|
Post by Nette on May 20, 2016 22:15:20 GMT 2
Neten elämää sisäoppilaitoksessa sekä Lapissa.
|
|
|
Post by Nette on May 20, 2016 22:15:50 GMT 2
19.5.2016
Kädet lipuivat pitkin vanhan Steinwayn pintaa. Koskettimet tuntuivat lyijynraskailta, ja sormet olivat kuin liimattu toisiinsa. Sinikantinen Charles Louis Hanonin "Le Pianiste Virtuose" lepäsi flyygelin kannen päällä. En tarvinnut sitä. Olin soittanut tätä tekniikkaharjoitusta lähiaikoina niin monta kertaa, että se tursui jo korvista ulos. Säädin metronomin uuteen tempoon. 60 iskua minuutissa, neljä säveltä sekunnissa. Taistelin harjoituksen läpi kaikissa sävellajeissa, vaikka vasen käteni huusi hoosiannaa. En halunnut edes ajatella tavoitenopeutta, johon minun olisi piano-opettajan mukaan päästävä niin pian kuin mahdollista. "Olet pahasti jäljessä tekniikassa", oli hän todennut edellispäivänä. Mutta silti, 108 iskua minuutissa, sehän tarkoitti noin seitsemää sormenlyöntiä sekunnissa! Lannistava ajataus.
Pienen tauon jälkeen kaivoin esiin Bachin inventiokirjan. Kunhan tämän selvittäisin, niin pääsisin soittamaan oikeasti kivoja kappaleita. Ajatus antoi minulle uutta puhtia, ja treenasin kolmatta inventiota kunnes ranteen jomotus pakotti minut lopettamaan.
Pakkasin nuottikirjani, kaadoin lisää vettä soittimen kosteutusjärjestelmään ja lukitsin pianon kannen. Jätin soittimen ja luokan avaimet vahtimestarille, jonka jälkeen kipaisin kohti asuntolaa.
"Sun pitäis kyllä rajoittaa tota treenaamista", totesi kaverini Ilona huomatessaan minut valuttamassa kylmää vettä käsilleni jälleen kerran. "Pakko treenata, tai mut potkitaan pois täältä tavallisille pianotunneille", vastasin ärsyyntyneenä. Ja se oli totta. Olin saanut koulupaikan vain, koska veljeni Tomi oli niin taitava, että pääsykoevalvojat arvelivat minunkin vielä yllättävän, kunhan pääsisin parhaaseen oppiin. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt, vaan harjoittelin edelleen useita tunteja päivässä. Niin teki toki Tomikin, mutta paljon paremmalla menestyksellä. Hän oli jo käynyt ulkomaillakin esiintymässä, minulle ei annettu soolonumeroa edes koulun kevätjuhlaan. Ei sillä, että olisin halunnutkaan. "Niin mutta, ootko koskaan ajatellut, että voisit kysyä jos voisit vaihtaa pääaineen pianosta lyijykynäpiirrustukseen tai lavastetaiteeseen?" Ilona kysyi varovasti. Olinhan minä. Useastikin. Se olisi helppo ratkaisu. Molemmat olivat minulle paljon vahmepia lajeja, ja opettajakin oli suositellut vaihtoa. Pianonsoitto oli kuitenkin minulle kaikkein rakkain laji, ja mieluummin kärsin, kuin vaihdan huonommalle pianonsoiton opettajalle.
Ilonalle en vastannut mitään. Helppohan hänen oli antaa neuvoja. Hän oli päässyt kouluun kutsuttuna, kuten Tomikin, ja yksi hänen maalauksistaan oli jo näytillä koulun galleriassa. Läimäytin asuntolan oven kiinni ja lähdin kohti koulun takaista metsikköä, missä saisin toivottavasti olla rauhassa. En edes yrittänyt olla ystävällinen vastaantulevalle Tomille, joka kanniskeli Stradivariustaan ärsyttävän tyytyväisen näköisenä. Poika katsahti minua hieman hämmentyneenä vastatessani tervehdykseen vihaisella mulkaisulla. Eihän se tietenkään hänen vikansa ollut, että olin taas muistanut olevani surkea, mutta vähät välitin siitä juuri nyt.
Metsän laitamilla, mutta kuitenkin juuri niin syvällä, ettei sinne pihapiiristä nähnyt, oli pieni vihreä köynnösten valtaama ja muutenkin ränsistynyt huvimaja. Se oli minun salainen paikkani. Tietenkin se oli varmasti aika monen muunkin salainen paikka. Halusin kuitenkin ajatella, että maja oli juuri minun. Aina, kun kaikki tuntui kaatuvan niskaan, tulin tänne, koska täältä minua ei löydetty. Täällä sain siis vapaasti itkeä, mitä en ikinä tekisi muiden nähden.
Nyt oli juuri sellainen hetki. Läksyvuori paisui paisumistaan, enkä mitenkään ehtinyt panostaa kaikkiin aineisiin kympin arvoisesti. Minua hävetti ja ahdisti palauttaa hutiloiden tehtyjä läksyjä, koska tuntui, että petin opettajien luottamuksen. Soittotunnitkaan eivät sujuneet: joka tunti sain katsella opettajan pettynyttä ja surullista ilmettä, kun en onnistunut täyttämään koulun vaatimuksia. Vaikka hän olikin minun puolellani. Vaatimukset tulivat ylemmiltä tahoilta.
Äidinkielen esitelmän olin joutunut keskeyttämään ahdistuksen kasvaessa niin suureksi, että ääntä ei enää lähtenyt. Puolet luokasta oli nauranut. Ilonakin varmaan vihasi minua, olin ollut hänelle kamalan tyly aivan syyttä viime aikoina. Päätä särki joka ilta. Lenkillä olin ehtinyt käydä viimeksi tammikuussa. Kaikki päivät kuluivat kaavalla koulu, pianotreenit, läksyt, tallille jos kerkeää. Viidestä sivuaineesta piti luonnollisesti saada kymppi, muuten en kehtaisi näyttää todistustani kellekään, enkä oikeastaan edes jatkaa tässä koulussa. En vain voinut. En kestänyt ajatusta siitä, että olisin niin huono piirtäjä, etten saisi työstäni kymppiä. Olin käyttänyt siihen kolmekymmentä tuntia.
Lista vain jatkui ja jatkui, ja mitä pidemmälle annoin ajatusteni harhailla, sitä enemmän muistin asioita, jotka olin mokannut täydellisesti kahden kuukauden sisällä ja joiden takia koko loppuelämäni tuntui olevan pilalla. Viimeinen niitti oli, kun muistin, että seuraava konsertti olisi jo viikon päästä, enkä vieläkään osannut kappalettani ulkoa. Kyyneleet alkoivat valua silmäkulmistani, ja lyyhistyin lattialle haukkomaan happea. Kaikki oli pilalla.
Ilona oli joskus kehottanut minua puhumaan stressistäni jollekulle. Enhän minä voinut. Muiden mielestä stressasin turhaan. Ilonakin alkoi pikku hiljaa olla sitä mieltä. Minun pitäisi kuulemma ottaa rennosti, ja olla välittämättä pienistä epäonnistumisista. Tekisin mitä tahansa, jos voisin. Miksi en voinut suhtautua koulutodistukseen ja pianonsoittoon samalla mentaliteetillä, kuin muihinkin asioihin? Miksi minun piti stressata niin, että oli päiviä jolloin en kyennyt muuhun kuin makaamaan itkien sängyn pohjalla? Oliko minussa jotain vialla? Enää kaksi viikkoa kesälomaan. Sitten kaikki olisi ohi. Toistaiseksi.
|
|
|
Post by Nette on Jun 2, 2016 18:29:04 GMT 2
2.6.2016
"Hei sun on pakko nähä tän Niilon kuva, kato ny eiks oo söpööö...", Ilona hölisi ja tunki Lumiansa kiinni naamaani. Tungin popparipussin mikroon, napsautin sen päälle ja vilkaisin kuvaa. Se esitti jotain niistä seiskaluokan vaskipuhallinyhtyeen jäsenistä. Olihan poika ihan söpö, mutta mielestäni kuitenkin täysin tavallinen ananasjonne. Huokaisin, ja pakotin itseni esittämään kiinnostunutta: "Onhan se, muttei ihan mun tyyppiä kuitenkaan". Niinkuin mulla mitään tyyppiä edes muka olisi. Mieluummin ihastelisin tälläkin hetkellä vaikka shetlanninponeja. Tätä en kuitenkaan sanonut Ilonalle, olihan hän paras ystäväni.
Ilonasta oli kevään aikana tullut todella rasittava. Ennen teimme yhdessä kaikkea hauskaa, kuten karkasimme yöllä ikkunasta ulos seikkailemaan. Yhtäkkiä Ilona kuitenkin huomasi pitävänsä pojista. Sen jälkeen hän ei ole muusta puhunutkaan kuin Villestä, Nuutista, Oskarista ja muista yläluokkalaisista (joita btw tuskin voisi vähempää kiinnostaa joku ala-asteikäinen pikkulikka). Aluksi olin kuunnellut kiinnostuneena, niin kuin parhaan kaverin kuuluu. Viime aikoina olin kuitenkin vähän lipsahdellut kyllästyneen puolelle, kuultuani samat jutut jo useampaan kymmeneen kertaan. Pitäisi varmaan itsekin kiinnostua pojista, niin ehkä ymmärtäisin häntä paremmin.
"Nii mitä leffaa me katotaa?" kysyin vaihtaakseni aiheen johonkin mielenkiintoiseen. "Emmä tiiä, päätä sä", Ilona vastasi selaten silmät kiiluen jotain, epäilemättä Niilon instagramia. "No emmä nyt yksin voi päättää!" huudahdin ärtyneenä. Kyllä Ilonankin pitäisi taas vaihteeksi nähdä vähän vaivaa kaveruuden eteen. "No katotaaks vaik Twilight, kun siin on se Robert Pattinson?" Mieleni teki kohottaa toista kulmakarvaani, samaan tapaan kuin aina sarjakuvissa. Harmikseni en kuitenkaan osannut. Eihän kukaan valinnut elokuvaa sillä perusteella, missä oli söpöimmät näyttelijät? Eihän? "Joo käy", totesin. En kuitenkaan Pattinsonin takia.
|
|
|
Post by Nette on Jun 16, 2016 22:52:56 GMT 2
16.6.2016
"Shakkimatti!" huudahdin tyrkätässeni veljeni viimeisenkin tornin pois puiselta laudalta. Aloin jo asetella uutta kierrosta laudalle Tomin vielä tuijotellessa lautaa epäilevänä jo kolmannen häviön jälkeen. Viimein poika uskoi, ettei pakotietä tilanteesta ollut.
"Tehäänks jotain muuta välillä?" hän kysyi ja alkoi nakella nappuloita metallilaatikkoon. "Niinkun mitä? Ei täällä oo mitään tekemistä", totesin kaivellessani laatikkoa, joka shakkipelin lisäksi sisälsi vain tylsiä lehtiä ja korttipakan. Asuntolan ainoa tietokone oli varattu, eivätkä koulun tilat olleet auki.
"No voidaan vaikka soittaa, sain kesäks tämmösen kivan helpon uuden sonaatin Dvořákilta ja aattelin et jos sä soitat ton piano-osuuden!" Tomi innostui ja tunki kansiostaan kaivamansa nuottinivaskan syliini.
"...Helpon? Tässähän on varmaan yli 20 sivua, eikä tää muutenkaan kauheen helpolta näytä" virkoin selaillessani papereita. "Mun pitää sitä paitsi lähtee kohta asemalle, ku Illis tulee tänne viikoks ni meen sitä vastaan. Sun pitää muute pitää sille seuraa tää ilta ku lähen tallille."
"Siis jätäksä mut tänne yksin Ilonan kanssa ja lähet ite heppailemaan? Ootpas kiva kaveri..." Tomi valitteli päätään pudistellen.
"Sille sopii, se ottaa koneen mukaa ja pelaa simsii, enkä mä sitä paitsi lähe ku vast joskus kolmen tunnin päästä. Mut haluukko tulla mun mukaan ku lähetää Ilonan kaa ulos?"
"Kuin kauan se on täällä? Tai siis pitääks mun sit olla yksin koko viikko, kun te teette jotain tyttöjen juttuja?" poika jatkoi valitustaan.
"Hankkisit säkin vaikka jotain kavereita, nii ei tarvis roikkua mussa kiinni koko kesää!" tuhahdin.
"No mutku en mä ehi semmosia kun pitää soittaa..."
"Älä sitten valita, voit vaikka vingutella sitä viuluas ens viikonkin." Että veljet oli ärsyttäviä. "Mut siis tuuksä mukaan vai et?" lisäsin katsellessani ärsyyntyneenä Tomia, joka oli jo kaivanut viulunsa esiin ja siveli nyt mietteliäänä sen puupintaa.
"Mitä te teette siel ulkona, tämmösellä säällä?"
"Aateltiin kiivetä koulun katolle" vastasin.
"Te...mitä? Ette te niin voi tehdä, se on kiellettyä ja siel on valvontakamerat!"
"Yhes kulmassa ei oo, ei meitä sieltä kukaan nää. Nii että tuutko vai etkö?"
"Se oli sit sun idea jos jäädään kiinni", poika jupisi, mutta tunki kuitenkin soittimen takaisin koteloon ja veti lenkkarit jalkaan.
---
"Ootko nyt ihan varma tästä?" kysyin Ilonalta katsoessani vesisateesta liukkaita tikapuita, joita pitkin meidän oli määrä kiivetä kolmen kerroksen verran.
"Joojoo, me oltiin tääl viime kesänä Saran kans!" tyttö vakuutteli.
Katsoin bruneten kiipeämistä, ja lähdin varovasti perään. Puolessa välissä tikkaita vilkaisin alas. Sydämeni alkoi yhtäkkiä hakata voimakkaasti. Pudotus oli suurempi kuin olin kuvitellut. Käänsin äkkiä katseeni takaisin ylös. Pikku hiljaa katon reuna alkoi lähestyä. Kuulin Tomin hiljaisen jupinan altani, mutta en välittänyt, vaan ponnistin itseni viimeiseltä askelmalta ylös kattotasanteelle. Nyt ymmärsin, miksi Ilona oli halunnut tulla tänne. Kolmikerroksisen koulun katonharjalta avautui upea näkymä. Aivan edessämme näkyi hoidettu pihanurmikko suihkulähteineen ja kukkineen. Vasemmalla kohosi metsäinen kukkula, jonka juurella oli koulun leikkipuisto. Kaukana oikealla siinsivät asuntolat takanaan tie, joka parin kymmenen kilometrin jälkeen päätyisi Liekkijärvelle. Harmi, että oli niin sateista ja harmaata. Syksyllä maisema olisi ollut varmasti vielä kauniimpi, värikkäiden lehtipuiden jatkuessa takanamme silmänkantamattomiin.
Yhtäkkiä alhaalta alkoi kantautua matalaa hyräilyä: "Bum......bumbumbum....bum..bum..." Vilkaisin Ilonaa. Hän oli kuullut saman kuin minä. "Se on Pumppis!" hän ehti kuiskata ennen kuin syöksyimme savupiipun taakse. Vahtimestari, joka ääntelynsä vuoksi kantoi lempinimeä Herra Bumbum aka Pumppis, oli ainoa kesäisinkin paikalla oleva henkilökunnan jäsen. Kaikki oppilaat pelkäsivät vahtimestaria, sillä hän usein hiippaili koulun käytävillä, hyräillen pelottavaa melodiaa (joka tosin oli pelottava lähinnä vain sen takia, että se yhdistyi kyseiseen mieheen) ja yrittäen saada mahdollisimman monta oppilasta kiinni sääntörikkomuksista. Tällä kertaa hänen missionsa kuitenkin epäonnistui, sillä olimme olleet tarpeeksi nopeita. Kuulimme koulun oven naksahtavan Pumppiksen aloittaessa iltakierroksensa käytävillä.
"Huh, nyt se viipyy sisällä vielä ainakin tunnin. Ehitään hyvin ottaa viel pari kuvaa ja paeta sit metsän kautta", Ilona hihkui.
"Mitä kuvaa?" kysyin, sillä eihän tällä säällä saanut kovin kuvauksellisia maisemakuvia.
"Haluun kuvan musta faceen kun istun tossa katonreunalla", tyttö vastasi. Niinpä tietysti. Pakkohan se facebook oli laittaa täyteen kuvia, vaikkei ikäkään vielä sovellukseen oikeastaan riittänyt. Toisaalta, olihan minullakin profiili, joten ehken ollut ihan paras ihminen tuomitsemaan. Eikä parhaasta kaverista saisi muutenkaan ajatella näin. Mikä ihme minua tänä keväänä oikein riivasi?
---
"Mä muuten varasin alkeiskurssin Seppeleestä ens syksyks", Ilona täräytti päästyämme sisälle turvaan.
"Häh, miks?"
"Mä kuulin et se Niilo ratsastaa, ni aattelin et hankin saman harrastuksen ni sit meil on jotain yhteistä puhuttavaa", kuului vastaus.
"Oliks Niilo se joku siit torvibändistä? Se ananastukka?"
"Joo, just se, se on niin ihana!"
"Joko sä tunnet sen, vai mist tiiät et se ratsastaa?"
"Joni kerto, Niilo on sen kaverin isoveli. Ja emmä siis sitä tunne, siks just haluunkin yhteisen harrastuksen, ni sit mul on jotain sanottavaa jos joskus uskallan laittaa viestiä", Ilona hehkutti. En oikein pysynyt ajatuksenjuoksussa perässä. Enemmän minua kiinnosti pojan ratsastusharrastus, kun en muistanut nähneeni Niilon kasvoja koskaan Seppeleessä.
"Tieksä missä se ratsastaa?" kysyin.
"Ööö... Se oli kai joku Ruska-alkunen, emmä muista, mut jossain Seppeleen lähellä kummiski". En tuntenut Seppeleen lähitalleja, joten pistin tiedon korvan taakse. Varmaan joku tallilta osaisi kertoa, mistä paikasta on kyse. Mutta että Ilona ja ratsastus. Siinäpä kaksi asiaa, joita oli vaikea kuvitella samaan lauseeseen. No, ehkä siihen tottuisi sitten ensi syksynä. Hieman kyllä epäilin, että uusi harrastus loppuisi melko lyhyeen, kunhan Ilona tajuaisi, ettei pääsisikään heti esittelemään ihastukselleen huippuluokan kilpaesteratsastustaitoja. Jos nyt ihastus olisi enää voimassa ensi syksynä, ne kun tuntuivat vaihtuvan parin viikon välein. Se ei onneksi ollut minun murheeni. Pian olin jo bussissa matkalla Seppeleeseen, ja mieleni oli ruutupaitaisten poikien sijaan täyttynyt fiksummista mietteistä, eli nelijalkaisista karvakorvista.
|
|
|
Post by Nette on Jul 5, 2016 22:53:05 GMT 2
1.7.2016 Lapissa
Äiti oli kieltänyt mua lähtemästä yksin maastoon, mutta koska se ei ollut täällä vahtimassa, niin olin päättänyt uhmata kieltoa. Ihan turhaan se oli pelännyt. Päästin ohjat löysäksi ja annoin Aaran valita itse reittinsä kivikkoisella rinteellä. Poni hengitti raskaasti edetessään puuston seassa mutkittelevaa polkua. Takana tuleva Tomi piti tiukasti kiinni harmaantuneen eläkeläisponin harjasta. Olihan reitti alkeiskurssilaiselle ehkä hieman extreme. Imartelevasta nimestään huolimatta Aaran seuraksi lainattu Köntys-poni oli kuitenkin erittäin varmajalkainen ja tottunut maastoilija, joten uskoin rakkaan veljeni selviävän reissusta hengissä.
Rinne loiventui hieman sankan kuusimetsän harventuessa vaaleanvihertäväksi tunturikoivikoksi. Reiteni alkoivat jo huutaa hoosiannaa, en ollut tottunut seisomaan näin pitkiä matkoja jalustimien varassa. Kidutus kuitenkin palkittiin. Pikkuhiljaa koivutkin katosivat, ja saavuimme puuttomalle tunturipaljakalle. Navakka tuuli ei estänyt meitä ihailemasta huipulta avautuvaa näkymää. Joka puolella kohosi tuntureita. Kaukana alhaalla kimmelsivät Sinijärvi sekä siihen laskeva Metsokoski.
Ihastelin maisemaa Aaran kylkien kohoillessa puuskutuksen tahdissa. Tavallisesti niin vilkas poni oli kuluttanut nousuun kaiken ylimääräisen energiansa. Se oli toisaalta hyvä, sillä mä en ollut ollut ollenkaan varma pystyisinkö hallitsemaan kuumuvan ponin ilman taluttajaa. Nyt se olisi todennäköisesti turha pelko. Hymyilin muistellessani mun ja gotlanninrussin yhteisiä hetkiä: koeratsastusta, kun tamma oli vienyt Dicon lapasen ja olin ihastunut sen ilkikuriseen ilmeeseen; ensimmäistä ratsastuskertaa kotona, kun olin ehdottomasti halunnut ylittää puomin, ja Aara oli päättänyt jättää siihen metrin ilmavaran; kaikkia niitä yhteisiä ratsastushetkiä, kun poni oli vienyt mua kenttää ympäri 6-0, ja olin vaan nauranut selässä, kun sen innostunut ilme oli niin huvittava. Olihan Aara ihan kuriton kakara, täysin sopimaton mun kaltaselle aloittelijalle. Mutta siitä huolimatta, tätä ihanampaa ponia saisi kyllä hakea!
|
|
|
Post by Nette on Aug 16, 2016 15:21:51 GMT 2
Flashback viime talvelle. Nette ja Aara kokeilevat puomin ylitystä.
|
|
|
Post by Nette on Jan 28, 2017 21:31:09 GMT 2
Tammikuun alussa 2017 Makean tuoksuinen kermavaahtokaakao höyrysi tuvan pöydän päällä. Hämmensin sitä pienellä metallilusikalla ja katselin haikeasti ulos. Muutaman päivän lapinlomani päättyisi pian, ja se tarkoittaisi, että joutuisin taas kerran jättämään hyvästit ponilleni Aaralle ja palaamaan etelään. Huokaisin. Kumpa olisin jo niin hyvä ratsastaja, että äiti antaisi luvan ottaa tamman mukaan. "Nette?" kuulin Dicon kysyvän äänen. Käänsin päätäni hieman osoittaakseni kuulleeni, mutta pysyin hiljaa. "Mä olen vähän miettinyt...Ehkä tämä tallinpito ei sittenkään ole mua varten", äiti tunnusteli. Mielenkiintoni heräsi ja käännyin tuolillani. "Mitäs sanoisit, jos me muutettaisiin? Löysin kivan rivitaloasunnon, jossa olisi kohtuullinen vuokra. Aadakin alkaa olla jo niin vanha, että omanikäisen seuran löytyminen olisi hyvä juttu. Ja se on vain kymmenen kilometrin päässä Liekkijärvestä", Dico jatkoi. Rivitalo? Eikös ne olleet kauhean pieniä? Mä olin tottunut asumaan valtavassa omakotitalossa, enkä osannut kuvitellakaan miltä tuntuisi asua rivitalossa. Äiti taisi arvata ajatukseni ilmeestäni, sillä pian hän lisäsi: "Ja tietenkin se olisi vain väliaikaista, kunnes löydettäisiin sopiva talo. Mutta ajattelin, että sullekin olisi helpompaa, kun Aara asuisi lähellä". Silloin mä tajusin, mitä muutto tarkoitti. Hevoset tulisivat mukaan! Mä voisin ratsastaa Aaralla ihan milloin vain halusin, musta tulisi ihan oikea poninomistaja! "Miettisitkö edes?" Dico aneli, ja kääntyi sitten kannoillaan. Hetken kuluttua näin ikkunasta hänen suuntaavaan kohti tallia. Otin hörpyn kaakaosta, ja katselin alas kohti järveä. Muutto etelään tarkoittaisi luopumista järvinäköalasta, raikkaasta ilmasta ja pitkistä ratsastusretkistä tunturiin. Luopumista oman huoneen ikkunan alla näkyvästä hevostarhasta ja kelopuisesta tallista, omasta kentästä, omasta uimarannasta. Mutta mä olin päätökseni tehnyt.
25.1.2017 Fasu muutti Vekaravaaraan. Nette apukätenä. Aara muutti Liekkijärvelle Kiltaniemeen.
|
|