt sen pään menoksi. Se ravasi allani kuolainta pureskellen ja käänsi välillä korvaansa minua kohti kuin kysyen, joko kohta lähtisimme jäähdyttelemään maastoon. 

Työnsin käteni ponin harjamartoon ja rapsutin sitä keveästi. 

[Salma]

Istuskelin Bonnien tarhassa miettimässä, miten kamalan outoa oli etten ollut mukana Power Jumpissa, kun näin sen ensimmäisen kerran.

Aivan kuin ponin valkean karvan alla olisi liikahtanut - yhtäkkiä, kumpuillen, kuin joku olisi koputtanut sen pyöristyneen vatsan sisältä.

Ponkaisin jaloilleni niin nopeasti, että ruohoa natustellut Bonnie kavahti kauemmas ja jäi seisomaan paino takajaloilla valmiina pakenemaan vaaraa, jonka se oli kai päätellyt minun havainneen. Silmät kyyneltyen minä purskahdin nauruun, ojensin käteni ja houkuttelin valkean tamman lähemmäs.

"Se potkaisi", sanoin, vaikka meistä kahdesta Bonnie taisi olla se, joka oli varsin tietoinen asiasta. "Se oikeesti potkaisi."

Bonnie pärskähti ja katsoi minua sillä tavalla kyllästyneesti, että sen mielestä olin kai hihkunut riittävästi ja voisin antaa sen jatkaa aamiaistaan. Painoin käteni tamman sileään, valkeaan harjaan ja pörrötin sitä. Se laski päätään, jatkoi syömistä ja huiskaisi häntäänsä niin kuin mitään erikoista ei olisi juuri äsken tapahtunut.

Olin astuttanut Bonnien kesän alussa tietäen - hyvin kitkerästi - että emme olisi tänä vuonna mukana Power Jumpissa. Se oli ollut minulle konkreettinen syy harkita astutuksen lykkäystä, mutta orin omistajan äänensävystä olin ymmärtänyt, että tilaisuus oli nyt tai ei koskaan. Heti orin kotitallille päästyäni olin tiennyt, että päätös oli ollut oikea. Paikka oli ollut ihana, ori oli ollut ihana - se oli kaunis, sirorakenteinen ruunivoikonkimo, joka korskui Bonnielle ja näytti sinisessä riimussaan niin syötävän suloiselta, etten olisi uskonut sitä pahaksi estekoneeksi, ellen olisi lukenut netistä sen menestyksestä. Se hyppäsi 130 senttiä, oli omistaja sanonut, ja sen pitkiä jalkoja katsellessani olin uskonut täysin hänen sanansa.

Bonnie oli keimaillut orille kuin nelivuotias tamma ja meinannut huitaista minut kumoon, kun en ymmärtänyt väistyä riittävän nopeasti sen tanssiaskelten tietä. Se oli pissata liritellyt ympäri pihaa, liihotellut minä jotenkuten riimunnarun varressa ja painanut päänsä sellaiseen virkkuukoukkuun, että minua harmitti etten omistanut kolmatta kättä valokuvausta varten.

Ja nyt tämä Power Jump -estäjä, pieni varsan alku Bonnien sisällä, viimein potkaisi. 

Näin jo mielessäni, miten jonakin päivänä starttaisin Power Jumpissa kahdella hevosella - viimeisiä kisavuosiaan hyppäävällä Bonniella ja sen varsalla, joka oli mielikuvissani villi, tulinen ja peloton.

Aivan kuin Bonniekin oli ollut minulle tullessaan.

[Salma]

Oli rentojen ratsatuslenkkien aika, jälleen kerran.

Heiluttelin jalkojani Bonnien paljailla kyljillä, joiden pyöristynyttä pintaa aurinko lämmitti mukavasti. Oli kaunis päivä, aurinkoinen ja hiljainen, täydellinen maastolenkille kahdestaan ponin kanssa. Paljaat varpaani hipaisivat välillä Bonnien lapoja, kun tamma venytti laiskasti askeltaan ja nappasi suuhunsa muutaman ruohonkorren hiekkatien reunasta.

Miten paljon minä sitä rakastinkaan.

Työnsin käteni ponin valkeaan harjaan ja nostin katseeni aurinkoon. Se poltteli kasvoilla mukavasti - niin mukavasti, että suljin silmät ja nojauduin taaksepäin. Tämäkin oli elämää, minun oli pakko myöntää, tämä laiskuus ja rauhalliset maastokävelyt ilman painetta treenata ja tulla parhaaksi. Olin käynyt Power Jumpissa katsojana ja koko sieluni oli janonnut hyppäämään, tuntemaan miten hiekanjyvät rahisivat huippuunsa lanatulla kentällä sappaan alla ratakävelyllä, olin janonnut kisatakin lievää epämukavuuutta ja hiusverkon tunnetta kypärän alla.

Ja tiesinhän minä, että ne ajat olivat yhä edessä, ja että silloin kaipaisin yhtä paljon näitä satunnaisia ratsastusretkiä Bonniella hiekkatiellä, joka jatkui ja jatkui, ja jonka päässä pilkahtava laukkasuora oli meille kummallekin tuttu kuin omat taskut.