|
Post by Jusu on May 20, 2023 8:26:13 GMT 2
Auringon päivät Ruskamäen tallipäiväkirja & spin off Aikajana2023Helmikuu - Josefina ja Rasmus päättävät etsiä oman hevostilan. Maalis-huhtikuu - Rasmus ja Josefina tekevät tarjouksen Ruskamäen tallista ja sen naapuritontista, ja tarjous hyväksytään. Toukokuu - Rasmus ja hevoset muuttavat Ruskamäelle Hanami Weekin jälkeen; Josefina suorittaa vielä opintoihin liittyvää harjoittelua Kallassa. Heinäkuu - Josefinakin muuttaa loppukuusta Ruskamäelle. Loppukuusta pariskunta hevosineen matkustaa Power Jump -kilpailuihin. Granni voittaa tekstiluokan. Lokakuu - Robert lupautuu tekemään Ruskamäellä tallivuoroja. Kuun lopussa Josefina kokee loppuunpalamisen. Marraskuu - Varattu hääjuhlapaikka palaa. Uupunut ja pettynyt Josefina epäilee, kannattaako mitään häitä edes järjestää. Joulukuu - Josefinan vanhemmat ryhtyvät häiden uudelleenjärjestelijöiksi. Joachim Altmann on jouluvieraana. Aattoa Ruskamäellä viettävät myös Rasmuksen vanhemmat. 2024Tammikuu - Rasmuksen ja Josefinan uusi koti Ruskanokka 1:ssä valmistuu. Pariskunta muuttaa siihen. Kuun lopussa juhlitaan Rasmuksen polttareita. Helmikuu - Josefina ja Rasmus menevät naimisiin Josefinan lapsuudenkodissa 24.2.24.
|
|
|
Post by Jusu on May 20, 2023 11:19:57 GMT 2
Romantiikka: peruttuHannaby Hanami Week 2023Iiris RasmusKukkivat kirsikkapuut, hulppea linna, yhteinen kilpailumatka puutarhajuhlineen ja gaalaillallisineen. Mikä romantiikan kehto! Paitsi. Että. Koko ajan on kiire. Menomatka on viimeinen rauhan hetki, siis sitten kun kaikki on saatu pakattua (ja kaikella tarkoitan PALJON asioita, sillä kilpailuiden jälkeen Rasmusta ja hevosia odottaa uusi koti) ja jokainen hevonen on lastattu (niitä on kuusi) ja on ehditty ajoissa laivaan. Sitten toivotaan, että kaikki menee hyvin: että hevoset matkustavat rauhassa ja hyvävointisina ja ettei Rasmukselle iske matkapahoinvointi ja ettei minun orastava flunssani ylly kunnon taudiksi. Kaikki meneekin hienosti. Perillä alkaa hulina. Meillä on kolme kilpailevaa hevosta kummallakin ja vain kaksi käsiparia, mutta onneksi myös Joe, Merit ja Steffi ja Linus heidän kisahoitajinaan ovat paikalla. Teemme ystävyys- ja avunantosopimuksen, ja niin meille kaikille ilmestyy hevosten ruokintavuoroja mutta myös vapaata niistä. Minulla on kuitenkin täysi aikataulu, sillä Lumo Rider on paikan päällä ja heidän yhteistyökumppaninaan ja sponsoriratsastajanaan olen töissä. Viimevuotisten kuvausten, joissa työskentelin Billy Centerin kanssa, tapaan valokuvia ja videoita otetaan markkinointiin tänäkin vuonna. Yhden kisapäivän ajan pidän My Dayta Lumon Insta-storyissa, ja onneksi se on maanantai, sillä Teddy hyppää taas tyylilleen uskollisena hyvin ja saa ruusukkeen (Rasmus on nauranut aamupalalla makeasti sille, kun myönsin nähneeni jo viikon päivät, tai siis yöt, painajaisia siitä, että jäämme ensimmäistä kertaa sijojen ulkopuolelle ja Arttu Vettenranta hakee orinsa raivoissaan kotiin — kuulemma Arttu ei missään tapauksessa tekisi niin ja vain minä voin stressata yötolkulla moista). Minun on helpompi esiintyä rennosti My Day -videoklipeillä, kun tuloslistat ovat puolellani. Ehkä somen kommenttikentät eivät täyty niin vikkelästi "ratsastustaidoton itseään täynnä oleva sukurahaturhake" -diskurssista, vaikka eiköhän niitäkin viestejä vielä saada. (Ja niitä, joissa kilpaa huomautellaan, että minulla on leveä perse / ei persettä lainkaan.) Tiistaina kilpailen Grannilla, joka hyppää latteasti. Mietin itsekseni, onko Billy Center jossain katsomassa suoritusta. Jos on, hän varmaan huomaa kaikki ne paikat, joissa olisin voinut ratsastaa paremmin. Liikaa aikaa murehtimiseen ei kuitenkaan ole, sillä on juostava suihkuun ja laittauduttava Cherry Coctail Hourille. Suhtaudun epäilyksellä Aliisa Hurun tarjoukseen laittaa hiukseni (hän on kuulemma katsonut kampausaiheisia TikTokkeja ja osaa n. kaiken mitä keskiverto parturi-kampaaja), mutta lopputulos on ihmeen mukiinmenevä. Boheemi lettikampaus saa seurakseen kukkamekon, jossa on samaa bohohenkeä ja puoleen reiteen ulottuva helma. Annan pisamien kuultaa läpi meikistä ja luotan luonnollisiin sävyihin. Rasmus ei älyä kehua minua kauniiksi, minkä pistän merkille ja pahastun hieman, mutten tietenkään sano mitään ääneen. Iiris Valla sen sijaan vallan suitsuttaa lookiani, ja tekee sen sulavasti ja luontevasti. Olemme tutustuneet Lumo Riderin kautta. En varsinaisesti tiedä, kuka Iiris oikein on — en muista häntä kisapiireistä enkä kehtaa udellakaan kauheasti — mutta Lumo haluaa tiimiläistensä olevan kuin yhtä ystäväpiiriä, ja niin meidät kuvataan yhdessä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sillä Iiris tuntuu omaksuvan minut heti ystävänkaltsiseksi. "Mikä sattuma, että sä muutat Liekkikselle!" hän heläyttää. "Niin", sanon, ja tarkennan: "Vaikka tietysti vasta myöhemmin kesällä, kun mulla on vielä se harkka. Mutta sitten on kiva tulla, no, uuteen elämään." "Hyvin sanottu! Uudelle elämälle", Iiris virnistää, kilauttaa lasiaan omani reunaan ja alkaa sitten kertoa ihmisistä, joihin minun pitää sitten tutustua (ja hän voi, tietysti, toimia esittelijänä). Kaikella kunnioituksella ja josefinamaisuudella jätän sanomatta åäneen, ettei mm. tämä tiktokkaava Julianna Holma kuulosta aivan minuntyyppiseltäni ihmiseltä. Billyn kanssa juttu ei luista samalla tavalla kuin Iiriksen. Dynamiikka välillämme tuntuu keikkuvan epätasapainossa, enkä aivan saa kiinni siitä, mistä (muusta kuin omasta sosiaalisesta kömpelöydestäni) se johtuu. Vaihdamme muutamia virkkeitä Billyn käytössä olevista hevosista, sitten minun, ja Billy arvioi asiantuntevasti ja päättävään sävyyn, että Aesthete Felis vaikuttaa lupaavimmalta hevosistani. En uskalla sanoa, että olen itse Pikin suuri fani, enkä lopulta tiedä, miten merkittävä lausahdusse olisi. Teddy on hieno ori, eikä ratsujeni hyvyys ole toisiltaan pois. "Tigraine toki on suvukas", Billy kehuu, ehkä velvollisuudentunnosta, sillä hänhän tietää itsekin omakohtaisesti, ettei tammassa itsessään riitä kapasiteettia sukunsa tapaan kaikkein suurimpiin luokkiin. "Se on", myönnän, ja sitten: "Olen pohtinut sen varsottamistakin, mutta ei ehkä ihan vielä. Siitä voisi kuitenkin tulla hyviä varsoja. Yksi mulla on kotona kasvamassa, ja se on hieno. Seuraavan voisin ehkä myydäkin." "Hmm, niin", Billy äännähtää, ja pohdin, kuvittelikohan hän minun yrittävän kaupata varsaa itselleen — eikä minua haittaisi, jos hänen käsiinsä päätyisi Grannin varsa, mutta enhän minä halua vaikuttaa tungettelevalta kaupustelijalta! Mutta hetkessä Billy on tempautunut jonkun muun tärkeämmån ihmisen matkaan, ja minä jään yksikseni miettimään, kuinka tylsänä ja typeränä hän mahtoi minua pitää. Yksinäisyyttä ei kestä kauan. "Lillsyrran", kuuluu Alexanderin viileä ääni takaviistosta, ja kuten on meidän väleillemme kuvaavaa, minä olen pakotettu kääntymään isoveljeni puoleen. "Alexander", sanon, enkä sitten tiedä miten jatkaa. "Oletpa hipihtävä", hän kommentoi, yllättävän näköisenä itsekin. “Ja sinä… pastellinen”, kuvailen, sillä mitään muuta vastakommenttia en keksi Alexanderin laventelinvärisestä puvusta. “Yllättävä.” Alexander nauraa vähän ja kohauttaa olkiaan. “Joskus pitää shokeerata.” “Aliisako tuon puvun valitsi?” kysyn huvittuneena. Puvun shokkiarvo tosin hiipuu koko ajan. Kun sen häkellyttävästä väristä pääsee yli, huomaan, että puku — tietenkin — on hyvin leikattu ja istuu pitkän, hoikan veljeni ylle. Ja toteuttaahan se juhlan pukukoodin leikkisyyttä, arvelen. “Zoë”, Alexander sanoo lyhyesti ja pehmeästi. Pehmeästi! Räpsäyttelen häkeltyneenä silmiäni. Se sävy ei sovi Alexanderiin sen enempää kuin laventelinlilakaan. Lisäksi olen yllättynyt koko Zoë Villigeristä: siitä, että hän on yhä kuvioissa. “Muutan Sveitsiin”, Alexander sitten ilmoittaa, noin vain ja ykskantaan. “Mitä?” “Rakennutamme tallia Zoën kanssa. Mä olen aina halunnutkin johtaa omaa tallia, ja Zoën rahoilla se onnistuu”, hän kertoo ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä. Mieleeni palaa elävä muisto Auburnissa pidettyjen Power Jumpien jatkoilta. Siellä Alexander virnuili, että hän koettaa saada sveitsiläisestä posliiniastiastoperijättärestä itselleen sokeriäidin. “Oletko sä tosissasi sen kanssa?” minun on pakko antaa uteliaisuudelleni periksi. “Talli on mun pitkäaikaisimpia tavoitteita. Se, että saadaan hyviä hevosia enkä ole Falkencreutzin tai kenenkään muunkaan pompoteltavana, on unelmatilanne”, isoveljeni joko ohittaa tai ymmärtää väärin kysymykseni. “Ei kun Zoë Villigerin”, penään. “Oletteko te ihan oikeassa suhteessa?” “Mikä nyt on oikea suhde”, Alexander sanoo huolettomasti ja kohauttaa olkiaan, ennen kuin vaihtaa puheenaihetta hevosiin. Illan päätteeksi huomaan olleeni enemmän kenen tahansa muun seurassa kuin oman puolisoni. Poistummekin juhlasta eri teitä. Kun minä saavun huoneeseemme, Rasmus on jo nukkumassa, hiekanvärinen puvuntakki rypyssä nojatuoliin viskaistuna. Hänen hiuksissaan tuoksuu shampoo ja jäämiä hajusta, jonka yhdistän Joachimin polttaman tupakan savuun. Seuraavana päivänä aamiaispöydässä avaan Instagramin. Huomaan tulleeni merkityksi Iiris Vallan instagrampostaukseen. Siinä me poseeraamme kaikessa juhlaglamourissamme kauniin auringonlaskun aikaan, ja näyttävän Iiriksen rinnalla näytän tietysti harmaavarpuselta, mutten nyt sentään hirvittävän epäedustavalta kuitenkaan. Tarkkaillessani kriittisesti itseäni (ovatko kasvoni pulskistuneet, näyttääkö ranteeni paksulta vai sirolta) silmäni takertuvat yksityiskohtaan — — tai pikemminkin sen puutteeseen — — kihlasormukseni. Se on kadoksissa. Iiriksen postaamassa kuvassa siitä ei näy jälkeäkään, ja sen huomatessani tajuan, ettei se ole sormessani nytkään. Alan kuumeisesti muistella, milloin otin sen sormestani, ja uskoisin muistavani: kun kosteutin kasvojeni ihoa suihkun jälkeen, vai otinko sen pois jo ennen suihkua? Joka tapauksessa sen täytyy olla hotellihuoneemme kylppärissä, varmaan lavuaarin reunalla. Sinne kiiruhdan ensimmäisenä aamiaisen jälkeen. Mutta ei se ole. Käännän äkkiä ympäri myös sänkymme petivaatteet ja pengon läpi pöydän ja laatikostot, mutten löydä sormusta. Rasmus rauhoittelee: kyllä se löytyy. Minä en rauhoitu. Se ei ole missään. Perintösormus on kadoksissa.
|
|
Rasmus
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
|
Post by Rasmus on Jun 2, 2023 22:10:20 GMT 2
Huhtikuussa Raven Crossing, Latvia
Josefinan ja Teddyn sävel on alusta saakka ollut yhteinen, mutta Latviassa mun selkää pitkin melkein juoksee kylmiä vireitä, kun mä katselen kaksikon menoa Raven Crossingin värikkäillä esteradoilla. Teddysta on kasvanut hieno ori – se on itsevarma ja iloinen, ketterä ja älykäs. Josefina ratsastaa sitä mielettömän kauniisti, huolellisesti ja keskittyneesti, eikä kukaan jaksa edes yllättyä, että Teddy voittaa nuorten hevosten luokkansa ja tulee avoimessa metrissä toiseksi.
Akukin hyppää hyvin – se on talven aikana kypsynyt kovasti ja ottaa kisapaikoilla rennommin, mikä näkyy tasaisempina ratasuorituksina. Avoimessa luokassa se ottaa yhden puomin, mutta tuntuu hyvältä, ja nuorten luokassa Aku on puhtaalla radalla toinen. Kisatilanteet ovat sen kanssa edelleen harjoittelua ja välillä vähän vääntöäkin, ja vaikka tulosta sinällään on alkanut tulla, ei mun ja sen meno näytä vieläkään yhtä elegantilta ja harmoniselta kuin Josefinan ja Teddyn.
Arttu saisi luvan olla helvetin tyytyväinen, mietin lähettäessäni Josefinan ratavideot sille. Ja olisihan se. Josefina teki sen hevoselle nimeä pitkin Eurooppaa ja oli vienyt sitä eteenpäin niin taitavasti, että Josefinan jos jonkun pitäisi ratsastaa työkseen eikä kuluttaa koulunpenkkejä Murronmaan perukoilla.
Vaikka tietysti siitä tulisi myös hyvä lääkäri. Ja mitä ikinä Josefina haluaisi tehdä, mä tukisin.
Toukokuussa Hanami Week, Ruotsi
Tukisin, vaikka se tarkoittaisi pesäeroa kesäksi.
Sillä Hanami Weekin jälkeen Josefina jää Murronmaalle tullakseen lääkäriksi, ja minä lähden Liekkijärvelle rakentaakseni meille kodin. Kuvaannollisesti, sillä enhän mä mitään osaa rakentaa. Siivoamista, laittamista, purkamista, kasaamista, suunnittelua, mittaamista, kilpailuttamista ja alihankintaa – ehkä jotain sellaista mä osaisin tehdä. Että sitten, kun Josefina pääsisi muuttamaan, olisi sen edes vähän helpompi tulla. Yhdessä me sitten voitaisiin tehdä keskeneräisestä aihiosta meille sopiva, meidän oma.
Hevoset mä osaisin hoitaa, ja niitä Ruskamäellä riittäisi jo alusta saakka. Bran, Carri ja Aku tulisivat mun kanssa heti toukokuussa; Josefinan tammat muuttaisivat jollain aikataululla; ja Vivani ja Lara tulisivat kesäkuussa laidunlomalle. Teddyn Josefina on päättänyt jättää lähemmäs Murronmaata. Pari myynti- tai täysihoitohevosta mä olen ajatellut ottaa jo kesäksi, ehkä heitellä verkkoja vesille valmennuskuvioiden suhteen, ehkä kilpailla sen vähän minkä ehtisin, jos ehtisin.
Tekeminen ei siis loppuisi, eikä kesä kestäisi ikuisuuksia niin kuin se ei koskaan kestä, mutta onhan siitä tulossa erilainen. Tutun ja jo turvallisen Saksan sijaan mä viettäisin kesän Liekkijärvellä yksinäni. Kuin asianlaitaa korostaakseen universumi hukkaa Josefinan kihlasormuksen kesken Hanami Weekin. Yhtenä hetkenä se on Josefinan sormessa, toisena ei, eikä sitä löydy mistään. Hetken pelkään, että se on merkki jostain suuremmasta, ettei meidän pitäisi liikkua eteenpäin ihan niin nopeasti kuin olemme nyt etenemässä tai se ajaisi meidät erilleen, mutta sitten muistan etten usko kohtaloon.
Sormus löytyy kotona Kallassa. Se on jäänyt matkalaukun kannen pieneen verkkotaskuun, jonne se on ehkä sujahtanut joskus kesken pakkaushärdellin.
Josefina hengähtää syvään, ja mä tunnen miten sen kropasta valuu pois monta muutakin viime aikojen kireyttä. Omista kireyksistäni en osaa sanoa vielä mitään.
|
|
|
Post by Jusu on Jun 27, 2023 11:36:39 GMT 2
Etäisyys Toukokuussa 2023
Puhelin on mykkä. Josefina nielaisee äkisti palan kurkustaan. He ovat olleet kuusi päivää etäsuhteessa, eikä Rasmus Alsila ole kertaakaan soittanut hänelle — ei edes laittanut viestiä ensimmäisenä. Ne viestit, joita hän on saanut vastauksena omiinsa, ovat olleet lyhyitä ja asiapitoisia. Sanaa ikävä ei ole käytetty kertaakaan.
Ei Josefinallakaan ollut ikävä, ei alkuun. Ensimmäiset päivät tuntuivat oikeastaan raikkailta. Häntä vielä Kallan kodissa pitävät viimeiset tentit ja alkava amanuenssuuri Murronmaan sairaalan kolmososastolla ovat huolehtineet siitä, ettei kotona ole ehtinyt tulla tylsää hetkeä, vaikka seuraa siellä ei olekaan. Harjoittelujakson orientoivien päivien jälkeen ikävä on kuitenkin alkanut hiipiä kaihertavaksi tunteeksi kylkiluiden suojaan. Miten hän haikaileekin iltaisin Rasmuksen rauhoittavaa seuraa ja unentuloa helpottavaa lämpöä ja tasaista hengitystä vierellään öisin. On hankala maadoittua, kun on yksin omien vaativien ajatusten seurassa.
Ikävä ei kasva suoraviivaisesti. Joinakin hetkinä se on suurta ja toisina se haipuu taka-alalle, mutta yhtä kaikki hän laskee päiviä siihen, kun ehtii käydä Liekkijärvellä.
Kun se päivä vihdoin koittaa kaksi viikkoa Hanami Weekin jälkeen, hänen kaasujalkansa olisi mieluusti raskas ja sydän kevyen lepattelevainen. Pian hän näkee Rasmuksen. Pian hän näkee uuden kodin. Ajonopeutta hillitsee eniten se, että Riesa matkustaa hänen mukanaan, sillä se ei ollut Hanami Weekiltä suoraan uuteen talliin kotiutuvien hevosten joukossa. Kaksivuotias varsa ei ole kovinkaan kokenut matkustaja, mutta kyllä he perille pääsevät.
Piha on autio. Rasmus ei tule häntä vastaan. Vain tarhailevat hevoset katselevat, kun Josefina pysäköi auto-traileriyhdistelmänsä tallin edustalle. Riesan hän ottaa yksinään ulos autosta, ja vauhdilla se sieltä peruuttaakin, mutta nipin napin hallituksi kutsuttavalla tavalla. Uusi paikka saa hevoslapsen pörheäksi. Se yrittää nähdä kaiken kerralla, ja muille hevosille se huutaa kimakan saapumishuudon. Tallin ovella se jumittaa — kotvan verran Josefina joutuu sen kanssa neuvottelemaan siitä, meneekö arvon Riesa sisään vai ei. Lopulta tamma on karsinassa, missä se käy testaamassa juoma-automaattia dramaattisesti säikähtäen. "Behöver du en hink för att kunna dricka vatten? Är du kanske lite gammalmodig", Josefina huokaisee huvittuneena. Riesa on ollut kosketuksissa juoma-automaattiin ennenkin, mutta on aivan sen tapaista todeta, että moiset kohisevat härpäkkeet ovat epäilyttäviä.
Josefina hakee talliin Riesalle seuraksi Pikin. Hän arvelee, että Pikistä ja Riesasta tulee ehkä vielä hyvä parivaljakko, mutta aivan suoraan hän ei hevosia samaan tarhaan lykkää. Ne eivät ole tavanneetkaan toisiaan ennen tätä päivää.
"Var snälla", Josefina muistuttaa tammoja, pikimustaa ja valkein merkein koristettua honteloa ruunikkoa, ennen kuin siirtyy tallin ovelle vilkaisten vielä kolmesti tammoja. Riesa kahistelee vielä, nappaa heiniä pikemminkin heiluteltavaksi kuin syödäkseen, mutta kaipa se pian malttaa rauhoittua vanhemman hevosen esimerkkiä seuraten.
Rasmus ei ole ratsastamassa, Josefina toteaa kentälle vilkaistuaan. Ehkä kotona? Mutta ei miestä löydy asunnostakaan. Josefina irvistää hieman talon nuhjuisuudelle, mutta muistuttaa itseään siitä, että ehkä jo ensi jouluna he voivat asua naapuritontilla upouudessa, heille itselleen rakennetussa talossa. Se tuntuu kutkuttavalta ajatukselta ja valtavalta harppaukselta yhteiseen tulevaisuuteen. Taloa ei rakenneta kuvittelematta elämää vuosikymmeniä eteenpäin, ja niinpä pintamateriaalien, ovenkahvojen ja lattialistojen kaltaisten yksityiskohtien ohella on käyty suuria keskusteluja haaveista ja peloista. Mä haluan lapsia — katsoo miten elämä menee — joo mutta toivottavasti sä kuitenkin edes mietit mikä se sitten joskus oikein on — se on ehkä meidän loppuelämän koti — miltä se elämä oikein näyttää —
Rasmuksen auto on pihassa, mistä Josefina tietää, ettei hän kovin todennäköisesti ole poissapoissa. Heidän tontiltaan ei noin vain kävellä kauppaan taikka kapakkaan, eikä Rasmus Alsila ole niitä ihmisiä, jotka tekisivät tuttavuutta naapurien kanssa ja olisivat kahdessa viikossa kyläilyväleissä. Josefina tietää, ettei Rasmuksesta usein pidetä pelkän ensivaikutelman perusteella. Ei häntä varmasti inhotakaan, mutta harva suorastaan hinkuu lähemmän tuttavuuden tekoa mieheen, jonka avoin ja lämmin ystävällisyys on varattu niille, jotka ovat pysyneet lähettyvillä kylliksi pitkään sulattaakseen suomalaisen ikiroudan.
Lopulta mies löytyy tallista kauimmaisen tarhan perimmäisestä nurkasta. Josefinan askeleet ja sydämenlyönnit kiihtyvät, kun hänen katseensa tavoittaa tutun hahmon selän. Rasmus kääntyy vilkaisemaan, kun hän on muutaman metrin päässä, ja näyttää yllättyneeltä kuin olisi unohtanut, että Josefina on tulossa kotiin tänään. Varmaan onkin unohtanut. Josefina avaa suunsa sanoakseen, miten ihanaa on nähdä Rasmus jälleen, mutta mies ennättää edelle.
"Piti korjata aitaa."
Josefina räpsäyttää silmiään ja hiipuu pysähdyksiin metrin päähän kihlatustaan. Hän katsahtaa tarhan aitaa, joka on nyt varsin pätevän tee-se-itse -viritelmän näköinen.
"Aku perhana tuli läpi aidasta. Tää on ollut yhtä työmaata tää elämä täällä", Rasmus sanoo kuivasti, mutta Josefinasta tuntuu, että kaiken alla kytee tyytyväinen vire. Kai. Kyllä varmaan. "Aina joku uusi yllätys. Eikä koskaan mitään hyviä yllätyksiä, vaan sellaisia, mistä tulee lisätöitä."
"Tallinpitäjän arkea", Josefina tuumaa. "Onko valmista? Näyttää toimivalta." "Kyllä tän pitäisi perusjärkevä hevonen sisällä pitää", Rasmus arvelee. "Miten Aku silleen? Eihän se nyt ennen ole tarhasta karannut. Ja onko hevonen ehjä?" "Hevonen ei oo koskaan voinut paremmin. Sillä on energiaa kuin, no, sitä riittää. Mä luulen, että se paukkasi tosta läpi vähän puolivahingossa. Pitää käydä aamulla läpi muutkin aidat ja katsoa miten tukevasti tolpat seisoo", Rasmus suunnittelee ja määrää: "Otetaan hevoset nyt yöksi sisään."
Josefina nyökkää. Seuraavan puoli tuntia he taluttavat yksissä tuumin hevosia talleihin ja jakavat niille ruokia, ja Josefina lakaisee loppupuhteiksi käytävät puhtoisiksi. Talolle kävelyä säestää Rasmuksen äänekkäästi kurniva vatsa.
"Mun piti käydä kaupassa", mies sanoo ja hieraisee niskansa jääkaappiin katsellessan. "Noo, kyllä me jotakin keksitään", Josefina vakuuttaa ja kurkistaa leipälaatikkoon. "Lämpimiä voileipiä?" (Se onkin heidän ruoanlaittotaidoilleen sopiva ruokalaji.)
Kun Rasmus suoristautuu laitettuaan leipien täyttämän pellin uuniin, hetkeksi unohtunut ikävä kuohahtaa Josefinassa kuin rantakallioon törmäävä väkivahva aalto. Työtasoa pyyhkivä rätti ripustetaan äkkiä paikoilleen (siististi; sellaista kiirettä ei sentään ole, ettäkö Josefina Rosengård sietäisi jättää sotkua jälkeensä), sillä yhtäkkiä Josefinan on pakko koskettaa Rasmusta ja imeä itseensä sitä läheisyyttä, jota vailla hän on ollut pisimmän ajan sitten heidän ensitreffiensä. Hän henkäisee syvään painautuessaan halaamaan puolisoa, joka niin ikään hengähtää kuuluvasti, nielaisee ja rutistaa häntä sitten tiukasti, kun hän painaa poskensa tämän hartiaa vasten ja sulkee tiiviisti silmänsä ollakseen halauksessa niin läsnä kuin mahdollista. Josefina muistaa millaista oli olla se hädin tuskin teiniä kummempi ihastunut tyttö. Hengästyttävän, mullistavan, jalat irti maasta kohottavan ihastunut. Vastarakastunut.
He seisovat niin pitkään. Ympärille levittäytyvä keittiö on Josefinalle vieras, mutta kodin tuntu on käsinkosketeltavissa juuri silloin. Leipien reunat ovat jo rapsakoituneet hivenen mustuneiksi asti, kun he havahtuvat ottamaan ne uunista ja ryhtyvät syömään sohvalla kylki kylkeä ja reisi reittä vasten istuen. Viimeisten viikkojen etäisyys heidän välillään on kuroutunut umpeen, ja on kuin he eivät aikoisi enää erkaantua toisistaan hetkeksikään.
Seuraavana iltana Josefinan on ajettava takaisin Kallaan.
Rasmus halaa häntä parkkipaikalla ja pitää vielä kädestä, kun Josefina istahtaa autonsa kuljettajanistuimelle. Nainen tuntee, kuinka mies pyöräyttää kihlasormusta hänen sormessaan ensin hieman vasemmalle, sitten takaisin oikeaan, sitten sivelee sen pintaa.
"Hyvä kun löysit sen", Rasmus sanoo, ja Josefina tietää, että se on suomeksi rakastan sua tai on ollut sua ikävä tai kenties molempia. "Niin on", Josefina hymyilee (mäkin sua). "Pitäisikö vaan…" Mutta Rasmus hiljenee eikä sano ajatustaan loppuun vaan yskäisee, sillä se ei olekaan rasmusalsiloille tyypillistä. "Mitä?" Josefina kysyy hetken odotettuaan. "Ei mitään. Pitääkö sun jo lähteä." "Kai mun täytyy. Huomenna on aamuvuoro." "Okei. No. Heippa." "Hei." "Hyvää yötä." "Samoin."
Jos Rasmus olisi sanonut mitä päähän pälkähti, hän olisi omituisen hellänä hetkenään lipsauttanut, että pitäisikö vaan mennä naimisiin saman tien, kun maistraatista saisi ajan, mutta jo päänsisäisenä hassuna pilkahduksena se oli liian vieras hänen kielelleen. Sitä paitsi Josefina olisi nauranut ja ilmoittanut laittaneensa liikaa vaivannäköä heidän talvihäidensä suunnitteluun ja järjestelyihin, jotta sellainen olisi tullut kuuloonkaan. Hän olisi — tietämättä mitä syksy tuo tullessaan — jatkanut, että niistä tulee täydelliset, odotapa vaan, ja sitten elämä olisi naurahtanut ja sanonut hänelle odotapa vaan.
|
|
Rasmus
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
|
Post by Rasmus on Jul 4, 2023 20:29:18 GMT 2
KesäkuussaSeppele CupKaiken siivoamisen, laittamisen, purkamisen, kasaamisen, suunnittelun, mittaamisen, kilpailuttamisen ja alihankinnan keskellä unohdan ilmoittautua Seppele Cupiin. Se on sellaista, mä kohautan hartioitani ja jatkan karsinansiivousta. Kisoja tulee ja menee, ja suoraan sanottuna mulla on niin paljon tehtävää Ruskamäellä ennen Ahvenanmaalle lähtöä, että jokainen poissa kotitilalta vietetty tunti on pois jostakin hoidettavasta hommasta. Välillä mä joudun tietoisesti muistuttamaan itselleni, ettei kaikkea tarvitse saada just-nyt valmiiksi; yksikään hevosista ei kuolisi, eikä Josefina jättäisi mua, vaikka rehuhuoneen ovi roikkuisi puoliksi saranoiltaan vielä yhden kuukauden. (Toivottavasti ei jättäisi. Mä joutuisin myymään joka ikisen hevosenpuolikkaan, jonka omistin, ja olisin silti loppuelämäni velkahelvetissä, jos jättäisi. Ja tietysti mulle tulisi Josefinaa myös ikävä.) Onneksi Josefina kuitenkin vie Gigin ja omat tammansa kilpailemaan, jotta edes jompikumpi meistä käy paikalliskisoissa ihmisten ilmoilla edustamassa Alsila-Rosengård -duoa. Myyntihevonen Gigi tekee hienon suorituksen omassa luokassaan, etenkin kun pitää mielessä, että se on vielä varsin kokematon nuori tamma.
"Se oli huikeen hyvä suoritus", mä kehun, kun Gigi ja Josefina palaavat kunniakierrokselta valkoinen rusetti tamman poskihihnassa lepattaen. "Tästä tulee kyllä niin kiva." "Harmi, ettei me voida pitää ihan kaikkia myyntihevosia", Josefina hymähtää ja silittää hevosen kevyesti hionnutta kaulaa.
"Niinpä", mä huokaan. "Mutta pidetään tää vielä vähän pidempään. Jos se jatkaa tähän malliin, sen saa varmasti syksymmällä myytyä aika kivaan hintaan."
"Ja kivaan kotiin", Josefina lisää.
Josefinan päivän muut ratsut Piki ja Granni ovat hypänneet paremminkin, mutta sekin on sellaista – kumpikaan hevosista ei ole ollut viime viikkoina erityisen aktiivisessa treenissä. Mä olen yrittänyt ehtiä liikuttamaan hevosia ajatuksen kanssa useamman kerran viikossa, mutta oikeasti mä tarvitsisin vähintään yhden apulaisen pelkästään ratsastamaan, että hevosten treenaaminen olisi läheskään tavoitteellista ja järkevää.
Välillä mä huomaan, kuinka Josefinan ratsastaessa päät katsomossa kumartuvat lähemmäs tosiaan, ja kun mä käyn tallissa moikkaamassa taannoin meidän mukana Saksasta tullutta Karia, saan niskaani kaksi tai kolme kohtuullisen pitkää katsetta. Kai uutiset siitä, että Ruskamäki todella on siirtynyt meidän omistukseen, ovat pikkuhiljaa kiirineet kylällä. Ehkä kiirineet ovat uutiset siitäkin, että toistaiseksi siellä asuu vain minä ja sekalainen lauma puoliverisiä, ei Josefinaa ollenkaan. Kukaan ei ole – ainakaan vielä toistaiseksi – tullut nuuskimaan nurkkiin tai koputtelemaan portinpieleen, mutta tietenkin ihmiset puhuvat. Josefinan laskeuduttua viimeisen radan jälkeen Grannin selästä halaan kihlattuani mulle epätyypillisen pitkään, ja ehkä vähän toivonkin, että mahdollisimman moni näkee.
|
|
|
Post by Jusu on Jul 14, 2023 10:53:19 GMT 2
Kesäkokous Kesäkuussa 2023
Rasmus vetää lyhyen tikun, sillä pitkää ei hänelle tässä jaossa olekaan. Kun vaihtoehtona on siivoaminen ja Liekkijärven Hevosurheilutoimikunnan kesäkokous, on kaikkien kannalta parasta, että Josefina siivoaa. (Muussa tapauksessa todennäköisesti Josefina kävisi kokouksessa Rasmuksen siivotessa ja yrittäisi sitten olla huomaamatta kaikkea sitä, mitä Rasmus ei ole huomannut siivota, ja päätyisi lopulta kuitenkin vaivihkaa siivoamaan.)
"Aloitetaan LHUTKan kevätkokous", vaaleatukkainen Emmy avaa virallisesti.
Kuuluu Artsin tyrskähdys ja sihteerinä toimivan Hanneksen sulkakynää muistuttavan kynän hentoa rapinaa.
"Joka kerta", Rasmuksen vieressä rentona tuolillaan valuskeleva Tappi, tuo heidän majakassa asuva naapurinsa, mutisee hänelle. "Artsia naurattaa toi joka kerta. Varmaan ainoa syy, miksi me houstataan tätä ja ollaan koko toimikunnassa mukana ollenkaan, on se kun lyhenne muistuttaa lutkaa."
Ravitallin kahvio ei ole häävi kokouspaikka. Rasmus arvelee, että Josefinan selkäpiitä pitkin kiirisi täällä jatkuvasti kylmiä väreitä, eikä hyvällä tavalla. Kaikki on vähäsen kulunutta ja laiminlyötyä, pikkuisen pölyistä ja nuhjuista. Raviväen kenkien mukana kulkeutunutta rapaa ja pikkukiviä ei kukaan ole luutinut lattioilta niin pitkään aikaan, että sisään käydessään Rasmus arveli tulleensa maalattiaiseen hökkeliin.
Liekkijärven Hevosurheilutoimikuntaan kuuluvat edustajat kaikilta seudun toiminnassa olevilta talleilta: Seppeleen ratsastuskoululta, Artsin ravitallilta, Liekki-Vaelluksesta ja nyt Ruskamäen yksityistallilta.
He käyvät läpi asialistaa: 1 Toivotetaan tervetulleeksi Ruskamäen tallin uudet yrittäjät (Rasmus heilauttaa muille kiusaantuneena kättään, kun kaikkien katseet iskostuvat häneen). 2 Kunta on ottanut kantaa sauvakävelijöiden ja ratsukoiden väliseen riitaan ja ratkaissut asian hevosurheilijoiden eduksi (Liekkijärvi on hevosmyönteinen kunta, sillä muuten täällä ei asuisi yhden yhtä nuorta). Hevosia saa yhä ratsastaa, ajaa ja taluttaa Pellonkynnönpolun ympäristössä. Hevosia ei kuitenkaan saa ulkoiluttaa alueella irrallaan. (Niin kuin se nyt koskaan olisi meidän tavoitekaan, Emmy huomauttaa kyllästyneenä.) 3 Ehdotetaan Seppeleen maastoesteradan kunnostamista ja laajentamista, jotta Liekkijärvellä voitaisiin jatkossa harkita myös kenttäkilpailuiden järjestämistä.
“Aina noita ratsuheppajuttuja”, Artsi korottaa ääntään. “Mitenkäs -” “Artsi, me just vasta osallistuttiin raviradan kunnostustöihin rahallisesti.” “Niin. Jotta saatte ratsuheppajuttuja järkättyä meikäviinerin mailla.” “Aivan. Hyödyit siitä kuitenkin. Kärsiikö sun ravurit, jos ratsuhepoilla on vähän monipuolisemmin maastoesteitä hypättävänään? Jos pelkäät niiden jalkojen katkeavan, niin älä käy ajamassa päin bankettia. No niin. Onko päteviä vastalauseita?”
“Mä ainakin kannatan”, kenttäratsastuksessakin mielellään kilpaileva Rasmus sanoo köhäistyään ensin kurkkuaan puhumisvalmiuteen. Tästä he ovat jo kotona keskustelleet, kun kokouksen asialista on sähköpostitse ollut jo etukäteen luettavana. “Ja me osallistutaan kustannuksiin mielellään, jos saadaan käyttöoikeus radalle. Sovitaan vaikka keskenämme tarkemmin.”
Pian sen jälkeen virallinen osuus päättyy. Artsi ilmoittaa, että Lyyti on varmasti käynyt laittamassa kiukaaseen tulen kuten pyydettiin. Rasmus ei ole uskoa korviaan: todellako Artsilla on täällä joku puoliso? Emmy kieltäytyy saunomisesta lapsenhoitoon vedoten, ja Rasmus yrittää seurata tämän poistumisesimerkkiä, mutta muistaa sitten tulleensa Tapin kyydillä oman autonsa ollessa huollossa. Hän kääntyy katsomaan Tappia.
“Nonni, saunaan sitten! Pääsee uimaankin”, Tappi sanoo. “Ei kai sulla oo kiire mihinkään?” “Ei oo”, Rasmus sanoo, mutta jatkaa: “Mutta ei mulla pyyhettä tai mitään.” “Kyllä sulle pyyhe lainaan löytyy”, Artsi lupaa jalomielisesti. “Pitäähän se uusi tallijehu kastaa Liekkijärven parhaassa saunassa ja lammessa.”
Pyyhkeen Rasmus saa, mutta uikkareita ei. Muut riisuutuvat hetkessä ilkosilleen. Se ei ole Rasmukselle tyypillinen pukukoodi lähes tuntemattomien ihmisten kesken.
“Mitä sä siellä black horseissasi piilottelet, tuhatjalkaistako”, Artsi pärskäyttää omalle vitsilleen naureskellen. “Pöksyt kinttuun ja lauteilla siitä.” “Joo mä - laitan vaan yhden viestin.”
Koska Tappi on korkannut kaljan ja lisäksi hörpännyt aimo annoksen jotakin kotikutoisen näköistä (jota pian tarjotaan auliisti Rasmuksellekin), Rasmus päättää laittaa viestiä Josefinalle. Pääsetkö hakeen tunnin päästä? TÄällä pitää saunoa. Pääsen. Kiitti
Tuntia myöhemmin Rasmus tuntee jonkinasteisen humalan kohisevan korvissaan. Se ei ole ollut hänen tavoitteensa, mutta hän epäilee, että ravimiehistä huurustuu saunahöyryissä ilmaan tiukkaa alkoholia. Siksi hänellä leikkaa vähäsen viiveellä, kun vilvoittelemassa ollut Tappi huikkaa saunaan: “Täällä on joku kuuma misu -” “Varmaan televisio- ja suoratoistopalvelujulkisuuteni tuoma”, Artsi röyhistelee rintaansa, mutta hänen lausuntonsa ei vaikuta tekevän suurtakaan vaikutusta Kristeriin eikä etenkään Hannekseen, joka leijailee ihan muissa maailmoissa. “Ei kun Rassen perään se kyselee.” Rasmus tuijottaa hetken Tappia ennen kuin oivaltaa: “Sen täytyy olla Josefina!” “Tyttis? Kutsu saunaan, mahtuuhan tänne”, Artsi isännöi taas. “Ei silläkään ole -” “Kyllä sille pyyhe lainaan löytyy. Tai jaatte sun pyyhkeesi.”
Jotenkin ihmeessä siinä käykin niin, että pian Jusu on heidän seurassaan lauteilla pyyhe (ja Rasmuksen käsivarsi; hänestä tuntuu epäilyttävästi siltä, että on tuonut vastasyntyneen kaninpoikasen hyeenojen keskelle, eikä tunnetta lainkaan lievitä seuraan liittyvä lipevä Evgenii) ympärillään. He saunovat ja vilvoittelevat ja Rasmus uikin, mutta Josefina ei, sillä naku-uinti ei kerta kaikkiaan sovi Josefinan maailmaan. Saunajuomaksi tarjotaan vain alkoholipitoisia nesteitä. Siksi he päätyvät lainaamaan Lyytin polkupyörää Artsin reteällä valtuutuksella kotimatkaansa varten.
Matka on pitkä. Se olisi myös romanttinen kesäyön retki ja sujuisi huomattavasti nopeammin, ellei Hannes Mesi kulkisi pyörättä heidän kolmantena pyöränään ja pölisisi taukoamatta himmeitä juttujaan. Pariskunnalle on illan mittaan toden totta valjennut, että Hanneskin on käytännössä heidän NAAPURINSA. Ruskaniemeläiset ovat laatujoukkoa: oman elämänsä majakanvartija-Tappi ja Hannes Mesi.
"Hyvää yötä. Näyttäköön unet teille alintajunnasta kumpuavaa viisautta ja vaihtoehtoisia elämänpolkuja", Hannes toivottaa heille, kun heidän tiensä vihdoin erkanevat toisistaan. "Oli ilo tavata teidät, Rasmus ja Jusu. Maailma avartuu ihmisten myötä..."
"Erikoinen", Rasmus supattaa suupielestään, kun he astelevat kohti tölliään. "Hmm", Josefina äännähtää, ja Rasmus arvaa tämän yrittävän kuumeisesti keksiä hienotunteista tapaa lausua mielipiteensä Hanneksesta.
Siinä kestää kauan, mistä Rasmus tietää puolisonsa todella tuskastelevan riittävän ystävällisiksi kokemiensa sanojen löytämisessä. Lopulta, heidän syödessään myöhäistä iltapalaa keskellä kesäyön pimeimpiä hetkiä, Josefina tuumaa: "Olihan siinä melkoinen kattaus paikallisia persoonia saunanlauteilla." "Oli", Rasmus tyrskähtää. "Eivät turhia kainostelleet..." "Eivät", Rasmus myöntää muistellen Josefinan nurkkiin pakoilevaa katsetta, kun Artsi tahtoi kätellä tätä ja esittäytyä teeveestä tuttuna hevosjussina ja kertoa, kuinka on jo katsellutkin jusurosenin instagram-kuvia ja tunnistaa tämän. Ravimies oli ilkosillaan. Josefina oli lähinnä kauhuissaan moisesta tuttavallisuudesta.
"Mulla on paljon näkyjä unohdettavana", Josefina nyt voihkaiseekin ja hieroo voimakkaasti silmiään.
Rasmus nauraa höröttää. Pian Josefina yhtyy nauruun omalla hihityksellään.
Liekkijärveläistyminen on käynnistynyt vauhdilla.
|
|
|
Post by Jusu on Jul 20, 2023 14:50:56 GMT 2
PikkukylässäHeinäkuussa 2023Heinäkuussa Josefina muuttaa Liekkijärvelle. Hän jättää Kallan taakseen samana päivänä, kun hänen harjoittelunsa virallisesti päättyy. Murronmaan sairaalan parkkipaikalla odottava auto on valmiiksi pakattu niin, ettei hänen tarvitse enää käydä kotonakaan. Josefina pakkaa kolmososaston työtovereilta saamansa kukat ja kuohuviinin huolellisesti autoon ja toivoo, etteivät kukat ehdi paahtua hengiltä ennen kuin hän on perillä. Olisi mukava saada ne piristämään kotitalon ovenpieltä. Kun hän pääsee perille, he uppoutuvat hetkeksi Rasmuksen kanssa uusiorakastuneiden kuplaan. Puolisoaan kotiin odottanut Rasmus, joka on periaatteessa kai romantikko vaikkei käytännössä mahdottoman usein sitä osoitakaan, on kaupassa käydessään ostanut valmiin lettutaikinaseoksen ("Voidaan pitää iltapalaksi lettukestit" "Hahaha! Eihän me ikinä tehdä lettuja!" "... ei niin mutta mä vaan ajattelin että jotain spesiaalia enkä keksinyt ja panikoin –" "Letut on tosi hyvä idea. Tehdään niitä tästä lähtien aina kun toinen tulee reissusta. Sä tosin paistat, Rasmus. Mä en saa käännettyä niitä ehjänä." "Tuut katseluoppilaaksi." "Tietty." Ja Josefina hengailee halailemassa lettuja paistavaa Rasmusta sitten yöllä, kun he vihdoin ehtivät pitämään lettukestinsä) ja kukkakimpun ("Vau, Rasmus, onpa kaunis. Onko täällä hyväkin kukkakauppa?" "Se taitaa olla hautaustoimiston kukkakauppa. Mutta mä en siis ostanut mitään… hautajaiskimppua. Pyysin sulle ihan oman. Sanoinko mä jo, että se siellä töissä oli Robert?" "Robert…?" "En muista sukunimeä. Mutta se Kallasta. Jolla oli kouluhevonen ja jonka takia sä muutit mun luo." "Ai Robert! Harrington!"). Arjen työt sujuvat kevyesti, kun voi välillä pussailla tai vilkuilla toista hyväntuulisesti hymyillen. Kaiken kaikkiaan Ruskamäellä vallitsee kepeän ihastunut tunnelma, johon tulee särö vasta toisen yhteisen vuorokauden iltana. Silloin Josefina muistaa viimein kysyä, kävikö Gigille sovittu koeratsastaja ja miten kokeilu meni. “Kävi se”, Rasmus sanoo ja kurtistaa mietteliäänä kulmiaan. “Mutta mä en oikein tiedä… Se oli jotenkin outo juttu.” “Miten niin”, tahtoo Josefina tietää. “Hm. No, luulen, että se oli ehkä vähäsen renkaanpotkija. Tai. Se ei musta ollut niinkään kiinnostuneen oloinen Gigistä”, mies sanoo yhä pohdiskelevaisen oloisena. “Mistäs sitten?” Josefina kysyy, ja tuntee äkillisen piston sisimmässään: oliko joku tullut tänne heidän kotiinsa asti flirttaillakseen Rasmuksen kanssa? Niinpä tietenkin, kerkevä mieli sihahtaa. Tietenkin paikkakunnan uusi hevosmies (ja, jos Liekkijärven hevosurheilutoimikunnan saunaillasta voi mitään päätellä, jo olemassaoleviin nähden kummallisen normaali) vetää puoleensa uteliaita. Ties millaisesta koeratsastuksessa tässä onkaan haaveiltu. Josefina on nopsan tehokas monessa asiassa, mutta ahdistumaan hän on oikein poikkeuksellisen taitava. “Se katseli ihan tosi paljon ympärilleen ja kyseli arjesta täällä, ja siitä, että säkö tällä treenaat, kun kilpailitkin silloin Cupissa. Musta tuntuu, että sitä kiinnosti, asutko sä täällä vai et, vaikka se ei kyllä kysynyt sitä suoraan.” Josefina räpsyttelee silmiään. Enemmän kuin Rasmuksen sanoman sisältö häntä hämmentää se, että mies on ylipäänsä tulkinnut asioita rivien välistä. Sitten Rasmus vielä jatkaa: “En mä tiiä, ehkä mä oon tulossa hulluksi, mutta tuntuiko sustakin silloin Seppeleen Cupissa, että meitä… kateltiin? Ja ehkä supateltiinkin jotain. Niin kuin… juoruttiin. Jotain.” Josefina ei muista sellaista. Hän on jossain määrin tottunut siihen, että joskus häntä katsotaan pidempään tai useamman kerran, kun häntä somessa seuraava väki koettaa varmistua, onko se todella hän. Mutta Seppele Cup - tuijotettiinko heitä eriskummallisen pitkään? Vilkuiltiinko useammin kuin olisi normaalia? “Ei kai, ja jos joku jotain juoruiltavaa tahtookin, niin ehkä helpointa olisi, ettei vaan anneta kenellekään mitään juoruilun aihetta”, Josefina sanoo, ja äänessä on viileä pohjaviri, sillä keskustelu on saanut hänet muistamaan jotakin epämiellyttävää. “Mä ehkä annoin jo”, Rasmus mutisee, ja Josefinan sydän paukahtaa voimakkaammin kuin olisi tarve. “Miten niin?” hän kysyy terävästi. “No sille koeratsastajalle. Kun mä sanoin, että mä nyt treenaan näitä hevosia, kun sä et asu täällä. En mä ajatellut, että pitäisi alkaa selittää, miksi sä et ole täällä ja milloin sä tulet, koska, niin kun, mitä se sille olisi kuulunut? Mutta saattoihan siitä ajatella, että, tiiätkö, me ollaan riidoissa tai eroamassa tai jotain.” Josefina hengähtää nopeasti syvään. “Mä jo ajattelin, että sä tarkoitit sitä, kun sä olet ollut jonkun naisen kanssa ulkona”, hän sanoo neutraaliin sävyyn. “Täh?” “Ei se tietysti varmaan mitään ole, mutta joku laittoi mulle ig-viestinä kuvan, kun ootte jossain baarissa”, Josefina paljastaa, ja jättää tarjoamatta Rasmukselle oljenkorreksi se oli varmaan Cella. Hänessä on sen verran vanhempiensa rikkonaisen liiton keskellä kasvamisen jättämiä säröjä, ettei hän tahdo itse tarjota Rasmukselle näppärää hätävalhetta siltä varalta, että vaaleaverikkö kaukaa otetussa ja lähes sumuiseksi zoomatussa baarikuvassa ei olekaan Cella. Josefina on lähes varma että blondin täytyy olla Cella, sillä Cella on ainoita, jonka Rasmus tuntee täällä hyvin. Cella on käynyt täälläkin, usein, auttamassa Rasmusta ja häntä. Silloinkin, kun hän ei ole ollut paikalla. Josefina ei pidä Rasmusta sellaisena ihmisenä, joka pettäisi häntä etäsuhteen aikana tai ikinä muutenkaan, mutta eihän hän olisi ]uskonut isästäänkään. Josefina tarvitsee sitä, että Rasmus itse naurahtaa huolettomasti ja sanoo, että “ai niin, käytiin Cellan kanssa parilla, kun se oli auttanut iltatallissa”. Koska Cella on okej. Kai hän on. Onko hän? On. Ei Rasmuksen ja Cellan välillä ole ikinä koskaan ollut yhtikäs mitään, ei mitään viitteitä siitä, että heidän välillään voisi olla mitään. Vaikka ei tietenkään olisi silloin, kun olen paikalla, Josefina ajattelee äkkiä, vaikka haluaisi enemmän kuin mitään vain olla epäilemättä. Montako päivää ja/tai iltaa ja/tai jopa yötä Cella tai kuka tahansa muu olisikaan ehtinyt täällä jo viettää hänen asuessaan vielä Kallassa. Nopeat, teräväreunaiset ajatukset kimpoilevat Josefinan päässä. Puolisonsa vastausta odotellessaan hän siirtää äkkiä katseensa pakkauslistaan, jonka hän on Power Jumpiin lähtöä varten laatinut ja tulostanut. On vain muutama päivä aikaa pakata, ja sitten matkataan ja kilpaillaan, ja Josefina toivoo kovasti, että pystyy silloin keskittymään muuhun kuin kalvaviin epäilyksiin.
|
|
|
Post by Jusu on Jul 31, 2023 17:02:18 GMT 2
Power Jump: Totuus tulee Joen suustahahah joensuustaIleamoorissa perjantaina 28. heinäkuuta 2023"If I still wanted to live here, I would", kevyesti puuskuttava Joachim kommentoi isänsä kotimaata, jossa on itsekin viettänyt merkittävän osan elämästään — siitä entisestä, ajasta ennen Dierk Mayeria. "I mean, the pubs are great and all, but these damn hills…" "You're just lazy", tilaisuudesta ilahtunut Rasmus näpäyttää toverillisesti. "Ha! Me? You're not doing great either — I could hear you panting — and I'm twice your age", Joe nauraa haukahtaa. "Um, no", Rasmus inttää. "You're not in your mid fifties. Old, maybe, but not that old anyways." "Ha-ha. Well, I still think you might want to —" Josefina kuuntelee miesten sanailua vaitonaisena ja hymyilee ilahtuneesti, kun Joe avaa suositun pubin oven ja viittaa häntä menemään sisään ensin. Joskus hän yllättyy Joen herrasmiesmäisistä eleistä ja siitä, miten luontevasti tuo lyhyenläntä länkisääri aina tekee kaiken sellaisen: aukoo hänelle ovet, tarjoaa juoman, luopuu auliisti takistaan hänen palellessaan (mikäli on sattunut itse ottamaan takin mukaan). Joachim taitaa kaikki kliseet. Se on ihmeellistä, kun ottaa huomioon, kuinka epäkorrekti hän osaa toiselta luonnoltaan olla. Kai juuri kaikki se kontrasti ja kauhun tasapaino tekee miehestä mielenkiintoista ja miellyttävää seuraa, kun kaikkein julkeimpiin käyttäytymisen kulmiin on tottunut niin että ehtii huomata kulmien väleissä soljuvat pehmeät kaaret. Pubipäivällinen Ileamoorin suosituimmassa paikassa tuntui hyvältä idealta ainakin ennen kuin he tajusivat sen sijaitsevan koko tienoon korkeimmassa paikassa aivan kylän laitamilla tai jopa hieman sen ulkopuolella. ("Ah but we are, after all, athletes", Joe oli tuumannut ja ilmoittanut, ettei hän ainakaan keksi parempaa tapaa viettää aikaa kilpailupäivää odotellessa kuin a nice, brisk stroll and a few frosty pints, ja niin he olivat lähteneet matkaan. Puolivälissä kiipeämistä Joachim oli todennut, että todennäköisesti matka alaspäin muutaman oluen jälkeen sujuisi huomattavasti sukkelammin — pyörien.) Se alkaa tuntua hyvältä idealta taas, kun he astuvat sisään pubiin ja sen tunnelmaan. Aitorustiikkinen, kiveen ja sileäksihioutuneeseen puuhun ja suuressa takassa loimottavaan tuleen nojautuva estetiikka ja ajoittaisen naurunremakan katkaisema tasainen puheensorina kietoutuu ympärille kuin rauhoittava painopeitto. Tiskin takana viinilaseja telineeseen laittava tarjoilija tervehtii heitä välittömällä nyökkäyksellä ja hymyllä. "Nice of Linus and Kaja to take care of the horses tonight", Josefina kiittelee tyytyväisenä istuessaan loossin perällä Joachim vieressään. "I bet they enjoy their time together", Joe vihjaa kulmiaan kohotellen. "I've had a funny feeling about those two recently." "Linus and Kaja? No, I cannot believe that", Josefina naurahtaa hyvin epäuskoisena. "I don't buy that. No." "Me neither", Rasmus tokaisee päätään pudistellen. "You're mad." "Perhaps", Joe tuumaa tuoppinsa takaa ja sanoo, että hänellä on tapana olla oikeassa kaksi kertaa kolmesta ja jos tämä on se yksi asia jonka hän on vaistonnut pieleen, ei se häntä henkilökohtaisesti harmita. Säästyisivätpä he isolta sotkulta, jos moiselta työpaikkaromanssilta vältyttäisiin. “And you might be right”, Joe vielä huomauttaa, kun heidän ruokatilauksensa on otettu vastaan. “I always thought Linus was into dudes anyway. But then they started acting all weird and all, spending a lot of time together and, I don’t know, they’re not most likely friends either, I reckon.” Kun Rasmus poistuu miestenvessaan, Joachim kääntyy vieressään istuvan Josefinan puoleen ja puristaa tätä tuttavallisesti olkapäästä. “What’s wrong?” Joachim kysyy. “What do you mean?” Josefina kysyy, ja hänen elekielestään näkee, ettei kysymys oikeastaan yllätä häntä lainkaan niin paljon kuin äänensävystä ja ihmettelevistä sanoista ehkä voisi päätellä. “With you two. You’ve barely spoken two words to each other all this time we’ve been together. He’s sitting opposite to me instead of you two being glued to each other like you always have been. So, you mind telling me what’s going on?” Josefina jähmettyy ensin ja sulaa sitten ryhdittömäksi, periksiantaneeksi. Hänen ei enää pitäisi yllättyä siitä, että ihmisläheinen Joe on myös tarkkanäköinen. Mies on myös luotettava ystävä, Josefina ajattelee ja päättää, ettei ole mieltä kierrellä ja kaarrella. “It’s just… long distance was hard on me. I’ve been — I’ve been jealous and I think… I mean, if I was him, I’d be offended as well. Or at least I think he is, a bit”, Josefina selittää tietämättä oikeastaan, mitä ja miten kertoa. Joachim nauraa. Se on sellaista naurua, ettei Josefina loukkaannu: naurussa on lämpöä ja jotakin sellaista, mikä vakuuttaa Josefinalle, ettei mies naura hänelle, ei ilkeällä tavalla. “We’re still talking about Rasmus?” Joachim naurahtaa ja rutistaa Josefinaa kainalossaan niin nopeasti, ettei se ole lainkaan ahdistavaa vaan vain ystävällistä. “Oh, Josie. You do realise he is one of the most loyal people I’ve ever met? That’s why he’s still friends with me, after all these years, and why he drags that three legged mare of his with him… oops, I know, that sounded way worse than I intended.” (Josefina on kurtistanut Joelle kulmiaan, kun tämä on puhunut Rasmuksen Lara-tammasta moisin sanankääntein.) “I’m just saying… When he finds good people and/or horses, he’s not one to toss them away. And he knows he’s a lucky guy. Even if he proposed by —” On kaikkien onni, että Rasmus palaa juuri silloin ja estää Joea muistelemasta ääneen erästä aamuyötä Villa Atsaelassa. Rasmus on jo saattanut unohtaa kertoneensa, mutta Joachimin valikoivassa muistissa on säilynyt tieto siitä, että pariskunnan kihlaus oli oikeastaan vahinko (ei kuitenkaan ilmeisesti lupaus olla kertomatta Josefinalle). Josefina ei jää miettimään, mitä Joe oikeastaan olikaan sanomassa. Hän katsoo pöydän toiselle puolelle istuvaa Rasmusta ja tuntee ikävää tätä kohtaan. Miksi ihmeessä hän onkaan tuhlannut etäsuhteen jälkeiset viikot olemalla solmussa oman epävarmuutensa kanssa? Kun Rasmus katsoo takaisin, Josefina hymyilee varovasti ja sitten lämpimämmin, kun saa vastauksen hymyynsä. Keskustelu soljuu, kuten aina, kun Joachim on paikalla. Hän kyselee heidän uudesta tallistaan ja uhoaa tulevansa heti seuraavalla lomallaan käymään. Sekä Rasmus että Josefina ilmoittavat, että hän on aina tervetullut vieras. Tulevaisuudenpuheita värittävät kilparatsastussuunnitelmat, Rasmuksen ja Josefinan häät ja Josefinan opintojen jatkuminen Liekkilaakso yliopistolla Murronmaan sijaan. Kepeästi Joachim varoittaa: “Don’t burn out. Running a bussiness, competing, studying. You’ve got a lot on your plate.” Ja sitten mies jatkaa muista aiheista, ja ohimenevä varoitus on jälleen yksi osoitus hänen sosiaalisen älykkyytensä pilkahduksista. Edes Josefina ei tunne oloaan ja valintojaan arvostelluksi. Hän nojautuu tuolinsa selkänojaa vasten ja katselee kahta miestä, jotka jälleen nokittelevat ystävysten tapaan toisiaan. Välillä Rasmus vilkaisee häntä, ja Josefina on helpottunut huomatessaan, miten illan mittaan vilkaisua siivittää yhä useammin hymy. Tukevan illallisen jälkeen paluumatka mäenrinnettä alas sujuu leppoisissa tunnelmissa. Josefina pitää Rasmusta kädestä ja on onnellinen siitä, että saa tehdä niin. “Olipa kiva nähdä Joachimia”, Josefina hymähtää Rasmukselle, kun heidän tiensä Dierk Mayerin oikean käden kanssa erkanevat majoituksen lähistöllä. “Niin oli”, Rasmus sanoo. “Ja huomenna kilpaillaan.” “Huomenna kilpaillaan”, Rasmus toistaa, nyökkää ja pussaa hänen poskeaan heti kun he ovat kulkeneet majatalon aulan poikki autioon, kapeaan rappuun, joka kääntyilee ja kohoaa kohti heidän huonettaan. “Mäpäs luulen, että tulee menestystä.” “Ohhoh, niinkö uskot?” Josefinaa naurattaa, sillä Rasmus ei tyypillisesti ole kaikkein rehenteleväisintä sorttia. “Jep. Ei nyt varmasti joka hevosen kanssa, mutta joidenkin”, useammalla ratsulla starttaava puoliso sanoo ja jatkaa sitten: “Ja Granni hyppää hyvin, saatpa nähdä. Harmi, ettei Piki voinut lähteä, mutta Granni on kuitenkin sun The Hevonen.” Josefina muistelee, mitä Joe on sanonut Rasmuksen “The Hevosesta”. Kolmijalkainen tamma. Lara ei koskaan hyppää Power Jumpeissa eikä enää missään muuallakaan. Joskus Josefina miettii, surettaako se Rasmusta. Vaikka puolisolla on hyvä hevonen poikineen käytössään, toista Laraa ei tule koskaan. Jos Josefina menettäisi Grannin ja kilpailut sen kanssa vastoin omaa tahtoaan, se tuntuisi painona harteilla jokaisen kilpailustartin alla kai aika pitkään. Vaan ehkäpä aika on jo tehnyt tehtävänsä Rasmuksen kohdalla, hän arvelee lopulta. Lara on ollut poissa estekentiltä jo pitkään. Nyt se on kuitenkin heillä kotona, ja estekentällä Rasmus saa nauttia Laran pojasta. Tulevaisuus tuo kai aina kuitenkin mukanaan jotakin hyvää, ajattelee Josefina itselleen epätyypillisen luottavaisena.
|
|
|
Post by Jusu on Aug 25, 2023 16:20:55 GMT 2
Kevyttä elämää Elokuussa 2023
Elokuussa elämä on ihanaa. Hulppeiden Power Jump -kilpailuiden jälkeen tuntuu rauhoittavalta laskeutua Ruskamäen kotikutoiseen arkeen. Josefina on lomalla opinnoistaan, ja kahdestaan tallin arki pyörii kevyesti. Rasmus ja Josefina ratsastavat hevosiaan, siistivät pikkuhiljaa pihamaata, tekevät suursiivouksen tallirakennuksissa ja ehtivät nauttia kesästäkin. Rantasauna lämpiää useina iltoina, ja yöuinneista tulee likimain tapa.
Parasta on saada nukahtaa ja herätä samassa sängyssä, Josefina ajattelee. Hän nukkuu paremmin kuin aikoihin. Hän syökin paremmin kuin aikoihin. Ei liene yllätys, että hän jaksaakin paremmin kuin aikoihin.
Naapuritontilla talonrakennustyöt edistyvät. Josefina yrittää tehdä tallitontin mökkeröisestä kodin, mutta huomaa usein tuntevansa olonsa epämotivoituneeksi asian suhteen. Unelmien koti häämöttää haaveissa ja on muuttumassa todeksi - vaivannäkö väliaikaiskodin eteen ei tunnukaan houkuttelevalta. Jos naista häiritseekin nurkkien nuhjuisuus, hän arvelee, että kaipa sitä muutamat jäljelläolevat kuukaudet sentään kestää.
Uudesta kodista tulee upea. Toisinaan Josefina tuntuu hukkuvansa taloon liittyviin valintoihin. Rasmuksella on tapana luisuttaa viimeinen sana Josefinan sanottavaksi sellaisilla kannanotoilla kuin: "Musta kumpikin on ihan hyvä." "Hmm. No, mulle sillä ei ole niin väliä." "Saat valita, sä kun ymmärrät tämmösten päälle paremmin." "Mitä sä haluat? Se käy mulle." Josefinasta valinnanvapaus on tavallaan ilahduttavaa - hänellehän monilla talon estetiikkaan liittyvillä asioilla enemmän väliä on - mutta myös hengästyttävää.
Valintojen tekemisen uuvuttavuudesta huolimatta elokuussa elämä on ihanaa. On kesä. Hevoset liikkuvat hyvin. Parisuhteelle on aikaa. Opinnot odottavat vielä. Tuntuu lomalta ja Josefina voi hyvin.
|
|
Rasmus
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
|
Post by Rasmus on Sept 7, 2023 22:38:14 GMT 2
Syyskuun alussa
Mä olen lukuisia kertoja kuvitellut, miten mä ja Josefina istuttaisiin Ruskamäen terassilla ja katseltaisiin auringonnousua tai -laskua. Me juotaisiin ehkä aamukahvia hevosten ulosviennin ja karsinansiivouksen välisellä tauolla, tai pitkän päivän päätteeksi katseltaisiin tiluksia punaviinilasit käsissämme, ja mietittäisiin miten oltiinkin niin onnekkaita, että kaikki tämä oli nyt meidän.
Tosiasiassa meillä ei ensimmäisten Ruskamäki-kuukausien kuluessa oikeastaan ole ollut aikaa juoda punaviiniä saati istua tyhjänpanttina ihastelemassa aurinkoa, enkä mä näin keskellä päivää edes kunnolla muista, mistä suunnasta se nousee tai mihin laskee. Sen sijaan mä nojaan terassin parhaat päivänsä nähneeseen kaiteeseen ratsastushousut kintuissa ja voihkaisen, kun Josefina suihkuttaa desinfiointiainetta mun ulkoreiteen.
”Ei tän pitäisi kirvellä”, Josefina sanoo irvistäen ja pyyhkäisee kevyesti. ”Joo mutta kirvelee”, mä sihisen yhteen puristettujen hampaideni välistä vaikka tiedän, ettei se ole Josefinan vika. ”Perkeleesti.”
Hevonen, jonka vika kirvely on, kuikuilee tyytyväisenä tarhastaan. Ennen punarautiaan pikkutamman tapaamista mä olin luullut, että Aku oli ollut vaikea ratsutettava. Ringa on teoriassa ratsutettu, mutta käytännössä se pitää mua selässään vain joskus ja jouluna. Tänään se on kirjaimellisesti pyyhkinyt mulla kenttää tehtyään stopin täydestä kiitolaukasta, johon se oli ampaissut kahdenkymmenen sentin ristikolta kuin Nato-ohjus.
Jos Ringan saisi myytyä, olisi se pienoinen ihme – ja sellaista tarvittaisiin, sillä talveksi se ei talliin mahtuisi. Tai mahtuisi, mutta sitten Vivanin ja/tai Laran pitäisi lähteä, ja mieluummin vaikka myisin Ringan Artsille ravuriksi johonkin sopuhintaan kuin etsisin siitostammoille uuden kodin yhden punaisen paholaisen tähden.
Josefinan pitelemään paperiin jää verta, hiekkaa ja jotain epämääräistä kellertävää kudosnestettä. ”Kyllä tää pitää vielä pestä”, melkein-lääkäri toteaa varmaan ihan viisaasti. ”Tuu, mennään suihkuun.” ”Mä pesin sen jo”, yritän estellä. Vielä ainakin kolme hevosta pitäisi ratsastaa, ja heinät jakaa, ja homma ei loppuisi auringonlaskuun tänäkään iltana. ”Pesuboksissa letkulla ja kylmällä vedellä huuhtomista ei lasketa pesemiseksi”, Josefina kertaa kuin dementikolle. Se tarttuu mua kyynärpäästä ja vie sisään, ja mä seuraan lopulta kiltisti, sen verran iskun vastaan ottanutta reidensyrjää ja verta tihkuvia haavoja ja nirhaumia kuitenkin jomottaa.
”Tulisikohan Ulpu meille töihin, jos nätisti pyytäisi”, mä pohdiskelen, kun me vähän myöhemmin toden totta istutaan sillä terassilla ja syödään pähkinöitä välipalaksi ennen heinäjaolle lähtöä. ”Ruokapalkalla, siis.” Josefina hymähtää. ”Tai Seppeleestä joku hoitaja harjoittelijaksi?” ”Cella”, nyökyttelen. ”Ringa voisi olla hyvä lännenratsu, kun siltä jo noi liukupysähdykset sujuu.” Josefina suikkaa suukon mun poskelle. ”Mä voin ratsastaa Ringan huomenna”, se sanoo, ja jos se ei ole rakkautta, mä en tiedä mikä on.
|
|
|
Post by Jusu on Sept 24, 2023 14:23:05 GMT 2
Tunteen palo Syyskuussa 2023
Syyskuuta värittävät punastelevat lehdet ja syvänharmaat sadepilvet. Yhtäkkiä sataa noin 147 päivää putkeen ja päivät tuntuvat lyhentyvän puoleen entisestä. Heidän rakentamansa alatarhat ovat äkkiä pohjaltaan silkkaa suota, ja Josefina alkaa ymmärtää, miksi tontin järvenpuoleiseen laitaan ei alunperinkään ole rakennettu muuta kuin rantasauna, joka todennäköisesti on kosteuden vaurioittama sekin. Mäkinen tontti aiheuttaa omat haasteensa. Vesi valuu pahimpina sadepäivinä vuolaina puroina alas, alas, alas, ja kaksi uutta suurta tarhaa saunan ympärillä ovat yhtäkkiä käyttökelvottomia. Pahin kaikista on kuitenkin kenttä, jonka vieressä kohoava kallio valuttaa kaikki vedet suoraan alas sitouttamatta lainkaan kosteutta maaperään. Josefina ei kykene ymmärtämään, miten tällä tontilla on ikinä onnistuttu pyörittämään ratsastuskoulua, kun ratsastukseen varatut tilat ovat puolet vuodesta suota, vesilammikkoa tai silkkaa luistinrataa.
Ai niin. Eihän sitä ratsastuskoulua olekaan onnistuttu pyörittämään kunnolla. Muuten talli ei olisi mennyt konkurssiin, eivätkä hän ja Rasmus olisi saaneet ostettua sitä pois pilkkahintaan. Ilmaisia lounaita ja syyttä suotta halpoja talleja ei ole.
Mutta tämä halpa talli on heidän, ja Josefina rakastaa sitä ja elämää juuri silloin palavammin kuin mitään aikoihin.
Suorittamista ja aikaansaamista rakastava Josefina elää uutta elämäänsä mieli huumaavilla ylikierroksilla käyden. Hän on aloittanut neljännen vuoden opintonsa Liekkilaakson lääketieteellisessä tiedekunnassa saatuaan oikeuden jatkaa Murronmaan yliopistolla aloitetun tutkintonsa suorittamista siellä. Opinnoilta liikenevän ajan hän käyttää hevosiin. Uudet (Ringaa uudemmat, Josefina tarkentaa; Ringa ei ole tehnyt häneen aivan yhtä lähtemätöntä vaikutusta) myytäväksi haetut tammat vievät hänen sydämensä: niin Kermis kuin Helmikin ovat herttaisia, kilttejä hevosia, ja niissä on nuoren hevosen hukassa olevaa hönttiyttä, jota Josefina rakastaa. Hän ottaa kernaasti vastuuta kahden kaunokaisen treeneistä. Niitä ei ratsasteta vielä paljonkaan, sillä toinen on kovin nuori ja vielä kasvuiässä ja toiselta puuttuu ikäiselleen tyypillinen pohjakunto, jota he Rasmuksen kanssa sitten rakentelevat huolella.
Samalla oman kotitalon rakennustyöt tallin viereisellä tontilla etenevät siten kuin säätilat antavat myöten. Josefina ei tee mitään konkreettista rakennustyömaan eteen, eihän hän olisi kuin tiellä, mutta ajatustyötä senkin edestä. Siinä sivussa lähestyvät häät, ja vaikka käytännön järjestelyt ovat hyvässä vauhdissa ja suurimmat päätöksenteot takana päin, asia pyörii jatkuvasti mielessä. Josefinan mieli hioo yksityiskohtia ja parantelee päivän aikataulua. Häiden ajatteleminen on enimmäkseen ihanaa ja vain välillä stressaavaa, sillä kiireinen morsian on ulkoistanut mahdollisimman paljon juhlapaikan asiantuntevan henkilökunnan ja yhteistyötahojen hoidettavaksi.
Josefina käy hääpuvun sovituksessa syyskuun puolivälissä. Ompelija nyökyttelee päätään tyytyväisenä. Vain muutama pieni muokkaus, ja puku istuu kuin valettu. Varataan seuraava sovitus, ompelija sanoo, ja ennustaa, että silloin hääpuku on todennäköisesti jo viimeistä piirtoaan myöten valmis. Josefina uppoutuu hääkuplaan ja on pakahtua kuvitellessaan, kuinka hän helmikuussa saa pukeutua kauniisti laskeutuvaan pukuunsa ja mennä naimisiin ja juhlia vaikka aamuun asti rakkautta, jollaista ei koskaan kuvitellut saavansa kokea — turvallista, lämmintä, pinnalla pitelevää rakkautta, joka ei anna syytä pitää itseä riittämättömänä ja huonona. Etäsuhteen myötä mieleen hiipineet möröt unohtuvat, kun Rasmus on taas lähellä. Miehen läsnäolo kietoutuu arkeen ja saa Josefinan tuntemaan olonsa rauhalliseksi niinä hetkinä, kun hän ylipäänsä ehtii hetkeksi pysähtymään ja tuntemaan muuta kuin energistä aikaansaavuutta. Syyskuussa Josefina rakastaa voimakkaasti ja tuntee olonsa uskomattoman etuoikeutetuksi. Pimeinä iltoina Josefina peittelee puolisonsa suudelmiin ja ajattelee, ettei ikinä pysty sanoin kertomaan Rasmukselle, kuinka syvästi tuntee.
Joskus Josefinaa väsyttää, mutta sinnikkäästi hän ajattelee, että suurin osa häntä kuormittavista asioista on vain väliaikaisia. Kuormittavat asiat ovat iloisia. Elämä menee eteenpäin, hän saa aikaiseksi. Kyllä hän jaksaa.
|
|
Rasmus
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
|
Post by Rasmus on Oct 15, 2023 13:24:12 GMT 2
Lokakuussa
Lokakuuta on kulunut melkein viikkoa, ja musta on alkanut tuntua, että koko sen ajan on satanut lakkaamatta. Aamuisin mä herään siihen, kun sade rummuttaa vanhan talon peltikattoa armotta, ja illalla viimeiseksi mä juoksen sateen läpi tallista talolle tarkastuskierroksen päätteeksi ja kuoriudun märistä vaatteistani vain luikahtaakseni lakanoihin, jotka tuntuvat kylmänkosteilta nekin.
Hevoset ovat kurassa. Tarhat ja kenttä ovat kurassa. Loimet, satulavyöt, saappaat, jalustimet ja joskus satulatkin ovat kurassa. Suojien käytön mä olen lopettanut väliaikaisesti kokonaan. Auto ja traileri ovat kurassa, sisältä ja ulkoa. Tallin lattia on viimeksi ollut täysin kuiva joskus elokuussa. Talon ja tallin kuivaushuoneet ovat täynnä erinäisiä likaisia vaatekappaleita, ja välillä mä mietin, olisiko tallin voinut kuitenkin perustaa vaikka Espanjaan.
Mutta se on mitä on, mä kohautan hartioitani. Ja on paljon hyvääkin. Hevoset ovat pysyneet terveinä ja liikkuvat hyvin, hypänneetkin, kun Seppeleen maneesi on pelastanut monet illat. Taloprojekti etenee hitaasti mutta varmasti, ja välillä mä näen aurinkoisia unia siitä, millaista täällä – meidän omalla tilalla – voisi olla vaikka ensi kesänä. Josefina suunnittelee häitä ja kun se iltaisin käpertyy mun viereen, koko talo alkaa tuntua vähän lämpimämmältä.
Reissu Lohjalle Merri Jumping Tourin ensimmäiseen osakilpailuun lähenee. Mä olen ilmoittanut mukaan Akun ja Carrin, kokemattomammat saisivat harjoitella Seppeleen tallikisoissa marraskuussa. On kiva päästä pitkästä aikaa reissuun Josefinan ja hevosten kanssa ja ottaa edes viikonlopun mittainen tauko kurasirkuksesta.
Mä en ole ihan varma, mitä mieltä mä olen Robertista lomittajana. Mutta Josefina luottaa Robertiin, ja mä luotan Josefinaan, joten ei auta kuin toivoa, että se ilmaantuu paikalle ja hoitaa hevoset sovitusti. Mä en tiedä mitä Robert on tehnyt Purtseilta lähtönsä jälkeen, mutta ainakin se on laihtunut ja nykyään kummallisen kalpea. Yhtenä yönä mä näen unen, missä me palataan kisareissulta tyhjään ja pimeään kotiin eikä tallista löydy yhtään hevosta vaan pelkkä paperilappu jossa lukee ”sorry”, ja herään kylmässä hiessä kylpien.
Tosielämässä talli ei ole kuitenkaan tyhjä vaan täyttymässä entisestään. Äiti ja Inna ovat yhdessä tuumin sopineet, että yhteisomistustamma Kisse muuttaisi Lohjan kisojen jälkeen Ruskamäelle. Kisse on harvinaisen kiva nuori hevonen, ja mä olen mielissäni päästessäni taas ratsastamaan ja kilpailemaan sillä, mutta samaan aikaan tilat alkavat käydä ahtaiksi. Siitostammoille äiti on luvannut tarvittaessa etsiä paikan muualta, mutta kyllä mä haluaisin nekin pitää. Välillä iltaisin ennen nukahtamista katselen netistä siirtotalleja ja mietin, pitäisikö pihalle laittaa kontti tai parikin.
Ainakin veden, hiekan ja kuran määrä olisi vakio, mä mietin. Pari lisähevosta ei tässä sotkussa näkyisi enää missään.
|
|
|
Post by Jusu on Oct 27, 2023 18:29:05 GMT 2
Loppuunpalo Lokakuussa 2023 -- sisältövaroitus: uupumus
Lokakuun lopussa Josefina ei enää jaksa.
Väsymys ei hiivi hänen kimppuunsa pikkuhiljaa. Väsymys iskee kuin hirvikolari. Ensin Josefina toimii, tekee ja suorittaa. Tekeminen lisää energiaa: mieli ja keho nostavat kierroslukemiaan sitä korkeammalle, mitä enemmän hän itseltään vaatii. Vaatiminen johtaa aikaansaamiseen, ja aikaansaavuus tuntuu palkitsevalta, ihanalta, juovuttavalta. Josefina rakastaa sitä tunnetta, joka hänet valtaa, kun hän käy läpi päiviensä aikana valmiiksi saatettujen tai tehokkaasti edistettyjen askareiden listaa. Hän ei nuku kovin hyvin — ja sitten tulee öitä, joiden jälkeen hän ei ole varma, nukkuiko ollenkaan, mutta hänellä on hyvä draivi päällä. Kun hän vain nousee aamulla ja ryhtyy toimeen, väsymys väistyy pian. Tilalle tulee sähköisenä kipinöivä liikkeellä pysymisen tarve. Joskus Josefina pelkää: jos hän pysähtyisi nyt, mitä tapahtuisi?
Ja kun pysähdys tulee, se on äkillinen ja täydellinen. Yhtenä aamuna lokakuun lopussa väsymys on totaalista ja mustaa. Josefina pelkää kuolevansa, kun hänen herätyskellonsa soi ja on revittävä itsensä taas uuteen päivään. On vaikea nousta sängystä, sillä raajat tuntuvat uskomattoman raskailta ja näkökentän poikki singahtelee hopeaisia sähinkäisiä. Korvissa soi. Rasmus on keittiössä, valmistautuu lähtemään aamutalliin, eikä Josefina kehtaa mennä hänen luokseen. Josefina odottaa makuuhuoneessa ja yrittää hengittää syvään. Hän saa itsensä patisteltua liikkeelle vasta, kun ulko-ovi käy talosta poistuvan Rasmuksen perässä.
Josefina myöhästyy mikrobiologian luennolta. Hän livahtaa salin takaosaan, missä hän istuu silmälasipäisen ja kiharatukkaisen kanssaopiskelijan viereen. Josefina yrittää keskittyä opetukseen, mutta tuntee olonsa poissaolevaksi. On vaikea olla aloillaan. Salissa on paljon ihmisiä. Loisteputkivalot ovat kirkkaat. Josefinan läppäri ei olekaan täyteen ladattu; siinä on akkua enää pieneksi hetkeksi. Ottiko hän mukaansa kyniä muistiinpanojen tekemistä varten? Hän ei kehtaa penkoa taas laukkuaan. Se varmasti häiritsisi vieressäolijaa. Salissa on paljon ihmisiä. Josefina ei tunne ketään, hän on tullut muualta. Tuntevatkohan kaikki muut toisensa? Muut varmasti tuntevat toisensa. Niin paljon ihmisiä, jotka tuntevat toisensa ja jotka olivat ajoissa luennolla, ja jotka varmasti menestyvät opinnoissa paremmin —
On huono olo ja korvissa kohisee. Josefina kompuroi ylös keräillen tavaransa miten kuten kantoon. Poskia kuumottaa. Salissa on paljon ihmisiä. Josefina on varma, että ne kaikki tuijottavat häntä. Hän poistuu salista, kiirehtii pitkin käytävää ja piiloutuu WC-tiloihin. Huulet ovat kalpeat ja silmät suuret, kun hän tuijottaa itseään peilistä. Hänen täytyy olla tulossa kipeäksi, hän ajattelee. Itseään kasassa ja kylmän rauhallisena väkipakolla pitäen hän palaa autolleen, missä hänen ylitseen hyökyy itku, joka on niin voimakas, ettei hän uskalla lähteä ajamaan kotiin.
Itku jättää jälkeensä voimattoman olon. Josefinaa pelottaa ajaa kotiin. Hän tuntee itsensä painavaksi penkissä. Hän riipii väkipakolla kasaan kaiken keskittymiskyvyn voidakseen havainnoida ympärillä olevaa liikennettä. Onneksi sitä ei ole paljon.
Rasmus huolestuu, tietysti, kun Josefina ei ole kotiin palatessaan oma itsensä. Yksi huolensävyttämä kysymys riittää sysäämään Josefinan taas uupuneeseen itkuun.
“Mikä sun on? Ootko kipeä?” “Mä - oon vaan - niin väsynyt!”
Rasmus on siinä samassa hänen luonaan, halaa ja silittää selkää kun Josefina itkee.
“Sä et voi hyvin”, Rasmus sanoo. “Miten sä olet noin väsynyt? Miksi et oo sanonut aiemmin mitään?” “En mä oo - en mä oo tajunnut”, Josefina niiskaisee. “Mä en tajunnut että mua väsyttää niin paljon.” “Miten niin”, Rasmus aloittaa tuimana, mutta ymmärtää, ettei se hyödytä mitään: syyttävään sävyyn sen tivaaminen, miten niin Josefina ei ole tajunnut olevansa väsynyt. Tivaamisen sijaan hän hengittää painokkaasti ulos ja vetää tyttöystävänsä halaukseen. “Sun pitäisi ehkä, en mä tiiä, käydä lääkärillä. Soita edes sinne teidän opiskelijaterveydenhuoltoon.” “Tai jos mä vaan lepään viikonlopun”, Josefina ehdottaa ponnettomasti.
Mutta ei hän saa levättyä. Hän on jo liian väsynyt levätäkseen.
Lääkäri on mukava ja empaattinen ja sanoo ääneen sen, mitä Josefina ei suostu itselleen sanomaan: “Ei ole mikään ihme, että olet uupunut. Kun kuuntelen sua, mua ihan hengästyttää. Sulla on, Josefina, monta rautaa tulessa.”
Se sanoo, lempeästi mutta määrätietoisesti, että nyt olisi korkea aika pysähtyä ja alkaa miettiä palautumista. Että kun on kovin uupunut ja ollut sitä pitkään, siitä ei toivu ilman että tekee muutoksia omiin olosuhteisiinsa. Josefina pudistaa päätään ja sanoo, että ei ole mitään, mitä hän voi karsia. Hevosia ei voi jättää hoitamatta, eikä rakennustyömaa pysähdy, ja helmikuun lopun hääpäivä lähestyy vääjäämättäkin, ja tentit —
Josefinan opinnot keskeytyvät. Päätös on ristiriitaisen helpottava ja kauhistuttava. Hän laittaa tauolle sen ainoan asian, jota on elämässään pitänyt omana saavutuksenaan. Opiskelupaikka ei tipahtanut syliin suvun perintönä, ei sillä tavalla kuin sijoitussalkku, ratsastustaito tai sukunimi, ei niin kuin isän pisamat ja äidin ruumiinrakenne.
Sairasloma opinnoista on sulaa hulluutta, Josefina ajattelee tuhat kertaa. Jos hän ei pysy tahdissa mukana, hän jää jälkeen, ja jos hän jää jälkeen, estyy pääsy niille kursseille, jotka vaativat pohjatiedoikseen aiempia kursseja. Ajatuskin opiskelukalenterin uudelleenmuokkauksesta ahdistaa.
"Mutta ei sun pidä ajatella sitä nyt", Rasmus muistuttaa hieman tuskastuneena. "Nyt sun pitää miettiä parant... tai siis toipumista. Äh. Palautumista." "Tää on huonoin mahdollinen aika tälle etten mä jaksa mitään", Josefina kiukuttelee tuskastuneena ja alkaa, ehkä kymmenettä kertaa sinä päivänä, itkeä. Hän puristaa kädet nyrkkiin ja sulkee silmät. "Onko sellaiselle hyvää aikaa?" Rasmus puhaltaa hampaidensa välistä.
Josefina haluaisi kysyä, onko Rasmus hänelle vihainen. Onko Rasmus pettynyt?
Mutta tietenkään hän ei uskalla kysyä.
|
|
Rasmus
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
|
Post by Rasmus on Nov 3, 2023 21:03:28 GMT 2
MarraskuussaJosefina on sairaslomalla, ja mä muutun osin tahtomattomanikin sen lähellä varovaiseksi. Välillä mä pelkään, että se särkyisi kuin joku lattialle putoava lasiesine tuhannen säpäleiksi, jos vain koskettaisinkin sitä väärin. Sanoisin jotain väärin. Tekisin jotain väärin tai olisin jotenkin väärin. Ja joskus iltaisin mietin, mikä osuus Josefinan uupumisesta johtuu musta ja siitä mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Olenko painostanut sitä jotenkin liikaa, tukenut liian vähän, ollut tekemättä omaa osuuttani kotitöistä ja tallitöistä ja remppatöistä ja siitä kaikesta, mistä meidän arki on viime kuukaudet koostunut – osasia on ollut paljon. Lääkäriksi mä en voi Josefinan puolesta opiskella, mutta melkein kaikkea muuta periaatteessa kyllä. Tai siis voisin, jos osaisin. Mä yritän siivota, mutta kaupasta summanmutikassa valitsemani lattianpesuaine liukastaakin kaikki pinnat kuin peilijääksi. Mä yritän laittaa ruokaa, mutta se epäonnistuu joka toinen kerta massiivisesti, ja niinpä mä yhä useammin kannan kaupasta eineksiä ja valmissalaatteja, ja yhä useampana iltana tilaan meille pitsat. Teetä mä osaan keittää, ja höyryävät kupilliset mä nostan illan viimeiseksi keittiönpöydän ääreen ja aamun ensimmäiseksi yöpöydän laidalle siltä varalta, että Josefina on jo hereillä, kun mä lähden aamutalliin. ”Pitäisikö meidän käydä sun vanhemmilla ennen sitä Merri Jumping Tourin seuraavaa osakilpailua”, mä ehdotan varovasti, kun syksy on taittunut marraskuuksi. ”Jos sä jaksat siis. Mä voin käydä hakemassa sen Lexien itsekin tietysti. Mutta aattelin jos haluaisit.” ”Tietysti mä lähden mukaan”, Josefina hymyilee, mutta se on vähän apea ja väsynyt hymy. ”Mennään vaikka heti viikonloppuna. Mä soitan isälle illalla.” Lexie, niin. Arne Rosengård on luvannut mun käyttööni (jälleen yhden) hevosen, tällä kertaa kenttäratsun. Kilpailtavaksi ja treenattavaksi, Arne oli sanonut, ja epäselväksi oli jäänyt, kumman osalta kyseessä oli isompi palvelus. Mä tietysti olin innoissani lahjakkaan tamman saapumisesta – vaikka se tiesikin pienoista ruuhkaa tallissa ja entistä pidempiä päiviä nyt, kun Kissekin oli kotiutunut ja täydessä treenissä. Entistä pidempiä päiviä vain mulle, mä lupasin itselleni ja Josefinalle pyhästi, vaikka en sitä sille ääneen sanonutkaan.
|
|
|
Post by Jusu on Nov 10, 2023 22:23:22 GMT 2
Tulipalo Marraskuussa 2023 — sisältövaroitus: uupumus
Marraskuussa ei tapahdu mitään hyvää.
Talonrakennukseen tulee viivytyksiä. Josefina nielee pettymyksensä kuullessaan, ettei koti suinkaan tule olemaan valmis asuttavaksi jouluun mennessä, niin kuin he ovat toivoneet. Oman hevostallin takia he eivät voi lähteä joulunviettoon muualle, eikä Ruskamäen tallin tontilla oleva nuhjuinen ja väliaikaiseksi tarkoitettu asuinrakennus herätä joulua rakastavassa Josefinassa kovin riemukasta tunnetta. Koko joulu alkaa tuntua yhdentekevältä, eikä se koskaan ennen ole tuntunut siltä.
Yhtenä iltana Piki potee ähkyoireita. Josefina on vähällä stressata itselleen mahahaavan kävelyttäessään sitä eläinlääkärin saapumista odotellessaan. Lopulta kaikki päättyy sangen hyvin, mutta huoli jää elämään. Joka kerta tallille mennessään Josefina pelkää, että joku hevosista on sairas tai loukannut itsensä.
Parhaimpina päivinään Josefina käy ratsastamassa hevosen, kaksi, ehkä kolmekin. Teddy on etusijalla: Josefina ei kuuna päivänä kehtaisi soittaa Arttu Vettenrannalle ja kertoa miten mustuneiksi raunioiksi hän on palanut. Siispä hyvinä päivinä hän ratsastaa tosissaan ja huonoina kävelyttää hevosta hammasta purren ja ajattelee, että kaipa raitis ilma nopeuttaa hänen palautumistaan.
Oikein, oikein huonoina päivinä, kuten nyt, hän ei saa vaihdettua yöpukua ratsastusvaatteisiin eikä jaksa liittyä Rasmuksen seuraan, kun tämä syö myöhäistä päivällistään hoidettuaan koko tallin ja hevoset ilman Josefinan tai kenenkään apua. Rasmus epäilee, ettei puoliso ole syönyt koko päivänä juuri mitään, paitsi työtasolla lojuvista muruista päätellen ainakin palasen paahtoleipää. Rasmus iloitsee siksi murusista, vaikka sotku on kihlatulle epäluonteenomaista.
“Rasmus”, kuuluu Josefinan väritön ääni yhtäkkiä lattialta sohvan vierestä, missä nainen on nojaillut selkäänsä sohvaa vasten ja hengittänyt viimeisen tunnin verran. Se on suurin piirtein kaikki, mihin Josefina on koko päivänä kyennyt, eikä sekään ole sujunut aina hyvin: hengityksen luonnollisen rytmin säilyttäminen on vaatinut ponnistelua eikä hän yrityksistään huolimatta ole onnistunut siinä aina.
“Meidän hääpaikka on palanut”, kone nimeltä Josefina Rosengård sanoo.
Rasmus luulisi avopuolisonsa vitsailevan, mikäli tämä olisi kyennyt laukomaan edes puolikkaan humoristisen sanan kuluneiden kolmen viikon aikana. Josefina on kuitenkin ollut valju versio itsestään, ankaran vakava ja parhaimmillaankin vaitonainen, ja jos hän on jotakin puhunut, on se useimmiten ollut kauppalistan laatimista tai sen ahdistunutta pohtimista, toipuuko hän tästä enää ikinä ihmiseksi. Kaiken kaikkiaan tilanne on ollut huolestuttava. Nyt Rasmus tuntee sydämensä sukeltavan jonnekin vasemman polvensa tienoille.
“Mistä toi tieto oikein on? Ei kai se nyt vaan voi palaa?” hän varmistelee ja menee lähemmäs Josefinaa, joka puolestaan könyää ylös lattialta ja alkaa kävellä huonetta ristiin rastiin kuin paeten jotakin.
“Tuli sähköposti. Suoraan sieltä paikasta. Että tila on tulipalon takia vaurioitunut niin pahoin, että loppu- ja alkuvuoden tilavuokraukset on peruttava.”
Josefina katoaa heidän makuuhuoneeseensa. Rasmus seuraa kiireesti perässä. Niin sävytöntä puhetta hän ei Josefinan suusta ole vielä koskaan kuullut.
Josefina on ehtinyt ryömiä sänkyyn rutistamaan peittoa mytyksi syliinsä. Nainen heijaa itseään pienesti edestakaisin kumarassa risti-istunnassa valvotut yöt kasvoilta paistaen.
“Mitäs nyt sitten?” Rasmus kysyy, ja inhoaa heti perään suustaan karanneita sanoja.
Ei Josefinalta pitäisi kysyä sellaista. Ei hänelle pitäisi vierittää päättämisen ja ratkaisemisen vastuuta. Ihminen, joka ei jaksa päättää, haluaako vesilasillisen vai ei, ei tarvitse sellaista tehtävää hoidettavakseen.
“Meidän ei varmaan vaan pitäisi mennä naimisiin ollenkaan”, Josefina kirahtaa ja on seuraavassa hetkessä jo piiloutunut peiton alle makuulleen.
“Ei kai nyt sentään ruveta perumaan -”
“Mä en jaksa ajatella nyt!” peittokäärö tiuskaisee.
“Mä tiedän, mutta kyllä me -”
“Ei siitä tule mitään”, Josefina kuiskaa terävästi.
“Tuleepas”, Rasmus inttää sydän kivistäen ja tuimistunut ilme kasvoillaan. Hän kuitenkin ymmärtää hetken harkittuaan, ettei nyt ole se hetki, kun hän pesee Josefinan omia uupumuksen mustaamia tunteita järkipuheilla puhtaaksi. Ei se pystyisi ottamaan sellaista vastaan nyt, hän tietää.
Vielä pidempään harkittuaan hän rohkenee kokeilemaan, pystyykö kai-kuitenkin-vielä-kihlattu ottamaan vastaan halauksen. Varoen hän istahtaa sängyn laidalle ja vetää peittoa sen verran pois, että on varma Josefinan pystyvän hengittämään. Sitten hän käärii särkyneen puolisonsa halaukseen, joka ei varmasti korjaa kaikkea, muttei toivottavasti sotkekaan enää mitään pahempaan solmuun.
Josefina itkee pitkään ja lohduttomasti. Rasmus halaa häntä vielä pidempään ja lohduttavammin.
|
|