8.2. Jäitä pitkin Liekkisaareen

[Anne]

Sunnuntaina 8.2. järjestän puoli päivää kestävän maaston. Järvi on jäässä ja taivallamme sitä pitkin liekkisaareen. Eväät on hyvä pakata mukaan ja lämpöisesti päälle, pakkasta varmaankin on! Lähdemme siis klo 9 ja palaamme klo 15.

Reitti:



Osallistujat ja ryhmät jäällä:


Anne-Sera
Josefiina-Sentti€
Kata-Taiga€
Veronica-Palmi€
Ilu-Tiia€
Henni-Pikku€
Dreamer-Blade€

Topi-Ros
Jokeri-Kalle€
Fiona-Eppu€
Brenna-Manki€
Lynn-Anttu€
Jenna-Jamppa€
Elkku-Luy€
Shinqua-Humu€

Sastu-Rensu€
Nana-Sikke€
Pipsa-Bert€
Carkki-Leevi€
Sanni-Aksu€
Karo-Floora€
Mariel-Pella€
Abby-Pampula€


- Ja asetutaan jonoon. Katsoivathan kaikki ilmoitustaululta oman paikkansa jonossa? Eli sen järjestyksen mukaan mennään!

Meitä oli 25 ratsukkoa lähdössä pitkälle maastoretkelle. Retki kestäisi puoli päivää, ja määränpäänä oli Liekkisaaren leirinuotio. Nuotiohetkeä varten jokaisella oli eväät mukana ja Jaakko toisi vielä autolla lisää tykötarpeita.

Konkkaronkka saatiin kelvolliseen jonoon ja kulkumme suuntautui leirimökkien ohi metsään. Ratsastin Seralla, joka kummeksui johtajahevosen paikkaansa. Luonnollista johtajuutta tammasta kyllä löytyi, mutta se ei ollut vielä päässyt vetämään näin isoa joukkoa, ja pyöritteli nyt korviaan ihmeissään.

- Mennään pikkupolkuja pitkin! Ylämäessä kevyt istunta! Lunta on paljon ja kallio voi olla liukasta, joten antakaa hevosen tehdä työnsä rauhassa, kailotin tietäen hyvin, että vain muutamat ensimmäiset takanani olevat ratsukot kuulivat ohjeeni. Olinkin ottanut vähän uudempia naamoja omaan jääryhmääni, jotta homma pysyisi kasassa.

Sera kipitti touhukkaasti pientä metsäpolkua pitkin. Polku oli normaalisti juurakoiden peittämä, ja jo hyvin vaativa ratsastettava ilman luntakin. Toivoin, että kaikki selviäisivät kunnialla. Josefiina taiteili kookkaan Sentin selässä heti perässäni. Sitten tulivat varmajalkaiset Taiga ja Palmikko ratsastajineen. Katalla ja Veronicalla ei ainakaan näyttänyt olevan vaikeuksia.

Saavutimme pienen kallion harjan, ja laskeuduimme polkua alas. Käytin tätä reittiä usein, kun suuntasin uimarannalle tai Liekkikalliolle. Polkua pitkin pääsi nopeasti suuremmalle tielle. Sera liukasteli alamäessä, mutta selvisimme kuitenkin kaatumatta ulos metsästä. Jo tässä vaiheessa hevosletka oli venynyt todella pitkäksi. Toiset varmaankin vasta kiipesivät mäkeä ylös, kun me olimme jo peltoa kiertävällä tiellä.

Kehotin Seran raviin. Tamma lähti eteen päin reippain askelin. Tie oli ohuen lumikerroksen peitossa, mutta ei vaikuttanut liukkaalta. Autoja tällä pätkällä harvemmin näkyi, joten saisimme ravailla rauhassa. Jatkoimme ravissa, välillä koukkasimme pellolla pienen käyntipätkän, mutta ravasimme taas tietä pitkin aina Zardan ohi uimarannalle asti.

Rannalla pysäytin Seran ja ohjasin saapuvia ratsukoita kaartomaiseen järjestykseen. 15 minuutin kuluessa kaikki olivat rannalla. Ratsastajat olivat hengästyneitä, samoin hevoset. Kylmä pakkastuuli puhalsi järveltä, joten paikallaan ei kauaa kannattaisi hevosia seisottaa.

- Järvessä on hyvä, paksu jääkerros, aloitin. – Autolla pystyy jäällä ajamaan turvallisesti, joten myös hevosilla voi hyvin jäällä ratsastaa.

- Kuitenkin on hyvä painaa mieleen pari turvallisuusseikkaa. Ensinnäkään, emme ryntää kaikki samaan aikaan jäälle, vaan olen jakanut meidät kolmeen ryhmään. Menemme ryhmissä tasaisin välein jäälle. Jäällä ei kuljeta jonossa, vaan jokainen ryhmä levittäytyy jonkinlaiseksi rintamaksi. Näin pienennetään mahdollisuutta, että jäät pettäisivät altamme.

Muutamalla ratsastajalla kävi kauhunsekainen ilme kasvoillaan.

- Mutta ei hätää, on todella pieni mahdollisuus, että mitään sattuu. Koko jäämatka mennään käynnissä. Rytmittäinen ravi- ja laukkaliike voivat saada jään värähtelemään, niin että se rikkoutuu. Varsinkin kun meitä on näin monta. Joten, jos joku hevonen innostuu, muut ottavat seis, ettei kaikki viiletetä täyttä laukkaa jäällä.
- Ja jäällä ratsastettaessa hevoset voivat olla hieman täpinöissä, mikä johtuu siitä, että jäät paukkuu. Jään pauke kuulostaa samalta kuin joku ampuisi kaukaisuudessa pyssyllä. Pauke johtuu jään luonnollisesta liikkeestä ja elämisestä. Hevoset, varsinkin heti jäälle mennessä usein säikkyvät pauketta, joten olkaa valmiit koviinkin pidätteisiin.
- Sitten lähdetään! Minun ryhmä ekana, sitten Rosin ja sitten Sastun. Ryhmien välillä pidetään noin sadan metrin väli. Aluksi tiukka ohjastuntuma ja kun tuntuu, että hevonen rentoutuu, annetaan pitkät ohjat. Tapaamme kaikki Liekkisaaren kauimmaisessa kärjessä, ryhmien ohjaajien pitäisi muistaa paikka viime kesän leiriltä.

Ohjasin Seran jäälle. Tamma oli tapansa mukaan epäluuloinen avaraa jäätikköä kohtaan, ja luimi sen osittaakseen. Otin tiiviin eteenajavan istunnan, niin että poni oli hyvin allani. Ryhmä seurasi mukana ja 6 ratsukkoa levittäytyi takanani tasaiseksi rintamaksi.

Jäät poksahtelivat pakkasessa, ja sen todella vaikutti myös hevosiin. Kaikki kulkivat valppaina ja korvat pyörivät niiden päässä. Blade kävi Dreamerin alla kuumana. Sen suu vaahtosi ja askel oli tahtinen.

Kun olimme kulkeneet sadan metrin matkan, vilkaisin taakseni ja näin seuraavan ryhmän siirtyvän jäälle. Johdossa oleva Topi ei pitänyt ajatuksesta yhtään, mutta Ros sain punaruunikon kuitenkin kunnialla liikkeelle. Ros näytti pyytävän Shinquaa Humun kanssa seuraavaksi jäälle, mikä oli ihan fiksua, koska Humu oli usein vetohevosena maastossa. Muut ryhmäläiset seurasivat heitä rauhallisissa merkeissä. Luotin, että kaikki menisi hyvin.

Jäätä pitkin Liekkisaareen olisi parisen kilometriä. Seran jännitys laimeni ja annoin sille pitkät ohjat. Sentti yritti ottaa raville, mutta Josefiina sai orin hallintaan onneksi nopeasti. Rauhallisissa merkeissä taivalsimme Liekkisaaren rantaan asti ja nousimme maalle.



Rannan ja kallion välissä kulki kohtalaisen levyinen polku. Korkea kallio suojasi tuulelta ja meno oli huomattavasti miellyttävämpää kuin jäällä.

- Otetaan pätkä ravia ennen leiriä! Huusin.

Tämä oli pisin maastolenkki, jonka olin tammanin kanssa tehnyt, ja kerrankin poni kulki jo allani jotakuinkin rauhallisesti. Sen askel oli kuitenkin hyvä ja lennokas.

Leiripaikka häämötti edessämme ja otimme käyntiin. Jaakko oli jo paikalla eväineen ja oli ehtinyt sytyttää nuotion ja pystyttää muutaman pienen lanka-aitauksen hevosille. Jopa kuumaa mehua oli poika saanut keitettyä.

- Moi! Jaakko huusi ja kiiruhti auttamaan Josefiinaa, joka yritti päästä suuren orin selästä pois. – Sidotaan orit tuonne kiinni, muut konit voi jakaa noihin aitauksiin.

Riisuimme hevosilta varusteita pois ja jaoimme ne tarhoihin. Seuraava ryhmä saapui ja Jaakko jakeli ratsastajille sitä mukaa kuumia mehumukeja käteen kun he saivat hevoset lepäämään. Viimeinenkin ryhmä saapui Sastun vetämänä, mutta Abbya ei näkynyt missään.

- Ei kai se ole tippunut jäihin? Nana kysyi hädissään, kun muutkin huomasivat ratsastuksenohjaajan puuttumisen.

- No, sitten oltaisiin kyllä kaikki jo järvessä, jos joukon pienin poni olisi jäät rikkonut, sanoin.

Jaakko oli alkanut paistaa makkaroita ja osa tytöistä suuntasikin nuotiolle. Tähyilin polulle, jota pitkin olimme leiripaikalle tulleet, mutta shetlanninponia ei näkynyt eikä kuulunut. Kohta kuitenkin näin jäätä pitkin matelevan väsyneen ponin ratsastajansa kanssa tulevan. Abby ajoi Pampulaa eteen päin, mutta poniraasu oli niin väsynyt, että juuri ja juuri jaksoi kävellä.



- Minnes te jäitte? Kysyin Abbyltä, kun hän viimein pääsi maihin ja nousi pois satulasta.
- Pampusta taisi loppua virta ja jäättiin jälkeen muista. Tultiin sitten jäätä pitkin, ettei oltais eksytty, tyttö selitti.
- Paluumatkalle voisit vaihtaa kyllä hevosta jonkun kanssa. Voisit vaikka ottaa Bertun ja Pipsa Pampulan. Ettei ajeta Pampulaa ihan henkihieveriin...
Abby nyökkäsi vaisusti. Tyttö oli muutenkin ollut viime aikoina hieman sulkeutuneen oloinen, mutta ehkä hänen elämä helpottuisi, kun Joli pääsisi talliin asumaan.

Siirryin leirinuotiolle ja hörppäsin termarista löytyvää kahvia. Jaakko ja Ros kiehnäsivät toistensa kyljessä ja kuuntelivat muiden tyttöjen naljailuja. Vaikkakin taisivat olla tyttöjen kiusantekoon jo hieman kyllästyneitä. Makkara maistui ja jokaisella oli myös hieman omia eväitä mukanaan. Istuimme nuotiolla puolisentoista tuntia, kunnes satuloimme hevoset ja jatkoimme matkaa.

Matka jatkui samoissa ryhmissä kuin tulomatkallakin. Nyt jääosuutta oli vain pieni pätkä. Jään ylitettyämme, keräännyimme yhdeksi joukoksi ja suuntasimme metsäteille. Rivakka ravi siivitti meitä pehmeän kuusimetsän läpi. Välillä otimme rauhallisia laukkapätkiä, lumisissa paikoissa askellajina oli suosiolla käynti. Joissakin paikoissa lumikinokset olivat niin syviä, että jouduimme jalkautumaan ja taluttamaan hevosia. Jossain takana Karo sai taistella Flooransa kanssa kinoksissa, kun tamma ei olisi tohtinut upottaa koipiaan lumeen.



Kiipesimme Pyöstinvuorelle, mikä oli aika uhkarohkeaa. Kallio oli liukasta ja polut jyrkkiä. Hevoset olisivat halunneet laukata ylös mäkeä, mutta jäinen rinne luisti niiden kavioiden alla. Laukata hevoset saivat kuitenkin laukkasuoralla. Sen jälkeen siirryimme käyntiin ja taivalsimme rauhallisesti kohti tallia. Eipä hevosista enää puhtia löytynytkään. Sen verran pitkän reissun teimme.

--


Pahoittelen hieman vaisua tarinaa, toivon kuitenkin, että voitte maksuissa täytellä tarinaa omasta näkövinkkelistänne. Ratsukoita oli niin paljon, etten edes yrittänyt soluttaa jokaista tarinaan. =)

[Miina]

Kiitushta ihunasta maastoreissusta =DD

m// Nyt kun sitä katselen niin tosi yksinkertanenhan siitä tuli... =DD

[Abby]

Mielenkiintoinen maastoretki + kaksi pollea

Harjasin hiljaa Pampulan hyvin hoidettua karvaa, joka ei olisi erityisemmin tarvinnut harjausta. Huokaisin syvään ja päätin vielä varmuuden vuoksi käydä Pampulan kolmannen kerran läpi harjan kanssa. Pudistin päätäni ja toruin itseäni siitä, kuinka iloinen olemus oli alkanut kadota ympäriltäni pikkuhiljaa pois.
- Hop hop Abby, hihkaisi Pipsa.
- Häh? hätkähdin.
- Me lähdetään kohta, naurahti tyttö ja kiirehti takaisin Bertin luokse.
Läpsäisin itseäni päähän ja tartuin nyt reippaasti kaviokoukkuun. Pampula painoi korvansa luimuun ja kuopaisi maata kerran hyvin uhmaavasti. Katsahdin tammaan kysyvästi, mutta Pampula vastasi katseeseen samalla mitalla.
- Toin nyt nää Pampun kamat, kun et meinaa edityä, huokaisi Karo päätään pudistellen.
- Kiitos, huokaisin hiljaa.
Tartuin harkiten ja kerran Pampulaan katsahtaen satulaan, joka ei painanut oikeastaan mitään. Liu'utin sen Pampulan selkään ja tamma heitti taas päätään ja näykkäisi ilmaa. Tänään taisi ollakkin kaksi erittäin masentunuttta ja pahantuulista kaveria.

- Noniin Pampula. Mennään, huokaisin.
- Ei saatais myöhästyä, Annekin lähti aikoja sitten, yritin selittää ponille, mutta se pysyi visusti karsinassa.
Katsahdin kysyvästi poniin ja päähäni välkähti, jos sitä sattuisi johonkin. Tälläkertaa myöhästymisestä välittämättä aloin käydä pientä poniä kädellä läpi, mutta tamman selkä ei ollut edes kipeä. Huokaisin syvään ja sain vihdoin Pampulan seuraamaan minua laiskassa tahdissa.
- Mites noin kauan kesti, kysyi Carkki ja katsahti minuun huolestuneena.
- Molemmat ollaan vähän masiksia, huokaisin ja rapsutin Pampulaa harjan alta.
Nopeasti kiristin pienen ponin satulavyön ja ponnahdin sen selkään. Pampula painoi päänsä melkein ryntäisiin kiinni ja hyppäsi pienen sivuaskeleen. Laitoin kuitenkin rauhassa jalustimet jalkaan ja valmistauduin lähtöön välitäämättä Pampun touhuista.
- Ja asetutaan jonoon. Katsoivathan kaikki ilmoitustaululta oman paikkansa jonossa? Eli sen järjestyksen mukaan mennään!, kuulin Annen sanovan ja kaikki lähtivät matkaan.

En jaksanut, viittinyt, eikä minua mahtanut kiinnostaa tälläkertaa kenenkään iloiset höpinät tai sun muut jutut. Keskityin pelkästää Pampulan hyvään ratsastukseen ja siihen, ettei pieni poni pääsisi taas kerran huijaamaan minua. Kiemurtelimme ja kaartelimme metsässä eri askel lajeissa ja välillä meinasin jäädä jälkeen. Vihdoin Liekkijärvi tuli näkyviin ja paksu jääkerros kimmelsi veden päällä. Huokaisin ihastuksesta ja hidastin tamman vauhtia.
- Kuitenkin on hyvä painaa mieleen pari turvallisuusseikkaa. Ensinnäkään, emme ryntää kaikki samaan aikaan jäälle, vaan olen jakanut meidät kolmeen ryhmään. Menemme ryhmissä tasaisin välein jäälle. Jäällä ei kuljeta jonossa, vaan jokainen ryhmä levittäytyy jonkinlaiseksi rintamaksi. Näin pienennetään mahdollisuutta, että jäät pettäisivät altamme, kuulin Annan ilmoittavan.
- Tuskin mitään sattuu, kuistasin pienelle shetlanninponille.
Napautin pohkeet pieneen poniin. Vihdoin oli viimeisen joukkion aika nousta jäälle ja Pampula pääsisi viimeisenä kopistelemaan siihen. Tamma mulkautti silmiään ja astui varovasti jäälle, joka raksahti hieman. Väsyneen oloisena se lähti kuitenkin temmeltämään muiden perään.
- Taidat olla aika väsynyt, huokaisin Pampulalle, joka löntysti eteenpäin.
- Mennään sitten ihan hissukseen, huokaisin ponille kun se olisi vastannut.

Hyräilin hiljaa edelleen samaa laulua, mitä olin laulanut nyt parin päivän jälkeen. Rauhassa Pampula ryhtyi kuuntelemaan sitä ja liikkui sulavasti eteenpäin. Muut olivat päässeet jo leiripaikalle asti ja olimme jääneet huomattavasti jälkeen johtunee tamman väsymyksestä. Vihdoin kuitenkin ranta häämötti ihan vieressämme.
- Minnes te jäitte? kysyi Anne hieman huolissaan kun laskeuduin alas satulasta.
- Pampusta taisi loppua virta ja jäättiin jälkeen muista. Tultiin sitten jäätä pitkin, ettei oltais eksytty, selitin nopeasti. -Paluumatkalle voisit vaihtaa kyllä hevosta jonkun kanssa. Voisit vaikka ottaa Bertun ja Pipsa Pampulan. Ettei ajeta Pampulaa ihan henkihieveriin, huokaisi Anne ja katsahti Pipsaan.
Nyökkäsin vaisuna ja istahdin muitten viereen.
Ihmiset pölisivät ja naureskelivat iloisina ja havahduin, kun huomasin Annen katsahtavan minuun pari kertaa hieman huolestuneena. En antanut sen kuitenkaan häiritä, mutta kieltäysyin kaikesta mitä minulle tarjottiin.

Katsahdin Berttiin, joka katsahti minuun, kun olisin ollut mikäkin hullu. Pyysin, että saisin mennä pitämään taas perää pollen kanssa, että en saisi muita yhtä pahalla tuulelle kun mitä itse tulin. Hetken mietittyään Anne suostui tuumaan ja nousin vähän suuremman ponin selkään.
- Ja nyt matka jatkuu, ilmoitti Anne tervästi.
- Toivottavasti olet tänään mahdollisimman rauhallinen, kuiskasin ponille.
Toiveeni ei varmastikkaan toteutunut, sillä hurjassa käynnissä Bert lähti kävelemään ja painoi päätään alas ja heitteli välillä ylös. Pudistelin päätäni ja otin varmat pidätteet innokkaan herran kanssa.
- Voitaisiin Pyöstinvuorelle kiivetä, ilmoitti Anne tomerasti letkan etupäästä.
Huokaisin syvään ja kaikki ohjasivat hevosiaan kohti vuorta. Kiipeämisestä tulisi erittäin mielenkiintoista, mutta aika saisi vain näyttää, mitä siitäkin tulisi. Napautin Bertille vihdoin pohkeet päälle ja reippaasti se lähti liikkumaan paremmin eteen.

Kiitos tunnista!
~Abby~

[Kata]

//...Anne ja Josefiina olivat jo kaukana edelläni. Laukkasimme jäällä Taigan kanssa oikein mukavasti. Sitten Taiga säikähti jään yli loikkivaa pupua ja riistäytyi käsistäni. Taiga laukkasi täyttä vauhtia heikoille jäille vaikka kuinka yritin estää. Lopulta Taiga pysähtyi ja jää alkoi rusahdella allamme...\\
katanpientalli.webs.com/image-4.jpg

Pahoittelen että en kirjoittanut tarinaa kokonaan sillä en jaksanut : ) No toivottavasti riitäää.. : D Niin ja piirrustus ei kyllä onnistunut millään tavalla.. No tässä on mitä on..

[Elkku]

Kiitos tunnista Anne! Voih.. Yritin kaiken laittaa Luylle, mut sit unohdin ne pintelit! No yritinpä ainakin kauan tehä ja saa-a hienon ku olin ekal sun pitämäl tunnil! <33 Tos kuvas muuten Luy tanssahtelee..

[Pipsa]

Pahoittelen, satula puuttuu kun tein tuon ukkelin ennen sitä ja näin jälkeen päin en saanut sitä tehtyä

[Ilona]

Juuh.. Tuli tollanen yksinkertainen ja varjojakin jäi unohtumaan, kuten hepan varjo.. ;o Mutta.. Toivottavasti kelpaa..

Muoks// Niin ja Anne kiitti tunnista ja tuosta Tiia ja mie talutus kuvasta, vaikka onkin varmaan siun mielestä joku "hutasu", mut miulle se on taideteos! ^^ Kiits! <3

[Sanni]

Kiitos ihanasta reissusta! 8>

[Shinqua]

Sori ku tuli hieman kökköläinen :S

[Karoliina]

Anteeksi sontamainen laatu, mutta sainkin ruustattua pitkän ajan päästä ihmisen satulaan. Koskaan niistä ei tule hyviä. Nyyh... Silti, tossa se sitten on. Jalustin liian edessä, mutta ei voi mtn.

[brenna]

Maksu

Juoksin ilmoitustaululle, josta jo alku ruuhka oli selvinnyt. Katsahdin listaan ja selvitin hetkessä paikkani jonossa. "Fiona-Eppu, Lynn-Anttu", mutisin hiljaa ja pistin paikkani mieleeni. Käännähdin kannoillani Mankin karsinaa kohti ja törmäsin matkalla Iluun, joka oli matkalla varustehuoneeseen. "Onko kivaa mennä Mankilla?" tyttö kysäisi ohi mennessään ja virnisti leveästi. "Tietysti", vastasin ja pujahdin ruunan karsinaan. Manki seisoi tylsistyneen näköisenä päätään roikottaen, mutta liikettä nähdessään ruuna nosti päänsä ja katsoi minuun. "Moi, me mennään Liekkijärven jäälle", selitin ponille sen säkää rapsuttaen. Kiinnostuneena jo ympärillään tapahtuvasta, poni katseli käytävällä viliseviä ratsastajia, kun hain harjan pakistani. Harjasin reippain vedoin ruunaa läpi ja juttelin sille kaiken laista. Tallissa oleva vilinä sai Mankin hieman hermostumaan ja se oli malttamaton, aivan kuin aavistaen jotain mukavaa tapahtuvan. "Kannattaa laittaa kohta varusteet", kuulin ohi kulkevan Jokerin hihkaisevan, astellessan Kallen varusteet sylissään. "Juu, me vain nautitaan vielä hetken rennosta menosta", naurahdin vinkaten silmää ja siirryin toiselle puolelle harjaamaan. Pian olinkin saanut pölyt karkoitettua Mankin kullan kellertävästä karvasta ja kaivoin pakistani kaviokoukun. Astelin ruunan jalan luo ja nojasin siihen saaden kavion ylös. Kerkesin putsata puolet, kun poni kiskaisi jalkansa päättäväisesti maahan. "Manki, anna se", ähisin ja monen yrityksen jälkeen, sain kuin sainkin kavion takaisin ja putasttua loppuun. Suoristaessani selkäni astelin takakaviolle ja nostin sen päättäväisesti ylös putsaten loppuun, antamatta minkään häiritä itseäni. Kiersin toiselle puolelle ponia taputellen ja aloitin taas etukaviosta, jota ruuna yriti kiskoa, mutta pidin pintani ja lopputulos oli hyvä. Lopulta saatuani kaikki kaviot puhtaiksi, otin punaiset pintelit, joita aloin käärimään ruunan jalkoihin. Pintelit olivat lämpimämmät kun suojat ja niiden väliin ei menisi lunta yhtä helpolla. Perustelin valintani mielessäni sitoen pintelin hyvin kiinni ja siirtyen takaseen. Kuulin pinteleitä kääriessäni Ilun iloisen jutustelun ja Lynnin rennon naurun. Suuni levisi noita ääniä kuunnellessani hymyyn ja lopulta suoristauduin ruunan jalkojen tasolta ja taputin ponin lautasta. "Kohta mennään, varusteet vaan mukaan", selitin ja lähin kohti varsutehuonetta.
Suljin ruunan karsinan oven ja lähdin astelemaan varustehuoneeseen. Ilmeisesti en ollut viimeinen ratsun kuntoon laittelija, koska varustehuoneessa oli ahdasta kuin muurahaispesässä. Vaivalla sain itseni Mankin varusteiden luo ja kaappasin ne mukaani kadoten huoneesta yhtä äkkiä, kun olin tullutkin, koska olin huomannut aikaisemminkin elämässä, että omasin pieniä oireita ahtaan paikan kammoon. Vedin henkeä syvään, kun astelin takaisin ruunan karsinalle ja ripustin suitset naulaan karsinan oveen. Astahdin karsinaan ja lähestyin hermostunutta hevosta. "Me mennään, kun saadaan nämä kamat niskaan", naurahdin pyörivälle ponille ja laskin satulan tuon selkään. Liu'utin sen oikealle kohdalle ja suoristin satulahuovan. "Brennaa! Etkö oo vieläkään valmis?" hermoileva Ilu kysyi hyppien karsinan edessä. Hymyilin pirullisesti ja kiristin satulavyötä, vaikka Manki luimi ilkeästi. "Kohta kohta.. Elä nyt hätäile", naurahdin ja kiristin vielä vyötä reiällä. Ilu lähti katsomaan muita ratsukoita ja Manki oli aikeissa lähetä tytön perään, mutta kerkesin tarraamaan ponin harjasta kiinni. "Stop tykkänään poni", ähisin ja estin Mankin etenemisen. Otin samalla karsinan edestä suitset ja aloin hautoa kuolaimia käsissäni, jotta kylmät raudat lämpeneisvät. Lopulta sain kuolaimet sopivan lämpöisiksi ja asetin ohjat ruunan kaulalle. Muutaman sekunnin nahisteli kuolaimista riitti ja vedin remmit ponin korvien taakse. Päänsä alas laskien ja pörähtäen, poni oikaisi kaulaansa ja asettelin jouhet niin, etteivät ne jääneet ikävästi remmejen alle. Pian sain turparemmin ja poskiremminkin kiinni. "Vihdoinkin", Ilu huokaisi ja ojensi minulle jo valmiiksi kypärän, jonka laitoin päähäni. "En mie nyt niiin hidas voi olla", naurahdin vetäessäni ratsastushanskat käteeni ja talletin raippani vasempaan käteen. "Nyt mennään", selitin ruunalle, joka odotti innokkaana lähtöä.

Pihamaalla ratsastajat taiteilivat ratsujensa selkään ja ratsut taas olivat into piukassa, suurin osa ainakin. Itse laskin jalustimet rauhassa, hieman erillään muista ja kiristin vyötä. Lyhensin ennen selkään nousua jalustimia reiällä ja sitten astein jalkani jalustimeen. Innokas ruuna, ei malttanut pysyä paikkallaan ja jouduin pidättämään ohjasta kahdesti, ennen kuin tämä uskoi, että paikallaan täytyy seistä. Lopulta pääsin selkään ja asettelin jalustimet sopiviksi. Kiristin vielä vyötä ja asettelin itseni hyvin satulaan. Ohjasin ruunan muiden ratsukoiden luo ja Anne käski järjestäytyä jonoon. Käskyä kuunnellen ohjasin väkijoukosta hermostuneen ponin kohti Anttua ja Lynniä. "Tööt! Täältä tulee pukki Brenna ja kiltti Manki! Brenna puree jos ei väistetä ja Manksu huitoo raipalla", varoittelin hymyillen ja sain itseni tungettua Fionan&Epun ja Lynnin&Antun väliin. Lopulta kaikki 25 ratsukkoa lähtivät liikkeelle kukin tavallaan. Painoin kevyesti pohkeeni Mankin kylkiin ja poni säpsähti liikkeelle lähtien astelemaan pitkillä askeleilla Epun perässä. Annoin ohjien olla puoliksi tuntumalla, mutta pidätin istunnalla, jottemme saisi kaviosta heti alussa jo suurelta ruunalta, mutta onneksi Eppu tuntui olevan leppoisalla päällä.

Lumi rahisi hevosten kavioiden alla, kun liikuimme pitkässä jonossa pitkin pieniä polkuja. Manki kulki rennosti eteen, eikä sitä tarvinnut hoputtaa, sen liiemmin hiljentääkään. Maisemat olivat kauniit ja nautin niistä siinä astellessamme. Nojasin hieman taakse ja venytin jalkojani jalustimissa. ”Tälläisiä maastolenkkejä täytyisi tehdä useammin”, puuskahdin takana tulevalle Lynnille joka nyökäytti myöntävästi päätään ja pidätti Anttua, joka yritti kävellä Mankin yli. Aamu oli kaunis ja nautin reippaasta kävelystä vähintään yhtä paljon kuin innostunut Manki. Poni asteli reippaasti ja varmoin askelin eteen ja nappasi välillä läheltä viistävien kuusien oksista matkaevästä. Edessä oli pieni kallio ja näin miten Anne nousi kevyeeseen istuntaan kaukana edessä jo hieman kallion rinteellä liikkuen. Keräsin ohjat tuntumalle ja korjasin asentoani satulassa. Manki nosti päänsä korkealle ja pyöräytti häntäänsä, ymmärtäessään jotain uutta tapahtuvan. ”Ei me vielä ravata”, ähisin ruunalle, joka otti jo pari askelta ravissa. Pidätin terävästi yli-innokasta ratsuani ja se siirtyi päätään viskellen käyntiin. ”Liikaa energiaa”, naurahdin ja nousin kevyeeseen istuntaan rinteen alkaessa kohota ylös kohti taivaan kantta. Manki lähti nousemaan rinnettä varmoin askelin ja venytti kaulaansa, mutta samalla ruunan huomio kiinnittyi toiseen asiaan kuin kiipeämiseen ja hieman jäinen kallio luisti ponin kavioiden alla. Säikähtäneenä puristin pohkeeni ruunan kylkiin ja poni ponnisti voimakkaasti eteen. Päästen taas pitävälle alustalle, se pärskähti pelokkaasti ja rapsutin ponin kaulaa henkeä haukkoen. ”Siinä on liukasta”, ähisin takana tulevalle Lynnille, joka näytti pelästyneeltä, äskeisestä tapahtumasta. ”Kannattaa kiertää”, kehotin ja pyysin Mankin liikkeelle.
Lopulta saavutimme pienen kallion huipun ja huokaisin tyytyväisenä, istahtaen satulaan varovasti. Manki oli jo menossa alamäkeen, joka näytti liukkaalta. Annoin ohjaa hieman enemmän ja annoin ruunan miettiä rauhassa askeliaan. Muutaman kerran ruunan liukastui ja ’istahti’ takajaloilleen. ”Hui”, vetäisin henkeä taas kerran, kuin ruuna liukasteli. ”Tää on pelottavaa”, äännähdin ja ohjasin ruunan taas jatkamaan alas. Lopulta laskeuduimme alas asti ja näin Epun ja Fiona olevan jo hyvän matkan päässä ravaamassa. Kehotin Mankin raviin ja ruuna siirtyi reippaasti häntäänsä pyöritellen ravaamaa. Keräsin ohjia hieman varmemmalle tuntumalle ja kevensin reippaasti Mankin ravissa. ”Nyt on mukavaa kun saa ravata, vai?” kysyin innokkaalta ponilta. Sain pidättää tuota hieman, ettei vauhti aivan käsistä karkaisi, mutta muuten Manki tuntui olevan mukavalla päällä, edes pukkeja poni ei viitsinyt heitellä kehiin.
Matka jatkui tasaisessa ravissa ja näin Epun kauempana laiskasti ravaamassa. Lähestyimme hyvää vauhtia uimarantaa ja näinkin muitten seisovan siellä odottelemassa meitä. Manki kiihdytti kohti muita. ”Pruu”, jarrutin ohjasta ja istunnalla ponin nostaessa laukkaa. ”Seis”, ähisin ja sain pienen ympyrän aikana ponin käyntiin ja tulin sitten hieman nolona Epun perään ja katsahdin Annea, joka katseli seuraavaa saapujaa.

Viidessä minuutissa loputkin olivat saapuneet paikalle ja keskityimme kuuntelemaan ohjeistusta, ennen kuin lähtisimme jäätä pitkin Liekkisaareen. ” Järvessä on hyvä, paksu jääkerros. Autolla pystyy jäällä ajamaan turvallisesti, joten myös hevosilla voi hyvin jäällä ratsastaa”, Anne aloitti ja katsahti meihin. Luotin naiseen ja uskoin, ettei jää pettäisi altamme, vaikka vähän pelottava ajatus oli mennä ponin kanssa tuonne hortoilemaan. ” Kuitenkin on hyvä painaa mieleen pari turvallisuusseikkaa. Ensinnäkään, emme ryntää kaikki samaan aikaan jäälle, vaan olen jakanut meidät kolmeen ryhmään. Menemme ryhmissä tasaisin välein jäälle. Jäällä ei kuljeta jonossa, vaan jokainen ryhmä levittäytyy jonkinlaiseksi rintamaksi. Näin pienennetään mahdollisuutta, että jäät pettäisivät altamme”, nainen jatkoi ja pidätin jo tanssahtelevaa Mankia. Poni heitteli päätään, mutta pysähtyi hetkeksi, kun sipaisin sen kaulaa pikaisesti ja taputin. Oloni oli aavistuksen epävarma ja kylmän väreet juoksivat pitkin niskaani, kun kuuntelin naisen puhetta. Minä olin Rosin ryhmässä ja odotin jännittyneenä matkaan lähtöä. Vihdoin lähdimme kohti jäätä ja yritin rentoutua parhaani mukaan, koska muuten hermostuneisuuteni tarttuisi Mankiin. ”Hyvä poika, ei hätää”, rauhoittelin ruunaa kun astuimme ensimmäiset askeleemme jäälle. Ohjastin ponin pois Epun takaa ja katsahdin ympärilleni. Kaikki näytti menevän hyvin, mutta oloni oli silti jännittynyt. Manki tarpoi hieman hämmentyneen oloisena eteen päin ja säpsähti, kun jää paukahti sen alla. ”Soojaa, ihan rauhassa”, sanoin ja pidin tuntuman tiukkana estäen ponin ryntäilyn. ”Se on vain jää, ei pyssy”, höpötin ja pohkeiden välissä ponia ratsastaen komensin sen kulkemaan suoraan ja liikkumaan.
Matkaa oltiin taivallettu noin yksi neljäsosa ja Manki alkoi jo rentoutua, eikä enää säpsynyt pahasti, vaikka jää paukahteli usein. Annoin ohjien pidentyä ponin kävellessä rauhassa ja painoin kantapäitäni alemmas tyytyväisenä. Kevyt tuuli pyyhkäisi kasvojani ja nostin takin kaulusta ylemmäs. Matka oli vielä parisen kilometriä ja tähän asti kaikki oli ainakin sujunut loistavasti, eikä pahempaa ollut käynyt.

Lähestyimme Liekkisaaren rantaa ja keräsin ohjia enemmän tuntumalle. Topi ja Ros nousivat ensimmäisenä maalle ja pian mekin tulimme perässä. Pohkeilla kannustin ruunaa rannalle ja se otti pari ravi askelta kavutessaan varmalle maalle. ”Hyvin se meni”, sanoin ja taputin ruunan kaulaa. Manki pörähti ja ravisti kaulaansa niin että harja läiskyi sen kaulaa vasten. Anne huusi että siirryttäisiin raville. Keräsin ohjat tuntumalle ja katsoin , että sijoituin oikealle paikalle jonoon ja kannustin Mankin raviin. Ruuna lähti innokkaasti ja rennosti ravaamaan Epun perässä ja tämä tuntui miellyttävältä. Poni tuntui luottavan minuun, vaikka emme ennen näin pitkiä maastoreissuja olleet tehneet. Kevensin oikean jalan mukaan ja ponia ei tarvinnut hoputtaa, muttei erityisemmin pidätelläkään.
Leiripaikka häämötti edessä ja kaikki siirsivät innokkaat ja vähemmän innokkaat ratsunsa käyntiin. ”Kohta ollaan perillä”, naurahdin tyytyväisenä ja taputin Mankin kaulaa. Maisemat olivat olleet hienot matkan aikana ja suljin silmäni hetkeksi näin ne vielä kerran. ”Mahtavaa että tällaisia reissuja järjestetään”, sanoin ja näin Jaakon ottamassa meitä vastaan. Pysäytin ruunan hieman sivummalle ja annoin ohjien tippua kaulalle. Halasin ponin kaulaa ja potkaisin jalustimet jalasta. Laskeuduin selästä ja vingahdin kivusta osuessani maahan. Jalat olivat puoliksi spagettia ja kaaduin hetken tasapainon etsimisen jälkeen takapuolelleni jäiseen maahan. Kirosin hiljaa ja Manki katsoi minua kysyvästi. ”Onnea sullekin”, kuulin Jaakon naurahtavan ja näytin miehelle kieltä. Nousin ylös ja pitelin takapuoltani toisella kädellä ja toisella otin Mankin ohjista kiinni. ”Au.. Tuo sattui”, Anne sanoi, mutta pieni hymyn kare väreili naisen huulilla. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyötä reiällä. Vyön löystyessä poni huokaisi syvään. ”Tuo on jo liioittelua”, älähdin loukkaantuneena ja lähdin taluttamaan tuota ’voivottelevaa’ ratsuani tarhoille. Tarhoilla riisuin ruunalta satulan kokonaan ja tarhaan ponin vietyäni, otin suitset ja päästin iloisesti säntäävän ponin irti. Manki pukitti muutaman ilopukin saaden Jambon mukaan leikkiin ja nuo kaksi lähtivät hurjaa laukkaa pitkin pientä tarhaa. ”Jaa muka väsynyt?” tuhahdin hieman loukkaantuneena ja laskin suitset siistiin nippuun satulan päälle.

Jaakko tökkäisi lämpimän mehumukin käteeni ja kiitin miestä katsahtaen muita ihmisiä. Astelin muitten luo molempia käsiäni lämmittäen mukin ympärillä ja kuuntelin iloisesti juttelevaa porukkaa. Katselin kaikkia, mutta mielestäni joku puuttui. Miettiväisenä siemaisin mehua ja älähdin kuuman juoman polttaessa kieltäni. Samalla älysin kuka puuttui. Abby! Huolestuneena vilkaisin ympärilleni ja näin Annenkin hieman huolestuneen ilmeen. ”Onko kukaan nähnyt Abbyä?” kysyin huolestuneena katsoen järvelle. En uskonut, että nainen olisi eksynyt tai jäihin tippunut, joten mitä olisi voinut tapahtua? Huolestuneena katsoin järvelle ja näin pienen pisteen keskellä järveä. Piste läheni ja suureni koko ajan. ”Abby on tuolla!” hihkaisin osoittaen pistettä, joka muistutti jo pientä ponia ja ratsastajaa. Innoissani varmistin katseellani että ratsukko pääsi rantaan ja katsoin hieman säälivästi pientä ponia, joka tuntui olevan aivan puhki. ”Mie jo peljästyin että mitä teille on tapahtunut”, puuskahdin ja tarkkailin ratsukkoa. Onneksi kumminkaan mitään ei ollut käynyt ja kaikki oli hyvin.

Lähestyin leirinuotiota ja katsahdin Rosiin ja Jaakkoon. Pirullinen virne levisi kasvoilleni, mutta hillitsin itseni. Muut tytöt taisivat hoitaa härnäämisen, enkä viitsinyt omiani laukoa, nyt kun nuo kaksi olivat jo muitten kohteena. Hörppäsin jo hieman viilentynyttä mehua ja se lämmitti silti mukavasti. Minua paleli ja seisoin yhdella jalalla, kuten minulla oli tapana, kun palelen. ”Brenna, luulin sinua ihmiseksi enkä flamingoksi”, Jaakko totesi ja virnisti leveästi sanojensa päätteeksi. ”No just joo. On siinäkin kohtelias jätkä”, älähdin aavistuksen loukkaantuneena ja laskin vasenta jalkaani lähemmäs maata. ”I am”, mies naurahti ja katsoin tuota murhaavasti. Poistuin Jaakon tulilinjalta Ilun ja Jokerin seuraan. ”Miehet on ärsyttäviä”, tuhahdin ja kuuntelin, miten tytöt repesivät nauramaan. ”Hyvä sinun on sanoa”, Ilu käkätti ja katsahdin tuohon julma ilme kasvoillani. ”Ehkä ei mutta..”, vastasin ja hörppäsin taas mehuani. Pian vaihdoimme kumminkin juttelun aihetta, ihan hyvä niin. Nauroimme kaikki ratketaksemme Jokerille, joka oli onnistunut kaatamaan mehunsa melkein housuilleen.

Jonkin ajan kuluttua olimme lähtemässä leiripaikalta. Silittelin Mankia, joka seisoi kärsimättömänä jo varusteissaan vierelläni. ”Juu, kohta”, naurahdin ponille joka tökki minua takaa päin. Näin Annen nousevan Seran selkään ja itsekkin nostin jalkani jalustimeen ja ponnistin kyytiin. ”Heii.. Missä mun raippa muuten on?” kysyin ällistyneenä. Jaakko kohautti harteitaan ja vilkaisi ympärilleen. ”Mistäs minä sen voisin tietää”, mies totesi. ”Mutta Brenna, eihän sulla ees ollu raippaa mukana”, totesi Lynn vaisusti takaani ja hetkeksi tuntui aika pysähtyvän. ”Ainiin”, sain sanottua ja räjähdin nauruun. Nauroin hetken niin, että hyvä kun pysyin Mankin selässä. Hämmästynyt poni liikehti levottomasti allani ja nauraessani tasapainoni oli hukassa. Pienen sivuaskeleen poni teki ja tipahdin takamuksilleni maahan. ”Aaau!” valitin jo valmiiksi kipeää pehvaani ja nousin ylös Jaakon auttaessa. ”Tuolla tyylillä sinua saa kuskata sairaalaan”, mies totesi auttaessani minut hevosen selkään. ”Juu, en ole helppo lapsi”, naurahdin ja asettelin jalustimet jalkaani.
Lopulta olimme kaikki valmiit lähtöön ja lähdimme reippaassa käynnissä kohti rantaa.

Astelimme taas jäällä, jossa tuuli heitteli lunta pitkin avointa seutua. Pienet hiutaleet tanssahtelivat ratsukoiden välistä tuulen antaessa tahtia niille. ”Huh, kun tuulee”, sanoin ja kiskaisin kaulusta ylemmäs. ”Jeps”, kuulin Lynnin äänen takaani ja katsahdin Mankia. Poni kulki korvat taaksepäin kääntyneenä, jolloin tuuli ei kutitellut niitä ja päättäväisesti eteen liikkuen poni kulki Epun perässä.
Jää matka ei ollut kovin pitkä, joten pian saimme kivuta rannalle, jossa saimme enemmän tuulensuojaa kuusikosta. Liikuimme kuusikossa ravissa ja Manki tuntui hieman jo laiskalta ja väsyneeltä. Sain hoputtaa ponia välillä ja se lisäsi tahtia, mutta hidasti muutaman sadan metrin jälkeen. ”Voi sua”, huohahdin ja taputin pikaisesti ponin kaulaa. ”Mutta nyt laukataan”, kerroin sille nähdessäni Annen kaukana edessä kehottavan Seran laukkaan. Mankia ei kahdesti käskeä tarvinnut laukkaan kun poni sinkosi eteen kuin tykistä ammuttu. Pidätin ruunaa, kun ohitimme melkein Epun. ”Soo jaa”, rauhoitin ja hain pidätteet läpi päättäväinen ilme kasvoillani. Sain ruunan hidastamaan ja astein sen siististi kahden ruunan väliin laukkaamaan. ”Näin sitä pitää”, kehaisin ja siirsin ponin raviin, muittenkin hidastaessa tahtia.

Kaikki pysähtyivät ja kuulin, että nyt täytyisi taluttaa. Lumi oli todellakin aika korkealla ja laskeuduin ruunan selästä varovasti. Upposin jo tässä syvälle, melkein polviin asti ja nostin ohjat Mankin kaulalta. Lähdin taluttamaan Mankia lumikinoksessa ja odottelin rauhassa, että tuo pääsi tarpomaan perässäni. ”Siulla on varmaan helpompaa, kun sulla on neljä jalkaa”, puhisin kahlatessani kinoksessa ja kaatuessani ties monettako kertaa. ”Ää! Paidan sisään meni lunta!” älähdin ja tunsin kylmän lumen koskettavan lämmintä ihoa. ”Yääk”, sanoin ja ravistin paitaani, jolloin lumet tippuivat sen sisältä. Manki näytti aivan kun se nauraisi minulle. ”Reilukerhosta päviöö”, naurahdin ja lähdin jatkamaan matkaa reippaasti ponia taluttaen. Pian taas pääsimme kipuamaan ratsaille ja matka jatkui reippaissa merkeissä.

Pyöstinvuori kohosi edessä suurena ja liukkaan näköisenä. ”Tonneko me kiivetään?” kysyin hämmästyneenä ja nousin kevyeeseen istuntaan, kun saavuimme vuoren rinteelle. Manki tarpoi päättäväisesti liukkaasta pohjasta huolimatta ylös asti ja sieltä oli kauniit maisemat. ”Siis vähänkö hieno paikka”, sanoin hiljaa ja katselin alas lumisia maisemia. ”Voou, täällä pitäis käydä usemmin”, totesin ja katsahdin vielä kerran maisemia, ennen kuin käänsin Mankin Epun perään ja lähdimme laskeutumaan jyrkältä vuorelta.
Päästyämme alas, saavuimme piakkoin laukkasuoralle missä kaikki saivat laukata. Tuosta menosta tuli villiä ja Manki otti kilpasille Epun ja Antun kanssa. Isompi kokoisena nuo kaksi kirivät edelle ja harmistuneena Manki heitteli muutaman pukin sinne sun tänne. Poni oli huono häviäjä ja kosti häviön minulle, yrittäen epätoivoisesti lennättää ratsastajaansa. Onneksi, ponin harmiksi en tipahtanut kyydistä, vaan komensin sen jatkamaan matkaa tiukin ottein, koska muu ei meinannut ponin päähän mennä. ”Me tullaan”, huusin tytöille jotka odottivat minua. Manki laukkasi nyt siististi ja siirtyi hangoittelematta raviinkin, kun pyysin.

Hevoset olivat uupuneita kun saavuimme tallille ja halasin puhki poikki väsynyttä ruunaani. ”Oli m-a-h-t-a-v-a matka”, huokaisin ja puristin hieman hikistä ponia. ”Kiitos reissusta”, kiitin vielä Annea, kun talutin väsyneen ponin talliin. ”Olet ilta ruokasi ansainnut”, sanoin riisuessani varusteita. Tyytyväinen ja väsynyt poni pörähti hiljaa kun harjasin tuota kumisualla. ”Olen kyllä onnenpekka, kun tiiän sun laises ponin”, huokaisin onnessani ja heitin iltakauroihin vielä muutaman leivänkannikan herkuksi, jotka poni ahmaisi saman tien suihinsa.

Kiitos ihanasta reissusta =)

Brenna&Manki

[Veera]

//Sori huono kuva, mutta yritin jotain värkätä ja ratsastaja on... sanonko mistä kaivettu. xD

[Sastu]

Sori vähän myöhässä, oli vaan tossa toi loma. ;>

[Carkki]

ööö, kelpaako? taukopaikalta maalailin vesiväreillä kuvan, skanneri vaan ei tykänny musta ja skannas vasta nyt sen..

[Mariel]

Maksu