|
Post by Salma on Dec 27, 2017 22:38:01 GMT 2
Totta kai minua jännitti Storytellers cupiin osallistuminen.
Totta kai tarkastin osallistujalistat aamulla ensin höyryävän kahvikupin äärellä (puhelin leväten siistiksi pyyhityllä valkoisella keittiönpöydälläni) ja seuraavan kerran tallilla, kun Bonnie seisoskeli treenin jälkeen karsinassa kuivatusloimessaan. Eikä se jäänyt siihenkään. Ennen kun pulahdin Gant Homen lakanoihini, olin käynyt listat läpi uudet kaksi kertaa ja ehtinyt kuvitella seitsemän erilaista tulevaisuusnäkymää eteeni.
Helppo A oli tällä hetkellä koko kilpailujen suurin luokka, tietysti. Sinä välipäivien kalpean aurinkoisena aamuna asia pääasiassa nauratti minua, kun ratsastin Bonniella kouluohjelmaa läpi. Kello oli puoli kaksitoista, eikä tallilla ollut vielä paljoakaan elämää opiskelijoiden lomasta huolimatta. Jokunen ratsastuskoulun hoitaja vaelsi lumisen pihamaan läpi paksuihin vanttuisiin ja kirkkaanvärisiin kaulahuiveihin vuorautuneina. Tullessani kentälle olivat jotkut värjötelleet Seppeleen uuden ponintallin suunnalla kuin kaksi pitkäksi venähtänyttä punatulkkua, mutta muuten sain olla kaksin Bonnien kanssa.
Päätös ratsastaa kentällä oli luultavasti ollut oikea. Ponin karva kiilsi sekä auringosta että kevyestä hiestä, jonka lumessa tarpominen oli nostanut sen iholle. Hopeinen kuolainrengas kilisi. Teimme kapeita kinttupolkuja uran sisäpuolelle - minä satulassa tiiviisti istuen, Bonnie letkeässä ravissa liidellen.
Emme me mikään kouluratsukko olleet, tietenkään. Estesieluisuus näkyi jokaisessa käännöksessä. Kai vanha kunnon harjoittelu voisi kuitenkin tuoda edes siedettäviä tuloksia.
Olin luonnollisesti katsonut netistä kaikki muut kisoihin osallistuvat ratsukot. Hevosten kuvat olivat saaneet minut nieleskelemään. Tyylikkäitä, pitkälihaksisia, kovassa kisakunnossa olevia isoja hevosia. Luokassa oli ainoastaan yksi toinen poni, susikalliolainen tamma, jonka muistelin nähneeni joskus aikaisemminkin kisoissa.
Esteet minua jännittivät paljon vähemmän. Kisaajia oli paljon vähemmän ja radalla sekä minä että Bonnie olimme omalla reviirillämme.
Kunhan vain pääsisin livahtamaan muutaman kerran tyhjään maneesiin estetolppineni ja puomeineni, kaikki menisi varmasti hyvin.
|
|
|
Post by Salma on Dec 30, 2017 18:17:00 GMT 2
Mitä iltana ennen kisoja oikeasti tapahtuu?
Klo 17:21 Saavun liukastellen tallille. Ratsastustuntilaiset vaeltavat hokit sutien tallipihan poikki. Heitän evääni tallin oleskeluhuoneeseen, haen kapsonin liinoineen satulahuoneesta ja lähden hakemaan ponia.
Klo 17:30 Bonnie säpsyy tarhassaan hämärtyvää iltaa. Joudun pitämään kättäni sen kaulalla harjaan piilotettuna etten kaadu, kun talsimme tyhjään maneesiin.
Klo 17:32 Riisun punaraitaisen Marianne-toppiksen ja heitän sen katsomon aidalle. Bonnie liikuttelee kiinnostuneena korviaan, kun kilautan kapsonin lukon kiinni.
Klo 17:35 Poni ravaa ympyrällä pärskähdellen. Seuraan tyytyväisenä sen menoa.
Klo 18:30 Nappaan Marianne-loimen käsivarrelleni ja nostan liinan Bonnien kaulalle taluttaakseni sen talliin.
Klo 18:35 Huokaan helpotuksesta tallin kirkkaissa valoissa: Bonnien valkea karva on yhä, tarhailun ja juoksutuksen jälkeen, tunnistettavissa valkoiseksi.
Klo 18:37 Harjaan ponin kauttaaltaan. Se seisoo katselemassa karsinan ikkunasta ulos ja hamuaa silloin tällöin turpeen seasta jokusen oljen.
Klo 18:52 Pyydän Fiiaa pitelemään Bonnieta, kun suihkutan sen ylle Showshineä. Poni vipattaa korviaan, mutta seisoo yllättävän siististi paikoillaan.
Klo 19:00 Kipaisen hakemassa lokerikostani sakset ja letitystarpeet. Bonnie puhahtaa tylsistyneenä, kun nipsaisen vuohiskarvat, hännän ja otsatukan siisteiksi.
Klo 19:07 Aloitan letittämisen.
Klo 19:09 Hiki puskee pintaan. Letitän sormet harottaen.
Klo 19:17 Harja on vuoron perään joko liian sileää tai kankeaa. Ne kolme sykeröä, jotka olen saanut aikaiseksi, purkautuvat hiljalleen tehdessäni neljättä.
Klo 19:22 Kuminauhapussi tippuu karsinan ovelta maahan ja leviää alusien sekaan.
Klo 19:42 Pyydän jälleen Fiialta apua.
Klo 20:00 Harja on letitetty tiukoille, siisteille sykeröille, jotka juoksevat suorana rivinä kaulaa pitkin. Fiia on sipaissut häntäänkin sievän ruotoletin.
Klo 20:03 Heitän talliloimen Bonnien selkään rukoillen, ettei se kehitä mielenkiintoisia ulkonäkömuutoksia tulevan yön aikana.
Klo 20:10 Painan kiinni kannen, jonka alla Bonnien iltapöperöt valmistuvat ämpärissään. Alan mitata aamurehuja.
Klo 20:22 Sukellan satulahuoneeseen. Kilpavarusteet on otettu erilleen luonnollisesti jo monta päivää etuajassa. Olen kerran puhdistanut nahkaosat vasta edellisenä iltana, mutta liukas penkki opetti kerrasta hoitamaan sen puuhan kahta päivää etukäteen. Hilaan satulan ja suitset kisa-arkulle yläkertaan ja asetan ne arvokkaasti paikoilleen.
Klo 20:45 Kahdet pintelit, suojat, ämpäri, betadine, riimunnaru, hienompi riimunnaru, heinäverkko... ruksaan listani kohtia hiki hatussa. Onneksi omat vaatteeni odottavat pestyinä ja silitettyinä kotona.
Klo 21:03 Lukitsen kisa-arkun. Bonnie ponkauttaa päänsä ylös, kun vedän rullaavan häkkyrän perässäni karsinan ovelle. Taputan tammaa turvalle.
Klo 21:06 Talli alkaa hiljetä. Sukellan vielä kerran satulahuoneeseen.
Klo 21:12 Kuljetussuojat, -loimi ja riimu roikkuvat kaikessa rauhassa karsinan ovesta.
Klo 21:30 Tallivuorossa oleva Pyry alkaa kolistella rehukärryn kanssa. Suukotan ponia, tarkistan loimen kiinnitykset ja lähden kotiin.
Klo 21:43 Muistan evääni, jotka lojuvat edelleen tallin oleskeluhuoneessa. Harkitsen kääntyväni takaisin.
Klo 21:45 No, saahan niistä sentään hyvän aamupalan huomisaamulle.
|
|
|
Post by Salma on Jan 8, 2018 21:38:40 GMT 2
Storytellers Cupin ensimmäiset osakilpailut olivat menneet hyvin. Olimme tulleet metrin luokassa kolmansiksi, mihin olin meidän pitkän taukomme jälkeen valtavan tyytyväinen. Odotellessani pitkiä päiviä tulosten ja rankinglistan päivittymistä nettiin olin ehtinyt treenata Bonnieta, luuhata Agin karsinassa ja avata sille hoitajahaun.
Eveliina seisoskeli Agin karsinan ulkopuolella katselemassa, kun harjasin seinään kiinnitettyä tammaa. Se piteli korviaan tyytymättömässä puolitanassa.
"Tämä on sen mielestä häväistys", sanoin Eveliinalle. "Seinään sitominen, siis." "Miksi se täytyy sitoa?" Eveliina kysyi.
"Se ei seiso paikallaan sekuntiakaan", puuskahdin vedellen harjaa hevosen valkealla karvalla. "En usko, että se potkaisisi oikeasti, mutta koskaan ei voi olla liian varma."
Bonnie liihotteli edelleen tarhassaan, kun talutin puolen tunnin kuluttua varustetun Agin maneesiin. Eveliina oli luvannut lähteä mukaani katsomaan, että kaikki menisi hyvin. Se hävetti minua. Ratsastin harvoin yksin siitä kiusallisesta syystä, että Agi luultavasti talloisi minut puruihin, jos jotakin sattuisi. Kun katsomossa oli kannustava silmäpari, rentouduin itsekin.
Aurinko paistoi. Maneesin pimeys tuntui läpitunkevalta sen jälkeen. Eveliina vetää jyristeli oven perässämme kiinni ja minä sytytin sähkövalot.
"Jos et jaksa jossain vaiheessa katsella, huikkaa, niin lähdetään maastoon", sanoin olkani yli taluttaessani Agia keskihalkaisijalle.
Eveliina jaksoi ihailtavan hyvin. Ratsastin hyvin tavallisesti: tein siirtymiä, väistöjä ja käännöksiä pitääkseni hevosen lyhyen pinnan yhdessä osassa. Agi polki huolellisesti alleen ja korskahteli tampatessaan alleen. Maneesissa se harvoin yritti pudottaa minut selästään, koska reagoitavaa oli huomattavasti vähemmän. Oli siinä omat huonotkin puolensa: kun Agi reagoi maneesissa, sillä ei ollut minkäänlaista skaalaa nollan ja tuhannen välillä.
"Ootko jo hypännyt paljon sillä?" Eveliina huuteli katsomosta, kun ravasimme pääty-ympyrällä.
Päästin jonkinasteisen mölähdyksen, jonka toivoin riittävän vastaukseksi. Olisin onnellinen, jos hyppäisin viiden vuoden kuluttua Agilla samalla tavalla kuin Bonniella saadessani sen.
Palattuani talliin, riisuttuani Agin ja jätettyäni sen syömään päiväheiniä lähdin hakemaan Bonnieta sisälle. Eveliina katosi yläkertaan huikaten jotakin eväistä. Ehdin saapastella tallin ovelle ja kaivaa kännykän taskustani, kun Robert pöllähti eteeni Aleksanteri vanavedessään.
"Moi! Missä te olette piileskelleet koko päivän?"
Aleksanteri mutisi jotakin, joka sai hänet kuulostamaan monta astetta syyllisemmältä kuin keveä kysymykseni oli tarkoittanut. Robert tuuppasi häntä olkaan.
"Ollaan lähdössä hakemaan Harrya sisälle."
"Kävelläänkö yhtä matkaa?" kysyin ilahtuneena.
Robert ja Aleksanteri kääntyivät kannoillaan ja marssimme pihalle kuin eriskummallinen sankarikolmikko. Puristin edelleen puhelinta kädessäni.
"Mitä sä tuolla teet?" Robert kysyi.
"Ai niin!" muistin. "Olin tarkastamassa yhtä asiaa."
Sormet löysivät oikeat kirjaimet helposti. Kylmässä ilmassa huurustuva lasinäyttö loisti aurinkoa vasten, kun näpyttelin sen hitaaksi käyvällä näytöllä tunnukseni ratsastuskilpailujen rankingsivustolle. Hetkeen en ollut uskoa mitä näin.
"Ne on tulleet!" henkäisin.
"Mitkä?" Robert ja Aleksanteri kysyivät kuin kaksi hyvin yhteenkoulutettua papukaijaa.
"Rankingpäivitykset."
Selasin innokkaasti sivua alaspäin etsien omaa nimeäni. Sydämeni oli alkanut hakata lujaa, enkä enää tuntenut kylmää tuulta joka vihmoi paljaita sormiani vasten. Olimme tulleet kolmansiksi, emme siis voineet olla ainakaan viimeisiä...
"Ei voi olla totta", henkäisin.
"Mitä?" tuplapapukaijani kysyivät taas.
Päästäen hämillisen naurahduksen ojensin puhelimeni heidän nähtäväkseen.
Storytellers cup - esteranking 8.1. (1. osakilpailujen jälkeen) 100 cm: johdossa #007 Salma Stjärndahl - Bonnie KN
"Hyvä!" Robertilta pääsi. Aleksanteri ojensi paljaan sormensa ja rullasi sivua alaspäin. Hän tutkaili sitä jonkin aikaa hiljaa ja nyökkäsi sitten lyhyesti.
"Jep. Hyvä."
Vedin puhelimen onnellisena takaisin.
"Sähän saatat voittaa", Aleksanteri sanoi.
"Niin, ainakin esteillä menee nyt hyvin. Siellä on myös koululuokkia", vastasin hengästyneenä.
"Niin mutta koko asian, tai siis..."
Aleksanteri kadotti sanansa ja nyökkäsi puhelintani kohti. Katsahdin sitä uudelleen.
Storytellers cup - kokonaisranking 8.1. johdossa #007 Salma Stjärndahl - Bonnie KN
Olin suunnitellut sille päivälle koulutreenin, mutta tällä kertaa se jäi välistä. Liihottelin onnellisella maastossa Bonniellani niin kauan, että varpaani jäätyivät ja jouduin tallille palattuani sulattamaan niitä puoli tuntia vesihanan alla.
|
|
|
Post by Salma on Feb 1, 2018 22:28:06 GMT 2
Salma ja Bonnie Storytellers Cupin osakilpailuissa Latviassa
Mitään ihan tällaista emme olleet ikinä ennen nähneet.
Olin käynyt Bonnien kanssa Saksassa - ponin kasvattajan luona kauniit, kiiltäväkarvaiset sirosääret olivat olleet kuin hevosmaailman karamelleja -; Skotlannissa, missä Bonnie astutettiin ja kamerani rulla täyttyi vihreillä nummilla laiduntavista satuhevosista; Richmondissa vehmaiden jalopuiden siimeksessä hyppäämässä mielikuvituksellisimpia esteitä, joita saatoin kuvitella; ja vielä uudemman kerran Saksassa, kun kisasimme vuoden 2016 Power Jumpissa. Latvia oli, no, jotakin aivan uutta.
Matka oli mennyt hyvin. Bonnie oli lastattu Seppeleessä traileriin, kellutettu lautalla Viroon ja ajettu Baltian poikki kisapaikalle. En ollut edelleenkään ajanut ajokorttia, vaan palkkasin kuskikseni hassun virolaisen ukon. En saanut puoltakaan selvää hänen suomen-, viron ja englanninsekaisista mutinoistaan, mutta jäin siihen uskoon, että hän kuljetti heinää ja sadetakkeja Virosta Valkovenäjälle. Hän oli niitä hellyyttäviä ukkoja, jotka istuivat kyyryssä pienen ratin takana ja tyrkkivät aina silloin tällöin tahmaista toffeepussin suuta minua kohti. Kai hän oletti, ettei minulla ollut varaa syödä. Autoa hän ajoi, kuin Bonnien sijaan kyydissä olisi ollut mitä arvokkaimpia lasiesineitä.
Tallia olisi voinut sanoa ennemmin linnaksi. Joka puolella oli valtavasti ihmisiä, enkä koko kisareissun aikana päässyt selvyyteen siitä, olivatko he satunnaisia kisahoitajia vai tallityöntekijöitä. He nyökkäilivät ja hymyilivät minulle, tarjoutuivat monta kertaa näyttämään Bonnien karsinan paikan ja kantamaan sen satulan, jos olisin mahdollisesti väsynyt. Iivari, joka kisasi myös Storytellers Cupissa (ja käsittääkseni omisti tallin), kuljeskeli äänettömästi ympäri tiluksia tyytyväinen kaiku askelluksessaan.
Iltana ennen kisoja loimitin Bonnien ja jätin sen viettämään yötä hulppean heinäannoksen kanssa.
Pääsin tutustumaan varsinaiseen maneesiin vasta kisapäivänä. Olin käynyt saapumisiltanamme taluttelemassa Bonnieta maastossa ennen jännityneitä yöunia linnarakennuksen vierashuoneessa. Hyvä että olin uskaltanut päästää Bonnien rautakavioineen tallipihan siistiksi lakaistun pihan ulkopuolelle: kaikkialla oli patsaita, leikattuja pensaita, vuodenajasta huolimatta hyvinvoivia talvivihantia kasveja ja suoraa valkoista lankkuaitaa. Bonnie pelkäsi kuollakseen muutamaakin patsasta. Linnan vierashuoneessa öisen viileää sisäilmaa hengitellessäni mietin, tottuisinko puitteisiin koskaan, jos asuisin tällaisessa paikassa.
Maneesi oli kuitenkin kaiken huippu. Se oli täydellinen. Katsomo oli kuin oopperaparvi, eikä valo tuntunut hohtavan kaartuvasta katosta, vaan jostain ylimaallisesta lähteestä sen yläpuolella. Kokopitkä koulurata upposi kevyesti maneesin avaruuteen.
Varsinainen ohjelma meni melko huonosti. Bonnie keskittyi vielä vähemmän kuin minä - ratsastaessani sisään leveistä puisista pariovista se sattui huomaamaan epäilyttävään tummaan turkkiin pukeutuneen henkilön, joka juuri istuutui paikoilleen. Koko ohjelman poni kuikuili hänen suuntaansa nähdäkseen, levittäisikö matami kohta turkin ja liitäisi sen kimppuun. Lisäyksen jäivät vähän valjuiksi, kun näin itseni kaiken aikaa osana jonkinlaista muutaman vuosisadan takaista kuningamenoa.
Tulimme viidensiksi. Tulosten tultua taputin ponin kiiltäväksi hangattua valkoista kaulaa ja löysäsin reippaasti satulavyötä.
Ehkä kymmenen vuotta totuttelua - sen jälkeen voisimme kisata tällaisessa paikassa kuin se olisi mikä tahansa peräkylän pimeä koppi.
|
|
|
Post by Salma on Feb 25, 2018 12:25:48 GMT 2
Kisoista harvoin selviää täysin ehjin nahoin. Tällaisia selkkauksia meidän joulukuussa tarkastetun kisamatka-arkun sisällölle on ehtinyt sattua: - Päätin ratsastaa erään kotivalmennuksen estesatulalla, sillä joku tallitytöistä oli ystävällisyyttään rasvannut omansa lisäksi myös Bonnien treenisatulan. Huono idea. Uskalsin tuskin liikkua kalliissa penkissäni kuvitellessani miljoonia skenaarioita, joilla saisin ryskättyä sen hajalle. Ratsastimme matalaa jumppasarjaa ja minä kykin selässä kuin muniva kana. Tietysti tipuin. Ehdin jo nähdä silmieni edessä tuhannet vihreänkiiltävät setelit, jotka katosivat tuhkana maneesin kattoon. Satula selvisi ehjänä humpsahduksestani. Jalkani sen sijaan ei. Putoamiseni pysähtyi puolimatkaan: nilkka jäi jalustimeen, minä roikuin Bonnien kyljellä yhden kauhistuttavan hetken tuijotellen silmieni alla vilisevää hiekkaa. Sain nitkuteltua hätäisellä nykäisyllä jalkani irti, maahan päädyin tyylirikkoisella kuperkeikalla. Kauniit, kullankimaltavat jalustimet päätyivät seinälleni koristeeksi. Marssin seuraavana päivänä hankkimaan uudet turvajalustimet. - Viimeisimmät kouluratsastuksen osakilpailut Bonnie lämmitteli herttaisen vaaleanpunaisissa pinteleissä. Pintelit olivat sotkeutuneet jossain vaiheessa aiempaa kisamatkaa, kuten kaikille pinteleille luontaisesti on tapana käydä. Olin heittänyt ne ajatuksissani kassini pohjalle kotiin palattuamme. Ennen seuraaviin osakilpailuihin lähtöä tajusin, että kuljetusloimi oli pesemättä. Ollessamme Zenissä oli Bonnie hikoillut laivamatkan aikana loimen sisäpinnan nahkean tuntuiseksi. Pesuun siis! Nakkasin loimen tallikassiini, pyöräilin kotiin ja tyhjensin iloisesti koko kassin sisällön pesukoneeseen. Loimi oli viininpunainen. Pintelit, no, ennen pesukierrosta ne olivat vitivalkoiset. Uusi vaaleanpunaisen sävy oli niin herttainen, että meinasin paniikkiratkaisuna pestä koko kisa-asun korvahupusta aluspaitaani samassa kylvyssä. No, ei sentään. Pintelit menivät lämmittelyssä. Kouluradan ajaksi käärin ne visusti piiloon. Prinsessaponi oli prinsessaponi vain kotioloissa. - Kannuksien tehtävä on kadota ja aiheuttaa vakiomäärä panikointia joka kilpailuissa. Kadotin vasemman kannuksen varttia ennen luokkamme alkua. Se oli uskomatonta: jätin ne heinäpaalin päälle, kävin täyttämässä vesipullon ja palatessani vastassa loisteli vain yksi kannus. Vahinko kiertämään siis. Juoksin koko pitkän tallialueen ympäri etsiäkseni kilpailijan, joka ei olisi juuri starttaamassa. Mukanani kiikutin jäljelle jäänyttä kannusta, ettei se enää katoaisi. Viimein löysin ystävällisen sielun, joka lupasi lainata minulle toista kannuksistaan. Kiinnitin sen sappaaseeni sormet täristen: olisimme pian myöhässä. Myöhemmin kuulin, että oma pelastava enkelini oli minut tavattuaan lähtenyt etsimään itselleen uutta kannusta, kisaajalta kisaajalle kierrellen kuten minäkin. Oma kannukseni löytyi ratani jälkeen siististi heinäpaalille palautettuna. *** Loppukisojen ajan luultavasti lukitsen kisa-arkkuni, kiedon sen kuplamuoviin ja piilotan tallin pölyisimpään nurkkaan.
|
|
|
Post by Salma on Mar 1, 2018 21:24:01 GMT 2
Onnetar-tuotos Auburnin osakilpailuista
"Suojat koulustartissa. Miten noloa...! Onneksi selviät tuomarin kettuilulla. Vai selviätkö...? Nyt se taisi ottaa sinut silmätikuksi. "
Tajusin sen liian myöhään.
Jos olisin vilkaissut alaspäin kolmea sekuntia aiemmin, olisin ehtinyt vielä perääntyä. Mutta ei: liu'utin katseeni iloisen näköisen yleisömeren ylitse (joku söi hattaraa, toinen vegehodaria), kertasin rataa mielessäni, tein kaikkea muuta kuin asetin itseni esteratsastajasta kouluratsastajan hillitymään rooliin.
Mutta sillä hetkellä, kun Bonnien suorat sääret astuivat aitojen sisäpuolelle, satuin luomaan silmäni alas. Lampaankarvareunuksinen hivutussuoja. Se oli edelleen ponin jalassa.
Ei ollut toivoakaan siitä, että tuomari ei olisi huomannut sitä. Ei minkäänlaista toivoa. Ei ollut toivoa, että olisin voinut kääntyä ja ratsastaa takaisin: sellaista ei tehty kouluratsastuksessa, ei tässä vaiheessa kilpailuja. Saatoin vain purra hampaat yhteen ja toivoa, että päätuomari olisi erityisen likinäköinen. Siinä tapauksessa hän tuskin olisi päätynyt sille arvokkuuttaan kuumottavalle penkille, jolla hän nyt istui. Pysäytin Bonnien siististi keskihalkaisijalle ja painoin pääni kumarrukseen.
"Piilotteletko ponin kampurajalkoja noilla suojilla?"
Niskaani alkoi kuumottaa niin, että hyvä, kun kypärä ei lennähtänyt paineesta pois päästäni. Parin hätäisen hengähdyksen aikana koko kisa-alue tuntui hiljentyneen. Katse Bonnien valkeassa niskassa ja siistiksi haravoidussa kouluradan hiekassa harhaillen odotin, että jotakin tapahtuisi. Kuka tulisi auttamaan meitä?
"No?"
Hitto. Hän todella odotti minulta vastausta. Kohotin katseeni päätuomarin ilmeettömiin silmiin, vaikka se tuntui samalta kuin jos olisin pistänyt kieleni juuri hankittuun sähköpaimeneen.
"En piilottele."
Päätuomarin huulille nousi etuoikeutetun ihmisen julkea hymy. Tuijotimme toisiamme. Saatoin melkein nähdä ratapisteet, jotka ropisivat tililtäni kymmenkertaisina jokaista tuijotettua sekuntia kohti. Aika venyi ja narisi.
"Nii-in." Päätuomari laski kätensä papereilleen. Olin varma, että koko yleisö oli pidättänyt hengitystään koko kouluradalla käyttämäni vuosimiljoonan ajan. "Aiotkohan sinä ratsastaa?"
Olin jo painamassa pohkeitani Bonnien kylkiin (poni oli seisonut epänormaalin rauhallisena paikoillaan korviaan käännellen), kun päätuomari kohotti kättään. Ele oli raivostuttava, pieni hallitseva näpäytys.
"Tarkastapa kouluratsastuksen säännöt. Ja teidän asusteenne." Hän piti nautiskelevan tauon. "Sopivatko ne yhteen?"
Olin varma, että halkeaisin häpeästä tuijottaessani päätuomaria. Hän ei kääntänyt katsettaan pois. Lopulta, kuin odottaen että päätuomari vielä kerran päättäisi nöyryyttää minua, tiputin jalustimet jaloistani ja laskeuduin Bonnien selästä. En olisi luultavasti tuntenut itseäni häväistymmäksi, vaikka päätuomari olisi vielä näpäyttänyt auktoriteettirikkaita sormiaan ja yleisö alkanut heitellä minua erinäisillä epämiellyttävillä esineillä. Suojien tarrat tarttuivat siisteihin kouluhanskoihini ja jouduin tempomaan niitä riipivän pitkään, ennen kuin Bonnien sääret olivat ylvään paljaat.
Joku hyväsieluinen kisaaja oli onneksi livistänyt radalle ja tuli ottamaan suojat minulta. Rippeiksi hangattua sisuani nieleskellen nousin takaisin satulaan.
Rata meni oikein hyvin, jos ei ottanut huomioon sitä outoa tunnetta, etten tiennyt oliko kaikki mennyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Bonnie, joka oli kai ehtinyt totuttautua rataan odotellessaan, liikkui sievästi kuin pieni karuselliponi. Se myötäsi niskastaan ja oikein pörhistyi, kun liitelimme keskihalkaisijan ylitse.
Lopputulokseen se ei kuitenkaan erityisemmin vaikuttanut. Pisteet olivat keljut, juuri sillä tavalla mitäänsanomattoman nahkeat, ettei niistä saanut oikein mitään irti.
Kaiken huippu oli päätuomarin hurskasteleva kommentti: Soma pieni hevonen, jolla esteponin suppeahkot liikkeet. Ponimaisen yritteliäs. Ratsastaja voisi tehdä tarkkuusharjoituksia.
Viimeinen sija. Ystävänpäivähengen nostattamiseksi linnoittautuisin vetoauton pelkääjän paikalle ja söisin lohdutuksekseni peltipurkista vaaleanpunakuorrutteisia keksejä, kunnes kotitallin valot pilkottaisivat puitten takaa.
|
|
|
Post by Salma on Mar 12, 2018 11:17:40 GMT 2
Nauratti. Ja itketti. Ja Bonnien karva oli pehmeää ja kuulasta sormiani vasten.
|
|
|
Post by Salma on Mar 18, 2018 20:55:17 GMT 2
En muistanut jännittäneeni kisoja koskaan niin paljon kuin nyt. Oli turha ajatella, että nämä olivat mukavat ja rennot ratsastelut, joissa tärkeintä oli hyvä mieli ja yhdessä tekeminen. Pois kaikki Power Jumpit ja Storytellers Cupit, niiden jännittäminen oli leikkiä tämän rinnalla!
Se, että katsoi jonkun toisen ratsastavan hevostaan (vielä niin törppöä kuin Agi) oli yksinkertaisesti kamalaa.
Luokka oli vielä todella suuri. Seppeleläisiä oli kuusi, muita ratsukoita viisitoista. Vilistäviä ratsukoita katsellessani toivoin, että ne kaikki olisivat helppo B:stä - ainoasta, jossa en itse kisannut. Agin helpon C:n lisäksi starttaisin itse Bonniella helpossa A:ssa.
Milla oli tietysti rauhallinen kuin pedillään makaava, vain piirun verran ylimielisen näköinen saluki. Odottaessamme luokan alkua hän seisoi keskellä tallikäytävää milloin kiinnittäen hanskojensa kultanappeja, milloin tarkastamassa meikkiään pienestä hopeisesta taskupeilistä. Kaiken tämän hän teki äärimmäisellä itsevarmuudella.
Luokan alkaessa olisin halunnut piiloutua ohjelmalehtisen taakse. Milla ratsasti aivan alkupäässä - hän oli lähtenyt lämmittelemään heti ensimmäisten startatessa Agia, joka nyppi ohjia ja pörisi kuin kärpänen. Olin varma, että pian paikalle porhaltaisi valkoinen pallosalama jalustimet heiluen tyhjän satulan molemmin puolin.
Niin ei käynyt. Milla ratsasti - tahrattomasti, tyynesti, kasvoillaan pieni ärsyttävän itsetietoinen hymy - ja Agi niksutteli pitkine jalkoineen kuin karuselliratsu. Kahdesti se oli pelästyä tuomareita, jotka kehtasivat liikauttaa kättään pöydällä (sydän paukkasi kummallakin kerralla kylkiluuta vasten), mutta Milla ratsasti sen muottiin ja niiskautti nenäänsä mennessään tuomarinpöydän suuntaan. Kuin Agi olisi ollut taikinaa: jäykkää, vaivaamista vaativaa ja voimakastahtoista, mutta taikinaa kuitenkin.
Ja he tulivat kuudensiksi. Luokan loppupuolella luulin pyörtyväni jännitykseen, kun viimeiset ratsastajat tekivät siistejä suorituksiaan. Kuudes sija - se siitä kuitenkin tuli!
Agi luokasta niin tohkeissaan, että Milla päätti mennä palkintojenjakoon ilman hevosta. Seisoin käsi kimon kaulalla, kun Milla seisoi suoraselkäisenä kapeana ruokona ottamassa vihreää ruusuketta vastaan. Hän nyökkäsi sotilaallisesti ruusuketta ojentavalle tuomarille ja nosti sitä sitten minun nähtäväksi pienellä huomaamattomalla eleellä. Sydäntä kouristi ihanasti. Agin ensimmäinen ruusuke!
Helppo A Bonnien kanssa sen sijaan meni täysin penkin alle. Olin vielä niin valtavan onnellinen Agin sijoituksesta, että luulin olevani kaikkivoipainen ja ratsastin kuin humaltunut puolijumala. Bonnie kulki puolet ohjelmasta pää omituisella käkkyrällä, eikä viitsinyt astelemaan yhtään sen lennokkaammin kuin tavallisissa maanantai-iltapäivän kotitreeneissä. Jo ulos ratsastaessani tiesin, ettei tämä mennyt aivan nappiin.
Tietysti luokan viimeinen sija, joka meille loppujen lopuksi lankesi, harmitti vähän. Se ei kuitenkaan onnistunut himmentämään Agin ruusukkeen tuomaa vienoa hohdetta koko loppupäivään.
|
|
|
Post by Salma on Mar 29, 2018 20:27:52 GMT 2
(Auburnin valmennus Tie Tähtiin -skaboja varten)
Tuntui mukavalta päästä Bonnien kanssa hetken tauon jälkeen kahdestaan matkaan. Valmentajani Milla, joka ratsasti helpommassa luokassa toisella hevosellani Agilla, oli viime aikoina kulkenut enemmän ja vähemmän mukanamme. En ollut sanonut siitä mitään hänelle suoraan, mutta minusta oli jo hetken tuntunut, että persoonamme eivät sopineet kovinkaan hyvin yhteen. Hän oli hiukan liian itsevarma ja hiukan liian omistushaluinen, että olisimme voineet rupatella iloisesti ja jakaa auvoisia hevosmuistoja valmennusreissuilla. Minä taas olin liian mustasukkainen hevosestani ja pelkäsin salaa, että hän ratsastaisi sillä paremmin kuin minä. Bonnien kanssa olo oli kodikkaampi.
Ilta oli alkanut vähitellen pimetä. Auringon viime säteet siilautuivat maneesiin kiiltävänä ja herkkänä, kun keräännyimme sinne ilman hevosia. Meidän Alviinamme, joka oli ollut valmennuksessa muutamaa tuntia aikaisemmin, oli luvannut katsoa Bonnien perään sen aikaa. Näin mielessäni hänen pitkänhuiskean hahmonsa, joka päivysti ylpeän näköisenä avonaisen kuljetusauton vierellä ja lepuutti silloin tällöin villahanskaan peitettyä kättään Bonnien puhtaaksi harjatulla lautasella.
Tiesin sekä Rasmuksen että Lydian aikaisemmista kisoista. Rasmuksen kanssa olimme olleet törmänneet ensimmäisen kerran Seppeleen harjoitusestekisoissa vuonna 2014, vaikka silloin olimme tosin kisanneet eri luokissa. Myöhemmin sama oli toistunut vuonna 2015, kun starttasimme molemmat metrin luokassa. Sen jälkeen olimme nähneet epäsäännöllisen säännöllisesti; milloin retkillä, milloin yhteisissä valmennuksissa, milloin satunnaisissa kissanristiäisissä.
Lydia oli kilpaillut vuodenvaihteen Storytellers Cupissa samoissa luokissa kanssamme. Vilkutimme nopeasti Isabella Sokan lipuessa muotoonpakotettuine saappaineen maneesin keskelle.
Esterata seisoi kunnioitettavana maneesin keskellä. Tarvoimme Isabellan ohjauksella sen poikki kolmeen pekkaan, laskimme askeleita ja ravistelimme vaivihkaa maneesin hiekkaa saappailtamme.
"Sinulla on siis poni?" Isabella kysyi yhytettyään minut.
"On", vastasin.
"Minkä kokoinen? Iso poni varmaan?"
"Sataneljäkymmentä kuusi."
Isabella nyökkäsi.
"Ota huomioon erityisesti tuo sarjaeste", hän sanoi osoittaen punavalkoista esteparia. "Nopeat käännöksethän te saatte, kun se on vähän pienempi."
Isabella hyppyytti meidät lämpimiksi ennen selkään päästämistä. Alviina ehti jo tulla kurkistelemaan varustetun Bonnien kanssa maneesin ovelle, kun me vielä venyttelimme pohkeitamme tasapainoa hakien.
"Sitten selkään. Kävellään pitkään ja annetaan lämmön tarttua hevoseen."
Bonnielle teki hyvää kävellä pitkään. Oli se miten kokenut kisaratsu tahansa, aina se tahtoi jäädä tuijottelemaan seiniä tai outoon paikkaan asetettuja katsomorakennelmia. Pyöritellessäni hartioitani se pyöritteli korviaan ja puhalteli sieraimiaan Kertulle ja Laralle. Tutut hevoset saivat senkin rentoutumaan nopeammin.
Varsinainen valmennus sujui oikein mukavasti. Bonnie vetreytyi allani ja alkoi pyöristää niskaansa jo siinä vaiheessa, kun vielä teimme ravi-käyntisiirtymisiä. Tilavassa maneesissa oli mukavaa antaa sen vain kulkea askeltaan pidentäen.
”Pitkä jalka!” Isabella huuteli minulle maneesin keskeltä. Istuin muutaman askeleen alas harjoitusraviin ja kuvittelin, miten jalkani aukeni lonkasta lähtien kuin balettitanssijalla. Bonnie pärskähti allani, se tuntui nousevan ja laskevan karusellihevosmaisesti, kun venytin sääriäni sen ympärille. Tavallinen esteratsastajan erheeni, mietin ratsastaessani pääty-ympyrälle. Teki hyvää keskittyä hyvään perusasentoon. Nopeilla radoilla, joilla joutui keskittymään vain hyvään rataan ja turvalliseen ratsastukseen, jäin helposti kyhjöttämään jalka kolmella mutkalla.
Otimme vain muutaman helpon hypyn. Bonnie liikkui mukavasti: se ponnisti mielellään, höristi korvansa ennen estettä ja suihkautti iloisesti häntäänsä esteen jälkeen. Laskin mielessäni laukkoja, vaikka ratsastimmekin vain lyhyitä pätkiä radasta. Isabellan katse niskassani tuntui lempeältä Millan jälkeen. Oli helpompaa ratsastaa, kun ei tarvinnut ajatella, että valmentaja hinkui hevosen selkään heti kun tilaisuus tulisi.
Kaiken kaikkiaan valmennuksesta jäi hyvä olo. Sunnuntain kisoja ajatellen minulla alkoi olla oikein luottavainen olo. Pujottaessani ohjia sormieni lomitse pidemmiksi vielä pieni kaistale aurinkoa paistoi sisään maneesiin.
|
|
|
Post by Salma on Apr 8, 2018 11:29:21 GMT 2
Lumet olivat sulaneet melkein yhdessä yössä. Maaliskuun loppu, joka oli tuntunut yhdeltä ikuiseksi pitkittyneeltä lumikinokselta, oli nyt leppeä ja hiekkainen huhtikuun alkupuoli. Hevoset viihtyivät pihalla pitkään, heinä tuoksui, aurinko parhaimmillaan lämmitti niin, että takki piti riisua.
Bonniella oli tänään vapaapäivä. Se seisoskeli tarhassaan karva auringossa kiiltäen ja hamuili pehmoisella ylähuulellaan päiväheinien rippeitä. Tänään en ollut loimittanut sitä. Roikuin tarhan aidalla puhelin korvallani ja kuuntelin Millan yksinpuhelua, jota hän armeliaasti suoti korvaani jostakin Helsingin ja ei-minkään väliseltä moottoritieltä.
"Ratsasta sillä tänään ihan kevyesti. Tai sitten voit juoksuttaa. Sitä ei kannata jättää koko sunnuntaiksi pelkäksi pihahevoseksi", hän neuvoi.
Se oli tietysti Agi. Sen jälkeen, kun Milla oli ratsastanut sen Yläkokossa heidän luokkansa voittoon, hän oli ottanut tehtäväkseen soitella minulle myös valmennuspäiviemme ulkopuolella. Kuin olisimme siihen asti olleet päiväkotilapsia, joita opetettiin piirtämään silloin, kun työnkuva käski - ja yhtäkkiä meistä olisi tullut varteenotettavia yhteistyökumppaneita. Tai ainakin Agista. Välillä minusta tuntui, että olin Millalle vain pakollinen paha hänen ja Agin välillä.
Päätin olla sanomatta Millalle mitään siitä, että sää oli hyvä, ja että ainakin Bonnie näytti oikein tyytyväiseltä elämäänsä sunnuntaisena pihahevosena. Hän jatkoi paasaustaan. Kuulin, miten hän kaasutti moottoritiellä.
"Huomenna voit taivutella sitä. Vähän rankempi treeni, keskity saamaan ulkoavut läpi. Kuvaa vaikka puhelimella, katsotaan sitä sitten kun tulen taas sinne. Pääasia, että Agi kulkee rentona. Onko siellä yhtään hevoshierojaa?"
Jos Milla ei olisi ollut niin taitava Agin kanssa, olisin sanonut hänelle suorat sanat. Hän ei ollut kertaakaan näiden yksinpuheluidensa aikana kommentoinut sitä, miten minä ratsastin. Tärkeää oli vain se, miten Agi liikkui, miten sitä tulisi kammata suoremmaksi ja jouhevammaksi. Se, miten varsinaisesti tekisin sen, tuntui olevan Millalle yksi hailee.
Yläkokon voiton jälkeen hän oli tuskin halunnut laskeutua Agin selästä. Hän oli istunut korkealla hevoseni satulassa (sinivalkoinen ruusuke lepatti tuulessa) ja katsonut voitonriemuisena nenänvarttaan pitkin minua. Katseesta olin lukenut kaikki ne syyt, joiden vuoksi Agi oli voittanut. Muista, että olet aina se hevosenomistaja, jonka valmentaja ratsasti voittoradan, hänen mustalla maskaralla terästetty katseensa sanoi. Minä tulin Bonniella toiseksi omassa luokassani, minun katseeni oli vastannut uppiniskaisesti.
Niinpä, olivat Millan ripset räpsyneet.
Puhelun loputtua seisoskelin tarhan aitaan nojaillen ja annoin tuleen tuivertaa pääni lävitse. Bonnie ja Sikke kyhnyttivät toisiaan muutaman metrin päässä. Siitä mieleni harhaili Pipsaan.
Sä oot vaan kateellinen, kun sun ja Jessen jutusta ei tullu mitään. Katkera, ettei kukaan haluu sua. Miten kukaan saattoi sanoa niin ystävälleen? Mitä Pipsan päässä oikein oli liikkunut? Tutkailin kämmeniäni otsa rypyssä. Olin vuorenvarma, että tämä Samuel Lapinoja oli sama kuin se, joka kävi naapurissa asuvan Annan luona. Annallakin oli koira, harvakarvainen belgianpaimenkoira, ja olimme jutelleet monesti, kun satuin Jenten kanssa ulos yhtä aikaa. Olimme törmänneet juuri, kun he olivat olleet olleet ostamassa sormuksia ja leijailivat huumautuneina pitkin katua. Samuelin nimi oli jäänyt minulle mieleen. Sellainen onni yhdistettynä sellaiseen nimeen jäi helposti.
Mutta siinä palelevia sormiani tuijotellessani mietin, olisiko minun pitänyt sanoa Pipsalle yhtään mitään. Olisiko pitänyt vain olla hiljaa ja antaa hänen kuulla murskauutinen jostain muualta?
Olisiko minun pitänyt antaa Agi Millalle, kun hän sitä niin hirveästi himoitsi, ja palata niihin huolettomiin aikoihin, kun omistin vain yhden hevosen ja ratsastin sitä maailman onnellisimpana ponityttönä?
|
|
|
Post by Salma on Jun 19, 2018 17:18:46 GMT 2
Kesäkuun pikakuulumisia:
- Kävin Robertin kanssa Kielokummussa kisaamassa kesäkuun alkupuolella. Pakkasimme Bonnien ja Harryn koppiin hyisinä aamupäivän tunteina ja ajoimme kumpuilevien maaseutumaisemien poikki kisapaikalle. Perjantaina starttasimme koulussa, lauantaina esteillä. Alkajaisiksi Robert oli tullut kolmanneksi viimeiseksi helpossa C:ssä ja näyttänyt niin surkeaa naamaa, että olin ostanut hänelle neljä suklaapatukkaa ja hodarin. Hän oli tunkenut niitä sisuksiinsa Harryn vierasboksissa sillä aikaa, kun odotimme seuraavan luokan alkua.
Siinäkin hän oli tullut toiseksi viimeiseksi. Olin miettinyt itsekseni, että joutuisin luultavasti ostamaan hänelle ruokakaupan, jos onnemme ei kääntyisi.
Itse starttasin helpossa A:ssa. Rata oli mennyt kohtalaisesti. Robertia syöttäessäni olin itse unohtunut tankata ja luulin pari kertaa, että pyörtyisin kesäisiin kisoihin. Olimme luokan puolivälissä melko mitäänsanomattomilla prosenteilla, mutta olin loppujen lopuksi tyytyväinen Bonnien osuuteen. Se oli kulkenut hyvin ja kuunnellut minua siitä huolimatta, ettei sen rakastamia hyppyesteitä näkynyt missään.
Vaativan B:n alkaessa olimme hoitaneet hevoset vierastallissa ja livistäneet syömään. Meillä oli ollut loppujen lopuksi oikein hauska ilta vieraalla maaseudulla keskellä kesäkuista lauantai-iltapäivää, Robertilla ja minulla.
Olin jonkinlaisessa mielenhäriössä luvannut Robertille, että hyppäisin Harrylla pikkuluokan. Aamulla olin löytänyt itseni sukimasta isoa hevosta samalla, kun Robert teki jonkinlaista henkistä kuolemaa vierelläni. Hän oli antanut minulle noin kuusituhatta ohjetta, huutanut viimeiset perään vielä silloin, kun siirryin lämmittelystä radalle.
Olimme voittaneet luokan. Harry oli kiva ratsastettava, vaikka huomasin kaikesta, ettei se ollut poni kuten Bonnie. Oli tuntunut, että tajusin vasta radan puolivälissä, miten isoja harppauksia se joka askeleella otti. Robert oli näyttänyt siltä, että itkisi minä hetkenä hyvänsä, kun Harryn suitsiin kiinnitettiin ruusuke. Ylpeästi hän oli niellyt kyynelensä, taputtanut Harrya ammattimaisesti kaulalle ja tokaissut, että kiva kun hevonen sai rutiinia.
Niine sanoineen hän oli patistanut minut valmistamaan omaa hevostani.
Olin tullut metrissä seitsemänneksi ja metrikahdessakympissä kolmanneksi viimeiseksi, kuten Robertkin. Luulin, että hän oli ollut salaisen tyytyväinen siitä, ettei oma ratsastukseni ollut mennyt aivan täydellisesti. Hyvillä mielin valmistimme hevoset kotimatkaa varten, kävimme hakemassa huoltsikalta niin paljon ruokaa kuin jaksoimme kantaa ja ajoimme kotiin.
- Milla oli käynyt tasaiseen tahtiin valmentamassa minua ja Agia. Emme olleet nimettävästi edistyneet, hevonen tuntui edelleen raa'alta ja omapäiseltä. Olin tuntenut viime aikoina oloni avuttomaksi sen suhteen. Se oli ollut minulla jo vuoden - miksei se edistynyt sitä vauhtia, kuin olin ajatellut? Tuntui, että en ollut vieläkään tajunnut, miten sillä kuului ratsastaa. Sovin yhteen Bonnien kanssa. Kun muistelin, miten vaikeita ensimmäiset vuotemme olivat välillä olleet, oli hullua että Bonnie oli minulle nykyään terapiaratsu. Nousin sen selkään, kun halusin säästää hermojani. Tietysti sekin oli herkkä, eikä sietänyt virheitä, mutta minä ainakin tiesin missä sen rajat menivät.
- Olin jälleen aikeissa ilmoittautua Power Jumpiin. Tänä vuonna kisat järjestettiin Kanadassa. En ollut vielä uskaltanut laittaa ilmoittautumista menemään, mutta olin selaillut kisojen mainosesitettä useaan kertaan. Se kulki mukanani yöpöydältä keittiöön, keittiöstä tallille ja takaisin yöpöydälle. Mielessäni pyörteili edelleen toinen sijamme Power Jumpin finaalissa muutaman vuoden takaa.
- Kesäarki tallilla tuntui helpottavalta. Treenasin kummallakin hevosella muutaman kerran viikossa. Muun ajan istuin laitumella, join jääteetä ja juoruilin muiden tallilaisten kanssa sydämeni kyllyydestä. Sateisina päivinä työnsin jalat kumppareihin ja siirsin juoruilun oleskeluhuoneeseen. Krista saapasteli joskus meidän luoksemme, tuli istumaan viereen kuin pikku aikuinen ja kärtti niin kauan, että annoimme hänellekin välipalaa keskipusseistamme ja viinirypälerasioista.
- Seppeleen seuraestekisat lähestyivät. Koululuokissa Milla tulisi kisaamaan Agilla, itse yrittäisin vanhaa tuttua helppoa A:ta Bonniella. Esteillä olin luvannut Annelle osallistua Egsyllä. Odotin mielenkiinnolla, mitä siitä tulisi.
|
|
|
Post by Salma on Jul 15, 2018 15:34:32 GMT 2
Kesälaitumella
|
|
|
Post by Salma on Jul 29, 2018 11:12:54 GMT 2
Olimme siellä, Kanadassa. Oli lauantaipäivä ja minun sisälläni porisi.
Kesälaitumet olivat niin kaukana, että minulle tuli koti-ikävä jo niiden ajattelemisesta. Kaikki vienot heinänkorret suomalaisessa suvessa, kaikki saunantuoksuiset laidunvahdit, jotka unohtuivat portinpieliin juomaan limsaa. Ne olivat täältä niin kaukana, että koko Suomi oli kuin satumaa.
Onneksi edes Pirre oli mukana. Hänen kanssaan en voinut unohtaa todellista Suomea.
Sanomalehdet lauloivat. Näytöt sirittivät kirkkaan päivän auringossa. Bonnie näytti leluhevoselta korkeiden puoliveristen keskellä. Suomi oli jossain kaukana, saunavihtoineen ja loskasäineen, mutta me olimme nyt täällä. Power Jump oli juuri alkanut.
Olin pystynyt katsomaan pari ensimmäistä luokkaa, mutta sitten minun oli pitänyt paeta rauhoittumaan Bonnien väliaikaiskarsinaan. Kaikkialla oli ollut kuuma, paitsi sisälläni, missä oli kulkenut jääkylmiä aaltoja. Yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa.
Karsinan puruja sohiessani olin tiennyt, että oloni helpottuisi heti, kun pääsisin radalle. Tätä varten olin treenannut. Starttaaminen oli ainoa keino päästä eroon jännityksestä.
Bonnie näytti hienolta. Olin pessyt sen niin monta kertaa kuin vain uskalsin. Mielessäni olin nähnyt, miten liian sileä karva liu'uttaisi satulan ponin kyljelle juuri kun nostaisin radalla laukan. Varusteet olin hinkannut niin tarkkaan, että olisin voinut laittaa ne pakettiin ja myydä uusina. Pirre oli eilen illalla tullut pitelemään Bonnieta, kun nyhjötin sen vuohisten juuressa tasaamassa ylikasvaneita vuohiskarvoja. Hänkin oli näyttänyt täällä, Kanadassa, jotenkin nuoremmalta ja kiltimmältä. Melkein kuin häntäkin olisi jännittänyt.
Mitä en tietenkään sanonut hänelle ääneen. Olisin joutunut loppukaudeksi puominnostelijaksi sekä hänen että Hanskin tunneille.
Meidän luokassamme oli kolmetoista hevosta ja kaksi ponia, Bonnie ja reippaannäköinen Didgeridoo. Toinen poni ei ollut erityisemmin rauhoittanut hermojani. Sen emä oli aikoinaan voittanut koko Power Jumpin ja isä oman luokkansa silloin, kun olin kaksi vuotta sitten startannut samoissa kisoissa. Itse asiassa tuo Bonnieta vähän pienempi musta hevosotus hirvitti minua paljon enemmän kuin pitkäjalkaiset puoliveriset. Ne sain jostain syystä ajateltua samaan nippuun: taitavia, mutta silti kaikki jollain tavalla tunnistettavia. Olihan mukana muutama tuttu puoliverinen: Pirreltä Tikru ja Ransu, Rasmukselta Lara, ja heidän kanssa olin monta kertaa startannut samoissa kisoissa. Heidän kanssaan nämä yltäkylläiset kisajärjestelyt saattoi melkein ottaa ylikasvaneina treeneinä.
Kaiuttimet henkivät talliin asti. Vilkaisin Bonnieta.
Kohta me kisaisimme henkemme edestä.
|
|
|
Post by Salma on Jul 30, 2018 10:53:12 GMT 2
Power Jump -tuotosluokkaan osallistuminen, sijoitus 2/15
Tuulikellot olivat soineet sinä aamuna heidän kuistillaan.
Niiden valittava ääni oli kajahdellut Avan korvien polveilevissa simpukkatiehyissä kuin ison kaupungin messinkiset kirkonkellot. Kil-kal, kil-kal. Ensin päin pohjoistuulta, sitten etelään. Puhuri oli hengittänyt sisään ja ulos.
Ava oli istunut sykerössä tuulisella kuistilla ja katsellut, miten lilja-amppeli heijasi. Tuulikellot olivat kalisseet hänen yllään.
Se oli ollut hyvä. Kil-kalin ylitse hän ei kuullut, miten vanhemmat riitelivät keittiössä.
Se oli ollut Iso Riita. Sanottiin, että hänen syntyessään mama ja papa olivat saaneet erityisen vaiston, jolla he tiesivät, miten Ava voi. Hänellä oli oma vaistonsa. Sen avulla hän oli tiennyt, että tämä oli Isojen Riitojen sarjassa viimeinen. Sitten ei enää olisi joukkuetta mama, papa ja Ava. Olisi joku muu.
Papa oli tullut kuistille juuri, kun Ava oli painanut polvet korviaan vasten. Simpukkahuminan kuunteleminen oli rauhoittanut häntä. Oli hyvä, että korvan sisällä oli sellainen.
Mutta papa oli silittänyt hänen hiuksiaan kädellä, jossa oli painaumia vihasten hevosten tekemistä arvista. Se oli tiennyt lähtöä simpukkamaailmasta.
He olivat sopineet jo toissapäivänä, että Ava lähtisi papan mukaan hevoskisoihin. Nyt ei ollut auttanut, vaikka hän oli puristanut molemmat kätensä kuistin kaiteen ympärille. Hän ei ollut halunnut mennä. Ei tietäen, että mama jäisi keittiön ikkunan ääreen ja hankaisi märkiä poskiaan niin, että saisi ihottumaa ja joutuisi ostamaan kallista rasvaa.
Autossa Ava ei ollut sanonut sanaakaan, tuijottanut vain utuista tietä. Papa oli puhunut säästä. Oli niin kuivaa, että tuskin näki ajoradan reunoja. Pöly nousi pilareiksi. Hän oli kumartunut eteenpäin, puhissut, eikä lopulta sanonut paljon mitään itsekään.
Paitsi lopulta, kun hevoskisojen portti jo näkyi niiden puiden välistä, joiden hatut näyttivät vihreältä pumpulilta:
"Minä olen ostanut itsellesi sellaisen pienen ranchin Nova Scotiasta. Otan sinne pari omaa hevosta." Hän oli pitänyt tauon. "Tulet sitten joka toinen viikko asumaan sinne minun kanssani. Halifaxiin."
Silloin Ava oli itkenyt niin, että räkä sai yskimään ja kurluttamaan.
Nyt he olivat hevoskisoissa, papa ja hän. Papa oli ostanut paperilautaselle lettupinon, jonka päällä vaahterasiirappi kimmelsi kuin yrittäisi peitota auringon. Ava oli syönyt yhden letun, mutta ruokahalu oli karannut aina, kun hän ajatteli papan ranchia. Syömisen sijaan hän nikotteli automatkan kyyneliä kurkustaan.
Hevoset hyppäsivät isolla hiekkakentällä, jonka takana velloi valtameri. Ava tuijotti aaltoja, jotka murtuivat kaukana meren selällä. Hän ei pitänyt sellaisesta raskaasta, vauhkosta eläimestä kuin hevonen. Ei, jos se vei häneltä papan.
Mutta papa rakasti tätä. Hän ei edes itkenyt, katseli vain kentälle silmät tietäväisinä. Ehkä hän sai voimaa tästä. Niin sen täytyi olla. Power Jump, voimahyppäys papaa varten.
Taas yksi hevonen juoksi pois kentältä. Tyhmien ihmisten tyhmät aplodit ja musiikin pampatus rytmittivät sen laihojen jalkojen hypähdyksiä. Papa kumartui polviinsa.
Ava seurasi hänen katsettaan apaattisesti. Isoja ruskeita hyppyhevosia oli tuhansia, ja kaikki halusivat näyttää voimansa tänään.
Kentälle juoksi pieni, valkoinen hevonen. Sen nenä oli harmaa, sieraimet pihakiven mustat, häntä hulmusi kuin sulassa vedessä väräjöivä kuu. Merituulessa pienen hevosen otsahiukset heilahtelivat sen silmillä.
Ava tuijotti niin, että silmiin melkein sattui. Hevonen oli kuin leikkieläin liian korkeiden esteiden keskellä. Se käänteli hurjasti korviaan ja nosteli harmaita kavioitaan. Ne olivat kuin pikku kolmiot, lasikengät. Yhtäkkiä se ampaisi juoksuun ja kääntyi kohti yhtä esteistä.
Avan vatsaa kouraisi. Hän ei ollut aivan varma, huusiko hiukan. Eihän pieni hevonen voinut selvitä esteen yli!
Mutta se selvisi. Se selvisi kaikkien esteiden yli. Avan silmät porasivat hevosta. Hänen suunsa oli jäänyt pikkuisen raolleen niin, että merituuli ja suolavesi täyttivät hänet. Hevosen otsahiukset hulmusivat sen kauniiden silmien yllä.
Tuuliharja, tuli lempeästi Avan mieleen. Valkoinen pikkuhevonen oli Tuuliharja, kuten kellot ja lasit heidän kuistillaan olivat hänen tuulikellonsa.
Ava hengitti merta ja hiekkaa ja hevosten kirpeää tuoksua. Tuuliharja täällä, tuulikellot siellä. Kaikelle oli paikkansa.
Pienen valkoisen hevosen kaviot sanoivat hiekalla kil-kal, kil-kal.
|
|
|
Post by Salma on Aug 16, 2018 9:28:48 GMT 2
Siinä oli aikamoinen vastaanotto uudelle hoitajalle.
Olin lupaillut hänelle hienoa nuorta hevosta ja liekkijärveläiseen tyyliin tottuneelle hyviä ratsastuspuitteita. Valmentaja kävisi, hän pääsisi ratsastamaan, hevonen kehittyisi ja me molemmat siinä mukana.
Sitten kokonainen ponitalli paloi ja sen mukana maneesi. Katsellessani maneesin savuavia raunoita, joiden ympärillä tuhka leijaili, näin jo mielessäni lumimyrskyt ja huonot pohjat, joilla ei puoleen vuoteen kukaan treenaisi. Ei korkeaa koulua eikä esteitä.
Olin silloin työntänyt asian mielestäni.
Nyt istuimme Edithin kanssa päätallin katoksessa puhdistamassa varusteita. Linnut lauloivat loppukesän parhaita melodioitaan jossain näkymättömissä ja satulasaippua tuoksui. Olin hyvällä tuulella kitkerällä tavalla. Palopäivänä olin pelännyt eniten, että tuli tarttuisi päätalliin. Hevoset oli siinä vaiheessa jo pelastettu, en ollut pelännyt oikeastaan niiden takia. Muistojen vuoksi minua oli pelottanut. En olisi kestänyt nähdä, miten monta vuotta menneisyyttäni palaisi silmieni edessä.
"Mitä mietit?" Edith kysyi työntäessään sienen vaahtoavaan vesiämpäriin. Hän puristi sen kuivaksi ämpärin yläpuolella ja jatkoi saippuaisen satulasiiven hinkkaamista.
"Paloa", vastasin. "Mitäs muutakaan."
Edith hymähti ja kumartui kiillottamaan Agin satulan pientä kultaista merkkilaattaa. Katsahdin arvioivasti hevosen satulaa. Vaikka se oli estesatula, se näytti niin kauhean suurelta verrattuna Bonnien satulaan. Bonnien satula sopi eteeni satulatelineeseen niin mukavasti. Hallittavat linjat, kerralla nähtävät kaaret, koko josta sain käsityksen yhdellä kosketuksella.
"Joko juttelit Millan kanssa siitä?"
Edith oli nähnyt Millan ensimmäistä kertaa muutamaa päivää aikaisemmin, ennen paloa. En ollut kysellyt sen tarkemmin, miten kohtaaminen oli sujunut. Ilme oli kertonut paljon.
"Juttelin", vastasin. Keskustelu kierteli kipeänä takaraivossani. "Milla meinas lopettaa koko valmentamisen. Se sanoi, ettei pysty treenaamaan muualla kuin maneesitallilla."
"Jaahas."
"Lopulta me sovittiin, että mä voin kaikessa rauhassa etsiä jonkun katollisen kopin, mutta jos sitä ei löydy ennen huonojen kelien alkamista, Milla lopettaa."
"Mitä sä meinaat tehdä?"
Nostin katseeni Edithiin.
"Milla tietysti ehdotti, että mä vaihtaisin tallia. Mä meinasin katkaista koko puhelun siihen. Mä valitsisin Seppeleen koska tahansa yhden valmentajan edestä."
Olimme hetken hiljaa ja keskityimme satuloihimme. Lopulta Edith jatkoi:
"Mutta kai me joku maneesi tarvitaan?"
Tiesin kyllä, mitä hän tarkoitti. Sivelin mietteliäänä sienellä satulan siiven läpikotaisin ja vastasin vasta sitten.
"Niin tarvitaan. Mun on pakko päästä hyppäämään talvella."
Nahka kiilsi puhtaana ja kirkkaana.
"Mutta kyllä me jotain keksitään."
|
|