Surkun Päiskä

[Anne]

sjvökn

[Anne]

by Artsi:

2.12.2009 Äntligen hemma


Tällä kertaa sinisen Fordin perässä keikkui hevoskuljetusvaunu, kun auto kaarsi tallin pihaan. Olimme Tapin kanssa asemissa. Nuorista oripojista ei aina tiennyt millä vauhdilla ne kuljetuskopista ulos säntäisivät. Tietenkin ensin pitäisi avata ovi...

- Moi, Reega, moi Jossu! vilkutin tytöille sätkä sormien välissä savuten.
- Gu daa, arvon herrat, Josefiina sanoi reippaasti noustessaan autostaan.
- Moi, Reega viserteli ja oli selkeästi jo avoimempana kuin mitä pikkujouluissa. Noh, olihan se ihan luonnollistakin, nyt typykällä olisi tallissamme hevonen, ja hän ehkä tuntisi kuuluvansa enemmän joukkoon.

Oma-alotteisuuden perikuva, Tappi, aukaisi kuljetuskärryn oven ja meni hakemaan elikkoa. Hontelo suomenhevosvarsa kipitti ulos rivakasti, mutta Tapilla ei ollut mitään vaikeuksia sen kanssa. Olin odottanut jotain tummempaa, ehkäpä ruunikkoa, hevosta, mutta miltei säikähdin nähdessäni vaaleanrautiaan, herasilmäisen olion.

- Mitäs meinaat tosta tehdä? kysyin Reegalta ja osoitin varsaa.
- No, kun kerran ravitallilla ollaan, niin ravurin kai, Reega pyöritteli silmiään.
- Joo, niin joo, sehän kuulostaa oikeastaan itsestäänselvältä, selittelin. Olin ilmeisesti jotenkin sekaisin. Liekö liikaa selviä päiviä putkeen vai mitä.
- Killin vanhaan karsinaan, eiks juu? Tappi kysyi ja lähti vetämään hevosta perässään. – Ei mulla koko päivää oo aikaa tässä toljotella, hevosia olisi ajettavana ainakin neljän tunnin edestä.
- Juu sinne Cadin kanssa vaan. Heitin sinne just uudet purut, rääkäisin.

Tytöt jäivät kanssani pihamaalle. Jossu sulki kuljetuskopin ja sillä välin viisastelin Reegalle:

- Kuten varmaan näet, täällä meillä ollaan suoran toiminnan miehiä. Ratsastuskouluilta tuttua hevosten palvomista ei täällä harrasteta.
- Okei..., Reega mutisi tietämättä miten reagoida (outoihin) juttuihini.
- Just näin, Jossu hihitteli. – Ethän sä Artsi muuta teekkään kuin töitä.
- Älä pilkkaa vanhaa miestä, sanoin leikkisän loukkaantuneesti. – Männä viikollakin ajoin monen monituista lähtöä.
- Okei okei, myönnetään, oot hieman kunnostautunut noissa ajohommissa, mutta siihen se sitten jääkin, Jossu sanoi.
- Mitenkäs toivuitte, tytöt, pikkujouluista? vaihdoin puheenaihetta.
- Mähän lähdin aika aikaisin kotiin, joten hyvin, kiitos kysymästä, Reega sanoi ja jatkoi sitten katsoen ilkikurisesti Jossua:
- Mites myöhään sä täällä viihdyit? Koko yön?

Josefiina punehtui aavistuksen ja ennen kun hän ehti vastata, sanoin irstaasti:

- Joo, Jossulla ja Pukilla oli villi ja kiihkeä yö. Ainakin tonttujen mukaan.
- No on ollut aika villi, jos tontutkin on olleet katselemassa, Reega naureskeli.
- Joo, Pukki oli kyllä paras rakastaja, mikä mulla on koskaan ollut, Jossu lähti leikkiin mukaan. – No ei vaan, ihan ajoissa olin kotona. Sunnuntaina piti ratsastaa muutama kopukka.
- Ens kerralla sitten: villi yö Pukin kanssa, vinkkasin blondille silmää.

Tappi mönki ulos Surkun karsinasta.
- Siellä lepää, Tappi sanoi. – Annoin vähän tervetuliaisheinää, onhan se ok?

Reega nyökkäsi ja sanoi:

- Mihin voin viedä Surkun kamat?
- Pikkutallissa on oma varustehuone, siellä sun kannattaa säilyttää varsan kamoja, Tappi sanoi. – Mä voin tulla näyttämään.
- Ja me voitais jatkaa siitä, mihin lauantaina jäätiin, sanoin Jossulle katsoen häntä tiiviisti Reegan ja Tapin kadotessa sisätiloihin.
- Ei kiitos, mä jatkan takaisin Seppeleeseen. Ratsastustunnit odottaa.
- See ya later alligator, möläytin.
- Ei hemmetti tota sun kökköä huumoria, Josefiina naurahti ja äänessä oli aitoa lämpöä.

Surku työnsi päänsä ulos karsinastaan ja hörähti, kun Jossu kaahasi Fordin rämällään pois pihasta. Ori oli tullut kotiinsa.

[Reega]

09.01.10 – Iltahämärään

Liukastelin tietä pitkin kohti Artsilaa. Paikka olikin jo tuttu, olinhan siellä muutamaan otteeseen käynyt – sekä pari vuotta sitten kun Simorassa asusteli yksityisiäni, sekä heittämässä Surkun boksiinsa, tietenkin. Nyt saatoin vain toivoa että Artsi ei ole tehnyt hevosestani soppalihaa, sillä varsat osaavat olla aika… hankalia välillä. No, eiköhän Artsi kuitenkin sen verran kokenut hevosmies ole että tuollaisille pikku poninpenikoille pärjää. Toivottavasti…

Piha alkoi vihdoin häämöttää, ja aloin ottaa pidempiä harppauksia. Pakkasta oli ainakin kymmenen astetta, ja hämäräkin alkoi laskeutua. Samassa kuulin muutaman haukahduksen, ja kun käännähdin äänen suuntaan, päälleni hyppäsi oranssinruskea otus alkaen nuolla naamaani. Pyllähdin eläimen voimasta jäiselle pihalle ja voihkaisin kun häntäluuni osui johonkin kovaan (todennäköisesti jääkimpaleeseen).

- Pepe! Perkeleen hurtta, nyt heti tänne! kuulin vihaisen huudon ja yritin nousta katsomaan kuka tuli.

Samassa joku repäisi iloisesti häntäänsä heiluttavan koiraksi tunnistamani otuksen pois päältäni, ja näin Artsin toppatakissa pääpunaisena pitelemässä yli innokasta suomenpystykorvaa.

- Hehe, Pepe on hieman yli-innokas…, mies mulkaisi koiraa ja ojensi minulle kätensä.
- Se näkyy… ja tuntuu, sanoin päästessäni ylös kylmästä maasta. Häntäluuhuni sattui, mutta todennäköisesti se ei ollut murtunut, hieman kipeä vain. Jos olisi, kuristaisin koiran omin pikku kätöseni. Sekä sen huonosti kouluttaneen isännän.

Asiasta toiseen, Artsi lähti raahaamaan koiraansa sisätiloihin, kun minä jäin pudistelemaan lumia housuistani. Katselin hetken ympärilleni. Ei enempää tappajakoiria näkyvissä, joten lähdin nostelemaan kohti pikkutallia, missä Surku (toivottavasti) tähän aikaan majaili.

Vedin puisen oven auki ja kurkistin sisään. Sain osakseni muutamia hörähdyksiä ja mielenkiintoisia katseita kun astuin peremmälle. Pikkuinen Surku kurkki suuren Cadin vieressä, ja isoon ruunaan verrattuna minun pikkuisena näytti aivan shetlanninponilta. Taputin Cadia rauhoittavasti kaulalle ja kerroin etten tullut hoitamaan sitä vaan ruunan boksitoveria. Tämän jälkeen siirryin Surkun luokse, ja livahdin sen karsinaan. Otus tuli iloisena tervehtimään minua, kun näytin sille porkkanaa. Varsa hotkaisi sen nopeasti suihinsa ja tuli sitten kerjäämään lisää.

- Ei makeaa mahan täydeltä, naurahdin orille joka tutki kuumeisesti taskujani. Se oli ilmeisesti oppinut mistä herkut löytää.
- Hei, näitä hevosia ei sais ruokkia, kuulin äänen takaani ja käännyin ympäri.
- Ai sori Reega, en ollu tunnistaa sua! Ootsä värjännyt hiukset tai jotain? Yuff kysyi ehkä hieman nolona.
- Itse asiassa pesin sen mustan värin pois… sanoin ja pyörittelin yhtä hiuskiehkuraa olkapäälläni.
- Ku se oli semmoista ”lähtee kymmenessä pesussa”- tavaraa ja halusin eroon mustista hiuksista joten pesin niitä sitten ahkerasti, selitin ja hymyilin hieman vaisusti.
- Selma. Mut kiva nährä suo täälläkin, et ole kovin usein tainnutkaan käydä? tyttö kysäisi alkaen samalla harjata päristelevää ruunaansa.
- No en joo, ollut niin kamalasti omia kiireitä.
- Niitähän on aina välillä meillä kaikilla…
- Niin, mut nyt on onneks helpottanu. Paitsi että ens viikolla lähetään jonnekin laskettelemaan ja sen jälkeen voi kestää ennen kun muo täällä taas näkee.
- Minne meette?
- Ai laskettelemaan?
- Niin.
- Kait jonnekin tahkolle, oisko ollu…
- Okei.

Sen sanottua kipaisin hakemaassa varustehuoneelta Surkun suitset ja harjapakin. Kun tulin takaisin, Yuff oli ilmeisesti saanut koninsa kuntoon ja lähtenyt. Surku hirnahteli levottomasti oven suuntaan. Rauhoittelin oria astuessani sen karsinaan. Kerroin sille että Cadi oli mennyt vain lenkille omistajansa kanssa ja tulee pian takaisin. Ehkä Surku ihaili jossain määrin suurta Cadia ja piti ruunaa esikuvanaan. Olisi mukavaa päästä pienen hevosen aivojen sisälle.

Otin orin tyhjähköstä harjapakista kumisuan ja aloin rauhallisesti, ehkä vähän laiskastikin harjailla oria. Surku tarkkaili minua kokoajan sinisillä silmillään ja piti huolen siitä etten unohtanut harjata yhtäkään kohtaa. Harjasin orin pään vielä ennen kuin pistin sille suitset. Kuolainten ottamisen kanssa oli vieläkin ongelmia, mutta hetken aikaa tapeltuani sain ne sujautettua sen suuhun.

Otin ohjat orin kaulalta ja lähdin taluttamaan sitä pihalle. Ulkona oli pimennyt mutta päätin että menemme silti. Lähdin kävelemään tietä pitkin kohti alaristeystä. Surku kulki uteliaana vierelläni ja käänteli korviaan. Välillä vaalea suomenhevonen innostui heittelemään päätään kultainen harja kuunvalossa hehkuen. Taputin oria kaulalle kun se painoi päänsä alas. Surku otti pitkiä, hillittyjä askelia ja huiski hännällään hieman hermostuneen oloisena kun saavuimme maitolaiturille. Ori painoi kaulansa kaarelle ja steppasi etujaloillaan. Silitin Surkun pehmeää kaulaan ja työnsin sormeni sen silkkiseen harjaan. Ori pärisi ja puhkui ja se näytti aivan höyryjunalta kylmässä talvi-illassa.

Päätimme kääntyä maitolaiturilta oikealle, ja tehdä lenkin raviradan kautta. Autokatokselle saavuttuamme ori päätti ottaa spurtin lumisen niityn yli polulle, ja sain kaksin käsin pidellä ohjista. Ori painoi jälleen kaulansa kaarelle ja hengitti syvään kuivaa pakkasilmaa. Sen turpakarvat olivat jäässä ja niistä roikkui pieniä räkäisiä kiteitä. Se käänsi korvansa taakse päin ja huokaisi sitten syvään. Saavuimme polulle onneksi yhtä matkaa ja Surku alkoi nostella jalkojaan hieman laiskasti. Pää alhaalla se kuitenkin katseli ympärilleen rauhallisesti tuhisten.

Raviradalle saavuttuamme katselimme hetken Yuffin ja Cadin harjoituksia. Surku nosti päänsä ylös ja käänsi korvat kohti rataa jossa ruuna juoksi pitkin, lennokkain askelin. Pian jatkoimme kuitenkin matkaa, Surkun protestista huolimatta. Kävelimme lumisten kuusien ja kaljujen lehtipuiden välistä takaisin tiellä, jonka ylitettyä olimme takaisin Artsilan pihalla.

Reega ja Surku

[Reega]

27.01.10 - Tuiki tavallinen aamu Arselassa

Harjailin Surkua pitkin ja rauhallisin vedoin. Ori oli rentoutunut mussuttamaan heiniään karsinan pohjalta, ja vaihtoi välillä painoaan puolelta toiselle syvään huokaillen. Taputin oria kaulalle kun sain toisen puolen harjattua, joten siirryin suomenhevosen kaulan alta toiselle puolelle. Se hieman häiritsi orin ruokapuuhia, ja Surku tarrasi takistani kiinni.

- Heeei, niljake päästä irti! naurahdin varsalle joka ei päästänyt minua menemään vaikka tarjosin sille sokeria.

Samassa pikkutallin ovi kolahti ja Surku päästi irti katsoakseen kuka tuli. Korvat höröllään ja pää pystyssä se tapitti käytävälle. Siirryin itsekin karsinan ovelle nähdäkseni mitä tapahtuu. Yuff ja Cadi vain tallusteli jäisinä sisälle jokainen karva törröttäen huurteisena pystyssä. Moikkasin saaden sammaltavan vastauksen. Pyöräytin silmiäni ja ihmettelin kuka ikinä pystyy ratsastamaan tuossa kelissä, siellähän oli varmaan kaksikymmentä astetta pakkasta.

Minä pidän kaikilla hevosillani ehdotonta pakkasrajaa, joka on viisitoista. Sitä kylmemmällä emme mene ratsastamaan, ihan siksi ettei se ole mukavaa ratsastajalle (eli minulle) eikä hevosille. Tarhaan joudun ne silti pistämään ainakin muutamaksi tunniksi, muutenhan niistä tulee ihan mökkihöperöitä.

Harjasin vielä Surkun toisen puolen ja selvitin häntää ja harjaa hieman käsin sillä aikaa kun ori viimeisteli aamupalaansa. Harjauksen jälkeen kävin heittämässä harjapakin satulahuoneeseen, ja otin Surkun toppaloimen mukaani. Matkalla takaisin karsinalle heitin loimen päälleni ja hytisten ja täristen sipsutin takaisin Surkun luokse. Vaikka lämmitys pikkutallissa ei ollut kummoinen, niin oli siellä silti lämpimämpää kuin ulkona.

Surku pörisi ja pärskähteli kun astuin takaisin sen karsinaan loimi päällä. Ori varmaan katsoi että mikäs se tuommoinen kummajainen on joka puskee minun karsinaani. Puhelin orille rauhallisesti samalla kun puin sille loimea. Tuntui siltä että minä tulisin tarvitsemaan sitä enemmän, sillä Surkulla oli aika mahtava talviturkki, ja hevonen muistutti enemmän issikkaa kuin sitä pikkuvarsaa jonka toin Artsilaan muutama kuukausi sitten.

Pistin Surkulle vielä riimun ja lähdin taluttamaan sitä ulos. Ulkona aurinko paistoi kauniisti ja se heijastui lumesta suoraan silmiini. Hetken näin vain valkoista, kunnes kaikki alkoi taas näyttämään normaalilta. Vieressäni Surku heitteli päätään ja hörähteli, sen sieraimista tuli höyryä kuin mistäkin höyryjunasta. Lähdin taluttamaan oria kohti sen aitausta, ja tunsin kuinka pakkanen pisteli poskiani, sormenpäitäni ja varpaitani. Vedin kaulusta korville ja nostin hartiat ylös. Surku ei näyttänyt olevan moksiskaan kovasta pakkasesta, vaan se tiiraili vain mielenkiinnolla ympärilleen.

Tarhalle päästyämme Surku kävi levottomaksi ja kovalla hingulla se halusi päästä vapaaksi. Talutin orin tarhaan jossa se hieman rauhoittui, ja irrotin siltä riimun. Ori veti ravissa ympäri tarhaa, ja heitti välillä muutamia pukkeja, kunnes tajusi että kiitolaukkailu on kivaa.

Jäin hetkeksi seuraamaan orin puuhia, villisti se kirmasi ympäri aitausta, niin että juuri satanut puuterilumi vain pöllysi. Jätin orin riimun roikkumaan tarhan porttiin, ja päätin että nyt voisi olla minun aikani suunnata kohti Seppelettä. Siellä olisi taas paljon tekemistä sen yhden riiviöorin kanssa, joten pistin tassua toisen eteen.

Reega ja Surku

[Reega]

14.02. 2010 – Ystävänpäivä

Surku vilkuili minua aina välillä taivaansinisillä herasilmillään, minun puljaillessa valjaiden kanssa. Orista oli tullut jo niin iso, että minusta oli korkea aika ottaa ohjakset esiin. Aloittaisimme tietenkin sillä että Surku seisoisi vain valjaat päällä vähän aikaa, sitten aikaa pidennettäisiin ja lopulta voisimme siirtyä maasta käsin työskentelyyn.

Olin ostanut upouudet, uutuuttaan kiiltävät valjaat ja kärryt, joilla tulisimme orin kanssa kiitämään pitkin metsäteitä. Harmi vain etten juuri tiennyt raviurheilusta, ja nytkin minulla oli valjaiden kanssa ihan peukalo keskellä kämmentä. Minulla oli mukana kuitenkin pieni ohjelappunen mihin mikäkin remmi kuuluisi. Eihän
sitä tämmöisiä asioita juuri muuten kuin tekemällä opi, joten siinä minä sitten yritin sormeni rakkuloille.

Jouduin jokaisen remmin avaamaan varmaan viiteen kertaan kun huomasin että se ei ole oikeassa paikassa tai kiertää väärän remmin ympäri tai oli muuten vain väärin pistetty. Kaupassa mallihevosen yllä valjaat näyttivät niin yksinkertaisilta, ja myyjäkin sai niiden laittamisen kuulostamaan niin helpolta.

Surku huokaisi ja louskutti ravikuolainta. Kuolainkin oli täysin erinäköinen kuin normaali oliivikuolain, mitä olin esimerkiksi Rokin suuhun tottunut työntämään. Se oli suora ja kuminen ja kuolainrenkaasta törrötti jokin ylimääräinen uloke. Tunsin itseni jotenkin kovin avuttomaksi siinä valjaiden kanssa säheltäessäni, mutta noin tunnin kuluttua pyyhin hymyillen hikeä otsaltani. Viimein kaikki näytti olevan kohdallaan.

Surku katseli silmät suurina valjaita vilkaisten välillä minua. Aivan kuin se olisi kysynyt olenko tosissani tämän kanssa. No, kyllähän vaalea suomenhevonen näytti hieman hupsulta ravivaljaat päällä, muttei kärryjä perässä. Kiristin vielä hieman rintaremmiä ja häntävyötä, sillä ne hieman repsottivat. Hetken aikaa Surku näpräsi valjaita suullaan, mutta luovutti sitten, huokaisi ja alkoi hapuilemaan karsinan pohjalla lojuvia heinänkorsia.

Taputin suomenhevosta kaulalle ja aloin irrottamaan valjaita. Suuri työ vain vartin takia. No, ainakin seuraavalla kerralla saisin valjaat Surkun päälle nopeammin. Toivottavasti…

Keräsin remmit hyvään pinoon käsivarrelleni, ja livahdin ulos karsinasta. Nyt olisi etsittävä näille paikka. Jos oikein muistin, Artsi mielestäni sanoi että voisin jättää varusteet pikkutallin varustehuoneeseen. Siellä olin nähnyt kyllä ravivarusteita ennenkin, tosin ne olivat järkyttävässä sotkussa jollain ruosteisella tangolla.

Astuessani varustehuoneeseen, totesin että muistin aivan oikein. Raivasin hieman tilaa naulakoista, siirsin muutaman riimun päällekkäin samaan naulaan, ja ripustin tyhjään naulaan ohjat ja suitset. Telineeltä työnsin remmikasaa hieman sivummalle ja asetin omani siististi siihen viereen. En jaksanut pahemmin alkaa valjaita putsaamaan, ihan puhtaat ja uudet kun olivat.

Ennen kuin lähdin, nappasin mukaani Surkun loimen ja harjapakin. Ystävänpäivän kunniaksi ajattelin että voisin harja orini oikein perusteellisesti.

Kun palasin, Surku tarkkaili minua mielenkiinnolla. Ehkä se odotti että minulla olisi jälleen jotain uutta mitä pukea sen päälle. Ori joutui kuitenkin pettymään kun minulla ei ollut sille mitään. Se huokaisi syvään ja venytti toista takajalkaansa pitkälle taakse, niin että kavio melkein kopsahti seinään. Laskin harjapakin yhteen karsinan nurkkaan ja loimen viereen.

Harjattuani Surkun perusteellisesti, kaikilla mahdollisilla harjoilla moneen kertaan, tein orin häntään vielä ranskanletin. Tiesin että kun sen huomenna avaisin, häntä tulisi olemaan vielä kiharammalla mitä se on normaalisti. Puhdistin harjat vielä nopeasti ja liu’utin vaalean sinisen loimen orin selkään. Pysyisi riiviö edes vähän puhtaampana.

Ennen kuin lähdin, annoin Surkulle hyvänyön suukon turvalle ja kävin heittämässä harjapakin takaisin paikoilleen.

- Reega ja Surku

[Reega]

16.02.2010 - Unelmointia

i46.tinypic.com/xkuf4h.png

Kipeenä kotona -> päätin kokeilla jotain rentoa. En suvaitse mitään kritiikkiä, sillä tämä on ensimmäinen ravikuva mitä olen never ever piirtänyt (eli en tiedä onko varusteet oikein tms. vaikka yritin kurkkia valokuvista mallia). Ja tosiaan toivon että me Surkun kanssa joku kerta kiidämme vielä voittoon : )

[Reega]

12.03.10 - Valjaisiin totuttelua

- Kerpeleen kerpele! Vielä joku päivä tapan sen joka on keksinyt tehdä ravivaljaista näin monimutkaiset!

Kirosin pihalla kovaan ääneen. Olin sitonut Ressun kiinni hoitopaaluun, joka oli mätänemisen partaalla. Tuskin Artsi edes tiesi että pihallaan semmoinen nökötti. Vaalea ori steppaili hermostuneesti tampaten lunta allaan. Rauhoittelin Surkua, sillä pelkäsin että jos se kiskoo riimuaan vielä pikkuisen, paalu lähtee paikoiltaan. Toisaalta, tuskin Artsi huomaisi.

Luulin jo että osaisin kiinnittää ravivaljaat, mutta taisin erehtyä pahemman kerran. Pääni oli tyhjentynyt sitten viime kerran, kaikki tuntui niin uudelta ja oudolta.

- Mene nyt siihen solkeen, stn… mutisin.
- Krhm, jos saan sanoa, se tulee tosta sään yli tänne toiselle puolelle, kuulin jonkun sanovan Surkun toiselta puolelta.

Varvistin kurkistamaan orin selän yli, kuka kehtaa tulla neuvomaan minua valjaiden kiinnityksessä. Näin kaksi vaaleanruskeaa silmää tuijottaen minua huvittuneesti, tummanruskean hiuskiehkuran otsalla ja leveän, ystävällisen hymyn. Huokaisin ja manasin miten aina joudun näihin tilanteisiin.

- Okei, se siis tulee sinne puolelle, pyöräytin silmiäni ja kumarruin Surkun vatsan alitse toiselle puolelle. Poika väisti, ja nojautui hoitopaaluun katsomaan puuhiani. Varvistin jälleen ja kurotin ottamaan remmin käteeni, vedin sen oikealle puolelle ja kiinnitin sen minulle neuvottuun solkeen.
- Parempi? kysyin kun olin kääntynyt Tapin puoleen.
- On, mutta se saisi olla vähän kireempi, tämä sanoi ja tuli itse kiristämään soljen, - Kas näin.

Kurtistin kulmiani ja tuijotin solkea tietämättä mitä sanoa.

- Et vaikuta olevan oikein ravi-ihmisiä? poika kysyi huomaten miettivän ilmeeni.
- Hah, mistä tuollaista sait päähäsi? naurahdin kuivasti.
- Olen alan ammattilainen… mutisin kumartuessani mönkimään takaisin Surkun vasemmalle puolelle.
- Huomaan, Tappi vastasi, josta päättelin että hän kuuli mitä sanoin.
- No mikä itse olet, joku alan asiantuntija? kysyin kun olin päässyt toiselle puolelle.
- No niinkin voisi sanoa, Tappi vastasi hieman ylimielisesti hymyillen.

Pyöräytin silmiäni ja irrotin Ressun hoitopaalusta. Ori hyppäsi vierelleni energisesti ja sainkin pidellä lujaa ohjista kiinni, jottei suokki lähtisi käsistä.

- No lähteekö asiantuntija mukaan kouluttamaan tätä pientä riiviötä? kysyin Tapilta mulkaisten steppaavaa Surkua. Ori luimisti ja heitti päätään.
- Ehkä jokin toinen kerta, olisi tuossa tuo omakin rahasampo ajettavana, Tappi vastasi ja lähti henkselejään paukutellen tallille päin.

Naurahdin mielessäni. Kyllä se muutama voitto tekee miehestä ylimielisen. Surku pudisti päätään ja harppasi eteenpäin. Taputin oria kaulalle ja lähdimme sitten yhdessä kävelemään kohti ravirataa. Näkisi Surkukin millaista uraa joutuisi polkemaan tulevaisuudessa. Nyt toki keskityimme enemmän valjaisiin totuttelemiseen kuin tulevaisuuden suunnitelmiin.

- Reega ja Surku

[Reega]

29. heinäkuuta 2010 - Vielä komea

Ajattelin napata poitsusta kuvan kun harja on vielä tallella. Eikö hää ookki komia?
Btw jos se Saksija uskaltaa edes vilkaista Ressuun niin saa varautua brutaaliin kastraatioon; omilla saksillaan.

i28.tinypic.com/2zf29et.jpg

[Reega]

5. syyskuuta 2010 – Syksy on täällä

Syksyn tulon kyllä huomaa aina. Se asia joka harvoin menee ohi ja unohtuu. Ensin tulee pimeää, aurinko ei paista moneen päivään ja itkuisen harmaat pilvet leijailevat taivaalla miettien sataako vai ei. Sitten alkaa tulla viileää, lämpömittari nousee hädin tuskin kymmenen asteen yläpuolelle, ja ilma on aina jonkin verran kosteaa ja maa märkää. Linnut kokoontuvat sähkölangoille etelään muuttoa varten, puiden lehdet alkavat kellertyä ja pihan koristeomenapuuhun putkahtaa räikeänvärisiä pieniä hedelmiä. Syysmasennus, pimeät aamut ja kouluun raahautuminen tuottavat tuskaa. Flunssapoikanenkin pistää päätään, nenä vuotaa ja punoittaa, kurkku on kipeä ja kuumekin nousee.

Yskien ja kaulaliinaa tiukemmin kaulan ympärille kietoen juoksen tihkusateessa kohti Artsilan pihaa. Tila näyttää tyhjältä, vain muutama hevonen nököttää päätään lepuuttaen tarhassa. Kenkäni litisevät harppoessani, enkä juuri jaksa välittää siitä että juoksen vesilätäkköjen läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Suuntaan matkani kohti pikkutallia, jossa toivon Surkun majailevan tähän aikaan päivästä ja tällä säällä. Kuran hinkkaaminen vaaleasta ja uljaasta hevosestani olisi viimeinen asia johon haluaisin juuri nyt ryhtyä.

Tosin, mitä nyt itse olen huomannut, Surku on alkanut tummentua. Todennäköisesti poika kasvattaa vain talvikarvaa, tai sitten siitä on oikeasti tulossa vaaleanrautias. Harjankin kasvaessa se näyttää yhä enemmän ja enemmän harmaalta. Tähän asti Ressu on mielestäni ollut enemmän voikko kuin rautias, mutta ehkä tuo asia tulee muuttumaan. Tosin onhan orilla suvussa kumpaakin kyseistä väriä, tuon tulee näkemään vain tulevaisuudessa. Kaiken kukkuraksi Surku on alkanut rauhoittua huomattavasti siitä varsasähellyksestä mitä se oli vielä keväällä. Orista tullut todella ystävällinen ja herttainen, vaikka säikkyy vieläkin useita asioita eikä luimisteluilta ja päänheittelyiltä ole vielä säästytty.

Vedän pikkutallin oven auki ja suljen sen perässäni. Huokaan helpotuksesta kun Surkun jouhien täyttämä pää pilkistää karsinan luukusta. Siirrän orin otsatukkaa siivuun ja rapsutan sitä otsasta, saaden hörähdyksen ja tökkäisyn tervehdykseksi. Harjapakki lojui edelleen orin karsinan ulkopuolella, joten otin sen siitä mukaani karsinaan. Vedin karsinan oven perässäni raolleen, sillä tiesin, ettei ori kuitenkaan jaksaisi tehdä mitään temppuja.

Olin positiivisesti yllättynyt Surkun karsinan kunnosta. Orilla oli puhtaat turpeet ja sitä oli vieläpä reilu kerros. Kieltämättä en ollut mitenkään kamalan ahkerasti käynyt poitsuani moikkaamassa viimeaikoina, joten tämmöinen kohtelu tuntui aika luksukselta. Todennäköisesti Artsi oli vihdoin saanut hieman rahaa palkatakseen työvoimaa tallilleen, sillä ukon oma ryhdistäytyminen kuulosti naurettavalta.

Riisuin märät kenkäni ja kiersin vettätippuvat sukat kuiviksi. Ripustin kengät nauhoista roikkumaan karsinan ovenkulmaan ja sukat pistin kuivumaan karsinan pinnojen väliin. Kuivat ja pehmeät purut tuntuivat hyviltä kylmien ja märkien varpaitteni alla, tosin minun täytyi rukoilla etten saisi hevoseni kavioita niille. Surku nimittäin osasi vielä olla hieman sählä, varsinkin jalkojensa kanssa. Kovasti se olisi halunnut myös maistaa sukkiani, joten jouduin niiden paikkaa muuttamaan.

Surkun talvikarva oli jo selvästi alkanut vaihtua. Vedin ensin kädelläni pitkin orin kylkeä saadakseni suurimmat karvatupot pois. Kumarruin ottamaan harjapakista kumisuan ja nakkasin samalla Surkun jalkoihin porkkanan. Ori poimi vihanneksen karsinan lattialta ja rouskutti sen tyytyväisenä. Aloitin orin harjaamisen kaulalta pitkin vedoin. Sukaa sai painaa aika tavalla, jotta sen sai menemään kaiken sen karvan läpi ja samalla vedettyä kaiken irtokarvan pois. Lisäksi sukaa sai tyhjentää melkein joka toinen veto, ja naureskelinkin itsekseni että tuosta määrästä karvaa saisi vielä vaikka villahousut.

Kyljet olivat kaikista pahimmat, niistä lähti eniten karvaa ja harjaus selvästi kutitti Surkua. Ori jatkuvasti väristeli kylkeään ja yritti kokoajan kääntyä rapsuttamaan sitä. Uskoin kuitenkin että harjaus teki sille ihan hyvää kun ei ollut enää niin paljoa karvaa kutittamassa.

Pitkän ja karvaisen urakan jälkeen viskasin harjat takaisin laatikkoon ja heitin laatikon takaisin karsinan ulkopuolelle. Itse olin yltä päältä hevosen karvoissa, niitä puski ulos melkein korvistakin. Vedin edelleen märät sukkani jalkaan ja kengät päälle. Kävin hakemassa Surkulle hieman yöpurtavaa heinävintiltä ja muiskautin ison hyvänyönpusun orin silkkiselle turvalle. Suomenputte jäi hieman haikeana katselemaan perääni kun lampsin ulos tallista rankkasateeksi yltyneeseen syyssäähän.

- Reega ja karvakääryle nimeltä Surku

[Reega]

29. syyskuuta 2010

Surku kaipasikin jo aikuisrakennetta, otin itseäni niskasta kiinni ja tein semmoisen.



Ajattelin tehdä tähän taustankin... joskus. Heti kun keksin millaisen. Toistaseks se on kuitenkin taustaton. Surkun sivujakin pitäisi vähän päivittää.
Ovat niin tomuiset. Voisin senkin hoitaa vielä tänään. Jos jaksan.

[Reega]

9. joulukuuta 2010

Avasin kalenterin luukun ja tungin suuhuni puoliksi valkosuklaata ja puoliksi maitosuklaata olevan fatzerin karkin. Maistelin luukun sisältöä huolella ja tuumasin että se oli samanlainen mikä oli tullut itsenäisyyspäivän luukusta kuudes joulukuuta. Hymähdin ja tuumasin että oikeastaan suklaapala maistui ihan hyvältä, eikä haittaisi vaikka koko kalenteri olisi täynnä pelkästään niitä. Se maistui tosin hieman kinderille, joka toi taas mieleen pääsiäisen. Sekään ei ollut hyvä asia, koska halusin pitää juhlat erillään. Ei ollut kivaa muistella jouluna juhannusta tai toisinpäin.

Taitoin kalenterin luukun irti ja laskin päivät. Tämän jälkeen olisi enää viisitoista luukkua avattavana, huomenna enää neljätoista ja niin edelleen. Kalenterin 24. luukku näytti jotenkin houkuttelevalta ja olisi kauheasti tehnyt mieleni avata se. Laskin kuitenkin kalenterin sivuun, ja päätin että olisi edes kerran niin, etten söisi koko kalenteria etukäteen tai yrittäisi kurkkia luukkuja ennen aikoja.

Sitä paitsi, minulla oli jälleen vapaapäivä. Voisin tehdä ihan mitä minua huvittaa. Voisin käydä Seppeleessä, Artsilassa tai vain olla kotona ja katsoa kattoon. Voisin leipoa pipareita, koristella taloa tai kirjoittaa joulukortteja. Heitin laukun olalleni ja päätin että lähtisin käymään Artsilassa. Siitä oli kuitenkin taas aikaa kun viimeksi olin käynyt rakasta ravuriani moikkaamassa.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Että niin rakastinkin joulunalusaikaa. Piparin ja glögin tuoksuisia iltoja, lahjapapereiden rapinaa ja salaista kuiskuttelua kaikkialla. Toki ei pidä unohtaa jouluvaloja, adventtikynttilöitä ja mikä parasta – lunta, josta pystyi tekemään porkkananenäisen lumiukon, lumilyhtyjä ja lumienkeleitä. Perinteisesti nietoksia oli jälleen ihan mukavasti, tiet olivat kaventuneet lumipenkkojen takia eikä jalkakäytäviä enää ollut…

Havahduin haaveistani Surkun tönäistessä minua kylkeen. Olimme orin kanssa seisahtaneet ihailemaan taivaalta tippuvia lumihiutaleita ja pimenevää iltaa. Taputin suomenhevosta kaulalle, avasin tarhan portin ja päästin rautiaan lumiseen tarhaan. Ori oli aluksi hieman hämillään, mutta veti sitten pienet ilopukit puuterilumen pöllytessä. Jätin riimunarun aidan pylvääseen ja lähdin tallustelemaan kohti Surkun karsinaa.

Lämmittelin hetken aikaa käsiäni ja varpaitani tallin lämmössä, heitin laukun olalleni ja suljin tallin oven perässäni. Pimeä laskeutui yllättävän nopeasti, mutta valkoinen lumi valaisi maata. Suuntasin askeleeni lähimpään metikköön, ja lähdin tarpomaan eteenpäin lumihangessa. Suuret kuuset olivat kiitettävästi keränneet oksilleen lunta, joten maassa sitä oli vähemmän. Löysin pian myös tuoreet hirvenjäljet, joita pitkin oli helppo lähteä kulkemaan.

En uskaltanut kovin kauas tallista lähteä, sillä jos eksyisin, niin todennäköisesti en löytäisi takaisin ennen aamunkoittoa. Ja aamunkoittoon mennessä saattaisin maata jossain kuusen alla kohmeessa, enkä usko, että pystyisin sitä juuri nyt kestämään. Lähdin siis varovasti katkomaan kuusien alimpia oksia, ottaen jokaisesta puusta yhden, korkeintaan kaksi oksaa. Hetken kuluttua minulla oli mukava nippu kuusen havuja tassussani, hanskojeni ollessa aivan pihkassa. Sidoin nipun yhteen punaisella heinäpaalinnyörillä, ja lähdin seuraamaan omia jälkiäni takaisin Artsilaan.

Lunta oli tupruttanut jonkin verran, joten osa jäljistäni oli peittynyt, ja niiden seuraaminen oli vaikeaa. Lopulta en löytänyt jälkiäni enää ollenkaan, mutta huomasin puiden lomassa pienen valon. Ajattelin että siellähän se Artsin piha häämöttääkin, mutta päästyäni valon luokse, huomasin erehtyneen pahemman kerran. Valo tuli kahdesta reen lyhdystä, jotka keikkuivat sen takana molemmin puolin. Reen edessä seisoi komea ja jykevä tummanrautias suomenhevonen, jolla oli tähti otsassa ja turvassa. Ohjastavan paikka oli tyhjä eikä lähettyvillä näkynyt ketään.

Katselin hetken hieman hämilläni ympärilleni etsien katseellani jälkiä, kuuntelin ja ihmettelin. Rekeä vetävä, ruunaksi toteamani hevonen katseli minuun päin lempeän ruskeilla silmillään. Hetken aikaa tuo tuijotti minua, kunnes tajusin että se vain katseli kädessä kantamaani kuusenoksanippua. Taiton yhdestä oksasta palasen ja kävelin ruunan luokse. Hyvillä mielin rehevä suokki pisteli havun poskeensa ja tökkäisi minua turvallaan ikään kuin sanoakseen kiitos. Rapsutin ruunaa otsasta ja annoin sille vielä toisen havun.

Hetken kuluttua metiköstä alkoi kuulua ritinää ja rytinää, ja samassa tielle kömpi nuorehko miespuolinen henkilö kuusta kantaen. Hänen perässään taapersi vanha ja harmaahapsuinen papparainen kirvestä olallaan heiluttaen. He sitoivat yhdessä kuusen reen perään poikittain, jonka jälkeen nuorempi huomasi minut.

- Moi! Voinko liftata kyydin? kysäisin hieman täristen. Pakkanen oli selvästi kiristynyt, eikä minulla ollut päällä sen ihmeempiä vaellusvaatteita.
- Voit toki, mikäli olet menossa samaan suuntaan ku mekin, poika vastasi leveästi hymyillen.
- No, itse asiassa, en oikein tiiä mihin päin oon menossa… vastasin katsellen ympärilleni. Rehellisesti sanoen minulla ei ollut mitään hajua missä päin Artsila oli.
- Okei, tarvitset kyydin mutta et tiedä mihin päin olet menossa, poika kertasi ja hymähti hieman huvittuneesti.
- Joo…, vastasin hampaat kalisten.
- Selvä, hyppää rekeen niin mietitään matkalla.

Kömmin hieman kohmeisesti rekeen, ja kuulin sivukorvalla että vanha ukko sanoi jotain että ”ei pitäisi ottaa liftareita kyytiin”, johon poika naurahti ja pyysi ukkoa vain nousta ohjaksiin. Itse tämä istuutui viereeni reen taakse ja penkoi vastapäisen penkin alta taljoja.

- Tossa. Näytät olen vähän jäässä, poika sanoi ja nosti päälleni suuren ja lämpimän taljan.
- Kiitos, vastasin ja vedin taljan päälleni niin että minusta ei näkynyt kuin naama.
- Ja pengo tuolta lisää jos tarttet, hän kehotti hymyillen ja kiipesi vanhuksen viereen reen eteen.

Hevonen lähti rauhassa jolkottelemaan eteenpäin pienen tiun helistessä sen aisoissa. Reki liuku lähes äänettömästi lumihangella ja kavioiden tasainen tassutus sekä vanhemman miehen ja pojan rauhallisen sävyinen keskustelu sai minut hyvin väsyneeksi ja päätin sulkea silmäni. Talja oli ihanan lämmin ja tunsin valuvani kokoajan vain alemmas ja alemmas ja lopulta menin pitkäkseni reen penkille.

Seuraava asia, minkä muistan, oli kun heräsin jonkin maatalon pihassa. Olin todella väsynyt ja unen pöpperössä, enkä jaksanut nousta ylös. Yritin vain selvittää päätäni ja ehkä sitten ottaa selville mihin olin joutunut. Äkkiä kuulin kuitenkin puheen sorinaa, jota jäin siihen sitten kuuntelemaan. Tunnistin toisen äänistä heti Tapiksi.

- Joo, toi on Reega, Tappi sanoi naurahtaen makeasti
- Siis sä tunnet tän? toinen kysyi hieman kummissaan.
- Sil on yksityinen Artsin tallissa, Tappi vastasi.
- Okei, hyvä. Luulin et se on vaeltanu tänne jostain kaukaaki…
- No kyl sä tiiät noi ponitallilaiset…
- Luulis sun tietävän ne paremmin!

Tämän jälkeen pojat häipyivät syrjänpään nahistellen. Käänsin kylkeäni ja päätin että voisin nukkua siihen asti kunnes jompikumpi palaa. Minulla ei ollut mikään kiire tulla pois lämpimän taljan alta ja muutenkin olin aika väsynyt johtuen viimepäivien tapahtumista. Joten nukahdin hetken kuluttua uudestaan.

Heräsin uudestaan Artsin tallin pihassa. Tosin tällä kertaa en herännyt omasta toimesta, vaan siitä että joku ravisti olkapäätäni. Pelästyin hieman, sillä totta kai luulin olevani omassa sängyssäni. Kierähdin alas penkiltä reen pohjalle. Läiskäisin käden naamalleni tajutessani että olen yhä reessä. Kyllähän se nyt hieman hävetti kun oli tuolla tavalla vain mennyt nukahtamaan ja teettänyt turhaa työtä ihmisille. Ja hevosille. Nousin kompuroiden ylös silmiäni hieroen ja nappasin laukkuni ja kuusenhavuni reen pohjalta, jonka jälkeen laskeuduin maan pinnalle hieman kankeasti minua kyydinneen miekkosen avulla.

- Tännekö sun piti päästä? poika kysyi.
- Joo, mut miten sä…, olin kysymässä kunnes näin sivusilmällä Tapin taluttamassa Simoa takaisin talliin avatut valjaat päällä.
- Äh, sori kaikesta vaivasta. Oisit vaan herättäny mut, pahoittelin vielä hieman unisena.
- Hei, no problem! Ei mulla mitään parempaakaan tekemistä tänä iltana olis ollu, tämä sanoi naurahtaen.
- Eiku oikeesti, mä kyl hyvitän tän sulle, yritin vakuuttaa.
- Miten vaan… poika vastasi ja hyppäsi takaisin reen kyytiin.
- Nähään! tämä vielä huikkasi ennen kuin maiskautti hevosensa liikkeelle ja kaarsi pois pihasta.
- Nähään, mutisin lähtiessäni kävelemään kohti Surkun tallia.

Hevoset olivat jo tuotu sisään ja loimitettu, joten tajusin säästyneeni suurelta vaivalta. Vaikka Artsila ei nyt olekaan mikään suuren täysihoidon talli, niin ainakin jotkut asiat täällä osataan hoitaa oikein ja ajallaan, tuumin. Sidoin keräämäni havut Surkun ruokakupin yläpuolelle ja kaivoin muutaman jäisen omenan laukustani, ja tiputin ne ruokakaukaloon. Suomenhevonen hörähti kiitollisena ja repäisi muutamalla kiskaisulla havukasan alas. Annoin asian kuitenkin vain olla.

Palattuani takaisin pakkaseen, tuuli oli yltynyt ja taivaalta satoi isoja lumihiutaleita. Nostin takin kaulukset ylös ja lähdin kävelemään pimeää tietä pois Artsilasta, ja kohti lähintä bussipysäkkiä.

- Reega ja Surku


Tämmöinen kämy tarina pääsi syntymään, jotain hilpeämpää ja viihdyttävämpää sitten ensi kerralla...

[Reega]

Tämän kirjoitin siis eilen, mutta pääsin vasta tänään postaamaan!

Perjantai 8. huhtikuuta 2011

Ilma oli hyytävän kylmä, enkä muista vuotta jolloin huhtikuun ensimmäisenä viikkona olisi ollut näin paljon vielä lunta maassa. Taivas oli osittain hyvinkin harmaa, mutta en uskonut että sieltä mitään tulisi. Korkeintaan muutama pisara, jos sitäkään.
Hyppelin Artsilan pihan poikki niin että kura roiskui, leveä, ehkä hieman mielipuolinen ilme naamallani. Farkkujani kuran roiskuminen ei juuri haitannut, sillä ne olivat valmiiksi jo aika paskaiset pohkeista, mutta talon kuistilla oleva Artsin, tupakka suussaan, tietenkin, ihmetteli kovasti riemuani.

- No mikäs tytsyn nyt noin iloiselle tuulelle tänään saa? Artsi kysäisi.
- Mitä, miten niin? pysähdyin ja vastasin kuin en olisi tiennyt mistä hän puhuu. Miekkonen kohotti kulmiaan ja kallisti päätään.
- Hei, sä säteilet nyt jotain äärimmäisen positiivista energiaa, ja se näkyy kilsojen päähän, et älä yritä esittää kuin et tietäisi mistä puhun, Artsi sanoi ja viskasi tupakan lähellä olevaan lätäkköön.
- No varmaan sua nyt kiinnostaa jonkun ponitytön asiat, tuhahdin.
- No kyllä vaan kiinnostaa. Ja tietkö mitä? Tytöt näyttää just tolta silloin ku joku poika on kysynyt niitä ulos… Onks täs nyt kyse jostain kundista? Artsi yritti ”hienovaraisesti” tiedustella asiaani.
- EI! Luojan kiitos! Täytyis kyl aika ihmeellinen kundi olla että rypeisin tähän aikaan illasta perjantaina jollekin hikiselle ravitallille. Ja mitä sä tiedät tytöistä?!
- No ainakin sen verran että ne ei tuu noin superhyvälle tuulelle pelkästään… Hei, tää ei tasan oo mikään ”hikinen ravitalli”!
- Kyllä on, ja sen omistaa pulsu joka käyttää tallissa asustavien vuokralaisten vuokrarahat tupakkaan ja bisseen. Ja nyt, exkuse mua, mut mulla olisi ori hoidettavana!

Lähdin hyppelemään kohti Surkun karsinaa minne olinkin alun perin matkalla. Artsi jäi tuimana heristämään nyrkkiä rappusille, mutta oven paukahduksesta päätellen paineli aika pian sen jälkeen sisälle.
En saattanut ymmärtää miehiä. He ovat niin… yksinkertaisia. Ainoa teoria mikä minulla miehistä on (ja tähän asti ollut äärimmäisen paikkaansa pitävä), on että heillä on niin kauan kaikki hyvin kun on ruokaa ja urheilua. And so far kaikki ovat olleet kanssani samaa mieltä.

Kuten myös sinisilmäinen kullan nuppuni, oma kermakaramellini ja silmäteräni, joka on vauhtia ja vaarallisia tilanteita rakastava persoona. Surkun hörähdyksen kuullessani mielialani nousee aina huomattavasti. Tosin tässä tilanteessa mielialani oli muutenkin jo aika katossa, mutta ei lisäiloisuus koskaan haitannut.

Niin, se asia jota hehkutin… minulla oli suuria uutisia Surkulle! Olin tilannut orilleni ison kasan uusia ravivarusteita, sekä ilmoittanut sen 15.4. pidettäviin harjoitusraveihin ja koelähtöön. Olin itsekin hieman innoissani, koska en ole koskaan ohjastanut hevosta kisoissa, joten se tulisi olemaan iso päivä minullekin. Sen jälkeen voisimme alkaa virallisesti starttaamaan raveissa!

Avasin Surkun karsinan oven ja ori tuli välittömästi tervehtimään minua iloisesti korvat hörössä. Rapsutin suomenhevosen pörröistä otsaa, jonka tuloksena ori tönäisi minua naamaan. Naurahdin, ja aloin puhella Surkulle kaikkea höpönpöppöä ja mainitsin sille myös sen että ilmoitin meidät koelähtöön. Oristani saattoi vihdoin tulla kunnon ravuri.

Kaivoin taskustani Surkulle kolme sokeripalaa, koska tiesin että niitä sen yritti tonkia minusta ulos. Ori mussutteli ne tyytyväisenä ja painoi sen jälkeen päänsä alas napsimaan viimeisiä heinänkorsia purun seasta. Karsina oli jo puhdistettu, mutta iltaruoka oli ilmeisesti vielä jakamatta. Rautias näytti siltä että se saattaisi jo haluta illallisensa, joten taputin oria kaulalle ja kiersin hakemaan heinää rakennuksen päädystä. Sekoitin samalla muutkin iltamössöt ja palasin orin luokse ämpäri toisessa kainalossa ja heinät toisessa.

Kun avasin Surkun karsinan oven, ori melkein tuli syliini. Työnsin suomenhevosen takaisin sisälle karsinaan ja tiputin heinät nurkkaan, ruokakaukalon alle, ja kaadoin iltamössöt ruokakaukaloon. Surku kävi ahneena niiden kimppuun, joten päätin antaa pojalle ruokarauhan ja lähteä läksimään. Jätin Surkun karsinan oveen lapun että ori on jo iltaruokittu, jonka jälkeen lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä.

- Reega & Surku

[Reega]

12. lokakuuta 2011

Vaalea, sinisilmäinen oripoikani nosti päätään varmaan kokonainen heinäpaali suunpielistä roikkuen, kun astuin sen karsinaan.

- Hei Ressu reppana, mites sulla menee? puhelin orille sen samalla mussuttaessa heiniään, - long time, no see, right?

Taputin suomenhevosen jouhientäyteistä kaulaa. Surku oli pikkuhiljaa, ihan vaivihkaa alkanut kasvattaa itselleen pehmoista ja pörröistä talviturkkia, että sitten varmasti selviäisi tulevan talven tuiskuista. Painoin poskeni vasten Surkun pehmeää pullamahaa ja silitin sitä selänpäältä.

Emme olleet vieläkään suorittaneet hyväksytysti yhtäkään koelähtöä, ja se arvatenkin harmitti minua suuresti. Surku ei juuri välittänyt, vaikka kyllä siltä työmoraalia löytyi. Aina rynnimässä ulos karsinasta ennen kun olin edes puolia valjaista saanut sille päälle, ja sitten kun pääsin kärryille, ori meni tuhatta ja sataa vaikka kuinka pitkään. Varmaankin jotain nuoren pojan puhtia.

Harjasin Surkun perusnopeasti piikkisualla, niin että irti lähtivät kaikki kurat ja irtokarvat. Viimeistelin harjauksen vielä hieman huolimattomasti pehmeällä harjalla, ottaen jalat ja pään. Hännän ja harjan suuntaan en juuri uskaltanut edes katsoa, olivat sen verran takkusen oloiset että niiden kanssa menisi koko loppu iltapäivä. Puhdistin vielä kaviot, ja samalla huomasin että toisesta takakaviosta oli irronnut kenkä ja toisesta kenkä roikkui lähes irrallaan. Huokaisin. Tämä tietäisi taas puhelua kengittäjälle. Irrotin roikkuvan kengän varovasti ja ripustin sen karsinan oveen niin, ettei siihen onnistuisi kukaan itseään loukkaamaan.

Hain Surkun ravisuitset ja hiljattain ostamani pikalukolliset, punotut nahkaohjat. Surku oli taas niin olevinaan vitsikäs sylkemällä kuolaimet ulos joka kerta kun ne sille sain suuhun. Lopulta sain tarpeekseni ja heitin oikean käteni orin niskan takaa ja painoin kaikilla voimillani suomenhevosen pään alas. Surku melkein nielaisi kuolaimet, ja sain vihdoin pujotettua niskahihnan paikoilleen. Kiinnitin remmit ja lähdin taluttamaan oria ulos.

Sää oli ihanan miellyttävä, ei satanut, ei ollut järin kuivaa, eikä kyllä lämmintäkään, mutta minusta täydellinen päivä lähteä vähän käppäilemään metsään. Talutin Surkun pihalla olevan ison kiven viereen, nousin kivelle ja yritin hypätä orin selkään. Eihän siitä mitään tullut. Ori mulkoili minua ja näytti siltä kuin se olisi sanonut ”mitäs siinä kiven päällä pompit?”. Huokaisin syvään ja raskaasti.

- Tarttetko apua? kuulin äänen vähän matkan päässä. Tappi.
- Kuhan tässä kiven päällä maisemia kattelin, vastasin jotenkin masentuneena.
- Oota, mä tuun pitelemään sitä… Tappi sanoi ja laski kantamansa ämpärin ja loimen tallin viereen.
- Kiitti, tokaisin ja ojensin ohjat Tapille. Mies näytti selvästi tietävän mitä teki, hän otti reippaasti Surkua ohjista ja työnsi sitä kyljestä sivuttain kohti kiveä.

Hyppäsin Surkun selkään, joka alkoi tekemään jotain omituista edestakaisin liikettä lähinnä takajaloillaan. Otin ohjista kunnolla kiinni, mikä sai orin ottamaan askeleen taaksepäin. Hermostuneena se heitteli vähän aikaa päätänsä kunnes se sitten jäi tarkkailemaan ympäristöä korvat hörössä.

- Onhan sulla puhelin mukana, koska tää sun hankkees ei välttämättä oo kauhee turvallinen…? Tappi kysyi pidellen vielä Surkua ohjista.
- Tappi älä jaksa, kuulostat ihan mun mutsilta. Jos en oo tunnin kuluttua takasin niin soita… jonnekin, murahdin ja annoin Surkulle todella kevyesti pohkeita.

Tappi poistui hommiinsa päätään pudistellen ja tiesin tasan tarkkaan mitä hän ajatteli: ”saatanan ratsastuskoulukakara”. Tottahan se oli, olin ensimmäistä kertaa hevosen selässä, jonka selässä ei oltu koskaan ennen käyty. En siis tiennyt odottaako rodeota vaiko vain rauhallista pään pyörittelyä.

Lähdimme todella löysän käynnin merkeissä talsimaan kohti tuttua metsäpolkua, ja toistaiseksi Surku näytti olevan ihan okei, että sen selässä istuttiin…

- Reega ja Surku

[Reega]

sunnuntai 27.11. 2011

- Shh, shh, rauhassa poika... hyssyttelin minua epäluuloisesti vilkuilevaa suomenhevosta. Surku oli kieltämättä aika surkean näköinen kun olin poiminut klipperin esille.

- Hei, tää on jotain mikä on pakko tehdä, joten paree olla pillastumatta, puhelin orille ja silitin sen samettista turpaa.

Olin päättänyt että ajelen orilta turhat karvat pois, sillä tämä talvi tultaisiin treenaamaan oikein toden teolla. Surku ei ollut vieläkään läpäissyt koelähtöä (mikä tietty hieman kyrsi minua), joten siinä oli jo syytä kerrakseen treenata. Surku oli toki vain mielissään siitä että pääsi päästelemään höyryjä. Silti minua hieman ahdisti ajatus siitä että orista ei olisikaan ravuriksi. Ainahan voisimme kokeilla valjakkoa tai montea, mutta ajatus niistä ei niin viehättänyt, kun olin asettanut meille tavotteita ravin saralla.

Se olisi niin suuri helpotus, jos pystyisimme karauttamaan läpi koelähdöstä, sekä minulle että Surkulle.

- Vai mitä Surku, eikse oliski hieno homma? lässytin orille ja rapsutin sen otsaa tuuhean harjan läpi.

Päräytin klipperin päälle, ja suomenhevonen kavahti heti silmät villisti muljahdellen. Siirsin päättäväisenä Surkun harjaa pois tieltä, toiselle puolelle kaulaa ja lähdin piirtämään klipperillä ääriviivoja orin paksuun karvapeitteeseen. En juurikaan miettinyt minkälaista klippausta halusin ennenkuin ensimmäiset karvat olivat jo lattialla. Sammutin klipperin ja pysähdyin miettimään. Surku hörisi hermostuneena, aivan kuin sanoen "let's get this over with!".

Huokasin ja päräytin klipperin takaisin käyntiin. Piirsin Surkulle neliön rajat selkään ja jätin toistaiseksi jalkoihin karvat. Muotoilin klipperillä turkkiin sydämmiä ja muuta herkkää. Sammutin taas pärisyttimen ja astuin pari askelta taaksepäin. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, sillä suomenhevonen näytti järkyttävältä. Olin tehnyt sydämmiä, hymiöitä, hevosenkenkiä, kukkasia ja muita yksinkertaisia kuvioita, kaikki ääriviivoiltaan noin viisisenttiä, tai sen mitä trimmerin leveys nyt oli.

Surku parka, tuumin. Ei riittänyt että iholla pöyri inhottava ja kutittava klipperi, vaan nyt ori oli myös täynnä kaikkia epämääräisiä kuvioita. Päräytin klipperin päälle ja jatkoin tarkasti harjanrajaa pitkin, keskittyen todella. En halunnut Surkulle kuitenkaan siiliä. Veto, ja karvojen karistelua, veto, karistelua, veto... Hetken kuluttua Surkun kaula oli ihan paljas.

- Tsiisus sentään, tässähän on hommaa! parkaisin. Villakoirien trimmaus oli tähän verrattuna easy beasy, tuntui että Surkun päällä oli suuri villapaita. Lisäksi orilta löytyi korkeutta hieman enemmän kuin kotikulman kolleiltani (Rokilla & Kultilla).

- Mitäs jos jätettäis jalkoihin karvat, ja päähän ja tohon säänkohalle semmonen satulahuovan mentävä läntti? tuumasin Surkulle.
- Okei, klipataanko? hymyilin orille ja lähdin karsimaan siltä turkkia kyljistä ja lavoilta.

Kun aloin klippaamaan Surkun vatsaa ori sai hepulin ja steppasi takajaloillaan välillä potkasten vatsansa alle. Olin aikalailla kokoajan tulilinjalla, ja vatsanalus jäi vähän epäsiistiin trimmiin. Kun vihdoin sain klippauksen valmiiksi, en voinut kuin huokaista helpotuksesta ja vetää syvään henkeä. Pistin trimmerin takaisin omaan laukkuunsa ja pakkasin sen latureineen ja varaterineen (jotka oli varmuuden vuoksi mukana) mukana olleeseen reppuuni.
Reppu ei toki ollut mikään elegantti tavaroiden kuljetuksessa, mutta sinne mahtui juuri hyvin kaikki mitä tallilla tarvitsi ja sen pystyi helposti vain heittämään selkäänsä.

Otin Surkun harjaboksista pitkäharjaksisen pölyharjan ja lähdin harjaamaan irtokarvoja pois. Lopputulos oli kuin olikin ihan siisti, vaikka aluksi ori näytti aivan vesikauhuiselta piisamilta. Nyt se tarkkaili korvat höröllä ja kuunteli ulkoa kantautuvia ääniä.

Suihkutin reippaasti selvityssuihketta sekä Surkun häntään että harjaan, ja reippain suurpiirteisin vedoin harjasin ne suoraksi. Siinä olisikin ollut hommaa ahkeralle hoitajalle, joka jaksaisi jokaista suortuvaa alkaa suoraksi harjata. Sen verran mörökölli minun Surkuni oli.

Suljin karsinan oven perässäni, mutta en pistänyt sitä lukkoon kun lähdin viemään kamojani varustehuoneeseen. On kyllä täytynyt olla arkkitehti useamman promillen humalassa tätä rähjää suunnitellessa, kun ei ole mitään ovea "tallin" puolelta varustehuoneeseen... Jos Artsi nyt mitään arkkitehtiä koskaan olisi palkannut, varmaan itse rakentanut pontikan keiton lomassa. Sikäli tyyppi oli ihan hauska, mutta sai aina pelätä milloin unohtaa likaiset kalsarinsa tai muuta skeidaa hellan tai kaminan päälle, ja sitten herää krapulassa kun ei ole tönöistä muuta jäljellä kuin perustukset... Ehkä hieman liioittelua

Siinä paha missä mainitaan, törmäsin lievästi humaltuneeseen ukkoon matkallani takaisin Surkun luokse.

- Et sitten viittinyt elikkoas ulkona trimmata?! Artsi murahti lievästi sammaltavalla äänellä.
- Luuletsä et mä tässä kelissä teen mitään ulkona?! annoin samalla mitalla. Mistä lähtien talon isäntä on välittänyt sen suuremmin tilan siisteydestä.
- Naiset, te perkeleen hienohelmat, ette kai te oo sokerista tehtyjä?!
- No mitä sitä ottamaan riskiä? Hoipuppas nyt sisätiloihin, tai ainakin kauemmas musta, en haluu saada tota karseeta röökin hajuu mun vaatteisiin, sanoin ja kiersin ukon kaukaa, ennenkuin palasin Surkun luokse.

Artsi lähti jotain manaten kohti päärakennusta, ja sain vain huokasta helpotuksesta. En yhtään ihmettelisi jos löytäisin äijän rähmällään jostain kuralätäköstä palattuani pihalle. Todennäköisesti yksinäinen pikkujouluilta edessä, tai ei niin yksinäinen jos avaa viinakaapin. Minkä Artsi oli jo todistettavasti huomannut.

Pujotin Surkulle sen riimun päähän ja napsautin leukahihnan lukon kiinni. Taputin oria kaulalle ja kehuin sitä miten hienosti se oli pärjännyt. Surkun sinisissä silmissä oli selvää surua ja lempeyttä, ja jotain koiranpentumaista. Mukanani sattui onneksi olemaan kaksi omenaa, jotka syötin Surkulle ennen kuin toivotin sille hyvää yötä. Matkallani ulos Foxi olisi myös kovasti halunnut palan omenaa, mutta valitettavasti ne meni jo parempiin suihin.

Ulkona oli edelleen pimeä ja märkä, mutta lisäksi oli noussut aika kova tuuli, ja vaikutti siltä että kohta saattaisi alkaa satamaan. Vedi takinkauluksen ylös ja enää puuttui piippu niin olisin ollut kuin salapoliisi konsanaan. Pitkän ja karsean takkini alla oli kuitenkin sievä punainen mekko ja palmikkokuviolliset sukkahousut. Mitään muuta en keksinyt päälleni pikkujouluihin.

Pitkään en joutunut ravitallin pihassa odottelemaan, kun eteeni kaarsi tumma maasturi. Nousin autoon hieman epävarmana.

- Oot muodikkaasti myöhässä... tokaisin vetäessäni turvavyötä.
- Sori prinsessa, mul on ollu ihan älytön kiire koko päivän...
- Tiedän tunteen, huokasin ja loin katseen ulos.

Tuuli kalisutti puita ja vesi piiskasi maata, auringon laskiessa kaikkialla oli täysin pimeää. Toivoin niin kovasti että sataisi lunta, ihan senkin takia että se toisi valoa tähän syksyn pimeyteen. Ja olihan kohta jo joulukuu. Ei minulla ainakaan olisi joulua ilman lunta...

- Muuten, sä et ikinä kertonu sun nimees? katsahdin miekkoseen päin yrittäen saada aikaseksi jotain keskustelun poikasta...

- Reega ja Surku

[Reega]

11. maaliskuuta 2012 - Raviratsastuksen huumaa

- Oho oho, ponityttö on back on track!

Näytin Artsille keskisormea, joka vaiensi miehen mykistävän nopeasti. Ukko lähti kiikuttamaan aamuapetta raviradan laidalle asustaville hevosille, ja itse jäin valmistelemaan Surkua sen karsinaan. Päätimme tänään kokeilla jälleen jotain aivan uutta – nimittäin raviratsastusta! Ihan vain sen takia koska olin laiska valjastamaan Surkua kärryjen eteen, ja muutenkin joutuisimme ottamaan hieman rennommin. Viimeaikoina orin jalat eivät olleet missään parhaassa kunnossa treenien jälkeen, ja eläinlääkäriltä tuli ohje ottaa rennommin ja seurata tilannetta. Jos se menisi parempaan, pystyisimme varmaan treenaamaan aika normaaliin tapaan – joskin hieman lyhyemmän aikaa kerralla.
Olihan Surku vielä nuori poika, enkä turhaan halunnut rasittaa sen jalkoja. Ottaisimme rennommin ainakin seuraavan vuoden ja katsoisimme tilannetta uudestaan. Eihän tässä mihinkään kiire kuitenkaan ollut.

Mitään omaa raviratsastussatulaahan minulla ei ollut, mutta Artsi antoi luvan lainata sitä, joka jäi Yuffin hevoselta Cadilta. Mikäli se siis Surkulle sopisi. Hieman remmit tekivät kireää, kun niitä suomenhevosen vatsan ympärille kiristin, mutta muuten oli oikein hyvä. En jaksanut sen ihmeempiä alkaa säätämään muiden ravivarusteiden kanssa, pistin rintaremmin, suojat jalkoihin ja Surkun omat ”perussuitset” (=normaalit turparemmittömät nahkasuitset p:n muotoisella ravikuolaimella).

Lähdimme orin kanssa reippaasti kävelemään kohti ravirataa, vaalean suomenhevosen pitkä, silkkinen harja lyödessä kasvoilleni. Ulkona oli ihan täydellisen tylsä sää, plussaa oli muutama aste ja taivas heitti jotain veden ja lumensekaista moskaa. Jes. Toivottavasti ei vedetä turvillemme radalla, onneksi Surkulla oli sentään vielä hokit.

Raviradalle päästyämme Artsi veti jotain turistikiertuetta, epäilemättä uusille treenattaville ja heidän hevosilleen. Toinen hevosista oli selvästi kutakuinkin Surkun ikäinen (ja näköinen!) suomenhevonen, ja näytti olevan pohjoisruotsinhevonen tai jokin muu kylmäverinen. Olihan meillä jo Rölli, mutta oli sitä kiva saada toinenkin tukkajumala talliin – vaikkakin sitten vain hetkeksi.

- Mahtuukos tänne vielä treenaamaan? kysäisin porukalta.
- Toki mahtuu, ei tämä meidän rata mikään karuselli ole! Artsi vastasi melkein siihen sävyyn, ettei meillä ollut muuta vaihtoehto kun tulla treenaamaan.

Uusien vuokralaisten omistajat katsoivat minua ja Surkua pitkään ja hartaasti, en sitten tiedä johtuiko se Surkun sinisistä silmistä ja vaaleasta väristä, vai minun ei-ravimaisesta-ulkonäöstäni. Vaiko molemmista.

Yritin vaivalloisesti nousta Surkun selkään, mutta uudet ratsastus saappaani eivät antaneet yhtään periksi.

- Sä oot kyllä empimättä oudoin ponityttö mitä oon ikinä nähny, Artsi tokaisi ja nojasi jotenkin itseään ylistäen raviradan aitaan.
- Jos olet huomannut, Surku ei ole mikään poni! tiuskaisin ja yritin uudestaan ponnistaa suomenhevosten selkään. – Herra on hyvä ja auttaa, tai mä pompin tässä vielä huomennakin!
- Okei, okei, rauhoitu…

Artsi astui pois aidan luota ja auttoi minut Surkun selkään. Yksinkertainen punttaus, mutta jotenkin minusta tuntui, ettei mies silti pystynyt vastustamaan kiusausta ja vilkuilla peräpuoltani.

- Neiti on hyvä ja ravaa varovasti! Artsi virnuili käsi lipassa.
- Herra on hyvä ja pitää katsekontaktin 30 senttiä ylempänä! tokaisin ja työnsin jalallani miehen rintakehästä melkein kumoon.

Ohjasin Surkun raviradalle alkukäynteihin. Hain jalustimet jalkoihini, ja ne tuntuivat olevan oudon ylhäällä. Näin siis laukkaratsastajatkin melkein istuivat. Asento oli jotenkin epämukava ja luonnoton, ja tuntui kokoajan siltä että kaadun taaksepäin. Päätin siis ottaa jalustimet pois jaloista alkuverryttelyn ajaksi, sillä käynnissä oloni tuntui niin paljon mukavammalta.

Teimme Surkun kanssa alkuun raviradalla vähän rentoja käynti-ravi siirtymisiä, ennen kuin keräsin ohjat ja hain jalustimet takaisin jalkoihin. Valmistin mieleni siihen tilaan että ravi täydessä vauhdissa (kun olet hevosen selässä) saattaa tuntua hieman hassulta. Ja kun laukkaakaan ei saa nostaa. Annoin suomenhevoselle reippaasti pohkeita ja napautin ohjien kärjillä muutamaan otteeseen Surkun kaulan molemmin puolin.

Ori ampaisi hetkessä nollasta sataan, aluksi se hieman pärski ja puuskutti, ja yhdessä välissä se otti muutaman lennokkaan laukka-askeleenkin. Kaikista tylsintä kuitenkin oli, etten itse juuri nähnyt eteeni – suomenhevosen paksu harja löi kasvoihini ja tunsin että tarvitsisin ehkä jotkut laskettelulasit, jotta minulla olisi edes toivoa nähdä eteeni siristelemättä kokoajan silmiäni.

Tunne oli silti melko mahtava. Hauska laji tämä kieltämättä oli, mutta en uskoisi että pystyisimme sitä Surkun kanssa ihan tosissamme tekemään. Hidastin orin käyntiin, kävelimme puoli kierrosta ja otimme sitten uudestaan. Muutaman kierroksen jälkeen ajattelin että tämä riittäisi jo meidän rennoiksi treeneiksi, joten ohjasin hieman hikeentyneen, mutta edelleen virkeän suomenhevosen pois raviradalta.

Kävimme kävelemässä hieman Artsin tallin tiluksia ympäri, ja sitten suuntasimme talliin. Riisuin orilta varusteet, harjasin sen nopeasti ja tarkistin jalat. Jalat eivät olleet mitenkään erityisen kuumat, turvonneet tms. joten ajattelin olla tekemättä niille mitään, harjasin vain varovasti mutta huolellisesti.

Ennen lähtöäni heitin Surkulle kevyen loimen selkään ja päästin sen tarhaan.

- Nähdään pian, upea oripoikana! huikkasin suomenhevoselle, joka pää pystyssä ja korvat höröllä juoksi ympäri aitaustaan.

- Reega ja Surku