Alman hoitopäiväkirja

[Josefiina]

© Jennyfer

[Josefiina]

7.9. - Tervetuloa kotiin, Alma!

Ilta hämärtyy jo, kun kävelen hitain askelin maneesin vierustalle minitarhan luokse. Kesätalkoissa valkoiseksi maalattu aita erottuu kirkkaana sinertyvää taivasta vasten. En heti erota ruunikkoa hevosta, mutta nojautuessani puista porttia vasten, massiivinen tamma askeltaa luokseni lempeästi hörähtäen. Ojennan käteni rapsuttaakseni pohjoisruotsalaisen otsaa pieni hymy suupielessäni.
”Moi, tyttö. Lähtisitkö sä sisälle?”
Alma hieroo ystävällisesti päätään kättäni vasten. Se on hiukan hämillään uudesta ympäristöstä, mutta suhtautuu muutokseen leppoisasti. Pujahdan portin ali ja kiinnitän tamman ruskeaan riimuun narun. Avaan portin ja lähden taluttamaan tammaa kohti isoa tallia. Hevonen seuraa vierelläni kiltisti.

Ohjaan Alman sen omaan karsinaan. Tallitytöt ovat jo kaikonneet – onneksi. Vaikka pohjoisruotsalainen onkin maltillinen kaveri, alkaa jatkuva pällistely ja lääppiminen hiukan vaivata sitä. Ajan myötä uutuudenviehätys toivon mukaan katoaa, ja Alma saa myös kaipaamaansa yksityisyyttä. Olen luvannut, että se osallistuu ensi viikosta lähtien tunneille – Alma-parka joutuukin varmaan tahtomattaan oikeaan tehotreeniin.

Olemme Jaakon kanssa jo hakeneet muut hevoset sisään; tallissa käykin kolina ja kolske, kun jokainen vaatii kovaäänisesti iltasapuskoitaan. Alma tähyilee uteliaana käytävälle: se tuli meille pienestä maalaistallista, joten ison ratsastuskoulun tohina on sille uutta ja ihmeellistä.

”Jossu!” yrmeä Jaakko äsähtää rehulasta. ”Safkaa jakamaan!”
”Joojoo, hätähousu”, murahdan takaisin ja kiedon käteni uuden tuntsarimme kaulalle. Alma kääntää ison päänsä ja katsoo minua lämpimästi ystävällisillä silmillään. Sekunnissa olen täysin myyty, ja muiskautan märän suukon tamman turvalle.
”Tervetuloa kotiin, Alma!”

[Lauren]

17.01.2010 - KARVAPALLERON UUSI HOITAJA

Hätkähdän hereille kello kuusi aamulla. Liian aikaista lähteä.
Seuraavan kerran kohotan pään tyynystä tikittävän hirvityksen osoittaessa vartin yli seitsemää. En vieläkään saa lupaa pinkaista matkaan.
Äidin vastusteluista johtuen kello yhdeksänkään ei ole sopiva aika, muka liian aikaista ynnä muuta sellaista.
Kun viisarit viimein osoittavat kymmentä olen jo matkalla tallille.

Valkovihreän piponi tupsu keinahtelee askelteni tahtiin. Tänään sanat ”normaali tallipäivä” eivät päde, ainakaan minun kohdallani. Eilisillan tekstiviesti Annelta sai minut hysterian partaalle – ainakin hetkellisesti – ja odotus seuraavaan aamuun asti oli melkoisen raastava. Nyt, kun kävelen Seppelettä kohti, en vieläkään ota sitä todesta. Olen Alman hoitaja. Pelkkä ajatus saa perhoset vatsanpohjassa vinhaan vauhtiin. Päivä ei ole vielä kirkkaimmillaan, mutta saatan helposti erottaa tallirakennuksen ja muun pihapiirin lumikinosten takaa. Pakkasta mahtaa olla ainakin viitisentoista astetta, sen verran poskia kipristelee. Kohmeisen oven luokse ei ole pitkä matka ja pian tönäisen sen auki. Tallin lämpö tulvahtaa vastaan saaden jäätyneet sormet ja varpaat sulamaan. Suljen oven, jottei kylmä pääse sisälle ja jään hetkeksi katselemaan hiljaista tallin käytävää. Kaikki on jotenkin niin tuttua, mutta silti uutta. Oletan – tai itse asiassa tiedän – hevosten olevan pihalla tähän aikaan päivästä, joten hankkiudun saman tien yläkertaan. Jätettyäni tallirepun minulle osoitettuun lokeroon kurkkaan oleskeluhuoneeseen. Ei ketään. Kohotan kulmiani yllättyneenä ja lampsin takaisin alas ja lopulta pihalle kohteena Alman tarha. Hetken joudun hakemaan oikeaa osoitetta, kunnes bongaan pohjoisruotsalaisen seisomassa valkean aidan vierellä maneesin lähistöllä. Tamma katselee minua korvat höröllä, hengitys pakkasessa huuruten.
- Siellähän sä oot, mumisen itsekseni ja kiiruhdan katsomaan uutta hoitohevostani. On se vaan niin suloinen. Ruunikko työntää päänsä ulos aitauksen sisäpuolelta rapsutellessani sen poskea. Rauhallinen tuokio ei kauaa ehdi jatkua, kun kuulen askelia lähistöltä.
- Lauren terve! Mä kuulin että sä hoidat Almaa nykyään.
Tunnistan äänen ja käännähdän katsomaan Elenaa, joka on pysähtynyt muutaman metrin päähän. Nainen hymyilee vinosti ja vilkaisee hevosta joka tuuppii olkapäätäni kärsimättömästi.
- Ja on siinä hevosella kunnon talvikarva, jestas sentään! hän jatkaa ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan.
- Arvaa mitä MÄ kuulin? Sä hoidat Palmikkoa. Mitkäs on tunnelmat, virnuilen takaisin katsahtaen välillä Almaa joka puhisee itsekseen.
- No ei kai tässä mitää. Olihan se aika jännä tulla tallille ja huomata että mut on valittu, Elena toteaa melko vaatimattomasti, mutta ei onnistu peittelemään tyytyväisyyttään.
- Sama. Onko täällä muitaki? Mä en ainakaan nähny ketään äsken.
- Ei kai. Mä tulin oikeestaan jo ihan aamusta ja Jossu kävi kyllä, mut ei kai niitä muita...

Yhdentoista jälkeen alkaa porukkaa lappaa sisään. Oleskeluhuone täyttyy hoitajista joista puoliakaan en tunne. Istuksin muiden välissä sohvalla hörppien mukanani rahtaamaa kaakaota ja kuuntelen samalla tallilaisten innokasta jutustelua. Ajatukset pyörivät Almassa, kun äkkiä tunnen kevyen töytäisyn kyljessäni.
- Ootko sä se Alman uus hoitaja? kysyy vaaleahiuksinen ja minua hivenen vanhempi tyttö jota en valitettavasti tunnista.
- Jep, mähän se, vastaan hymyillen. Aivot raksuttavat, mutta en millään keksi kuka toinen on.
- En tiiä tiesitkö, mutta oon Jutta ja hoidan Mynttiä. Ja sä taisit olla Lauren? tyttö toteaa huomatessaan hämmentyneen ilmeeni.
- Lauren juu. Vois mennä vaikka tekemään jotain hyödyllistä nyt kun täällä olen, naurahdan vilkaisten kelloa. Aikaa kyllä riittää, mutta en halua vetelehtiä turhaan. Jutta nyökkää jääden juttelemaan muiden kanssa, kun nousen ylös ja lähden. Aikomuksena on tarkastaa karsinan kunto. Aamutallin tekijä on varmasti siivonnut sen, mutta kuppien pesu ei ole mikään huono idea. Yllätyksekseni Alman asumus ei vaikuta lainkaan sottaiselta, eivät ruokakipot eikä mikään muukaan. Siksipä päätän jäädä odottamaan, kunnes hevoset haetaan sisään. Ehkä pieni harjaustuokio olisi paikallaan.

- Alma hei, siirry nyt jooko? ähkäisen töniessäni jykevää tammaa pois jalkani päältä. Se katselee minua hölmistyneenä, kunnes tajuaa mitä yritän ja ottaa askeleen sivulle. Irvistellen kiskaisen jalkani pois valtavan kavion alta ja käännähdän karsinan ovea kohti huomatessani Jossun katseen.
- Turvakenkien hankkiminen ei ois hullumpi ajatus, nainen nauraa nojatessaan ovenpieleen.
- Sitähän mäkin. On se sen verran painava, hymyilen tuskaisesti. Alma vilkuilee minua hetken alkaen sitten viattomasti hamuilemaan alusten sekaan jääneitä heinänkorsia. Taputan sitä ohimennen kaulalle ja jatkan harjausoperaatiota kuin mitään ei olisi tapahtunut.
- Kiitos muuten tuhannesti, en ois ikinä arvannu että mut valitaan kaikkien hakijoiden joukosta, totean vilpittömästi pysäyttäen taas kädenliikkeen katsahtaakseni omistajaa.
- Hyvä vaan että sekin sai hoitajan. Kauhean huomionkipeä karvapallo suoraan sanoen, nainen vastaa kohauttaen olkiaan. Saatan erottaa hymynkareen tuon suupielissä. Pian Jossu lähtee ja jään kaksin Alman kanssa. En todellakaan ole vaivautunut sitomaan hevosta kiinni, sen verran asiallinen se harjaustilanteessa on. Vaihdan harjaa astetta pehmeämpään ja juttelen Almalle sitä puhdistaessani. Tamma nuokkuu aloillaan pää alas painettuna, mutta korvat kääntyneenä suuntaani. Se selvästi kuuntelee, vaikkei mitään ymmärräkään.
- En mä tätä vieläkään usko todeksi, mumisen hymy huulillani ja noudan ruunikon harjapakista kaviokoukun. Alman kaviot tuntuvat valtavilta – niin painon kuin koonkin osalta, mutta onneksi se nostaa ne kiltisti ainakin joksikin aikaa. Tällä kertaa varon jättämästä jalkaani hevosen kavioiden alle eikä mitään suurempia ongelmia ilmene. Olen juuri sulkemassa harjapakkia aikeissa viedä sen takaisin omalle paikalleen, kun tajuan että harja ja häntä ovat selvittämättä. Suustani karkaa hiljainen huokaus. Takkupesien selvittämiseen kuluisi tuhottomasti aikaa, mutta ei voi mitään. Nappaan kamman käteeni, vaikka aloitan selvittämisen käsin, ettei jouhia katkeile turhaan. Tässä olisi ainakin hommaa hetkeksi.

Reilusti yli puolen tunnin ahertamisen jälkeen saan huokaista helpotuksesta, niin harja kuin häntäkin ovat suhteellisen selvät. Ei takkuja tai ylimääräisiä syheröitä. Koko tämän ajan Alma on seisonut nätisti, mistä se saakin vuolaat kiitokset. Tunnen kännykän tärisevän taskussani, mikä vetää ilmeeni närkästyneeksi viimeistään silloin kun näen soittajan olevan äiti. Arvaan nimittäin ennalta mitä asiaa tällä on, mutta vastaan joka tapauksessa. Muutaman sekunnin puhelun jälkeen tuhahdan itsekseni ja tiputan kapulan takaisin taskuun.
- Mun pitää mennä nyt. Huomenna nähdään, mumisen Almalle ja suukotan varovaisesti tamman otsaa. Tätä paremmin en usko uuden vuoden voivan alkaa.

Lauren sekä Alma, 1HM ♥

[Lauren]

18.01.2010 - PIKAISISTA PIKAISIN PIKAHOITO



Hyppään vinhaa vauhtia ulos autosta, huikkaan nopeasti kiitoksen sanan isälleni ja kipitän saman tien Alman tarhalle. Minulla on ainoastaan pari tuntia aikaa olla tallilla, sillä illalla ovat sukulaiset tulossa käymään. Minua lievästi sanoen kismittää, että koulun jälkeen ei kukaan halunnut kuskata suoraan Seppeleeseen. ”Läksyt ennen kaikkea” kuului äidin kommentti. Tuhahdan itsekseni ja rapsutan pohjoisruotsalaisen jykevää päätä ojentaen sille samalla pienen porkkananpalasen.
- Pääsinpähän kuitenki kattoon sua, jutustelen hymy huulillani ja kaivan tallirepusta kameran esiin. Haluan ikuistaa ensimmäiset päivät tamman kanssa, joten valokuvia parempaa ratkaisua ei olekaan. Alma työntää päänsä lankkujen lomitse ja jää tapittamaan suuntaani korvat höröllä. Varsinainen malli. En malta olla räpsimättä muutamaa liikaotosta ja kun hevonen viimein kyllästyy minuun ihmeellisine lootineni se löntystää takaisin heinäkasan kimppuun. Saan napattua siitä vielä muutaman hyvän kuvan, ennen kuin näpit alkavat uhkaavasti jäätyä jolloin päätän poistua tallin lämpöön.

- No terve. Kuinka kylmä tuolla oikeesti on? kysyy pöydän ääressä istuva Elkku astuessani oleskeluhuoneeseen posket punaisina ja jäsenet kohmeessa. Kuuluu muutama muukin pirteä tervehdys ja Maiss kääntyy vilkaisemaan mittaria.
- Lähemmäs 15 astetta jos mä nyt tuota hökkeliä osaan tulkita, tyttö toteaa virnistäen ja vilkaisee ensin Elkkua, sitten minua. Ajatuskin saa värisemään.
- Siltä se vähän tuntuikin, vastaan totuudenmukaisesti. Jälleen tulee tunne, etten tunne läheskään kaikkia huoneessa olijoita mikä on tietysti täysi tosi. Täytyy vain tyytyä ajatukseen, että heihin kaiketi tutustuu ajan mittaan.
Päätän syödä evääni jo tässä vaiheessa ja sen jälkeen puhdistaa Alman satulahuovan, sillä nopea vilkaisu eiliseltä sai toteamaan, että se on karvojen peitossa. Istahdan tyytyväisenä pehmeälle sohvalle ja kaivan esiin ennen lähtöä kyhäämäni epämääräisen näköisen juustovoileivän. Minua suoraan sanoen harmittaa, että en ehdi olla kauaa. Mielellään voisin olla vaikka iltaan asti, mutta käsky mikä käsky. Leipä tekee tehtävänsä ja pian lähden tallin puolelle. Haen kumisuan, kovan harjan ja itse huovan ja lopulta istahdan satulahuoneen penkille. Huopa tosiaan on kauttaaltaan ruskea, mikä ei todellakaan ole sen alkuperäinen väri. Harjaan irtokarvat pois ja paremmin kiinnittyneet hankaan pois sualla. Ihme kyllä hommassa ei kestä kauaa ja pian palautan huovan satulan luo. Irtokarvat vien roskikseen ja muutkin tavarat paikalleen.

Pian löydän itseni seisoskelemassa Alman luona tallipihan lamppujen valossa. Tamma on tullut aidalle vastaan ja nauttii rapsutuksista. Milloinkohan viimein sisäistän sen, että todella hoidan tuota suloista pakkausta?

Lauren sekä Almanneiti, 2HM ♥

[Lauren]

19.01.2010 - HETKI KAHDESTAAN

Sammutan iPodin ja survon kuulokkeet taskuun. Pakkanen kipristelee kasvoilla, mutta Almaan kylmyys ei vaikuta purevan. Se löntystelee rauhallisin askelin vierelläni ja katselee ympäröivää metsää korvat höröllä. Kävellessämme kiittelen onneani sen osalta, että pääsin lähtemään tallille heti koulusta tultuani, joten aikaa on rutkasti enkä usko pimeänkään ehtivän yllättää.
- Ehkä me voitais enskerralla edetä ratsastukseen asti, totean itsekseni ja tarraan paremmin kiinni riimunnarusta Alman alkaessa kiskoa meitä ojaa kohti.
- Hevonen hei, ei me sinne olla menossa! älähdän, mutta tammaa kiinnostaa enemmän penkalla törröttävä pieni kuusi kuin minun ininäni. Otan kiinni sen päitsistä ja lopulta saan ohjattua hevosen oikealle tielle. Päästän narua hivenen pidemmäksi ja matka jatkuu. Saan nopeasti huomata, että olen varustautunut aivan liian vähillä vaatteilla, mutta kävely lämmittää sen verran, etten ole aikeissakaan kääntyä takaisin. Alma sen sijaan on saanut selkäänsä kevyen ulkoloimen, vaikka sen paksu talviturkki tuskin päästää paljon kylmää iholle asti. Alman pyöreiden kavioiden kopse on vain hiljaista töminää metsän keskellä ja rauhallinen hetki saa unohtamaan kaiken kiireen. Vedän kaulaliinaa enemmän kasvojen eteen saadakseni oloni tuntumaan edes pikkuisen lämpimämmältä. Ajankulua ei kerta kaikkiaan huomaa ja piakkoin tajuan olleemme liikkeellä lähemmäs puoli tuntia, on aika kääntyä takaisin.

- Missäs te kävitte?
Huikkaus saa minut hereille ajatuksistani. Kohotan katseeni tallin oven luona seisovaan Anneen ja Riinaan, joka liikehtii kärsimättömästi narun päässä.
- Käytiin vaan pikku lenkki. En vielä selkään asti uskaltanu mutta ehkä vähän myöhemmin sit, kerron myhäillen ja jarruttelen Almaa ollessamme lähellä kaksikkoa. Tamma tökkii turvallaan olkapäätäni ja yrittää välillä puskea ohitseni. Tallin lämpö ilmeisesti houkuttelee.
- No ei sillä mikään kiire ole. Parempi kun tutustuu rauhassa, toinen omistajista vastaa hymyillen. Hän on aikeissa taluttaa hevosensa punaiseen rakennukseen, kun äkkiä kääntyykin uudelleen.
- Jos sulla ei oo mitään tekemistä, niin voisit vaikka ottaa Alman karsinan?
- Juu, mä otan, vastaan nyökytellen ja ennen kuin ovi ehtii sulkeutua sujahdamme ruunikon kanssa sisälle. Alma pysähtyy saman tien ja alkaa napsia käytävälle tipahdelleita heinänkorsia. Puhahdan hymyillen ja pyydän tamman takaisin liikkeelle, jotta pääsemme karsinaan asti. Riisun hevosen loimen ja koska se on täysin kuiva, vien sen paikallensa. Palatessani Alman luo huomaan vastapäisessä karsinassa Sinin joka harjailee piensuokkia. Tyttö kääntää katseensa ja moikkaa saman tien.
- Jos mä oikein arvaan, sä taidat olla se Alman uus hoitaja?
- Juu, olen. Sori, mutta mä en nyt millään keksi sun nimeä, naurahdan pahoittelevaan sävyyn.
- Aa joo, oon Sini. Meinaatko harjata Alman?
- Jotain sellasta mä vähän meinasin, hymyilen.
Tyttö syventyy jälleen hoitamaan hoitohevostaan, joten päätän tehdä itse saman ja noudan Alman harjapakin. Karsinan ehtisin ottaa heti harjauksen jälkeen. Aloitan kumisualla pyörittelyllä ja käyn läpi koko hevosen. Alma seisoo rentona paikallaan nauttien hieronnasta. Hiljainen hetki saa unohtamaan kaiken muun ja keskityn ainoastaan ja vain hevoseen. Tällaista sitä kaipaa keskellä kiireistä kouluviikkoa, hiljaisuutta.

En tiedä tarkalleen kuinka kauan olen Alman harjauksen parissa viettänyt, mutta onneksi kiirettä ei ole. Viimeistelen juuri lopputulosta hivenen pehmeämmällä harjalla. Onneksi tänään ei ole mikään pakko selvittää harjaa ja häntää eilen sen tehtyäni, mutta kaikenlaista muuta tekemistä on vielä. Lopulta tartun kaviokoukkuun ja nostan Alman jalat yksitellen. Tänään tamma ei ole itsepäisellä päällä, joten homma hoituu helposti. Hetkeksi siirryn rapsuttelemaan Almaa, joka työntää pään suoraan syliini ja jää siihen puhisemaan. Hymy kohoaa väkisinkin huulilleni, enkä aivan heti viitsi lähteä hakemaan talikkoa ja kärryjä.

Heitän viimeisetkin lantapallerot kottikärryihin ja suljen karsinan oven huolellisesti ennen kuin lähden kuskaamaan kärryjä kohti lantalaa. Vilunväreet kiirivät selässäni, kun kylmä ilma tulvahtaa ovesta ulos astuessa. Miksi minua aina palelee?
Kippaan lastin pois ja kärryttelen nopein askelin takaisin talliin. Tavaroiden ollessa taas paikoillaan lähden yläkertaan oleskeluhuone kohteenani. Portaisiin kuuluu hiljaista puheensorinaa, joka välillä yltyy ja hiljenee taas. Ihme kyllä sohvalla istuvat ainoastaan Sirppa, Lexie ja Juli, kaikki uusia hoitajia minun lisäkseni.
- Missä kaikki oikein on? kysyn kulmat koholla ja istahdan tyttöjen viereen.
- Sini ja Ilu taitaa olla tallissa ja muutama lähti maneesiin, Juli toteaa mietteliäänä.
- Tänään on vähän hiljasempi päivä. Aika ihme sinänsä, Sirppa jatkaa juuri, kun kaksi hoitajista astuvat posket punaisina sisään. Toisen heistä tunnistan Loviisaksi, Josefiinan pikkusiskoksi.
- Terve kaikki, tyttö tervehtii pirteästi ja istuutuu pöydän ääreen.
- Nuo pakkaset sais lauhtua pikkusen. Näpithän siellä jäätyy, toinen virkkoo irvistäen. Viimein keksin punahiuksisen tytön olevan Aimie, Taigan hoitaja. Olenhan nähnyt tämän joskus aiemminkin tallilla käydessäni. Nyökyttelemme yhteisymmärryksessä ja hetkeksi tulee hiljaista. Vilkaisen vaivihkaa kelloa. Pian on aika lähteä, sen tiedän, mutten aio hävitä mihinkään ennen kuin joku kotoa soittaa ja tulee raahaamaan minut mukaansa.

Lauren ja Almapouni, 3HM ♥

[Lauren]

21.01.2010 - PAKKASPÄIVÄN RATSASTUS

Potkiskelen ärtyneenä maata jalkojeni alla. iPodissa soi Maroon 5:n ”Wake up call”, jonka kuitenkin pian sammutan ja tuikkaan taskuuni. Tänä torstaina kaikki on mennyt jollain tapaa penkin alle, joten ei ole lainkaan ihme etten näytä iloista naamaa. Aamulla nukuin puolisen tuntia liian pitkään herätyskellon reistaillessa, eikä kukaan tullut herättämään sillä muita ei ollut kotona. Iki-ihana englanninopettajamme ei tietystikään pitänyt sattuneesta ja jaksoi äksyillä minulle koko tunnin. Myöhemmin meillä oli matematiikan kokeet, jonka sisällöstä en ymmärtänyt muutamaa kysymystä enempää. Koska isä on työmatkalla ja äiti edelleen töissä ei kyytiä koulusta kotiinkaan ollut herunut. Sama juttu tallille tulon kanssa. Itse asiassa minun olisi pitänyt vahtia pikkusiskoani tänään, joka onneksi lähti naapuriin kaverinsa luo jolloin säästyin tehtävältä. Muutenkin olo on inhottavan tyhjä, ja kaiken lisäksi olen nälkäinen enkä muistanut ottaa evästä. Saan siis todella toivoa, että Alma osaa piristää minua kaiken synkkyyden keskellä.

Puran parhaillaan kiukkuuntuneisuuttani Alman harjoihin, joita hankaan puhtaaksi puhtipuuskan saaneena. Hoitovälineet alkavat hitaasti mutta varmasti saada takaisin oikeaa väriään ja karvat ynnä muut moskat häviävät muille maille. Olen saada sydänkohtauksen, kun Maiss ilmestyy taakseni ja alkaa puhua.
- No jopas oot urakan alottanu, tyttö toteaa virnistäen.
- Pitää johonki purkaa energiaa, totean olkiani kohauttaen ja hymyilen takaisin. Johtuuko sitten harjojen ahkerasta hankaamisesta vai jostain aivan muusta, mutta mieleni on hiukan pirteämpi kuin aiemmin. Käännän katseeni Siirin uudesta hoitajasta takaisin tummanvihreään pölyharjaan, joka on valmis palaamaan harjapakkiin. Vielä pari harjaa ja olen valmis.
- Ootko käyny vielä ratsastaan Almalla?
- En oo vielä viittiny, ettei liian aikasin hyppää selkään. Tänään ois kuitenki tarkotus, jos nyt ehtii, kerron niin kuin asiat ovat. Olen kaavaillut ratsastusasiaa jo pidempään ja päättänyt mennä perus kokeiluratsastuksen joko tänään tai seuraavalla hoitokerralla. Ei tietenkään mitään kovin vaikeaa, normaali ratsastelua maneesissa.
- En mäkään Siirillä. Pitää kattoo missä vaiheessa vois hypätä selkään. Päästin mä sen toissapäivänä irti maneesiin, Maiss sanoo ja vilkaisee nopeasti kelloa tallin varustehuoneen seinällä.
- Meen harjaan Siirin nyt, onnea ratsastukselle.
- Kiitos, vastaan hymyillen, mutta tyttö on jo ehtinyt hävitä käytävälle. Jatkan uurastuksen loppuun asti ja päätän saman tien lähteä harjaamaan Almaa.

Harja liikkuu edestakaisin tummanruskealla – ja varsin tuuhealla – karvalla. Alma kerjää huomiota tökkimällä minua turvallaan ja saakin välissä rapsutuksen tai pari. Se riittää hevoselle, joka selvästi tietää että olemme lähdössä jonnekin. Se katselee innokkaasti käytävällä hääräävää porukkaa ja yrittää välillä kurottaa turpaansa ohikulkijoita kohti. Aamun huono onni on mennyttä aikaa. Minulla käy tuuri, sillä seuraava ratsastustunti järjestetään maneesin sijasta maastossa. Maneesi on siis Alman ja minun. Pohjoisruotsalainen alkaa vaikuttaa puhtaalta päältäpäin, joten puhdistan kaviot yksitellen ja lähden hakemaan tamman varusteita. Palattuani karsinalle jätän suitset karsinan ulkopuolelle ja heilautan satulan huopineen Alman selälle. Se ei pahemmin vastustele, vaikka satulavyö ei mene kiinni ilman pullisteluja. Jätän sen kuitenkin toistaiseksi melko löysälle. Toisella kädellä lämmitän kuolaimia ja toisella paijaan vieressä seisoskelevaa Almaa. Se on innoissaan puskemassa ovesta ulos ja lopulta tyydyn sulkemaan ulospääsyn, ettei vahinkoja satu.
- Kyllä sä vielä ulos pääset, usko pois.
Kun kuolaimet ovat lämmenneet ja jäädyttäneet samaan syssyyn sormeni, tarjoan kuolaimia hevoselle. Se vastustelee aluksi, mutta nappaa lopulta metallinpalasen suuhunsa. Taputan sitä kevyesti kaulalle ja kiinnitän remmit. Alma on valmiina lähtöön, joten vedän kypärän päähän, talviratsastushanskat käteen ja avaan karsinan. Lähdemme vieretysten ulos pakkaseen.

Alma seisoo hengitys huuruten paikallaan, kun kiristän satulavyön ja lasken jalustimet. Täytyy myöntää, että sormeni ovat kohmeessa. En kuitenkaan halua jättää ratsastusta sen takia väliin, joten nostan jalan jalustimeen ja ponnistan selkään. Ruunikko seisoo rauhallisesti aloillaan eikä yritäkään hievahtaa uralle päin. Joudun tekemään pieniä säätöjä jalustinten osalta, mutta pian olemme valmiina. Otan ohjat löysästi käteeni ja puristan hiukan pohkeilla saadakseni Alman liikkeelle. Se lähtee intoa puhkuen eteenpäin ja suunnistaa itsenäisesti uralle. Jotta tamma varmasti vertyy kunnolla, kävelemme molempiin suuntiin muutaman kierroksen ennen kuin otan ohjat tuntumalle ja terästäydyn itsekin. Almaan eivät tehoakaan pikkiriikkiset pohjeavut, vaan huomaan että tammaa täytyy pyytää vähän napakammin. Pyydän hoitohevoseni raviin ja alan tehdä pääty-ympyröitä ja taivutella sitä pitkillä sivuilla. Alma puksuttaa eteenpäin kuin juna, mutta vauhti ei onneksi kiihdy liian lujaksi. Näin alussa tamma on melko jäykkä, mutta uskon sen menevän ohi lämpenemisen myötä. Sisäpohje ei tunnu menevän läpi, vaan Alma alkaa kaartaa liian aikaisin uran sisäpuolelle ympyröitä tehdessä. Napautan sisäpohjetta hiukan lujemmin, jolloin tamma tajuaa siirtyä takaisin oikealle tielle.
- Hieno, kehaisen lyhyesti ja käytän kättä hevosen kaulalla taputtaen sitä. Vaihdan suuntaa ja teen samat taivuttelut näinkin päin. Jälleen Alman jäykkyys tulee esiin, mutta en anna sen häiritä. Välillä istun kokeilun vuoksi harjoitusraviin ja ratsastelen menemään. Ravattuamme jonkin aikaa hidastan tamman takaisin käyntiin.
- Sähän osaat heppa hyvä, mumisen Almalle joka kääntää korviaan äänen suuntaan. En viitsi ratsastaa kovin kauaa, pakkasta on sen verran paljon. En kuitenkaan voi vastustaa kiusausta kokeilla laukata hiukan, joten otan ohjat paremmin käteen, korjaan ryhdin kunnolliseksi ja annan laukkapohkeet kulmassa. Almalla kestää hetki ymmärtää toivomani, mutta lopulta se nostaa eteenpäinpyrkivän laukan. Pitkän sivun lopussa tamma tiputtaa raville, mutta pyydän sen uudelleen laukkaan ja teen pääty-ympyrän ennen käyntiin palaamista.

Tämän päivän ratsastukset on ratsastettu, vaikka sitä kestikin vain puolisen tuntia pakkasesta johtuen. Käveltyämme tarpeeksi kauan ohjaan Alman kaartoon ja hyppään alas selästä. Ei sitä voi miksikään maailman mahtavimmaksi koulutaituriksi kutsua, mutta ainakin puolituntisesta jäi hyvä mieli molemmille. Maastoköpöttelykaveri riittää minulle mainiosti. Kiedon käteni Alman kaulan ympäri ja rutistan sitä hetken. Tämän parempaa hoitohevosta tuskin olisin voinut saada.

Lauren kera Almakullan, 4HM ♥

[Lauren]

24.01.2010 - VALOKUVAUKSEN SALOJA



- No nii, ota nyt se kuva! hihkaisen nauraen ja yritän houkutella Almaa katsomaan edes hiukan kameraan päin. Elkku - the kameramestariksi lupautunut - kurtistaa kulmiaan tarkastellessaan järkkäriäni ja lopulta löytää napin josta painaa.
- Dodii, nyt katotte sitten tänne päin, tyttö virnistää ja nappaa pari otosta, jotka molemmat osoittautuvat heilahtaneiksi. Ähkäisen itsekseni ja säädän paria asetusta toivoen niiden parantavan kuvan laatua.
- Kokeile uusiks, ehkei se nyt tärähdä? ehdotan nojaten pohjoisruotsalaiseen, joka katselee touhujamme rauhallisin mielin. Tällä kertaa ajoitus on juuri oikea. Ulkoa kantautuva ääni saa Alman pään kääntymään suuntaani, eikä oma irvistyksenikään ole pahimmasta päästä. Elkku painaa nappia ja tsädääm, hetki on ikuistettu.

Lauren ja Alma, 5HM ♥

[Lauren]

31.1.2010 - VARUSTEETON MAASTO

- Almaaa, tuutkos sisälle?
Huhuiluni ei tuota tulosta, sillä ruunikko on päättänyt parkkeerata itsensä tarhan perälle viskatun heinäapajan luo. Hymähdän itsekseni ja pujahdan portin ali, jolloin Alma ensimmäistä kertaa noteeraa saapumiseni. Ihme kyllä se kohottaa päänsä ruuan ääreltä ja talsii verkkaisesti minua vastaan. Näky saa hymyn huulilleni ja kun hevonen tönäisee olkapäätäni ja lähtee seuraamaan nätisti perässä olen täysin myyty. En ole varma tunnistaako se minua vielä näin lyhyen hoitotaipaleen jälkeen etenkin, kun ratsastuskoulu on täynnä ihmisiä. Toivon kuitenkin että niin vielä joskus tulee käymään. Ilma on mukavan kirpeä, mutta pakkanen on noussut ainoastaan kymmeneen asteeseen. Mielessäni olen suunnitellut jotain maastoreissun kaltaista, mutta toisaalta ei ole liian kylmä koulutreeniinkään. Päätöstä ei onneksi vielä tarvitse tehdä, sillä onhan sunnuntai ja koko päivä aikaa. Ensiksi tarkoitus oli harjata Alma sisällä, mutta koska ilma on sen verran mukava, päätän tehdä sen ulkona harjauspuomin luona. Jätän Alman hetkeksi karsinaan ja haen tamman harjat.

Pian sidon hoitohevostani kiinni puiseen puomiin. Alman hengitys höyryää pakkassäässä, mutta tammaa itseään ei näytä palelevan lainkaan. Minäkään en ole totaalisen jäässä, mutta tiedän tilanteen muuttuvan nopeasti. Tallin suunnalta kuuluu ääniä, jolloin pohjoisruotsalainen kohottaa päätään ja höristää korviaan saaden toivomaan kameraani käsien ulottuville. On virhe jättää kapistus kotiin tallille lähtiessä, mutta en kerta kaikkiaan muista ottaa järkkäriä mukaan kovinkaan usein. Hetken kumisukaa käytettyäni totean, että on parempi harjata Almaa ulkona. Karvaa lähtee sen verran, etten mielelläni päästäisi niitä lentelemään ympäri tallia. Alma huomaa jotain ja kääntää päätään tallille johtavan tien suuntaan. Katsahdan samaan suuntaan olkani yli ja huomaan Lynnin, pidempiaikaisen Seppeleläisen kävelevän pihaa kohti. Vaikken tyttöä lähemmin tunne, kohotan käden tervehdykseen. Lynn ehtii kuitenkin ensin.
- Heippa! Miten on menny Alman kans?
- Kaipa tässä iha hyvin on menny. Maastoon olisin menossa mut pitää kattoa kenet sais seuraks, kerron hymyillen ja kierrän Alman toiselle puolen.
- Mä kuulin, että oisit saanu Riinan hoitsuksi Sentin lisäks? jatkan katsoen tyttöä Alman selän yli.
- Juu, totta se on. Onhan se ihan erilaista hoitaa kahta hevosta, mutta en kumpaakaan vaihtais pois, Lynn virnistää ja toteaa lähtevänsä hoitohevosiaan harjailemaan. Päästän tämän lähtemään ja jatkan harjausta pölärillä, jolla saan ylimääräiset irtokarvat pois. Pian vaihdan harjaa ja käyn tamman karvapeitteen yhä uudelleen läpi. Kun kaviotkin on puhdistettu ja olen harjauksen osalta valmis, vietän vielä hetken ulkosalla nojaillen Alman kaulaan ja rapsutellen tammaa, joka puhaltelee kädelleni silmät puoliummessa.
- Arvaa mitä? kuiskutan hevosen karvaiseen korvaan.
- Mä sain ihan hullun idean.

Tämä hullu idea ei kuitenkaan ole liian hullu toteutettavaksi. Olen irrottanut Alman harjauspuomista, vienyt harjapakin varustehuoneeseen ja heittänyt tammalle melko ohuen ratsastusloimen selkään. Nyt seisomme vieretysten tallin pihalla Almalla päässään ainoastaan päitset ja riimunnaru, jonka olen laittanut ruunikon kaulan yli ja sitonut toiselle puolen ohjiksi. Itse olen varustautunut kypärällä. Nyt on enää yksi ongelma, nimittäin selkäännousu. En jaksa enää palata talliin kyselemään apua ja maneesissa on päivän ensimmäinen ratsastustunti menossa, joten kiipeän pienen lumikasan päälle ja pysäytän Alman sen viereen.
- Kyllä tää tästä, en mä nyt niin lyhyt ole…, puhisen itsekseni ja hyppään mahalleni tamman selälle. Loimen ansiosta en luiskahda alas, vaan saan heilautettua jalan Alman takapuolen yli ja pian istun turvallisin mielin jykevän hoitsuni selässä. Edes se, ettei tammalla ole suitsia huolestuta minua. Onhan se rauhallisuuden ja luotettavuuden esikuva. Painan pohkeeni hevosen kylkiin ja suuntaamme kohti lumen peittämää maastoreittiä.
- Oot sitten nätisti. Mä en ala pyydystelemään sua ojanpohjalta kymmenen asteen pakkasessa jos satun tulemaan alas, mumisen Almalle, joka kääntää korviaan suuntaani. Onneksi ei sentään sada lunta.
On hiirenhiljaista lukuun ottamatta Alman kavioiden tömähdyksiä parinkymmenen sentin lumikerrokseen. Saan vain nautiskella Alman rennoista liikkeistä ja selän lämmöstä ja katsella maisemia. Tamma kulkee omaa tahtiaan ja pysähtelee välillä tarkastelemaan paikkaa lähemmin. Hyräilen hiljaa itsekseni saaden Alman huomion kiinnittymään. Se kuitenkin jatkaa kävelyään pirteästi puhisten. Välillä äänettömyyden rikkoo lumen humahdus puun oksalta maahan, tai orava joka kipittää säksättäen ohitse. Nämä seikat eivät hätkähdytä ratsuani joka talsii varmajalkaisena tietä myöten aivan kuin tietäisi minne ollaan menossa.

Kävelemme pitkään. Niin pitkään, etten enää ole varma kuinka kauan olemme todella kävelleet. Sormia alkaa paleltaa siihen malliin, että on aika kääntyä takaisin. Alma on kuitenkin toista mieltä. Se vänkää vastaan yrittäessäni kääntää sitä takaisin Seppelettä kohti ja kun viimein lähdemme takaisin päin alkaa vauhti hidastua kummasti.
- No jos me vielä hetki ollaan vaan? ehdotan kuiskaten rikkomatta hiljaisuutta. Alma pysähtyy ja nuuhkaisee lunta. Nautimme yhdessä hetkestä, joka ei lopu vaikka tamma lähtee kävelemään takaisin tallille päin.

Lauren ja Almaneitonen, 6HM ♥

[Lauren]

07.02.2010 - WITHOUT SADDLE



Kävimme Alman kanssa ratsastelemassa rennosti ilman satulaa. Tammalla oli vähän ylimääräisiä höyryjä, mutta tasoituttuaan se liikkui oikein mukavasti.

Lauren ja Alma, 7HM ♥

[Lauren]

26.02.2010 - PALELTUMISVAARASTA VÄLITTÄMÄTTÄ

Vihdoin se odotettu päivä on koittanut. Oma huone ja tietokone saavat jäädä, sillä tänään minä vihdoin lähden tallille. Ystävänpäivä sekä laskiainen hujahtivat ohi sairastaessani varsin sitkeää flunssaa kuumeesta puhumattakaan ja tokihan vanhemmat estivät minua käymästä Almaa katsomassa. Nyt yli viikon jälkeen olen terve ja heti koulusta tultuani säntään kohti Seppelettä. Onneksi päivä koulussa oli lyhyt opettajien kokouksen takia, joten ehdin viettää rutkasti aikaa tamman kanssa. Äiti on edelleen sitä mieltä, etten saisi lähteä. Paleltumisen vaara tallilla on kuulemma suurempi kuin koulussa, jota itse en halua uskoa.
- Mä meen nyt, tuun illalla! huikkaan ja työnnän ulko-oven voimalla kiinni. Pakkanen ei onneksi ole kiristynyt aamusta eikä ilma ihan tuhottoman jäätävä ole. Vedän kaulahuivia kasvojen suojaksi ja lähden talsimaan tutuksi tullutta tietä tallille päin.

Puolimatkassa ehdin harmitella keittiönpöydälle unohtuneita porkkanoita, joiden piti olla myöhäinen ystävänpäivälahja Almalle. Nyt kun seison Seppeleen pihassa, en ehdi enää kääntyä hakemaan niitä. Juurekset pyyhkiytyvät mielestäni viimeistään kun huomaan Alman seisoskelemassa tarhassaan ympärillensä tiiraillen. Jalkani johdattavat minut automaattisesti hoitohevoseni luo.
- Hei pikku karvakasani, hymähdän hymyillen ja ojennan käteni rapsutellakseni pohjoisruotsalaista joka on tullut vastaan aidalle. Tamma tarkastelee minua suklaasilmillään ja päästää hiljaisen hörähdyksen. Yllättyneenä naurahdan ja suukotan sen leveää otsaa. Vasta jälkeenpäin ymmärrän, ettei hörähdys välttämättä ole minulle osoitettu, vaan tallin takaa ilmestyvälle Jaakolle joka kuskaa heinäpaalia kohti tarhoja.
- Sulla on vielä rippeet jäljellä, turha ahnehtia, virnistän Almalle joka seuraa liikkuvaa ateriaa silmä tarkkana. Tosiaan, tamma ei ole vielä saanut syötyä edellisiäkään heiniä. Vietän vielä hetkisen pakkasessa, mutta kun sormet alkavat uhkaavasti jäätyä lähden sisälle lämmittelemään.
- Terve! Et oo vähään aikaan käyny? kuuluu Maissin pirteä huudahdus heti sisään astuttuani. Tyttö pitelee pikkuruista hoitoponiaan ohjista ja kaksikko seisoo valmiina käytävällä.
- Juu, kipeenä oon ollu. Ratsastaan lähössä?
- Jep, esteitä aattelin testata, mutta pitää nyt kattoa jos kuitenki pysyttäis ihan koulupuolella vielä, hän kertoo ja vilkaisee Siiriä hymy korvissa. Nyökyttelen hymyillen ja Maissin lähdettyä maneesia kohti kipitän saman tien Alman karsinalle tarkastamaan kuppien ja itse asumuksen kunnon. Karsina on siivottu aamulla, mutta lisärien vähäiset jämät ovat pinttyneet kuppeihin ihan minua varten. Tietysti on turha valittaa, itsepä haluan Almaa hoitaa enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Lämmin kaakao ja oleskeluhuoneen sohva ovat tehneet tehtävänsä, eikä olo ole lainkaan jäätävä. Jokeri istuu vieressäni hörppien limukkaa ja juttelee pöydän ääressä aikaansa viettävien Elkun ja Ilun kanssa.
- Mä aattelin mennä Epun kans kentälle treenailemaan. Huvittaisko tulla mukaan? viimeksi mainittu tyttö kysyy nojaten päätä käteensä. Me kolme myönnymme ilman erillistä pyyntöä. Mikä sen parempaa kuin ratsastaminen hyvässä seurassa? Pakkastakaan ei ole mainittavan paljon ja aurinko pilkottaa kalpeana pilvien välistä, joten sää on mainio.
- Monelta pitäis olla valmiina? tiedustelen kääntäen katseeni Elkusta Iluun, Jokeriin ja takaisin.
- No jos tossa viiden aikaan mentäis? Kyllä siihen mennessä ehtii hevoset valmiiks laittaa, Flooran hoitaja ehdottaa kelloa vilkaisten. Se sopii kaikille. Lähden tyytyväisin mielin talliin hyräillen jotain radiossa soinutta biisiä. En lainkaan tiedä pitävätkö ne kotona ajatuksesta, että hyppään Alman selkään heti parannuttuani, mutta en viitsi kieltäytyä kutsusta enää tässä vaiheessa. Vaikka mieli tekisi hakea tamma saman tien sisään ja harjailla se rauhassa valmiiksi, päätän sittenkin tarttua tiskiharjaan ja käydä ruokakuppien kimppuun.

Homma hoidettu, olen tyytyväinen itseeni. Virnuilen itsekseni napatessani Alman riimunnarun mukaan ja lähtiessäni noutamaan tammukkaa tallin suojiin. Kylmä ilma iskee vasten kasvoja, mutta en edes huomaa sitä kiinnittäessäni katseeni Almaan joka katselee korvat höröllä minun suuntaani.
- Sisälle lähössä? naurahdan hevosen puskiessa itsensä suoraan portille. Se jää odottelemaan kärsivällisesti, kun pujahdan aidan ali, kiinnitän narun päitsiin ja avaan portit. Tallustelemme lumisen pihan halki takaisin pääovelle ja kiskottuani sen vaivalla auki ryntäämme vieretysten sisälle. Oven sulkeuduttua Alma henkäisee syvään ja hidastaa tahtia. Taputtelen sen kaulaa, kun talutan jötikän karsinaan. Päästän tamman irti ja kipaisen hakemassa sen harjapakin käden ulottuville. Harjaustuokio alkakoon kumisualla. Alma nauttii hierovasta liikkeestä jääden aloilleen seisomaan ja samalla saan ylimääräiset turkit pois. Vaihtaessani sukaa pölyharjaan huomaan Elkun, joka astelee alas portaita.
- Säkö jo alotit? Mä vasta haen Epun sisään, tyttö hymähtää hyväntahtoisesti.
- Alotin juu. Ei kai vähän pidempi harjaushetki ois pahitteeks, virnistän ja katson kuinka Elkku sujahtaa ulos ovesta. Harjailen rauhassa jokaisen irtokarvan ja päällimmäiset liat pois ja välissä on pakko pysähtyä rapsuttelemaan Almaa joka selvästi kerjää huomiota vähän väliä. Kuulen kavioiden kopsahtelevan vasten betonilattiaa, jolloin tiedän Epun, Flooran ja Tiian tulleen sisään. Kello on vasta puoli viisi, joten aikaa on rutkasti hevosten valmistelemiseen.
- Alma. Nosta se kavio, totean napakasti, käskevällä äänensävyllä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Tuupin tammaa hetken aikaa saadakseni jalan nousemaan ja lopulta yritys tuottaa tulosta. Laiskasti Alma kohottaa kavionsa ja jaksaa seisoa vain hetken kolmella jäsenellä, kunnes tömäyttää hokeilla varustetun kavionsa takaisin maahan. Tuhahdan itsekseni, nostan jalan uudelleen. Seuraavaksi toinen jalka, joka palaa maan pinnalle yhtä nopeasti kuin sieltä nousikin. Kaksi viimeistä sen sijaan saan puhdistettua helposti. Kun taistelut on taisteltu ja tamma täysin valmis varusteita lukuun ottamatta jään odottelemaan. En viitsi seisottaa hoitohevostani karsinassa satula selässä, joten on parempi jos kaikki varustavat yhtä aikaa.

Hengitykset huuruten neljä ratsukkoa kävelee perätysten kohti lumista kenttää. Hämärä hiipii hiljakseen tallipihan ylle, joten näemme parhaaksi sytyttää valot. Alma talsii innokkaasti vierelläni, eikä millään malttaisi pysähtyä, kun on aika kiristää vyö ja mitata jalustimet. Eppu sekä Tiia seisovat rauhallisina, mutta Floora heiluttelee päätänsä hermostuksissaan, kun mahavyö on aika kirrata.
- Oohan kunnolla nyt! kuuluu Jokerin ääni tamman viereltä. Sillä hetkellä olen tyytyväinen Alman mahtavan rauhalliseen luonteeseen. En mielellään sormet kohmeessa ala enempiä värkkäämään. Heilautan lopulta itseni satulaan, kohennan kaulahuivin asentoa ja sujautan jalustimet jalkaan. Kun muutkin ovat valmiina aloittamaan lähdemme kaikki valkealle uralle kävelemään.
- Onko teillä mitään ideaa mitä tehtäis? huikkaa Ilu ratsunsa selästä. Elkku kohauttaa olkiaan ja Jokeri pudistaa päätään.
- Jaa, ei kai tässä. Kunhan ratsastellaan, naurahdan ja irrotan vielä toistaiseksi jalat jalustimista saadakseni ne lämpimiksi. Ajatus kuulostaa hyvältä muidenkin korviin, joten jatkamme kävelyä hiljaisissa merkeissä lämmitelläksemme hevosten lihaksia. Välillä vaihdetaan suuntaa ja käynti jatkuu.

Istuskelen mielelläni keventämättä Alman tasaisessa ravissa, kun se köröttelee alkuraveja eteenpäin muiden mukana. Flooralla tuntuu olevan paljonkin virtaa ja sen sijaan Tiia vaikuttaa laiskahkolta. Eppu ravailee rauhallisesti kuten Almakin, tosin suuremmin askelin ja siksi vauhdikkaammin. Teen voltteja ja pääty-ympyröitä saadakseni tamman pyöristymään. Ensi alkuun se vaikuttaa jäykältä, joten teen asetukset ja taivutukset erityisen tarkasti. Välillä hidastamme hevoset käyntiin ja levähdämme itsekin niiden selässä. On jo täysin pimeää ja vain kentän valot valaisevat kaviouraa. Pari lumihiutalettakin leijailee maahan, muttei se sateeksi asti ylly. Tunnelma on niin talvinen kuin talvinen tunnelma voi olla ja se saa minut rentoutumaan mukavasti.
- Joko laukataan? kuuluu Elkun ääni Epun selästä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan kuin ei muillakaan joten alamme vähitellen koota ohjia käsiin. Sormet eivät ole enää lainkaan kohmeessa ja varpaat ovat sulaneet sopivasti.
- Vaihetaan eka suunta, ehdottaa Ilu vastaukseksi siskolleen. Teen täyskaarron Flooran perään, mutta vaihdan saman tien paikkaa Alman tullessa liian lähelle toisen ruunikon häntää.
- Mä taidan laukata suoralla uralla, että varokaa sit, Jokeri ilmoittaa päättäväinen ilme kasvoillaan ja pian antaakin ratsulleen laukkapohkeet. Tamma lähtee vinhaa ravia eteenpäin pää korkealla, mutta tottuneesti tyttö pidättelee hoitohevostaan ja yrittää uudelleen. En ehdi nähdä nouseeko laukka, sillä keskityn taas Almaan joka on innokkaasti lähdössä mukaan spurttailuun. Siirrän hiukan sisäpohjetta eteenpäin ja Alma terästäytyy heti nostaen keinuvan laukan. Satula narisee askelten tahtiin ja korvissa kuuluu pientä suhinaa vauhdin kiihtyessä. Pohjoisruotsalainen lyllertää intoa puhkuen eteenpäin lumi pöllyten ja korvat hörössä. Voin kuvitella miltä tamma sivustakatsojan silmiin näyttää.
- Tiia hei, yritä ees, Ilu ärähtää kirjavan heittäytyessä hankalaksi. Se puskee itsepäisesti ravissa eteenpäin, eikä ole huomaavinaan laukkapohkeita. Eppu sen sijaan laukkailee kaikessa rauhassa Elkku selässään. Kuinka erilaisia hevoset osaavatkaan toisiinsa verrattuna olla?

- Almahan vaikuttaa ihan hauskalta menopeliltä, Jokeri virnistää ohjatessaan Flooran Alman ohi.
- Joo, kunnon työmyyrä vaikkei kaikkea osaakkaa, vastaan hymyillen ja kumarrun taputtamaan tamman kaulaa. Se henkäisee tyytyväisenä ja venyttää nautinnollisesti kaulaansa yhä pidemmälle eteenpäin. Olemme juuri lopettelemassa vajaan tunnin kestänyttä ratsastusta. Mitään kovin järkevää emme sen aikana saaneet aikaan, se täytyy myöntää. Mukavaa perusjolkottelua virkistämään mieliä, ei sen kummempaa. Lopulta ohjaamme hevoset kaartoon. Irrotan jalustimet ja luisun alas Alman selästä. Tamma alkaa kiehnätä päätään takkini etumusta vasten, jolloin se saa ansaitut rapsuttelut.
- Sulonen sä kyllä oot, ettäs tiedät.

Lauren ja Alma, 8HM ♥

[Lauren]

27.02.2010 - KESÄÄ ODOTELLESSA


Pikasarjakuva, jonka piirsin koska halutti piirtää.
Alma odottelee innokkaana kesää, samoin hoitajansa. Ei tässä sen enempää järkeä ole, kunhan suttailin. (:

Lauren ja Almapallero, 9HM ♥

[Lauren]

28.02.2010 - TÄYSTUHO MUKANA

- Vahdit sitten, ettei Sara häviä mihinkään. Ja älä päästä sitä lähelle niitä ilkeimpiä kun nehän saattaa purra? Selkään et saa päästää vaikka kuinka vinkuisi, vaikka kyllähän minä tiedän, että se sinun Almasi on kiltti. Ja jos alkaa palella niin heti kotiin sitten! Olisikohan minun sittenkin pitänyt tulla mukaan…
Äiti on lähellä paniikkia astuessamme kuusivuotiaan pikkusiskoni Saran kanssa ulos autosta. Itsepähän halusi hänet tutustumaan talliin vastusteluistani huolimatta, joten tässä sitä nyt ollaan.
- Joo joo, ei tässä mitään satu, mumisen heilauttaen vähättelevästi kättäni. Äiti luo huolestuneen silmäyksen tallia kohti, mutta sulkee oven ja ajaa pois pihasta. Huokaisen helpotuksesta. Onhan Sara villiä sorttia, mutta uskon osaavani pitää systerin hallinnassa vaivaisen tallireissun ajan.
- Et sitten sinkoile, hevoset säikkyy, muistutan vilkaisten käteeni tarrautunutta tyttöä. Paljon mieluummin olisin tullut tavalliseen tapaan tallille ja jättänyt joskus-erittäin-rasittavan pikkusiskoni kotiin.
- Hei kato tuolla on heppa! Sara kiljaisee ihastuksissaan ja osoittaa kentällä ravaavaa Topia Anne selässään. Onneksi huuto ei kuulu kovin kauas, joten mitään pahempaa ei tapahdu.
- Hys, ei saa huutaa, tuhahdan varoittavasti ja ohjaan tytön sisään tallin ovesta. Pari silmäparia kääntyy ja lähimpänä seisova Sirppa puhkeaa puhumaan.
- Heei, kenet sä toit mukana? tyttö hymyilee Saraan viitaten.
- Pikkusiskon vaan. Pakotettiin, virnistän vinosti ja tervehdin ohi kävelevää Maissia, jonka suuntana on ilmiselvästi Siirin karsina. En ehdi huomatakaan, kuinka Sara jo viipottaa Antun karsinalle ja työntää kättään kohti ruunan turpaa. Ehdin juuri napata tytön pois, kun hevonen luimistaa korviaan ja näykkäisee ilmaa. Se ei selvästikään ole vierailijoiden toivossa juuri nyt.
- Johan mä sanoin ettet juoksentele minne sattuu. Mä sanon minne mennään, okei? torun siskoa, joka ei ole moksiskaan. Vilkaisen itsekseen myhäilevää Sirppaa ja näytän tälle leikilläni kieltä.
- Miten mä selviän tän kans? mutisen tytölle joka kohauttaa virnuillen olkiaan. Osa käytävällä äskettäin pörränneistä hoitajista on hävinnyt taukohuoneeseen, osa puunaamaan hoitohevosiaan. Menen Alman karsinalle Sara kintereilläni ja pujahdan tamman luo. Se kurottaa turpaansa taskuani kohti ja alkaa hamuilemaan vetoketjua. Porkkanapiiloni on paljastettu. Unohdan hetkeksi Saran, joka seisoo vierelläni katsoen Almaa silmät pyöreinä.
- Onpa se iso.
Hymyilen itsekseni. Siskon silmissä hevonen voi näyttää valtavalta, mutta omiini se on juuri sopiva. Alma rouskuttaa sille ojennettua porkkanaa autuaana oranssin kuolan valuessa juuri sopivasti takilleni. Sen poispyyhkimisyritykseni jäävät vain yrityksiksi ja tosiasia on, että äiti saa jotain pestävää täksi illaksi. Seuraavaksi tamman huomio kiinnittyy Saraan, joka on uskaltautunut lähemmäs.
- Saa sitä silittää. Alma on ihan kiltti, kerron ja jätän tytön paijailemaan ruunikkoa sillä aikaa kun tarkistan kuppien kunnon. Ne ovat mukavan puhtaat eilisen jäljiltä ja karsinakin on siivottu, luojan kiitos. Takaani kuuluu hiljaista hihitystä. Alma on innostunut hamuamaan Saran kirjavan pipon tupsua ja lopulta se nappaa karvakasasta kiinni ja vetää pipon pois tytön päästä.
- Se vei mun lakin! pikkusisko kiljaisee innokkaasti ja nappaa piponsa takaisin. Alma näyttää pettyneeltä, mutta unohtaa asusteen pian ja alkaa napsia aamuheinien rippeitä karsinan lattialta. Päivä on vielä edessä, enkä todellakaan tiedä mitä voisin hevosen kanssa tehdä vahtien samalla mukaan tullutta riesaa.

- Hei kato, tuo hevonen kakkaa!
Hyssyttelen Saraa joka osoittaa käytävälle kiinnitettyä ja vasta kentältä saapunutta Topia. Anne luovuttaa hevosensa hoitajien huostaan ja hymyilee huvittuneena. Virnistän takaisin ja yritän saada Saran pysymään edes hetken hiljaa. Tyttö puhua pulputtaa kaikesta mahdollisesta eteen osuvasta asiasta ja äänekkäät välikommentit – kuten äskeisen - jättäisin mieluusti väliin.
- Sara hei, jospa me mentäis harjaamaan Almaa, mitä sanot? ehdotan yli-innostuneen kuuloisena saadakseni tytön mukaani.
- Joo! Mut hei, sun ei tarvi tulla kun mä harjaan sen ite. Kyllä mä osaan, mee sä vaan johonki, tyttö toteaa kylmän rauhallisesti ja lähtee kävelemään suurieleisesti väärään suuntaan.
- Kuule hei. Ensinnäkin mä harjaan sen sun kanssa, ettei mitään satu ja toiseksi Alman karsina on täällä, totean hymyillen vinosti.
- No kyllä mä sen tiesin, esitin vaan, tyttö vastaa itsevarmana ja lampsii luokseni räikeänpinkeillä kumisaappaillaan. Kuulen Maissin tyrskähdyksen viereisestä karsinasta, enkä ihmettele vaikka tyttö olisi kuullut koko keskustelun. Sen verran äänekkäästi Sara puhelee.
- Oota tässä, käyn hakeen Alman harjat, sanon vannottaen pikkusiskon pysymään juuri sillä paikalla mihin jääkin. Takaisin palatessani tyttö on kuitenkin siirtynyt Pampulan ja Siirin karsinan eteen ja ihastelee pikkuponeja silmät säihkyen.
- Onpa ne söpöjä! Mitkä niitten nimet on? tyttö kyselee Maissilta.
- Tämä toinen on Pampula ja tämä jota harjaan on Siiri, tyttö kertoo ystävällisesti hymyillen.
- Saanko mäki alkaa hoitaan jotain hevosta, vaikka Pampulaa? Sara kysyy muitta mutkitta ja katsoo vuoroin minua ja Maissia.
- Tuota noin, se on sellainen juttu että pitää olla vähän isompi ennen kuin voi saada hoitoponin. Ja sitä paitsi Pampulalla on jo kaksi hoitajaa, kerron napaten Saran mukaani takaisin Alman luo. Harjausoperaatio alkakoon.

Vaikka sisko auttaa innokkaasti Alman harjailussa, suurin työ jää kuitenkin minulle. Ei se tietenkään haittaa, mieluummin harjaisin tamman vaikka yksin. Kavioiden putsausta en viitsi jättää tytön kontolle, vaan hoidan sen itse. Harja ja häntäkin on nyt selvitetty, joten tamma on täysin puhdas.
- Sepä oli helppoa, mitä me tehdään seuraavaksi? Sara tiedustelee tomerana. Päästän hiljaisen huokauksen ja mietin hetken.
- Kuulehan. Muistiksä että tänään tulee telkkarista joku Nalle Puh- elokuva? Se alkaa ihan just, kerron tytölle joka pudistaa äkisti päätään. Tämä äkillinen päähänpisto on mainio keino saada viettää edes puolet tallipäivästä ilman siskoa joka on varsin innokas televisionkatselija.
- En muistanu mut mä tahon kattoo sen!
- Soitanko äidille, se vois tulla hakeen sut? ehdotan tytölle.
- Joo soita vaan. Mä tuun joskus taas sun kans tänne kuitenki, Sara painottaa. Sitä seuraavaa kertaa ei toivottavasti ihan heti tulekaan.

Viimein rauha. Äiti on hakenut melko vastentahtoisesti pikkusiskoni takaisin kotiin ja nyt voin viimein olla ilman pikku häslääjää.
- Meetkö sä vielä ratsastaan Almalla? tiedustelee sohvalla istuskeleva Lexie.
- En mä taida tänään. Se saattaa mennä illemmalla tunnillaki.
Huone hiljenee hetkeksi. En tiedä missä kaikki ovat. Ilmeisesti ratsastamassa tai harjailemassa hoitohevosiaan. Nojaan päätä käsiini ja katselen ulos huoneen ikkunasta. Vielä ei ole hämärää, mutta aurinkokaan ei paista. Kaiken kaikkiaan ilma on harmaa. Mitä sitä vielä tänään tekisi?

Lauren ja Almukka, 10HM ♥

[Lauren]

21.03.2010 - KESKELLÄ KAIKKEA HARMAUTTA ...



... Alma osaa aina piristää minua.

Lauren med Alma, 11HM ♥

[Lauren]

26.04.2010 - PITKÄSTÄ AIKAA

Taukohuoneen pehmeä sohva saa olon tuntumaan mukavalta. Tätä tallihetkeä on pilaamassa ainoastaan se, että koeryöpyn yllättämänä selaan uskonnonkirjaani huokaisten ja yritän saada edes asian tai pari jäämään pääkoppaani, joka ei tunnu tällä hetkellä vastaanottava mitään sisäänsä. On ihanan rauhallista ainakin sen hetken, kun kaikki huoneessa olijat pysyvät vaiti. Se ei kuitenkaan kestä kauaa.
- Meilläki on nyt hirveesti kokeita. Ei sitä jaksa enää ku pitää lukea kokeisiin ja tehä kasa läksyjä ja kaikkea. Kuten monena edellisenä päivänä, ulkona on melko kuivaa ja lämmintä. Plusasteet ylettyvät jopa kymmeneen asteeseen ja tuntuu että talvitakin voisi heittää suoraan oman huoneen nurkkaan ja lähteä hyppelehtimään pelkässä hupparissa – esteenä tietysti ylihuolehtivat vanhemmat. Lösähdän vasten sohvan selkänojaa ja vilkaisen vielä kertaalleen kirjan sivua hinduista. Kuka tällaista jaksaa lukea?
- No eipä oikein kukaan, Jassu virnistää kääntyen katsomaan minua hymyillen. Vilkaisen vieressäni istuvaa tyttöä yllättyneenä ja tajuan puhuneeni ääneen.
- Joo nyt riitti. Mä lähen harjaan Almaa, totean ruhtinaallisesti ja kohottaudun ylös istumapaikaltani. Istahdan kuitenkin saman tien takaisin.
- Tai ehkä mä ensin syön jotain, virnistän ja viskaan uskonnonkirjan reppuun kaivaen sieltä omenan ja kotona kyhätyn, varsin epämääräisen voileivän. Omena on sen verran hyvässä kunnossa, että päätän jättää siitä puolet tallissa odottavalle pohjoisruotsalaiselle. Loput eväät katoavat omaan nassuun.
- Meneeks joku tänää rattastaan? kailottaa sisään astunut Elkku joka parkkeeraa itsensä pöydän ääreen.
- Mä aattelin lähtä vääntään koulua Sikellä, Jassu kertoo näpräten samalla puhelimellaan.
- Oli mullaki ajatuksena, kauan hiljaa istunut Keikki vastaa. Elkku nyökyttelee tyytyväisenä saadessaan ratsastusseuraa. Itse en ollut ajatellut lähteä ratsastamaan tänään.
- Mä taidan suorittaa Almalle kunnon megasuperharjauksen ja talutella sitä tai jotai, mumisen sulloessani omenanpuolikasta taskuun. Jälleen tulee hiljaista. Tämä päivä ei taida olla niitä kaikkein vilkkaimpia.

- Hei, takkia et syö vaikka kuinka haluisit, torun Almaa joka varsin uhmakkaasti käy popsimaan takintaskun vetoketjua. Työnnän hevosen turvan hellästi sivummalle ja nappaan purujen sekaan tipahtaneen kumisuan takaisin käteen.
- Tästä se lähtee, puhelen itsekseni tammalle joka kääntää karvaisia korviaan äänen suuntaan. Se onneksi ymmärtää lopettaa taskussa piileskelevän omenan etsimisen, sillä sen se saa vasta urakan päätteeksi. Kumisualla pyörittely sekä irrottaa mahtavasti Alman paksuakin paksumpaa talvikarvaa, että saa tamman rentoutumaan aloilleen. Hieron hevosta lähemmäs vartin, kunnes huomaan että irtokarvaa on niin paljon, että se on pakko välillä saada pois alta. Kumisuka lentää pakkiin ja tilalle tulee pitkäharjaksinen pölyharja, jonka olen todennut oikein hyväksi välineeksi. Harjaillessani mielessä pyörii ajatuksia laidasta laitaan. Kohta – oikeastaan vasta noin kuukauden kuluttua, mutta pian kuitenkin – olisi kesä ja sen mukana loma. Ensimmäinen kesä yhdessä Alman kanssa. Ja sitä minä todella odotan, hyvin innokkaasti. Unohdun pohdiskelemaan elämän menoa ja Alma alkaa kyllästyä toimimattomuuteeni. Se nappaa kiinni kädessäni olevasta harjasta ja kiskaisee sen pois. Hätkähdän ja yritän anastaa hoitovälinettä takaisin, mutta hevonen alkaa vimmatusti heilutella päätään ja viskaa harjan karsinan oveen. Kuuluu kumahdus ja se tipahtaa alusille.
- No anteeks, kyllä mä sut loppuun asti harjaan, nauran ruunikolle joka löntystää pari askelta lähemmäs lempeä ilme silmissään. Se tuuppaa minua selkään odottaen selvästi jonkin asteen rapsutteluja. Heitän harjan takaisin pakkiin ja jään seinään nojaillen paijailemaan Almaa, joka tuhisee hiljakseen. Tallissa vallitsee mukavan rauhallinen ilmapiiri, tuntilaiset eivät ole vielä saapuneet. Onnekseni Almaa ei ole laitettu alkeistunneille, joten ei ole minkäänlaista kiirettä suorittaa harjausta loppuun.
- Meillä tulee oleen hauskaa kesällä, mumisen hevoselle, joka on painanut päätään kohti karsinan lattiaa. Se näyttää olevan torkahtamispisteessä, joten en viitsi vielä alkaa puhdistamaan kavioita vaan rapsuttelen tamman otsaa ja pohdin tulevaa kesälomaa.

Lauren ja Almarakas, 12HM ♥
Tämä on kaiketi eiliselle. Sekavaa tekstiä, aloitin tämän teon melkein kuukausi sitten. Ja pahoittelut epäaktiivisuudesta. (:

[Anne]

Alma ja Lynn istuntaleirillä 1.6.2010