|
Post by Maiss on Dec 1, 2010 22:30:41 GMT 2
Elisabethin, Emmun ja Claran tarinat ovat kaikki tosi kivoja! Elisabeth saa tarinoissa hyvin mukaan tavallista tallin arkea, Emmun tarinat saavat hymyilemään, ja Claran tarinat ovat tosi taitavasti kirjoitettuja. =)
+ Kiitos Emmu ja Lynn!
|
|
|
Post by Maiss on Dec 1, 2010 22:08:34 GMT 2
^^ Ilu, meilläkin oli tässä joku aika sitten valssia. Oli ihan hauskaa, tosin pari tyyppiä ei ollu niin kivoja, mutta tuli mieleen ala-asteen tanssit... :--D
Tulipas pitkä .....
|
|
|
Post by Maiss on Dec 1, 2010 21:34:18 GMT 2
Ihana luukku! Vaikka menikin väärin, oli tosi kiva etsiä noita vastauksia. (: Tosi kiva idea tietovisa tosiaan. Onko vastauksia tulossa jonnekin? Olisi kiva saada tietää mm. Ellin äidin nimi... : DD
|
|
|
Post by Maiss on Nov 30, 2010 21:36:40 GMT 2
Märkä duracellpupu, 30.11
Koska aurinko vielä valaisee päivää, olen suosiolla astunut tallille vievään bussiin, tai oikeastaan tallin lähelle vievään bussiin. Bussipysäkiltä on nimittäin vielä reilun kilometrin kävelymatka. Kuuntelen kuinka bussin etupäästä kaikuu uutislähetys, jossa ilmoitetaan huonosta ajokelistä ja viilenevästä säästä. Naurahdan pienesti katsoessani ulos ikkunasta: ei siellä eilistä, toissapäivästä tai viime viikoista ajokeliä huonompi keli ollut, vaan ihan samanlainen. Kaivan laukustani vesipullon, josta hörppään pari kulausta avattuani korkin. Käytävän toisella puolella istuva mies katselee minua ja varustustani sivusilmällä. Katsahdan mieheen hymyillen kun laitan pullon takaisin kassiini. - Tallille menossa? mies uskaltautuu kysymään. - Jep, on niin upee ilma! vastaan ja nousen ylös. Tallin pysäkki on seuraavana, joten painan “stop”-nappulaa. Kuuluu kimeä kilahdus ja harmaapartainen mies heilauttaa kättään, minun tehdessä samoin. Seison keskiovien takana odottamassa että linja-auto pysähtyy ja ovet aukeavat. - Kiitos, huudahdan kuskille kun bussi pysähtyy ja ovet aukenevat. Astun ulos kylmään talvi-ilmaan todella tyytyväinen siihen, että korviani lämmittää sininen piponi.
Siirin karva on aivan märkä, eikä kuivuudesta ole merkkiäkään. Sen vieressä makaava Pampula taas on kuiva kuin mikäkin vettä inhoava kissa. - Siiri… ilmeeni ei luultavasti ole mikään iloisuuden perikuva lausuessani hoitoponini nimen. - Missä sä oot ollu? Ja mitä sä oot tehny? Kulorautias vain mulkoilee minua ponimaisilla silmillään. Pampula taas nousee hitaasti ylös ja katselee ympärilleen silmät suurina, sitten se sulkee silmänsä, ja jatkaa uniaan seisaallaan. - Miten samassa karsinassa voi olla unikeko ja duracellpupu? vitsailen kun kaivan Siirin harjalaatikosta hikiviilaa. - Nyt sä kuules neiti saat kunnon kuivaushoidon! Minusta tuntuu, ettei tamma ole minua enempää innostunut hikiviilasta, taikka vedestä, jonka hikiviila saa pois ponin karvasta. Mutta itsepä on päättänyt riehua lumessa.
Viimeinen marraskuunpäivä ei tuo tullessaan kuin raatamista ja märän Siirin. Kun olin astunut talliin, olin toivonut jotakin hiukan ylellisempää, mutta eipä tainnut sekään toive toteutua. - Heippa! kuulen jonkun hihkaisevan takaani. Käännähdän, ja siinä seisoo, kukas muu kuin Lynn. - Lynn! Pitkästä aikaa, tai no… selitän tytölle, joka tulee viereeni rapsuttamaan Siiriä. Tyttö naurahtaa pienesti kun Siiri yrittää näykkäistä hänen kättään, tai oikeastaan Lynnin sinistä takkia josta roikkuu hauskan näköinen vetoketjun solki. - Et näytä kovin iloselta, mikä on? Lynn kysyy huolestuneena. - Voinko mä jotenki auttaa? Lynn huomaa aina jos jokin vaivaa minua, ja on aina siinä kuuntelemassa, kun sitä tarvitsen. Hän kuuntelee niin tarinoita kivasta päivästä kuin valitusta ärsyttävästä opettajasta. Lynn on niin kuin sisko minulle. - Mulla on kyllä kaikki ihan hyvin, et älä hätäile! sanon vääntäen hymyn naamalleni. - Mua vaan vähän ärsyttää kun suunnitelmat meni uusiks. Mun oli nimittäin tarkotus mennä tänää maastoon, mut sit huomasin märän Siirin, jonka kuivaaminen kesti yllättävän kauan, enkä viitti mennä tonne pimeeseen yksin. - Hei, mä voin tulla sun kanssa! pellavapää ehdottaa hetkeäkään epäröimättä. - Mennään vähän nii ku yömaastoon. - Oot sä ihan varma? kysyn hiukan epävarmasti kun upotan käteni Siirin harmaaseen harjaan. - Jep! Sentti tarttee liikuntaa, tyttö kertoo kun sujahtaa satulahuoneeseen. - Ja hei, ilman satulaa! Lynn kurkkaa ulos huoneesta. - Pakko!
Kiitän Siiriä, sillä se on antanut minun nousta sen paljaaseen selkään vain pienen vikuroinnin jälkeen. Iso Sentti seisoo tamman vieressä tallipihassa ja katselee meitä, Lynnin tehdessä samoin. - Vaikka Siiri on pieni, en mä muistanu et se ois noin pieni, tyttö kertoo saaden minut naurahtamaan. En kumminkaan jaksa alkaa väittelemään asiasta, sillä tiedän, että hoitoponini on Lynnin mittakaavassa erittäin pieni, melkein liiankin pieni. Minulle se kuitenkin on täydellisen kokoinen: ei senttiäkään liian iso, ei senttiäkään liian pieni, eikä senttiäkään liian pyöreä. Se on täydellinen. Sentti marssii edellämme kohti maastopolkuja. Olemme päättäneet menevämme ihan kunnon metsään, sillä siellä saa kunnon yömaasto -fiiliksen. - Otetaan vähän ravia, Lynn ehdottaa kun saavumme aukiolle, josta on hyvä aloittaa ravipätkä. - Huikkaa jos jäätte jälkeen! Nyökkään tytön huomaamatta, ja pyydän shetlanninponin raviin. Keikun ja pompin pikkuisen korkeissa askelissa kun taas se vaan keskittyy Sentin perässä pystymiseen. Siiri ei vaikuta kyttäävän metsän mörköjä, mikä saa minut ylpeäksi ponista. Siirillä ei ole mitään ongelmaa pysyä suuren puoliverisen selässä, mutta Sentillä on ongelmia olla pikkuponia nopeampi. - Jos te jatkatte yhtä hitaasti me tullaan edelle! huikkaan Lynnille, joka vaikuttaa jokseenkin huvittuneelta: - Ihan varmasti! No, emme kumminkaan joudu vaihtamaan järjestystä, mutta läheltä piti! On minun hoitoponini kyllä sellainen duracellpupu…
Maiss + Duracellpupu 31HM
Lopusta tuli nyt vähän tommonen, mutta saa nyt kelvata kun mun pitää mennä nukkumaan.
|
|
|
Post by Maiss on Nov 30, 2010 20:11:00 GMT 2
Tosi, tosi hieno! =) En vain löydä sitä ykköstä... Taitaa koko ilta vierähtää sitä etsiessä. UUMAMA, LÖYSIN! toki ilman avustusta Mutta nyt vain odottelen mitä luukkujen alka paljastuu, ja tänä vuonna luukut ovat luultavasti todella kivoja! Mutta upea on. (:
|
|
|
Post by Maiss on Nov 28, 2010 17:45:11 GMT 2
Tontun apulainen, 28.11
Hoitajahaut ovat ratkenneet ja moni innostunut hoitajatyttö lampsii ympäri tallia. Sitä paitsi on ensimmäinen adventtisunnuntai, mikä voi myös olla yksi syy suureen hoitajamäärään. Itse istun Siirin karsinassa ja kuuntelen kuinka hoitajat, niin uudet kuin vanhat, lörpöttelevät hoitoponeilleen sitä sun tätä. Siiri haistelee pipoani minun kurkkiessa ulos ovenraosta. Hymyilen huomatessani että talliin astuu tuttuakin tutummat tallikengät, joiden sisässä on punaisiin villasukkiin ja tummansinisiin ratsastussukkiin peitetyt jalat. “Moikka Loviisa!” hihkaisen tytölle, enkä ensin tajua että tämä ei näe minua. “Täällä karsinassa”, jatkan ja avaan hiukan ponikarsinan ovea. Kun Loviisa huomaa minut, hän naurahtaa ja kävelee luokseni. “Mitä sä siellä alhaalla teet, tonttuako leikit?” tyttö kysyy ja pujahtaa sisään karsinaan. “Vähän niin ku, kuuntelen tätä rauhoittavaa adventtisunnuntain talliääntä”, kerron toiselle sulkien silmäni. “Jaahas, outo, ei siis mitenkään pahalla”, Loviisa toteaa ja halaa omaa hoitoponiaan iloisesti. “Uudet hoitajathan on nyt valittu?” “Jep, vaikuttaa oikein kivoilta!” vastaan ja rapsutan Siiriä sen korvan takaa.
Päivä on jo pimentynyt illaksi kun astelen Siiri vierelläni ulos tallista. Tänään emme mene mitään erikoista: väännämme jotakin volttientapaista ja laukkailemme ympyrää. On niin kylmä, että luulen ratsastustuokion kestävän reilun puolituntisen - jos edes sitäkään. “Siiri, paikka”, sanon pyörivälle tammalle kun saavumme kentälle. Sadannen tuhannennen kerran alkaa sama show, kun Siiri päättää olla ylienerginen lapsi. Olen säätänyt jo jalustimet valmiiksi minulle sopiviksi, joten minun ei tarvitse kuin kiristää vyö ja hypätä selkään. Helpommin sanottu kuin tehty: Siiri ei millään suostu seistä paikallaan, vaan hyörii ympäriinsä etsien lumen alta jotakin syötävää, ikään kuin se olisi mahdollista. “Nyt kuule seisot siinä!” murahdan päättäväisesti, mikä saa Siirin pysähtymään ihmeissään. “Just noin.” Asetan jalkani jalustimeen ja hypähdän ylös shetlanninponin selkään. Siiri vaikuttaa ensin hiukan hämmästyneeltä murahdukseeni, eikä välitä lumesta, vaan keskittyy ainoastaan apuihini. Jos Siiri olisi tällainen joka päivä, se osaisi kohta piaffet sun muut. Parin käyntikierroksen jälkeen varpaani alkavat jo jäätyä, joten pyydän Siirin raviin ja alan työstämään niin omaa istuntaani kuin ponin liikkeitä.
Katselen palavaa kynttilää joka on asetettu keskelle oleskeluhuoneen pöytää. Vieressäni istuu pipareita mutusteleva Loviisa, joka hänkin on käynyt liikuttamassa hoitoponinsa. “Ajattele, kohta on joulukuu, ja sitte saa paljon suklaata!” Loviisa toteaa suu täynnä piparkakkua. “Suklaajoulukalenteriako meinaat?” naurahdan ja otan ystäväni keksipaketista piparin. “Jep, mulla on semmonen heppasuklaakalenteri jo hankittuna, siitä saa isot suklaapalat”, tyttö kertoo innoissaan saaden minut hihittämään: “Etkö sä muuta ku suklaapalojen kokoa mieti?” Loviisakin saa naurukohtauksen. Nauramme siinä aikamme, kunnes tajuamme lopettaa ja jatkamme juttelua. “Toivottavasti tänäki vuonna on aattoratsastus, se on aina vuoden kokokohta!” Loviisa kertoo minulle, ja olen samaa mieltä: vaikken viime jouluna ollut hoitaja, pääsin mukaan aattoratsastusporukkaan Artsin ravitallin Foxilla. “Siiri olis niin huippu jouluponi”, sanon ja mietin miltä Siiri näyttäisi tonttulakissa. Kaikista vuoden ajankohdista pidän eniten joulua edeltävästä ajasta ja kesästä, kesästä siksi, että silloin on lämmin ja iloinen meininki, joulunodotuksesta siksi, että tunnelma on niin rauhallinen ja odotusta täynnä. “Mennän alas, jooko? Sä voit puhaltaa adventtikynttilän”, ehdotan ja Loviisa myöntyy. Tyttö puhaltaa kynttilän, tunkee piparipaketin taskuunsa ja hyppelehtii perässäni alas portaita. “Tip-tap, tip-tap, tipe-tipe, tip-tap, tip, tip, tap”, laulamme kun hiivimme poniboksiin. Siiri ja Pampula seisovat rapsuttamassa toisiaan, mutta keskeyttävät puuhansa meidät nähdessään. Loviisa hymyilee iloisesti kun Pampula nuolee tämän kättä karhealla kielellään. Siiri taas yrittää tapansa mukaan löytää taskuistani jotakin syötävää, mutta epäonnistuu. “Herkkupeppu”, sanon kun poni lopulta tajuaa että en ole tuonut sille mitään syötävää. “Mun oma pieni herkkupeppu.” Istahdan taas Siirin vierelle ja katselen ovenraosta tallin tapahtumia. Tunnen olevani kuin tonttu, pikkuruinen tonttu joka on saanut tehtäväkseen tutkia ketkä ovat kilttejä ja ketkä ilkeitä lapsia, niin että joulupukki tietää kenelle antaa lahjoja ja kenelle ei.
Tonttu-Maiss & Siiri 30HM
|
|
|
Post by Maiss on Nov 28, 2010 16:36:37 GMT 2
Elisabeth on aloittanut hoitajauransa lupaavasti! Pidin varsinkin tuosta kuvasta. (:
|
|
|
Post by Maiss on Nov 27, 2010 13:28:04 GMT 2
Onnea uusille hoitajille, ja tervetuloa Seppeleen hoitajakaartiin! Kivoja hoitajia kaikki, sopivat hyvin hoitoponeilleen, mitä nyt noita hakemuksia lueskelin. =)
Värittelen tuota, kröhöm, vähän jäänyttä maastoestekuvaa. Jospa sen saisin jossain vaiheessa valmiiksi. Kirjottelen vielä varmaan jotakin, kun en oikeen voi tänään minnekään mennä: ei ole ääntä... Keskiviikkona olin ratsastamassa ja oli oikein mukavaa, vaikka varpaat olivatkin ihan jäässä tunnin jälkeen. Menin puomeja (hypättiinkin jotakin) mun vakkarilla (sk. n. 135cm, risteytysponiruuna) joka oli oikein hieno ja paras! <3 Meen sillä ehkä kisoihin. (: Pitäis olla ens vuoden leiriki varattuna, tai ainakin toinen, kun meen varmaan kahelle taas. En ole koskaan käynyt tallilla jonne varattiin, mutta vaikuttaa tosi kivalta, ja toivon että paikkoja on jäljellä! Nyt jatkelen värittelyä, heippa.
|
|
|
Post by Maiss on Nov 23, 2010 16:59:44 GMT 2
Lynn >> VOIEI. =( Mulla meni taas matikankoe parhaiten koskaan (10-), mutta se onkin vaan sitä seiskan matikkaa...
Mua jännittää joku, en tiiä mikä. :--D Ei tosin noi hoitajahaut (tiedän muuten teidän tunteen, mutta odotus palkitaan - ainakin joskus), mutta toi lumi tai jotain. NIIN LUMI, ja tänään treenit lumihangessa, ahahahahhaa. Toivon kylläkin että sinne on tullu lämmitys, niiku viime vuonna, mutta en tiiä. Inspis Seppeleen suhteen sillee huipussa, mutta en jaksa kokoajan kumminkaan kirjustella, ettei vaan tule liian ykstoikkosia tarinoita (joita yleensä tulee). Oon piirellykin jotain, mut ne tulee varmaan sitten joulukuussa tai jotakin. Mut nyt Project Runway from svenska kanalen...
|
|
|
Post by Maiss on Nov 22, 2010 20:11:19 GMT 2
Fantasiamaailma, 22.11
Lumi maistuu kahdelle pörröiselle shetlanninponitammalle. Minitarha on aivan lumen peittämä, mutta pienet ponit ovat onnistuneet tallomaan tarhaan jonkinlaisen polun, jota ne tallustavat syöntihetkiensä välissä. “Siiri pieni, tules tänne!” huhuilen hoitoponiani. Joudun kumminkin itse rämpimään lumihankeen, sillä Siiri ei näytä tänään olevan “tulen kun pyydetään” -mielellä. Ilmeisesti se ei ole myöskään ole millään muulla minun tykkäämistäni mielentiloista, ja joudun suorastaan raahaamaan sen ulos tarhasta. Minusta tuntuu, että juuri tallista ulos astellut Aimie ihmettelee touhujani. Mutta en kyllä ihmettele: Siiri joka ei suostu tulemaan ulos tarhasta, ja minä joka makaan lumihangessa anellen ponia liikkumaan, mahtaa olla aika mielenkiintoinen näky. Lopetan äkkiä riimunarusta vetämisen. Minut valtaa tunne, jota en ole ennen tuntenut. Tunne, joka saa minut päästämään narusta ja laskemaan pääni pehmeään valkoiseen lumeen. Tajuan kumminkin kohta, että tunne onkin tuttu. Se on tunne joka valtaa minut aina joulun alla. Rauhantunne. “Maissiiii! Et kai sä kuollu?” punahiuksinen Aimie huutelee. Nostan pääni ylös, ja etsin tyttöä katseellani, löytäen tämän norkoilemassa aittaboksien takana. “En, en. Elossa ollaan”, vastaan ja heilautan kättäni. Minut valtaa aina vähän väliä jokin tunne, joskus surun, joskus ilon ja joskus jopa rakastumisen tunne. Se, mikä näitä tunteita yhdistää, on että kaikki saavat minut tuntemaan olevani jotakin suurta, tai ainakin että tulen joskus olemaan jotakin suurta - ihan kuin jossain fantasiamaailmassa eläisi. “Hyvä, hyvä. Metsästä nyt se sun Siiris, ettei se vain tallo sun päälle”, punapää nauraa. “Ei se kehtais talloa -”, aloitan, mutta lopetus jää uupumaan, kun huomaan että makaan kulorautiaan etu- ja takajalkojen välissä. Aimie nauraa villisti, mutta kävelee kumminkin auttamaan minua minitarhaan. Tyttö pitää Siiriä paikallaan kun vedän itseni pois sen alta, ja taluttaa sitten hoitoponini ulos tarhasta minun kaivaessa lumia talvikengistäni. “Musta jotenkin tuntuu, että sä oot avuton pieni lapsi”, tyttö sanoo taputtaen sinisen tupsupipon peittämää päätäni. “Ilkee punahilkka”, valitan leikkien surullista samalla kun otan Siirin päitsissä kiinni olevan narun tytön kädestä. Aimie iskee silmää ja lähtee sitten aittabokseja kohti, luultavasti Taigaa moikkaamaan.
“Mun oma pörrömaha”, puhelen pienelle karvaiselle shetlanninponille. Tämä seisoo tallikäytävällä harjattavana ja kuuntelee höpötyksiäni. Tänään se ei ole menossa tunnille, joten ajattelin että voisimme ottaa ilon irti kun lunta kerrankin on kunnolla. Menemme siihen kaikkein syvimpään lumihankeen ja juoksentelemme sekä teemme lumienkeleitä niin kauan, kunnes väsymme ja muksahdamme maahan. Selvitän ponin harmaata häntää sormillani, käyttäen kumminkin apunani punaista pehmeää harjaa. Vaikka Siirin hännän selvittäisi joka päivä, se kumminkin on aivan takussa jo seuraavana päivänä, joka on minusta aika epäloogista, mutta tässä tapauksessa kumminkin fakta. Kun häntä on hiukan siistimpi ja sormeni jäässä, laitan pehmeän harjan harjapakkiin ja otan sieltä pääharjan. Siiri nauttii sen pään harjaamisesta, jonka takia harjaan pään mahdollisimman hitaasti. Lopulta olen saanut koko ponin harjattua, ja jäljellä on vain kavioiden puhdistus. Pyydän Siiriä nostamaan oikean etukaivon ja puhdistan sen hyvin, jonka jälkeen puhdistan takakavion, sitten toisen takakavion ja lopuksi vasemman etukavion.
Kello ei ole edes vielä edes neljää, mutta ulkona on silti jo hämärä. Valkoinen lumi valaisee kaikkien onneksi kuitenkin hiukan iltaa, joten kenenkään ei tarvitse kävellä sokkona ympäri hiekkateitä, niittyjä tai muita maita. Talutan vaaleaa harmaaharjaista hiekkatietä pitkin. Olemme menossa kohti kaikkien rakastamaa laukkapeltoa, missä uskon löytyvän paljon lunta johon voimme Siirin kanssa piiloutua ja tehdä lumienkeleitä (Siirin tapauksessa kumminkin lumimörköjä). “LUNTA!” hihkaisen innoissani ja juoksen shetlanninponi vierelläni kohti lumen peittämää peltoa. “Snow, here we come!” Minusta vähän tuntuu, että olen itse enemmän innoissani lumesta, kuin poni, sillä kun minä hyppään lumeen, Siiri vain seisoo ja katselee ympärilleen hämillään. Kuitenkin pienen suostuttelun jälkeen, sekin alkaa hyppelehtimään ja leikkimään lumessa, varsinkin “laita turpa lumeen, ja nosta se pois” -leikki, on Siirin mieleen. Kun lapaseni ovat läpimärät, ja piponi Siirin ansiosta lumihangessa, istuudun alas. Tammakin näyttää rauhoittuvan, eikä enää säntäile sinne tänne. Se pysähtyy ja haistelee lumeen peitettyä päätäni. Hengitän sisääni hevosen ja lumen tuoksua samalla kun suljen silmäni hitaasti. Minut valtaa taas tunne, semmoinen tunne joka minulla oli jo aiemmin päivällä, että olisin jotakin suurempaa kuin olenkaan. Kuin olisin jossakin fantasiamaailmassa - mutta niinhän minä oikeastaan olen: minun ja Siirin lumisessa fantasiamaailmassa.
Maissi ja Siiri 29HM
|
|
|
Post by Maiss on Nov 21, 2010 13:45:34 GMT 2
Hei muuten, onko joulukalenterua tulossa viime vuoden jälkeen? Ymmärrän kyllä jos ei tule, mutta muiden luukkuja on aina yhtä mukava lueskella. =)
|
|
|
Post by Maiss on Nov 21, 2010 13:42:05 GMT 2
Mäki tykkään, niin kuin Lynn, Fiian stoorista. Mä niin rakastan Fiian kuvailua, ja sanavarastoa. Kerrassaan ihana ja tunnelmallinen lopetus! Toivon todella, että emme vielä Fiiasta tai tämän stooreista pääse! (:
|
|
|
Post by Maiss on Nov 19, 2010 22:34:12 GMT 2
Alma Black Blade Blonde Q Elmer Episode II Flore du Gite Frozen Princess Humaus-Tyttö Ilolan Eliksiiri Joyhofs Axel Lashay Palmikko Pella Raymond Sel ZEL Seppeleen Kamuliini Think's Trajanus Venetia de Grant Bonnie NK Flametongue Letkajenkka Mythril Dagger Reimari Solsikke Spirit of Chaos Taiga Toivon Tuntu
Oliks viimeks kaikki? No, tässä on uudet konit mukana. =)
|
|
|
Post by Maiss on Nov 19, 2010 22:30:15 GMT 2
Tavallinen (mutta luminen) päivä, 19.11
“Hyvä, just noin! Siiri kulkee tosi nätisti, hienoa!” Anne huutaa kentän laidalta. Nainen on lupautunut pientä maksua vastaan pitää minulle ja Siirille puolen tunnin opetustuokion. “Aseta, aseta, hyvä. Ulko-ohjan tuki!” Seppeleen oma ratsastuksenopettaja on todella taitava ja jokainen hänen suustaan tuleva sana on täyttä totta. Siirin ravi vaikuttaa hieman hitaalta, joten painan pohkeeni ponin kylkiin, johon tamma reagoi välittömästi reipastuttaen askeltaan. Teen pienen pidätteen, jottei se kaahaisi aivan tuhatta ja sataa sekä sen seurauksena sitten kaatuisi. “Hyvä, nyt kun Siiri toimii, mieti että sun oma istuntas toimii. Nojaa vähän eteen, niin että sä istut suorassa”, Anne jatkaa selostusta. “Kanna kädet!”
Lopulta Anne on tyytyväinen Siiriin ja minuun, ja lopetamme tunnin. “Te voitte vaikka mennä pikkuselle lenkille ekaan tienhaaraan”, Anne ehdottaa ja nyökkään. Nainen avaa maneesin oven ja me luikahdamme ulos hallista lumen peittämään maisemaan. Siiri pärskähtää innostuneena päästessään ulos ja katselee kiinnostuneena ympärilleen, kuin ei olisi ennen maneesin ulkopuolella käynyt. “Hassu Siiruli”, lörpöttelen hoitoponilleni ja rapsutan sen kaulaa. Ohjaan Sirpan lumiselle hiekkatielle, jota alamme vaeltamaa hitaasti. Annan ponille hiukan pidempää ohjaa, kun huomaan että se alkaa rentoutumaan, eikä kyttää enää metsän jokaista puuta. Ihme kyllä, Siiri ei edes nosta päätään, kun lintu lennähtää tien oikealta puolelta vasemmalle, juuri edestämme. Hymyilen itsekseni miettiessäni, mitä Siiri puoli vuotta sitten olisi tehnyt, jos se olisi nähnyt linnun ja minä olisin ollut selässä. “Hieno olet! Susta on tullu oikee luottoratsu”, naurahdan. Nappaan nopeasti ohjat käteeni, ja katselen ympärilleni - olisi niin tyypillistä, että juuri kun olen sanonut Siiriä luottoratsuksi, se pelästyy ja laukkaa suoraa päätä valtatielle. Onneksi niin ei kumminkaan käy, ja voin jatkaa matkaa rauhallisena, Siirin vain roikottaen sen päätä.
Lumihiutaleet leijailevat ympäriinsä kun saavumme tallipihaan. Elli juoksee heinän täyttämiä kottikärryjä työntäen pihabokseille jonkinlaiset kumisaappaat jalassaan ja pari tuntiratsastajaa kävelee talliin. Anne on sanonut että Siiri ei mene tänään junnujen tuntia, joten aion harjata Siirin oikein kunnolla ja puhdistaa satulahuovan sekä vyön. Pysäytän Siirin tallin eteen ja nousen alas ratsailta. Siiri kävelee perässäni talliin vetäen perässään lumivanaa kuin jokin etana. “Moi, Maiss. Kuulin et Anne piti teille tuntia. Meniks hyvin?” ranskanravurin karsinalla hääräävä Jokeri kysyy. “Meni ihan hyvin, Siiri oli superi!” kerron samalla kun talutan ponin sen karsinaan. Jokeri nyökkää jatkaen sitten Flooran harjaamista. Itse avaan shetlanninponin satulavyön soljet ja nostan satulan poniboksin eteen. Siiri odottaa kiltisti kun otan suitset sen päästä, mutta sitten se alkaa kuopimaan porkkanan toivossa. “Aina välillä musta tuntuu, että mä oon hemmotellu sut pilalle”, nauran. “Joten sä et saa nyt porkkanaa, ettei siitä tuu tapa. Sanon Ellille että laittaa sun ruoan sekaan.” Siiri vaikuttaa hiukan pettyneeltä, mutta alkaa kuitenkin syömään heiniä Pampulan tapaan. Lähden satulan ja suitsien kanssa satulahuoneeseen, ponien jäädessä ponikarsinaansa syömään omasta mielestään niin hyviä heinänkorsiaan.
“Elli, hoi!” huudan nähdessäni punahiuksisen. “Ruokitko sä tänään heposet?” Nainen hymyilee minulle vastatessaan: “Joo, teen tänään pitkästä aikaa iltatallia. Kui?” “Sitä vaan, että anna sen Siirin porkkanan vaa olla siellä ruokakipossa, heitin sen sinne”, kerron tallin ovensuussa seisovalle Ellille. “Selvä”, toinen naurahtaa ja jatkaa hommiaan. Ulkona sataa lunta ja säälin kaikkia jotka joutuvat olemaan lumisateessa tänä pimeänä ja kylmänä iltana. Itse selviydyn tästä koettelemuksesta, sillä pääsen kotiin lämpimällä, harmaalla autollamme. Ennen kotiinlähtöä minun kumminkin täytyy vielä hyvästellä Siiri.
MAISSIIRI 28HM
kröhöm, ihku ja näi <3
|
|
|
Post by Maiss on Nov 15, 2010 21:05:56 GMT 2
Mä en oo enää lomalla, tiedoksi vain kaikille, jotka ei mun hoitoaktiivisuutta ole huomanneet. :----D Vaikka kokeita tulee kokoajan, en voi olla kirjottamatta! Inspaa liikaa... No, syytän sitten konetta jos kokeet menee perseelleen - mutten kyllä usko: nytkin huonoin numero ollu 8+, melkeen samalla lukemisella. Mut yhtä juttua en ymmärrä; jos meijän luokalla saa kympin suomenkokeesta on hirvee hikke, mut jos saa kympin enkusta ni ei oo. Mä en oo hyvä muissa aineissa ku suomessa, ja kumminki mä oon kuulemma hikke. -.- Mut nyt täykkärit, saa tää kuvan värittely ja hooämmän kirjottelu jäädä kesken. Huomenna en kyllä ehi lopettamaan niitä, ainakaan en usko, koska keskiviikkona se koe. Mut siis ADIOS, ja hauskaa Seppele & irl joulunodotusta!
|
|