|
Post by Sandra on May 20, 2014 18:16:35 GMT 2
Mun tulevas koulus on jtn. 350 oppilasta ja siellä on just uus rehtori tullu eikä siks saada ees toivoo ketään luokalle :c
|
|
|
Post by Sandra on May 19, 2014 20:00:02 GMT 2
Ite kävin tänään kotona taas uimassa ja tein itelle kivan jäätelöannoksen. Namm! Mittari näytti päivällä 22.9 jos oikein muistan, mutta illemmalla alkoi sataa kamalasti ja ukkostikin. Onneks nyt jo sade loppunut :b ++ musta on just kivaa mennä seiskalle
|
|
|
Post by Sandra on May 19, 2014 12:42:27 GMT 2
Niin joo, sain kuin sain ton kuvan valmiiks. Hype näyttää tosin joltain mököttävältä muulilta, koska lisäsin tyhmästi ton pään merkin ja sitten väritys on sanonko mistä xD
|
|
|
Post by Sandra on May 18, 2014 17:24:05 GMT 2
Mäkin itseasiassa kävin tänään päivällä uimassa tossa "omassa" meressä Harmittaa vaan vietävästi, kun olen kadottanut ratsastuskortin jonnekkin hiivattiin... Ei siinä muuten mitään, mutta siitä ei ole kuin kuukausi kun viimeksi katosi. Tekee mieli hakata päätä seinään! Kukaan ei oikeesti oo näin tyhmä >.<
|
|
|
Post by Sandra on May 18, 2014 10:15:03 GMT 2
Pelottavaa
|
|
|
Post by Sandra on May 17, 2014 19:28:02 GMT 2
Itekkin yllätyin kun oli tänään niin lämmintä. Inhottavasti vaan tuuli tosi kovaa ja parin tunnin pihalla olon jälkeen tuntui kun silmissä olis miljoona roskaa ja sitten pienten torkkujen jälkeen hyvä kun sain silmiä auki..
|
|
|
Post by Sandra on May 16, 2014 19:53:48 GMT 2
Jep. Molemmat voitettavissa, koska Kazakstankin sai pisteen USA:lta
|
|
|
Post by Sandra on May 16, 2014 19:03:14 GMT 2
Mä en jättäis mitään suomen pelei vapaaehtosesti näkemättä Mut eikö Sveitsin jälkeen Suomi pelaa vielä jotain vastaan? Suomella on nyt hyvä vauhti päällä, joten uskon et tänään tulee voitto, etenkin kun on Rinne maalilla Niin VappuVaihtareille se maksu tulee viikoloppuna!
|
|
|
Post by Sandra on May 16, 2014 14:40:24 GMT 2
Oi, onneks olkoon Emmy! Mun velikin pääsi ylioppilaaksi
|
|
|
Post by Sandra on May 12, 2014 19:12:29 GMT 2
Latvia kyl pelas hyvin, mutta suomi pelas sen pelin onnettomasti. Huomenna on sitten Saksaa vastaan pakko voitto.. Ja noi tomppelit ruotsalaistuomarit eka sano, että ei nähnyt sitä sikataklausta (http://www.mtv.fi/sport/mm2014/uutiset.shtml/2014/05/1893340/leijonien-laakarilta-lisatietoa-jormakan-tilasta), mutta myöhemmin olivat sanoneet, että se oli "puhdas" taklaus. Jormakkahan oli tajuttomana monta minuuttia! Siis nää tuomarit on ollut ihan sanonko mistä! Yhes pelis ne hylkäs kaksi maalia samalta joukkueelta koska oli paitsio, mutta ei ees ollut.
|
|
|
Post by Sandra on May 9, 2014 16:20:44 GMT 2
Kun annoin kaikkeni ja se ei siltikään riittänyt - hoitomerkintä nro. 4
Istuin kivellä ja hempeän lämmin kevättuuli leikki mustilla hiuksillani. Hiussuortuva peitti näköalani kun sen heilahti silmilleni. En välittänyt. Oloni oli tyhjä. Kyyneleet valuivat hallitsematta poskieni juovia pitkin. Tyhjä katseeni oli suunnattu kauas merelle. Aristo tuuppasi minua hellästi turvallaan ja sitten hieman kovempaa, kun en huomioinut sitä. Käänsin pääni hevosen suuntaan, kykenemättä kuitenkaan näkemään kunnolla. Kyyneleet olivat sumentaneet silmäni. Koirani oli kuollut eilen. Se oli ollut jonkin aikaa sairaana, ja tiesin, että niin voisi käydä. Silti, silti uskoin koko sydämmestäni, että se paranisi. Mutta niin ei koskaan käynyt. Olin ollut koirani luona sen viimeiset elinpäivät. Vanhempien vastusteluista huolimatta olin jättänyt jopa koulun välistä ja keskittynyt täysin koiran hoitamiseen. Muistot tulvahtivat kirkkaina mieleeni.
"Kyllä sä paranet, mä lupaan sen sulle. Sun on pakko parantua", kuiskasin Hugolle ja painoin pääni lohduttomasti sen turkkia vasten. Koira liikautti voimattomana kuonoaan vesikupille päin. Hymyilin aavistuksen kyyneleideni läpi. "Ei hätää rakas, keskity vain paranemiseen", sanoin värisevällä äänellä ja nostin vesikupin lähemmäs niin, että Hugo pääsi helposti siitä juomaan vain nostamalla päätään. Mutta Hugo ei nostanut päätään niin uupunut se oli. Kastelin tärisevin käsin sen kuivan kuonon ja kauhaisin sitten vettä käsilleni. Koira katsoi minua tummilla silmillään ja päästi syvän huokaisun. Sen jälkeen se lipaisi kielellään ensin yhden ja sitten toisen suullisen viilentävää vettä. "Noin, hieno poika", hymyilin ja suukotin koiraa otsalle. Olin täysin varma, että se paranisi.
Mutta Hugo ei parantunut enää, se oli liian väsynyt ja liian vanha. Vaikka valvoin sen vierellä ja toin sille kaiken mitä se tarvitsi, se ei selvinnyt. Hugon tila meni vain huonompaan kuntoon, kunnes toivoa ei enää ollut. Todellisuudessa, en vielä silloinkaan ollut lakannut toivomasta kun odotimme eläinlääkäriä. Miten olisinkaan voinut, olihan se koirani. Mihin olisinkaan joutunut, jos en olisi uskonut sen paranemiseen. Eläinlääkäri saapui kotiimme, sille olisi ollut armotonta viedä kuoleman kielissä oleva eläin klinikalle. Sinä iltana suukotin Hugoa viimeisen kerran. Lausuin sille sanat, joita en ikimaailmassa olisi halunnut lausua: "Hyvästi, en unohda sinua koskaan. Minne ikinä joudutkin, tiedän, että olet siellä onnelisempi kuin täällä tuskissasi. Sen lupaan", olin kuiskannut sen korvaan ja vetänyt syvään sen ihanaa tuoksua. Silloin myös muistin lupaukseni, jota en ollut pitänyt. Se oli lupaus, jonka rikkomista en antaisi itselleni ikinä anteeksi. "Anteeksi, kun en pystynyt pitämään lupaustani", sanoin ääni väristen jonka jälkeen painoin huuleni koiraani vasten ja hetkeä myöhemmin tunsin, kuinka Hugon heikot sydämmen lyönnit olivat loppuneet. Koira oli lopullisesti poissa. Muistin yhä keskustelun jonka kävimme, kun Hugo oli päässyt ikiuneen.
"Olet pitänyt Hugosta hyvää huolta, mutta toivoa ei enää ollut. Hugo olisi kuitenkin kuollut muutaman päivän sisällä, joten tämä oli sille parasta. Se oli onnekas, kun sai viettää viimeiset päivät sinun kanssa", eläinlääkäri sanoi ja katsoi minua lempeästi, yrittäen lohduttaa. "Ei sillä ole väliä, kun en kuitenkaan pystynyt pelastamaan Hugoa!" "Sandra, kukaan ei olisi voinut pelastaa sitä", nainen sanoi ja laski kätensä olkapäälleni. "Mutta.. Minä lupasin sille, että se paranisi!" Itkin lohduttomasti. Pääni vaipui epäuskoisena käsiäni vasten ja haukoin henkeäni. Tämä ei ollut totta! "Sitten lupasit jotain, mitä kukaan ei olisi voinut pitää", eläinlääkäri sanoi mutta sanat vaipuivat kuuroille korville. Minua ei kiinnostanut mikään, jos Hugo ei olisi luonani enää.
Tiesin, että olin sen Hugolle velkaa. Olin rakkaalleni sen velkaa, että sen ei tarvinnut enää kärsiä. Tiesin myös, että tein oikein kun Hugon ei tarvinnut kärsiä enempää. Oikeastaan olin iloinen, että en ollut pitkittänyt koiran kipuja enää. Joskus oli vain päästettävä irti ajoissa. Se ei kuitenkaan lohduttanut, ei yhtään. En uskonut vieläkään, että koira oli poissa. Olinko todella suukottanut sitä viimeisen kerran sinä iltana? En halunnut uskoa sitä. "Anteeksi Aristo, ei sun tarvitsisi katsoa mua tällaisena", naurahdin väkinäisesti ja ääneni petti. Muistelu teki kipeää, mutta tiesin, että minun pitäisi käydä asia vielä moneen kertaa päässäni läpi, ennen kuin se joskus voisi jäädä taaemmas. En tietenkään koskaan unohtaisi Hugoa, mutta toivottavasti ajan kuluessa muistaisin vain yhteiset, ihanat hetkemme. Suljin silmäni hetkeksi ja haistoin raikasta merituulta. Oloni oli hieman kevyempi, vaikka kyyneleet valuivatkin yhä hervottomasti silmistäni. Puhuminen oli helpottanut, sillä todellisuudessa olin vuodattanut kaiken hoidokilleni, vaikka minun oli pitänyt vain ajatella. En halunnut vaivata muita surullani, mutta Aristo oli kieltämättä harvinaisen hyvä kuuntelija. Nousin ylös ja jalkani meinasivat pettää alta. Pyyhin kyyneleitä pois, mutta ne eivät loppuneet. Suolaiset kyyneleet olivat kuta kuinkin kostuttaneet naamani sekä myös hiukseni, sillä välillä olin epäuskoisena haronut hiuksiani, miltei raivoissani. Surusta sekaisin. "Kiitos, että jaksat mua", kuiskasin angloarabille ja painoin pääni sen punertavaan karvaan. Ruuna hörähti ja hapuili huulillaan hiuksiani. Näytin taatusi kauhealta monen kymmenen minuutin itkemisen jälkeen, joten ei haittaisi vaikka Aristo tekisikin pieniä muutoksia ulkonäkööni. Minulla ei ollut hajuakaan, kuinka kauan olin viettänyt ruunan kanssa rannalla. Tiesin vain, että siihen aikaan oli mahtunut potkuhuutoraivareitani sillä välillä en kestänyt sitä ajatusta, että Hugo oli poissa. Mutta sitten oli ollut myös niitä hetkiä, kun olin jopa kyyneleitteni seasta onnistunut naurahtamaan jollekkin ihanalle muistolle tai hetkelle mitä olin koirani kanssa kokenut. Lopulta olin siinä tuloksessa, että jos saisin palata Hugon ostohetkeen, en muuttaisi mitään. Vaikka suru olikin valtava koiran kuollessa, piti osata nauttia niistä iloisista hetkistä mitä yhdessä oli koettu. Ja olin valmis kestämään surun, koska olin saanut viettää niin upeat vuodet Hugon kanssa. En antaisi minuuttiakaan pois, vaikka suru helpottuisikin. "Okei Aristo, enköhän ole pillitänyt tarpeeksi. Mennään tallille", sanoin ja pyyhin viimeisetkin kyyneleet poskiltani. Olo oli yhä haikea ja surullinen, etenkin kun ajattelin asiaa ja sitä, että en enää ikinä voisi käyttää koiraa lenkillä ja... Okei, turha sitä oli liikaa ajatella. Tiesin, että illalla sänkyyn mennessä, muistot tulvisivat jälleen mieleen ja siinä tulisi vuodatettua jälleen kyyneleet. Silti nyt oli jo helpompaa, ja suurimman kiitoksen siitä ansaitsi Aristo. Ikinä en kenellekkään muulle olisi voinut samalla tavalla puhua, en edes parhaille ystävilleni. "Rakastan sua poika", kuiskasin ja lähdin huomattavasti kevyemmillä askelilla kohti tallia, kuin mitä olin tänne tullessa askeltanut. Aristo heilautti päätään ja hirnahti tietoisena huomiostaan. Ruuna sai minut hymyilemään aidosti, ensimmäisen kerran pariin viikkoon. Se oli vain niin uskomaton ja rakas eläin minulle. Ariston avulla selviäisin mistä tahansa!
|
|
|
Post by Sandra on May 5, 2014 13:52:15 GMT 2
Ehkä Inkei pieni loma voisi auttaa? Itelläkin tosi usein tollanen tunne, tai ainakin piirtäessä melkein aina.
|
|
|
Post by Sandra on Apr 30, 2014 21:43:02 GMT 2
Vappuaaton juhlaa - hoitomerkintä nro. 3
Harjasin hieman haikeana Aristoa tuon karsinassa, samalla kun moni muu valmistautui vappumaastoon. Vaikka kovasti olisin halunnut lähteä mukaan, en nähnyt siinä mitään järkeä. Halusin tutustua kaikessa rauhassa Aristoon, eikä siihen valitettavasti kuulunut maastoon lähteminen heti ensimmäisellä ratsastuskerralla. Muiden tehdessä lähtöä, menin hymyillen pihalle jos he vaikka tarvitsisivat apua. "Heippa, pitäkää hauskaa!" "Harmi kun sä et lähe, mutta pidä säkin täällä hauskaa", Pihla huikkasi ystävällisesti vielä ratsailta. Olin tutustunut häneen aijemmin jo tänään. Muutkin hyvästelivät minut ja lähtivät. Jäin katsomaan surullisena kuinka he ratsastivat polkua pitkin, kunnes katosivat näköpiiristäni. Vasta silloin käänsin katseeni kohti tallia ja kävelin mietteliäänä sisälle. Joskus, vielä jonakin päivänä minäkin kuuluisin siihen ryhmään, joka nauroi hyvän tuulisesti oleskeluhuoneessa ja joka teki yhdessä kaikkea kivaa. Vaikka enhän minä missään vaiheessa ollut tuntenut itseäni ulkopuoliseksi; kaikki olivat ystävällisiä minua kohtaan.
"Aristo, eikö sustakin mekin saada tehdä jotain kivaa yhdessä?" Kysyin ruunalta samalla kun harjasin sitä pitkin vedoin, pyörevin vedoin. Aristo ei kiinnittänyt minuun huomiota vaan jauhoi tyytyväisenä heinää jonka olin sen eteen tuonut. "Niin mustakin. Mentäisiinkö vaikka kentälle vähän puksuttelemaan?" Juttelin hoitohevoselleni jälleen iloisena. Vaikka en ollut mennyt maastoon, niin miksen voisi rauhallisesti ratsastaa kentällä? En nähnyt siinä mitään väärää, joten koska Aristokaan ei kieltäytynyt harjasin sen loppuun ja hain sitten varusteet. Angloarabi vaikutti rauhalliselta, mutta silti pirteältä. Kyllä hevonen jaksaisi vielä tovin liikkua, vaikka olikin päivästä mennyt yhden tunnin. Enkä sitä paitsi aikonut mennä mitenkään rankasti.
Aristoon tuntui yhtäkkiä tulevan virtaa, kun se pääsi pihalle. Ruuna tanssahteli arabimaisesti ympärilläni. Ilmakaan ei ollut yhtä kaunis kuin aijempina päivinä; tuuli enemmän ja aurinko pilkisti vain aavistuksen pilvien lomasta. "Prrrrrruuu", yritin rauhoittaa energiapommia. Onneksi olin ottanut mukaan juoksutusliinan, sillä tuollaisen tikittävän aikapommin selkään en taatusti kapuaisi. Lyhensin liinaa niin, että Aristo joutui kävelemään vierelläni. Kentällä ei onneksi ollut ketään, sillä joko tunnit pidettiin maneesissa tai sitten ei ollut tunteja. Saman tekevää se minulle oli. Avasin kentän portin hitaasti ja yritin pitää samalla ruunan aloillaan. Se ei täysin onnistunut, mutta ainakaan minun päältäni ei juostu. Kentällä päästin liinan pidemmäksi enkä edes yrittänyt tuhlata hevosen energiaa siihen, että olisin pitänyt sen käynnissä. Heti kun Aristo tunsi paineen helpottaneen suussaan, se pukitteli. Ohjasin sen voltille ja käskin sen pehmeällä äänensävyllä raviin. Hetken pukiteltuaan Aristo alkoi ravata rauhallisemmin, mutta viskeli silti vielä päätään. Vaihdoin suuntaa ja annoin sen ravata vielä sinnekkin suuntaan, ennen kuin hevonen sai päästellä energioitaan vielä laukassa. Laukassa pääsi myös muutamat pukit, ennen kuin se alkoi pyörimään. Hetken juoksuttelun jälkeen päätinkin lopulta nousta ratsaille. Alussa näytti kyllä siltä, että ihan turhaa olisi tänään ratsastaa, mutta ilmeisesti Ariston piti vain hieman purkaa energioitaan. Keräsin liinan, kiristin satulavyötä molemmilta puolilta ja mittasin jalustinhihnat sopiviksi. Satulaan nousin tuolilta ja ratsuni pysyi kuin pysyikin paikoillaan. Heti istahdettuani satulaan, Aristo meinasi lähteä kävelemään mutta kevyellä pidätteellä sain sen pysähtymään. "Malta vielä hetki", sanoin ja kiristin vielä reijällä vyötä. Jalustinhihnatkin tuntuivat liian lyhyiltä, joten pidensin niitä muutamalla reijällä. Minun kohdallani ei ikinä tuntunut toimivan niiden mittaus maastakäsin!
Odotusteni vastaisesti Aristo tuntui selästä käsin yllättävänkin rennolta. Askeleet olivat hieman nykivät ja jäykät, mutta heppa ei kyttäillyt yhtään vaan käveli reippaasti eteenpäin. "Hieno poika! Eikö olekkin kivaa kun ei koko ajan tarvitse riehua?" Juttelin allani kävelevälle hevoselle. Aristo pärkähti ja en voinut muuta kuin hymyillä. Minun hieno hevonen! Pidin ohjat pitkään löysinä ja tunnustelin vain Ariston askelta. Sen jälkeen ratsastin kevyttä ravia molempiin suuntiin puoli pitkillä ohjilla ja ratsastin ruunaa rennosti eteen alas. Tunsin, kuinka Aristo hieman rentoutui ja venytti kaulaansa alaspäin. Ravi tuntui ihanan tasaiselta, vaikkakin se vaati paljon hiomista, että kaikki jäykkyys häviäisi. Mutta meillä ei ollut mihinkään kiire, päin vastoin, minulla oli aikaa niin paljon kuin sitä tarvittiin.
Lopetin ratsastuksen heti kun Aristo alkoi kulkemaan rennosti. En kerännyt edes ohjia kunnolla, vaan ratsastin täysin hevosen ehdoilla. Jalkauduttuani nostin jalustimet ja löysäsin satulavyötä. Lopuksi talutin angloarabia kenttää ympäri muutaman kerran ja venytin tuon jalat. Tehokas treeni oli kestänyt vain neljäkymmentäviisi minuuttia, ja se oli sisältänyt juoksutuksen, ratsastuksen ja venyttelyn. Se riitti hyvin täksi päiväksi ja tästä ei ollut muuta kuin suunta ylös päin. "Hieno polle!" Kehuin hoidokkiani kun se antoi kiltisti venyttää kaikki jalkansa. "Mennäänkö sisälle syömään?"
Harjasin Ariston ratsastuksen jälkeen oikein kunnolla. Se oli hionnut hieman satulan alta ja kaulalta, vaikka sinäänsä treeni ei ollut. Päätin kylmätä punarautiaan kaikki jalat siksi aikaa kun harjaisin tuon kunnolla ja selvitin harjan ja hännän. Ruuna ei todellakaan ollut niin väsynyt, että jekkuiluun ei olisi ollut aikaa. Jouduin useamman kerran ärähtämään sille hieman, ja sitten näytettiin kyllä niin kilttiä poikaa että... Lopulta sain kuitenkin käärittyö pintelit vaikka ei ne miltään kovin kauniilta näyttänyt. "Nyt saat sitten kärsiä rumissa pinteleissä, kun et yhtään malttanut olla paikoilla", toruin hymyillen ja siirryin harjaamaan järjestelmällisesti kaulaa. Aristo ei vielä sittenkään jaksanut seistä aloillaan, vaan tietenkin alkoi repimään pinteleitä irti. Enkä huomannut moista, ennen kuin oli jo myöhäistä. "Ei herran jestas kakara, mihin mä vielä joudun sun kanssa", ärisin ja kyyristyin laittamaan pinteliä kiinni. "Kohta saat kyllä painua tarhaan ilman mitään hoitotoimen piteitä!"
Onneksi lopulta sain Ariston jouhet ja karvan kiiltäviksi, vaikka ei ruuna näyttänyt kovin innostuneelta moisesta puunaamisesta. "Ajattelisit asian hyviä puolia; nyt kaikki tytöt tykkää susta", nauroin kun näin herran murjottavan ilmeen. Hymyillen käärin pintelit pois hevosen jaloista. Kuinka paljon rakastinkaan tätä hevosta, nyt jo! "Hei Sandra! Oliko sulla kiva iltapäivä?" Kuulin Pihlan sanovan samalla kun hevosia alkoi tulvimaan tasaisena virtana talliin. "Jep, mulla ja Aristolla oli superkivaa", vastasin hymyillen ja halasin rakasta hoitohevostani. Hoidon päätteeksi talutin hevosen tarhaan ja hyvästelin sen suukoin. Hieno heppa!
|
|
|
Post by Sandra on Apr 30, 2014 14:08:48 GMT 2
Herätellään tätäkin! Miten olisi vappuratsastus? Ratsastajille keväistä vaatetusta, hevosille värikkäitä lettejä ja kukkia jouhiin ja visiitti kylän poikki? Voitaisiin vaikka pysähtyä ostamaan simaa kioskilla. Kuka lähtee mukaan? // Muoks. Vappunahan on vappuvaihtarit, joten lähdetäänkö ratsastukselle jo 30.4.? Kuullostaa kivalta, mutta en oo ratsastanut vielä Aristolla niin tällä kertaa taidan jättää väliin
|
|
|
Post by Sandra on Apr 27, 2014 13:41:35 GMT 2
Jumppailua kentällä - tarina nro. 2Aurinko paistoi lämpöisesti vasten selkääni kun avasin tallin oven ja astelin ripeästi kohti yläkerrassa sijaitsevaa oleskeluhuonetta. Heitin kevyen tallilaukun kaappiini ja lukitsin sen oven näppärillä sormillani avaimella, jonka Anne oli minulle eilen antanut. Samalla kävin myös heittämässä laukusta kaivamani eväät jääkaappiin. Oleskeluhuoneessa ei ollut ketään, mikä ei ihmetyttänyt minua juurikaan; olihan sunnuntai ja kello vasta hieman yli kaksitoista! En tosiaankaan pystynyt pysymään erossa rakkaasta hoitsustani. "Arskaa!" Kutsuin angloarabia, joka ei tehnyt pienintäkään elettä tullakseen luokseni. Lohduttauduin sillä, että en minäkään tulisi vielä tuntemattoman ihmisen luokse vapaaehtoisesti pois kaikkien kavereiden ja ruuan luota. Ajattelin kuitenkin, että ei ruuna pakoon kuitenkaan lähtisi, kun oli eilenkin niin nätisti antanut itsensä kiinni. Miten väärässä olinkaan.. Lähestyin hevosta huolettomasti, mutta lähelle päästyäni Aristo vilkaisi minua ilkikurisesti ja laukkasi pukitellen mahdollisimman kauas minusta. "Mitä sä nyt pelleilet?!" Ähkäisin, mutta päätin kuitenkin yrittää uudelleen. Työnsin käteni takin taskuun ja vedin sieltä vanhan, rypistyneen kuitin. Samalla piilotin riimunnarun selkäni taakse ja käsi ojossa lähdin astelemaan kohti ruunaa. "Aristo, tule nyt. Mulla on sulle herkkuja", maanittelin, mutta kaikki muut tarhassa olevat hepat tuntuivat kiinnostuneen minusta paljon enemmän kuin Arska. Luovutin, saakoot jäädä tarhaan koska minähän en aikoisi juosta sen perässä puolta päivää. Mutta juuri kun olin astumassa ulos tarhasta, tunsin olkapäälläni pehmeän turvan. Käännyin ja huomasin Ariston. "Olet sinä hassu poika", nauroin ja nopeasti kiinnitin riimuun riimunnarun. Nuori hevonen oli ilmeisesti hetken halunnut vain leikkiä villihevosta! Harjasin Ariston eiliseen tapaan pitkän kaavan mukaan pihalla, jonka jälkeen laitoin sille suitset. Suitsista irrotin ohjat ja kuolaimiin kiinnitin sen sijaan mukaani ottaman, ikivanhan ja likaisen juoksutusliinan. Angloarabi oli veikeällä päällä; sen olin huomannut jo hoidettaessa kun heppa ei millään tahtonut pysyä paikalla, ei vaikka toin sen eteen heinää. "Tule poika, nyt mennään", sanoin haukottelevalle karvaotukselle ja lähdin taluttamaan sitä kohti kenttää. Kenttä oli tyhjä, mikä sopi minulle hyvin. En kaivannut yleisöä, kun juoksutin ensimmäistä kertaa hoitohevosta pitkän tauon jälkeen. Taitoni olivat taatusi ruosteessa, ja itseänikin hieman pelotti, että mitäköhän tästä tulee. Sää onneksi suosi meitä, koska se oli myöskin eiliseen tapaan ihana. Aurinkoinen ja lämmin sää sai minut aina entistä positiivisemmaksi. Talutin hoidokkiani ihan kaikessa rauhassa kenttää ympäri. Aristolla oli kertynyt ylimääräistä energiaa ihan mahdottomasti, sillä se loikkelehti täysin mahdottomasti kaiken liikkuvan perään ja korvat hörössä haisteli kaikkea mahdollista. Niinpä jo muutaman kentän kierron jälkeen ohjasin ruunan ympyrälle. Päätin, että tämän päivän treenin tarkoituksena oli vain saada hevonen kulkemaan rentoutuneena. Juuri sillä hetkellä se vaikutti mahdottomalta tehtävältä, sillä Aristo kulki jännittynein askelin kiinnostumatta lainkaan työn teosta. Sen takia siirsin hevosen pian raviin ja vaihdoin suuntaa useasti, sekä tein siirtymisiä. Vaadin hevoselta sitä, että se reakoisi heti ohjeisiin eikä sille näin jäänyt juurikaan aikaa muuhun ylimääräiseen. "Hyyväää", kehuin Aristoa kun se pikku hiljaa alkoi rentoutua ja taivuttaa elegantisti kaulaansa. Vaihdoin suuntaa ja tein muutamat pysähdykset ja käyntisiirtymiset, ennen kuin pyysin laukkaa. Hevonen reagoi nopeasti ja siirtyi innokkaaseen laukkaan. Päätin antaa Ariston purkaa energiansa ja sen myös tein, myös silloin kun ruuna heitteli villisti takapäätään ilmaan. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kun punarautias rauhoittui ja alkoi astua hieman tahdikkaammin. Otin laukkaankin mukaan paljon erilaisia tehtäviä, että hevonen ei vain kyllästyisi. Välikäyntien aikana päätin, että voisin jumppailla Ariston kanssa hieman kavaleteilla. Niinpä yritin värkätä jonkin moista systeemiä, että saisin laitettua Ariston siksi aikaa kiinni, kun haen kavaletit. Tai etsin niitä. "Hei! Tarvitsetko apua?" Kysyi yllättäen ääni takaani, kun olin sitomassa juoksutusliinaa kiinni aitaan. Miten en ikinä kuullut takaani lähestyviä ääniä? Pitäisi kai kohta huolestua. "Öö...", sanoin miettien seuraavia sanoja. Tekemiseni vaikutti varmaan ulkopuolisen silmään oudoilta. Annoinpas taas vaihteeksi hyvän kuvan ihmisille. "Itseasiassa apu kyllä kelpais. Ajattelin vähän jumpata Aristoa kavaleteilla niin voisitko ehkä hakea mulle muutaman? Ja oon muuten Sandra, Arskan uusi hoitaja", selitin ja käännyin katsomaan ruskea hiuksista tyttöä siitä huolimatta, että Aristo alkoi välittömästi hapuilla huppuani. "Joo toki, montako haen? Mun nimi on Britta ja hoidan Hypeä". "Oi kiva kiitti! Hae vaikka kolme tai neljä, miten jaksat kantaa ja hakea ja sillai", sähelsin taas sanoissani, mutta ei se kai mitään. Brittan haettua kavaletit, hän jäi katsomaan harjoittelua joksikin aikaa. Enää se ei tosin haitannut minua, koska saman ikäinen tyttö vaikutti oikein mukavalta. Asettelin kavaletit ensiksi Brittan avustuksella jonoksi pitkälle sivulle, mutta vaihdoin ne nopeasti voltille. Aristo innostui kavaleteista niin, että ei meinannut millään pysyä ravissa aluksi. Onneksi Britta tarjoutui siinäkin auttamaan. "Pidä vaan siitä läheltä jostain kiinni ja sit hölkkäät vaan rauhallisesti", selitin ja viitoin tyhmästi käsilläni. "Okei, ootko valmis?" "Joo", Britta sanoi ja lähti hitaasti hölkkäämään samalla kun sanoin "raviin", ja maiskautin. Aristo viskeli päätään, se ei selvästikkään tykännyt järjestelystä. Brittan avulla se kuitenkin alkoi mennä hieman paremmin ja kohta se pysyikin ravissa ilman avustajaa. Laukassa meno taas hieman kiihtyi, mutta Aristolla näytti olevan hauskaa! Jumppailun jälkeen venytin ruunan jalat huolellisesti ja lähdin taas metsään taluttelemaan angloarabia. Britta lähti seurakseni ratsailla. "Aristo on niin väsyneen näköinen, taitaa pikkusella olla hieman huono kunto", Britta nauroin. "Jep, ja sitten kun se säheltää niin paljon niin siinä varmaan kuluu enimmät energiat", sanoin ja taputin hoidokkini aavistuksen hikistä kaulaa. "Hyvä muuten, että se sai hoitajan taas. Tuntuu olevan tunneillakin niin energinen, niin, että lisäliikunta ei varmasti ole yhtään pahitteeksi sille", Britta puolestaan sanoi. "Et arvaakaan kuinka ilonen oon, kun pääsin vihdoin tänne hoitajaksi", huokaisin ja katselin aavistuksen haikeana pois päin. "Usko pois, kyllä mä tiedän!" Ja sitten me molemmat nauroimme ja teimme yhdessä pitkän kävelylenkin keväisessä maastossa.
|
|