|
Post by Sandra on Jan 7, 2016 21:31:56 GMT 2
Aristo nautti suuresti lumessa tarpomisesta, kuten myös kuski!
|
|
|
Post by Sandra on Jan 4, 2016 11:49:31 GMT 2
Mä oisin ainakin innokas vapaaehtoinen hoitamaan tuota hommaa
|
|
|
Post by Sandra on Dec 31, 2015 21:55:48 GMT 2
Cellalta ihan mahtava ja omaperäinen video!! Ihan mahtavasti olit saanut mukaan kaikkia hoitajia ja piirtojälki taattua Cellan laatua! Tykkään <3
Pihlalta myös tosi kiva uv-merkintä jossa kanssa kivaa muistelua ja pohdiskelua. Kuvakollaasi oli kiva ja oot kehittyny piirtäjänäki tosi paljon!
Pirreltä/Lynniltä/Danilta tullut tosi mahtavia kuvia useampikin lyhyessä ajassa. Ihania, ei voi kuin ihailla!
|
|
|
Post by Sandra on Dec 24, 2015 22:35:36 GMT 2
Hyvää joulua Claran lisäksi kaikki muutkin!
|
|
|
Post by Sandra on Dec 19, 2015 22:56:02 GMT 2
Tuntui jotenkin oudolta taluttaa Aristo kaartoon Danielin vahtiessa vieressä. En tuntenut miestä juurikaan, vaikka olinkin ollut hänen pari alkuvuodesta jäävaelluksella. Sen tiesin, että mies oli tosi taitava ratsastaja, joten tästä valmennuksesta ei varmasti pääsisi sen helpommalla, kuin muistakaan. Dani painotti heti alusta alkaen, että tänään keskityttäisiin erityisesti teihin. Tavallaan hyvä juttu, koska ne olivat ehdottomasti mun heikkous. Toisaalta huono juttu, koska Aristo tuntui jo alkuverkassa semmoselta luikertelevalta käärmeeltä, joka oli päättänyt kaiken lisäksi itsepintaisesti nähdä maneesin peilipäädyssä isoja, pelottavia mörköjä. Yritin ratsastaa sen sinne reippaasti, koska tiesin, että kyse oli pelkästä pelleilystä. Heppa oli viimeksi eilen kulkenut kauniisti aivan seinässä kiinni kyseisessä päädyssä, joten mikä ihme sinne oli yön aikana pesiytynyt. Ariston logiikka... Ja just, kun mä olin mennyt kehumaan ruunaa hienoksi ja fiksuksi hepaksi. Samanlainen pentu se oli silti vieläkin. "Sandra ne kädet!" Daniel sai varsinkin alussa muistutella melko tiheään tahtiin vaeltelevista käsistäni. Korjasin ne oikeaoppiseen asentoon yhä uudestaan ja uudestaan ja mietin, milloin mä oikein oppisin. Jouduin jatkuvasti keräilemään myös ohjia, koska nyrkit eivät pysyneet kiinni ja ohjat tuppasivat valumaan. Asiaa ei tokikaan helpottanut se, että Ariston pää tuntui painavan kakskyt kiloa tavanomaista enemmän. Lävistäjällä Aristo vaappuili sinne tänne kuin pingviini. Aina kun ruuna lähti suuntaamaan oikealle seinälle, muistin tietenkin - kiitos Daniel, pohkeen hetkessä. Mutta sitten unohtui toinen pohje ja lähdettiinkin toiseen suuntaan. Danin kuvaili menoamme "humalaisen hoiperteluna", joka ei kieltämättä kuvasi meitä aika todenmukaisesti.. Laukassa työskentelin Ariston kanssa ympyrällä, työstäen asetusta paremmaksi. Jouduin keskittymään paljon myös ratsastusasentooni, koska lähdin taas turhaksi laukan liikkeeseen mukaan. Lantion olisi ennemminkin pitänyt kulkea laukan tahdissa, ei koko yläkropan. Sain valmennuksesta uusia vinkkejä samoihin tuttuihin ongelmiin, joten teki ilmeisesti hyvää käydä välillä muidenkin valmennuksissa kuin vain Annen ja Pirren. Olin saanut Danin valmennuksesta paljon irti, vaikka jäikin vielä paljon parannettavaa. Oma ratsastukseni ei ollut ollut mitään parasta mahdollista, mutta ehkä kuitenkin paranemaan päin. Tai ainakin toivoin niin. Tiet olivat sujuneet tässä valmennuksessa loppujen lopuksi ehkä kaikkein parhaiten, mutta radalla ne pääsivät aina unohtumaan. Se johtui varmaan huolimattomuudesta, mutta siihen olisi tultava muutos. Tiet olivat kuitenkin sen verran suuri kouluratsastusta, että niiden pitäisi olla hanskassa, jos tahtoisi vähänkään pärjätä. Valmennuksen jälkeen riisuin Ariston ja hoidin sen asiallisesti. Sitten vein sen ulos, ja sain varoa ainakin kymmenen kertaa kaatumasta nenälleni maahan. Tien pinnat olivat peittyneet mukavan ohueen jääkerrokseen ihanien loskasäiden takia. Sää olisi toki voinut olla talvisempikin, koska lunta tuskin oli muutamaa senttiä enempää. No, ehkä se vähänkin oli parempi kuin ei mitään. Kiitos valkasta!
|
|
|
Post by Sandra on Dec 19, 2015 16:34:41 GMT 2
Pirre oli oikein tyytyväinen mun ja Ariston kisarataan, tai niin ainakin ymmärsin hänen puheistaan. "Viimeinkin meidän pikkuvauvasta on kasvanut oikea hevonen", Pirre tokaisi mulle ja kieltämättä oli itsekkin aika ylpeä Aristosta. Se oli niin hienosti tsempannut kisoissa ja paikkaillut munkin virheitä. Vaikka se edelleenkin oli tallin häslääjä, se silti oli radalla kuunnellut mua erittäin hyvin. "Aristo on jäykkä ja samalla vähän vempula. Se hidastaa teitä - ellet saa sitä tasaisesti avuille ja kääntymään molempiin suuntiin ilman liirailuja, teiltä tuhrautuu käännöksiin enemmän aikaa kuin notkeammilta ratsukoilta. Sitähän sanotaan, että avoimissa luokissa ponit vie aikaratsastusluokat, kun ne on niin ketteriä kääntymään, ja ihan tosi - se, miten paljon aikaa esteiden välillä menee, ratkaisee uusinnat. Ariston kanssa tehdään nyt vähän notkistelevia juttuja. Etenevä laukka ja tasapaino on ihan A ja O tänään ja tietysti myös kisoissa. Jos se ei ole ihan tasapainossa, sen laukka sammuu kaarteisiin tai se ajautuu ulos sun haluamalta linjalta ja sitten ollaankin ongelmissa."
Heti alkuverkasta ratsastin Aristoa mahdollisimman hyvin kuulolle. Se oli jälleen kovin innoissaan esteistä, mutta silti pystyi keskittymään kiitettävästi. Tein itsenäisesti paljon vetreyttäviä ja jumppaileviä juttuja, ennen kuin aloitimme Pirren kanssa työskentelyn.
Alkuun mentiin ihan vain kavaletteja, jotka olivatkin Aristolle mainio tehtävä. Heppa oli ihan innoissaan, ja olisi halunnut hypätä kaikkien neljän kavaletin yli kerralla. Ja se jopa onnistui siimä kerran, loikkaamaan sellaisella kenguruhypyllä kaikkien yli, että kaikki maneesissa yhtyivät hillittömään nauruun. "Okei, yritäs nyt vähän rauhoittaa sitä", Pirre sanoi nauruaan pidätellen. Minkä ihmeen kengurun selkään mä olin taas joutunut?
Joka tapauksessa tehtävän jälkeen tunsin oikeasti eron Aristossa, kun jatkettiin eteenpäin muihin tehtäviin. Se oli huomattavasti vetreämpi ja malttoi odottaakkin, eikä lähtenyt kymmentä metriä liian aikaisemmin hyppäämään. Itse meinasin taas jäädä matkustamaan ja antaa Ariston etsiä itse hyvä hyppypaikkansa. "Ratsasta ratsasta Sandra!" Pystyin kuvittelemaan Pirren äänen pääni sisällä, vaikkei esteopettaja mitään sanonutkaan. Muutaman virheen jälkeen pystyinkin tsemppaamaan, ja jatkoin jälleen ratsastamista. Totta kai virheitä tuli ja niin tulisi aina tulemaankin jonkun verran, mutta mitään sillä ei kuitenkaan voittanut, jos ei edes yrittäisi vaan heittäisi hanskat tiskiin.
Ei Aristo tietenkään muutaman tehtävän ansiosta heti parantunut niin, että siitä olisi tullut kaikista nopein kaarteiden suorittaja. Ne sujuivat kuitenkin jo paremmin, pelkästään yhden treenin jälkeen. En voinut siis olla muuta tyytyväinen heppaan, joka oli tänäänkin suoriutunut niin hienosti. Ehkäpä Aristo olikin oikeasti aikuistumassa, vaikkakin mun mielessä se pysyi aina pikkusena kakarana.
|
|
|
Post by Sandra on Dec 19, 2015 15:53:32 GMT 2
Aristo tuntui kerrankin jo alkumetreistä kivalle ratsastaa. Annen ohjeiden mukaisesti työstin alkuverkassa erityisesti laukkaa ja siirtymisiä. Siirtymiset olivat mukiinmeneviä, mutta onnistuin saamaan niitä vieläkin paremmiksi, nopeammiksi ja siistimmiksi. Aristolla oli paljon virtaa tuttuun tapaansa, joka näkyi erityisesti laukassa. Nostot itsessään menivät hyvin, mutta itse laukka olisi saanut olla rauhallisempaa. Lämmittelyssä työstin laukkaa pitkissä pätkissä erityisesti ympyrällä, jotta sain ratsuani vielä paremmin kuulolle. Pyrin taivutja telemaan laukassakin huolella, ja ratsastaa Annen neuvomana eteen-alas, jotta ravista tulisi siedettävämpää istua. Varsinaisen valmennuksen aloitimme heti ilman jalustimia. Se sai minut irvistämään, koska Arin harjoitusravi ei ollut siitä mukavimmasta päästä. Olin selvästi juonut aamulla turhan paljon vettä, koska se hölskyi nyt mahassani ravin tahtiin.. Jännitin turhan paljon jalkojani, vaikka niiden olisi pitänyt olla rentoja ja myödätä liikettä. Varsinaista tehtävää ei ollut, vaan työskentelin kaikissa askellajeissa nimenomaan hakien jalkaan rentoutta. Anne selvästi päätti armahtaa minut, kun oli katsonut satulassa pomppimistani tarpeeksi. Sain pujottaa turvallisen tuntuiset jalustimet helpotuksesta huokaisten takaisin jalkaani. Ilo oli kuitenkin vain väliaikaista, koska Annen ilmeestä ymmärsin heti, että jalustimia oli pidennättävä - ja paljon. Jälleen pois siis mukavuusalueeltani, mikä ei sopinut kovin hyvin niin mukavuudenhaluiselle ihmiselle, kuin mitä itse olin. Parempi se silti oli, kuin ei jalustimia lainkaan. "Kantapäät alas ja pohje rennoksi!" Anne ohjeisti jo kyllästymiseensä asti. Mietin, mahdoinko olla vain tyhmä vai vain hidasälyinen. Tarkemmin ajateltuna, ne saattoivatkin molemmat tarkoittaa tismalleen samaa asiaa. Oli miten oli. Loppua kohden Aristo parani vain entisestään. Olin erittäin kiitollinen siitä, että sain loppuravien takia ryhtyä keventämään, koska harjoitusravi oli alkanut jo ikävästi pistämään. Lohduttauduin sillä, että nyt oli kerrankin tullut harjoiteltua harjoitusravia ainakin parin viikon edestä! Paitsi, että ei se ihan noin toimisi. Mutta sen ajattelu silti lohdutti varsinkin, kun vatsalihaksen huusivat hoosiannaa. "Se oheistreeni Sandra, oheistreeni!" Wenla muistutti virnuillen, kun mainitsin hänelle asiasta. Aivan. Ratsastus ja "jatkuva tallilla ramppaaminen" (kuten äiti asian ilmaisi), oli jättänyt syksyn ja talven myötä muun treenaamisen varjoonsa. Ehkä olisi syytä tsempata sen suhteen.. Valmennuksen jälkeen Aristo sai paljon kiitosta. Koko valmennus oli oikeastaan mennyt hyvin, lopusta vielä paremmin. Itseluottamus kasvoi entisestään, ja olin hyvillä mielin valmis tuleviin kilpailuihin. Kiitos valmennuksesta!
|
|
|
Post by Sandra on Dec 19, 2015 14:59:21 GMT 2
Mä olin oikeasti tullut tallille ajoissa. Heräsin niin aikaisin, että kukaan täysjärkinen ei olis sillon vielä jalkeilla. Varsinkin kun illastakin oli kulunut pitkä pätkä mun nukkumaanmenonajan ohitse. Silti mä olin kuuden tunnin yöunilla kammennut ylös, ja liukkautta (talvea) uhaten käynnistänyt skootterin. Noin puolessavälissä menopelini oli kuitenkin muutaman kerran yskähdellen sanonut sopimuksensa irti, ja siinä mä sitten kylmissäni yritin jotakin kännykkää näpertää. Kerta toisensa jälkeen kännykkä tuuttasi sen merkiksi, että kukaan ei aikonut vastata mulle. Yritin parhaani mukaan säilyttää positiivisuuden, mutta se oli kieltämättä hieman vaikeaa, kun joutui (pimeässä) raahaamaan toisella kädellä skootteria ja toisella ylläpitää heikkoa valoa kännykästä.
Mä kuitenkin selvisin tallille saakka suhteellisen hyvässä kunnossa. Ilmoitettuani kotiin, että en liikuttais mun kulkuneuvoa tallilta enää mihinkään, loihdin naamalleni hymyn ja vaapuin talliin. Olin yhä täysin ajoissa, vaikkakin matkaan oli tuhraantunut tuplasti - ellei triplasti, normaalia enemmän aikaa. Ensimmäisen ryhmän heppoja vasta varustettiin, joten mulla ei olis pitänyt olla mitään hätää. Ei siihen asti, kunnes mä tajusin jättäneeni kaikki mun varusteet kotiin. Hyvä kun päälläni oli edes ratsastushousut. Hetken aikaa harkitsin lähteväni hölkkäilemään kotia kohti, mutta tajusin onneks sitten soittaa sen sijaan.
Kun lopulta sain äidin kiinni, oli kello jo ties mitä. Enkä tietenkään ollut hakenut Aristoa edes sisälle. Puolijuoksua sain sen kuitenkin liukasteluista huolimatta lopulta karsinaan. Pikapikaa vain sitten harjaus, kamat niskaan ja menoksi.
Kaikki muut olivat ehtineet jo ravaillakkin tovin, kun vasta saavuin. Alkuverkassa hätäily luonnollisesti kostautui, eikä siinä sitten auttanut enää selittelyt. Aristo kulki turpa taivaassa ja steppasi esteistä innostuneena. Yritin saada sen keskittymään parhaani mukaan, mutta koko touhu meni ihan sähläykseksi. Verkkaesteet menivät täysin pieleen, mutta sain silti Aristoa pikkuhiljaa paremmaksi ja paremmaksi. Mutta sen myötä kun heppa parani, itse huononin. En saanut esteille hyviä paikkoja, mikä johti siihen, että jäin vain odottamaan hyppyä ja jätin Ariston omilleen. "Sun täytyy Sandra ratsastaa eilä vaan matkustaa!" Anne sai huomautella jatkuvasti.
Vaikka valmennuksesta jäi huono maku suuhun, saatiin me muutamia onnistuneita hyppyjä. Omat virheet harmitti eniten, mutta kaikesta huolimatta oli takanapäin siltikin opettavainen valmennus. Tiettyjä virheitä oli saatu korjattua ainakin parempaan päin. Lopusta olin onnistunut myös ratsastamaan ja tekemään oikeita ratkaisuja.
Aristo sai valmennuksen jälkeen kävellä pitkään, koska se oli päässyt alun ylimääräisten kierrosten takia kunnolla hikeen. Toki se oli joutunut itse treenissäkin kunnolla töihin.
|
|
|
Post by Sandra on Dec 17, 2015 22:20:46 GMT 2
Jouluponi 2015Aristo oli kasvattanut jouluksi sopivasti tuuhean harjan, ja päähän oli korvien tilalle kasvaneet myös (poron??)sarvet. Lopuksi olikin enää helppo työ heittää hepan päälle kaikki se punainen, mitä kaapista vain löytyi. Ja sitten Aristo olikin jo valmis jouluponiksi! 42HM
|
|
|
Post by Sandra on Dec 17, 2015 22:14:15 GMT 2
Jouluponi 2015Aristo oli kasvattanut jouluksi sopivasti tuuhean harjan, ja päähän oli korvien tilalle kasvaneet myös (poron??)sarvet. Lopuksi olikin enää helppo työ heittää hepan päälle kaikki se punainen, mitä kaapista vain löytyi. Ja sitten Aristo olikin jo valmis jouluponiksi!
|
|
|
Post by Sandra on Nov 15, 2015 22:34:51 GMT 2
RatsastuskoulumestaruudetPappilan harjoituskilpailutPäivä oli valjennut mulle kirkkaana, vaikkei sää ulkona ollutkaan päivälle oikeudenmukainen. Hetkeäkään ei ollut tarvinnut taistella herätyskelloa vastaan, kuten normaalisti. Vaikka nukuttuja tunteja ei ollut montaa, olin ennätyksellisen nopeasti valmis uuteen päivään. Tallilla hääri jo monta tuttua kasvoa, kukin omia hommiaan puuhaten. Oli poikkeuksellisen hiljaista, mikä uskoakseni johtui joko jännityksestä tai siitä, että kukaan ei ollut vielä täysin hereillä. Ainakin mun mieli tuntu jäävän pahasti jälkeen kaikessa, mitä tein. Aristo oli onneksi edellispäivän puunauksella edelleen kohtuullisessa kuosissa. Aika kuitenkin hupeni tallilla nopeasti, vaikka olinkin katsonut kaiken valmiiksi ja heppassakaan ei ollut paljon työtä. Tai miten sen nyt otti. Aristo aisti selvästi ilmassa jännityksen, sillä se oli tavallistakin ärsyttävämpi vilkkaampi. Se pyöri, kuopi, tuuppi, hirnui ja sitä rataa. Ruunan letit olivat varsin omaperäisiä, mutta siitä herran oli syyttäminen ainoastaan itseään. Koska se ei suonut mulle työrauhaa, sais sitten kulkea kisoissa yleisenä naurunkohteena epäsymmetrisine palluroineen. Yhteistuumin sullouduttiin yhdessä Pihlan ja Sussun kanssa auton takapenkille (jostain syystä pelkäänjän paikka jäi tyhjilleen, kaipa me haluttiin antaa Allulle ajorauha). Uskollisena kuskinamme toimi Aleksanteri, joka vaikutti hyvinkin reippaalta ja sitoutuneelta kuskin hommiinsa heti aamutuimaan. Sen kärsivällisyys ja mielenrauha kokivat tosin pienen kolauksen, kun ilmoitin useamman minuutin ajon jälkeen, että mun kännykän matkalaturi oli jäänyt talliin. Poika vilkaisi mua et-oo-tosissas- ilmeellä, mutta vakuutettuani, että laturi oli erittäin tarpeellinen, raskaasti huokaisten hän käänsi auton nokan takaisin tallia päin. Se ei tosin sujunut aivan niin helposti, koska kuljetimme perässä myös traikkua ja kahta energistä hevosta. "Ei täs hätää! Me ollaan kuiteski muita perässä ku lähettiin viimesinä", Sussu lohdutti. Pitkä automatka sujui leppoisasti, ja saatiin lopulta muita kiinnikkin (ilman että Allu joutu kaahaamaan). Välillä pysähdyttiin jaloittelemaan ja tarkistamaan heppojen vointi, mutta pääosin matka taittui autossa istuen. Meidän kulkuneuvossa ei koettu montaakaan hiljaista hetkeä, vaan puhe oli tasaista huutamista pulppuamista. Milloin mietittiin sitä, keneltä Allu oli saanut turpaan, mutta taas hetkessä aihe vaihtui Ruskamäkeen. Aleksanterikin vastasi lyhyesti aina kun kysyttiin siltä johonkin asiaan mielipidettä. Muuten se keskittyi tiiviisti ajamiseensa, mikä oli toisaalta ihan hyväkin. Mitä lähemmäs määränpäätä päästiin, sitä enemmän jännitys alkoi meissä näkyä. Aleksanteri oli jo aikaa sitten jättänyt vastaamatta toistuvampiin kysymyksiimme siitä, koska oltiin perillä. Hän oli kaipa myös siedättynyt aiheuttamaamme meluun, koska ystävälliset huomautukset siitä, että voluumia vois laskea, olivat loppuneet. Enää etupenkiltä kuului ainoastaan toivottomia huokauksia. Kun me viimein päästiin kisapaikalle, me hypättiin monta tuntia intoa keränneinä ulos. Kaikkialla näkyi mulle tuntemattomia ihmisiä, heppoja ja autoja. Se sai mut jännittään entistä enemmän. Eniten kiirettä piti Claralla, Pyryllä ja Simonalla, jotka avaisivat koko kilpailut raviohjelmilla. Itselläkään ei tosin ollut lainkaan ylimääräistä aikaa, koska halusin varata verkkaan hyvin aikaa. Aristo vaikutti jo heti kopista päästyään niin energiseltä, että pelkäsin jo pahinta sen keskittymisen suhteen. Verkka oli alkuun aikamoista takkuamista suuntaan jos toiseenkin, ja oli hyvä, että olin varannut siihen aikaa. Tuntui, että heppa keskittyi kaikkeen muuhun, kuin oleelliseen. Sain muutamia hyviä pätkiä, mutta täysin tyytyväinen en ollut vielä siinäkään vaiheessa, kun lopetin verkan. Mutta radalla meillä meni oikeesti aika hyvin. Aristo tsemppas niin hienosti ja tuntui, kuin se itse halus tehdä parhaansa. Vaikka olinkin unohtanut välittömästi suorituksen jälkeen sen, mitä olin ees radalla tehnyt, olin varma siitä, että meillä oli mennyt hyvin! Suorituksen jälkeen kasautunut jännitys purkautui helpotuksena, nauruna ja ilona. Kannustin ja huusin muiden mukana ääneni käheäksi, ennen kuin oli aika taas valmistautua seuraavaan luokkaan. Vuorossa oli seitkyt senttinen esteluokka. Lähin radalle vähän semmosella fiiliksellä, että menee miten menee, koska iloitsin edelleen hyvästä koulusuorituksesta. Aristo antoi taas käikkensa, ja me tehtiin kelpo rata. Ei semmonen, jolla olis kärkeen menty, mutta kuitenkin semmonen johon pysty olemaan tyytyväinen. Loppujen lopuksi, sijoituin kummassakin luokassa ollen neljäs. En voinut olla muuta tyytyväinen elämäni ensimmäisiin (jos leirikisoja ei lasketa) ruusukkeisiin. Muutenkin Seppele oli menestynyt talleista parhaiten, ollen myöhemmin julkistetussa rankingissä ylivoimaisessa johdossa. Omien suorituksieni jälkeen keskityin jälleen kannustamaan viimeisetkin äänen rippeeni. Kipeä kurkku ei kuitenkaan jälkeenpäin harmittanut, koska olihan ääni mennyt hyvän tarkoitukseen. Allu sai paluumatkan ajaa melko rauhassa, koska pystyimme takapenkillä ainoastaan kähisemään hieman kuiskausta kovemmilla äänillä. Puhe ei kuitenkaan itsessään juurikaan vähentynyt, vaan muiden tallien ratsukoista ja niiden suorituksesta riitti juoruilemisen aihetta koko loppumatkaksi. Pieni poseerauskuva, jonka joku oli päässyt nappaamaan meistä. 41HM
|
|
|
Post by Sandra on Nov 15, 2015 11:15:41 GMT 2
Mua ja Aristoa voi kanssa autella, me kun ollaan tämmösiä häsliä
|
|
|
Post by Sandra on Nov 14, 2015 8:18:27 GMT 2
Ihan mahtavaa! Ehdottomasti mukaan!!
|
|
|
Post by Sandra on Nov 11, 2015 20:58:17 GMT 2
Neiti huoleton
Tallilla oli vilinää ja vilskettä jo poikkeuksellisen aikaisin. Aiemman maastoestetunnin ratsastajat olivat jo häipyneet eivätkä seuraavankaan jatkotunnin osallistujat olleet vielä paikalla, mutta silti ääntä riitti. Välillä liikaakin, mitä Annen kasvoilta oli ollut lukeminen. "Apua mua jännittää ne huomiset kisat", Simona valitteli hermostuneena sohvan nurkkaan käpertyneenä. Hänen vieressään Clara ja Aurinko nyökyttelivät. Vaikken yleensä syyllistynyt kauheaan jännittämiseen, kieltämättä omassakin vatsassa kihelmöi. Tilanne tulis olemaan mulle ja varmaan monelle muullekkin täysin uusi. Ekat kisat Seppeleen ulkopuolella, kaipa siinä oli syytäkin jännitykseen. Tätä ennen olin kilpaillut vain nuorempana leirikisoissa, sekä sitten tietenkin Seppeleen omat kisat, jotka olivat sujuneet vaihtelevalla menestyksellä. Lisää paineita kasvatti luonnollisesti se, että kisat olivat yhdistetty ratsastuskoulumestaruuksiin, joten kisoilla oli vielä suurempi merkitys. Totta kai epäonnistuminen aina harmittaisi, mutta nyt kun tiesi, että sitä ratsasti muidenkin kuin vain itsensä vuoksi.. Se loi tietynlaisia paineita. "Onneks Humulla ei oo tänään tuntei, niin ehin vielä treenata vähä", Luna katkaisi ajatukseni. "Ai perse, ne tunnit!" Tajusin ja ennätysvauhtia onnistuin siirtämään itseni sohvalta ylös.
Miten mä aina pystyin ees oleen näin huolimaton. Siinä Aristo seisoi edessäni, kuin enkelinä kurajalkoineen. "Etkä ees sanonu mitää", mutisin ja yritin harjalla saada mutaa jaloista pois. Missä liassa se oli taas rypenyt. Harjauksella hommasta ei tullut yhtään mitään, joten kelloa vilkaistua päätin kiikuttaa kuramonsterin pesuboksiin. Aristo liikkui ja nosteli jalkojaan heti, kun vein veden sen lähelle. "Tää on aina ennen ollu sulle ok, mikä jänishousu sust on muka tullu", sihisin hampaitteni välistä ollen täysin vakuuttunut siitä, että en millään ehtisi varustaa Aristoa ajoissa tunnille. Tuntilaisiakin valui jo pikkuhiljaa sisälle. "Hei, tarviiksä apuu?" Nostin katseeni pää punaisena edessä seisovaan Sussuun. Pelastus, tai ainakin pieni helpotus ahdinkooni seisoi suoraan yläpuolellani. "Sussu! Pliis, voitsä mitenkään auttaa mua tän kaa?" Suurin piirtein rukoilin, ja taisin näyttää niin epätoivoiselta, että Sussulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua.
Aristo saatiin niukasti sallitun ajan puitteissa tunnille. Vaikka se olikin viimeisten joukossa ja vaikka Anne katsoikin mua vähän pahasti siitä, että korjailin vielä suitsien remmejä kun tuntilainen jo talutti ratsuaan. Jalkoja en ollut saanut millään edes puhtaan näköisiksi, koska ne olivat vielä pesun jäljiltä märän. Anne ei onneks sanonutkaan mitään (vaikka olin jo siihen varautunut), olin kylläkin näkevinäni sivusilmällä sen pudistelevan päätään. Ja vastahan Anne oli mua läksyttänyt estevalkassa, posket punoittivat varmasti vieläkin sen jäljiltä. Hyvitelläkseni autoin ratsastajan selkään ja säädin vielä jalustimetkin, vaikka ratsastaja vakuutteli ponnekkaasti pärjäävänsä yksinkin. Kun livahdin sitten nopeasti tallin suojaan, tunsin selässäni pitkiä katseita.
Uskalsin hengittää vasta oleskelutilassa, kun rojahdin sohvalle Inkerin ja Loviisan viereen. Kumpikin katsoivat oudoksuen, kun painuin niin pieneksi möykyksi vasten sohvaa, että sisuskalut tuntuivat rutistuvan. Halusin vain vajota ja ryvetä hetken itsesäälissä. "Mä tiiän mitä tapahtu!" Clara hihkaisi pöydän luota. "Tästä ei puhuta", ähkäisin ja sain nostettua päätä sen verran, että onnistuin vilkaisemaan varoittavasti blondia tyttöä. Clara pidätteli nauruaan ja kohautti olkiaan, syventyen sitten takaisin saappaidensa putsaamiseen. Parempi niin. Päästin pääni putoamaan dramaattisesti käsinojalle samalla kun mietin, ketkä muut olivat ehkä onnistuneet näkemään epätoivon hetkeni, hetkellisen notkahdukseni.
Aristo meni kaksi tuntia putkeen, ja koko sinä aikana en käynyt maneesissa sitä katsomassa. Tein asiasta niin suuren jutun itselle, että olin suorastaan hämmentynyt, että Anne oli kuin tapauksen unohtanut, kun menin tuntilaista vastaan. Säästyin siis uudelta läksytykseltä (mistä olin hyvin kiitollinen), ainakin toistaiseksi. Voisin siis huoletta keskittää ajatukset jo kisoihin. Ai perse, ne kisat. Mun oli pitäny puhdistaa varusteet, kattoo kaikki valmiiksi ja ennen kaikkea mun oli pitänyt seurata tuntia, jotta tietäisin mimmone heppa mua huomenna, kisoissa, oottaisi. No, ei siinä mitään. Olihan tässä koko ilta aikaa, paitsi et kotona piti olla ennen kahdeksalta. Voihan nenä.
41HM
|
|
|
Post by Sandra on Nov 10, 2015 17:13:08 GMT 2
Hölkynkölkynmaanantai 9.11Aristolla oli vapaapäivä tunneista, joten suuntasin sen kanssa hämärtyvässä illassa kentälle treenaamaan. Päätin jättää satulan talliin, ja ratsastaa Ariston vain kevyesti kaikissa askellajeissa miellyttäväksi. Yhteinen sävel löytyi nopeasti ja heppa tuntui selästä tosi kivalle! 40HMps. anteeksi tämä pieni (suunnittelematon) hiljaiselo
|
|