Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Tallipäivä oli ehtinyt kääntyä illaksi. Oli hehkuvan kuulas ilma, sellainen jona taivaanranta rusottui vähitellen ja hengitysilma nousi kohti väritöntä taivasta pyörteillen. Olin liikuttanut temppuilevaa Röstiä hetki sitten Cellan kanssa ja seisoin nyt tallin ovella oikoen kylmenneitä sormiani. Nahkahanskani narahtelivat niin hiljaa, että ennemmin tunsin kuin kuulin äänen.

Cella talutti Röstiä tallin ulkolamppujen valossa. Ponin kyljet vuoroin sukelsivat hämärään, vuoroin kaartuivat kullankarvaisina esiin. Ruskalehdet olivat jo ehtineet litistyä tuulessa räpytteleviksi ympyrällä, jota he tallasivat.

"Ei se mun silmiin onnu", huikkasin Cellan punapipoiselle hahmolle, kun hän käänsi Röstin jälleen kerran ympyrän ulkokaarteelle. Cella vilkaisi minua olkansa yli ja irvisti.

"Hyvä. Mun jalat menee kuolioon, jos mä vielä pitkään ramppaan tätä samaa uraa." Hän antoi Röstin ohjien valua pidemmäksi sormien välistä. "Voidaan kohta perustaa kilpaileva kenttä tähän keskelle tallipihaa, enää puuttuu aidat ympäriltä."

"Mäkin luulen, että alkaa riittää", hymähdin. Kylmä oli päässyt ytimiin asti ja lähti liikkeelle, kun irrottauduin seinän vierestä ja astelin pihan poikki Cellan ja Röstin vierelle. 

"Se varmaan vaan sai kiven kavioon tai jotain", Cella sanoi, kun käännyimme kohti tallin kutsuvasti avoimena olevia pariovia Rösti välissämme. Yllättäen hän jatkoi vielä:

"Olisiks muuten uskonut, että oot tallinomistajana tässä vaihessa? Silloin ku kauan sitten aloitit - kauan siitä on, seitsemän vuotta?"

Sisälläni hypähti hassusti. Olin unohtanut, että tänään oli Seppele-vuosipäiväni. 

"Enkä mä ole vielä edes ehtinyt käydä Bonnien luona", sanoin. 

"Mee jo!" Cella nauroi. "Pitäähän sun saada pussailla sen turpa märäksi vuosipäivän kunniaksi."

Näin jo kaukaa, että Pyry oli hakenut Bonnien sisälle aiemmin ja jättänyt sen violetin loimen siististi viikattuna karsinan edustalle. Bonnie seisoi häntä ovelle päin niin, että ponista oli näkyvillä vain töyhtö sileää harmaanvalkoista karvaa. Naksautin kieltäni sille - mutta se ei kääntynytkään minua kohti, hyvä että liikautti vähän korvaansa. Rypistin otsaani. Oli melkein iltatallin aika, olisi luullut että poni olisi nälkäinen ja ottaisi mahdollisen heinäannoksen vastaan hiukan suuremmalla mielenkiinnolla. 

Päästyäni karsinan ovelle Bonnie ei edelleenkään kääntynyt minua kohti, vaan seisoi paikoillaan hassussa asennossa jalat vähän harallaan. Se oli kurottanut kaulansa minusta poispäin ja tutki jotakin pyöreän mahansa alla olevaa. Sen vatsan valkea karvapeite kiilteli hiljalleen kattovalossa. 

Äkkiä jokin liikahti sen etujalkojen välissä. Pelästyin niin, että karsinan haka, joka oli ollut sormissani, lipesi ja kilahti auki itsestään. Ensimmäinen ajatukseni oli, että karsinassa oli eläin tai lapsi, joka oli jostain syystä eksynyt yksityishevosten puolelle. Mutta hahmo oli liian korkea ollakseen koira tai kissa ja liian hontelo ollakseen lapsi - 

"Sä oot varsonut", hengähdin. 

Bonnie kääntyi viimein minua kohti. Sen ilme oli rauhallinen, melkein kyllästynyt, kuin se olisi kysynyt miksi minun piti tulla häiritsemään sitä tähän aikaan ja vielä ilman ruokaa.

Sen jalkojen takaa minua kurkisti kimo otus, joka oli pelkkää siroa, joka suuntaan harottavaa jalkaa. Se seisoi yllättävän tasapainoisen näköisesti, katsoi minua tummilla silmillään kuin pieni aamupirteä peuranvasa ja käänsi sitten päänsä hullunkuriseen asentoon imeäkseen maitoa Bonnien nisistä. Sen suuret valkoiset korvat kääntyilivät imemisen tahdissa. 

Nostin käden suulleni ja kurotin toisella hipaisemaan Bonnien lämmintä lautasta. Se oli käsittämätön. 

Hiljaa minä astelin ponini luokse, kiedoin käden sen kaulalle ja silitin sen turpaa samalla, kun pieni ihmeellinen otus sen vatsan alla imi maitoa harmaanvalkea hännäntöpö vispaten. 

[Salma]

"Että se on sievä."

Fiia kurkki Bonnien karsinan oven ylitse varsaa, joka yritti itsepintaisesti hamuilla korkealla päänsä yläpuolella häämöttävää suolakiveä. Ikkunasta suodattuvassa vastavalossa se oli kuin pieni hevospatsas, siro ja vaalea - näytti kuin se olisi tehty savuisesta lasista ja kuin sattumalta tipautettu keskelle Bonnien karsinaa. Bonnie itse torkkui ikkunan alla lepuuttaen toista takajalkaansa.

"Sievä ja rämäpäinen", hymähdin. Työnsin käteni karsinan puolioven yli ja yritin hipaista varsan hentoa karvaa, mutta se ravisti vaaleaa häntäänsä ja astahti kauemmas. Oli uskomatonta, miten kevyesti se tasapainotteli pitkillä jaloillaan. 

"Se yrittää tulla aamuisin karsinan oven läpi", jatkoin. "Mä en oo vielä oikein käyttäny sitä ulkona, mutta musta tuntuu että se tajuaa, että tuolla jossain on oikea maailma. Mut en mä oo näillä säillä vielä oikein halunnu päästää sitä vauvakarsinasta mihinkään. Tää on ku lastenhuone."

"Miten Bonnie on pärjänny?" Fiia kysyi. 

"Hyvin." Kohotin katseeni kimoon tammaani. "Mulla taitaa olla enemmän ongelmia kuin sillä. Ruunaankosken kilpailut meiltä nyt luonnollisesti meni ohi. Mä en ees menny paikalle katsomaan, olisin varmaan muuten itse karannu radalle ja hyppiny esteiden yli."

"Bonnie varmaan ottaa loman ihan tyytyväisenä", Fiia sanoi ja virnisti minulle nopeasti. Hetken aikaa olimme hiljaa ja katselimme varsaa, joka oli kyllästynyt suolakiveen ja keskittyi nyt sukeltelemaan Bonnien hännän läpi.

"Käsittämätöntä, että Bonnie sietää tän kaiken", huoahdin. "Mutta ehkä se johtuu siitä, että tää on sen toinen varsa. Jos mä tekisin noin, saisin kerätä hampaita käytävältä saman tien."

"Onks tolla muuten jo nimi?"

Kysymys tuli yllättäen, vaikka olin tavallaan jo osannut odottaa sitä. Avasin suuni ja suljin sen jälleen.

"Ei vielä", vastasin.
 
Oli minulla ehdotuksia, samoin aikaa - varsan rekisteröintipaperit piti lähettää vasta myöhemmin. 

"Anna sen nimeksi Pienempi Poni Kuin Bonnie", Fiia ehdotti.

Vilkaistessani häntä Fiia päästi parahduksen.

"Ihan totta Salma, mä näen ton katseen läpi", hän huudahti. "Mietitkö sä jo nyt miltä sen nimi kuulostaa, kun se kuulutetaan kisoissa?"

"En", sanoin.

Vaikka olinhan minä miettinyt sitä. Olin miettinyt sitä jo silloin, kun Bonnie astutettiin - ja sen jälkeen, kun tämä pieni valkoinen kaunotar oli noussut jaloilleen Bonnien karsinassa, en minä muuta ollut miettinytkään. 

[Salma]

Elämä tallin pyörittämisen, yhden esteponin, yhden hätäilevän nuoren estetamman ja yhden varsan kanssa oli osoittautunut siedettävämmäksi kuin olin arvellut. 

Olin ulkoistanut Agilla ratsastamisen täysin muille. Minulla olisi saattanut olla mahdollisuuksia sen liikunnantarpeen tyydyttämiseen, jos en olisi syönyt tai käynyt koskaan kotona nukkumassa, mutta arvostin järkeäni sentään sen verran että olin antanut Agin ohjat Edithin käsiin ja pyytänyt häntä pitämään tamman yleiskunnosta huolta. Minun ja Agin välinen side ei ollut koskaan päässyt syventymään niin, että Agi olisi näyttänyt panevan tätä mitenkään erityisesti pahakseen.

Tuntui, että se oli yhden ihmisen hevonen. Minä en vain ollut se ihminen.

Olin alkanut vähitellen palautella Bonnien mieleen, mitä ratsun elämään kuului. Iltaisin tuntien jälkeen satuloin sen ja annoin tamman päräytellä rentoja, pitkämuotoisia fiilistelylaukkoja ensin maneesin vasenta, sitten oikeaa laitaa. Poni oli palautunut hyvin varsomisesta ja tuntui olevan varsin tyytyväinen siitä, että se pääsi välillä eroon varsastaan. 

Varsa taas - minä olin sekä rakastunut että vähän kauhuissani. Jos Birk oli aikoinaan ollut raju ja villi, niin tämä pieni kimo tamma oli kaikkea potenssiin kymmenen. Se oli kuin bordercollie. Saman tien se oppi, miten riimunnarun päässä seisottiin hiljaa, ja vähintään yhtä nopeasti miten tarhan lankojen alta keploteltiin pois kun samat ruohonkorret alkoivat kyllästyttää. Nykyään tuskin uskalsin lähteä tallilta sinä aikana, kun varsa tarhasi, ellen tiennyt että paikalla oli Pyry tai joku muu järkevä ihminen, joka kävi kalastamassa omille teilleen lähteneen pienen hevosen takaisin aitojen sisään.

Ei se ollut pahantahtoinen tai edes halukas karkaamaan, se oli vain utelias. Se kiersi tallia ja kiipeili honteloilla varsanjaloillaan pienien lumikasojen päälle, mistä se sitten pelästytti ponilapsia hyppäämällä pahaa-aavistamattomien eteen. Sekä Bonnien karsinassa ja tallin ilmoitustaululla oli minun rustaamiani lappuja, joissa luki, ettei varsaa (sen enempää kuin mitään muutakaan hevosta) saanut ruokkia ilman lupaa, mutta minusta tuntui silti siltä, että tämä pieni älykäs otus oli jo oppinut, mitä rapisevat taskut tarkoittivat. Tarhassa ollessaankin se saattoi ravata ilahtuneena portille, kun tuntilaiset tulivat ihailemaan sitä, ja livahtaa sitten lankojen ali jostakin käsittämättömästä raosta, jota minä, Emmy ja Pyry emme olleet tajunneet tilkitä. 

Mietin monesti, että jos onnistuisin koulimaan tästä vielä nimettömästä rasavillistä yhteiskuntakelpoisen hevosen, onnistuisin missä vain.

[Salma]

Ratsastin Bonniella juuri tallipihalle, kun Bliss heitti takajalkansa tarhassa ilmaan ja lehahti kurittomaan pukkilaukkaan pitkin lumista tarhaa. Varsan pitkät jalat iskivät lunta kuin pienet piikivet, kun se nelisti ensin tarhan toiseen päähän ja sieltä takaisin toiseen. Bonnie allani lyhentyi ja kohotti päätään seuratakseen pientä, vielä mustankarvaista kimoa, joka viskoi takajalkojaan hallitsemattomasti ilmaan.

Taputin lenkistä vielä höyryävän Bonnien kaulaa irrottamatta katsettani Blisistä. Varsan askel oli maatavoittava ja ketterä, eikä se tuntunut välittävän lumipeitteestä, joka Seppeleen pihalle ja rakennusten katoille oli laskeutunut kuin lempeästi narahteleva kuorrutus. Sen pienet sieraimet olivat levinneet ja iloiset silmät välkkyivät sen kiriessä vielä tahtiaan. 

Bonnien ja minut nähdessään se äkkiä pysähtyi, kuin miniatyyrinen vieterihevonen, jonka veto loppuu. Se kohosi takajaloilleen ja hirnahti, melkein äänettömästi, niin että äänen paljasti ennemmin vain sen sieraimista ilmaan leviävät höyrypilvet.  

Hetken se seisoi paikoillaan, sitten se ravasi tarhan aidalle ja hivuttautui sievästi sen alta aidan toiselle puolelle. 

[Salma]

Oppeja Blisin kanssa elämiseen

- Se ei ollut Bonnie. Se ei ollut aikuinen hevonen, jolla oli aikuisen hevosen järki ja kaukainen sekoilevan nuoren estetykin menneisyys. Se oli varsa, jolla koko estetykin tulevaisuus oli vielä edessä - ja joka vaikutti sekoilevan jo hyvissä ajoin ennen sitä.

- Se ei ollut myöskään Bonnien ensimmäinen varsa Birk. Siinä missä Birk oli uteliaan höntti ja aiheutti sen vuoksi ongelmia, oli Bliss uteliaan itsepäinen. Yhdistelmä oli aiheuttanut sen, että olin löytänyt itseni eräänä aamuna hakkaamasta lisälautoja Blisin tarhaan sille korkeudelle, jolta en hyvällä tahdollakaan olisi uskonut tavallisen varsan pystyvän livahtamaan ulos. Ohi talsinut Aleksanteri oli ehdottanut, että kiinnittäisin vyöllä tiekolmion Blisin selkään ettei se mahtuisi ryömimään ulos tarhasta, mutta en ollut vielä kokeillut neuvoa.

- Se halusi huomiota koko ajan. Siitä hetkestä alkaen, kun Bliss oli tajunnut että tein Seppeleen paperitöitä toimistossa ihan Bonnien ja sen karsinan vieressä, se oli noussut takajaloilleen ja ripustanut itsensä mukavasti etujalkojensa varaan karsinan puoliovea vasten. Se oli pelästyttänyt jo muutaman ponilapsen iloisella varsannaamallaan, joka tervehti kulman takaa kääntyviä pikkuratsastajia. 

- Se söi ja söi ja söi. Bliss oli viimein päässyt heinän makuun, vaikka se yritti edelleen vierailla Bonnien maitobaarilla aina tilaisuuden tullen. Bonnie oli alkanut saada kiinni omanarvontunnostaan ja nosteli varoittavia takakavioita Blisille niin usein, että aloin jo pelätä, milloin paukapäinen varsa todellakin saisi kavion kulmaluuhunsa. Bliss myös rohmusi Bonnien heinät niin nopeasti, että harkitsin sen vieroittamista jo siksi, ettei ponini pääsisi laihtumaan. 

- Se piti harjaamista, riimun laittoa, taluttamista, kavioiden tarkastamista, rasvaamista ja letkuttamista hauskana katastrofileikkinä, jossa paras oli se, joka taisteli koviten ja pakeni nopeiten. Se ei ollut lainkaan pahansisuinen, vaan tarrasi riemukkaasti pienillä varsanhampaillaan hihaani, kun yritin harjata sitä, ja riuhtoi kuin odottaisi minun yhtyvän ihanaan leikkiin saman tien. Loimittamista se ei pitänyt katastrofileikkinä. Olin pukenut sille pienen varsaloimen eräänä erityisen pistävänä pakkaspäivänä, mutta se oli pelännyt sitä niin paljon, ettei ollut uskaltanut liikahtaakaan karsinassa. 

- Jos se sai valita mennäkö yli vai ali, se meni ali. Arvelin tämän tarkoittavan mielenkiintoisia aikoja sen tulevassa estekoulutuksessa. Mutta silloin harvoin, kun se meni yli, se teki sej juuri niissä paikoissa, joissa olin ajatellut, ettei yksikään senkokoinen otus pääsisi hyppäämään kyseisen rakennelman yli.

Että minä rakastin sitä pientä eläintä. 

[Salma]

Bliss ja joulu

Kuva © Anne L.

[Salma]

Aava ojentamassa Bonnien selkään nousseelle Salmalle lyhtyä aitan edessä.

Aattoratsastus 2019

[Salma]

Tullessani tallille puoli kahden aikaan kirkkaana lauantaiaamuna joku aamutallia tehnyt - ehkä Inkeri - oli jo käynyt viemässä ponini pihalle. Bonnie ja Bliss riekkuivat ponitarhassa sinne jätetyn puolityhjän jumppapallon kanssa. Taivaansininen ruttupallo rullasi väsähtänyttä vauhtia ponien edellä, kun ne puskivat sitä turvallaan ja viskoivat takajalkojaan ilmaan kuin iso ja pieni negatiivikuva rodeohevosesta. Bonnie näytti hyväkuntoiselta ja kiiltävältä paksussa valkoisessa talvikarvassaan, olin nimittäin jättänyt sen klippaamatta tietäen että se olisi vähällä liikutuksella tämän talven. Blisin merenvärinen loimi loisti pilkkuna hankien keskellä. Tämä nimenomainen villaloimi oli ainoa, jota se suostui pitämään yllään. Jos sille puki jonkin toisen loimen, se seisoi kärsivän näköisenä paikoillaan ja harotti jalkojaan kuin kaviokuumepotilas. 

Kävin heittämässä kassini yläkertaan ennen kuin hain riimunnarun Bonnien karsinalta ja lähdin talsimaan kirpeän pakkasen poikki kohti tarhoja. Agi seisoskeli sivummalla tammatarhassa ja kohotti päätään, kun kuljin ohi. Se alkaisi tehdä kevätkaudella kevyttä tuntityötä, mikä jännitti minua kovasti etukäteen. Olin alkanut löytää tamman kanssa viimein jonkinlaista yhteistä säveltä - tai ehkä se vain oli muuttunut pikkiriikkisen järkevämmäksi käännyttyään kuusivuotiaaksi. Olin harkinnut koko syksyn sitä, mitä tekisin Agin kanssa. Minulla ei ollut aikaa liikuttaa sitä niin hyvin kuin olisi pitänyt, ja kun olin siirtynyt Seppeleen omistukseen, oli vastaus ikään kuin tipahtanut syliini. Talli oli pullollaan taitavia ratsastajia. Joku heistä voisi hyvin ottaa Agin tunnille silloin tällöin. Kouluttamisen hoitaisin edelleen minä, mutta tallin parhaat ratsastajat eivät varmasti tekisi hallaa hevoselleni. 

Bonnie oli valmis tulemaan sisälle ja ravasi portille minua vastaan, kun vihelsin sille. Se painoi lämpimän turpansa hetkeksi kättäni vasten, kun kiinnitin riimunnarun. Bliss kuikuili sen harmaanvalkean hännän takana sen näköisenä, ettei ollut varma, huvittiko sitä juurikaan tulla sisään. Se lähti kuitenkin kipsuttamaan peräämme, kun avasin tarhan portin ja luikahdin siitä ulos Bonnien kanssa. 

Blisiltä oli kestänyt kauan oppia, että sillä oli oma karsina. Se oli muuttanut asumaan Bonnieta vastapäätä muutama kuukausi sitten, mutta yritti edelleen itsepäisesti livahtaa Bonnien jaloissa samaan karsinaan kuin se. Olin aluksi ajatellut, että siitä oli yksinäistä olla yksin omassa isossa karsinassaan. Ajatus oli kuitenkin haihtunut, kun olin pari kertaa ottanut Blisin yksin sisälle. Se paahtoi päämäärätietoisesti Bonnien karsinaan ja seisoi yksinään keskellä turvemattoa hyvin tyytyväisen näköisenä, vaikka kuinka yritin maanitella sitä omaan karsinaansa. Ehkä se vain viihtyi synnyinkodissaan.

Nytkin Bliss teki hyvin järjestellyn hyökkäyksen kohti Bonnien ovea, mutta sain taklattua sen pois kurssiltaan ja omaan karsinaansa. Bonnie, joka oli niistä kahdesta tätä nykyä kärsivällisempi, sai kuppiinsa muutaman porkkananpalan siksi aikaa kun aloitin harjaamisen Blisistä.



Pieni hevonen oli hellyyttävän kapea ja siro. Se pyristeli, kun riisuin loimen, ja mupelsi sitten tyytyväisen oloisena kyynärpäätäni kun harjasin sen kylkeä. Bonnie nosti porkkanat syötyään päänsä puolioven yli ja katseli meitä unelmoiva katse tummissa silmissään. Siinä oli kai vielä ripaus varsastaan huolehtivaa tammaa, vaikka Bliss olikin jo itsenäistynyt kovasti.



Puhdistettuani Blisin leluhevosmaiset kaviot jätin sen karsinaansa ja siirryin Bonnien pariin. Se kääntyi katselemaan auringonpaistetta kalteri-ikkunastaan, kun vetelin pitkiä vetoja sen valkealla karvalla. Se ei kääntynyt ikkunalta edes siinä vaiheessa, kun kipaisin satulahuoneeseen ja hain sieltä satulan ja suitset. Vasta, kun ojensin sille kuolaimia, se avasi suunsa tyytyväisenä ja kääntyi sitten kohti karsinan ovea. Sisälläni läikähti mukavasti. Tuntui hyvältä, että Bonnie halusi tehdä töitä.

Bliss jäi karsinaansa, kun vedin suitset Bonnien kaulalta ja talutin sen tallin avonaisista ovista aurinkoiselle tallipihalle. Aluksi Bonniella oli ollut vaikeuksia lähteä tallista, kun Bliss ei tullut mukaan, mutta nyt se kulki perässäni tyytyväisen oloisena. Ilmassa oli haaleaa talven hehkua, sellaista jonka kalpea aurinko loi paljaisiin puihin ja painaviin lumikinoksiin.

Maneesissa ei ollut ketään. Kiristin tottunein käsin satulavyön ja vedin jalustimet alas. Bonnie oli vielä vähän pulskassa kunnossa Blisin jäljiltä, vaikka pahimmat varsakilonsa se oli pudottanut jo joululoman tienoilla. Nytkin se lähti alkukäyntien jälkeen iloisesti pärskähtäen raviin ja venytti askeltaan kuin olisimme olleet isommallakin kisakentällä emmekä omassa maneesissa.

Uudessa, valoisassa maneesissa oli mukava ratsastaa. Keskityin taivutuksiin. Bonnien porskuttaessa pohkeenväistöä ensin toiseen ja sitten toiseen suuntaan en lainkaan ihmetellyt, miksi sen valkeanharmaa karva alkoi kostua hikiläikistä. Omakin selkäni oli kostea toppaliivin alla. 

Päätin ratsastuksen reippaaseen laukkapätkään pitkin ohjin. Bonnie laukkasi ympäri maneesia, kiri pitkillä sivuilla ja ravisteli päätään niin että harja pöllysi. Kun yritin pidättää, se viskasi takajalkansa ilmaan ja oli heittää minut maneesin hiekkaan. Nauraen ohjasin sen ympyrän kautta takaisin raviin. 

Talliin päästyämme jätin varusteet odottamaan karsinan ovelle ja heitin Bonnien niskaan kuivatusloimen. Tamma odotteli karsinassaan sillä aikaa, kun kävin pesemässä kuolaimet ja heittämässä varusteet takaisin paikoilleen satulahuoneeseen. Palattuani karsinalle Bliss seurasi käytävän vastakkaiselta puolelta kiinnostuneena, kun pujotin riimun takaisin Bonnien päähän ja talutin sen loimitettuna varsan ohitse. Bonnie saisi viettää vielä muutaman tunnin tarhassa.

Bonnie jäi hyväntuulisen oloisena Hestian kylkeen ja minä palasin Blisin karsinalle. Olin alkanut totuttaa sitä kaikkiin niihin kummallisiin tapahtumiin, joita kilpaponi elämässään saattoi kohdata. Tänään se kohtaisi trailerin. Taputin Blisiä kannustavasti kaulalle, kun vedin riimun sen päähän ja loksautin riimunnarun kiinni lukkoon.

Olin pyytänyt Pyryä ajamaan trailerin autotallin viereen ja jättämään luukun auki ja siellä se nyt odottikin, vanha vihreänharmaa kahden hevosen traileri ammottavine aukkoineen. Talutin Blisiä kuin sattumalta hiukan sen ohi, olin tutkivinani lumikinosta ja annoin varsan seisoskella vierelläni aivan kuin me vain omaksi huviksemme olisimme tulleet seisoskelemaan autotallin kulmalle. Olin pihistänyt matkalla satulahuoneesta vähän kauroja taskuuni ja työnsin ne Blisin turvan alle, kun hetken seisoskelun jälkeen käänsin sen kohti trailerin siltaa.

Olin odottanut suurta show'ta, mutten kai vielä ollut oppinut uuden varsani kaikkia luonteenpiirteitä. Bliss iski turpansa kämmeneeni ja imi kauroja sisuksiinsa samalla, kun kopsutteli kaikessa rauhassa rampin ylös ja sisään traileriin. Kauratarjoilun loppuessa se vilkaisi ympärilleen hämärässä kopissa, vaikutti yllättyneen maisemanvaihdoksesta ja kääntyi sitten nuuhkimaan jälleen kättäni.

Olin ihastuksissani. Toistimme traileritempun vielä muutaman kerran, tällä kertaa ilman kauroja (Bliss ei tuntunut näkevän hangella ja trailerissa seisomisen välillä erityistä eroa), ja vein ponin sitten vuolaasti kehuen tarhalle jossa Bonnie jo odotti. Irrotettuani Blisin riimunnarun ja suljettuani portin perässäni seurasin hetken tyytyväisenä, miten tammani varsoineen ravasi pitkin timanttisena kimmeltävää lumihankea.

Aurinko oli jo alkanut painua mailleen. Vilkaisin Agia, joka seisoskeli yhä tarhassa ja kyhnytti Lailan selkää hampaillaan. Tunsin äkkiä yllättävää lämpöä sitä kohtaan.

Seuraavaksi keskittyisin siihen. 

[Salma]

Salma, Bonnie ja Bliss laskiaissunnuntaina tallipihalla

[Salma]

Istuskelin Blisin karsinassa mutustaen omenaa ja suunnitellen tabletilla kevään vakiotunteja. Oli hiljainen tiistaipäivä, eikä tallilla ollut muutamaa yksityisen omistajaa lukuun ottamatta vielä ketään. Tuntilaiset tulisivat vasta parin tunnin päästä ja kanssani kevätkautta suunnitellut Emmy oli mennyt päivälevolle uuteen asuntoonsa päärakennukseen. Tuntui aika kummalliselta, että siellä asui nykyään Emmy Annen ja perheen sijasta. Olin jo tottunut Kristan lastenrattaisiin ovenpielessä ja kimeään lapsenhuutoon, joka välillä oli kuulunut avonaisesta ikkunasta kun Krista oli ollut innostunut tai surullinen.

Mutta muutos tuli aina, sille ei voinut mitään. Ja oli toisaalta kätevää, että Emmy oli aina paikalla kun tarvitsin häntä. 

Bliss oli parkkeerannut alle kymmenen sentin päähän viereeni ja haisteli omenaa turpakarvat vipattaen. Olin jo muutaman kerran joutunut tuuppimaan sitä kauemmaksi, eikä sen poninpäähän näyttänyt mahtuvan, miksi kalpeapintainen talviomena ei ollut sille. Kun rouskaisin hampaani omenan sileään pintaan sen korvat ponnahtivat höröön.

"Salma!" 

Ehdin juuri ja juuri rekisteröidä Inkerin äänen, kun Blisin karsinan ovi jo vetäistiin auki ja blondin ratsastushousuihin puettu takamus pyllähti viereeni karsinan alusille. Inkeri painoi takaraivonsa karsinan seinään ja sulki silmänsä.

"Pidä mulle seuraa. Mä en jaksa putsata enää yhtään karsinaa."

"Ota haukku", sanoin ja ojensin omenan syömätöntä puoliskoa kohti Inkeriä. Hän raotti toista silmäänsä, kumartui ja iski hampaansa omenaan. Bliss näytti siltä, että oli valmis soittamaan lähimmälle eläintensuojeluviranomaiselle ja vaatimaan uutta omistajaa. 

"Mä haluaisin mennä ratsastaan Siirillä, mut mulla on vielä neljätoista boksia jäljellä", Inkeri huokaisi. 

"Mä voin ottaa ainakin nää omat", sanoin. "Mulla ei mene enää kauaa näiden tuntien kanssa."

"Ykstoista siis jäljellä." Inkeri irvisti. "Anteeks, kakstoista, mä olin jo ehtinyt putsata Agin kopin."

"Onks sulla mennyt hyvin Siirin kanssa?" Kysyin samalla, kun painoin tabletin näytön kiinni ja kurotin työntämään sen karsinan puoliovella roikkuvaan harjapussiin. Bliss otti pari toiveikasta askelta lähemmäs, mutta perääntyi ja huiskutti vimmatusti tummaa hännäntöpöään kun ymmärsi, etten ollutkaan kaivanut sille omaa omenaa.

"On", Inkeri sanoi selkäni takaa. "Sehän on siis, no, Siiri. Ei kai sen kanssa voi mennä muuten kuin hyvin. Tai siis siirimäisen hyvin."

Hänen hymähdyksensä sai minut ajattelemaan sitä ensimmäistä Siiriä, jonka hoitajana olin Inkeriin tutustunut. Inkeri venytteli. 

"Mutta tunteja mä voisin ottaa vuorokauteen lisää", hän sanoi ääni kummallisesti haukotuksen keskellä venyen. "Miten sulla on menny ton kakaran kanssa? Ja muiden."

"Kakara ei tee muuta kuin harjoittelee hevosena olemista, sen kanssa mä pääsen vielä helpolla", sanoin ojentaen sormiani kohti Blisiä. Se käänsi päänsä poispäin. "Bonniella mä ilmoittauduin kaksiin kisoihin. Tai toiset on kisaharjoitukset, mä käyn hyppään ne ensin ja starttaan sit Ruunaankoskella. Siellä on kolmostason kisat nyt kuun lopussa."

"Kuun lopussa?" Inkeri irvisti. "Sä siis et pääse leirille?"

"Joo ja en", sanoin. "Mä oon pelkän perjantain ja lähden lauantaina ajamaan kisoihin. En sit pääse mukaan muuhun kuin siihen perjantain ohjelmaan."

"Kilparatsastajan traagiset valinnat", Inkeri naurahti dramaattisesti. 

Ja koska hän oli Inkeri, en edes ajatellut loukkaantuvani. 

Inkeri jäi istumaan viereeni karsinan pohjalle. Jossain vaiheessa Bliss leppyi (suunnilleen silloin, kun olin saanut omenan syötyä) ja tuli viereemme rapsutettavaksi. Istuimme niitä näitä jutellen, kunnes tallin ovi kuului käyvän pääkäytävällä ja iloinen lapsenääni halkaisi mukavan hiljaisuuden.

Inkeri kirosi pitkään ja erittäin hartaasti.

"Mulla on vielä ne kakstoista boksia", hän sanoi.

Sitten hän oli mennyt. 

[Salma]

Kevään kisakausi oli käynnistymäisillään - ja riemukseni minä ja Bonnie olimme jälleen pelissä mukana.

Kallan sanomien parin viikon takainen sunnuntainumero oli kulkeutunut käsiini Aleksanterin siskon kautta, joka käsittääkseni hoiti hevosta Auburnissa. Aleksanteri oli tyrkännyt sen käteeni sanomatta mitään. Olin selannut lehden hajamielisesti kahteen kertaan ennen kuin olin osannut lukea Aleksanterin sanattoman viestin. 

Lehdessä oli ollut iso juttu vuoden 2019 Kalla Cupista. Olin startannut Seppeleestä käsin kahdessa osakilpailussa ja melkein unohtanut osallistumiseni Bonnien tiineyden myötä. Tuntui, etten koko viime vuonna ollut oikein muuta tehnytkään kun seurannut kisaponini muuttumista yhä pyöreämmäksi ja pyöreämmäksi. Niinpä tunsin sisälläni yhtä aikaa yllättyneisyyden ja kauhistuneisuuden hytkähdyksen, kun huomasin, että olin vuoden 2019 ranking-sijalla viisi yli seitsemänkymmenen ratsukon joukosta. 

Tämä oli herättänyt keväisen kisaintoni. Tulevan viikon lauantaina aloittaisin kauden Auburnissa kisaharjoituksilla, mikä olisi hyvää palauttavaa treeniä minulle ja Bonnielle Blisin aiheuttaman tauon jälkeen. Olin raksinut keväälle jo muutamat muutkin isommat kisat enkä malttanut odottaa, että pääsisin hyppäämään niissä. Olin ottanut Aginkin muutamaan luokkaan mukaan kerryttämään kokemusta. Minua jännitti, että olin luvannut hevosen mukaan Jannan estevalmennusrenkaaseen, ja uskoin että rutiini tekisi sille pelkästään hyvää. 

Bliss saisi vielä elää varsan elämää autuaan tietämättömänä siitä, mitä tallin pihapiirin ulkopuolisessa maailmassa tapahtui. 

[Salma]

Bonnie piristyi selkeästi, kun purin sen ja Agin autosta Auburnin pihamaalla. Oli kirkas ja tyyni päivä, sellainen jona oli ollut hauskaa ajella pikkuteitä pitkin Liekkijärveltä Kallaan ja valmistautua kilpailuihin. Olin herännyt jo aamulla letittämään Agin pitkää harjaa. Bonnie oli saanut lettinsä jo illalla, mutta Agi joka stressaantuneena hankasi harjaansa seiniin, oli saanut nukkua tukka auki. Nyt sekin asteli sievänä ja tyytyväisenä ulos trailerista.

Olin pyytänyt Edithin mukaan kisahoitajakseni. Hän sai talutella Agia ja Bonnieta pitkin Auburnin kuulasta pihaa sillä aikaa, kun etsin kanslian ja kävin ilmoittautumassa. Vaikka kyseessä oli harjoituskisat, oli parkkipaikalla meidän lisäksemme muutamia muita trailereita. Kaartaessani kohti kansliaa kohotin käteni hiusverkkoon vedetyille hiuksilleni ja sipaisin karanneen suortuvan takaisin verkon sisään. Pienet kisat tai ei, minusta oli hauskaa että täällä oli suuren maailman tuntua. Ehkä sen aiheuttivat Auburnin puitteet suihkulähteineen ja ällistyttävän siisteine pihateineen - tai ehkä vain se, miten hyvältä tuntui päästä kilpailemaan pitkän tauon jälkeen. Aamulla vetäessäni puhtaita kisahousuja jalkaani minusta oli tuntunut siltä, kuin olisin herännyt pitkästä unesta.

Ilmoittautumisen jälkeen minulla oli aikaa katsella ympärilleni, sillä hyppäisin vasta kolmannessa ja neljännessä luokassa. Edith, joka oli palannut hevosten kanssa trailerille, hätisteli minua kohti maneesia kun maleksin häntä kohti. 

"Mee katsoon luokkia", hän huuteli tallinpihan poikki jo kun näki, että lähestyin. "Kyllä mä laitan sulle hevoset kuntoon!"

Heitin Edithille kiitollisen hymyn ja lähetin mielessäni jonnekin korkeuksiin kiitoksen hyvistä kisahoitajista.

"Mä käyn katsomassa pari rataa", huikkasin takaisin. "Mutta kyllä mä tuun sitten varustaan."

Kahdeksankympin luokka oli juuri loppumaisillaan, kun luikahdin Auburnin maneesin juhlallisen pitkään katsomoon. Istuessani seurasin puolella silmällä miten sironnäköinen arabi hyppäsi rataa. Tuskin rekisteröin, kun se kahdella esteellä pudotti, vaikka yleisö ympärilläni kohahti myötätuntoisesti. Taputin kohteliaasti vauhdikkaalle arabille ja sen ratsastajalle samalla, kun mittailin maneesia katseellani. Olin hypännyt täällä vain pari kertaa aiemmin. Tilaa riitti ja minun olisi parasta toivoa, että meidän radoillamme painopiste olisi ennemmin kurveissa kuin nopeudessa. Bonnie jäi auttamatta jälkeen verrattuna isojen puoliveristen laukka-askeliin.

Mutta Agi ei, muistin äkkiä. Tänäänhän hyppäisin myös Agilla.

Luokan jälkeen ehdin moikata nopeasti Jusua ja Rasmusta, jotka olivat kumpikin ratsastaneet hyvin. Olimme lähentyneet jonkin verran sen jälkeen, kun Kari oli heidän myötävaikutuksellaan myyty Seppeleeseen.

"Onnea voitosta", sanoin Jusulle, jonka ratsun poskihihnassa lepatti sinivalkoinen ruusuke.

"Niinpä", Rasmus hymähti Jusulle oman hevosensa selästä.

"Olisit ratsastanut vähän lujempaa", Jusu tirskahti.  "Eikä neljäs sija oo kovin huono, kun ajattelee, että sun seurustelukumppani kuitenki voitti koko luokan. Voit paistatella mun voiton valossa."

Jätin Rasmuksen ja Jusun keskenään nahistelemaan lempeästi ja purkamaan hevosiaan. Hermoni eivät olisi kestäneet enää seuraavan luokan katsomista - enkä halunnut jättää hevosten varustamista yksin Edithin harteille. Palatessani trailerille oli kisajännitys jo alkanut tehdä kotia vatsanpohjaani. 

Metrin luokka meni nopeasti ja ratsastin lämmittelyyn huomattavasti aiemmin kuin olisin halunnut. Ratsastin luokan kolmantena Bonniella ja aivan loppupäässä Agilla, mikä oli hyvä siihen nähden, että saisin hypätä helpon lähdön Bonnielle ja lämmitellä kaikessa rauhassa Vaikeampaa Tapausta, joka oli kai tajunnut ettemme olleet kotona ja hirnui Edithin käsipuolessa kuin ensi kertaa laitumelle päästetty ori. 

Lähtömerkin saatuaan Bonnie hyppäsi perusradan hyvin ja rauhallisesti. Ehdin jo uusintaan ratsastaessani ajatella, että tämähän meni oikein hyvin - vähän hitaasti, mutta oikein hyvin - kun aivan tavalliselle pystylle ratsastaessani Bonnie äkkiä sekosi askelissaan ja pudotti. Se viskasi takajalkansa esteen jälkeen ilmaan kuin olisi osoittanut mieltään puomin kolahduksen ontolle äänelle, mutta kaarsi kuitenkin toiseksi viimeiselle esteelle pyyntöni mukaan. Radan jälkeen annoin ohjan venyä ja hidastin Bonnien kevyeen raviin. Pudotus oli harmittava, mutta muuten rata oli ollut aivan toimiva. Kotona se olisi ollut hyvä perustreenin hyppyrata.

Agille teki todellakin hyvää päästä pois kotitallilta. Kun hain sen Edithiltä lämmittelyyn, se korskui ja tiputteli valkoista vaahtoa ryntäilleen. Selästä käsin se tuntui ennemmin eteenpäin nykivältä aallolta kuin hevoselta, jonka pitäisi hetken kuluttua hypätä säällinen esteratasuoritus. 

Eikä se rata aivan putkeen mennytkään. Tunsin jo lähtömerkin saatuamme, ettei Agin energiaa saanut purettua mihinkään suuntaan eikä sitä vähääkään kiinnostanut ylittää esteitä. Se tuijotteli maneesissa istuvia ihmisiä, käänteli korviaan kuullakseen ulkona olevat hevoset ja oli vähällä laukata yhden esteen kumoon. Päätin unohtaa ajatukset hyvästä kisasuorituksesta ja keskittyä siihen, ettei Agi pamahtaisi kahtia jännityksestään. Käytin kaiken liikenevän ajan ennen kuin meidän oli pakko ylittää ensimmäinen este ja pyöritin Agia mitä mielikuvituksellisimmilla koukeroilla, jotta saisin siihen vähän otetta. Ensimmäisellä pystyllä se näytti tajuavan, että täällä saattoi hypätä, yritti pinkaista altani - ja körötteli sitten loppuradan rauhallista ponilaukkaa lyhyessä muodossa. Pari estettä se pudotti toheltaessaan lähestymisten kanssa, mutta radan jälkeen se tuntui hiukan rauhallisemmalta kuin muutamaa minuuttia aiemmin. En halunnut edes kuvitella mitä olisi tapahtunut, jos olisin antanut sen painella pitkin maneesia ilman hallintaa.

Yleisön aplodit olivat vaisut, joko siksi että esityksemme oli ollut enemmän työnäytös nuoren hevosen koulutuksesta kuin kiinnostavaa esteratsastusta, tai siksi että he olivat tajunneet ettei Agin psyyke välttämättä kestäisi suurempaa suosiota. 

Ennen metri kahdenkympin rataa ehdin nähdä vilaukselta Rasmuksen, joka palasi kunniakierrokselta meidän luokkamme jälkeen. Tällä kertaa hänen hevosensa suitsissa oli sinivalkoinen ruusuke. Hän näytti kerta kaikkiaan riemastuneelta.

"Mä en malta odottaa että Jusu näkee tän", hän sanoi minulle ilkikurisesti virnistäen. "Harmi, ettei se startannu tässä luokassa. Olisin voinu pitää sille neljättä sijaa auki."

Metrikahdessakympissä, meidän pääluokassamme, starttasi muutamia tuttuja Rasmuksen ja Jusun lisäksi. Heidi Näyhö ja Malachai olivat olleet kanssamme samaan aikaan Power Jumpissa ja Soltun entinen sponsoriratsastaja Adalind ratsasti uudella hevosellaan. Vilkutin heille pikaisesti lämmittelyn aikana Bonnien selästä. Adalind ratsasti lähemmäs.

"Mä näin, että sulla on toinenkin hevonen", hän sanoi.

"Joo, se on ollu mulla pari vuotta. Tai se on Seppeleessä myös tuntikäytössä, mutta mun se on."

"Mutta ponista et luovu", hän hymähti ystävällisesti hymyillen ja katsahti kuolaintaan pureskelevaa Bonnieta. Se pärskähti.

Kaksikymppi oli lähestulkoon suora toisinto aiemmasta luokasta. Bonnie hyppäsi hyvin ja pudotti uusinnassa, Agi taas haaveili kuin vuotias varsa eikä tainnut edes huomata, että pudotti puomin. Lopputuloksena Bonnien sijoitukset olivat metriviidestätoista seitsemäs ja kahdestakympistä yhdeksäs. Agi oli ensin toiseksi ja sitten kolmanneksi viimeinen.

"Ei mua oikeastaan Agin tulokset edes harmita", sanoin Edithille, kun olimme lähteneet Auburnista ajamaan kohti kotia. Ilta oli jo alkanut hämärtää ja ajotie edellämme oli tyhjä. "Se on niin kokematon, että sille on tärkeintä päästä mukaan."

"Mutta?"

"Mut Bonnielta mä odotan aina voittoa." Keskityin hinkkaamaan hetken aikaa kynteni alle jäänyttä likaa. "Harkkakisoistakin. Tai en ehkä Bonnielta. Mä ajattelen, että oon epäonnistunu enkä ratsasta sitä oikein, jos se ei voita. Se on itse niin hyvä."

"Sä oot aika vaativa itseäs kohtaan", Edith sanoi. 

Hetken aikaa oli hiljaista. En oikein tiennyt mitä olisin voinut vastata Edithille. Tuntui, että hän oli saanut minut kiinni jostakin.

"Hyvä, että kisoja on tulossa lisää ihan pian", sanoin. "Tai siis. Lisää tilaisuuksia."

[Salma]

Kalla Cupin 1. osakilpailu 2020  - Kevätpäiväntasaus
sosiaalinen media  elämä

---

"Me nähdään TAAS!"

Jusun nauru sinkoili pitkin Auburnin parkkipaikkaa ja kimposi trailereista, joita oli siroteltu sikin sokin kuin leikistä unohtuneita legopalikoita. Hän oli juuri taluttanut ison tummanruunikon puoliverisen sinisenharmaan trailerin takaa ja ollut törmätä minuun, kun harpoin kovaa vauhtia vastakkaisesta suunnasta. Puoliverinen otti askeleen taaksepäin, nosti päänsä ja käänsi korvansa luimuun Jusun pysäyttäessä sen painamalla valkoisen kisahansikkaansa hevosen tummaa karvaa vasten.

Jusu näytti Kilpailuihin Valmistautuneelta. Takki istui hyvin, saappaat kiiltelivät himmeästi aamuauringossa ja hyvinharjattu hevonen hänen rinnallaan sai kuvittelemaan, että koko kisat oli jo itse asiassa käyty ja Jusu oli voittanut. Siltä hän ainakin näytti.

"Aiemminhan me törmättiin kisoissa ehkä kerran puolessa vuodessa", Jusu naurahti. "Mutta nyt tää on jo toinen kerta parin viikon sisään."

"Eiköhän niitä tuu paljon lisää, ainakin valmennuskatsastuksen perusteella", hymähdin - sekä Jusu että minut oli hyväksytty Janna Luhdan estevalmennusrenkaaseen. Jusu nyökytti iloisesti.

"Ootko sä muuten nähny tätä ennen?" hän kysyi taputtaen tummanruunikkonsa kaulaa. Se oli siro, kaunispiirteinen tamma, jonka viimeistellyn kisailmeen hapan naama ja sykeröharjaa kohti painunut korvapari sai hiukkasen vinksahtamaan. "Tää on Granni. Sä taidat tuntee sen vanhemmat, Tikrun ja Ransun."

"Oikeesti? Onks TÄÄ Tikrun ja Ransun varsa?" Huudahdin. Tikru ja Ransu, Seppeleen esteope Pirren isot honkelot puoliveriset, olivat piirtyneet elävästi mieleeni vaikka kumpikin oli lähtenyt tallilta jo vuosia sitten. Niille oli kai rakentunut ikuinen paikka sydämeeni pitkäraajaisille, massavasti liikkuville estehevosille varattuun erityiseen soppeen.

"Me taidetaan startata samassa luokassa jos mä katsoin oikein, mä ja Granni ja sä", Jusu jatkoi ja hytisytti olkapäitään. "Mua kuumottaa jo valmiiks. Ei ehkä niinkään kisaaminen, vaan se että mulla on kolme hevosta täällä. Ja lisäks pitää saada jostain mielenrauhaa et voin katsoa Rasmuksen radat ilman, että puren kielen poikki."

Traileri ajoi ohitsemme ja siirryimme Granni vanavedessä sivumpaan voidaksemme jatkaa keskustelua.

"Mitkä sun muut hevoset on", kysyin.

"Belisa, se jolla mä tuun renkaaseen", Jusu sanoi ja irvisti ilkikurisesti - muistin vetävästi hypänneen ruunikon valmennuskatsastuksesta. "Ja sit mulla on kolmessakympissä Esmeronya. Se on ratsuponi."

"Poni!" Hihkaisin niin, että ohi kulkeva blondi kalliinnäköisessä kypärässä vilkaisi minua arvokasta nenänvarttaan pitkin. "Mä en tienny, että sä kisaat ratsuponilla!"

"Sanoo poniratsastaja itse", Jusu naurahti. "Mä katsoin listoja ja näytti siltä, että sä oot kahdessakympissä ainoa poniratsastaja ja mä kolmessakympissä. Voidaan pitää toisillemme peukkuja."

*

Ehdin katsoa ison osan junnumestaruuksista ennen meidän luokkamme alkua. Olin saanut hyvän paikan Tammi-areenan katsomon eturivistä ja taputtanut juuri Rasmukselle, joka hyppäsi minulle vieraalla punaruunikolla, kun katseeni kiinnittyi radalle ratsastaneeseen pieneen hiirakkoon poniin. Sen tavassa kaartaa kaulaansa ja tikuttaa eteenpäin oli jotain tuttua, ihan kuin olisin katsellut sitä aiemmin unessa tai jossain toisessa todellisuudessa. Vilkaisin osallistujalistaa. 025 Ella Olkisuo - Polar. Ponin nimikin kuulosti etäisesti -

Äkkiä tajusin että Polar oli tosiaan Polar, Seppeleen entinen tuntiponi joka oli ostettu talliin joitakin vuosia sitten yhtä aikaa Arktikin kanssa. Olin pitänyt kovasti matalasta, herkkäkylkisestä ruunasta. Hivuttauduin eteenpäin katsomon puupinnalla ja painoin kyynerpäät polviini nähdäkseni paremmin ratsukon suorituksen. 

Tunsin yllättäen ylpeyden läikähdyksen sisälläni. Polar näytti hienolta. Se vähän väsynyt, vähän turtunut poni, joka oli ollut Seppeleessä, oli kadonnut. Tilalla oli rytmikkäästi laukkaava kiiltävän tumma ratsu, jonka selässä ratsastaja keinui kuin vantteran laivan hytissä. 

*

Metrikympin ratakävelyssä silmiini osui puolituttu hahmo, joka harppoi paraikaa 3A:n ja 3B:n väliä siistit kisasaappaat maneesin kattovaloissa välkähdellen. Ehdin vain vilkaista häntä oman ratakävelyni lomassa ja unohdin jo hänen olemassaolonsa, kunnes osuimme sattumalta violettivalkoisen pystyn jälkeen rinnakkain. Silloin tunnistin kuka hän oli. Susanna, taas yksi esterengaslainen, joka ratsasti nuorta kirjavaa tammaa. Nostin katseeni maneesin vaaleasta hiekkapohjasta ja hymyilin hänelle salaa.

"Jännittää", Susanna supatti minulle suupielestään samalla, kun harppasi pitkän askeleen eteenpäin. 

"Samat sanat", vastasin niin, etteivät parin esteen päässä olevat muut kilpailijat voineet kuulla.

"Ootko sä sillä ponilla?" Susanna vilkaisi minua vaivihkaa. 

"Oon", mumisin. "Ja myös mun hevosella, mutta en tässä luokassa."

"Me hypättiin jo toi junnumestaruus." Susanna hiljeni hetkeksi ja nosti katseensa kahden esteen välille jäävään tyhjään tilaan. "Mä toivon, että Tintti säästeli paukkuja vielä tähänki."

"Hyvin se menee", supisin. "Tää on meille vasta eka startti tänään."

"Tsemppiä", Susanna kuiskasi. Olimme tulleet unensiniselle okserille. 

"Samoin."

Ratakävely kuulutettiin päättyneeksi. 

*

Kahdessakympissä hyppäsin Bonniella luokan ensimmäisenä ja Agilla puolivälissä, joten sen jälkeen minulla oli runsaasti aikaa jäähdytellä hevosia ennen tuloksia. Talutin loimipeitteisiä hevosiani pitkin Auburnin aurinkoista pihaa ja annoin katseeni lipua ratsukosta toiseen. Oli muutamia, jotka joko tunsin tai luulin tuntevani: olin nähnyt Ransun vieraan ratsastajan kanssa parkkipaikalla ja ilahtunut, että tänään paikalla kisaisi siis sekä isä että sen varsa. Ison, vaaleaksi rapatun tammatallin ohi kulkiessani olin luullut nähneeni väärin, mutta tunnistanut Aleksanterin siskon Madden, kun hän oli heilauttanut minulle vaisusti kättään.

"Mä oon vähän pihalla", hän oli tunnistanut eikä tosiaankaan ollut juoksuhousuissa ja tuulitakissa sopinut mielikuvaani Maddesta, jonka tiesin. Olin pohtinut uteliaasti oliko hän tosiaan muuttanut Kallaan niin kuin Aleksanteri oli minulle ohimennen joskus sanonut. "Mun hoitohevonen starttaa täällä. Sen nimi on Sipsi."

Aleksanteri oli puhunut kerran tai pari myös Sipsistä, jota oli hoitanut sinä lyhyenä ajanjaksona, jonka oli asunut Kallassa. Madden mentyä yritin vilkuilla ympärilleni nähdäkseni sipsinnäköisen hevosen, mutta luovutin huomatessani pihapuun alla sen sijaan Rasmuksen. Talutin perässäni rennosti kulkevat Bonnien ja Agin hänen luokseen. 

Rasmus oli kai juuri tullut radalta, sillä hän löysäsi Coralin satulavyötä eikä ensin huomannut minua.

"Menikö hyvin?"

Hän hätkähti ääntäni ja ponnautti päänsä satulasiiven alta kuin olisin ollut hevospomo ja hän minulla töissä. Minua melkein nauratti. 

"Ai se olit sä." Rasmus puuskautti ilmat keuhkoistaan. "Hyvin menemisen näkee sit luokan lopuksi. Kummalla sä ratsastit?"

"Molemmilla", vastasin. Agi painoi ohitseni kohti Coralia ja jouduin kääntämään molemmat hevoset voltille saadakseni välillemme pari metriä tilaa. Tamma steppasi, nosti päänsä korkealle ja sai Bonnienkin nykäisemään ohjia ja peruuttamaan vastakkaiseen suuntaan.

"Anna mä autan", Rasmus virkkoi. "Mä voin ottaa Bonnien."

Sain käännettyä Agin poispäin Coralista, joka oli kääntänyt korvansa epävarmaan tanaan, ja ojennettua Bonnien Rasmukselle. Hän veti ponin sivuun Agin luota ja kliksauttisen tottuneella kädenliikkeellä trailerin seinässä roikkuneen riimunnarun sen kuolainrenkaaseen. Bonnie jäi aloilleen, puuskahti ja kurotti ottamaan tupsun Coralin edessä roikkuvasta heinäverkosta. 

"Musta tuntuu, että oon koko ajan satulassa", Rasmus sanoi kääntyen puoleeni ja nojautuen Coralin kylkeen. "Joko itse tai silloin kun Jusu hyppää. Tuntuu että teen ihan yhtä paljon töitä vaikka istusin vaan katsomassa sitä."

"Ja sullakin taitaa olla useampi hevonen?"

Rasmus nyökkäsi.

"Mulla on kolmessakympissä vielä Cava. Se on Amanda ja Isabella Sokan hevonen."

"Ja ori?" Varmistin painaen kättäni vasten Agin ryntäitä estääkseni sitä hivuttautumasta Coralin viereen. Rautiaankimo oli astunut epävarman askeleen poispäin Agista eikä näyttänyt erityisen ilahtuneelta tammani avoimesta flirttailusta. 

"Ja ori", Rasmus sanoi pieni hymynpiiru suupielessään. 

"Toivottavasti Agi ei nää vilaustakaan siitä", huoahdin. "Jos se rakastuu jokaiseen sen oman luokkan oriin näin pahasti, mä voin yhtä hyvin jättää sen kuhertelemaan ja käydä hyppäämässä radan yksin. Agi ei varmasti panis pahakseen."

*

Kisojen viimeiset bongaukset tein lauantai-iltana after ridessä. Ajattelin kahden kimon omistajana, etten mistään hinnasta voinut jättää white partyja väliin, ja olin jopa lainannut Cellalta puhtaanvalkoisen voileemekon, jossa oli avoin selkä ja korkea kaulus. Mekko oli minulle melkein sopiva, ehkä vähän liian pitkä, mutta valkoisissa korkokengissä pituutta ei juurikaan huomannut. Oli tuntunut hyvältä käydä suihkussa, laittaa hajuvettä ja istua melkein tunti peilin edessä meikkaamassa. Estekisat oli ratsastettu jo edellisenä päivänä, joten minulla oli oikeastaan ollut melkein vuorokausi aikaa jälkihuoltaa hevosia, kihartaa hiuksia ja ajella kaikessa rauhassa laskevan auringon valossa takaisin Kallaan. Olin soittanut radiota täysillä ja antanut auton ikkunoiden olla auki niin, että sulavan lumen ja heräävien pajunoksien tuoksu oli puhaltanut kirkkaana läpivetona etupenkin poikki.

Lyöttäydyin after rideen saavuttuani suoraan pöytään, joka oli jo ennestään täynnä tuttuja: Alviina, Kaspian ja Robert istuivat juomiensa kanssa ja näyttivät siltä, etteivät oikein tienneet oliko heillä mukavaa yhdessä. Alviina oli asettunut penkille, joka oli mahdollisimman kaukana Kaspianista, ja kääntänyt rintamasuuntansa kohti Robertia. Näytti siltä, kuin Alviinalla ja Robertilla olisi ollut meneillään pienimuotoinen näytelmä, jota Kaspianin oli määrä seurata. 

Istuin Kaspianin viereen ja asettelin jalkani korkokenkineen mitenkuten matalan pöydän alle. 

"Sä taisit olla todella kiireinen silloin kenttäkisojen aikaan", Alviina paukautti Robertin suuntaan saman tien, kun oli nyökännyt minulle hätäisen tervehdyksen. Robert näytti siltä, että olisi mieluummin jutellut kanssani kuin vastannut Alviinalle. "Treenasitko sä vielä Harrylla?"

"En treenannu silloin enää mitään uutta", Robert mutisi vaivaantuneena jonnekin pöydän ja drinkkinsä väliin. "Kiva kun tulit, Salma. Jäätkö sä Kallaan yöksi?"

"En mä tiedä vielä", yritin sanoa, mutta Alviina puhui päälleni.

"Mietin vaan kun sua ei näkyny sillon kun oli koulu- ja maastokoe." Alviina pyöräytti silmiään ja nojautui penkillään taaksepäin. "Onko täällä jotain ruokaa? Eikö tällaseen tilaisuuteen kuulu että meille tarjoiltais?"

"Miten sulla meni, Kaspian?" Kysyin ystävällisesti vieressäni istuvalta pojalta, joka oli seurannut keskustelua hiljaa kasvoillaan kunnon pojan kiltti ja ystävällinen ilme. Olin tottunut näkemään sen hänellä niin silloin kun hän puunasi Lassea, ratsasti sillä posket ponnisteluista hehkuen tai kuunteli niska nöyrässä kumarassa äitinsä kovaäänistä kommentointia, joka satunnaisesti kaikui hänen ratsastaessaan pitkin Seppeleen pihapiiriä. 

"Mä starttasin helpon B:n ja helpon A:n", Kaspian aloitti kuin hyvä koululainen, joka kirjoitti oikeaoppista koevastausta. "Oli kivaa ratsastaa Lassella."

Jäin hetkeksi odottamaan Kaspianin jatkavan, mutta hän napitti minua silmiin ystävällinen ja vähän häkeltynyt hymy huulillaan kunnes ymmärsin, että tähän kryptiseen vastaukseen minun oli tyytyminen.

Robert ja Alviina olivat jatkaneet vaivaannuttavaa kissa-hiiri -leikkiään kenttäkokeen osakilpailuista, kun pöytämme ohitse kulkivat Elias Hilvan, Kristian Berg ja Aaron Nevanoja. 

"Me istutaan tähän hetkeksi", Elias sanoi nopeasti ja veti viereisestä pöydästä tuolin viereeni. Kristian ja Aaron kolusivat hänen molemmille puolilleen.

"Tiedätteks te Pirkko Repon? Sen valmentajan joka menee Grötillä?" Kristian sihahti ja kumartui lähemmäs minua ja Kaspiania. Me nyökkäsimme. Robert ja Alviina olivat niin syventyneitä Alviinan johtamaan pikku jutusteluun, etteivät edes huomanneet.

"Se alotti tossa baaritiskillä meidän kanssa jonku ihme arvailupelin, halus että veikataan monta sijoitusta Juuso Sherman sai koko kisoissa", Aaron sanoi puoliääneen. Hän keskeytti hörpätäkseen lasistaan ja irvisti sitten. "Se kai meni jotenki sekasin siitä, että Juuso sijottu koulukokeessa sekä tulokasluokassa että CIC kolmosessa. Ne hyppäs viittäkymppiä ja kuuttakymppiä estekisoissa molemmat, ja Repo otti henkilökohtaisen agendan selvittää kummalla meni KAIKEN KAIKKIAAN PAREMMIN."

Kristian päästi kärsivän äänen.

"Me sanottiin et täällä on alkamassa karaoke ja olis to-del-la tärkeetä että me päästään jonoon ekaks. Ja se päästi meidät meneen." Kristian naurahti. "Vaik mä en kyllä tiedä koska koittaa se päivä, jolloin tän putingin after ridessa olis karaokea."

Aaron veti käden hiustensa poikki ja vilkaisi ympärilleen täyttyvässä huoneessa. Oli outoa - tavallaan aika hauskaa - nähdä heidät kaikki juhlavaatteissa, ilman hiekkaisia saappaankärkiä ja puunauksesta huolimatta hevosenkarvaisia ratsastuskäsineitä. 

"Kai tässä kohta joku puhe alkaa", hän sanoi. Seurasin hänen katsettaan kohti huoneen päätyä, jonka olevan pöydän ääressä Isabella ja Amanda Sokka olivat juuri nousseet seisomaan ja hehkuivat jumalaista hymyä huoneen joka nurkkaan. 

Se oli kummallista, nyt kun sitä oikein ajatteli. Katselin, kun Isabella kohotti kätensä saadakseen huoneen tyylikkäine ratsastajineen hiljenemään: päät olivat kääntyneet hänen suuntaansa niin, että näin vain pinneillä paikoilleen kiinnitettyjä kiiltäviä juhlakampauksia ja valkoisten kauluspaitojen terävälinjaisia kauluksia. Oli kummallista, että he olivat tallinomistajia kuten minäkin, mutta vaikka tallimme olivat vain nopeasti hurautettavan ajomatkan päässä, emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan. 

[Salma]

Bliss, puoli vuotta, harjoittelemassa autojen ohituksia.

Bliss suhtautuu Seppeleen naapuritiellä ajaviin autoihin jo hyvin tyynesti, mikä on hyvä merkki ajatellen sen tulevaa kilpahevosen uraa. 

[Salma]

Salma ja Bonnie hyppäämässä Kalla Cupin 1. osakilpailussa Kevätpäiväntasaus