|
Post by Nette on Mar 13, 2017 23:37:22 GMT 2
Komppaan Annia, Carolan lähestymistapa apuhoitajaan on mielenkiintoinen! Hahmo tuntuu heti alusta asti realistiselta, ja sopii Charlien kanssa hyvin yhteen. Hyvää tekstiä Carolalta myös ihan niinkuin itse tekstin näkökulmasta Ja Betha jatkaa samaa hienoa linjaa mikä näkyi jo ensimmäisessä tarinassa, todella kiinnostava hahmo! + ihana muffinsikuva, tuli nälkä.
|
|
|
Post by Nette on Mar 1, 2017 23:42:14 GMT 2
1.3.2017 Kuka pelkää apuhoitajaa?
Helmikuu oli kääntynyt maaliskuuksi, ja samalla kaunis aurinkoinen talvisää oli vaihtunut pilviseksi ja harmaaksi plussakeliksi. Eilen vielä nietostentäyteinen tallipiha kylpi nyt paksussa kerroksessa ällöttävää loskavelliä, joka ei todellakaan ilahduttanut minua ollenkaan. Joku toinen kyllä jaksoi olla positiivinen. Säälin Cellaa mielessäni katsahtaessani kohti Arktikia, joka oli onnistunut löytämään pihattotarhan suurimman lätäkön, ja pyöri nyt siinä antaumuksella kummastuneen velipoikansa tuijottaessa vieressä. Edi oli onneksi valinnut siistimmän aktiviteetin: se nökötti tapansa mukaan pihaton ovella ja hamuili turvallaan viimeisiä heinänkorsia.
Etsin katseellani kuivaa reittä portilta pihatolle, mutta sen osoittautuessa mahdottomaksi tehtäväksi päädyin hyppelehtimään vähiten märästä kohdasta toiselle. Sekös kiinnosti Ediä. Se nosti korvansa höröön ja lähti loska roiskuen ravaamaan minua kohti. Yritin komentaa ruunaa pysähtymään mutta se vähät välitti huudoistani. Väistin vesiroiskeet ja tartuin kiinni Edin riimusta. En todellakaan jäisi tähän tarhaan enää hetkeksikään.
Helmi-maaliskuun vaihdos oli kamalan sään lisäksi tuonut mukanaan kosolti uusia kasvoja. Hoitajahakujen tulokset olivat tulleet, ja odottelin jo kauhulla niitä hetkiä, kun minun pitäisi tutustua kaikkiin uusiin ihmisiin. Surkean nimipääni vuoksi tällaiset kertarysäykset eivät olleet ollenkaan kivoja. Mikään ei nimittäin ole kamalampaa kuin se, että juttelet jo viidettä kertaa samalle henkilölle muistamatta vieläkään hänen nimeään. Etenkin, jos kyseinen henkilö on muistanut omasi jo ensi näkemästä alkaen.
Tämä ei kuitenkaan ollut edes tavallinen hoitajahaku. Tämä koski myös minua. Jossain kummallisessa mielenhäiriössä olin mennyt lupaamaan Annelle, että voisin ilomielin (?) ottaa Edille apuhoitajan. Siis niin, että minä opettaisin jotain uutta kokelasta hevosenhoidossa. Silloin kun asia oli esitelty, se oli tuntunut hyvältä idealta. Edi saisi toisenkin rakastavan ihmisen, ja minun ei tarvitsisi potea niin huonoa omaatuntoa, kun kiireiltäni en ehtinyt tallille aina kun olisin halunnut.
Asiassa oli kuitenkin yksi mutta, jota en ollut ollenkaan ajatellut. Se apuhoitajahan olisi tietenkin ihminen. Se tarkoitti, että minun pitäisi olla sosiaalinen. Ja sehän ei käynyt minun luontooni ollenkaan. Niinpä olinkin ollut kauhusta kankea, kun Anne oli kertonut, että apuhoitaja Edille oli löytynyt. ”Maj on tosi mukavan ja reippaan olonen, vähän sua vanhempi”, oli nainen sanonut hymyillen, ennen kuin oli kääntynyt kannoillaan ja mennyt tekemään jotain, mitä nyt ratsastuksenopettajat ikinä tekivätkään. Ei siinä mitään, uskoin kyllä tytön olevan mukava ja reipas. Kauhua kuitenkin aiheuttivat sanat: ”vähän sua vanhempi”. Vähän mua vanhempi. Enhän minä sellaista voinut mitenkään opastaa? Kuka muka otti neuvoja vastan itseään nuoremmalta pikkutytöltä?
Maj oli käynyt eilen ensimmäisen kerran. Käynti oli mennyt ihan hyvin. Tyttö oli vaikuttanut juuri niin mukavalta, kuin Anne oli vakuuttanut, ja harjannut Ediä todella pätevän oloisesti. Maj ei myöskään ollut liian puhelias, mikä sopi minulle. Olin alkanut luottaa siihen, että tulisimme hyvin toimeen. Siitä huolimatta minulle oli pienoinen helpotus tietää, että tyttö ei ollut tulossa tallille tänään. Koska vaikka toinen olisi kuinka mukava, en vain päässyt yli siitä ajatuksesta, että se oli minua vähän vanhempi, olkoonkin vain alle vuoden. Ja koska se oli vanhempi, minulla oli pakottava tarve onnistua kaikessa täydellisesti sen katsellessa. Se jos mikä oli typerää, koska takuuvarmasti minä olin joka tapauksessa sitä parempi hevosenhoidossa. Ja halusin ihan oikeasti ystävystyä tytön kanssa.
Puolisen tuntia myöhemmin, suorittaessani Edin viikottaista venytysrutiinia läpi, huomasin ajattelevani apuhoitaja-asiaa jo paljon positiivisemmalta kantilta. Olin aina ollut perfektionisti, jonka vuoksi minua häiritsi kovasti, kun toiset ihmiset tekivät asiat mielestäni vääränlaisella tavalla. Nyt minulla oli mahdollisuus opettaa ainakin yksi ihminen Seppeleessä toimimaan täsmälleen niin kuin itsekin toimin. Lisäksi hevosenhoidon lomassa oli varmasti paljon helpompi tutustua uuteen ihmiseen, ja siihen minä totta vie tarvitsin kaikki helpotukset.
Ajatuksesta innostuneena aloin suunnitella seuraavien viikkojen ohjelmaa. En ollut koskaan aikaisemmin tajunnutkaan, miten paljon erilaisia asioita hevosenhoitoon kuului. Ensi kerralla kävisimme läpi varusteiden pesua, mutta lisäksi minun pitäisi kertoa kaikkea ehdottoman tähdellistä, kuten minkä väriset jalustimet saa yhdistää minkäkin satulahuovan kanssa, miten magic brushin saa helpoiten puhdistettua (ja että se tulee tehdä joka ikisen käytön jälkeen, mur), ja kuinka vesaroida poni kastelematta ohi kulkevaa Salmaa (sen sijaan Katsuun saa kyllä tähdätä, koska mokoma vei viimeisen appelsiinitryffelin irtokarkkipussistani, mutta älkää kertoko että sanoin näin).
Hykertelin ajatukselle läpimärästä Katsusta, kun karma iski. Edi oli sitä mieltä, että oiken etujalan venytys oli jatkunut liian pitkään. Se nykäisi kavionsa vauhdilla irti otteestani ja tyrkkäsi minut turvallaan päin vesikarsinan hanaa. Jääkylmä vesi lähti suihkuamaan paineella letkun päästä, kastellen upouuden hupparini ja valuen sitten ratsastushousujeni reunaa pitkin kumisaappaisiini. Kiljahdin ja hypähdin pois suihkun alta. Onneksi Maj ei ollut näkemässä, huomasin ajattelevani. Samantien läppäisin itseäni poskelle. Nämä ajatukset loppuisivat nyt.
Nette ja Edi 29 hm
|
|
|
Post by Nette on Mar 1, 2017 21:25:50 GMT 2
Bethalta hieno aloitustarina! Kirjoitat ihanan kuvailevasti ja sovit varmasti hyvin mukaan Seppeleen porukkaan Ja Claralta myös upea tarina! Haluan jo tietää kuka/mikä on tämä sinisilmäinen poika Edit// Ja toistan nyt itteäni mutta Inkaltakin mahtavaa tekstiä On jotenkin niin virkistävää aina lukea uusien hahmojen näkökulmia hoitamisen aloitukseen, kun kaikki tekevät sen aina omalla tavallaan.
|
|
|
Post by Nette on Feb 28, 2017 19:45:47 GMT 2
Majlta (miten se oikeen taivutetaan??) tosi kiva alotustarina Edille! Hyvin tehty taustatyöt harjakamman väriä myöten Muiltakin tullut taas ihania tuotoksia <3
|
|
|
Post by Nette on Feb 19, 2017 14:02:02 GMT 2
Munkin taukoilu on varmaan huomattu, mutta hitaasti ja varmasti yritän saada rästiin jääneitä tunti- ja tapahtumamaksuja kasaan Päiväkirjaakin päivittelen ehtiessäni, mutta ainakin ensi viikko on vielä tosi täyteen buukattu.
|
|
|
Post by Nette on Feb 10, 2017 23:20:12 GMT 2
Tässä nämä "viralliset" maksut. Kirjoittelen varmaankin lisämaksuja myöhemmin, mutta ajattelin nyt julkaista nämä kuitenkin, kun kerran valmiina ovat Perjantai 3.3.2017Valvovan silmän alle eli tarina siitä kun mikään ei sujuPinkkiin palloloimeen kääritty ruunivoikko rymisteli ulos kuljetusautosta Seppeleen pihaan. Poni vilkuili innokkaana ympäri tallipihaa ja päästi sitten äänekkään, kimeän vinkaisun. Tyypillistä Aaraa. Juuri samalla tavalla se oli käyttäytynyt saapuessaan ensi kertaa meille lappiin, ja myöhemmin muuttaessaan Kiltaniemeen. En lähtenyt mukaan ponin draamaailuun, vaan talutin sen tyynesti kentälle muiden kävelijöiden sekaan. Ykkösryhmän koulutunti alkaisi puolen tunnin kuluttua, ja sitä ennen pitäisi totta vie saada tamma rauhoittumaan. Vatsassani lenteli perhosia ajatellessani tulevaa viikonloppua. Tämä olisi mun ja Aaran ensimmäinen yhteinen valmennus! Ja kaikenlisäksi valmentajana toimisi itse Lauri Merikanto. Aloittaessani ratsastuksen Seppeleessä syksyllä 2015, en olisi osannut kuvitellakaan, että jo puolentoista vuoden päästä osallistuisin kansainvälisesti menestyneen kilparatsastajan pitämään valmennukseen, ja vieläpä ikiomallla ponilla! Mähän olin tuiki tavallinen tuntiratsastaja? Mutta tässä mä olin, kävelyttämässä Aaraa ja odottamassa mitä tulevan pitää. Aara ei selvästikään ymmärtänyt hetken tärkeyttä. Se kuikuili muita ratsukoita uteliaana kuin Iines Ankka muskelimiehen nähdessään, steppaili ja häsläsi, ja käyttäytyi kaikin tavoin mahdollisimman ei-edustavasti. Olin pessyt tamman edellisenä iltana, ja käärinyt sen ohueen suojaavaan loimeen, mutta jotenkin sen oli onnistunut repiä koko hoito toiselle kyljelle ennen rojahtamistaan lantakasan päälle. Iloisen piehtarointihetken tuloksena sen vasenta kankkua koristi nyt suuri keltainen läiskä, jonka olin huomannut liian myöhään ehtiäkseni hinkata sen pois. Kun viimein tuli aika satuloida hevonen ja nousta selkään, loistin jo punaisena häpeästä. Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Alkukäynnit kentällä ennen tunnin alkua.
Ai mitkä käynnit? Laurin saavuttua pikainen tutustumiskierros: kerro nimesi, ratsastustaitosi ja esittele ratsusi.
Moi oon Nette ja tässä Aara. Aara on tosi kiltti, mutta välillä se innostuu liikaa eikä malta kuunnella (niin kuin nyt). Ja usein se myös kyllästyy eikä jaksa keskittyä, kun sen mielestä pitäis vaan mennä kiitolaukkaa ja hyppiä. Mä ite oon vasta päässyt jatkokurssilta, että treeniä kyllä tarvitaan! (Ah, annoinpa hyvän kuvan meistä ratsukkona, go Nette!) Ohjat tuntumalle ja hetki kevyttä ravia kaviouralla. Tunnustele ratsuasi: liikkuuko se aktiivisesti eteenpäin?
No aktiivisuuttaa ainakin löytyy! Haittaako jos poni luulee olevansa móntekilpiluissa? Onhan siinä sentään ravuriverta. Lisätään pitkille sivuille loivat kiemurat.
Loiva kiemurahan tarkoitti sitä, että poni käy viis senttiä uran sisäpuolella, eiks niin? Haetaan asetusta, huolehditaan ettei ravi hyydy.
Ei hyydy, jossain sentään onnistutaan! Asetuskin löytyy lopulta. Lyhyiden välikäyntien jälkeen suunnanvaihto ja hetkeksi keskiympyrälle laukkaamaan - napakka nosto!
Kerrassaan räjähtävä! Takapääkin lensi kauniissa kaaressa. Ja sitten Aara osoitti olevansa myös vähintäänkin englannintäysverisen veroinen. Kuka kiertää ringin nopeimmin? Ympyrältä jatketaan ympyräkahdeksikolle harjoitusravissa. Muista suoristaa keskellä, vaihtaa asetus vasta sitten.Kun pysyttäisiin edes ympyrällä. Sitten jäädään uralle, oikea kierros. Kumpaankin päätyyn pysähdys, peruutus neljä askelta, neljä askelta eteenpäin ja laukannosto. Ravin kautta käyntiin ennen pitkän sivun loppua, tarvittaessa voltti pitkälle sivulle välimatkojen tasaamiseksi.Tämä onkin hyvä harjoitus, vihdoin Aara kuuntelee. Innostuessani unohdan keskittyä istuntaan ja hölskyn kuin perunasäkki gotlanninrussini pomppulaukassa. Volteillakin tamma malttaa kävellä. Lopuksi käynti-ravi-käynti -siirtymisiä, ajatus keskikäynnistä. Loppuravit pääty-ympyrällä, annetaan hevosten venyttää pidemmälle kaulalle. Loppukäynnit maastossa.Hei, sehän toimii! Sunnuntai 5.3. Lauri Merikannon silminYkkösryhmäläisten ponit ravasivat rentoina loppuraveja, hikiset kaulat höyryten ja punakasvoisten ratsastajien puuskuttaessa. Annoin katseeni kiertää vuorotellen jokaisessa ratsukossa, ja iloitsin huomatessani isoja parannuksia ensimmäisen tunnin esityksiin. Viimeisenä katseeni pysähtyi Netteen ja Aaraan. 13-vuotias Nette oli koko ykkösryhmän kokemattomin, mutta hän oli tsempannut hurjasti hankalan poninsa kanssa. Kaksi päivää sitten olin nähnyt ratsukon ensi kerran. Pieni poni oli vienyt tyttöä hurjaa vauhtia ympäri kenttää, ja jokainen apu oli ollut yhtä taistelua. Eilisen ja tämän tunnin aikana työni tulokset olivat kuitenkin alkaneet hiljalleen näkyä. Aara oli vaikuttanut hieman väsyneeltä ja haluttomalta alkuverryttelyiden aikana. Se ei selvästikään ollut tottunut siihen, että sitä vaadittiin oikeasti työskentelemään, ja siksi alku oli tahmea. Minuutti minuutilta tamma oli kuitenkin herkistynyt, ja jossain vaiheessa kaikki loksahti. Aara myötäsi niskastaan, pureskeli kevyesti kuolainta ja vastasi apuihin nopeasti. Nette istui ryhdikkäänä, vaikka edelleen hieman etunojassa, ja kantapäätkin pysyivät alhaalla suurimman osan ajasta. Jouduin edelleen muistuttelemaan tyttöä ranteiden suoruudesta, mutta kaiken kaikkiaan ratsukon meno näytti hyvältä. Viimeisessä ravilisäyksessä ratsukko ylitti itsensä, ja liiteli pitkän sivun alusta loppuun niin lennokasta ravia, että en olisi uskonut moisen pallomahan edes kykenevän siihen. Sellaiset hetket ovat valmentajan elämän suola.
|
|
|
Post by Nette on Feb 5, 2017 22:21:59 GMT 2
Auringolta kiva jatko onnettomuustarinaan! Kuvailet hahmon tuntemuksia kyllä todella uskottavasti Ja apua tuo Emmyn kuva, niin hienot värit ja tunnelma!
|
|
|
Post by Nette on Feb 5, 2017 14:59:14 GMT 2
Hoitajahakuhan on vielä melkein 20 päivää auki, eli et ole ollenkaan myöhässä Nyt vain kipin kapin hoitajakurssille ja sen jälkeen hakemusta kirjoittamaan! Ja jos et nyt pääse Polarille, niin varmasti tänne tulee myöhemminkin monia kivoja poneja hakuihin (:
|
|
|
Post by Nette on Feb 5, 2017 13:17:27 GMT 2
Edikin vois kyllä ottaa apuhoitajan nyt kun olen ajatellut asiaa
|
|
|
Post by Nette on Jan 30, 2017 12:06:17 GMT 2
Haha tuo Danielin riisumistarina :DD Voin niin samaistua, meidänkin tallilla aina kaikki hoitajat ihan muitta mutkitta vaihtelee ratsastusvaatteota hoitshuoneessa, ja ekoina päivinä fiilikset oli ihan samat. Nyt siihen on jo tottunut. Loviisalta ihana aloitustarina Lyylille, jotenkin arvasin heti sen saavuttua ja Frankin lähdettyä, että alat varmaan juuri sitä hoitamaan! Claralta ja Sandraltakin tullut kivoja merkintöjä, ja Claran uusimmat kuvat olivat kyllä tunnelmallisia
|
|
|
Post by Nette on Jan 29, 2017 17:12:23 GMT 2
Mäkin jatkan Edin kanssa
|
|
|
Post by Nette on Jan 28, 2017 21:31:09 GMT 2
Tammikuun alussa 2017 Makean tuoksuinen kermavaahtokaakao höyrysi tuvan pöydän päällä. Hämmensin sitä pienellä metallilusikalla ja katselin haikeasti ulos. Muutaman päivän lapinlomani päättyisi pian, ja se tarkoittaisi, että joutuisin taas kerran jättämään hyvästit ponilleni Aaralle ja palaamaan etelään. Huokaisin. Kumpa olisin jo niin hyvä ratsastaja, että äiti antaisi luvan ottaa tamman mukaan. "Nette?" kuulin Dicon kysyvän äänen. Käänsin päätäni hieman osoittaakseni kuulleeni, mutta pysyin hiljaa. "Mä olen vähän miettinyt...Ehkä tämä tallinpito ei sittenkään ole mua varten", äiti tunnusteli. Mielenkiintoni heräsi ja käännyin tuolillani. "Mitäs sanoisit, jos me muutettaisiin? Löysin kivan rivitaloasunnon, jossa olisi kohtuullinen vuokra. Aadakin alkaa olla jo niin vanha, että omanikäisen seuran löytyminen olisi hyvä juttu. Ja se on vain kymmenen kilometrin päässä Liekkijärvestä", Dico jatkoi. Rivitalo? Eikös ne olleet kauhean pieniä? Mä olin tottunut asumaan valtavassa omakotitalossa, enkä osannut kuvitellakaan miltä tuntuisi asua rivitalossa. Äiti taisi arvata ajatukseni ilmeestäni, sillä pian hän lisäsi: "Ja tietenkin se olisi vain väliaikaista, kunnes löydettäisiin sopiva talo. Mutta ajattelin, että sullekin olisi helpompaa, kun Aara asuisi lähellä". Silloin mä tajusin, mitä muutto tarkoitti. Hevoset tulisivat mukaan! Mä voisin ratsastaa Aaralla ihan milloin vain halusin, musta tulisi ihan oikea poninomistaja! "Miettisitkö edes?" Dico aneli, ja kääntyi sitten kannoillaan. Hetken kuluttua näin ikkunasta hänen suuntaavaan kohti tallia. Otin hörpyn kaakaosta, ja katselin alas kohti järveä. Muutto etelään tarkoittaisi luopumista järvinäköalasta, raikkaasta ilmasta ja pitkistä ratsastusretkistä tunturiin. Luopumista oman huoneen ikkunan alla näkyvästä hevostarhasta ja kelopuisesta tallista, omasta kentästä, omasta uimarannasta. Mutta mä olin päätökseni tehnyt.
25.1.2017 Fasu muutti Vekaravaaraan. Nette apukätenä. Aara muutti Liekkijärvelle Kiltaniemeen.
|
|
|
Post by Nette on Jan 27, 2017 23:36:22 GMT 2
Joskus tammikuun 10. päivän jälkeen
Haava ei ollut syvä, mutta sen ympäristö oli hieman turvonnut ja tuntui lämpimältä. Nopeat vaihdokset pihattolaumassa eivät olleet sujuneet kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, vaan etenkin nuori Arktik koetteli onneaan ja vanhempien hevosten hermoja. Solttu oli onnistunut pitämään puolensa pari päivää kestäneessä välienselvittelyssä, mutta samaa ei voinut sanoa Edi-parasta, joka oli tippunut kertaheitolla lauman alimmaiseksi ja saanut kiistasta vielä ikävän muiston vasemman kintereensä etupuolelle.
Kylmäsin jalkaa vesisuihkulla, jonka jälkeen putsasin haavan huolellisesti laimennetulla betadinella Annen ohjeiden mukaan. Edi ei pitänyt touhusta ollenkaan, vaan viskeli kinttuaan äkäisenä. ”Äh, älä jaksa”, kivahdin ärsyyntyneenä rautakengän vilahtaessa aivan ohimoni vierestä kun olin kumartunut nappaamaan lisää pumpulia jakkaran päältä. Se tehosi. Ruuna heitti vielä viimeisen vihaisen mulkaisun kohti minua, mutta seisoi paikoillaan loppuoperaation ajan. ”Noniin, valmista tuli. Hiieeno poika!” lepertelin ponille sulkiessani betadinepurkin korkin.
Talutin Edin pihattotarhaan jossa se saisi nyt lepäillä parisen tuntia ennen kuin lähtisin sen kanssa pienelle kävelylenkille maastoon. Anne oli tuumannut, että liikunta tekisi hyvää, vaikka haavajalan kanssa ponia ei viitsinytkään laittaa tunnille.
Edellispäivän kiistelystä ei näkynyt enää jälkeäkään. Pihattolaiset hotkivat päiväheiniään sulassa sovussa, tosin Arktik kyllä edelleen yritti välillä hivuttautua kohti Soltun valtaamaa suurinta heinäkasaa. Vanhempi ori kuitenkin esti nuorempansa aikeet ja pieni eestiläinen luovutti sovinnolla. Hymyilin ponien touhuille ja käännyin sitten kannoillani yläkertaan suunnaten.
Oleskeluhuone oli melkein tyhjillään, paria tyttöä lukuun ottamatta. Kummankaan kanssa en ollut tainnut koskaan jutella. Pöydän ääressä eväisiinsä ja kännykkään syventynyt mustatukkainen tyttö vilkaisi minua, ja käänsi äkkiä katseena pois. Toinen tyttö tervehti nostamatta katsettaan oransseista pinteleistä, jotka oli rullattu niin siististi, että niiden parissa oli epäilemättä pakerrettu jo tovi. Vastasin tervehdykseen varovaisesti, hain evääni kaapista ja istuuduin pöydän ääreen kohteliaan etäisyyden päähän mustatukkaisesta tytöstä. Huoneeseen lankesi syvä hiljaisuus.
Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi hoitsuhuoneen ovi, joka aukesi rytinällä ja sisään asteli Clara, Tuulia vanavedessään. ”Mitä te kaikki täällä murjotatte, ulkona paistaa aurinko!” Clara huudahti ja rojahti sohvalle pintelitytön viereen. Kukaan meistä ei uskaltanut rikkoa sanatonta sopimusta puhumattomuudesta, ja niinpä Claran kysymys jäi vaille vastausta. Tyttö ei kuitenkaan välittänyt siitä, sillä hänen huomionsa oli jo kiinnittynyt Tuulian jostain kaivamaan valtavaan karkkipussiin. ”Karkkia?” Tuulia kysyi ja tarjosi pussia ulottuvilleni. Valikoin pussista pari maissipalloa. ”Haluuks Aurinko karkkia, tai Yasmin?” tarjoilukierros jatkui. Minä kuitenkin unohdin karkit ja jäin pohtimaan mainittuja nimiä. Aurinko toi mieleeni jotain, mutta en millään saanut päähäni mitä. Sitten mielessäni välähti. Tämän täytyi tietysti olla se sama tyttö, joka ennen hoiti Vennaa ja nykyään Gekkoa. En vain ollut koskaan kiinnittänyt hänen läsnäoloonsa sen enempää huomiota, hän kun tuntui viihtyvän enimmäkseen omissa oloissaan aivan kuten minäkin. Ja siinä pohtiessani mieleeni välkähti myös vahva mielikuva siitä, että nimi Yasmin liittyi jotenkin Lemoniin.
Kaikki neljä tyttöä istuivat nyt pöydän ympärillä, ja puheista päätellen käynnissä oli Polarin ihailijakerhon kokoontuminen. Siirryin hieman lähemmäs kuuntelemaan, vaikka olinkin jo auttamatta ulapalla koko keskustelusta. Nakkasin suuhuni pari karkkia ja lisää ja yritin näyttää siltä kuin ymmärtäisin mistä puhuttiin. Se oli virhe.
”...blaablaa…vai mitä Nette?” Niin mitä? Mulla ei ollut mitään hajua mitä sanoa. ”Öh…”, aloitin, kunnes kuulin Yasminin hyväntahtoisen naurun. ”Nette ei taida olla ihan mukana?” tyttö sanoi huvittuneesti. Yllätyin huomatessani, että Yasmin tiesi nimeni. ”Öh…joo en oikeen”, jatkoin lauseen loppuun ja hymyilin anteeksipyytävästi, miettin samalla, kuinkahan paljon täällä olikaan ihmisiä, jotka tiesivät minusta paljon enemmän kuin minä heistä. Mun pitäisi tosissani skarpata: olin kohta hoitanut jo vuoden ja henkilöt, jotka edes melkein tunsin olivat laskettavissa yhden käden sormilla. Olinhan mä toki jutellut monien kanssa ja jouluun mennessä olin oppinut melkein kaikkien nimetkin, mutta harva ihminen täällä tallilla oli sellainen, jota uskaltaisin kysyä esimerkiksi maastoiluseuraksi. ”Niin siis sanoin vaan, että olis ihana saada kokeilla Polaria jollain tunnilla!” Clara toisti. ”Aaa! Joo, niin oliskin!” vastasin ja hymyilin tällä kertaa vilpittömän iloisesti. Keskustelu eteni muille raiteille ja vaikka kymmenen minuutin kuluttua olinkin jo täysin tippunut kärryiltä, oli mukavaa vain istua siinä, ja tuntea kuulevansa porukkaan. Ja kun puolen tunnin päästä Tuulia ehdotti yhteistä käyntilenkkiä valaistun maastolenkin ympäri, en epäröinyt mukaan lähtöä. Mitä sitten, vaikka olinkin sosiaalisesti tumpelo? Jos jotain olin tämän vuoden aikana ymmärtänyt, niin talliporukassa superpuheliaisuus oli toissijaista: tärkeintä oli olla paikalla, mukana tapahtumissa.
Nette ja Edi 28 hm
|
|
|
Post by Nette on Jan 27, 2017 22:42:55 GMT 2
Mullakin on ollut nyt muistaakseni vähän taukoa, ja saattaa vielä jatkua. Tässä on nyt pari viikkoa todella kiireistä aikaa irl ja pari omaa virtuaaliheppaa on muuttanut uusille talleille, niin niiden kanssa on nyt sivunvaihdokset ja päiväkirjojen luonnit tehtävänä. Valmistumassa on kyllä parikin uutta tarinaa, ja yritän saada ne julkaistua niin pian kuin mahdollista
|
|
|
Post by Nette on Jan 22, 2017 22:00:28 GMT 2
Nyt kun kerrankin muistan kirjoittaa tänne, niin olipas kiva tarina Auringolta Odotan mielenkiinnolla jatkoa! Ihailen kyllä kaikkia teitä joilla on juonipäätä keksiä erilaisia tapahtumia, mä en tiedä missä mun oma mielikuvitus oikein piileskelee. Kaikilta muiltakin on tullut ihania tuotoksia! Yritän tästä lähtien muistaa kommentoida ahkerammin (:
|
|