|
Post by Cella on Apr 15, 2022 18:23:20 GMT 2
Team spirit Westernweek Kittyn kanssa ilo oli katossa, kun toisena joukkuekilpailupäivänä alkoi meillekin ropista vähän pisteitä, eikä Lotten tarvinnut kantaa yksin koko joukkuetta koko viikkoa. Cella-tädin tämän viikon opetus: jos joskus perustat joukkueen, perusta se sellaisen yleisonnellisen ja pienistä voitoista innostuvan ihmisen kanssa kuin Kitty
|
|
|
Post by Cella on Apr 13, 2022 11:45:55 GMT 2
Houston, we have a problem 11.4.2022, Texas, USA Westernweek “Anna mullekin sitä tuuletinta välillä.” “En, mun viiden minuutin vuorosta on ainakin 40 sekuntia jäljellä vielä.” Kitty huokaisi ja jatkoi itsensä löyhyttelyä jo aivan ruttuun painuneella Westernweek: Kilpailijainfo ja aluekartta –lappusella. Kitty oli mua varmaan 15 senttiä pidempi ja ihan hullussa kunnossa, joten se olisi halutessaan voinut nostaa mut jalkatuulettimen edestä kuin lapsen repun ja istua itse vahvemman oikeudella koko osavaltion ainoaan viileään paikkaan. Se oli kuitenkin hyvä ihminen eikä tehnyt niin. Texasin kevään +29 asteen helle oli lyönyt meidän joukkuetta kuin leka. Kitty oli käyttänyt varmaan meille kaikille (myös hevosille) tarkoitetut päivän energiavarat aamulla, kun se oli hyppinyt ja juossut halaamaan mua mun rahdatessa Windin joukkueeni luo kisojen lämmittelyalueen auetessa. ”Raicy’s Angels koossa vihdoin”, punktukka oli hihkunut mulle salaliittomaisesti. Se teki selvästi elämänsä kovimman työn että malttoi madaltaa ääntään tarpeeksi, jotta lähistöllä hevosensa satulaa nyörittävä Raicy itse ei kuullut. Mua jaksoi naurattaa meidän joukkueen nimi. Mä saatoin vaan kuvitella, millainen kilpailutunnelma ranchilla oli ollut viime viikot, ja miten ärsyttävän huvittuneesti Raicyn on pitänyt suhtautua meidän naisjoukkueeseen, jotta jopa hyväntahtoinen ja kärsivällinen Alexiina oli suostunut tuollaiseen aviomiehensä nimissä vitsailuun. Kittyn tarttuvan pulinan laantuessa, sen iloisen jälleennäkemishetken päättyessä, mun oli myönnettävä että mun tunnelma laski kuin Kleopatran hantä. Tapahtuma-alueella kuhisi jo, vaikka ensimmäisten luokkien alkuun oli vielä aikaa. Lotte näytti siltä, että joko se nukahtaa seisaalleen tai lyö jotain, ja Windi-rouva, jonka mä olin eilen iltapäivällä perille päästessäni purkanut ja heinittänyt kisaajille varattuun karsinaan, oli käsin kosketeltavan nuutunut. Meidän kenraaliharjoitukset, ainoa ja viimeinen tilaisuus treenata koko joukkueena yhdessä, oli ollut pakko jättää kilpailuaamuun, ja tässä kohtaa se tuntui silkalta järjettömyydeltä. ”Otetaan rauhassa ja keskitytään ennemmin vain availemaan hevosia kuin treenaamaan täysillä, ei väsytetä niitä jo ennen ensimmäistä luokkaa”, Alexiina sanoi vähän jännittyneen ja poissaolevan kuuloisena katsoessaan joukkuelaistensa naamoja. ”Mehän ajamme karjaa tällaisessa kelissä joka kesä, meidän ei ainakaan tarvitse himmailla”, Thomasin kommentti oli osoitettu osittain miehen omalle joukkueelle, mutta selvästi vähintään puoliksi Alexiinan sanoille. ”Siitä ei jaeta mitään palkintoja, kuka ylisuorittaa eniten extreme-oloissa!” nyt jo hikinen ja turhautunut Charlotte oli huutanut miesjoukkueen perään. ”Jos jaettaisiin, se olisikin ainoa palkinto jonka saatte!” Kitty oli kompannut, mutta sitä ei Orangesin pojat enää kuulleet. Kaksi luokkaa oli nyt takana. Kisaohjelmassa oli pieni tauko, sitten muutama yksilöluokka, joten me oltiin rahdattu sekä hevoset että itsemme viilentymään sisätiloihin ennen loppupäivän koitoksia. Mun ja Windin osalta kisan ensimmäiset luokat oli menneet hyvin kädenlämpöisesti ja mitäänsanomattomasti, enkä mä uskaltanut katsoa rankinglistaa. Mä annoin tehokkaan tuulettimen pöllyttää haituvaisia vauvahiuksia irti mun hikisestä otsasta ja yritin ajatella jotain muuta kuin kisajännitystä selaamalla puhelimesta eri ihmisiltä (mutta hyvin samanlaisilla sisällöillä) koti-Suomesta tulleita viestejä: Mä pudotin puhelimen vatsalleni, kun Kittyn ja Loten majoitusmökin (jossa mäkin nyt lojuin) verkko-ovi kolahti. Alexiina paukkasi sisään bootsinkannoista hiekkaa kopistellen. ”Noniin joukkue, olimme Raicyn kanssa katsomassa tilannerankingia toimistolla. Meidän alku ei ollut paras, mutta kyllä se tästä. Viimeinen yksilöluokka ennen seuraavaa joukkueosuutta alkoi juuri, paras lähteä hakemaan hevosia ja uutta vaihdetta.” Keskipäivän paahteen hellitettyä ilma oli huomattavasti siedettävämpi. Windi ja Lotte näyttivät hätkähdyttävän samanlaista naamaa joutuessaan vielä uudelleen raahautumaan Freewindin hiekka-areenalle. Lämmittelykentän toiseen päätyyn oli aseteltu muutamia trail-esteitä ja toisessa päässä, valtavan areenan kevyen pölyverhon vääristämänä, näkyi nautoja aitauksessaan valmiina viimeisenä koittavaan cutting-luokkaan. Windi seisoi jurosti paikallaan kun mä ponnistin jykevän puujalustimen kautta sen selkään. Tamma maiskutti kuolaintaan, ja nosti aavistuksen toista korvaansa Kittyn ja Tornadotin lähtiessä liikkeelle suoraan sen edestä. Windi hörisi pojalleen pienesti. ”Voi”, Kitty liikuttui melkein kyyneliin. Taas. Windi osoitti aina Chocon nähdessään pienellä eleellä tunnistavansa nyt-aikuisen esikoisensa, ja joka kerta se meinasi olla Kittylle liikaa. ”Windi on niin hyvä emä”, pitkä nainen pyyhki silmäkulmaansa toisella kädellään samalla kun ohjasi taitavasti toisella kädellä hevosta voltille. ”Etkö ole ajatellut tehdä siitä itsellesi varsaa? Katso nyt miten hyvä Chocokin on, senkin te kasvatitte vähän niinku yhdessä!” Mä menin vähän vaikeaksi ja nypläsin käyntiin lähteneen Windin harjajouhia. Tottakai mä olin ajatellut sitä – mä olin aina jotenkin kuvitellut, että kun mulla olisi vakaa ja hyvä tilanne ja olisin ihmisenä kasvanut niin, että voisin ottaa varsan kokoisen rahallisen ja kasvatuksellisen vastuun, mä haluaisin Windistä jälkikasvua. Jännä juttu, että tämän mun ja Windin yhteisen melkein 8 vuoden aikana mitään kehitystä mun henkisen ja taloudellisen vakauden suhteen ei ollut tapahtunut, joten asia ei ollut koskaan ollut ajankohtainen. Viime joulukuussa mä olin tuijottanut kauhuissani kalenteria ja laskenut, että Windi todella täytti siinä kuussa 20 vuotta. Mulla oli tullut vähän hätä: mun piti äkkiä varmuuskopioida Windi varsaksi, jos siitä yhtäkkiä vaan multa kysymättä aika jättäisi. Sinä samana päivänä Windi oli tainnut lytätä mut seinään ja äkisti sen geeniperimän monistaminen ei tuntunutkaan niin tärkeältä. Ajatus oli jäänyt taas. Kittylle mä en ehtinyt vastata, kun Lotten kiukuttelu keskeytti mun ajatukset. Meidän joukkueen Center Junior oli ollut turhautunut, jännittynyt ja väsynyt jo selkään noustessaan, ja tartuttanut olonsa Karmaan. Nyt kaksikko tormaili ja kirosi toisiaan trail-sillan edessä, eikä saaneet yhteisymmärrystä suunnasta, mihin astua. ”Ei tästä tuu mitään!” irvisteli Lotte. Alexiina näkyi ratsastavan lähemmäs tytärtään ja sanoi rauhoittavalla äänellä jotain, joka ei kantanut mun korviin asti. Me vilkaistiin Kittyn kanssa vähän huolissamme toisiamme. Mä nostin Windillä hitaan lopen. Se tuntui tahmealta, eikä pyrkinyt eteenpäin niin kuin normaalisti. Mun kääntäessä tamman pääty-ympyrälle se pudotti yllättäen laiskaan raviin. Mä en ollut ihan varma, oliko paras idea suunnata lähestyvään nopeuslajiluokkaan sellaisen hevosen kanssa, joka vaikutti olevan yhtä reaktiivinen kuin hammasharjateline. Mutta ei kai tässä enää voinut perääntyä.
|
|
|
Post by Cella on Apr 11, 2022 11:03:09 GMT 2
Saa fiilis Cellasta
Pinterestistä (linkki postauksessa yllä), nippelitiedoista, hahmon tarinoista ja kuvista saa varmasti parhaan otteen Cellan hahmosta, mutta hahmossa on paljon yksityiskohtia (eleet, olemus, ääni) joita on vaikea täysin vangita tekstinä. Tässä pari videoklippiä Cellan mukanaan tuomaan tunnelmaan:
(katso koko pätkä tai aamupalakohtaus 2:16 eteenpäin) Helmiä ja sikoja -elokuvan Laura (Laura Birn) omaa vahvan Cella-viban. Cella on impulsiivinen, onnellisesti rappiolla, mutta reipas, hyväsydäminen ja uskollinen. Jos tämän leffan Laura ja Läde (nuoret Laura Birn ja Mikko Leppilampi, aamupalakohtaus) ei ole näytelty versio kirjoittajan visiosta Cellasta ja Aleksanterista, en tiedä mikä on.
Cellan ääni on ulkonäköön nähden suhteellisen matala, ja (ehkä tupakan vuoksi) aina vähän raspaava. Näyttelijä Emma Stonen ääni (video yläpuolella) on melko lähellä oleva esimerkki Cellan äänestä
|
|
|
Post by Cella on Apr 9, 2022 22:27:43 GMT 2
Lehmänhermot Nauta, jonka mä sain Kaukolta lainaksi viime hetken cuttingharjoitteluun, oli nimeltään Kleopatra. Kleopatra oli ihan uskomattoman raskas eläin. Se ei ollut hetkeäkään hiljaa, ja suurimman osan meidän treeniajasta se jolkotti tarhan aitoja myöten musta ja Windistä poispäin, vaikka sen koko paikallaolon keskeinen tarkoitus oli juosta Windiä kohti ja antaa tammalle kokemusta karjan väistöreflekseistä. Me ei taidettu kumpikaan Kaukon kanssa ymmärtää mitä me oikein tehtiin, kun irrotettiin nuori hieho laumastaan ja tuotiin se Seppeleen pihaan potemaan identiteettikriisiä koko ratsastuskoulun hevosten tuijotuksen alle. Eikä ymmärtäneet Emmy ja Hanneskaan, sen voin kertoa. ” Ethän sä nyt voi vaan – ” Emmy oli yrittänyt löytää sanoja mun idiotismille, kun olin sunnuntaina käppäillyt tallin pihaan kaunis vaaleanruskea suomenkarjahieho narun päässä. Hannes oli näyttänyt blondimman tallinomistajan takana lievästi huolestuneelta, kuin olisi kaivellut muististaan, oliko vahingossa mennyt antamaan mun touhulle suostumuksensa. ”Mutta me tarvitaan Windin kanssa tätä”, sanoin mä. ” Möö”, komppasi Kleopatra. Lopulta, mun pitkän tämän-takia-tarvitsen-lehmää -perusteluesitelmän (johon kuului PowerPoint-diasarja) päätteeksi mä sain luvan pitää Kleopatran Seppeleen mailla muutaman päivän, ennen kuin kytkin nousisi kohti Westernweekiä. Oli pieni mahdollisuus, että omistajain päätöksellä ei ollut mitään tekemistä mun tunteisiinvetoavan esitelmän kanssa ja kaikki sen kanssa, että Emmyn taapero-Lulu osoitti rakastuneensa uuteen lehmäystävään, ja se hellensi äiti-ihmisen mieltä. ”Sunnuntaina , viimeistään, se lähtee kotiin”, Emmy koitti sanoa ankarasti samalla kun irrotti lapsensa sormia hyvin rauhassa seisovan lehmän sieraimista. ”Poem on kisareissulla, lehmä saa majottua sen oritarhaan.” Siitä se sitten alkoi. Kleopatra päästeli mölinäänsä ailahtelevaan kevätilmaan ja kummastutti niin tallin hevos- kuin ihmiskansaakin. Kaikkien tarhojen hevoset ja ponit olivat jähmettyneet törökorvaisiksi suolapatsaiksi ja tuijottelivat lehmää aitojensa yli kuin pohtien, mitä kummaa Poem oli tehnyt, kun sen rangaistus oli muuttaa muotoa tuollaiseksi nutipääksi. Päivän ensimmäisen ratsastustunnin alkaessa maanantaina, Kleopatran hakemista seuraavana päivänä, tuntilaiset olivat unohtuneet ihmettelemään lehmää sen tarhan aidalle ja saaneet myöhästelyä vihaavan Hanskin raivon partaalle. ”Mitä helv – ” Indiä liikuttamaan tuleva Milla-Riina jupisi Poemin tarhan ohi kulkiessaan. Se oli huomattavasti vähemmän yllättynyt, kun sille myöhemmin kerrottiin että se olin minä joka märehtijän oli oritarhaan pöngännyt. No, yleistä kansanhuvitusta lukuunottamatta Kleopatra ei tarjonnut meille kauheasti hyötyä. Windi seisoi Seppeleen puolisulalla kentällä, tuijotellen toinen korva sojossa kentän lyhyellä sivulla seisovaa nautaeläintä, ja lehmä tuijotti takaisin. Windistä kuului pitkä puhahdus. Mä kannustin tammaa astumaan lähemmäs ja se totteli, tarkkaan laskelmoiduin askelin. Ei Windi lehmää pelännyt; se tunsi oman arvonsa ja oli ollut koko elämänsä lähipiirinsä nokkimisjärjestyksen huipulla. Mutta ei se lehmää ymmärtänytkään, se näytti Kleopatraa seuratessaan samanlaisesta orastavasta ajattelumigreenistä kärsivältä kuin mä silloin kun yritin tehdä veroilmoitusta. Varsinkin nyt, kun lehmä ei edes liikkunut, Windillä oli vaikeuksia ymmärtää mitä tehdä sen kanssa. ”Kerropas nyt taas miksi mansikki on täällä”, Kiri puhisi mulle kuoriessaan toppatakkia päältään. Kiri oli yrittänyt auttaa ja saada lehmää liikkumaan meitä kohti huiskimalla kirkkaanpunaisella kaulahuivillaan, mutta oli saanut reaktioksi lähinnä Windin säpsähdyksen ja Kleopatralta kysyvän möö? äänen. ”Westernin joukkuekisa”, mä sanoin vähän tuskastuneena ja ohjasin samalla toisella kädellä Windiä kiertämään Kleopatran sivulle. Windin lähestyessä lehmä lähti vihdoin liikkeelle ja irtosi kentän aidan viereltä. Siirsin Windin raviin luomaan lehmälle lisää painetta. Windi käänteli korviaan. ”Joukkuekisassa on neljä lajia, kaikki osallistuu kaikkiin. Muut kolme on meille tuttuja, reining, trail ja barrel race, mut me ei olla koskaan edes yritetty karjalajeja, ja se viimenen on cutting. Hevosen pitäis osata seurata naudan liikettä ja pitää se laumasta erillään.” Mä koitin olla ajattelematta liikaa ihan nurkan takana olevaa tiimikisaan lähtöä ja olla antamatta paineiden kasautua, ettei ne tarttuisi Windiin. Muutama päivä sen jälkeen, kun Alexiina oli pannut pyörät pyörimään ja ruvennut kokoamaan naisten tiimiä, mä olin puolittain jo luovuttanut ajatuksen suhteen. Orange Woodin Kitty oli intoillen hypännyt meidän kelkkaan (’jooooo naisvoimaa!!! on aikakin että joku laittaa noille pojille kampoihin!’), ja vielä Windin esikoispojan Tornadotin kanssa – kaikki meinasi näyttää liian hyvältä ollakseen totta. Mutta neljättä joukkuelaista ei meinannut löytyä sitten millään. Kitty oli pommittanut mua viesteillä etsiessään viimeistä joukkueenjäsentä, ja sen sinnikkyydestä ei jäänyt kyllä mikään kiinni. Sitten oli tullut pariksi päiväksi radiohiljaisuus. Mä arvelin, että joko joukkueajatuksen suhteen oli luovutettu, tai Roi oli lopulta polttanut hermonsa ja lukinnut Kittyn ranchin saunaan. Mutta lopulta se viesti oli tullut. Mun kilpailuhenkisyys oli kuin piikki pakarassa. Mikään ei ärsyttänyt mua niin paljon kuin se, että joku edes vihjasi mun olevan altavastaajana, ja mikään ei ollut kiihdyttänyt mun voitontahtoa niin paljon kuin Westernweekin sivuille päivitetty lähtölista. Meitä vastaan tulevien joukkueiden jäsenistöt oli täynnä kovia nimiä. Kovia miesten nimiä. Ja sitten me. Mä usutin Windin Kleopatraa kohti. Lehmä möökäisi ja vaihtoi suuntaa, mutta arvaamatta Windi pärskähti ja kääntyi lehmän liikkeen mukana. Mulla meni pasmat ilosta niin sekaisin, että taisin vahingossa pysäyttää koko tamman. Oliko se todella tajunnut naudan mielenmaisemaa?? ”Hei, näytti oikeelta!!” Kiri kannusti päätyaidalta. Mä taputin Windiä niin että kaula läiskyi kosteasti. Kevättaivaalta oli alkanut tihuttaa vettä. Tallin kentänpuoleinen ovi kolahti, ja Hannes asteli ulos huppua päähänsä vetäen. Se näytti vakavalta ja asteli selvästi suoraan mua ja Windiä (ja Kleopatraa) kohti. ”Cella. Pari asiaa sinulle”, Hannes koukisti sormeaan, ja mä ratsastin Windin kevyessä käynnissä lähemmäs. Näin sivusilmällä, että Kiri suunnilleen liukeni pois, kuin olisi halunnut olla tiivistemehua joka katoaa taivaalta satavaan veteen. Hannes katsoi ovesta sisään hipsivän Kirin perään aavistuksen pitkään ja mä kurtistin kulmiani. ”No?” ”Ensiksikin, sinne teidän Tutustu Westerniin -päivään olisi hyvä ottaa Vili mukaan. Jos ohjaisit sitä ja katsoisit vähän sen perään siellä samalla kun olet Ailenia esittämässä.” Mä en tiennyt mikä oli Vili, mutta olin aika varma, että se oli joku hevonen. Mä olin viime viikolla oppinut että Seppeleessä oli jo vuosia asunut joku hevonen jonka nimi oli Chilly (?!?). Mä en selvästikään tiennyt juuri mitään. ”Joo, toki. Onko sitä ideana siis kouluttaa westerniin myös?” mä testasin, jos se ei vaikka ollutkaan hevonen. Hannes katsoi mua vähän hajamielisesti. ”No, on, jos se vain siitä lähtee sujumaan.” Hannes pyyhki kosteaa leijonanharjaansa pois kasvoiltaan. Mä koin jotenkin jännästi ekaa kertaa jotain auktoriteettia Hanneksen suunnalta: se näytti niin vakavalta että oli kuin se olisi fyysisesti kasvanut kokoa, ja mä olin vähän levoton odottaessani sen muita asioita.”On toinen asia. Painavampi asia. Kun varustit Windin tänään – ” Hannes viittoili epämääräisesti Windin raskaan lännensatulan suuntaan, ”Näitkö satulahuoneessa jotain erikoista?” Mun syke nousi saman tien. Mä olin kuullut liikaa tämäntyyppisiä kysymyksiä viime aikoina. Jotain oli taas käynyt. ”En..?” mä vastasin äärimmäisen varovasti. Windin westernsuitsien kuolaimet kilisivät kun se kihnutti rynnästään kyllästyneenä meidän keskusteluun. Hannes katsoi mua alta kulmien. ”Windin varusteita kohtaan on… tehty ilkivaltaa. Emmy ehti kysellä Juliltakin asiasta noin tunti sitten.” Mun mahassa tuntui iljettävältä, kuin mulla olisi joku oma koodauskartta, jonka avulla mä osasin Hanneksen sanoista ennustaa tulevaa. Jokin tässä oli nyt taas yhdistettävissä muhun ja Juliannaan. Jos Julille oli kerrottu jo, se soittaisi saman tien siskolleen ja... Mä tiesin, että poliisiasemalta tulisi mulle puhelu noin 20 sekuntia ennen kuin puhelin alkoi väristä vaativasti mun takin taskussa. Windi käänteli korviaan. Kleopatra mölisi kentän nurkassa yksinäisesti.
|
|
|
Post by Cella on Apr 6, 2022 10:17:16 GMT 2
Tuntui laittomalta istua tallin TOIMISTON PÖYDÄN TAKANA, Emmyn ja Hanneksen pyhässä pesässä, mutta sinne mut oli kutsuttu tarkistamaan westernpäiville lähtemiseen liittyviä papereita. Hevospassit, Ailenin sukutodistus appaloosa-rotuesittelyä varten... oli helppo nostella papereita täydellisesti nimetyistä, paksuista mapeista toimiston kirjahyllystä. Mä ajattelin mun kisapapereita täynnä olevaa ruhjuista kenkälaatikkoa, jota mä kutsuin järjestelmäksi. Jos mä pyörittäisin tallia, kaikki kuolisi ensimmäisen kuukauden aikana kun en olisi osannut hoitaa paperihommia sen vertaa, että olisin hankkinut esim. vakuutukset.
"Lännenratsastus ei ole minulle yhtään tuttua", Hannes virkkoi toimiston sohvalta, ja laski käsistään selailemansa Kiviäkin Kiinnostaa - Kiviharrastajain Liiton Jäsenlehti -nipun. "Mikä siinä sinua viehättää niin, että matkustat monta kertaa vuodessa ulkomaillekin?"
"Jaa", mä pohdin hajamielisesti ja luin Windin mapista löytyneitä 'Windi puri uutta eläinlääkäriä pohkeeseen; el. kieltäytyi tulemasta uudelleen' -lausuntoja.
"No ehkä isoin on se, että vaikka ne lajit on tosi tarkkuutta vaativia ja vauhdikkaita, niin se ilmapiiri ja ratsastustapa on vähemmän tiukkis. Ei mulle tuu enää sellasta aitoo iloo samalla lailla koulusta tai esteiltä, kun westernistä, kun nyt on oppinut että ehkä sitä kyynärpään ja ohjan välistä kulmaa ei oikeesti kenenkään tarvii mitata asteviivottimella." Mä pohdiskelin hetken mappien selaamisen välissä. Ei kukaan kai ikinä oikein ollut kysynyt, miksi mä tykkäsin westernistä. Sitä oli yllättävä vaikea sanoittaa. Miksi joku tykkäsi limsasta enemmän kuin kaljasta? Se oli vaan sen mielestä parempaa??
"Ja sit varmaan se hevoslähtöisyys", mä kohautin olkiani lopuksi ja nousin tuolista. Hannes ryhdistäytyi.
"Onko lännenratsastus erityisen hevoslähtöistä?" mies kysyi kiinnostuneesti.
"No, mun ymmärtääkseni", mä pohdin. "Kyllä kai jos kaikissa lajeissa kisoissakin ensisijanen arvosteluperustelu on että hevonen näyttää onnelliselta ja siltä, että tekee suoritusta mielellään ja kevyesti, niin se on hyvä merkki.
Hannes läimäisi kätensä innoissaan yhteen niin että mä säpsähdin.
"No kyllähän tuollaiseen tutustumista nyt pitää tukea!" Hannes ilakoi, ja siirtyi mun äsken jättämään toimistotuoliin koneen ääreen. "Kuinkahan paljon teidän reissua olisi sopivaa sponsoroida?"
|
|
|
Post by Cella on Apr 5, 2022 17:43:15 GMT 2
Unelmia ja karjahommia 190. sijoittuu sunnuntaille Jos mä saisin tehtäväksi kuvitella ja suunnitella itselleni unelmien viikon, ideoita olisi varmasti moneen lähtöön. Yksi unelmaviikko olisi sellainen, jossa mä asuisin yksin kartanossa, jossa joka aamu joku olisi laskenut mulle valmiiksi ihan överin vaahtokylvyn ja joka ilta Ryan Reynolds tulisi heittämään tukun seteleitä mun sohvalla lepäävän vartalon päälle. Toinen unelmaviikkovaihtoehto olisi sellainen, jossa me oltaisiin Aleksanterin kanssa vihdoin sovussa ja saataisiin asua viikko meidän tyynymajassa vain pussailemassa ja syömässä pizzaa, ja ehkä puhumassa siitä kuinka vähän merkittävä ja tyhmä Milla-Riina on. Kolmas unelmaviikko olisi joku sellainen missä mä saisin olla Windin kanssa jossain huikeilla westernmarkkinoilla, tavata koko lännenratsastusmaailman kermaa, kisata, osallistua ja ihmetellä upeita westerntuotteita valtavissa kojuriveissä.
Ja nyt joku ruoja oli mennyt ja tuonut todeksi tämän unelmaviikon numero 3.
Kello oli viisi aamulla, kun mä tuijotin silmät verestävinä tietokoneen näytöllä aukeavaa kuvaa niin texasilaisen ranchin näköisestä texasilaisesta ranchista, kuin vain saattoi kuvitella. Freewind Farm presents: Westernweek. Mä syytin Kristeriä, joka oli usuttanut mut kansainvälisen westernratsastusliiton sivuille etsimään tietoa Spring Championsien karsinnoista, ja jonka takia mä olin tämän tapahtumaviikon löytänyt.
Niin, mä olin löytänyt mun unelmaviikon, mutta en pääsisi sinne. Mä olin lähdössä Orange Woodiin jo tässä kuussa, Salman ja Mannyn kanssa, eikä mulla olisi rahaa eikä kuntoa sinkoilla toiselle mantereelle montaa kertaa saman kevään aikana. Enkä – mä hieroin naamaani käsissäni tämän muistaessani – mä välttämättä voisi vaan ottaa ja lähteä ulkomaille kesken muhun kohdistuvan poliisitutkinnan.
Sekä Madde Holman että Liekkijärven poliisien rintamalla oli ollut painostavan hiljaista viimeiset pari viikkoa. Tutkinta oli joko seisahtunut, tai sitten pinnan alla tapahtui kiihtyvällä tahdilla sellaisia Cella Tuomiolle -liikkeitä, josta mulle ei voitu kertoa, jotta mut voitaisiin napata sitten mahdollisimman dramaattisesti. Täysi radiohiljaisuus jutun suhteen oli melkein pahempaa kuin toistuvat käynnit poliisiasemalla. Tuntui että mä odotin ennemminkin maailmanloppua kuin poliisin puhelua, ja odotuksen alla mä olin nukkunut yöni kevyesti, ahdistuneesti ja epäsäännöllisesti kuin reumaattinen, pienirakkoinen mummeli.
Mä en tiedä, yritinkö mä piristää vai kiusata itseäni, kun jatkoin Westernweek-sivujen selailua. Huokailin marttyyristi kun luin mielettömän hauskan kuuloisesta joukkuekisasta, joka mittelöitiin neljässä lajissa viikon aikana. Oikein westernin kuninkuusottelu. Miten absurdi ajatus, että joku saisi kasaan kolme ihmistä, jotka halusi vapaaehtoisesti muodostaa sen kanssa joukkueen, kun mä olin saanut hädin tuskin yhden ihmisen (Kiri <3) edes uskomaan, että mä en ajellut harrastuksekseni autolla ihmisten päälle.
Väkivaltaisesta hieromisesta ja unenpuutteesta vetistävät silmät tarkensivat huonosti Westernweekin tapahtumapäivämäärää indikoiviin pikkuisiin pikselinumeroihin. Siksi mulla oli ensin vaikeuksia saada kiinni siitä tosiasiasta, että tapahtuma oli ihan kohta. Ja, mikä merkittävämpää, että se oli ajallisesti hyvin lähellä Orange Woodin westerntapahtumaa, johon me oltiin alustavasti Seppeleestä lähdössä! Mä laskin pitkällä matikallani nokkelasti, että teemaviikon ja Orange Woodin vierailun välillä oli vain yksi hassu viikko. Jos mä saisin mennä majailemaan tutulle ranchille suoraan Westernweekiltä, mä pääsisin molempiin tapahtumiin yhdellä reissulla Atlantin yli. Mitä jos unelmaviikko onnistuisikin??
Mä en ajatellut yhtään mitään muuta, kun äkisti innostuneilla aivoillani kirjoitin Alexiina Centerille sähköpostiviestin.
Painettuani lähetä mä ponkaisin koneen kanssa sängystä kuin kiristetty jousi. Mun pää melkein lauloi, kun mä kiskoin farkkuja jalkaan. Mun aivot oli olleet jollain maailman kurjimmalla dopamiinipaastolla, ilman unta, ilman mitään kivoja juttuja; vain stressiä poliisijutusta ja… jotain epämiellyttävää tunnetta Allun ja Milla-Riinan kylki kyljessä kuljeskelusta. Nyt ne aivot sai paaston keskelle ravintoa, jotain josta innostua. Touhotin juuri itselleni pipoa päähän valmiina lähtemään Seppeleeseen, ajattelematta sitä, että näin aikaisin aamulla mua ei välttämättä edes päästettäisi talliin sisään, kun mun puhelin kilahti. Mä katsoin luuria hämmentyneenä. Olin unohtanut, että Kanadassa kello kävi kahdeksaa illalla, joka oli luultavasti Alexiinan sähköpostivastaamisen prime time.
Pieni pettymyksen aalto laimensi vähän mun ilopäriseviä ajatuksia. Pieni toivo joukkueen saamisesta oli ilmeisesti ehtinyt nostaa päätään tuossa hurjassa kahdessa ja puolessa minuutissa, joka mun idean syttymisen ja Alexiinan vastauksen väliin mahtui. Mutta, mä koitin selittää itselleni, varmasti pelkissä yksilökisoissa pyörähtäminen ja kaiken muun ohjelman seuraaminen tekisi viikosta wörtin reissun.
Vähän tahtia hidastaneena mä kiskoin saappaita eteisessä jalkaan. En ehtinyt saada edes ulko-ovea auki, kun puhelin kilahti uudestaan.
Mä en meinannut pystyä pidättelemään pientä hymynvirnettä ajaessani Seppeleeseen. Inkeri oli tekemässä aamutallia, kun mä kolistelin kulottavasta aamuilmasta sisään, ja se ei meinannut ymmärtää sitten millään, miksi kukaan olisi siellä niin aikaisin. Mä vastasin sille, että mäkään en ymmärtänyt, miksi joku haluaisi ratsastaa valtavan portsarin reppuselässä ulos Fleimistä, kuten Inksu oli arvokkaasti viime viikonloppuna tehnyt. Sen kommentin myötä mä sain sangon käteeni ja ystävällisen (…) kehotuksen aamuruokkia ihan itse hevoseni, kun kerran olin heti aamusta niin nokkelalla ja hilpeällä päällä.
Windin imuroitua MoodyMare -rehut naamaansa (mössöllä ei ollut nimestään huolimatta tammaan erityisen parantavaa vaikutusta) mä heitin sille tohkeissani lännensatulan selkään. Takatalvi puski tuutistaan kevyttä lumisadetta huhtikuiselle pihalle, ja karvanlähtöään kutiava Windi hinkutti sietämättömästi päätään mun käteen koko sen ajan, joka multa kului sen satulavyön kiristämiseen. Mutta mun hyvä mieli ei horjunut.
Mulla ja Windillä saattoi olla joukkue westernin kuninkuusottelun tiimikisaan. Mä pääsisin pariksi viikoksi helvettiin täältä syytösten kolosta, jossa tuntui jopa kauppareissulla pääsevän supattelun ja vandaalispekulaation kohteeksi. Mä en aikonut ajatella sitä, miten mä selittäisin tutkiville poliiseille mun äkillisen passin vinguttamisen. Oli parempi pyytää jälkikäteen anteeksi, kuin lupaa, eikö niin?
Windi keinahti käyntiin kohti Kauko Pellonrinteen laajoja suomenkarja-aitauksia. Jos mulla oli mahdollisuus saada joukkue, ja jos mä aioin sitten vielä selvitäkin joukkuekisan kaikista lajeista, mun piti totuttaa Windiä karjaeläimen eksoottiseen mielenmaisemaan.
Mun piti saada Kaukolta nauta lainaksi.
|
|
|
Post by Cella on Apr 1, 2022 19:18:05 GMT 2
Cella tulee samalla laivareissulla mutta eri autolla satamaan/satamasta, kun tulee Auburnin hevosen groomina! Cella ei kilpaile eikä aja, majottuu linnahotelliin kun on kerta tarjous hommattu (Hannes <3)
|
|
|
Post by Cella on Apr 1, 2022 10:33:27 GMT 2
Jihuuu!! Ceppe tulee avuksi
|
|
|
Post by Cella on Apr 1, 2022 10:19:23 GMT 2
Olisiko teillä hetki aikaa puhua lännenratsastuksesta?
Orange Wood Ranch (yhteistyössä WRJ:n, Deadwood Rangersin, Crampton Stockhorsesin ja Wild&Free&Hoovesin kanssa) järjestää huhtikuun 24. päivä teemapäivän lännenratsastukseen tutustumisesta. Päivä on avoin kaikille ja suunnattu erityisesti hahmoille/hevosille joilla on kiinnostusta westerniä kohtaan mutta ei vielä paljoa kokemusta lajin maailmasta. Keskustan puolella tapahtuman topicissa mainittua: Tulin manostamaan tännekin kun musta tämä vaikuttaa ihanalta tapahtumalta ja tiiän että täälläkin on joitakuita joita western kiinnostaa! Jos on koskaan ollut sellanen 'noh, western ois aika kiva mut en tiiä siitä mitään niin en kehtaa alottaa' niin nyt on hyvä tapahtuma! WRJ-puolen porukka on super kivaa ja lepposaa eikä kukaan kato kieroon jos ja kun ei tiedä ensimmäisenä päivänä mitä ihmettä tarkoittaa western pleasure, ja miettii vaan päässään onko se jotain tuhmaa (ei ole, se on ratsastuslaji. nyt tiedät jo westernistä jotain!). Tutustu westerniin! -päivän oma topic | Keskustan topic tapahtumasta
Seppeleestä lähdössä:Salma - Agi Manny - Arktik Vili - Ailen Cella (kisaa Ailenilla, yleisenä tukihenkilönä) - Windi (ei kisaa, osallistuu puremisklinikkaan)
|
|
|
Post by Cella on Mar 19, 2022 21:11:20 GMT 2
Kriisiapusijoittuu torstaille 17.3. jatkoa tälle Krister Ollilalla oli alkava keski-iän kriisi. Se nyt oli päivänselvää kaikille meille jotka oli edes etäältä seuranneet sen avioeron jälkeistä ratsastuskoulun ponifanien bileissä juoksentelua ja ainakin 20 vuotta itseään nuoremman Inkerin lämmittelyä. Mä olin koko alkuvuoden jotenkin yrittänyt sulkea silmäni ukon epämääräisiltä häärimisiltä ja kommenteilta, koska pidin sitä edelleen mun ensisijaisena (ja käytännössä ainoana) lännenratsastusmentorina, enkä mä halunnut pilata omaa arvostuksen värittämää mielikuvaani siitä ihmisenä. Miten se vanha viisaus menikään? Never get to know your heroes ja niin edelleen? Se oli kuitenkin tosi vaikeaa tällä viikolla, se sokean leikkiminen. Ottaen huomioon että tämän saman viikon sisään mä olin itse joutunut ensin rikostutkinnan kohteeksi ja sitten mennyt Windin kanssa puolivahingossa voittamaan jäätävän palkintosumman viikonlopun westernkisojen eri luokista, mulla oli laadukkaita kriisejä ihan omasta takaa ilman Uutta Nuoruutta elävän partamiehen pöhinääkin. Krister siis ihan kirjaimellisesti pöhisi. Mies istui Windin kisa-arkun päällä (joka oli nyt viikonlopusta asti odottanut käytävän laidalla että tyhjäisin sen ja raahaisin sen satulahuoneeseen) samalla kun mä harjasin ketjuihin kiinnitettyä Windiä. Se selasi papereista meidän viikonloppuna voittaman reining-luokan tuomarikommentteja ( ’miellyttävän oloinen ja kuuliainen hevonen, kokonaisuudessaan laadukkaasti ratsastettu laukkaohjelma’) ja oli ilmeisesti niin innoissaan että ei tajunnut edes nauraa sille että jonkun mielestä Windi oli miellyttävän oloinen hevonen. ”Täällä on erinomaista palautetta”, Krister hymisi sillä tavalla, että mä pelkäsin sen kohta tekevän disneyt ja ratkeavan randomiin lauluun. Se nosti uuden paperin mun ammattimaisesta kisapapereiden arkistointijärjestelmästä (sekainen kenkälaatikko). ”En tiedä mikä, mutta joku sun kisavalmisteluissa osui nappiin tällä kertaa.” Mä en tiennyt miten kertoa miehelle, että ainoat asiat mitä mä olin tehnyt koko kisoja edeltävän ajan oli A) ollut nukkumatta ja kriiseillyt paisuvaa poliisijuttua ja B) unohtanut koko kisat ja tajunnut lähteä kermelöihin vain koska olin ollut muutenkin hereillä ja nähnyt siksi mun puhelimeen kuukausi sitten laitetun muistutuksen Hae Windin rokotustodistus ennen kisoja. Mun aivot ei olleet mukana koko kisareissulla: mä en muistanut suorituksista mitään, enkä mä olisi osannut rehellisesti vastata jos joku olisi kysynyt multa trailerin kuskinpaikalta noustessani, olinko mä ajanut (taas) jonkun yli. En tiedä oliko se mun aivoille erityisen hyvää mainosta, että meille tuli Windin kanssa plakkariin meidän parhaat yhteisen kisat just silloin, kun ne aivot ei olleet mukana. Windi voisi varmaan kisata ilman muakin. Mä kumarruin putsaamaan Windin kaviota. Se leikki maahan juurtunutta tiikerinkirjavaa ikitammea ja mun piti harhauttaa sitä kutittamalla sitä sen etusten välistä ja uhraamalla sormeni. Kaikkia jippoja sitä joutui oppimaan kun hoiti tämmöistä riemun ruumiillistumaa. ”Tässä on varmaan sun jotkut vanhatkin kisat?” Krister ravisteli melkein täyttä kenkälaatikkoa kun mä ähisin Windin koiven kanssa pää alaspäin. ”Joo, on siinä aika monelta vuodelta”, mä vastasin. ”Mun ja Windin kisoja siis.” Krister meni hölmistyneen näköiseksi. ”Nämä on kaikki Windin?” ”Juu.” ”Westernkisoja?” Mä aloin epäillä että Krister oli kriisiytensä lisäksi vähän hidas, kun se alkoi kuumeisesti tarkistaa lippulappusia eikä uskonut mun, koko uskomattoman tarkan ja hyvän arkistosysteemin kehittäjän, sanaa. ”Täällähän on ihan hirveästi sijoituksia. Näillä kvaalautuu heittämällä kansainvälisiin kevätmestaruuksiin”, mies virkkoi loppua kohti kovenevalla äänellä papereita laskien. Mä katsoin Kristeriä Windin selän yli. Jotkut menestyneiden westernratsukoiden kisahippaset oli viimeisin ja utopistisin asia mun mielessä, kun mun niskaan painettujen syytteiden ja haettujen lähestymiskieltojen valossa oli ihan mahdollista, että mä en kuukauden päästä voisi oleskella enää 150 metrin säteellä koko tallista. ”Heittämällä… ne olisi iso juttu…” Kristerin silmissä kiilui niin, että mäkin melkein näin sen silmien takaisella valkokankaalla aukeavan koskettavan kohtauksen, jossa suurelle kentälle leviäisi banderolli ' WRJ Spring Champion, päävalmentaja Krister Ollila'; kaikki hurraisivat, se saisi mainetta, mammonaa ja manttelin perässä juoksevia westernbeibejä. Se saavuttaisi suuruuksia! Se ei ollut vain tasainen ja tylsä ja vanha eronnut mies, vaan sillä oli tällasia saavutuksia saavutettavana! Mä rykäisin herättääkseni mun tähtivalmentajan päiväunelmastaan. Krister ravisteli päätään ja nosti sitten pari uusinta paperia eteensä. ”Teillä on mennyt hyvin Cup-kisoissa, joissa ravaa kansainvälistä ammattiväkeä, chämppiönssit ei ole mikään mahdoton tavoite”, Krister jatkoi myhäilyään. ”Viimeisin Cup, 28. helmikuuta, teille on tullut useampi sijoitus!” Mä jotenkin lamaannuin kesken Windin hamppusatulavyön kiinnityksen. ”Mitä?” mä kysyin, kuin olisin kuullut huonosti. ”Viime kuun Cup-kisat, 28. päivä, hieno juttu”, Krister pöhisi hajamielisesti ja näkyi nyt etsivän jotain puhelimestaan, varmaan jo halvimpia lentolippuja Spring Championseille. Joku ajatusketju loksahti yhteen mun päässä. Viime viikko, 28. helmikuuta, valokuva tutkintahuoneen pöydällä, konstaapeli Larivaara ja Matilda Holman vihaiset kasvot.~~ 11.3.2022
Matilda Holmassa oli sellaista uskomatonta itsevarmuutta, karismaa ja Helsingin oikeustieteellistä huokuvaa Minä Ratkon Isoja RikosJuttuja -pätevyyttä, että pikkuruisen Liekkijärven aseman tylsistyneet paikallispoliisit suunnilleen söi sen kädestä. Ne olisivat tehneet vaikka sotarikoksia mun tutkinnassa, jos Madde olisi pyytänyt, enkä mä voinut täysin luottaa siihen, että se ei pyytäisi. Mulla oli niin avuton altavastaajan olo – mulle toistuvasti sanottiin, että mä en tarvinnut toistaiseksi omaa lakiavustajaa, koska kyseessä oli vasta tilanteen ja syytteiden esitutkintavaihe, mutta musta tuntui minuutti minuutilta enemmän siltä, että koko tilannetta ja kaikkia mun sanoja väänneltiin (Madden toimesta) kuulostamaan karmealta (mun kannalta) ja että mun asema ja mahdollisuudet päästä tilanteesta ulos ilman suhteetonta kärsimystä alkoi olla minimaaliset.
Esimerkki Madden vaikuttavuudesta: toisena kuulustelupäivänä mulle esiteltiin ne kaksi muuta tilannetta (parkkipaikkasekoilun lisäksi) joista alustavat rikosepäilyt oli nostettu. Ne oli molemmat ihan absurdeja, mutta Madde ja sen uskomaton kyky ommella lakinaisen jargonilla huolestuttavaa yhteyttä mun ja tapahtumien välille (ja kyky olla paikalla mun kuulusteluissa, oliko se edes laillista??) sai mulle itsellenikin olon, että ehkä mä todella olin niin psykoottinen etten edes tiennyt tehneeni näitä kaikkia asioita. Ja että ehkä mua todella oli syytä epäillä niistä kaikista tilanteista.
22. tammikuuta mulla oli mennyt jaksaminen Julin Jesse-ja-ihana-uusivuosi -tarinan tuhannenteen uusintalähetykseen, joten mä olin lähettänyt tytön harjaamaan Windin kuntoon tuntia varten. Sanotaan näin lyhyesti, että Windillä oli silloin oikein Erityinen Päivä, jota mä en ollut niin tiedostanut, ja mun pestessä tuntilaisten laiminlyömiä kuolaimia satulahuoneessa mä olin kuullut Julin huudon Windin karsinan suunnalla. Kättään ja kyyneliään pidellen Juli oli tullut mua vastaan käytävällä, kun mä olin kiiruhtanut äläkkää kohti. Windi oli siinä minimaalisessa ajassa ehtinyt jättää rumat hampaanjäljet nuorimman Holman kyynärvarteen, mutta mikä ikävämpää, Juli oli säikähtäessään väistänyt ja lyönyt ranteensa kovaa tamman juoma-automaattiin. MÄ olin ollut se joka piteli jääpussia Julin kipeällä kädellä sen härdellin jälkeen ja keitti sille teetä, kun sitä harmitti, mutta SE fakta ei ollut pääsyt Madden ja Julin syyttävään lausuntoon.
Mä olin vähän NAURAHTANUT kun tämä ””””syyte”””” luettiin mulle. Eihän ne nyt TOSISSAAN voineet syyttää MUA siitä, että perusytimeltään ihan saatanan äkäinen hevonen, jota Julianna, aikuinen ihminen, oli itse halunnut hoitaa harrastuksekseen, oli aiheuttanut vahinkoa? Monessako rikossyytteessä mun olisi sitten pitänyt olla tässä vuosien saatossa, kun Windi pureskeli joinain viikkoina useampia tuntilaisten sormia kuin heinänkorsia??
”Huomaatko, konstaapeli”, Madde oli niiskaissut saman tien, tarttunut kyltymättömästi mun eleeseen kuin rottweiler luuhun. ”Häntä vain naurattaa siskoni kivun ja kärsimyksen ajattelu, kirjatkaa se ylös!”
Ja niin konstaapeli kiltisti kirjoitti.
Ja sitten.
Mun eteen liu’utettiin A4-kokoon suurennettu valokuva vaaleanharmaasta hupparista. Mun sydän jätti ensin kauhusta lyönnin väliin, kun mä luulin että huppari oli kauttaaltaan veressä (siitä syytettynä oleminen olisi ollut mulle jo liian HC meininkiä). Tajusin kuitenkin nopeasti, että tahrat oli turhan kirkkaanpunaisia oikeaksi vereksi, jopa purppuraisia. Ehkä –
”Punaviiniä”, Madde sanoi mulle, koittaen pysyä tyynenä mutta päästäen tahattomasti läpi pienen, huolestuttavan ’hah, shakki-matti’ -hymyn. Konstaapeli Larivaara nosti varoittavasti Maddelle kättään, jonka vanhin Holma ymmärsi käskyksi olla hiljaa.
”Viimeinen esitutkinnan alaisena oleva tapahtumasarja”, Larivaara aloitti virallisesti. ”Kahdeskymmeneskahdeksas helmikuuta. Missä olit silloin?”
Ei mulla ollut aavistustakaan. Mä en ajatellut mun menoja päivämäärinä, enkä mä käyttänyt kalenteria kuin puhelimen satunnaisiin muistutuksiin. Mä ajattelin asioita muodossa ’tänä torstaina mulla on töitä, perjantaina valmennus’, ja unohdin menojeni päivät onnellisesti heti niiden mentyä.
”No, en tiiä yhtään, kotona kai”, mä yritin kaivaa muististani jotain päivämäärään liittyvää. 26. helmikuuta oli mun synttäri, siitä mä olisin osannut kertoa: silloin me oltiin palattu Liekkisaaren mökkiviikonlopusta, Juli oli ruvennut käyttäytymään mua kohtaan oudosti, ja mun ja Allun välit oli taas tulehtuneet. Kaksi päivää siitä eteenpäin… ei hajuakaan.
”Näyttääkö tämä tutulta?” poliisi osoitti nyt kuvan vaatekappaletta.
”Ei”, mä vastasin, ja mua pisti koska mä tajusin että siinä mä ekan kerran valehtelin. Mä olin nähnyt hupparin Julin päällä ihan vastikään, mä tiesin että se on Julin.
”Julianna Holman lukittuun kaappiin Seppeleen ratsastuskoulun tiloissa oli murtauduttu 28. helmikuuta, pieni lukko rikottu ja vaatteet siellä sisällä sotkettu punaviinillä. Tiedätkö tästä jotain?”
”En!” mä sanoin aidon pöyristyneenä, ja olin todella iloinen että se järkytys kuului mun äänestä. Ehkä ne uskoisivat, kun mun tunteet olisi vilpittömiä.
”Mä en ees tiennyt että Julilla on siellä kaappi, kun se on vaan –”, mä yskäisin äkkiä ja vaihdoin lauseen suuntaa, jos mä Madden kuullen VÄHÄTTELISIN Julia ja sanoisin sitä VAAN kakkoshoitajaksi, laki-Holma tekisi musta täytetyn version takanreunukselleen vallan symboliksi.
” – siis, kun se on aika vähän käynyt hoitamassa. En tiennyt että kaikilla hoitajilla on.”
Larivaara katsoi mua painostavan pitkään. Lopulta se nojautui lähemmäs.
”Asianomistajan oman lausunnon mukaan hän on käynyt kaapillaan noin kello 13 päivällä, 28. helmikuuta, saapuessaan tallille, ja kaappi löytyi sotkettuna tämän saman päivän iltana noin kello 20. Asianomistaja on myös sanonut muistavansa selvästi, että näki vain sinut ja tallityöntekijän tallilla ollessaan, ja se sijoittaa sinut vahingonteon paikalle oikeaan aikaan. Asianomistaja on myös todennut – ”
Larivaara kahisteli papereitaan tarkistaen lausuntoa.
” – että vain pari päivää aiemmin sinä olet jäänyt kiinni toisesta, tismalleen samanlaisesta omaisuuteen kajoamisesta. Olit sotkenut viinillä loimen, Milla-Riina Arokosken omaisuutta. Myös Arokosken kanssa sinulla on ollut tiettävästi eripuraa, ja asianomistajan lausunnon mukaan myös Arokoski on tarvittaessa kutsuttavissa antamaan lausuntoa ja todistamaan oman omaisuutensa kohtalosta.”
Mä en tiennyt mitä sanoa. Mä tuijotin eteenpäin suu turhaumuksesta ja hädästä auki, kuin valmiina pieneen huutoon. Pelkäsin sekä totuutta (jos mä myöntäisin sotkeneeni vahingossa Indin loimen, se osoittaisi hupparinkin kohdalla mun suuntaan ja olisi jopa mun OMASTA mielestä aika mones kerta kun vetoaisin vahinkoon) että valehtelua (jos mä kiistäisin ja jäisin myöhemmin kiinni, paska osuisi tuulettimeen).
”Rikolliset, esim. vandaalit ja sarjamurhaajat, tykkäävät usein käyttää toistuvasti samaa tyyliä tai menetelmää, vähän kuin omana käyntikorttinaan”, Madde käytti mun pitkän hiljaisuuden hyväkseen ja valisti meitä tällaisella Hauskalla LakiFaktalla.
Mitä mä siihen olisin voinut sanoa?
~~ Mun ensimmäinen reaktio oli niin syvä helpotus, että teki mieli nauraa ja (melkein) pussata Kristeriä, joka sen päivämäärän oli löytänyt. Mulla oli OIKEA PAIKKA missä mä olin ollut KOKO PÄIVÄN 28. helmikuuta, ja vielä TODISTEITA SIITÄ! Mä voisin kertoa poliisille ja sitten Allulle ja tää koko hässäkkä voitaisiin jättää taakse, kun mä vaan maksaisin ne pienet vahingonkorvaukset Julille siitä autotöytäisystä, jonka mä tietenkin aioin tehdä. Allukin uskoisi mua ja me voitaisiin taas olla onnellisia! Se ilo oli kuitenkin hyvin lyhyt. Asianomistaja on myös sanonut muistavansa selvästi nähneensä tallille saavuttuaan vain sinut ja tallityöntekijän, ja se sijoittaa sinut vahingonteon paikalle oikeaan aikaan.Juli oli antanut todistuksen, että mä olin tallilla, vaikka mä olin sillä hetkellä toisella paikkakunnalla ratsastamassa reining-rataa. Mun päässä surisi hirveää vauhtia, kun epäloogisuudet pulpahteli mun tietoisuuteen kuin sienet metsässä. JOKU sen hupparin oli selvästi sotkenut, se oli kuvassa aivan pilalla, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta kuka hitto pystyi murtautumaan kaappiin kenenkään huomaamatta tallin aukioloaikana? Mun maha painui kohti polvia ja mua huimasi niin paljon, että Kristerin piti kysyä multa, oliko kaikki ok. Mä en voisi kertoa Allulle – en kenellekään. Mikä olisi enemmän syyllistä toimintaa kuin esittää tällainen foliohatun salaliittoteoria ja osoittaa paniikissa sormella muita? Mutta miksi Juli valehteli helmikuun päivästä 28? Miksi se oli ollut suoraan mun auton takana, vaikka se oli lähtenyt lähes varttia aiemmin eikä pyörän kanssa ollut mitään järkeä koukata jäiselle parkkikselle? Miksi musta tuntui, että Juli lavasti mua?
|
|
|
Post by Cella on Mar 9, 2022 23:36:30 GMT 2
Vastaaja 188. Poliisin kiiltävän nenän ihohuokoset olivat kuin valtavia kraatereita öljyisen kuun pinnalla. Mä tuijotin niitä kiehtoutuneena ja pohdin, olikohan sillä joku oma, minikokoinen mittatilauslusikka, jolla se kuopsutti ne huokoset puhtaaksi, vähän niin kuin se koukku jolla mä olin kuopsuttanut Windin kaviota sillä hetkellä kun poliisipari oli tullut hakemaan mut laitokselle. ”Torstai kymmenes maaliskuuta, kello 11:10, paikalla vanhempi konstaapeli Larivaara sekä jutun A8703 vastaaja Ella-Maria Talve”, kraaterinenä artikuloi koomisen selkeästi ja koomisen läheltä tallennusnauhurille, kuin isoisä joka ei uskonut että niin pikkuruinen laite voisi ymmärtää ääntä normaalilta puhe-etäisyydeltä. ”Vastaajalle on kerrottu, että keskustelu nauhoitetaan, ja vastaaja on hyväksynyt nauhoitetuksi tulemisen.” Mun mahassa kupli hysteerinen nauru, jota yritin kovasti olla päästämättä ulos. Teidän pitää ymmärtää, että vaikka mä olin elänyt hyvin vauhdikasta elämää, mokaillut ja hankkiutunut ongelmiinkin, en ikinä ollut joutunut poliisikuulustelu -tason ongelmiin. Lähinnä Annelta-nuhteet-ja-elinikäiset-bannit-tallin-painepesurin-käyttöön -tason ongelmiin. Mä melkein toivoin, että kuulusteluhuone olisi ollut sellainen henkisen murtamisen pesäke kuin se elokuvissa kuvattiin: pimeä loukko jossa oli yksi, jostain syystä aina heiluva kattolamppu ja poliisi joka puolittain varjoihin piiloutuneena esitti aggressiivisia kysymyksiä. Tämä siisti ja kirkkaasti keinovalaistu toimistokoppi tuntui pahemmalta, ja korosti hyvin epäimartelevasti konstaapeli Larivaaran ihohuokosia. Tuntui kuin ne tuijottaisi mua nenän pinnalta tuomitsevasti yhdellä laajentuneella silmällään. Larivaara laski nauhurin pöydälle ja siirtyi katsomaan mua isällisesti kädet ristissä. Mä siirsin vähän painopistettä epämukavassa tuolissani ja odotin että se katkaisee hiljaisuuden. ”Sinä varmaan tiedät, miksi olet täällä?” Larivaara aloitti ja nosti pöytälaatikosta muutaman paperin nivaskan eteensä. ”En oikeastaan”, mä vastasin osittain rehellisesti. Mulla oli paha kutina, että tässä oli kyse siitä, mitä kaksi päivää sitten tapahtui, mutta se asia oli mun mielestä jo selvitetty ja kaikki oli hyvin. Larivaara kahisutti papereitaan ja nosti katseensa muhun. ”Tämä on vahingonkorvaustutkinta henkilöön ja omaisuuteen kohdistuneesta vahingontuottamuksesta, sekä asianomistajan pyynnöstä selvitys siitä, onko jutussa perustaa rikosepäilylle tai lähestymiskiellon laatimiselle.” Oli outo yhdistelmä, että Larivaara puhui tyynesti kuin luettelisi huvikseen eri kissanruokamerkkejä, vaikka jokainen sanottu sana painoi mun hysteerisenä kongaa tanssivaa mahalaukkua lähemmäs kohti polvia. ”Mä – ” mun suu oli kuiva. ”Mä en ymmärrä? Rikosepäilylle mistä?” ”Huoli on herännyt sinun osallisuudestasi toistuvissa tapahtumissa, jotka ovat tuottaneet asianomistajalle henkilökohtaista haittaa. Poliisin tietoon on tuotu, että näissä tapahtumissa on syytä epäillä tahallisuutta. Tutkinnassa olevat tapahtumat sijoittuvat päiville 22. tammikuuta, 28. helmikuuta ja 8. maaliskuuta.” Mun teki mieli nauraa psykoottisesti tälle absurdille tilanteelle, tai painaa pää käsiin ja huutaa hikisiin kämmenpohjiin. En tehnyt kumpaakaan, koska ilmeisesti mun aivot oli tehneet järjestäytynyttä rikollisuutta ennenkin ja ne tiesivät kertoa että kaikki tuollainen käytös saisi mut näyttämään syylliseltä. ”Miten mä voin olla syytettynä tahallisesta vahingonteosta jos en ees tiedä mistä tai kestä puhutaan? Kai ihminen tietää jos tekee jotain tahallaan?” mä kysyin aavistuksen terävästi, joka, kuten tiesin hyvin jenkkien käräjäoikeusleffoista, ei olisi antanut musta hyvää kuvaa jurylle. ”Asianomistajat ovat antaneet sanallisen todistuksen siitä, että sinulla on mahdollista vihanhallintaongelmataustaa ja motiivi tahalliselle haitanteolle”, Larivaara luki paperistaan. ”Asianomistaja t?” mä nostin kulmiani sanan monikkomuodolle. ”Kerro nyt piru vie, ketkä ne on, niin voisin vähän auttaakin.” Ensimmäisen nimen mä arvasinkin. ”Julianna Holma”, Larivaara nosti nyt lukulaseja nenälleen, joka oli niin öljyinen, että mä vähän odotin sen olevan täysin kitkaton ja silmälasien lupsahtavan nenänvartta alas kuin vesiliukumäkeä. ”Ja… Matilda Holma.” ”Voi luoja”, mä puuskahdin ja paiskauduin turhautuneena vasten tuolini selkänojaa niin että etujalat nousivat hetkellisesti ilmaan. ”Eli”, Larivaara sanoi ja nojautui mua kohti. ”Jospa kertoisit niiden päivien tapahtumista omin sanoin. Aloitetaan uusimmasta – kertoisitko, mitä tiistaina tapahtui Julianna Holman kanssa?” 8.3.2022
Mä olin raivoissani, kun sain myöhään lauantai-iltana Pyryn viestin, että Juli oli jäänyt kiinni luvattomasta Windillä ratsastamisesta. Raivokkuus ei varmaan ole mun kannalta paras asia paljastaa tässä kohtaa, kun syytetään vihanhallintaongelmista ja motiiveista, mutta se oli totta. Ja siitä raivosta on todistusaineistoa Julin puhelin täynnä, joten turha varmaan valehdellakaan.
Windin hyvinvoinnin riskeeraaminen oman egoilun ja huvin vuoksi on mun silmissä sellainen rikos, jota ei saa anteeksi. Mulle on henkilökohtaisesti yksi paskanhailea, oliko Juli Windin kanssa ””vaan maneesissa””, tai oliko se huijannut Valtterin valvomaan itseään – sillä ei ollut (HYVÄSTÄ SYYSTÄ!!!!) lupaa olla Windin selässä ja sinne se oli silti itsensä tupannut. Mä olin töissä koko viikonlopun, lennolla Qatariin, joten mä en päässyt paikan päälle selvittämään keissiä. Lentokenttähotellin wifistä mä lähetin Julille viestin, jossa mä ystävällisesti kerroin, että jos mä koskaan enää kuulisin sen käyttäytyneen vähemmän kuin tuhatprosenttisen vastuullisesti ja rakastavasti mun Windini lähellä, mä sitoisin tytön saatanan naurettavasta nenäkorustaan kiinni Agin karsinan kaltereihin.
Ja sitten mä tulin tallille tiistaina, ja sain Julin kiinni satuloimasta Windiä reilusti tamman tuntien päätyttyä. Taas.
Mulla leikkasi kiinni. Mä en aio tässä toistaa niitä kaikkia painokelvottomia asioita joiksi mä Julia kutsuin samalla kun kiskoin sen pois Windin lähietäisyydeltä, mutta kerrottakoon että Inkeri tuli iltatallipuuhistaan kuuntelemaan mun mesoamista, ja kommentoi että ’oho’. Ja sitä muijaa ei kuitenkaan pari perushaukkumasanaa hetkauttaneet.
Juli purskahti itkuun, enkä mä oikeastaan ihmettele. Itkunsa lomasta se tyrski jotain ihan käsittämätöntä, että mä vihasin sitä ja Milla-Riinaa vaan koska ne oli läheisiä Aleksanterin kanssa ja mä en enää ollut, ja sitten se paineli ulos tallista. Edes mun ilmahyökkäyssireeniltä pään sisällä kuulostava vihamäärä ei estänyt mua tuntemasta pientä pistoa sydänalassa, kun näin Windin karsinan piskuisesta, syvästä ikkunasta Julin kauhovan itkien kohti pyöräänsä. Mä huokaisin ja katsoin Windiä, joka seisoi kakkoshoitajansa ratsastusinnon ja ykköshoitajansa huutokonserton jäljiltä puoliksi varustettuna, hämmentyneessä kokovartaloluimussa karsinansa seinustalla.
”Hei neiti, ei hätää”, mä puhuin hiljaa ja riisuin Windin satulan sen värähtelevää kylkeä pitkin. Mä jäin nojaamaan vähän vihareaktiosta väsähtäneenä, satula veltoilla käsivarsilla tamman karsinan puolioveen. Oven yli mä näin koko pitkän käytävän; omien oviensa yli kurkkivat hevosenpäät, lakaisevan Eedin, ja…
Satulahuoneesta ulos pää painuksista astuvan Aleksanterin.
Voi helvetin Holmat. Ne ajaisi mut ennenaikaiseen hautaan ennen kuin täyttäisin 30.
Mä viitoin Allulle, mutta se oli liian ajatuksissaan nähdäkseen. Se hätkähti tähän maailmaan vasta kun se tössähti suoraan päin yhtä ajatuksissaan töitä tehneen Eedin luutaa ja kaksikko jäi pöllämystyneenä pyytelemään toisiltaan anteeksi joksikin kolmeksi vartiksi. Mä pyöritin silmiäni.
”Allu”, mä huikkasin hiljaa saadakseni nyt pojan huomion. Allun ilme oli ikävän omituinen, kun se käveli mun luo Windin ovelle. Mulla oli ikävä sitä kahden viikon takaista pientä, nyt mielikuvituksen tuotteelta tuntuvaa ajanjaksoa, kun se oli katsonut mua niin kuin ei yksinkertaisesti kykenisi olemaan hymyilemättä tai valuttamatta silmiään mun huulten alueelle.
Aleksanteri luultavasti tarkoitti kysyä ”no?” mutta ulos se sai jotain joka oli erikoinen hikan ja matalan murahduksen rakkauslapselta kuulostava äänne.
”Mun asia ei oo… meistä”, mä sanoin hiljaa ja Allun katse kimpoili hetken turhautuneena mun silmien välillä.
Mun mielessä välähteli meidän edelliset yhteiset hetket, jotka nyt tuntui kasvavan mun rintapielistä kuin jotkut kivuliaat aaveraajat. Meidän kiihkeät viikot Poppelikujalla; se kuinka mä sanoin että mä rakastin sitä; se kuinka se kertoi mulle päivien odotuksen jälkeen että sekin halusi olla mun kanssa; se kuinka mä tartuin sen tärisevin käsin ojentamaan puhelimeen josta se näytti Milla-Riinan viestikeskustelun; kuinka me sen jälkeen ensin tapeltiin itkuisesti siitä, mitä ihmettä se oli ajatellut, sitten suudeltiin spontaanisti ja varoittamatta, ja sitten riideltiin taas. Lopulta, viimeisin yhteinen hetki, me vähän rauhoituttuamme ja itkuisen kuristuksen helpotuttua kurkunpäistä päätettiin, että meidän oli pakko ottaa vähän lisää aikaa ja puhua myöhemmin. Me molemmat haluttiin olla yhdessä mutta kumpikaan ei meinannut pystyä antamaan toiselle mitään anteeksi.
Ja sitten… me ei vaan oltu puhuttu melkein viikkoon. Se oli tässä kohtaa vaan jotenkin ihan helvetin vaikeaa.
”Mistä sitten?” Aleksanteri näytti siltä, että sille oli fyysisesti vaikeaa puhua mulle, kuin se olisi joka sanalla joutunut vääntämään leukaansa sijoiltaan.
”Julista. Se oli taas täällä, ilmeisesti menossa ratsastaan”, mä mutisin lauseen lopun hyvin synkästi. Windi tönäisi mua kylkeen, ja vasta siinä kohtaa mä muistin olevani edelleen karsinan sisäpuolella.
Allu katsoi mua kulmiensa alta. Sitä ärsytti – joko minä tai Juli tai molemmat – mutta se ei tuntunut tietävän miksi hänelle tästä asiasta kerrottiin. Allulla oli tainnut olla huono päivä, sen silmissä oli sellaista mustuutta ja leukaperissä kireät luupallot jotka nousi esiin silloin harvoin, kun sitä otti oikein kunnolla päähän. Mä vaihdoin vähän painoa jalalta toiselle.
”Mä… vähän suutuin sille. Julille. Puhuin sille aika rumasti ja se alko itkeä. Halusin kertoa sulle ite, ihan vaan… jos se tulis myöhemmin esiin.”
Allun ilme synkkeni sellaiseksi Mariaanien haudan sävyksi, jota mä en ollut ennen nähnyt. Se veti henkeä ja mä valmistauduin kuulemaan kunniani, joko sen siskon itkettämisestä tai hänen itsensä kanssa vetkuttelusta. Mutta sitten se jotenkin… luovutti. Se katsoi musta vähän ohi ja näytti tyhjenevän kyvystä vääntää mun kanssa taas, ja mun rinnassa nousi pieni paniikki.
”Allu”, mä sanoin käheästi, kun poika kääntyi kohti ovia. Se heilautti mun sanat pois huiskaisevalla kädellään ja puski leuka rinnassa ulos.
”Allu!!” mä huusin uudestaan ja näin Eedin kääntyvän mua kohti käytävällä ihmetellen, kun mä sähläsin Windin ovella yrittäen päästä Aleksanterin perään. Hiton satula joka mulla oli vieläkin kädessä, hiton Windin oven salpa, hiton Juli joka oli ehtinyt laittaa Windille suitsetkin, jotka piti ottaa nyt pois. Mä kiskaisin äkkiä suitset (kerrankin) mukisemattoman pilkkutamman päästä, löin oven äkkiä kiinni ja käytännössä juoksin satulahuoneeseen viemään varusteet paikalleen. Piha oli aivan säkkipimeänä, tappavan liukkaana, kun mä juoksin satulahuoneen ovesta ulos ja yritin tiirata Allun perään. Kotiin se varmasti meni, mä saisin sen kiinni viimeistään siellä.
Mä sudin äkkiä parkkikselle, autolle, pysähtymättä skrapaamaan ikkunoita, käynnistin Fordin hurahtaen ja iskin pakin silmään.
Sokkona, jäähileisestä takaikkunasta mitään näkemättä, mä peruutin parkkipaikan keskelle. Mä ennemmin tunsin kuin kuulin auton perän törmäävän johonkin, ja pienen, kivuliaan, auton töytäisemäksi tulleen ihmisen ulvaisun.
Konstaapeli Larivaara tuijotti mua valtavien käsiensä yli niin pitkään hiljaa mun lopetettua, että mun teki mieli sanoa ’sen pituinen se’, tai jotain, saadakseni sen ymmärtämään että nyt oli sen vuoro kommentoida. ”Sille ei käynyt juuri mitään”, mä sanoin hiljaa, kun mies ei vieläkään reagoinut, katsoi mua vaan tuumivasti. ”Se oli Juli, johon mä osuin. Sen pyörä vääntyi ja tuli ruhjeita, mutta ei se jäänyt mun auton alle tai mitään. En mä ymmärrä miten se oli vielä siellä, kun mä luulin sen lähteneen heti sen meidän selkkauksen jälkeen, enkä mä todellakaan sitä tehnyt tahallani.” Larivaara katsoi mua hetken, sammutti sitten pienen nauhurin ja venytteli. ”Aikamoista touhua siellä teidän tallillanne. Viimeksi oli se Johansen – Arokoski -selkkaus, sitä ennen niitä tuhopolttoepäilykuulusteluja… tehän teetätte meillä kohta enemmän työtä kuin se Laaksosen äijä.” Mä en sanonut mitään, mulla oli jotenkin puutunut olo puhuttuani niin pitkään. ”Pidetään tauko, palataan tunnin päästä käsittelemään niitä muita asianomistajien esiin nostamia tapauksia.” ”Mä en ymmärrä mitä ne muut tapaukset on. En mä ole ajanut kuin yhden Holman päälle ja senkin vaan kerran”, mä sanoin vähän vaisusti hymyillen. Larivaara ei hymyillyt, merkkasi vaan jotain pieneen kuulusteluvihkoonsa kynä savuten. Ulkona poliisiaseman postimerkinkokoisella pihalla mä sytytin röökin ja kädet täristen hain valikosta puhelinnumeron. Linja tuuttasi hälytystä vaikka kuinka kauan, ja lopulta sieltä kuului outo ääni: ”Tää on Aleksanterin vastaaja. Voit jättää viestin kun kuuluu piip!” Vastaajanauhoitteen Allun ääni oli paljon korkeampi kuin nyky-Allun, se on varmaan äänittänyt sen kun se on ollut jotain 14. Tiesiköhän se edes, että sillä oli vastaaja, tai että se vastaaja oli tuollainen? Mä olin satavarma, että ainakaan se ei vastaajaviestejään koskaan kuunnellut. Silti mä jäin linjalle roikkumaan lapsi-Aleksanterin lupaaman piip:in jälkeen. ”Allu. Soita mulle takasin. Oon poliisiasemalla.” Mä vedin röökiä välissä kädet täristen. ”Sun perhe on tehnyt musta rikosilmotuksen.”
|
|
|
Post by Cella on Mar 6, 2022 12:26:22 GMT 2
Rope 5 (periaatteessa kuudessa mukana mutta en laske nyt uuttavuotta kun pystyin pelaamaan vaan muutamat kommentit)
|
|
|
Post by Cella on Feb 27, 2022 23:01:48 GMT 2
27 lauantai 26.2.
Voisiko tämän Maanpäällisen Elämän jotenkin rebootata ja aloittaa uudella hahmolla uudestaan? Ihan sitä mietin, kun tänään tuoreesti 27-tasoinen minä tärisi vieraan, kovan kerrossängyn yläpedissä niin hirveässä morkkisdarrassa, että mun toisen käden sormetkin oli puutuneet. Mä olin heräämisestäni asti pyörittänyt päässäni sitä uskomatonta aivomöläytystä jonka olin päästänyt Aleksanterille viime yönä. Kelat oli alkaneet suhteellisen realistisesta mutta terävähköstä muistikuvasta, jossa sanoin Allulle, että rakastin sitä ja halusin olla sen kanssa oikeasti, mielellään pitkällä tähtäimellä, enkä sillä tavalla että siihen kuului aina säätöä ja muita ihmisiä. Mitä pidempään mä kohtausta kuitenkin toistin päässäni, sitä varmempi mä olin, että olin sittenkin sanonut sille että mun on pakko päästä sen kanssa heti naimisiin ja hankkia ainakin seitsemän lasta ja jos se ei olisi siihen heti valmis, mä hirttäisin itseni pihakoivuun. Mä en ollut edes juonut hirveästi, ja silti mä olin ollut niin varma siitä, että se oli validi ja tärkeä ja HYVÄ ASIA SANOA NÄIN KUN OLTIIN OLTU UUS-YHDESSÄ KAKSI VIIKKOA. Kello oli aika vähän, mutta mulla oli sykkeet katossa ja pieni vessahätä, joten mä könysin narisevasta sängystäni ylös. Mun mahalta putosi pohja, kun mä näin huoneen hämärässä sekä Allun punkan että Milla-Riinan pedin meidän sänkyjen välissä (…miten kuvaannollisen sopiva paikka) olevan tyhjinä. Oliko ne nousseet yhdessä aikaisin, vai olleet koko yön sen hiton leikkimökin nukensängyssä panemassa toteen niiden paljonpuhuttujen tekstiviestiensä fantasioita? Kumpikaan vaihtoehto ei ollut erityisen hyvä. Mulle siis. Mä kiskoin surkeana villasukat ja takin pyjaman päälle huussimatkaa varten, ja kuulin kuinka Juli kääntyi katsomaan mua tukka pystyssä viereisestä sängystä, jonka se oli jakanut Riiniksen kanssa. ”Viinivosu”, Juli kuului mutisevan mulle, kun mä poistuin tuvan puolelle. Mä nostin itsekseni kulmiani, mutten kääntynyt. Hyvää syntymäpäivää mulle. Mä piilottelin Windin rupuisessa mökkikarsinassa sen ajan, kun muut oli syömässä mökkiaamupalaa ja varmaan kertaamassa hilpeästi edellisillan tapahtumia. Windiä kiinnosti mun kanssa aamuhengailu suunnilleen yhtä paljon kuin mua kiinnosti perustaa Milla-Riinan kanssa yhteinen ydinperhe Kouvolaan. Mä esitin etten vieläkään ymmärtänyt tamman hyvin laajaa henkilökohtaisen tilan käsitettä, harjasin sitä varmaan tunnin liioitellun hitaasti ja viikkasin Kristeriltä synttärilahjaksi saatuja laatuchapseja (<3) satulalaukkuihin valmiiksi kotimatkaa varten. Silläkin riskillä, että mä kuulostan tosi teiniltä ja raskaalta tyypiltä, mä voin myöntää toivoneeni että Allu olisi täysin ignoorannut mun monologin ’mä sanon tän vaan kerran’ ja ’puhutaan tästä myöhemmin’ -osuudet ja tullut heti samana iltana mun perässä mökin makkariin, kertomaan, että ei hän kaivannut mitään miettimisaikaa ja totta kai hänkin haluaa että ollaan aina yhdessä. Windi vilkautti mulle rumia leegojaan, kun mä turhautuneena kiskaisin sukaa sen häntätakun läpi. Miksi Allun näkeminen sai mussa edelleen aikaan sellaisen hetkellisen lobotomian? Eilen mä olin ainakin tunnin ollut niin vihainen Allulle, ilmoittanut kylmän varmasti ääneen että 'ei ollut mua ja Allua’, mutta heti kun mä näin sen mun oli pakko alkaa puhua sille lapsista ja yhdessä kuolemisesta (!!!!). Sama kuin silloin pikkujouluissa, mä olin ollut järkyttynyt mutta edelleen ihan täyspäinen, funktionaalinen ihmisnainen kun joku oli möläyttänyt mulle Allusta ja Eedistä, mutta kun sen uutisen jälkeen mä näin Allun, oli aivot–toiminta -akselilla joku kommunikaatiovirhe enkä mä voinut estää itseäni raivopäisistä, glögiä ja huutoa sisältävistä toimista. Mä hätkähdin melkein kuoliaaksi kun rämäinen tallinovi aukeni äänekkäästi. Eedi paineli sisään päätään kurotellen, ja kun se näki mut, se viuhtoi jäätävää pikakävelyä suoraan mun luo. ”Eedi”, mä aloitin heti, arvellen että sen lievästi kiihtynyt kävelytapa liittyi siihen, miten nopeasti mä olin kääntänyt Allun suhteen takkini yöllä. ”Hei, kiitos kun juttelit mun kaa illalla. Mä olin tosi kiihtyny ja, no, ilmiselvästi meillä on Allun kaa tosi paljon puhuttavaa mut se on –” Mun ääni meinasi äkisti muuttua tukkoiseksi, jopa helmikuisen aamun kirkkaassa valossa, kaukana yön dramatiikasta. Onneksi Windi oli mun aina-luotettava wingman ja esitti purevansa mua (”””esitti”””), jolloin mä sain häsläyksessä hetken aikaa kerätä itseni. ” – nii, se on, no, se on aina ollut se mun ihminen, ja mun on pakko koittaa selvittää asioita sen kanssa.” Eedi katsoi mua sen näköisenä, että sillä oli hirveästi ajatuksia, mutta yhtäkään se ei sanonut ääneen. Se katsoi mua hetken, vilkaisi sitten vähän kiireesti olkansa yli ovelle kuin odottaen että kuka tahansa paukkaisi sisään. ”Se –” Eedi lopulta aloitti rauhallisesti, ” – se oli mitä Allukin sanoi. Se oli yöllä aika sekaisin ja sekin sanoi jotain siitä, että se on aina odottanut sua. Teette mitä teille on parasta.” Eedillä oli hyvin moniulotteinen ilme sievillä kasvoillaan. Mä en ollut ennen huomannut, että se oli aika sievä, tai sitten olin ollut niin riivattu mustasukkainen demoni, että olin tarkoituksella kieltänyt kaiken hyvän koko ihmisessä. Mun olo parani varmaan 100% Eedin sanojen myötä, ja mä avasin suutani jatkaakseni, mutta Eedi nosti kiireesti kättään. ”Mä tulin ettiin sua", se sanoi painavalla äänellä, ja vilkaisi uudestaan oven suuntaan, josta varmaan pian loppu mökkiporukka tulisi valmistamaan ratsujaan. Varmistettuaan tallin tyhjyyden se jatkoi: "Milla-Riina tietää." ”Tietää… mitä?” mä kysyin hämmentyneenä, koska tilanne oli nurinkurinen. Milla-Riinahan tässä puuhasteli jotain mun selän takana, ei mulla ollut mitään, mitä mä siltä salailin? ”Loimi”, Eedi kuiskasi salaliittolaisesti samalla hetkellä, kun loppu mökkiporukka roihahti talliin sisään Valtteri etunenässä.Mä en pystynyt pohtimaan "loimen" mysteeriä kauhean montaa sekuntia, kun hälinä täytti koko tallin ja Aleksanteri pyörähti kalpean ja vähännukkuneen näköisenä viereiseen Rutun karsinaan. Sen suu oli kireä ja sen pipo oli vedetty päähän liioitellun syvälle. Mun sisällä aaltoili pieni toivo, jonka Eedi oli aiheuttanut. ' Allukin sanoi jotain siitä, että se on aina odottanut sua'. Kädet pikkiriikkisen täristen mä suitsin Windin, ja muiden häsätessä hevostensa kanssa mä kurottauduin väliseinän yli kysymään Allulta hiljaa: ”Puhutaanko?” Mua fyysisesti loukkasi se Allun paniikinsekainen, poisajettu ilme, kun se vastasi äkkiä: ”Ei vielä.” Ratsatus Liekkijärven jään yli oli hiljaisempi kuin eilen. Monella taisi olla paljon mietittävää, jopa Windillä, joka oli ilmeisesti eilen käyttänyt mut pudottaneisiin kenguruhyppyihinsä kaiken elinvoiman jota sillä oli enää 20-vuotisen pirullisen elämäntaipaleensa jäljiltä. Mun piti potkia Windiä eteenpäin jatkuvasti, kun se laahasi jalkojaan hankea pitkin kuin kattilan pohjalle jääneitä keitettyjä jämänuudeleita. Mua vitutti, kun Juli oli letkan etupäässä päästetty Milla-Riinan kauniin Indin selkään, ja se tuntui olevan jatkuvasta rupattelustaan päätellen ainoa, jolla ei ollut eilisen jäljiltä päänsisäisiä sotia taisteltavanaan. Tuuli kiristyi, vaikka pakkaspäivä olikin kaunis, eikä mua haitannut lainkaan tämän päivän lyhyempi maastoreitti suoraan takaisin tallille. Mun päätä särki sekä eilisen jäljiltä että jäällä puhaltanutta viimaa vasten kiristyneiden hartioiden takia, ja mä halusin ihan hirveästi vaan kotiin omaan majaan päiväunille. Oli kuin mä olisin unohtanut pieneksi mikrohetkeksi mun huonon olon syyn, se löi kuin nyrkkeilijä alakoukulla suoraan vatsaan, kun mä tajusin että mä en pääsisi sinne majaan Allun kanssa. Välttämättä pitkään aikaan. Välttämättä... koskaan enää? Herranenaika. Mun darramorkkis kiristyi, ja mä potkin nuudeli-Windin hiljalleen Seppeleen pihalle hajoavan maastoletkan jäänteiden ohi kohti Allun selkää. Allu oli jähmettynyt oudosti tuijottamaan kentälle, jossa Robert juoksutti isoa ruunikkoa hevosta. Jos Windi jaksaisi laahustaa vielä pari metriä, mä saisin Allun kiinni ennen kuin se laskeutuisi Rutun selästä, mä mietin, ja – Hetkonen. HETKONEN?! Jossa Robert juoksutti isoa ruunikkoa hevosta?!?? Mä en tiennyt pysäytinkö mä Windin silkalla järkytykselläni, vai loppuiko siltä lopullisesti akku siihen puolimatkaan kohti kentänpuoleisia ovia. Mä katsoin jotenkin pää itsensä ympärille solmiutuneena, miten Robert ja Aleksanteri tuijotti toisiaan kentän aidan yli, miten Robert oli kuin planeetta, joka pyöri juoksutusliinan kanssa akselinsa ympäri ja jota oli pakko tuijottaa vaikka tuntui että sen vieraantuneen olemuksen katsominen poltti reikää silmään. Sitten Aleksanteri vaan lähti?!? Otti Rutun ja talutti sen pois?? Oliko se tiennyt Robertin olevan täällä, oliko se sille jotenkin arkipäiväistä kaurapuuroa?? ”Oh, se on se uus hevonen”, Eedi oli ratsastanut mun rinnalle juuri kun Robertin hupun alta pälyilevät silmät oli siirtyneet Allun selästä muhun, ja se puoli mussa joka oli älyttömän iloinen brittipojan näkemisestä ei todellakaan uskaltanut vilkuttaa sen ilmeen nähdessään. ”Uus?” mä kysyin nielaisten. ”Koska se tuli? Se… on Robertin kanssa?” ”Eilen tuli, Kosmos”, Eedi katsoi mua tutkivasti, mä taisin näyttää siltä että mut pitäisi mahdollisesti ottaa kiinni kun mä pyörtyisin alas satulasta. ”Kuka on Robert?” Miten kuvailla Robert? Ihana ja hauska ja vähän neuroottinen, huono häviämään änärissä, mun ystävä, Allun paras sellainen? Vääriä ja turhia sanoja kai kaikki. ”Se… kävi täällä aiemmin, monta vuotta”, mä sanoin äärettömän latteasti ja koitin jostain syystä kaivaa aivoistani vuosilukuja, vaikka Eedi ei ollut mikään Google Kalenterit ja sitä tuskin kiinnosti oliko Robert vaikuttanut täällä 2017 vai 2019. ”Ai”, Eedi sanoi hiljaa ja katsoi mua edelleen vähän huolissaan. Ehkä se pelkäsi mun Robertin näkemisen villistä ilmeestä, että pojan rantautuminen tiesi vaan entistä enemmän sotkua ja väriä meidän jo ennestään varsin ekspressionistitaiteelta näyttävään tallielämään. ”Tuu. Laitetaan hevoset ja voidaan keittää vaikka teetä, jos haluut”, Eedi sanoi lämpimästi ja laskeutui satulasta. Mä nielaisin. Se oli erikoinen tunne, saada syntymäpäivälahjaksi morkkis, Eedin yllätysystävyys ja Robert Harrington.
|
|
|
Post by Cella on Feb 24, 2022 17:58:31 GMT 2
Syysilo186. Takaisinheitto syksyyn kun lehtivihreä oli jo karannut puista ruskan mukana, mutta alkuillat oli vielä suhteellisen lämpimiä. Pieni tauko Pöystinvuoren takapellolla. Kirjaimellisesti ainoita hetkiä jolloin Windistä on mahdollista saada hörökorvakuvia on kun se saa hömpöttää lännenvarusteissa tai jos sille tunkee eteen harvinaisen kivoja esteitä.
|
|
|
Post by Cella on Feb 22, 2022 20:00:07 GMT 2
Hätävaleverkko 185.
Mä toivoin kovasti, että tieliikennelaissa ei ollut mitään salaista pykälää, jossa luki että hevosen selässä puhelimen käytöstä joutuisi suoraan paikalliseen naisavovankila LiekkiKalteriin. Koska mulla ei ollut vaihtoehtoja. Mulle oli kilahtanut viesti puhelimeen (kyllä, mä olin hakenut itselleni uuden puhelimen lauantaina ystävänpäiväyön pakkasen rikkoman tilalle) suunnilleen kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun mä olin ohjannut Windin keinuvassa käynnissä maastopolulle. Koska mun default-asetukset oli kalibroitu vain viikossa (!?) täysin uusiksi, ajattelemaan jatkuvasti Aleksanteria ja saamaan kiireisiä saippuakuplia mahaan ja kurkkuun jos mulla oli pienikin mahdollisuus kuulla, nähdä tai mielikuvitella sitä, mä en todellakaan malttanut olla vilkaisematta mahdollisesti Allulta tullutta viestiä tallille palaamiseen saakka. Niimpä mä vilkaisin. Ja onneksi vilkaisinkin. Vaikka se viesti EI ollut Aleksanterilta. Mun ensiajatus oli, että vain maailman lynnit osti niiden lapselle eettisesti käytettyjä ratsastusvermeitä vaikka sen lapsen ratsastajaisällä oli joku 13 triljoonaa euroa pankkitilillään, mutta se ajatus hautautui siihen kauhuun joka nousi mun oivaltaessa viestin lopun sisällön. En mä Lynnin tulosta varsinaisesti ollut kauhuissani. Tai siitä, että mä en ollut Poppelikujalla. Vaan siitä että Aleksanteri oli.Mä olin jättänyt Allun nukkumaan mun olkkarin lattialla alati laajenevaan patja-tyyny-kasa-maja-parisänkyyn, koska mun oli iltatöiden takia tehtävä tallireissu aikaisin ja, no, koska se ei ollut herännyt. Siitä asti kun Allu oli viime viikolla ilmestynyt mun ovelle ja me oltiin löydetty toisemme taas, me oltiin vietetty yömme yhdessä Poppelikujalla ja valvottu joka yö reilusti yli kolmeen. Me oltiin paistettu pakastepizzaa keskiyöllä ja yritetty opettaa Onnille kissa-agilityä (mun heittämiä naksuja se totteli, Allun yrittäessä katti löi sitä minikokoisella kynsikintaallaan nilkkaan). Siksi mä en ihmetellyt että Allu oli vähän uuvuksissa. Nyt Poppelikujalle oli kuitenkin paukkaamassa Lilian ja Lynn, ja mä en ollut varma, kuka traumatisoituisi eniten kun talon varsinaiset omistajat yllättäisi Allun bokserisillaan nukkumasta niiden lattialla. Mä keräsin Windin pitkät westernohjat suuhuni (joo) kiskoakseni talviratsastushanskan kunnolla pois kädestäni ja näppäilläkseni hätäisesti Allun numeron. Kukaan ei vastannut, eikä mun toiveet olleet varsinaisesti korkealla olleetkaan – Allu oli pitänyt puhelintaan äänettömällä lähes 90% ajasta varmaan vuodesta 2016 asti. Mä pudotin pääni turhautuneena takakenoon ja punnitsin mun vaihtoehtoja. Windi käveli leppoisasti, höristeli korviaan välillä talvimyrskyn lumista riisumille kuusille ja niiden takana häilyville risuille, eikä sitä kiinnostanut mun kriisi. Mun oli pakko tehdä ratkaisu, ja mä näppäilin toisen numeron. ” Heei”, Lynnin ääni vastasi nopeasti, autossa olemisen tuttu tunnuskohina taustallaan. ”Älä mee Poppelikujalle”, mä sanoin tervehtimättä, vähän hengästyneenä, vaikka mä en varsinaisesti liikkunut. ” Anteeks?” Lynnin ääni oli hämmentyneen huvittunut, kuin se olisi ollut varma että kuuli väärin. ”Et voi mennä nyt Poppelikujalle hakemaan niitä suksia”, mä sanoin uudestaan ja kerin hermostuneena (nyt jo suusta vapaaksi päästettyjä) westernohjia nippuun ja auki Windin kaulalla. ” Miksi?” Lynnin epäilys venytti sen M-kirjainta hauskan pitkäksi. Mä olin hetken hiljaa, koitin keksiä mitä tahansa hätävaletta, mutta mikään korjausmies- tai vesivahinkotarina joka mun päähän pulpahti ei olisi lieventänyt mun pinnettä (mun olisi joskus pitänyt selittää sille, miksei sitä vesivahinkoa nyt ollutkaan). ”Siellä on Aleksanteri”, mä huokaisin. Mä olisin voinut luulla, että linja oli katkennut, jos Lynnin auton tasaisesti aaltoileva kohina ei olisi antanut sitä ilmi. ” Musta – ” Lynn aloitti hassulla äänellä pitkän välin jälkeen. Hymyilikö se itsekseen?? ” Musta tuntuu, että mulla on nyt jäänyt pari lukua välistä tässä tarinassa?” Mä kerroin Lynnille jonkun maailman lyhyimmän version mun ja Aleksanterin aselevosta (sellaisen version jossa mä tietenkin näyin tosi hyvässä valossa), koska jos mä olisin joutunut hinkuttamaan kokonaisversiota Eedeineen ja Milla-Riinoineen, Lynn olisi varmaan kuollut kyllästykseen ja mä olisin joutunut LiekkiKalteriin kuolemantuottamuksesta. ” Vai että Cella ja Aleksanteri”, Lynn sanoi jotenkin tosi pitkältä tuntuneen ajan jälkeen villillä äänellä. Mun mahaa vähän pisti, kun mä tiedostin, että Allu oli vaan pari päivää sitten tosi vilpittömästi toivonut, että me pidettäisiin meidän alkanut… juttu salassa muilta. Enkä mä ollut voinut kunnioittaa sitä toivetta viikkoakaan. Ehkä se ymmärtäisi, kun mä selittäisin. Lynn suostui lopulta antamaan Allulle pari tuntia lisäaikaa herätä ja puikkia pakoon, ja mun olo oli puhelun jälkeen huomattavasti kevyempi. Jopa vähän ylikevyt, mä mietin, kun pyysin Windin raviin lumisella tiellä. Tuntui oudolta ja hyvältä kertoa jollekin, kuin olisin pelleillyt ja vetänyt liikaa heliumia keuhkoihin vappupallon ruttuisesta suusta. Tuntui että mun ja Allun orastava jokin oli nyt oikeampaa – ja että mä olisin saanut luvan olla nyt iloinen siitä. Mä ravuutin Windiä pitkän pätkän valaistulla maastolenkillä ja kuulostelin sen hengitystä. Sillä oli ollut muutaman päivän täysi tunti- ja Cella-vapaa, kiitos viikonlopun ja Aleksanterin vetovoimaisen seuran, ja tamma tuntui toipuneen täydellisesti viimeviikkoisesta uupumuspuuskastaan. Lännensatula narskahti ja mun luut hölskähti vähän perunasäkkimäisesti kun Windi pudotti pyynnöstä käyntiin. Seppeleen maneesin katto lähestyi jo puiden välistä ja mä halusin antaa mamman lihasten ja tunnelman jäähtyä. Ja se tunnelma todella jäähtyi, monta astetta, kun mä näin ensimmäisenä Seppeleen aamuisella pihalla Eedin luomassa talvimyrskyn jälkilöylyjen ympäri pihaa levittämiä lumia. Punainen tukka roikkui verhona sen naamalla, karkaillen pipon alta, ja se pyyhkäisi ne rukkasellaan pois tieltä kuullessaan Windin kavioiden äänen. Sen ilme ja liike pysähtyi ehkä ihan mikrosekunniksi, ja sitten se loi katseensa takaisin lumikolaansa kuin ei olisi koskaan meitä nähnytkään. Mä tiesin, että mun pitäisi uskoa Aleksanteria; antaa sille edes sen verran luottamuksen siimaa että en kyseenalaistaisi, kun se toistuvasti sanoi sen ja Eedin olevan vain kavereita. Intuitio on kuitenkin jännä asia, se saattoi joissain asioissa, ilman yhtään selkeää todistetta, olla niin vahva, että se sai olon tuntumaan vähän pakkomielteiseltä. Mutta, hei, oikeasti. Mullakin oli kavereita, mutta jos mä ja Inkeri Johanssen käytäisiin jotain itkuisia, salamyhkäisiä ja vakavia keskusteluja tallin ovilla tai vaan katoiltaisiin minnelie kävelyille jatkuvasti kaksin, tallilaiset soittaisi sosiaalitoimen tädit meidän kuntoa tarkistamaan. Ei tämä Allu-Eedi -kuvio ihan peruskauraa ollut. Mä ennemmin tunsin kuin näin että Eedi katsoi mua, kun mä laskeuduin Windin selästä selin siihen (tai sitten sekin oli se pakkomielle). Kun mä käännyin, se oli taas työn touhussa. Mun teki mieli jotenkin lohduttaa sitä ja samaan aikaan ns. merkata reviirini (sillein, ei-perinteisesti). Sanoa että ’hei, yritin puolustaa sua Aleksanterille silloin maneesitansseissa’ , mutta myös jatkaa että ’mutta se halusikin vaan MUN luo ja vaan MÄ saan silitellä sen paljasta mahaa meidän majan hämärissä kaikki yöt’. Luojalle ja Buddhalle kiitos että mä en ehtinyt sanoa mitään niin kusista, vaan tallista ulos tuleva Juli sai mut ajoissa kiinni. ”Mä oon ettiny tota”, se sanoi hilpeästi ja osoitti Windiä. ”Et sä oo koskaan täällä aamuisin niin ajattelin, että se on varastettu, kunnes muistin että kuka sitä haluais!” Mulla kesti hetki palata nykyhetkeen mun ja Eedin mielikuvituskeskustelusta, jota kävin mun päässä, ja annoin Julin löysätä Windin satulavyötä niin kuin mä olin opettanut. ”Miks sä oot täällä?” mä kysyin ehkä aavistuksen törkeästi, kun me kuljetettiin Windi kämppäänsä molemminpuolisena saattueena kuin se olisi joku turvaton kuninkaallisten lapsi. ”Varmaan samasta syystä kun sä, on Windin vapaapäivä niin oisin voinu sillä… siis, sen kaa puuhailla”, Juli vastasi jotenkin jurosti ja auttoi riisumaan lännensatulan tyhjää heinäverkkoaan kalisuttelevan tamman selästä. Mä en tiedä oliko mun Eediin liittyvä epäluulo jotenkin kiinnittynyt tallipihalta siirryttäessä viattomaan Juliin kuin uutta isäntää kaipaava loinen, mutta mä olin äkkiä varma ettei Juli sanonut sitä mitä tarkoitti. Se varmasti tiesi, että se ei harvakseltaan käyvänä kakkoshoitajana, ennen Seppeleen tunneilla näyttäytymistä saanut ratsastaa Windillä itsenäisesti, mutta sitäkö se oli yrittänyt päästä tekemään? Mä avasin suuren suuni jo kysyäkseni, mutta samalla hetkellä Juli henkäisi ja pudotti Windin raskaan, ruskean satulan yhdellä isolla humauksella maahan. ”MIKÄ toi on??!” Juli osoitti mua, kun mä tuijotin silmät epäuskosta pullistuen maassa lojuvaa lännensatulaa. Julianna Holma ei tainnut ymmärtää, että se satula oli mun silmissä 600 kertaa arvokkaampi kuin mun kakkoshoitajan henki. ”Onko toi fritsu”, Juli kihisi mulle ymmärtäessään vihdoin mun silmien vihjeen ja poimiessaan satulan varovasti takaisin syliin. Mä nytkäytin oikeaa olkapäätäni kohti korvaa, tietäen tasan tarkkaan mistä Juli puhui, vaikka esitinkin tyystin toista. Hiton Aleksanteri. Se tiesi että mä vihasin fritsuja, ja kun se oli yrittänyt tehdä mulle sellaisen kiusallaan mun pestessä meidän pizza-astioita, mä olin tunkenut tiskiharjan sen paidan sisään. Mun vessan valossa siinä ei ollut näkynyt jälkeä, mutta selvästi Julilla oli joku supervoima aistia kaikki pieneen tuhmailuun viittaava ympäriltään. ”Ottoko sen teki?" Juli virnuili mulle. ”Teillä menee sitten hyvin??” Juli oli pakottanut Lyytin juhlien jälkeen musta ulos tiedon, missä mä olin ollut yötä (ks. yllä maininta Tuhma-Supervoimasta), eikä sillä ollut aavistustakaan ettei me oltu nähty Oton kanssa sen jälkeen. Mä meinasin kieltää kaiken suoralta kädeltä, kunnes tajusin, että se johtaisi vain Julin jankkaamiseen ja ympärillä kieppuvaan vastaukseen sen veljestä, jota mä en saanut sanoa kellekään. ”Joo”, mä siis vastasin valjusti. ”Oton kaa ollaan nähty.” Se oli turvallinen ja hyvä vastaus, koska Otto ei edes tuntenut täältä ketään. Mä olin tyytyväinen itseeni. What could go wrong?
|
|