Rasmus
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
|
Post by Rasmus on Dec 1, 2023 22:58:09 GMT 2
Kilparatsut
Carri”Musta sun pitäisi jäädä kotiin”, mä yritän ehdottaa Josefinalle ennen seuraavaa Merri Tourin osakilpailua. ”Vietät rennon viikonlopun ja kutsut vaikka jonkun kaverin kylään. Robert voi hoitaa hevoset ja Cella jo sanoi, että voi lähteä mun kanssa kisoihin.” Josefina, joka näyttää mun mielestä edelleen kalpealta, väsyneeltä ja usein surulliselta, ravistaa kuitenkin päätään niin, että yksi vaalea suortuva takertuu sen kasvoihin. ”Teddy on hyvissä asemissa rankingissa. Mä lähden hyppäämään vain sen kanssa, jaksan kyllä.” Nojaudun eteenpäin pyyhkäisemään hiussuortuvan pois. ”Voin mä ottaa Teddynkin mukaan, jätän vaikka Carrin sitten pois”, yritän vielä vaikka tiedän, ettei Josefinan päätä enää käännetä. Se varmasti luulee, että Arttu hakisi orinsa välittömästi pois, ellei se kilpaisi sarjakisaa loppuun asti. ”Etkä jätä”, Josefina sanoo päättäväisesti. Asia on sillä loppuun käsitelty, ja koko karusellimme lähtee jälleen Lohjalle. Carri on iloinen päästessään matkaan ja osoittaa sen tekemällä hyvät radat molemmissa luokissaan. Medium Tourilla mä otan itse typerällä virheellä yhden puomin, mutta normaalissa 130-luokassa me tehdään puhdas rata ja voitetaan liki neljän sekunnin erolla seuraavaan. Carri on tuntunut viime aikoina erityisen hyvältä, ja mä olen alkanut haaveilla tasonnostosta seuraavalla kaudella. Hevonen on jo kokenut enkä mäkään ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Valmentaja me tosin jostain vielä tarvittaisiin, ennen kuin 150-starteista kannattaisi alkaa haaveilla. Ehkä mun pitäisi joku päivä käydä koputtelemassa Seppeleen maneesinovia Hanski Appelgrenin toivossa. PandaPanda on kiinnostava hevonen. Se on jättimäinen ja vahva mutta atleettinen, muistuttaa vähän mun entistä hevosta Benkkua mutta on helpompi. Aika paljon mä jumppailen sen kanssa erilaisia puomi- ja kavalettitehtäviä ja yritän saada sitä kauttaaltaan vähän paremmin kuulolle, sillä kun Panda sitten jää avuille, on se massiivisuudestaan huolimatta herkkä ja kevyt ratsastaa. Seppeleen maneesiin tai meidän kentälle ruuna ei tosin tunnu mahtuvan laukkaamaan oikein millään, sen kanssa on seinät vastassa vaikka kuinka yritän kääntää. Mutta kattoa sille ei tule vastaan – Panda on eittämättä lahjakkain hevonen, jonka selässä mä olen istunut sitten Grimin, ja mä en sentään ole hevosvälittäjänä mikään Dierk Mayer. Marraskuun Merri Tourille mä otan Pandan mukaan: se on orimaisuudessaankin niin mutkaton, että arvelen sen pärjäävän kisareissussa hyvin, eikä ruuna petä. Merri Groupin maneesi on onneksi vähän isompi kuin Liekkijärvellä, ja siellä ei haittaa, vaikka jokunen kaarre vähän levähtää. Yksi puomi kummassakin luokassa on hyvä suoritus hevoselle, joka on vielä kohtuullisen kokematon, ja mä toivon, että kisoissa sen laittaa merkille myös yksi jos toinenkin potentiaalinen ostajaehdokas. KisseKisse on kasvanut edukseen. Siitä on tullut kertakaikkisen järkevä ja ystävällinen tamma, ja mä en malta odottaa, että pääsen keväällä hyppäämään sen kanssa kunnolla maastoesteitä. Se on tallissa helppo, muiden hevosten kanssa sopuisa ja ratsuna letkeän tyyni. Kisselle käy kaikki, ja yhteistyö sen kanssa on päivästä toiseen mutkatonta. Marraskuussa se pääsee edustamaan Seppeleen keskiviikkokisoihin, joissa se nappaa jo heti toisessa startissaan sijoituksen. Vaikka mä en edelleenkään tiedä, miten hyvin viihdyn Seppeleessä teinien, kuiskuttelun ja russponinkarvan keskellä, pärjään kuitenkin marraskuiset keskiviikkoillat ratsastuskoulussa ilman Josefinan tukea, ja se jos joku on henkistä kasvua se. Henkistä kasvua on ehkä sekin, että mä alan omatoimisesti katsella netistä vaihtoehtoisia hääpaikkoja sen hiiltyneen rötiskön tilalle. Josefina on aktiivisesti vältellyt asiasta puhumista, enkä mäkään ole tuputtanut tyhmiä kysymyksiäni ja ideoitani – mutta mut on marraskuun edetessä vallannut yllättävä määrätietoisuus; häitä mä en suostuisi perumaan.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 3, 2023 7:46:22 GMT 2
Josefinan joulukuu Joulukalenteri 2023
1.12. Oivalluksia Joulukuussa Josefina päättää toipua uupumuksestaan. Hän laatii itselleen hyvinvointia tukevan päiväjärjestyksen: unta, ulkoilua, ateriarytmi, pieniä askareita. Kalenterin hän yrittää pitää väljänä, mikä ei ole koskaan ollut hänen vahvuutensa. Josefinalla on ollut kiire niin pitkään, ettei hän oikeastaan muista muunlaista elämää.
Vaikka hänen opintonsa ovat keskeytyneet — hän on mennyt asian kanssa jopa niin pitkälle, että on ilmoittautunut poissaolevaksi kevätlukukaudella — hoitosuhde opiskelijaterveydenhuoltoon jatkuu joulukuussa. Hän saa keskusteluapua odottaessaan terapeutin löytymistä. Josefina on visusti päättänyt oivaltaa jokaisella kerralla jotakin uutta, jottei psykiatrisen sairaanhoitajan resurssi menisi hukkaan; hän suorittaa niin toipumistaan kuin keskustelukertojaankin mitä tunnollisimmin. Ensimmäisen kerran polttava puheenaihe oli tilan raivaaminen toipumiselle, mikä johti kappaleen alussa kuvailtuun päätökseen. Keväällä Josefina kokeilisi elää vain hevos- ja remonttielämää, olla olematta opiskelija.
Toisen keskustelukerran oivalluksen hän jakaa Rasmukselle heti samana iltapäivänä, kun he syövät lounasta.
“Mä luulen”, hän aloittaa, “että ehkä mä teen niin paljon siksi, että mä olen saanut niin paljon. Tiedätkö, vähän niin kuin osoittaakseni, että mä ansaitsen sen mitä mulla on, vaikka mä olen saanut kotoa niin paljon, ettei sellaista kukaan itse ansaitse muuta kuin sattumalta.”
Hän huokaisee syvään ja piirtää lusikalla katoavaa kahdeksikkoa keittoonsa.
“Ehkä pitäisi vaan hyväksyä se tosiasia, että mä olen etuoikeutettu”, Josefina sanoo. “Sellaisella tavalla, etten mä millään työmäärällä pääse sille tasolle.” “Tappamatta itseäsi työllä”, Rasmus toteaa kuivasti. “No, niin. Kai.” “Musta sä ansaitset koko maailman ja enemmän”, Rasmus sanoo, ja sellainen kaunopuheinen sanojen valikointi hämmästyttää Josefinaa, vaikka äänensävy on koruttoman rehellinen. “Tiiäthän sä sen?” “Mä —” Josefina aloittaa, muttei tiedä mitä sanoa. Nainen on pitkään hiljaa, omituinen pala kurkussaan, kunnes hän lopulta valitsee sanansa: “Mä tiedän, että sä toivot mulle aina vaan hyvää. Niin kuin mäkin sulle. Sä olet tärkeintä mitä mulla on ja parasta mitä mulle on tapahtunut.”
On Rasmuksen vuoro olla tietämättä, mitä sellaiseen voi vastata.
2.12. Hääsuunnitelmat uusiksi Juhlapaikan paloa seuranneen täydellisen lamaantumisen jälkeen on ollut vaikea enää innostua hääsuunnitelmista. Josefina on tehnyt niin suuren työn juhlien eteen, ja sitten — puff vain — kaikki katosi savuna ilmaan.
Apu tuli yllättävältä taholta. Josefinan vanhemmat, Arne ja Susanne Rosengård, ilmoittivat ykskantaan, että mikäli nuoret vain tahtoivat naimisiin, he saattoivat yhtä hyvin tehdä sen heidän kotonaan. Kartanolla tilaa riittäisi, ja järjestelytkin he voisivat jättää heidän huolekseen. Ja millä tarmolla he toimeen tarttuivat, kun luvan saivat!
Se oli ehkä viimeinen merkki siitä, että Rasmus Alsila oli hyväksytty vävypojaksi.
Joulukuun alun lauantaina Rasmus ja Josefina menevät käymään kartanolla nähdäkseen, mitä mamma och pappa Rosengård ovat suunnitelleet. Tunnelma on varsin erikoinen. Josefinasta tuntuu, että äiti on tarmokas (mikä ei ole uutta), (hienostuneen viileästi mutta kuitenkin) innostunut ja (voiko olla) onnellinen käydessään läpi juhlan kulkua, tilojen laittoa, vieraslistan valmistumista ja ehdotuksiaan pöytäkartasta. Isä on oma hyväntuulinen itsensä, ja mikä merkillepantavinta, saa olla heidän kanssaan samassa tilassa ja ottaa osaa keskusteluun ilman Susannen vilpakoita sivusilmäyksiä.
Jokin kotikartanolla on muuttunut. Josefina ei ole varma, miten muutos on saatu aikaan.
“Kuulostaa valtavan hyvältä”, hän sanoo vilpittömästi ja tuntee olonsa nähdyksi. Häät ovat kuin hänelle tehdyt, sadunomaiset kyllä mutta vailla suuria kommervenkkejä. Naimisiinmeno ja sen juhlistaminen suvun kodissa on alkanut tuntua lämpimältä ajatukselta kahlitsevan sijaan.
Ja millä pieteetillä äiti ja isä ovat yksityiskohtia myöten kaiken suunnitelleet ja järjestäneet.
“Teidän pitäisi alkaa tehdä tätä työksenne”, Josefina hymähtää. “Niin me vähän olemme ajatelleetkin”, isä paljastaa. “Että miksikä emme tarjoaisi kartanoa juhlatilaksi. Täällä on tätä tilaa, ja kahdelleen tämä on suuri ja hiljainen koti.” “Tietystikään ei usein”, Susanne linjaa. “Harvoja ja valittuja juhlia. Huolellisesti toteutettuna. Kysyntää luulisi olevan.” “Olemme harkinneet suuren päätyhuoneen laittamista sviitiksi, ja pihanpuoleiset vierashuoneetkin voisi vuokrata hääseurueiden majoitukseksi”, Arne kertoo.
Josefina alkaa ymmärtää, että hänen vanhempansa ovat vuosien etäisen viileyden jälkeen löytänyt jotakin yhteistä. Aviopuolisoina he saattoivat toisensa hukata, mutta siinä he nyt istuvat rinnakkain liikekumppaneina ja työparina.
“Ehkä siitä juhlatilan palamisesta seurasi jotakin hyvääkin”, Josefina sanoo Rasmukselle kotimatkalla. “Mä en muista, milloin äiti ja isä olisi viimeksi suunnitelleet ja toteuttaneet jotakin tolla tavalla yhdessä.” “Ne taitaa tykätä tollaisista järkkäilyjutuista”, Rasmus arvioi, ja jatkoi sitten: “Hyvä myös, ettei niitä haitannut se nimiasia.”
Josefina oli sanonut heidän miettineen yhdysnimeä. Se oli vanhempien mielestä hyvä idea. Rasmus, joka on suhtautunut epäilyksellä siihen, suhtauduttaisiinko häneen uutena (edes osittaisena) Rosengårdina kovinkaan lämpimästi, huokaisi salaa helpotuksesta, kun Josefina ei joutunut vääntämään asiasta vanhempiensa kanssa. Hän itse tuskin olisi sellaiseen edes ryhtynyt; herra ja rouva Rosengårdilla on lähtökohtaisesti voimakkaampi tahto kuin hänellä.
3.12. Teddy Teddy on aivan yhtäkkiä aikuistunut pykälän tai kahden verran. Merri Jumping Tourin kolmannessa osakilpailussa se hyppäsi kisaradan kuin kokenut konkari. Josefinasta tuntui, että hän pystyi ratsastamaan voitosta: tekemään valintoja, jotka viilasivat ajasta sekuntin osasen sieltä, toisen täältä, ja niin tehdessään hän tiesi että Teddy oli haasteen tasalla. Ori tuntui varmalta. Valmiilta. Ja ihan yhtäkkiä se raivasikin tietään ylöspäin Small Tourin ranking-tilastossa, eikä olekaan enää helppo ymmärtää, miksi Josefina oli alunperin suhtautunut niin varauksellisesti Small Tourille ilmoittautumiseen nuorten hevosten metrisen kisasarjan sijaan.
Josefina suhtautuisi hevoseen mieluusti yhä kuin varsaan, onhan hän aloittanut yhteistyön sen kanssa kun se oli vielä vaappuva nuori. Eikä viisivuotias ratsu vielä vanha olekaan, mutta aina välillä se muistuttaa selvästi kasvavansa ja kehittyvänsä vinhaa vauhtia. Ehkä Josefina ei aivan pysy Teddyn kypsymisen tahdissa. Ehkä hän hieman varjelee ja lellii hevosta, käsittelee sitä pehmeiden arvojensa ohjaamana tavalla, joka kai olisi jossakin isommissa ympyröissä liian kunnianhimotonta.
Nainen ei pidä toimintatapaansa kunnianhimottomana. Hän ajattelee sen maksavan vielä itsensä takaisin. Teddy saa mahdollisuuden kasvaa itsevarmaksi ja mielellään työskenteleväksi hevoseksi, kun hän tekee pohjatyöt huolellisesti ja nostaa orin uudelle tasolle vasta kun se on takuuvarmasti valmis.
Välillä Josefinaa kuitenkin huolettaa. Vaatimus Small Tourille ilmoittautumisesta nuorten luokan sijaan on osoittanut hänelle, että Arttu Vettenranta saattaa toivoa häneltä napakampaa etenemistahtia kuin mitä hän itse hevoselle suunnittelisi. Joskus Josefina miettii: ellei hän olisi Artun läheisen ystävän puoliso ja lojaaliusaspekti puuttuisi vaakakupista, olisikohan Teddy enää ensinkään hänen ratsastettavanaan?
|
|
|
Post by Jusu on Dec 7, 2023 16:06:48 GMT 2
Josefinan joulukuuJoulukalenteri 20234.12. Joulua tupaanSiivooja on käynyt. Sen huomaa pienistä yksityiskohdista. Josefina on tottunut pitämään kotinsa järjestyksessä, eikä heillä koskaan olekaan tavararöykkiöitä siellä täällä tai suurta sotkua, mutta yksityiskohdille hänellä ei ole syksyn mittaan ole ollut jaksamista. Välillä pyykkikori on pursunnut yli äyräidensä, tiskit seisseet altaassa odottamassa koneeseenlaittoa tovin tai vähän toistakin, eikä hän olekaan joka ilta pyyhkinyt jääkaapin ovenkahvaa tai keittiönkaappien kosketuspintoja. Ja nyt joku muu on siivonnut kaiken hänen puolestaan. On ilahduttavaa huomata, miten tahrattomina hohtavat hanat, ovenkahvat ja peilit tuottavat hänelle oikeastaan yhtä suurta tyydytystä jonkun muun siivoamana kuin itse puhdistettunakin. Siisteydestä tulee jouluinen olo. Jouluvalot, kynttelikkö keittiön ikkunassa ja paperitähti makuuhuoneessa pääsevät parhaiten esille, kun ympärillä on puhdasta. Josefina päättää viettää rennon illan. Kun Rasmus tulee tallista, soivat kodissa joululaulut ja television ruudulla loimuaa takkatuli (se on parasta tunnelmanluontia, mihin Josefina pystyy; hän ikävöi edellisen kodin kaakeliuunia). Keittiössä odottaa piparitaikina, kaulin ja muotteja sisältävä peltirasia — sekä Josefina, joka on jo aloittanut ensimmäisen pellillisen pipareiden muotoilun. “Tule”, Josefina kutsuu Rasmusta. “Leivotaan. Cellakin tulee, ja Sonia ja Anton ja tytöt hetkeksi. Meillä on pienet tallinväen pikkujoulut.” Sellainen spontaanius vähäsen huvittaa Rasmusta, sillä vielä aamulla moisesta tapahtumasta ei ollut minkäänlaista puhetta. Hänelle tulee kiire ehtiä suihkuun ennen vieraiden tuloa, mutta ketään ei haittaa, että pikkujoulujen isännällä on yhä tukka märkänä ja että tarjottavana on pipareiden ja joulutorttujen lisäksi LiekkiPizzan toimittamia ei-kovinkaan-jouluisia antimia. 5.12. RakkausGrá on ollut tallissa kuusi päivää. Niiden kuuden päivän aikana se on tehnyt lämpöisen kotipesän Josefinan sydämeen. Josefina ymmärtää, miksi tamman nimi on Grá, rakkaus, sillä niin valtavan helposti rakastettava yksilö se on ettei mikään muu nimi tunnu käyvän kuuloonkaan. Valkearipsinen tamma on niin herttainen, ettei toista moista tule tuon tuostakaan vastaan. Kaunis, tasaluontoinen, sievästi liikkuva ja, kuten he ovat eilen oppineet, myös kuuliaisesti ja rohkeasti hyppäävä poni on oikea unelmien täyttymys. Sille käy kaikki yhteinen tekeminen, ja jokaisen käsittelijän se tuntuu ottavan avosylin vastaan. “Tosta ponista tulee mulle niin hyvä mieli”, Josefina huokaa. “Sitä kehtaa todella markkinoida täydellisenä lastenratsuna. Se on ihan huippu.” Rasmus vilkaisee talvikarvassaan pullealta näyttävää matalaa pikkuhevosta. Hänelläkään ei ole pahaa sanottavaa pienestä harmaasta, ei yhden yhtä moitteen sanaa. “Jos vaan pidetään se”, Rasmus ehdottaa, eikä kuulosta pilailevalta oikeastaan lainkaa. Josefina katsahtaa puolisoaan sydän yllättyneesti hypähtäen. Sehän kuulostaa — tarkoittaakohan Rasmus sanoa, että — “Vaikka ei kai siinä ole järkeä. Tonkaan pitäminen ei ole ilmaista, eikä me kuitenkaan tarvita ponia”, mies jatkaa olkiaan kohauttaen ja hymähtää sitten: “Ja ties vaikka sitten joskus meidän lapset inhoaisikin hevosia.” Josefina ryövää itselleen halauksen ja sööttejä suukkoja kesken iltatallin. Niin onnelliseksi hänet tekee kuulla puolisonsa puhuvan, edes hypoteettisesti sitten-joskus, heidän lapsistaan ja ponihankinnasta sellaisia varten. Aihe on aina ollut olemassa kaukaisena tulevaisuudenmahdollisuutena, mutta yhtäkkiä Josefinasta tuntuu, että ehkä tulevaisuus alkaa tulla lähemmäksi Rasmustakin, joka siihen asti on usein vaikuttanut unohtavan, etteivät he tai heidän ikäisensä ihmiset ole enää suoraan koulunpenkeiltä päässeitä teinejä. Josefina rapsuttelee connemaratamman pehmeänpörheää kaulaa jo valmiiksi haikeana. Poni on niin täydellisen ihana. mutta myytävä se on. Onneksi sentään niin ihanille poneille on helppo löytää ihania koteja muualtakin kuin omasta tallista. 6.12. Tuutilulla ja TaatelipullaEi itsenäisyyspäivää ilman suomenhevosia. Ei historiassa, muttei myöskään tänään: Josefina katselee matalalla loistavan talviauringon lämpimin sävyin maalaamaa suomenhevosten laumaa pienen kotitallin pihassa. Kaksi tammaa ja kaksi varsaa siihen laumaan kuuluu, ja Josefinan vieressä seisoo niiden omistaja. “En millään haluaisi myydä”, Marianne Huhta-Laine sanoo suoraan, pudistelee päätään ja puuskahtaa sitten: “Mutta pakko se on. Että tästä elämästä selviää tervejärkisenä.” Marianne on uupunut kotitallinpitoon. Hevosten hoito omassa pihassa on ihanaa, kesäisin. Suomalainen kesä on kuitenkin tunnettu ennen kaikkea lyhyydestään, ja hevoset ovat pihassa ympäri vuoden. “Kahdeksan vuotta mä tätä jaksoin”, Marianne sanoo. “Oli aivan parasta saada Tuittu omaan pihaan, ja Satu sen kaveriksi sitten tuli ja hyvä hevonen sekin on ollut. Mutta joka vuosi syveni tää loka-marraskuun pimeys mielessä aina vaan hullummaksi. Eipä tästä paljon ole lähdetty etelään hoitelemaan kaamosmasennusta auringonvalolla, kun aina on hevoset ja talli hoidettavana.” Rasmuksen käsi heilahtaa halukkaana silittelemään Josefinaa lohdullisesti, vakuuttamaan sanattomasti että heille ei kävisi niin — he eivät uupuisi Mariannen tavoin tallinsa kanssa, edes kaamoksen tullen. Mutta eihän sitä nyt tuntemattoman Mariannen nähden ruveta puolisoa silittelemään. Käsi palaa takaisin paikalleen, roikkumaan suorana kylkeä vasten. “Nuo varsat vielä tein vähän sellaisena viimeisenä oljenkortena. Että ehkä jos olisi tauko edes noiden ratsastamisesta, niin se helpottaisi, mutta ei kyllä helpottanut. Tää tallikortti on nyt katsottu loppuun asti. Tuitun pidän itselläni ja vien vierastalliin, ja kaveri joka on täällä talliapuna pyörinyt halusi Satun ostaa itselleen. Mutta noi varsat, ne pitäisi myydä”, Marianne kertoo. “Ja mä en jaksa. Suoraan sanottuna ei kiinnosta yhtään mihin ne menee, vaikka en mä niitä halua huonoihin koteihin. Mä näin sen teidän kenttähevosen myynti-ilmoituksen somessa ja ajattelin, että ehkä te ottaisitte nämäkin myytäväksi. Saavat ne täällä kotonaan kuitenkin asua, kunnes menevät kaupaksi.” Rasmus ja Josefina lupaavat tehdä varsoista myynti-ilmoitukset. Sitä varten he ottavat niistä kuvia ja videoita. Kivastihan varsat liikkuvat, ja ihan asiallisia ne ovat käsitellä: Marianne toteaa ylpeänä, että on hän jaksanut niitä kuitenkin totuttaa yhteen jos toiseen arkielämän asiaan, jotta saisivat hyvän alun tapakasvatukselleen.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 10, 2023 14:56:31 GMT 2
Josefinan joulukuu Joulukalenteri 2023
7.12. Evelin Torstaina tallille saapuu taksvärkkiläinen. Josefina on sanonut, että Evelin Rätsep voi tulla asuinrakennukselle, missä hän odottaisi tyttöä. Tasan viisi minuuttia ennen sovittua aikaa kuuluu pihasta paukahdus, kun Evelin sulkee äitinsä tuliterän kulkuneuvon oven perässään. Pian soi ovikello, ja niin taksvärkkipäivä alkaa.
Evelin on ystävällinen, reipas tuulahdus heidän eteisessään. Josefina kertoo, ettei tallissa ole vielä kylmäsäilytys- tai lämmitysmahdollisuuksia eväille, joten Evelin voi jättää lounaansa heidän jääkaappiin ja pitää ruokatauon sisällä samalla kun Jusu ja Rasmus itse söisivät.
Evelin katselee uteliaana ympärilleen, mutta tekee sen vaivihkaa. Miten upeaa hänestä onkaan sujahtaa suoraan sisäpiiriin: saada siunaus Josefina Rosengårdin kutsumiselle tuttavallisesti Jusuksi, päästä pariskunnan keittiöön ja ihan lounasseuraksikin. Kyllä kannatti kinuta itselleen pääsy taksvärkkiin! Kyllä kodeissaan tiskikoneita täyttävillä, suihkukaivoja tyhjentelevillä ja lunta luovilla koulukavereilla on syytä olla kateellisia tästä hyvästä.
Päivä ei ole ihan niin jännittävä kuin Evelin ehkä toivoi. Hän ei pääse ratsastamaan (ei hän sitä tavallaan odottanutkaan, vaikka jossakin mielensä perukoilla kuitenkin naiivisti vähän toivoi), ja päivän kohokohta on saada satuloida ja taluttaa hevosia valmiiksi Jusulle ja Rasmukselle sitten, kun he ensin ovat Jusun kanssa siivonneet tallin ja pari tarhaa. Heinien punnitseminen ja heittely hevosille on myös ihan kivaa, vaikka ennemmin Evelin imisi oppia väkirehuista; ne Rasmus annostelee valmiiksi Jusun ollessa teinivahtina.
Mutta ainakaan pariskunta ei suoralta kädeltä torppaa ajatusta, kun hän päivän päätteeksi kiittelee ja kehuu, miten mielenkiintoista oli saada olla päivä tallihommissa, ja kuljettaa sitten keskustelua kevään TET-harjoittelun suuntaan.
8.12. Hanna Hanna tupsahtaa perjantaina kylään heidän pienoiskokoista pikkujoulujuhlaansa varten. Josefina on iloinen nähdessään ystävänsä ja saa vähän virtaa tämän tiukasta halauksesta. Viikko on ollut pitkä ja aktiivinen, eikä Josefina vielä tuntia ennen Hannan tuloa ollut lainkaan varma, oliko sittenkään hyvä aika ottaa yövierasta — edes näin tuttua ja vaivatonta — passattavaksi ja seurusteltavaksi.
Mutta Hanna on Hanna. Illan mittaan he parantavat maailmaa ja mieliään, ja kaikki vuorovaikutus on niin vaivatonta ja vastavuoroista, että loppujen lopuksi Josefina huomaa sosiaalisen patterinsa peräti latautuvan yhdessäolosta. He voivat huoletta puhella syntyjä syviä Rasmuksenkin kuullen, sillä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen mies tuskin ymmärtää puoliakaan vikkelästä kahden ruotsia äidinkielenään puhuvan ystävyksen välisestä keskustelusta.
Eikä sillä, etteivätkö he voisi puhua mistä vain Rasmuksen kuullenkin. Josefina havahtuu arvostamaan sitä, kuinka luotettavista ihmisistä hänen lähipiirinsä koostuu.
Tuntuu ihmeen kotoisalta syödä iltapalaksi pitsaa ja punaviiniä kolmestaan. Sekin on Josefinasta ihanaa: että hänen paras ystävänsä ja puolisonsa sopivat niin hyvin saman pöydän ääreen. Hannan on onnistunut pehmittää jo aikoja sitten Rasmuksen ulkokuori, jota kai jotkut pitävät etäisenä tai koppavanakin syyttä suotta. Ja onko se mikään ihmekään, sillä Hanna on Hanna, ja Hanna Rönnholm nyt vain sujahtaa taidokkaasti ystäväksi kenen tahansa kanssa.
9.12. Yön sylissä Yö on levoton. Josefinan on vaikea nukahtaa, ja uni on lopulta katkonaista. Hän heräilee kuin olisi täydessä pakovalmiudessa. Hän laskeskelee tuskastuneena heräämisiään ja nukkumiensa minuuttien määrää ja aikaa herätykseen. Miksei hän pysty nukkumaan?
Makuuhuoneen pimeydessä Rasmuksenkin hengityksen rytmi muuttuu hieman, kun miehen uni kevenee ja hän alkaa havahtua hereille. Puoliso kohottaa vähän pörröistä päätään ja vilkaisee häntä unisesti. Sanaakaan ei vaihdeta, mutta Josefina tuntee, kuinka hänen ympärilleen kietoutuu käsivarsi. Rasmus paketoi hänet lempeään halaukseen, tarkistaa vielä että peitto on kunnolla hänen yllään ja nukahtaa sitten.
Siinä Josefina valvoo turvallista syleilyä tunnustellen, kunnes viimein nukahtaa.
10.12. Granni Kilpailupäivän päätteeksi kotipihaan pääsy tuntuu helpottavalta lupaukselta siitä, että kohta on tämäkin vuorokausi vaihtumassa uuteen. Josefina on luitaan ja ytimiään myöten väsynyt, mutta auttaa kisamatkalla olleiden hevosten hoitamisessa. Tallityöt on heidän poissaollessaan tehnyt Cella, ja Josefina painaa muistiin, että pitää muistaa häntä mukavalla joululahjalla. Mistähän cellat oikeastaan pitivätkään? Josefina päättää jättää sen miettimisen seuraavaan päivään.
Kun Rasmus ryhtyy jakamaan rehutelineeseen valmiiksi annosteltuja illan väkirehuja karsinoihin ja vakuuttaa pärjäävänsä yksin, Josefina ei ryhdy kinastelemaan, vaan nyökkää vain ja ottaa vapaa-ajan vastaan. Ennen talolle menoaan hän hakeutuu kuitenkin vielä tarkistamaan tiineiden tammojen voinnin, ennemmin tottumuksesta kuin huolesta. Vivani ja Granni ovat hyvinvoivia, ennenkin varsoneita tammoja, ja kaikki on sujunut oppikirjan mukaan.
Granni ei irvistä omistajalleen, vaan jatkaa heinien nappailua suuhun ja seisoo rauhallisena rapsuteltavana. Josefina tuntee lämpöä sydämessään. Hänen ikioma hevosensa, haastava ja hapan, ja siinä se nyt seisoo tyynenä ja tyytyväisenä ja kasvattaa uutta elämää sisällään.
Josefina muistaa kaikki ne kerrat, joina hän on ajatellut, että Granni on hänelle aivan väärä hevonen tai hän väärä omistaja sille. Ja yhtä elävästi hän tuntee kiitollisuutta siitä, ettei koskaan luovuttanut. He löysivät yhteisen sävelen, ehkä joskus riitasointuisen mutta enimmäkseen suloisen, eikä koti ole enää koti ilman omaa Grannia.
“Etkö sä aio tulla kotiin sieltä ollenkaan?” huhuilee Rasmus, joka on jo jakanut loputkin rehut.
Josefina silittää vielä tammansa pyöristyvää kylkeä ja kuiskaa hyvänyöntoivotukset, ennen kuin liittyy puolisonsa seuraan ja himmentää tallista valot ennen oven sulkemista heidän perässään.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 13, 2023 8:44:18 GMT 2
Josefinan joulukuu Joulukalenteri 2023
11.12. Naapuriapua
Josefinaa ei tarvita heinälastin purussa. Hän ei intä vastaan, vaan siirtyy eri tavalla tärkeän tehtävän pariin. Hän nappaa mukaansa kauniin havukranssin ja soman peltirasian. Huolellisesti Josefina asettelee kranssin paikalleen, kytkee sitten valot päälle ja tarkistaa vielä, että valoköynnös on tasaisesti pujoteltuna havunoksien lomaan. Hän astahtaa taaksepäin ja tarkastelee tyytyväisenä aikaansaannostaan. Kranssi lämpimänsävyisine valoineen luo tunnelmaa koko pihamaalle.
Seuraavaksi Josefina suuntaa tallirakennukseen. Se on viehättävä rakennus kaiken kaikkiaan: suuresta koostaan huolimatta kutsuva ja kotoisa. Rasmusta auttamaan ryhtynyt ja siihen hommaan muitakin värvännyt nainen on sanonut nähneensä Emmyn viimeksi toimistolla, ja sinne Josefina nyt astelee.
“Tule vaan”, kuuluu vastaus hänen koputukseensa. “Hei”, Josefina tervehtii avatessaan toimiston oven ja hymyilee kohteliasta hymyään. “Me tulimme nyt tuomaan sitä heinää.”
Emmyn kasvot syttyvät ilahtuneeseen ja helpottuneeseen hymyyn.
“Voi kiitos! Et Jusu usko, miten iso apu tästä on. Pelastitte joulukuun, tai ainakin mut sydänkohtaukselta. Oli aika hirveää avata paaleja ja huomata parikin aivan syöttökelvottomiksi”, Emmy kertoo. “Onneksi, onneksi pystyitte auttamaan!”
“No joo, uskon”, Josefina sanoo. “Ei meillä paljon ollut ylimääräistä, mutta kyllä sen verran, että selviätte siihen kunnes saatte lisää.”
“Kiitos ihan loputtoman paljon.” “Ei kestä, pitäähän hevosihmisten pitää yhtä”, Josefina tuumaa ja katselee toista vaaleaa naista samaistumista tuntien.
Paitsi ettei Josefina sentään johda näin suurta tallia, eikä ole kaiken lisäksi äiti, yksinhuoltajakin. Vau, Josefina ajattelee ihaillen sitä, miten joku suurin piirtein hänen ikäisensä pystyy yhdistämään tämän kokoluokan liiketoiminnan pyörittämisen ja äitiyden ja tekemään sen niinkin vaivattoman oloisesti. Kun Josefina nyt hetkeksi pysähtyy miettimään asiaa, Emmy on aina tavatessa vaikuttanut tilanteen tasalla olevalta. Siinä sivussa hän on ollut ystävällinen.
Ihailuun sekoittuu rahtunen epätoivoisuutta. Josefina itse on uupunut alle puolessa vuodessa reilusti yli puolet pienemmän tallin kanssa. Miten hän ei voi olla enemmän Emmyn kaltainen?
Vaikka ehkäpä, Josefina ajattelee, ehkäpä Emmykin sentään joskus kokee väsymyksen ja epätoivon hetkiä. Niin kuin ehkä nyt, heinäkaaoksen keskellä. Tulee parempi mieli, kun Josefina ajattelee, että he ovat ehkä Rasmuksen kanssa auttavan käden ojennuksella tulleet paitsi pelastaneeksi Emmyn stressiltä, myös tullut hankkineeksi ystävän.
“Ai niin”, Josefina muistaa. “Toin vähän joulumuistamisia. Joulutorttuja vain, valmistaikinasta ja hillosta, en mä sen kummempaa osaa — mutta ainakaan ne ei palaneet.”
Emmy näyttää taas ilahtuneelta. Hän kiittelee, ja he vaihtavat muutamia sanoja ja toivottavat hyvät joulut, ja sitten Josefina arvelee, että Rasmus on saanut varmasti heinät purettua paikoilleen.
“Ai niin!” Emmy lähes vilkaisee. “Olisiko mun pitänyt tulla auttamaan? Miten pääsitte heinävarastolle?” “Sellainen punatukkainen nainen lupasi avata ovet ja näyttää minne laitetaan”, Josefina sanoo nolostellen sitä, ettei muista tallityöntekijäksi arvelemansa henkilön nimeä. “Ja pyysi Aleksanterin ja jonkun toisen kantoavuksi.” “Täytyy olla Eedi”, Emmy toteaa. “No, hyvä jos siellä oli joku komentelemassa apujoukkoja.” “Niin”, Josefina sanoo, kun ei muuta keksi. “No, hyvää joulua sitten, ellei ennen nähdä. Ai! Ja kranssin valot on sitten paristokäyttöiset.”
Emmy jää toimistoon hämmentyneen näköisenä. Josefina päättää olla selittelemättä enempää; osa lahjan antamisen hauskuudesta on siinä, että kaunis ovikoriste odottaa Emmyä asuinrakennuksen ovessa kuitenkin edes vähäsen yllätyksenä. Sitten se ehkä ilahduttaa vielä myöhemmin, kun Emmy palaa työpäivänsä päätteeksi kotiin.
12.12. Orit
Heillä piisaa oreja tontillaan. Josefina laskee pikaisesti viiteen. Laskuista voi vähentää Cormacin, joka on Sonian oma. Neljä jäljelle jäävää oria herättävät Josefinassa pohdintoja.
Pitäisikö heillä olla soveltuvat tilat pienen oriaseman tarpeisiin? Olisiko kannattavaa hypyttää oreja, tulisiko niille tarpeeksi tammoja? Entä jos oreja veisi vieraalle oriasemalle? Tulisiko siitä mitään, olisiko se loputonta edestakaisin ramppaamista? Tulisiko orien kilpaurasta ja treeneistä sitten mitään? Jos he keskittyisivätkin lähivuodet vain kilpailemiseen. Vaan miten paljon he realistisesti ehtisivät ja voisivat kilpailla, kun olisi myös oma talli hoidettavana?
Pitäisi varmaan löytää tallityöntekijöitä, Josefina ajattelee itsekseen. Muitakin kuin Cella, jolle hän on puoliväkisin tunkenut rahallista korvausta ajoittaisista tallivuoroista, tai Robert, jolle raha kyllä kelpaa mutta jota ei välttämättä aina tavoita silloin kun tahtoisi. Ja siitä seuraisi taas uusi mietinnän aihe: miten paljon heillä olisi varaa maksella avusta ulkopuolisille, kun toiminta pitäisi saada myös rahallisesti kannattavaksi? Astutusmaksut olisivat tietysti jonkinlaista tuloa nekin, mutta eivät tulisi täysin kuluttomasti.
Kaikki nämä harmaat hiukset oriiden ajattelemisesta, Josefina ajattelee.
Ihanien, mukavien oriiden, jotka ajavat hänet iltapäiväksi excelin ääreen nakkaamaan lukuja laskentataulukkoon. Kaikkea sitä tallinpitäjänä tuleekaan tehneeksi.
13.12. Varsa Riesa näyttää omituiselta. Se on kasvaa hujahtanut syksyn mittaan, eikä mainittavan tasapainoisesti. Josefina osasi odottaa siitä isoa hevosta, onhan sillä suvusta päätellen siihen taipumusta, mutta nyt alkaa jo hieman huolettaa: mitä jos se ei lopeta kasvuaan koskaan?
No, kai nyt sentään joskus.
Kun Riesa saavutti varsa-arvonimeen oikeuttavat näyttelypalkinnot, Josefina lakkasi nyppimästä sen harjaa ratsuhevosmalliin. Nyt tammalla onkin jo pitkien jalkojen lisäksi pitkät jouhetkin. Paksussa talvikarvassa, pitkässä harjassa ja omituisessa takakorkeudessaan Riesa on kaikkea muuta kuin puoliverihevosen valioyksilötyyppiä.
Ja silti se on Josefinasta uskomattoman kaunis hevonen, eikä hän malta odottaa, millainen Riesan pikkusisaruksesta tulee.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 17, 2023 13:15:19 GMT 2
Josefinan joulukuu Joulukalenteri 2023
14.12. Tummat tammat
“Miltä Kisse tuntuu?” Josefina kysyy Rasmukselta. “Rennolta”, puoliso vastaa tyytyväisenä. “Ja tahdikkaalta. Ei yhtään eepee.”
Inna Paakkasen ja Rasmuksen äidin omistama nuori puoliveritamma säikäytti heidät edellisenä iltapäivänä olemalla hivenen könkähtävä liikkeissään. Kaikesta silmien siristelystä ja tiiviistä tarkastelustaan huolimatta he eivät erottaneet, varoiko hevonen jotakin tiettyä jalkaa. Se oli sellaista hassua liikkeen omituisuutta — ja sitten se vaikuttikin olevan ohi, ja he päättivät odottaa seuraavaan päivään ja katsoa hevosta liikkeessä sitten uudestaan.
“Tosi hyvä kuulla”, Josefina sanoo huojentuneena. “Ehkä se eilinen oli vaan jotakin pientä lihasjäykkyyttä jossain päin kroppaa, jos se vaikka oli liukastellut tai jotain.” “Tai ehkä mä kuvittelin koko jutun”, Rasmus alkaa epäillä itseään. “Tiiätkö, kun on niin pitkään mennyt hevosten kanssa silleen hyvin, ettei mene ihan vituiksi. Niin kuin Laran kanssa meni. Sitä joskus miettii nyt, kun se on tossa omassa pihassa eikä sillä voi enää tehdä mitään.”
Pikillä ratsastava Josefina kuuntelee myötätuntoisena. Lara on varmasti Rasmukselle sitä, mitä Granni on hänelle. Ero on siinä, että Rasmuksen ja Laran kilpaura katkesi varhain ilman, että Rasmus pystyi vaikuttamaan asiaan. Josefina ehti kilpailla Grannin kanssa sen mitä tammasta järkevästi irti lähti. He vakiinnuttivat hevosen kapasiteetin mukaisen tason, menestyivät sillä, ja sitten tuntuikin siltä, ettei saman tason tahkoamisessa oikeastaan ollut enää mieltä — tai ei ainakaan enemmän mieltä kuin varsojen teettämisessä.
“Ei hevosten kanssa kyllä huolilta säästy”, Josefina huokaisee. “No ei. Mutta en mä keksi mikä muukaan ylihintainen harrastus tuottaisi näin paljon iloa”, Rasmus tuumaa.
Siihen Josefinan on helppo yhtyä. Heidän maastoreissunsa on leppoisa, piristävä ja saa jouluisen silauksen hiljaa maahan leijailevista hiutaleista ja kauniista talviauringosta.
15.12. Ripaus kardemummaa Siivooja on käynyt taas. Seuraavalla viikolla heille tulee vieras, joten ajoitus ei voisi olla parempi. Vaikka eihän ajoitus suinkaan mikään vahinko ole: se on tarkkaan suunniteltu Josefinan stressin vähentämiseksi.
Eikä häntä sitten stressaakaan. Kaikista maailman vieraista Joachim Altmann on ehkä sellainen, jonka vastaanottaminen aiheuttaa Josefinassa vähiten paineita siitä, että kaiken pitää mennä ja olla erinomaisesti. Joe sopeutuu mihin vain, eikä Joe odota liikoja. Joe odottaa pikemminkin seikkailuja kuin täydellisesti kuratoitua kiiltokuva-arkea.
Tuntuu mukavalta ryhtyä viikonlopunviettoon puhtaassa kodissa. Josefina päättää keittää päiväkahvit ja sirotella kardemummaa kahvin päälle. Keittyvästä kahvista leviää tupakeittiöön mukava tuoksu.
Kun Rasmus tulee kotiin, hän löytää Josefinan istumassa sohvalla kupillinen kardemummakahvia kädessään ja häälehti avoimena edessään. Näky on niin rennon oloinen, että Rasmus pysähtyy katselemaan. Josefina kohottaa katseensa häneen ja hymyilee.
“Keitin kahvia. Siinä on vähän kardemummaakin. Tuoksun vuoksi”, hän kertoo.
Rasmuksen mieltä lämmittää se, että Josefina jaksaa tehdä sellaisia pieniä josefinamaisia tekoja jälleen.
16.12. Tanssin taik… no, jotakin Kiri käyttää osan lauantaistaan taas heidän paimentamiseensa. Osa tanssista on sentään alkanut jo upota muistiin, vaikka ihan aina heidän kehonsa eivät saa toteutettua sitä, minkä aivot tietävät oikeaksi liikkeeksi oikeassa hetkessä.
Heidän yhteinen aikansa on täynnä sellaisia virkahduksia kuin: “Äh! Alusta! Otetaanko alusta, nyt mä sekosin. Tässähän piti tehdä tää, mutta en mä tiedä.” “Eii, mitä tässä taas tapahtuukaan?” “Siis se oli ihan hyvä, mutta ei niin ku, ihan rytmissä, koko aikaa.” “Joo noin! Juuust hyvä.” “Mä en tajua tätä.” “Siis eiku mitä?” “En mä opi ikinä.” “Tää alkaa muistuttaa jo tanssia. Ehkä? Eikö? Miksi sä näytät tolta?”
Niin haastavaa ja luonnonvastaista kuin se onkin, tanssi myös innostaa, hämmästyttävää kyllä. Josefina ei hetkeäkään usko, ettäkö hänestä kuoriutuisi oikeasti sulavaliikkeistä tanssijaa (ja, kaikella rakkaudella, Rasmus ei ehkä ole se kaikkein varmaotteisin viejäkään), mutta hänessä on aimo rahtunen kurinalaista urheilijaa. Onhan hän opetellut lapsesta saakka hienovaraista yhteistyötä mitä erilaisempien hevostenkin kanssa; jotakin yhteistä siinä sitten kuitenkin on myös näiden yksityiskohtien hiomisen kanssa.
Josefinasta ei ole tekemään asioita puolivillaisesti, eikä hän myöskään luovuta. Hän maanittelee usein Rasmuksen harjoittelemaan kotonakin, eikä mies edes nurise. Josefina tunnistaa Rasmuksesta samaa sinnikkyyttä kuin itsessään. Kumpikaan ei tahdo joutua häpeämään häävieraiden edessä, eikä kumpikaan aio myöntää, ettei voi oppia tanssimaan. Kaiken voi oppia, kun tekee tarpeeksi työtä. Eikä se ehkä oikeastaan tunnukaan pelkästään työltä.
Usein he harjoittelevat kotona iltaisin, himmeiden jouluvalojen keskellä vähän liian pienellä lattia-alalla olohuoneen sohvan ja kirjahyllyn välissä, ja kun on hetki toimittu päämäärätietoisesti, tunnelma pehmenee ja harjoitellut askelkuviot saavat tulla jos ovat tullakseen. Musiikki saa virrata pehmeinä kuohuina, unohtua taustalle humisemaan, ja liike muuttua vaistonvaraiseksi keinumiseksi, ja silloin tärkeintä on lähelläolo ja se, etteivät he ajattele mitään niin kauan kun liike jatkuu.
17.12. Päivittäistavarakauppa Automarketti, tuo romantiikan kehto. Josefina ja Rasmus tekevät isoja ostoksia tulevaa viikkoa varten. Silloin heillä on vieras, ja vierasta varten tulee kaapeissa olla muutakin kuin pikanuudeleita, pussikeittoja ja valmissalaatteja.
Liian kunnianhimoisiksi he eivät heittäydy: jouluruoat he aikovat aiemman päätöksensä mukaisesti ostaa valmiina, ja leipomista varten käyvät aivan hyvin pakastetaikinat.
Jonottamatta he eivät kauppareissustaan selviä. Jos Josefina on päässyt jonkinlaiseen joulun tunnelmaan valikoidessaan kärryyn laatikoita ja piparitaikinaa, se joulumieli on varsin lähellä karata kauas pois, kun hän tajuaa, kenen jyhkeä hahmo heidän edessään jonossa seisoo.
Hannele Appelgren ei ole maailman miellyttävin persoona. Josefina ei sanoisi sellaista ääneen, mutta ajattelee itsekseen, että nainen on melkoinen komentelija ja tuntuu yhä pitävän itseään kovin suuressa arvossa, vaikka on hiipunut pikkupaikkakunnan ratsastuskoulun tunninpitäjäksi eikä ole enää vuosiin ollut kummoisessa valmentajan maineessa. Eniten Hannelessa tietysti kaihertaa tämän menneisyys yhtenä isän salarakkaista. Nykyään sitä on vaikea kuvitella, isä ei esteetikkona kai vilkaisisi Hannelen suuntaankaan muuta kuin kohteliaan sutkautuksen verran, mutta silloin joskus kun he ovat kilpailleet esteratsastuksen SM-mitaleista keskenään Hannele on ollut sutjakka vaaleaverikkö ja epäilemättä aivan isän tyylinen. Josefina on nähnyt lehtikuvia, joissa kummatkin ovat palkintojenjaossa.
Nykyään Hannele ei ole enää sutjakka, eikä vaaleaverikkö.
Oivallus on ilmeestä päätellen kivunnut ensimmäisenä Rasmuksen päähän, sitten vasta Josefinan itsensä.
“Melkoinen tyyli”, Rasmus mutisee, kun he tovia myöhemmin lykkivät kärryään parkkihallissa kohti hänen autoaan. “Sillä Hanskilla.”
“Niin”, Josefina sanoo uskaltamatta kommentoida enempää.
“Voisi sanoa, että se on liekkijärveläistynyt”, Rasmus lohkaisee vitsin täysin kuivalla äänensävyllä ja yhtään virnuilematta.
Se saa Josefinan tirskahtamaan ja tuntemaan itsensä kamalan ilkeäksi, ja silloin Rasmuskin jo vähän virnistää.
Hannele Appelgrenin uusi tukkatyyli kummittelee Josefinan unissakin. Hän näkee painajaista siitä, että kampaaja on väärinymmärtänyt hänen toiveensa ja värjännyt hänenkin hiuksensa alta mustiksi ja päältä liekehtivän punaoransseiksi keltaisella raidalla ja leikannut ne lyhyiksi. Painajaisunessa häihin on niin lyhyt aika, ettei hiustyyliä enää ehdi pelastaa.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 20, 2023 19:39:43 GMT 2
Josefinan joulukuu Joulukalenteri 2023
18.12. Joachim “Tuntuu vähän samalta, kuin lapsena joulupukkia odottaessa”, Rasmus sanoo, ja Josefinasta on hellyttävää, että mies muistelee lapsuuttaan.
Sitten Rasmuksen muistelu ottaa tiukan kurvin eri suuntaan kuin mihin Josefina kuvitteli keskustelun olevan kulkemassa:
“Ei ikinä tiennyt, tuleeko se sovittuun aikaan, ja sai odotella, puhuuko pukki tällä kertaa selvää suomen kieltä vai sammaltaako, ja kuinka paljon posket ja nenä punoittaa ja onko puna pelkkää pakkasta.”
Josefina nauraa yllätettynä.
“Mä en tiedä millainen pukki teillä oikein kävi”, hän sanoo ja ripustaa viimeisimpänä valmiiksi puhdistamansa suitset (ne ovat Akun) oikeaan koukkuun. “Meillä se oli aina sama kunnollinen herra kuin kylän joulumarkkinoilla. Sillä oli sellainen puinen reppu ja ryhmyinen kävelysauva, ja huopaiset kengät.” “Ai tuohikontti”, Rasmus kysyy. “Mitä?” Josefina ihmettelee. “Puinen reppu. Tarkoitatko sä sellaista tuohesta punottua reppua?” “En mä tiedä? Varmaan? Mä en ole koskaan kuullut tota sanaa.” “Tuohikontti”, Rasmus toistaa ja alkaa itsekin epäillä, onko se ensinkään mikään sana, vaikka se, ettei hänen ruotsinkielinen puolisonsa moista tunnistakaan ei vielä tarkoita, etteikö se olisi.
Josefina on patistellut Rasmuksen mukaan tallinsiivouspäivään, ja koska Rasmus yhä hiipii varpaillaan tulevan vaimonsa uupumuksen ympärillä, “patistaminen” on aivan liioiteltu sana. Hän on suorastaan hypännyt avuksi Josefinalle, vaikka onkin mutissut, että ei Joea haittaa, jos ei joka nurkkaa ole nuoltu puhtaaksi. “Kaikesta, hm, spontaaniudestaan huolimatta”, Josefina intti silloin vastaan, “hevosasioissahan Joachim on kuitenkin tarkka. Mulla on kivempi olo, jos täällä näyttää siltä, että me tehdään parhaamme hevosten eteen.” Rasmus ei sanonut ääneen, ettei uskonut hevostenkaan huomaavan, ovatko he kiillottaneet jokaisen suitsikoukun ja jalustimen vaiko eivät.
Joachimin lento myöhästyy hieman sään takia, mutta vielä sen vuorokauden puolella hän kuitenkin saapuu Helsinki-Vantaalle, mistä Rasmus käy hänet iltapuhteiksi hakemassa sillä välin, kun Josefina tekee iltatallin ja valmistelee kotona iltapalan. Edestakainen matka on pitkä, ja kun kello lähestyy puoltayötä eikä miehiä vielä näy, Josefina alkaa käydä levottomaksi. Mitä jos Rasmus on ajanut hirvikolarin pimeässä? Tai jos auto on ajautunut luisuun liukkaalla tiellä ja päätynyt lumiseen penkkaan?
Hän rentoutuu vasta, kun auton valot pyyhkäisevät eteisen ikkunaa ja ulkoa kuuluu kaksi oven paukahdusta ja puhetta.
Ja aivan pian Joachim on heidän kodissaan, ja Josefina löytää itsensä miedosti tupakalta tuoksuvasta karhunhalauksesta, jollaisia vain Joe osaa sillä tavalla antaa. Miehellä ei ole valkoista partaa eikä tuohikonttia mukanaan, ja muutenkin hän on kaukana joulupukista, mutta yhtä iloisesti naureskellen hän ainakin tupaan tulee.
Miten kotoisaa on, että Joe on vihdoin heidän vieraanaan.
19.12. Hevosia, hevosia Joachim ei tunnu vieraalta. Hän on yksi luonteva lisäys Ruskamäen arkeen. Mies nukkuu nurisematta olohuoneessa ja nousee Josefinan seuraksi, kun hän herää keittämään kahvia, ja sitten Joachim tahtoo tallille ja tallilla hänestä on huimasti hyötyä. Kun Josefina varovasti muistuttaa, että tämä on Joachimin loma työstä Dierk Mayerin tallissa eikä ole tarkoitus, että hän on nyt palkattomissa töissä heidän luonaan, Joachim vain naurahtaa.
“Relax, dear. I’m happy to help.”
Ja se siitä. Josefina ei ryhdy inttämään, eihän hän koskaan tee niin, eikä Joe vaikuta lainkaan tyytymättömältä vaan pikemminkin hullun innokkaalta. Erityisen innoissaan hän on saadessaan testata tallin hevosia. Josefina päättää, että illan maneesireissulla he kuvaavat Pandasta hyppyvideon Joachimin ratsastamana, ja Rasmuksesta se on loistava idea. Vuosikaudet maailman huipun matkassa pysytellyt Joe on heistä kaikista kolmesta se, joka takuuvarmuudella saa Pandan esitettyä tasollaan. Joe ei pistä pahakseen, ja toteaa ettei tarvitse myyntiprovikkaakaan — tämän kerran.
“No, Joe, we’ll be happy to pay you”, Josefina sanoo kiireellä, mutta saa taas kerran vastaukseksi huolettoman kädenhuiskauksen.
Päiväsaikaan, kun Rasmus on Josefinan ja Joen tehdessä aamutallia myllännyt kentän ratsastuskuntoon, kolmikko ratsastaa ensin yhdessä. Josefina ratsastaa Pikin sileällä, Rasmus ja Joe jumppaavat Brania ja Lexietä kavaleteilla. Sitten vaihtuvat ratsut, ja Josefina luovuttaa Teddyn ratsastusvuoron Joelle ja taltioi siitä videoklippejä, ja Innalle lähetettäväksi Rasmuksen ja Kissen treenejä. Lopulta jäljellä ovat enää Carri ja Aku.
“You’ve got a good thing going”, Joe kehaisee, kun ratsastukset on ratsastettu ja he suuntaavat myöhäiselle lounaalle vatsat jo kurnien. “Sure, it’s a lot of work, but — I mean, is there anything better than this? Man, I love horses. I know I sound like a 12 year old pony girl and I’m not ashamed.”
20.12. Kuusenkaatajaiset Elämä asettuu uusiin mukaviin uomiin nopeasti Joachimin saapumisen jälkeen.
“Olisi niin helppo tottua siihen, että Joe on meillä töissä”, Josefina tuumaa Rasmukselle, kun Joe satuloi omia aikojaan taas yhden ratsun ja suuntaa sen kanssa talviselle kentälle (tänään hieman lämpimämmin pukeutuneena kuin eilen; eilisestä on valituksenpuutteesta huolimatta otettu opiksi). “Äläpä. Mutta ei taida meillä olla tarpeeksi syvät taskut”, Rasmus huokaisee. “No ei. Onneksi löytyy sellaisiakin apulaisia, jotka eivät tarvitse ihan samansuuruista palkkaa kuin World Cupia kilpaillut ammattilaiskonkari”, Josefina hymähtää. “Onneksi.”
On kovin helpottavaa, Josefina ajattelee, kun he ovat uskaltaneet ryhtyä keräämään talliinsa keikkailevaa työntekijäjoukkoa. Vakituisen tallityöntekijän palkkaaminen ei ole mahdollista vielä hetkeen, mutta ehkä senkin aika koittaa. Miten mukavaa se olisi: saada joku ottamaan vastuuta tallista ja hevosten hoidosta heidän kanssaan, pitkäjänteisesti ja päämäärätietoisesti. Kaikki aikanaan, Josefina päättää.
Sinä päivänä he eivät ratsasta kaikkia hevosia heti aamupäivästä. Josefina lähettää miehet Joachimin suureksi riemuksi “suurelle seikkailulle”, kuten heidän vieraansa asian ilmaisee. Rasmus ei henno sanoa, ettei kuusenhakuretki tontin laidalta nyt niin kovin suuri seikkailu ole, vaan antaa Joen intoilla.
Pikkuruisessa pöpelikössä heidän kahden tonttinsa rajamailla ei ole kovinkaan paljon valinnanvaraa, mitä tulee kuusiin. Rasmus antaa Joachimin valita parista hassusta puusta mieluisimman ja tyrkkää sitten sahan saksanvahvistuksen kouraan. Kasvot innosta hehkuen Joachim ryhtyy hommiin, ja Rasmus miettii, onkohan olemassa mitään, mitä Joe ei tee innolla ja nauttien.
“Let’s leave it here”, Rasmus sanoo, kun kuusi on kiskottu pulkalla rantasaunalle. “It needs to defrost before we carry it inside the house.” “Yeah yeah, I know, alright”, Joe sanoo silmiään huvittuneesti pyöräyttäen. “You Finns are not the only ones to decorate their houses with a Christmas tree, you know. Ooh, this is a nice sauna!”
Rasmus lupaa, että he lämmittävät saunan viimeistään perjantaina, ja aattona uudestaan. Joachim fiilistelee jo valmiiksi suomalaista jouluaan aattosaunoineen kaikkineen. Mikä kiitollinen vieras, Rasmus ajattelee itsekseen, ja on iloinen siitä elämänpolusta, joka toi Joen hänen elämäänsä, omituiseksi mutta luotettavaksi ystäväksi. Kaikkine kipuineen ja suruineen kiertotie keski-eurooppalaiseen hevosmaailmaan toi mukanaan valtavasti hyvääkin.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 23, 2023 9:02:16 GMT 2
Josefinan joulukuu Joulukalenteri 2023
21.12. Aamu Joe ottaa ruskamäkeläisen tallielämän haltuun niin hyvin, että jo kolmantena aamunaan hän on itseohjautuva ja oma-aloitteinen. Kun Josefina ja Rasmus torstaiaamuna nousevat ja astelevat olohuoneeseen, Joe on jo tulossa heitä vastaan ja kieltää päättäväisesti: “No, no, let me take care of the horses today. I know the drill already. I bet you don’t get a lot of lazy mornings around here, so today’s your day. Sleep in, make some love, enjoy your coffee in bed. Here.”
Punastuneena Josefina vastaanottaa Joelta kaksi mukia ja Rasmus saa syliinsä termoskannun ja kermanekallisen kauramaitoa. Joe hätistää heidät takaisin makuuhuoneeseen ja sulkee oven heidän jäljessään. Sitten mies kuuluu painelevan eteiseen. Toppavaatteet kahisevat. Pian ulko-ovi kolahtaa kiinni.
Rasmus on jo hypähtänyt takaisin sänkyyn ja levittäytynyt meritähdeksi. Hän taputtaa paikkaa vieressään kutsuvasti, ja empien Josefina kömpii siihen istumaan polvillaan, pystymättä levottomuudeltaan asettumaan makuulleen.
“Voidaanko me vaan laittaa Joe tekemään aamutallia?” hän kysyy kulmat kurtussa. “Kyllä se osaa”, Rasmus vakuuttaa. “En mä sitä mietikään”, Josefina korjaa, “vaan sitä onko se kohteliasta. Se on kuitenkin meillä vieraana.” “Joe ei olisi tarjoutunut, jos se ei haluaisi”, Rasmus sanoo järkevästi, kierähtää kyljelleen ja silittää Josefinan reittä. “Ei se oo semmoinen.”
Josefina empii vielä, mutta uskoo hetken asiaa punnittuaan Rasmuksen olevan oikeassa. Joe ei ole lainkaan sellainen.
“No”, Josefina sanoo lopulta, “eiköhän sitten tehdä niin kuin Joe määräsi.”
Rasmuksen hymy syvenee, kun puoliso ryömii hänen kainaloonsa.
“Tekee hyvää nukkua pitkään”, Josefina tuumaa viattomasti.
Ja niin hidas aamu onkin juuri sitä, mitä he ovat kaivanneet.
22.12. Parasta Suomea “Joachimia pystyy viihdyttämään suurin piirtein samoilla jutuilla kuin lapsia”, Rasmus toteaa ääneen, kun he seisovat Josefinan kanssa mäen huipulla odottamassa, että heidän vieraansa laskee pulkalla alas asti ja palaa antamaan kulkupelin jommalle kummalle heistä. “Kunhan antaa välissä myös kaljan tai pari, niin sehän on onnessaan vielä ensi vuonnakin.”
Josefina naurahtaa. Onneksi on valkea joulu. Pakkaskelit tarjoilevat heidän jouluvieraalleen unelmien talvielämyksen lumisine urheilulajineen kaikkineen. Pulkka ei maksanut marketissa montaakaan euroa, mutta tuottaa iloa sitä enemmän.
“Voitaisiinkohan me kokeilla pulkkaratsastusta”, Rasmus yhtäkkiä mietiskelee ääneen. “Se olisi varmaan hulvatonta.” “Millä meidän hevosista?” Josefina kysyy puoliksi huvittuneena, puoliksi kauhistuneena. “Mä en usko, että meillä on yhtäkään niin pomminvarmaa hevosta tallissa nyt. Murunen olisi varmaan ollut ihan cool jopa perässäraahautuvan pulkan ja Joen kanssa, mutta nää muut…” “Oot kyllä oikeassa”, Rasmus myöntää. “Pitää viihdyttää Joachimia jotenkin muuten.”
Pulkkamäen jälkeen Josefina suuntaa lämmittämään saunaa ja saa Joen seurakseen, kun Rasmus ryhtyy jakamaan hevosille päiväruokia. Josefina antaa Joen kantaa puita saunalle, sytyttää tulen kiukaan tulipesään ja laittaa vesiä valmiiksi. Sitten he lisäävät vielä pari kalikkaa tuleen, ennen kuin lähtevät tutustumaan Rasmuksen ja Josefinan uuteen taloon.
“It’s a beautiful house, Josie”, Joe kehuu, Josefinan arvion mukaan vilpittömästi. Hän katselee itsekin ympärilleen ja ajattelee, ettei siinä talossa ole mitään, mitä hän muuttaisi, paitsi ajan ja eletyn elämän tuoma lämpö. Nyt talo on yhä vielä kesken, ja se haiseekin sellaiselta: keskeneräiseltä, uudelta, paikoin vastamaalatulta. Sellaisessa ei ole vanhaan sukukartanoon verrattavaa lämmintä kodintuntua, mutta toisaalta Josefinaa viehättää se, että tässä on Rasmuksen ja hänen ikioma uusi alkunsa; puhdas pöytä. “I know”, Josefina huokaisee tyytyväisenä. “I love this space. I can already imagine sitting here and having breakfast. The view is so beautiful. Being able to live so close to the lake makes me happy.”
Joe nyökkäilee ja katselee järvelle. Josefina itse tuijottaa hetken ruokailutilan takaseinustan kaappeja nauttien niiden väristä, jonka uskalsi valita pelkäämättä, että kyllästyisi siihen. Hän rakastaa sitä huonetta. Siinä on eleganttia lämmöntuntua, ja talosta ulkonevasta, suurten ikkunoiden määrittämästä huoneesta avautuvat esteettömät näkymät rantaan. Meren äärellä kasvanut Josefina löytää avarasta järvimaisemasta rauhaa ja kotoisuutta.
“When do you get to move here?” Joachim kysyy, kun he tekevät lähtöä ja jättävät työmiehet omaan keskinäiseen rauhaansa. “Only three more weeks or so”, Josefina sanoo ja pudistaa vähäsen pääteen. “If there are no more delays, that is.”
Rantasauna tekee elämyksenä Joachimiin kuitenkin suuremman vaikutuksen kuin heidän talonsa näkeminen. Josefina saunoo ensin ja lähtee valmistelemaan iltapalaa, kun hän arvioi miesten saaneen iltatallin tehtyä ja olevan valmiina aloittamaan oman saunavuoronsa.
“The only thing missing”, Joe sanoo myöhään illalla, kun he istuvat iltapalan äärellä, “from a true Visit Finland commercial is aurora borealis. I’d love to see those dancing above the lake. Have you ever seen them?” “We have”, Rasmus ja Josefina vastaavat kuin yhdestä suusta, muitellen taianomaisia valoja leimuamassa liekkijärven yllä. “You just might get to see them”, Josefina sanoo hymyillen. “Here’s hoping”, Joe sanoo ja kohottaa juhlavasti glögimukiaan.
23.12. Joulumaasto Robert seisoo ja tuijottaa Lexietä. Suuri tamma katsoo uteliaana takaisin ja kurottelee hellyydenkipeänä kohti tuota vaitonaista ihmistä. Josefinan sydäntä kylmää, kun hän katselee kaksikon kohtaamista sivusta. Hän on saattanut tehdä virhearvion.
“Se on Harlessie”, Josefina esittelee hiljaisella äänellä. “Se on — sen emä on…” Robert tietää kyllä, kuka Harlessien emä on. Mies ei täydennä virkettä loppuun naisen puolesta, kun Josefinan ääni hiipuu. Josefina selvittää kurkkuaan ja astuu Robert Harringtonin viereen, yllättää molemmat tarttumalla miestä kädestä, ei purista, pitelee vain läsnäolevasti.
“Se on Harryn tytär. Ajattelin, että ratsastaisit mielelläsi sillä”, Josefina selittää yhä Robertia kädestä pitäen, eikä mies vetäydy pois vaikka tilanne on vieras ja vaivaannuttava. “Mutta voit ottaa Pikin tai Teddyn. Ne on kamalan kivoja. Pikillä voitat varmasti hankilaukat.”
“Whatev…” Robert mutisee. Tuntuu viileältä, kun Jusu on irroittanut otteensa ja astahtanut etäämmälle. Robert kohauttaa olkiaan. “Teddy on varmaan ok. Se käy.”
Josefina nyökkää.
Hän varustaa itselleen Naksun, joka yhä asuu heillä vailla omaa kotiaan. Sitten koko ryhmä kokoontuu kentällä: Cella ja Bran, Rasmus ja Carri, Joachim ja Aku, Sonia ja Robertin hylkäämä Lexie, Josefina Naksun kanssa ja viimeisenä paikalle saapuva Teddyä taluttava Robert. Siinä on heidän joulumaastoseurueensa. Josefina miettii, olisiko tässä ainesta perinteeksi.
Heijastinliivit välkähtelevät, kun ratsukkoletka suuntaa Rasmuksen kimoa ratsua seuraten tielle. Ensin kävellään pitkään, sitten otetaan rentoja ravi- ja laukkapätkiä, ja retki huipentuu vauhdikkaaseen laukkavetoon lumisella peltoaukealla. Hanki ei paljon hevosia hidasta. Kun puoliksi täysiverinen Piki ei ole paikalla, on taisto nopeimman tittelistä melko tasaväkinen, mutta kääntyy loppua kohden selvällä erolla entistä jockeyelämäänsä uudelleen elävän Joachimin hyväksi. Mies antaa Akun laukata ja nauraa remakasti ohittaessaan muut. Laukan lopuksi hevoset puuskuttavat niin, että yksissä tuumin jätetään kilpailu yksikierroksiseksi.
Kotiin kävellään halki sinisen hetken ja sitten tihenevän hämärän keskellä.
Josefina ei muista, milloin olo olisi ollut niin huoleton. Hän katselee muita ympärillään ja toivoo hankilaukalla olleen heihinkin samankaltainen vaikutus.
“Satulahuoneessa on kohta glögiä, joulutorttuja ja pipareita”, hän kertoo muille, luovuttaa vastuun Naksun hoitamisesta Rasmukselle ja lähtee laittamaan tarjottavia esille.
|
|
Rasmus
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
|
Post by Rasmus on Dec 23, 2023 20:09:06 GMT 2
Rasmuksen joulukuu Osa 1
1.12. Joulukuu alkaa hempeissä merkeissä. Me puhutaan Josefinan kanssa syvällisiä, käydään saunassa kynttilänvalossa ja suunnitellaan illan viimeiseksi joulua glögimukit käsissä. Joachim on tulossa jouluksi, ja siitä jos jostain olisi sitten hempeily kaukana, joten täytyy nauttia kun vielä voi. 2.12. Kartanolle tehdyn reissun jälkeen kotona päivitän hevosten ruokintasuunnitelmia ja kirjoittelen ruutupaperin marginaaliin Rasmus Rosengård Alsila erilaisilla käsialoilla. Tuntuu pyhäinhäväistykseltä, ja mä ryttään paperin valmiine suunnitelmineen ennen kuin Josefina ehtii nähdä. 3.12. Luminen kenttä on niin hyvässä kunnossa, että mä rakennan sinne pienen radan kavaleteista ja ristikoista ja hyppään niin monta hevosta kuin valoisan aikaan ehdin. Narsku innostuu niin että lähtee ryskämään sivuluisua suuntaan X, ja koska sillä ei vieläkään ole satulaa, luiskahdan alas kuin vesi hanhen selästä. Josefina nauraa katketakseen, ja mä päätän että putoan jatkossa jonkun hevosen selästä ainakin kerran viikossa, jos saan sillä Josefinan nauramaan ääneen. 4.12. Mä olen ehkä tullut vanhaksi, sillä en ahdistu juuri lainkaan a) yllätyspikkujouluista, b) piparien leipomisesta, c) siitä, että yhdessä vaiheessa iltaa Anton laskee mun syliin VAUVAN ja sanoo, että pitele hetki. Vauva katsoo mua vakavana, ja mä katson vielä vakavampana takaisin, mutta ainakaan kukaan ei itke. 5.12. Yllätän itseni pohtimalla melkein kuusi sekuntia sitä, millaisia poneja mun ja Josefinan tuleville lapsille pitäisi hankkia. 6.12. Vastauksena edelliseen: ei shetlanninponeja, ja russejakin vain erityisen harkinnan jälkeen. Lähinnä mä olen kallistumassa welshponeihin ja pieniin newforesteihin. Viimeisille ponivuosille Murusen kaltainen connemarakin voisi olla hyvä vaihtoehto. 7.12. Mä tulen hyvin nopeasti toisiin aatoksiin lapsiasian suhteen, kun Evelinin myötä muistan lasten kasvavan ennen pitkää teineiksi. 8.12. Mietin, voisikohan häissä tarjota vain pitsaa ja punaviiniä. Sitten mietin, mitäköhän Rosengårdit sanoisivat asiasta, ja kanapeet ja tarteletit alkavat jälleen vilistä silmissä pyytämättäkin. 9.12. Koska Narskun myötä olen päässyt ilman satulaa ratsastamisen makuun (se nopeuttaa hevosen valmiiksi laittoa ja purkua noin 3 minuuttia kumpaakin), käyn köpöttelemässä pikku maastolenkin Murusella illan jo pimetessä. Lunta sataa, ja mut valtaa suorastaan joulumieli. 10.12. Soittelen Joachimin kanssa. Se on lukenut netistä suomalaisesta joulunvietosta ja ilmoittaa haluavansa maistaa lanttulaatikkoa ja luumusoppaa. Mä yritän selittää, että Suomessa riittää hyviäkin jouluruokia testattavaksi, mutta Joen päätä ei noin vain käännettäkään, ja mä raapustan vieraan toiveet jääkaapin ovessa roikkuvan ostoslistan jatkoksi. 11.12. Marraskuisten keskiviikkokisojen ja iltaisen maneesireissujen myötä mä olen nykyään niin tottunut Seppeleen-kävijä, etten edes kavahda kauhusta, kun joudun purkamaan kokonaisen heinälastillisen Seppeleen vintille tuntemattomien nuorisolaisten kanssa. 12.12. Merri Jumping Tourin neljännessä osakilpailuissa Josefina ottaa Teddyllä small tourin voiton ja vie rankingin ensimmäisen sijan mun nenän edestä. Finaaliin jää isohko kana kynittäväksi.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 24, 2023 17:41:41 GMT 2
Josefinan joulukuu Joulukalenteri 2023
24.12. Aatto “Älä stressaa”, Rasmus sanoo Josefinalle, kun tämä sanoo jäävänsä siivoamaan ja valmistelemaan ruokia miesten suunnatessa aamutallin tekoon. “En stressaa”, Josefina valehtelee. “Älä stressaa”, Rasmus toistaa painokkaasti. “Usko mua. Äiti ei tuu tänne arvioimaan, onko täällä täydellinen joulu. Meidän perheen joulut on enimmäkseen olleet aika simppeleitä ja siksi kivoja. Ei meillä pesty saunaa ja jynssätty jääkaappia joka vuosi, kyllä se joulu tuli ilmankin. Ja pakastelaatikoita syötiin eikä se ketään haitannut. Jonakin vuonna äiti teki itse, ja se oli niin stressaantunut aikataulujen kanssa silloin että ei sitten enää sen jälkeen.”
Rasmus silittelee Josefinaa, hieroo vähän tämän hartiaa ja toivoo, että puoliso osaisi rentoutua ja antaa päivän olla sellainen kuin siitä omalla painollaan tulisi. Josefina sulkee silmänsä, vastaanottaa niin sanallisen kuin fyysisen rauhoittelunkin kiitollisena ja nojaa kevyesti Rasmusta vasten.
“Kiitos. Mä selviän”, Josefina lupaa ja jatkaa: “Älskar dig.”
Se on luontevinta niin, ei suomeksi. Toisella kielellä se tuntuu aina teennäiseltä ja omituiselta, vähäsen irralliselta, vaikka yhtä vilpittömästi sanottaisiinkin.
Josefina ei osaa keskittyä yhteen asiaan. Hän ottaa torttutaikinan sulamaan, lähtee pöyhimään olohuoneen sohvaa, menee takaisin keittiöön muttei muista miksi, tarkistaa kuinka kauan laatikoiden lämmittämiseen pitäisi varata aikaa, nostaa kuusen koristelaatikon esille ja ripustaa valoja, muistaa yhtäkkiä joulutorttujen leipomisen, ei uskalla niiden paistoaikana poistua keittiöstä vaan siivoaa jo valmiiksi siistiä tiskipöytää, ottaa tortut uunista, ripustaa muutaman koristeen kuuseen, säntää tarkastamaan ovatko vessan käsipyyhkeet varmasti vaihdettu puhtaisiin ja niin edelleen ja niin edelleen.
Kun Rasmuksen vanhemmat puoliltapäivin saapuvat, Josefina on melko varma, että kaikki on ihan hyvin.
“Hyvää joulua, Josefina! Ihanaa, kun saatiin kutsu tulla tänne teille”, Jaana Alsila sanoo ja halaa tulevaa miniäänsä — kai he nyt ovat jo sellaisissa väleissä, että halata saattaa! “Hyvää joulua. Kivaa, että pääsitte tulemaan. Me ei tästä hevosten luota oikein päästy lähtemään”, Josefina tuntee olonsa selitteleväksi. “Ja sinun vanhemmilla varmaan sama juttu”, Jaana arvelee. “Mitä heille kuuluu?”
Josefinasta Jaanan kanssa on helppo jutella. Rasmuksen isän, Hannun, kanssa ei ehkä aina niinkään, mutta ei heillä sentään ole mitään toisiaan vastaan puolin tai toisin. Niin Josefina ainakin toivoo, siis ettei Hannulla ole mitään häneen liittyvää hampaankolossaan. Eipä varmaankaan. Niin kohteliaasti Hannu aina yrittää jotain jutun juurta hänen kanssaan löytää, vaikka usein jääkin ulkopuoliseksi isomman joukon keskusteluista, kun on ainoa ei-hevosihminen pöydässä vaimonsa, poikansa ja pojan kihlatun kanssa. Joestakaan ei ole apua kiinnostuksen voimasuhteiden tasaamiseen.
Josefina on syvästi helpottunut, kun vanhempiensa auton saapumisen nähnyt Rasmus on ehtinyt tulla talolle ja sattuu kuulemaan isänsä ystävälliseksi tarkoitetun kysymyksen: “No, Josefina, nyt on varmasti kurssit syksyltä jo taputeltuna tauolle — mitenkäs niiden opintojen kanssa menee?” “Josefina, kerroitko sä jo äidille tammoista?” Rasmus puhuu isänsä päälle ja antaa uupumustaan salailevalle, sairaslomaa häpeävälle puolisolleen mahdollisuuden olla niin kuin hän ei olisi kuullutkaan Hannun kysymystä. “En vielä ehtinyt”, Josefina sanoo tunteiden sekamelskaa potien: hän on yhtäältä kiitollinen Rasmuksen väliintulosta, toisaalta yhä säikähdyksissään Hannun kysymyksestä ja kammoaa sen toistuvan päivän aikana, ja kolmanneksi hänen mielessään piipahtaa turhautuminen siitä, ettei hän uskalla avoimesti kertoa miten asiat ovat. Hän on uupunut, ei sentään tehnyt mitään laitonta tai yleisesti paheksuttavaa; vaan sitä paheksuntaa hän kokee itseään kohtaan ja pelkää saavansa osakseen myös muilta.
“Mutta ajattelin, että kohtahan Jaana näkee Kissen itsekin, ja Vivanin tietysti! Oletko valmiina ratsaille?” Josefina kysyy Jaanalta, joka on ilmoittanut etukäteen halustaan ratsastaa Kissellä, jos se vain on yhä rauhallinen ja järkevä. Ja onhan Kisse, lähes poikkeuksetta.
Hannu vakuuttaa, ettei häntä haittaa jäädä television viihdyttämäksi kotimieheksi, kun muu väki lähtee talleille satuloimaan hevosiaan, jotka Joe on odotellessaan harjannut valmiiksi. Rasmuksen isä tarjoutuu keittämään odottaessaan riisipuuroa, mikä on kaikista loistava idea, jotta ei ole kiljuvan nälän takia kiire ryhtyä aattoaterialle. Josefina on ainoa, jota vieraan laittaminen keittiöpuuhiin kaihertaa, mutta toisaalta hän on itse aulis täyttämään tulevan anopin toivetta. Pienen maastoretken tarjoaminen Jaanalle on mukava tehtävä. Rasmuksen äiti ei ole ratsastanut vuosikausiin enää aktiivisesti, mutta Kissen kaltaisen säikkymättömän, ystävällisen hevosen kanssa ei tarvitse arkailla pitkän tauonkaan jälkeen.
Tahti on hidas, tunnelma rento ja ratsastajat hiljaisia.
Se on täydellinen jouluaaton maastoretki.
Joulun emännöinti kai sittenkin sujuu ihan luontevasti, Josefina ajattelee helpottuneena, kun he päivän puuhien jälkeen asettuvat joulupöytään. Ateria on hänen ennakkopeloistaan huolimatta riittoisa, eikä kukaan jää nälkäiseksi. Joe istuu perhejouluun erinomaisesti, keskustelu soljuu eivätkä Josefinan opinnotkaan tule enää puheeksi. Eniten keskustellaan — ei kenenkään yllätykseksi — hevosista.
“Viverna, if it’s a filly”, Joe ehdottaa nimeä Vivanin ja Yesteryearin varsalle, jonka Jaana kasvattaa. “That’s a pretty name”, Jaana sanoo. “What are your plans for the foal anyways”, Rasmus kysyy; häntä on jo pitkään mietityttänyt, mitä äiti tekisi tuolla trakehnerarsalla, jossa olisi puoliksi täysiverisenä ja upeasti liikkuvan Vivanin jälkeläisenä ainesta hyväksi kenttähevoseksi. Pitäisipä äiti sen itsellään eli Rasmuksen ratsuna, niin Branin kanssa hyvin alkanut kenttäratsastusura saisi sitten jatkoakin… “I’ll probably have to sell the foal”, Jaana huokaisee, ja Hannu hänen vieressään yskäisee sanan probably kohdalla. “Unless I want to sell Vivani”, Jaana sanoo sellaiseen sävyyn, että se ei kai halua tehdä niin.
He jatkavat nimien ehdottelua varsoille, myös Grannin ja Seran, vielä jonkun aikaa, ja sittenkin, kun keskustelu on jo vaeltanut aivan toisaalle, joku saattaa yhtäkkiä saada idean ja palata vielä asiaan. Josefinasta se on ihanaa. Ajatella, että hevoskasvattajuus kulkee sekä hänellä että Rasmuksella sillä tavalla verissä. Ajatella, miten yhteneväisiä ovat heidän tulevaisuudenhaaveensa ja -suunnitelmansa, ja vain osin ne ovat muotoutuneet samansuuntaisiksi yhdessä pohtien.
Jos jokin lähenee Josefinan mielestä todistetta kohtalon olemassaolosta, on se uskomaton ja upea tosiseikka, että hän ja Rasmus Alsila ovat osuneet samaan paikkaan samaan aikaan ja sellaisessa elämäntilanteessa, ettei kumpikaan ole ollut tahollaan varattu, sydämensä särkenyt tai muulla tavoin mahdollisuuksilta mielensä sulkenut. Voiko olla sattumaa, että Murronmaan ostoskeskuksen hissin jäädessä jumiin kerrosten välille siellä olivat kaikista maailman ihmisistä vain he kaksi? Ja että heidän etäisesti toisensa tuntevat äitinsä järjestivät Josefinan Rasmuksen hevosen liikutusavuksi vain vähän myöhemmin?
Oli se sitten sattumaa tai kohtaloa tai molempia tai ei kumpaakaan, Josefina on loputtoman kiitollinen.
Ehkä rakkaus ja onni näkyvät hänen kasvoiltaan, ehkä jokin muu asia johdattaa Jaanankin ajatukset aihepiirin äärelle. Kun Rasmus ja Josefina hyvästelevät jouluvieraita (paitsi Joachimia) eteisessä ja vieraat heitä kovasti kiittelevät, Jaana virkkoo hivenen liikuttuneen oloisena: “Olipa tosiaan ihanaa kun kutsuitte, tämähän kävi oikein hienosti – ja voi että miten mahtavaa, että ensi vuonna te olette aviopari kun joulua juhlitaan!” “Niin”, Rasmus sanoo jokseenkin pöllämystyneenä. “Niin — mehän nähdään viimeistään häissä sitten.” “Viimeistään sitten”, Josefina sanoo ja tuntee sydämensä olevan iloinen ja häkellyksissään. Siihen asti hän on suhtautunut häihin pitkälti taas yhtenä käytännön asiana, johon liittyviä tehtäviä hän on yliviivannut tehtävälistaltaan. Nähdessään Jaanan (ja vähäeleisesti taustalla Hannunkin) silmissä heidän lähestyvien häidensä herättämän onnen ja liikutuksen se valkenee uudella tavalla Josefinalle itselleenkin.
“Ensi vuonna”, hän sanoo sydän pakahtuen Rasmukselle, kun he jäävät yksin eteiseen, “me ollaan naimisissa.”
Hän näkee saman oivalluksen puolisossaankin, niin hän arvelee. Joachim kolistelee keittiössä. Heillä ei ole kiire palata englantilais-saksalaisen kilparatsastajavieraansa seuraan. Hiljaisessa eteisessä he nojautuvat toisiaan vasten ja seisovat tovin halaten ja läheisyyden hetkestä nauttien.
“Hyvää joulua, Josefina”, Rasmus kuiskaa ja suukottaa Josefinan otsaa, silittää hiuksia ja painaa naisen itseään vasten — ajattelee ohikiiävän hetken, että jos vain voisi, pitäisi Josefinansa siinä ikuisesti turvassa kaikelta — mutta elämä jatkuu ja Josefina seisoo omilla jaloillaan eikä ole ensinkään niin heiveröinen — uupunut vain, mutta kaiken alla on sisua, joustavuutta ja voimaa, ja joskus vielä Josefina voi hyvin ja halaukset voivat olla vain halauksia, omasta ilosta annettuja, parantavan turvapaikan sijaan.
“Ehkä ensi vuonna pidetään joulu omassa kodissa”, Rasmus sanoo sitten, ja Josefina tietää selittämättä miehen tarkoittavan uutta taloa. “Ehkä sunkin vanhemmat tulisi?” mies jatkaa vielä, kun he sulkevat eteisen välioven perässään liittyäkseen takaisin Joen seuraan. “Ehkä. Niilläkin on vaan hevoset”, Josefina muistuttaa. “Mutta jos joululounas… ja sitten illaksi voitaisiin rauhoittua ihan oman perheen kesken.” “Se kuulostaa hyvältä.”
Joachim ei sano mitään, mutta pistää merkille kuinka Rasmus pitelee Josefinaa kainalossaan käsi lantiolla, kun nuori pariskunta palaa vieraidenhyvästelyltään. Pieni virne suupielessä syvenee ystävälliseksi, lämpimäksi hymyksi, kun Rasmus toteaa ääneen: “Next year we’ll be married.”
Joe taputtaa nuoren miehen (tuskin poikaa kummemman mutta vaaria vakavamman, hän ajattelee ohimennen) olkaa.
“So I’ve heard”, hän sanoo, ja hänen kasvoillaan välkähtää ilme. “Which made me remember! Wait here.”
“Mitähän se nyt”, Josefina ihmettelee, kun Joe katoaa penkomaan laukkuaan. Rasmus kohauttaa olkiaan ja näyttää yhtä tietämättömältä kuin tyttöystävänsäkin.
“The boss wanted me to give you this as an early wedding gift”, Joe tiedottaa ojentaessaan pian kirjekuoren Rasmukselle, joka antaa sen eteenpäin vieressään istuvalle Josefinalle. “He’s sorry he can’t make it to the wedding, but here’s a little something.” “Avaa sä”, Rasmus sanoo Josefinalle, ja jatkaa: “Ja itse asiassa mulla on myös sulle jotakin. Joululahja. Mä haen sen.”
Josefina odottaa, että Rasmus palaa, ennen kuin avaa Dierk Mayerin kuoren ja näyttää häkeltyneeltä nähdessään välilpäiville päivätyn kylpylähotellin lahjakortin.
“I’ll take care of your horses while the two of you have a romantic getaway”, Joe kertoo ennalta sovituista järjestelyistä. “Wow — I mean, wow. Thank you”, Josefina sanoo pöllämystyneenä ja hivenen levottomana. “Are you sure it’s okay? It’s quite a lot of work and —” Joe viittaa Josefinan hiljaiseksi hymyillen ja päätään pudistellen. “Ja tää”, Rasmus muistuttaa Josefinaa omasta kuorestaan. “Mh?” Josefina äännähtää. “Me kyllä sovittiin, ettei — hei, hetkinen.”
Joe ja Rasmus näkevät Josefinan miettivän. Hänellä on käsissään hierontalahjakortti.
“You knew”, Josefina sanoo Rasmukselle oivallettuaan, että hieronta on saman hotellin spa-palveluita, johon pomo on ostanut heille yöpymisen. “Yeah. Dierk called and asked me if I thought it was a good idea, if we’d be okay with leaving the horses with Joe. I figured — you deserve this. Vähän hemmottelua, kun syksy on ollut niin rankka.”
Josefinan poskelle valuu kyynel, jonka hän kätkee painautumalla Rasmusta vasten. Joe ilmeilee Rasmukselle jotakin sen suuntaista, mistä voi tulkita hänen tarkoittavan, että lahja meni erinomaisesti maaliin.
“I’m sorry”, Josefina niiskaisee lopulta, kun on saanut itkunsa taltutettua. “I’ve just been so tired — I am really grateful for the gift. It is so very thoughtful. Thank you. Kiitos.” “Ole hyvä”, Joe sanoo täydellisesti ääntäen.
“Soitetaan huomenna Dierkille”, Josefina sanoo Rasmukselle.
Lopun iltaa he viettävät muun muassa yhteisen iltatallin merkeissä, Skip-Boa pelaten (Joe ehdotti korttipelejä rahapanoksin, mutta Rasmus on jo teininä oppinut, ettei Joen kanssa kannata pelata mitään rahasta) ja punaviiniä juoden.
“Northern lights”, Josefina yhtäkkiä hengähtää.
Hetken miehet kuvittelevat hänen yrittävän huijata pelissä suuntaamalla heidän huomionsa pois tekosistaan. Josefina on pöyristynyt — hän ei huijaa, hän korkeintaan taktikoi ja pelaa fiksusti.
Kun Joe huomaa hänen puhuvan totta, miehen kasvoille syttyy innostunut loiste ja hän pistää heihin kaikkiin vipinää.
Jouluaatto vaihtuu joulupäiväksi järven yllä tanssivien revontulten alla.
|
|
|
Post by Jusu on Jan 12, 2024 16:17:30 GMT 2
Uusi vuosi, uudet kujeet Tammikuussa 2024 [En voinut olla käyttämättä otsikonmokomaa]
Tammikuun jylisevien pakkasten keskellä Josefina ja Rasmus muuttavat viimein uuteen kotiinsa. Vaikka muuttaminen ei kuulu kummankaan lempipuuhiin (kuuluuko kenenkään?), tämänkertainen muutto tuntuu poistavan suuren taakan molempien harteilta. Talo on valmis. Heidän loppuelämän kotinsa, jos universumi niin suo, on valmis. Aivan yhtäkkiä he jättävät kaiken väliaikaisen taakseen ja asuvat kodissa, jossa kaikella on aikaa löytää paikkansa: heillä itsellään, huonekaluilla ja pikkutavaroilla, Josefinan kasveilla ja kuka ties lapsilla, joiden myötä talo ei enää olisikaan osin tyhjyyttään kaikuva kahden aikuisen tila.
“Eikö lopetella tältä päivältä”, Rasmus ehdottaa, ja yllättyy, kun Josefina vastaa nyökkäämällä keittiötarvikkeita sisältävän laatikon ääreltä. “Lopetellaan. Mitä jos sä kävisit laittamassa saunan lämpiämään, ja mä puran sillä välin vain tämän loppuun ja sitten annetaan kaiken muun odottaa huomiseen.” “Hyvä suunnitelma.”
Kaikeksi onneksi he ovat saaneet hevosille huolehtijat koko muuttopäiväksi, eikä iltatallistakaan tarvitse huolehtia itse, sillä sen on Robert luvannut hoitaa (tietysti he huolehtivat vähän silti, mutta etäältä, toivoen että Robert tekee mitä lupaa — mutta kun Rasmus on nähnyt viimeisellä tavaroidenhakumatkallaan Robertin astelevan jo tallille, huoli on pienentynyt puoleen). Iiris on tehnyt päiväruokinnan itsenäisesti muutaman tutustumiskerran jälkeen ja laittanut vain yhden “mistä löytyy” -alkuisen viestin, johon Josefina ei ole ehtinyt edes vastata ennen kuin ensimmäistä viestiä on seurannut ytimekäs “löysin”.
Josefina laittaa viimeisen paistinpannun paikalleen ja miettii sitten hetken upouuden uunin äärellä, miten sen ajastintoiminnon saikaan käyttöön. Kuinka kätevää, hän ajattelee tyytyväisenä, kun valkosipulivoipatonki sujahtaa uuniin, eikä sitä sitten tarvitsekaan miettiä ennen kuin ajastinkellon heläyttäessä merkkiäänensä. Josefina kattaa lautaset upouuteen ruokailutilaan, avaa kuohuviinin ja nostaa salaatin tarjolle. Kiukaan lämpiämistä odotellessa he syövät ja ihmettelevät sitä uutta, omituista ja helpottavaa tosiasiaa, että tässä he todella nyt ovat, omassa kodissaan. Siellä kaikki tuntuu juhlavammalta ja rentouttavammalta: tiskikoneen täyttökin, ja saunominen ja elokuvan katselu kainalokkain olohuoneen sohvalla.
Yöllä Josefina ei taaskaan saa unta. Hän nukkuu katkonaisesti ja havahtuu tuon tuostakin hereille virkeänä, omituisen hätääntyneenäkin. Huone ympärillä tuntuu vieraalta, mutta ei se häntä valvota.
Aamuvarhain hän herää pastellinsävyiseen pakkaspäivään, juo aamukahvinsa uuden kodin ihanuutta hämmästellen ja sulloutuu sitten toppavaatteisiin. Tallille on nyt enemmän matkaa, mutta pieni aamukävely tekee hyvää ja karistelee huonounisen yön jälkeistä väsymystä tehokkaasti. Talven lapsena Josefina nauttii matkasta tammikuisen ihmemaan halki. Runsas lumikerros tekee ympäristön äänistä mattapintaisia, ja jos ei katso tarkkaan, kaikki näyttää värittömältä niin kuin Josefina itsekin.
Josefinalle talvi on muuta kuin harmaata. Hän katsoo tarkemmin. Hän huomaa pehmeät värisävyt, värin aavistukset, ja arvostaa sitä, ettei itse valjuna ja hailakkana persoonana huku talven keskelle niin kuin kesän voimakkaaseen väriloistoon.
Tammikuu jatkaa kulkuaan ja arki asettuu uomiinsa. Tulee lisää huonounisia öitä, mutta enimmäkseen ihan hyviä, ja kaiken kaikkiaan Josefina on tyytyväinen elämäänsä.
Oman talon saaminen valmiiksi on suuri paikalleen loksahtava palanen, mutta se on vain yksi osa onnellisuutta. Liekkijärvi alkaa tuntua muutenkin päivä päivältä enemmän kodilta. Josefina on tutustunut Emmyyn, ja on mukavaa vaihtaa vertaistukea tallinomistajuuden iloihin, suruihin ja työläyteen. Tuttavuus jo aiemmin kisakentiltä tuttuun Salmaan on niin ikään alkanut syventyä ystävyydeksi. Joinakin päivinä Salma on tullut Ruskamäelle, avuksi ja seuraksi, ja on ollut ihanaa jakaa talliarkea ja vaihtaa kuulumisia. Salman myötä alkaa tuntua, että heidän hevostenhoidollinen tukiverkkonsa on kattava ja ehjä — Cellan, Iiriksen, Robertin ja Salman avulla Josefina ja Rasmus voivat lähes täysin luottaa siihen, että tallille saadaan joku minkä tahansa hätätilanteen sattuessa tuuraamaan. He uskaltavat suunnitella välillä muutakin elämää, ja jos jokin on kotitallin pitäjille ylellisyyttä, on se mahdollisuus irrota edes silloin tällöin erilaiseen maailmaan.
Ja kyllähän Josefina Ruskaniemeltä yhteen jos toiseenkin kertaan poistuukin tammikuun aikana. Hän on tuttu näky Konstaapelinkuja 4:n lähettyvillä. Pienkerrostalon ylimmässä kerroksessa on 51-neliöinen kaksio, jossa hän vierailee tammikuun edetessä kiihtyvään tahtiin.
“Ei se kohta ole kuin kantaa vaan huonekalut paikoilleen”, Pietu sanoo.
Mies on vankkarakenteinen, Josefinan itsensä pituinen, ja pukeutunut kestäviin työhousuihin ja kulahtaneeseen mustaan neuleeseen, joka ei enää koskaan lähde pesussa puhtaaksi maalitahroista. Kun Pietu puhuu puhelimessa, hänellä on tapana haroa tummaa parransänkeään, ja sänki hänen päätäänkin peittää. Josefina ei tiedä Pietun ikää, ei ole kysynyt, mutta arvaa, että jotakin kolmenkymmenenneljän ja neljänkymmenenkolmen välillä varmaan. Pietulla on tummansiniset silmät, useimmiten nuuska huulessa ja sellaista yksityiskohtientajua, että hän on usein samalla taajuudella Josefinan kanssa ja tietää mitä Josefina toivoo jo ennen kuin Josefina sanoo mitään ääneen. Pietu on vakaa kuin kallio, luotettava ja aina suoran rehellinen, asiallinen, uskottava.
Ammattitaitoinen.
Se on se sana, jota Josefina käyttäisi ensimmäisenä kuvaillakseen rakennusmestaria, joka on johtanut heidän oman talonsa rakennustyömaata ja sitten lupautunut remontoimaan hänen sijoitusasuntoaan omiin käsin.
“Kivahan se on tehdä ihan oikeita asioita”, Pietu sanoi, kun asia ensimmäistä kertaa tuli puheeksi. “Työmaiden valvominen ja työnjohdon hommat on jees, mutta edelleen mä tykkään pistää kädet töihin. Että mä voisin hoitaa ton duunin kyllä itse, jos sopii.”
Se sopi Josefinalle paremmin kuin hyvin. Konstaapelinkujan kaksio oli korkeintaan tyydyttävässä kunnossa, kun hän osti sen. Vain kylpyhuone oli remontoitu, eikä sitäkään Josefinan oman maun mukaisesti — mutta sitä hän ei alkaisi uudelleen remontoida, sillä tarkoitus oli pitää budjetti kohtuullisena, eikä ollut mieltä muokata uusiksi siistikuntoista kylpyhuonetta vain siksi, ettei itse pitänyt laattavalinnoista, etenkään kun ei itse aikonut asunnossa asua. Ja riitti hommaa muuallakin. Puhkikuluneet lattiat, epäkäytännöllinen keittiö ja sieltä täältä poraillut ja rumilla tapeteilla päällystetyt seinät vaativat kaikki työtä.
“Näyttää todella hyvältä, kiitos”, Josefina antaa Pietulle hyväksyntänsä, ja sanoisi enemmänkin, kiittäisi miestä luotettavuudesta ja tehokkaasta työotteesta, siitä, ettei hänen ole tarvinnut hetkeäkään murehtia, etenevätkö asiat ja millä tavalla. Josefina ei kuitenkaan osaa sanoa sellaista, ei uskalla, koska se tuntuisi epäluontevalta. “Eipä mitään”, Pietu sanoo olkiaan kohauttaen, ja Josefina epäilee, että mies on hieman kohottanut suupieliäänkin hymyn merkiksi.
Josefina ei kai koskaan ole nähnyt Pietun ihan oikeasti oikeasti oikeasti hymyilevän, vaikka onkin ajatellut, että mies on hyväntuulinen ja aivan leppoisaa seuraa.
He poistuvat vielä kerran yhdessä asunnolta. Kotona Josefina laatii asunnosta VUOKRALLE TARJOTAAN -ilmoituksen ja tuntee mukavan jännityksen väristyksen. Hänellä on nyt sijoitusasunto. Pian hän saattaa olla vuokranantaja. Kuinka aikuista!
Tammikuun viimeistä viikonloppua varten Josefina pakkaa matkalaukun. On vielä kai virallisesti aamuyö, kun herätyskello soi heidän pilkkopimeässä makuuhuoneessaan. Josefina tuuppaa Rasmusta, joka on syvemmässä unessa kuin hän, niin kuin aina nykyään, ja nousee itse mennäkseen laittamaan kahvin valumaan. Hän ottaa heille kahvin mukaan termosmukeihin, sillä aikaa ei ole hukattavaksi. Surkeassa ajokelissä Rasmus keskittyy kieli keskellä suuta ja pitää ajonopeuden maltillisena.
Silti he ehtivät Helsinki-Vantaan lentokentälle juuri ajoissa.
“Tarviitsä apua laukun kanssa?” Rasmus kysyy kuin tilauksesta pysäköityään auton. “En mä varsinaisesti tarvii, saanhan mä sen kannettua, mutta olisi kiva jos tuut saattamaan”, Josefina sanoo aivan viattomana. “Tietty tuun”, Rasmus lupaa. “Kunhan Hanna ja muut ei sitten heti hätistele mua muualle pois pilaamasta sun polttareita.” Josefina nauraa. “Hanna ja muut ei varmasti hätistele sua minnekään”, hän lupaa.
Eivätkä hätistelekään. Hanna ja muut eivät ole paikalla ollenkaan. Lähtevien aulassa heitä odottavatkin Hannan sijasta Arttu ja muut, ja Rasmuksella kestää hävettävän kauan ymmärtää mitä oikein tapahtuu.
“Hauskoja polttareita”, huvittunut Josefina toivottaa puolisolleen, jonka kulmat ovat ankaran mietteliäässä kurtussa. “Mutta siis — enhän mä nyt voi lähteä minnekään — tai siis, sun polttarit — hevoset pitää hoitaa —” “Ei mulla mitään polttareita ole, pönttö.” “Sun matkalaukku —” “Pakkasin sinne sun tavarat. Arttu kertoi, mitä pitää olla. Nyt menet vaan ja pidät hauskaa.” “Niin Rasse, ala tulla”, Arttu hoputtaa.
Silloin Rasmus viimein antautuu tilanteen vietäväksi. Josefina halaa puolisoaan, toivottaa tälle vielä hauskaa viikonloppua, ja jää sitten katselemaan, kun Rasmus ystävineen katoaa näkyvistä. Häntä hymyilyttää yllätyksen onnistuminen vielä kun hän kävelee takaisin autolle.
Edessä on sooloviikonloppu Ruskamäen tallin ja Ruskanokka 1:n valtiattarena. Ihan yksin hänen ei kuitenkaan tarvitse tallitöistä suoriutua eikä viikonloppua viettää, sillä apua ja seuraa on toden totta nykyään saatavilla, kun vain avaa suunsa ja kysyy. Josefina arvostaa elämäntilannetta ja ihmissuhteitaan siinä hetkessä syvemmin kuin ehkä koskaan ennen.
|
|
Rasmus
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
|
Post by Rasmus on Feb 4, 2024 21:33:14 GMT 2
Rasmuksen joulukuu Osa 2
13.12. Kisse liikkuu epäpuhtaasti. Mun mielessä vilisevät sekavat kauhukuvat, ja yöllä mä näen unta, miten se joudutaan lopettamaan. Unessa Inna lähettää mulle sadantonnin laskun hevosen rikkomisesta ja mä joudun myymään Ruskamäen hevosineen Josefinalta salaa, että saan maksettua velat.
14.12. Kisse ei enää liikukaan epäpuhtaasti ja mä alan epäillä, että olin nähnyt edellispäivänä harhoja.
15.12. Näen taas painajaista: kompastun tanssitunnilla kesken valssin ja kun yritän suojata Josefinaa rysähdykseltä, kaadunkin Kirin päälle. Siltä katkeaa molemmat jalat.
16.12. Tosielämässä tanssitunti sujuu ihan hyvin, jos ei oteta huomioon sitä, että a) mä astun Josefinan varpaille monta kertaa, b) en pysy rytmissä edes vahingossa, c) mua hävettää koko ajan ihan helvetisti. Posket helottavat punaisina, eikä ainakaan liikunnan riemusta.
17.12. Jostain oudosta syystä mua vähän jännittää Joen tulo. Mitä se sanoisi Ruskamäestä, tallista, myyntihevosista? Melkein valmiista uudesta kodista? Suomalaisesta joulusta? Luojan kiitos sillä ei varmaan ole kovin kummoisia vertailukohtia, ja Liekkijärvi olisi sille joulun ihmemaa joka tapauksessa, mä mietin ja muistan sitten, että tietenkin Joe olisi innoissaan kaikesta. Ainahan se on.
18.12. Ajomatkalla lentokentältä Liekkijärvelle Joe haluaa puhua häistä. Se kyselee yksityiskohdista ja mä olen kiusallisen tietoinen siitä, että ne ovat mulle enimmäkseen hämärän peitossa. Häät tuntuvat olevan jossain kaukana tulevaisuudessa, vielä jossain sellaisessa ajassa ja paikassa minne mun on vaikea sijoittaa itseäni. Sitä mä en kuitenkaan kerro Joelle, vaan selitän sille juurta jaksain juhlien tulevasta menuusta – sen mä muistan melkein ulkoa.
19.12. Pakkanen kiristyy illaksi, kun me suunnataan maneesille hypyttämään Panda. Mä rakennan esteitä ja nostelen puomeja, Josefina videokuvaa ja Joachim hyppää. Se on selvästi innoissaan hevosesta – niin kuin on toisaalta ollut melkein kaikista meidän hevosista – ja ratsastaa sitä varmoin ottein. Videoista tulee hyviä, Pandalle tulee kuuma ja meille kaikille vähän kylmä, erityisesti varmaan Joelle vaikka se on ainoa, joka urheilee. Kotona me paistetaan keksejä ja juodaan teetä ja jutellaan pitkälle yöhön.
20.12. Meidän joulukuusi on vähän omituisen näköinen. Mutta niin olen mäkin, eikä se silti haittaa, kuten Joe ystävällisesti huomauttaa mun raahatessa joulukuusta rantasaunalle pipo vinossa, tukka märkänä ja posket punaisina.
21.12. Rennon päivän jälkeen me paistetaan illaksi pipareita. Valmistaikinasta, vaikka Josefina olikin suhtautunut siihen vähän epäilevästi. Joe haluaa yrittää piparkakkutallin tekoa, mutta siitä ei tule mitään, ja lopuksi meillä on jäljellä erinäinen kasa reunoilta hieman hiiltyneitä, sokeriliimaläiskäisiä piparkakunpalasia. ”Tää talli on kuin tulipalon jäljiltä”, mä kuiskaan Josefinalle Joen selän takana.
22.12. Meidän uusi talo on pimeä, hiljainen, rakennuspölyinen ja no, keskeneräinen. Mun on vaikea kuvitella, että alle kuukauden päästä me voitaisiin siirtää kimpsumme, kampsumme ja elämämme sinne. Muutto tuntuu yhtä kaukaiselta kuin häät ja mä alan epäillä, että olen masteroinut hetkessä elämisen taidon jotenkin vähän liiankin hyvin.
23.12. Meidän joulumaastoseurue on kaikenkirjava. Cella ja Joe juttelevat vilkkaasti kovaan ääneen, ja Josefina ja Sonia vaihtavat kuulumisia ratsastaessaan perätysten. Robert ei sano mitään mutta näyttää meidän palatessa tallille vähän vähemmän synkältä kuin lähtiessä ja jää jopa syömään yhden piparin ja juomaan puoli mukia glögiä, ennen kuin livahtaa vähin äänin illan pimeyteen. Mä mietin ohimennen, pitäisikö meidän alkaa järjestää jonkinlaisia ryhmämaastoratsastuksia useamminkin – hevoset tulisi liikutettua näppärästi.
24.12. Jouluaatosta mä en vaihtaisi mitään. Se näyttää ja tuntuu meiltä – multa ja Josefinalta ja no, vähän Joeltakin nyt kun se on paikalla. Myöhään yöllä, kun mä vedän Josefinan kainaloon sen keikkuessa jo unen rajamailla, en osaa miettiä muuta kuin sitä, miten kiitollinen mä olen. Tästä päivästä ja tästä vuodesta ja kaikesta tästä, mitä on saanut ja saamassa. Mä nukahdan todennäköisesti ällöttävä siirappinen hymynkare naamallani.
|
|
|
Post by Jusu on Feb 18, 2024 14:27:54 GMT 2
Melkein kaikki häistäHelmikuussa 2024Josefina, vielä hetken RosengårdHelmikuussa Josefina ja Rasmus menevät naimisiin. Hääpäivän aamuna Josefina herää varhain perhosensiipiin vatsassaan, muttei pidä kiirettä noustakseen vaan venyttelee ja kääriytyy sulhasensa — sulhasensa — kylkeä vasten, kainaloon, niin lähelle kuin pääsee ja hengittää syvään sisään läheisyyttä, lämpöä, turvallisuutta, kaikkea sitä minkä takia hän on menossa naimisiin Rasmus Alsilan kanssa. Mies liikahtaa vähän, muttei vielä aivan karista unen otetta itsestään. Josefina katselee hänen kasvojaan ja tuntee syvää, sydäntäkivistävää rakkautta, johon sekoittuu hämmästyttävää onnea ja hengästyttävä pistos menettämisen pelkoa. Jos Rasmus poistuisi hänen elämästään — ei, ei voi, sitä ei voi ajatella. Ei tarvitse ajatella, Josefina muistuttaa itseään. Ei ole mitään syytä ajatella. Josefina nousee, kietoutuu aamutakkiin, laittaa veden kiehumaan teetä ja pikakahvikupposta varten ja pesee sitten kasvonsa. Hän katselee itseään peilistä ja ajattelee, että peilistä takaisin katsoo morsian, ei vielä valmis — mutta toivottavasti hän alttarille astellessaan, ehostettuna ja onnellisena, tuntisi olonsa kauniiksi kaikkien katseiden keskellä. Tunnollisesti ja meikkaajansa ohjeet tarkkaan mieleen painaneena hän kosteuttaa ihonsa. Kaikki lähtee hyvästä ihon perushoidosta. On Josefina hoitanutkin: hän ei ole koskaan huolehtinut ihostaan yhtä säntillisesti kuin kuluneena puolena vuotena ennen hääpäiväänsä. Kostutettu iho on heleän näköinen, ja se jo piristää Josefinaa. Tuntuu sievemmältä. Rasmus alkaa heräillä, kun Josefina saapuu takaisin huoneeseen. Kumpikaan ei puhu mitään, ei ennen kuin Josefina on kaatanut heille kuumat juomat mukeihin, laskenut mukit yöpöydälle höyryämään ja kavunnut sänkyyn. “Hei”, Rasmus sanoo suukkojen lomassa. “Hei”, Josefina vastaa. “On vielä aikaista”, Rasmus sanoo pienen hiljaisuuden jälkeen. “Ei yhtään liian”, Josefina tuumaa. “Mun täytyy ihan kohta kuitenkin mennä laittautumaan.” “Miten pian?” “Pian, mutta me ehditään juoda ensin rauhassa kahvit.” Se on Josefinalle tärkeää. Hän tarvitsee päivään sen rauhallisen hetken oman Rasmuksensa kanssa. “Tai”, Josefina tarkentaa, “mä otin teetä. Kahvi on sulle.” Kun Hanna, Vilhelmina ja Melinda tulevat hakemaan Josefinaa ja Arttu saapuu paikalle valmistautuakseen päivään Rasmuksen kanssa, teemukin pohjalla on vain tilkka haaleaksi jäähtynyttä juomaa. Josefina lupaa kaasolleen, sisarelleen ja serkulleen tulevansa pian, halaa puolisoaan tiukasti ja pitkään ja mumisee hiljaa tämän korvaan: “Nähdään kun mennään naimisiin.” Aliisa Huru ja Anton Seljavaara“Hupsista”, Aliisa sanoo kelloa vilkaistuaan. “Me ollaan vähäsen ajoissa.” “Eikö se oo ihan hyvä”, Anton virkahtaa ja haukottelee (kaksosetko sitä on valvottaneet vai Sonia, Aliisa miettii kummalliseen sävyyn). “Tai että parempi ajoissa kuin myöhässä.” “Siinä oot oikeassa, mutta varttikin olisi varmaan riittänyt — viitsiiköhän tuonne mennä tälleen yli puolta tuntia ennen?” Kartano on suuri ja sanaton. Tai se jättää varmasti monta vierasta sanattomaksi, siis ainakin jos tajuaa miettiä kuinka ihmeellistä on, että arka ja seiniin sulautuva Jusu juhlii häitään lapsuudenkodissaan. Täällä. Tuossa suuressa, merelle ikiaikaiselta paikaltaan katselevassa rakennuksessa, jollaisia Aliisa on tottunut pitämään museona. “Voidaan me ootella autossakin?” Anton ehdottaa, vaikka se tuntuu vähän oudolta; ennen muinoin autossa odottelu tarkoitti ilman muuta muhinointia. “Vaatteet rypistyy”, Aliisa sanoo (pelkän istumisen takiako vai muhinointiko Aliisallakin on mielessä, Anton ajattelee) ja nousee autosta. Antonin ei auta kuin seurata perässä. Heitä vastassa on, tietenkin, joku palkattu näpsäkkä juhlatirehtööritär. Aliisa hymähtää: tietenkään heitä ei ole vastaanottamassa itse Arne tai Susanne Rosengård. Kartanon isäntäpari on turhan tärkeää sellaiseen ovimiehenä toimimiseen. Vastaanottoneiti toivottaa heidät tervetulleeksi, pyytää nimet ja silmäilee listaansa. “Seljavaara?” hän toistaa. Silloin maineikas rouva Susanne Rosengård sattuu tuulahtamaan paikalle, yhtä viileänä ja ryhdikkäänä kuin aina. Armon rouva luo saapuneisiin vieraisiin yhden katseen, ymmärtää tilanteen ja heilauttaa tilanteen ohjaksia yläluokkaisella varmuudellaan: “Nina, ohjaa vieraat kirjastoon.” Susannelle ei sanota vastaan eikä Susannen ohjeistusta kyseenalaisteta. Ninaksi nimetty nainen tekee niin kuin käsketään, vaikka Seljavaara-nimeä ei kutsuvieraslistalta taatusti löydykään. Heidän kavutessaan portaikkoon aulasta kantautuu kaikkien kolmen korviin: “Elias, järjestä pöytään numero viisi yksi istumapaikka lisää. Hm, Hurun ja Talven väliin.” “Voi vittu Aliisa”, Anton suhahtaa hiljaa. “Mitä sä mut tänne kutsuit, jos sulla ei edes ollut avecillista kutsua?” “Seuraksi”, Aliisa sanoo yksinkertaisesti, mistä Anton tietää, että Aliisa ei ole missään vaiheessa kuvitellutkaan olevansa oikeutettu kutsumaan plusykköstä. Aliisa Huru on vain päättänyt kokeilla pokalla. “Eikö ole kiva kuitenkin? Ehditään vaihtaa kunnolla kuulumisia.” Anton kihisee ehkä kiukusta, mutta Aliisa tietää, ettei sitä kauan kestä. Hänen seuransa on liian hauskaa ja hurmaavaa, että Anton voisi vihoitella pitkään mistään. Ei se ennenkään ole siinä onnistunut. Aliisan vaaleanpunainen paljettimekko sädehtii, kun hän liikkuu. Anton ei ole kehunut, ja Aliisa miettii, johtuuko se Soniasta vai siitä, ettei Anton osaa. Mutta kyllä Anton ennen osasi: sanoi, että Aliisa oli pantavan näköinen tai kuuma ja läpsäytti vitsikkäästi pakaraa tai puristi tissiä, jos tilanne oli sellaiseen sopiva. Joskus Anton sanoi häntä upeaksi. Ei ehkä sellaisella tavalla, jonka konservatiiviset mielet voivat varatulta mieheltä hyväksyä, mutta Aliisaa ärsyttää vähän, että hän on nähny vaivaa — käynyt meikattavana ja pikakampauksessakin ja valikoinut mekon, joka ennen olisi ilman muuta riivitty hänen yltään heti ensimmäisen tilaisuuden koittaessa — eikä Anton sano edes wau. Kuinka ankeaa. Hän ei ole Antonista mustasukkainen, ei Aliisa koskaan ole kenestäkään. Häntä vain risoo yleisesti ihmisten kummallinen tarve yksiavioisuuteen. Hän ei oikeastaan edes usko sen olevan lähes kenenkään, Antoninkaan, kohdalla aitoa. Vaikka Jusulle ja Rasmukselle hän tietysti aikoo nostaa maljaa sydämensä pohjasta riehakkaasti hymyillen, sillä ne kaksi eivät ikinä ole sellaisia olleetkaan, että voisivat kuulua jollekin muullekin kuin toisilleen. “Arvaa mitä sulhanen saa huomenlahjakseen”, Aliisa tirskahtaa Antonille herättääkseen tämän mielenkiinnon. “Pitäisikö mun tietää, mikä on huomenlahja?” Anton kysyy kulmiaan kurtistaen. “Äh, no ei se ole olennaista. Mutta mä järjestin Jusun polttareihin vähän ohjelmanumeroa — mun valokuvaajatuttu järjesti boudoir-kuvaukset!” “Mitkä?” Anton esittelee yleismaailmallista tietouttaan. “No sellaiset aistikkaat kuvaukset, joissa on paljasta pintaa”, Aliisa selittää muina naisina. “Ne on sellaisia sensuelleja taidekuvia Jususta ja aivan sikamakeita!” Heihin kiinnittyy merkillisiä katseita samassa tilassa juhlan alkua odottavien sukulaisten suunnalta. Anton yrittää hyssyttää Aliisaa hiljaiseksi kesken tämän kertomuksen siinä onnistumatta, ja näyttää vähän kauhistuneelta mutta nauraa tyrskähtää silti, ja silloin heidän välinsä tuntuvat palautuvan entiselleen. “Sukulaisrouvat kuulee sun äänen päässään vielä juhannuksenakin”, Anton puuskahtaa, ja antaa sitten uteliaisuudelleen vallan: “Miten sä ikinä sait Jusun suostumaan sellaiseen? Uhkailemalla?” “No kyllähän se piti vähän yllättäen väijyttää”, Aliisa kuittaa ilkikurisesti. Arne RosengårdHetki ennen vihkimistä on ollut vähällä salvata Arnen hengen. Josefina on hänen nuorimmaisensa, silmäteränsä ja ylpeydenaiheensa, ja vain hetki sitten vasta pikkutyttö. Hääpuvussaan tytär näyttää yhtäkkiä aikuiselta. Arne on onnellinen siitä, että Josefina sallii hänen saattaa itsensä alttarille. Josefinalle oli kaikkia muita perheenjäseniä suurempi kolaus ymmärtää, ettei hänen isänsä ollut sellainen ihminen, joka kunnioitti oman avioliittonsa rajoja. Kaikeksi hämmästykseksi Arne kuitenkin saa olla osa hääpäivää, ja sitä isä ei enää ota itsestäänselvänä. Arnelle puheen pitäminen häissä on kunniatehtävä. Hän on erinomainen puheenpitäjä: hänen linjauksensa nimittäin on, että on sanottava vain tärkeät asiat ja tiivistettävä ne vain tarpeellisiin sanoihin. Lyhyen puheensa aikana Arne saa aikaan tunnereaktioita naurahduksista liikutukseen. Arne tietää onnistuneensa, kun vaimo koskettaa hänen kättään hänen istuessaan alas puheensa päätteeksi. Susannen poskella kimmeltää pieni, yksinäinen kyynel, eikä hänen äänessään ole tavanomaisesta kylmyydestä tietoakaan, kun hän kumartuu vähän lähemmäksi miestään ja kuiskaa: “Tack, Arne. Det var bra sagt.” Heillä on ollut erimielisyytensä ja vaikeat vuotensa, mutta tämä juhla on tuonut heidät uudella tavalla yhteen. Tämän yhden päivän he ovat toistensa puolisoita tavalla, joka on vuosikausiksi unohtunut menneisyyteen. Arne katselee hetken hääparia ja kääntyy sitten pöytäseurueensa puoleen miettien, ovatkohan Hannu ja Jaana Alsilakin kaikesta yhtä pökerryksissään kuin hän. Arne ei kuitenkaan sukella keskustelussa suoraan syvään päätyyn ja kysy. Hän tarjoaa eteenpäin pientä leipäkoria ja kertoo jonkin kaskun ajalta, jolloin vielä hioi erinomaisen saaristolaisleipänsä reseptiä. Leivästä riittää hetkeksi puhuttavaa, kun Alsiloille valkenee, että menukortissa mainittu kartanonisännän leipävalikoima todella on leivottu Arne Rosengårdin omien reseptien mukaan. “Minäkin aloitin vähän leipäharrastusta silloin kun siitä tuli etätyöbuumin myötä trendi”, Hannu Alsila intoutuu yllättävästi kertomaan. No, puhuvat he sentään muustakin. Puheenpidon lisäksi Arne on erinomainen keskustelija, ja illallisen mittaan hän muistaa, että niin on Susannekin. Susanne ei vain vuosikymmeniin ole ollut motivoitunut keskustelemaan hänen kanssaan. Alexander Rosengård ja Zoë VilligerPikkusisko on mennyt naimisiin. Alexander istui ja katseli, kuinka Josefina säteili onnea ja helpotusta ja sanoi tahdon Rasmus Alsilalle. Ja nyt Rasmus Alsila on Rasmus Rosengård Alsila ja pikkusisko on vaimo, ja Alexander pelkää, että nainen hänen vieressään on saanut päähänsä typeriä ideoita heidän sitä kaikkea todistaessaan. Illallisen aikana Zoë Villiger sulattaa Vilhelminaa hurmaavuudellaan. Alexander tietää, ettei eri pöydässä istuva Aliisa Huru voi sietää Zoëa. Hänen hevosenhoitajansa ei salaile mielipidettään: Aliisa nimittää Alexanderin uran tämänhetkistä rahoittajaa neiti posliiniksi ja muistaa kertoa pomolleen säännöllisesti, että Zoë on koppava elitisti (ja siksi Alexanderille niin sopiva, että se on jo suorastaan inhottavaa). Alexanderia ei ole koskaan vaivannut Zoë Villigerin koppavuus (ehkä siksi, että se tosiaan vetää vain vertoja hänen omalleen), eikä se vaivaa ketään hänen perheessäänkään, sillä naisella on pettämätön tilannetaju ja kyky olla mieliksi niille, joille haluaa. Niinpä keskustelu Alexanderin vanhemman sisaren, tämän aviopuolison ja Zoë Villigerin välillä on lähes sydämellistä ja ennen kaikkea sujuvaa ja tyrehtymätöntä. Zoë istuu hyvin hänen perheeseensä. Jopa Susanne on piikittelemättä naista, jonka käytöstavat ovat niin rikkeettömät ja varallisuus niin moninkertaista heidän sukuunsa, joka ei aivan mitättömästi sekään tule toimeen, nähden. Alexander tietää, että heidän yllään häilyy kysymysmerkki. Perheensä tulenpalavasta uteliaisuudesta, tai pikemminkin määrittelynhalusta huolimatta Alexander ei ole kertaakaan viitannut Zoëen sanalla, joka lukitsisi heidän suhteensa tason. Totuus? He ovat jotakin ja he asuvat yhdessä vaikkeivät aina nukukaan samassa sängyssä, ja kun he näyttäytyvät yhdessä, on sanomatta selvää että he ovat jotakin minkä väliin muilla ei ole asiaa. Mutta Alexander ei ole sitoutunut suhteeseen emotionaalisella tasolla, ja usein hän uskoo, ettei Zoëkaan. Heidän yhdessäolossaan on kyse jostakin, mitä on ylen vaikea määritellä. Siitä on molemmille hyötyä ja siihen kuuluu ehdottomasti intohimoa, ja joskus parisuhteenomaista kiintymystä, ja kaikista heidän sivupoluistaan huolimatta myös ennenkuulumaton lupaus tulevaisuudesta. “What a lovely wedding”, Zoë kujertaa hänen korvaansa myöhemmin, kun hääpari on tanssinut tanssinsa ja tanssilattia avautunut muille. “Yeah?” Alexander mumahtaa ja keinuu Zoën kanssa. He ovat lähekkäin. Zoën hajuveden hienostunut tuoksu on hetken aikaa ainoa asia, jota Alexander ajattelee. “They are a lovely couple as well”, Zoë jatkaa. “Balanced. Undramatic, but in the best possible way, if you like that kind of… calm.” “Do you?” mies kysyy hiljaisella, sävyttömällä äänellä. “Oh, I can handle my share of drama”, Zoë sanoo huvittuneena. “I don’t need what they have. Darling, I’m perfectly happy with what you can offer.” “No big white weddings then”, Alexander linjaa ankarasti, sillä hänellä ei ole aikomustakaan mennä naimisiin. Hänen yllätyksekseen Zoë ei loukkaannu. Nainen nauraa. Hänen katseessaan on jotakin ilkikurista ja syvästi huvittunutta. “Oh, but honey, this is not my dream. No, darling, it’s an elopement and the most epic honeymoon ever for me. That’s the dream”, Zoë sanoo sileä hymy huulillaan. Zoë vitsailee, Alexander päättää. Härnää ja kiusoittelee, vaikka tietää, ettei Alexander ole avoin harkitsemaan kumpaakaan. Ja jos Zoë on tosissaan, Alexander on pulassa. Zoë maksaa Alexanderin kilparatsastusuran viulut. Zoë epäilemättä lakkaa maksamasta niitä viuluja, mikäli heidän mikä-lie-suhteensa lakkaa miellyttämästä häntä. Mutta, mies tuumaa sitten ja kohauttaa henkisesti harteitaan. Alexander tiesi sen riskin olevan olemassa, kun sekaantui Zoë Villigeriin ja heitti uransa tämän suopeuden varaan. Vain isoilla panoksilla saavuttaa sellaisia voittoja, joita Alexander Rosengård elämässään kaipaa. Zoë Villigerissä tiivistyvä lupaus voitoista on niin vastaansanomaton, että Alexander saattaisi vaikka ollakin valmis kasvattamaan panoksiaan. Ilmari SiiliHannalla ei ole aavistustakaan, että Ilmari aikoo kosia. Siitä Ilmari varmistuu viimeistään, kun näkee Jusun ilmiaidosta yllättyneisyydestä laajenevat silmät. Hääjuhlan ilta on täydessä vauhdissa, ja Ilmari on omaksi hämmästyksekseen yhyttänyt morsiamen kahdenkeskiseen hetkeen ja rohkaistunut hakemaan avopuolisonsa parhaalta ystävältä varmistuksen sille, ettei ole typerä idiootti edes harkitessaan kosintaa. Jusu katselee sormusta, jonka Ilmari on valinnut ja ostanut Hannalta salaa. “Onko ihan typerää ostaa sormus etukäteen?” Ilmari paukauttaa kysymyksensä Jusulle, joka alkaa tointua ensihäkellyksestään. “Tämä on ihan Hannan tyylinen”, Jusu sanoo välittömästi — hän tietää millaisen sormuksen Hanna haluaa, he ovat keskustelleet asiasta. “Koko — “ “— on ihan varmasti oikea, koska mä otin liikkeeseen mukaan yhden sen omista sormuksista. Tai jos se on vähän väärä, niin muokataan sitten.” “Ilmari”, Jusu sanoo ja vaikuttaa levottomalta ja hieman hankalalta. “Aiotko sinä, mm, aiotko sinä kosia täällä? Tänään?” “Ei, ei, ei”, Ilmari sanoo kauhistuneena. “Ei! Ei kai se ole kauhean korrektia, muiden tärkeänä juhlapäivänä, sehän veisi huomiota… Ajattelin, että sitten lomalla.” Jusu nyökkää. Hän ei haluaisi olla sellainen, hmm, bridezillaksi nimiteltävä morsian, joka loukkaantuu ajatuksesta, että joku muu käyttäisi hänen päiväänsä alustana omille Suurille Uutisilleen, mutta… Ajatus tuntui pahalta. Onneksi Ilmari ymmärtää asian sanomattakin. Heitä lähestyvät askeleet, ja Ilmari livauttaa sormusrasian takaisin povitaskuunsa, missä se on saanut olla huomaamatta. “Se sanoo kyllä”, Jusu sanoo hänelle hiljaa, ja Ilmari on kiitollinen siitä, että on saanut mahdollisuuden jutella hänen kanssaan. Hanna RönnholmKaikki on mennyt hyvin. Hanna on helpottunut ja hyvillään. Vaikka hän ei odottanutkaan katastrofia, on kuitenkin ilahduttavaa, että kaason velvollisuudet on onnistuneesti hoidettu. Paras lapsuudenystävä on saateltu naimisiin. Päivä on sujunut hyvin. “Oho! Mitäs täällä supatellaan”, Hanna nauraa heläyttää kohdatessaan mainitun ystävän ja oman avopuolisonsa syventyneenä keskusteluun aivan kahdestaan. “Lomasuunnitelmia”, Josefina sanoo kepeästi. “Teidän matkasta tulee varmasti ihana!” “Niin mäkin uskon”, Hanna hymyilee — hän on ahertanut kovasti saadakseen tutkintonsa valmiiksi työn ohessa, ja valmistumisen kunniaksi matka on hänen unelmansa. “Kiitos vielä, kun hoidatte Simbaa sen ajan.” “Tietysti. Toivotaan, että se viihtyy meillä”, Josefina hymähtää. Hannan Simba-koira tulee epäilemättä viihtymään Josefinan ja Rasmuksen hoivissa. Hanna uskoo ystävänsä paneutuvan karvakorvan hoitoon yhtä huolellisesti kuin jos antaisi hänen hoidettavakseen vastasyntyneen vauvan, eikä Simba oikeastaan vaadi paljoa ollakseen tyytyväinen. “Joko te ootte tehneet häämatkasuunnitelmia?” Ilmari liittyy keskusteluun, ja Hannakin kiinnostuu. Josefina kohauttaa olkiaan ja pudistaa päätään. “En mä oikein tiedä, miten me päästäisiin irtoamaan. Pitäisi suunnitella ennalta tauko vierashevosiin, ja kisakausikin alkaisi, ja varsovat tammat… ja tallityöt, olisi aika kallista maksaa kenellekään viikosta tai kahdesta”, päivän morsian luettelee esteitä häämatkalleen. “Kyllähän se kaikki nyt järjestyisi! Mä en edes yllättyisi, jos Arne tulisi hoitamaan teidän tallin ihan teidän matkallepäästämisen ilosta. Täällähän pyörii tallit työntekijöiden voimalla. Tai eikö Rasmuksen äitikin ole hevosihmisiä?” Hanna ryhtyy heti miettimään, miten ystävän häämatka onnistuisi. “Niin, no, pitää katsoa”, Josefina sanoo, ja muuta hän ei ehdikään, sillä paikalle ryntää Aliisa Huru. “Tanssilattialle siitä!” hän hätistää seuruetta, ja kun Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight) raikaa, tanssilattia täyttyy Aliisan, hmm, lempeän kannustuksen avittamana. Arttu VettenrantaArttu ei ole bestman ensimmäistä eikä taatusti viimeistä kertaa. Hänellä on paitsi runsaasti kavereita, myös aikaansaavan ihmisen maine — ja hänen järjestämänsä polttarit ne vasta ovat mainetta keränneetkin. Rasmus Alsilan bestmanina toimiminen on sikäli mieleenpainuvaa, ettei Rasmus oikeastaan ole vaikuttanut lainkaan sellaiselta tyypiltä, joka saisi aikaiseksi mennä naimisiin. Kilparatsastajana mies on ollut määrätietoinen, sinnikäs ja kunnianhimoinen niin kauan kun Arttu muistaa, ja Arttuhan muistaa: he ovat mitelleet voimiaan, taitojaan ja joskus silkkaa voitontahtoaan toisiaan vastaan jo pikkuponijunioreina. Millään muulla elämänalueella Rasmusta tuskin tunnistaisi samaksi henkilöksikään. Vaan nyt on Rasmuskin… “Ukkomies”, Arttu naurahtaa ystävälleen, joka irvistää takaisin eikä vastaa muuta. Arttu pistää merkille, että irvistys ei säily pitkään. Sen tilalle hiipii nopeasti rahtu autuaisuutta. Voi pojat. “Mä juttelin Jusun veljen kanssa”, Arttu paljastaa sitten, vaikka ei kai siinä ole mitään suurta paljastuksen makua, että bestman on vaihtanut sanoja morsiamen veljen kanssa. “Okei, mitäs Alexander”, Rasmus yskähtää. Hän ei ole koskaan päässyt selville siitä, mikä Josefinan isoveli oikein on miehiään paitsi maailman huippua tavoitteleva kilparatsastaja. “Mukava tyyppi”, Arttu lausuu sanaparin, joka saa Rasmuksen miettimään, puhuvatko he yhä samasta henkilöstä vai onko tässä tapahtunut jokin erehdys. “Mä itse asiassa vähän kartoitin sen fiiliksiä, jos se ottaisi Teddyn ratsastettavakseen.” No nyt tässä ainakin on jotakin, mitä en ymmärrä oikein, Rasmus ajattelee, ja Arttu lukee ajatuksen hänen kurtistuneista kulmakarvoistaan. “Don’t get me wrong”, hän rauhoittelee. “Mä olen tosi tyytyväinen siihen, mitä Jusu on sen kanssa tehnyt. Mutta, tiiäthän sä. Se on Alexander Rosengård. Jos sä saisit hevosesi sille niin kyllähän sä nyt laittaisit, tai siis jos et tekisi hevosiasi itse, tietysti, niin kuin mä en enää voi tehdä. Jusu on tosi taitava nuorten kanssa, mutta sit kun mietitään isoja luokkia, ja mua kiinnostaisi nähdä Teddy kansainvälisillä radoilla…” “Joo”, Rasmus sanoo kulmat yhä vähän kurtussa. Hän ei ole typerä. Hän ymmärtää, että Keski-Euroopassa asuva ja kilpaileva Alexander on eri tasolla kuin mihin he todennäköisesti ikinä yltäisivät liekkijärveläiseltä maneesittomalta pikkutalliltaan käsin. Luultavasti Josefina ymmärtää asian vähintään yhtä selvästi kuin hänkin. Se ei tarkoita, etteikö Teddyn menetys kävisi kipeästi Josefinan itsetunnon päälle. “Me sovittiin alustavasti, että Teddy menee, kun niille vapautuu talliin tilaa”, Arttu mainitsee kuin ohimennen. “Aijaa.” “Ja mä oon jo miettinyt, miten autan korvaavaan Teddyn ratsutuspaikasta katoavan kassavirran — mutta ei ruveta puhumaan yksityiskohdista nyt! Helkkari, on sun häät! Mieti nyt. Meillä on vielä aikaa juhlia.” Arttu ohjaa Rasmuksen baaritiskille, ja harhauttaa tämän ajatuksia kauemmas irti hevosbisneksestä heidän saatuaan juomat käteensä. “Musta se oli tosi hyvin sanottu siinä Hannan puheosiossa, se mitä se sanoi siitä miten teistä tietää, että tää on meant to be”, Arttu hakee sanojaan ja läimäyttää kätensä veljellisesti Rasmuksen hartialle. “Miten se menikään, että kun te ootte molemmat niin häkeltyneitä siitä, että toinen on valinnut just toisen. Kun te ette kumpikaan oikein voi uskoa onneanne.” “Ai niinkö se sano”, Rasmus sanoo ja myöntää: “Mä en niin hyvin tajunnut sitä, mutta Josefinasta päättelin että jotain liikuttavaa se oli.” Hanna on huolehtinut kaason ja bestmanin puheen ruotsinkielisestä osuudesta, hänen äidinkielensä kun se on. Rasmus ei ole lainkaan yllättynyt, että saa käännöksen bestmaniltaan. Arttu on aina ymmärtänyt heistä kahdesta paremmin ruotsia, ja puhuukin sujuvammin kuin Rasmus (joidenkin Josefinan sukulaisten selväksi harmiksi). “Jotain sellaista joo. Jos on jotain neuvoja, mistä tollaisia jusuja löytää —” “Älä nyt helvetissä multa deittailuvinkkejä kysy, kysy ennemmin vaikka Joelta —” “Onks toi Cella sinkku?” Arttu kääntää aivan yhtäkkiä keskustelun suunnan, kun he saapuvat tanssilattian laidalle. “Mistä mä sen voisin tietää?” Rasmus ähkäisee. Eihän hän nyt ole kysynyt Branin hoitajalta moi ooks sä sinkku? Sehän olisi helvetin outoa. “Niin no mistähän sä”, Arttu tuumaa ja tuuppaa kaveriaan hartiasta. “Hämmästyttävä, että sä tiedät edes omaa tilannettas.” Susanne RosengårdVieraat ovat menneet, musiikki lakannut ja juhlat päättyneet. Susanne Rosengård seisoo merisalongissa, jota yhä koristaa vihkikaari, jonka alla hänen kuopuksensa on saanut unelmiensa aviomiehen. Susanne myöntää: kesti kauan, ennen kuin hän alkoi pitää Rasmus Alsilasta. Mutta niin siinä vain kävi, vaikkei Rasmuksella ollut kummoistakaan sosiaalista sulavuutta eikä etiketintuntemusta. Kaikessa (moukkamaisessa, Susanne olisi joskus saattanut täydentää) tavanomaisuudessaan Rasmus Alsila on ollut hyväksi Josefinalle. Tytär on saanut itsenäistymiseensä tukea vakaasta parisuhteesta, jossa hänet on hyväksytty kaikin puolin. Arvostettukin. Susanne ymmärtää jo näillä ikäpäivillään sellaisen asian merkityksen. Henkilökunta häärii yhä viimeisiä siivoamisiaan. Seuraavana aamuna mitään häitä ei tietäisi olleenkaan, paitsi muutamasta yöksi jääneestä sukulaisesta sekä runsaista kukkakoristeista, jotka saavat jäädä elävöittämään kartanoa. Susanne päättää, jälleen kerran, olla ajattelematta liikaa kukkien alkuperää. Avioliiton avaaminen moderniksi avoimeksi suhteeksi on kenties ollut viisas päätös, mutta se että Arne on tilannut kukkasomistuksen heidän kotiinsa omalta kumppaniltaan (siltä toiselta kumppanilta, Susanne ajattelee), on ollut hääjärjestelyissä suurimman jännitteen alku. Olisihan ollut muitakin floristeja, hyviä. Mutta Susanne asettuu tilanteen yläpuolelle ja päättää nauttia kukkien kauneudesta. (Ja jos hän ei siihen pysty, hän voi vaikka polttaa kukat takassa.) “Vilken fin dag”, Arne kommentoi, eikä saa vastaukseksi kuin vaitonaisen nyökkäyksen. Kuin yhdestä päätöksestä he suuntaavat iltatoimilleen ja nukkumaan. Olisi kenties ollut viisasta tehdä niin jo aiemmin, Susanne ajattelee katsellessaan peilistä ikääntymistä korostavia väsymyksen merkkejä kasvoillaan. Seuraavana aamuna heillä on brunssi isännöitävänään kaikille yövierailleen. He poistuivat toki sivuun juhlien käydessä vapaamuotoisiksi, sillä todennäköisesti mikään ei olisi hillinnyt asiaankuuluvaa riehakkuutta tehokkaammin kuin heidän läsnäolonsa, ja silloin he olisivat voineet myös käydä nukkumaan. Mutta oma tytär menee naimisiin vain kerran, Susanne ajattelee. Niinpä he ovat katselleet Josefinan lapsuus- ja nuoruuskuvia, kertoneet toisilleen muistoja hänestä, ja Susanne on surrut kaikkia niitä vuosia, joina hän olisi voinut olla parempi ja lempeämpi äiti tyttärelleen. Nyt on jo liian myöhäistä. Mutta ehkä jotakin on vielä korjattavissa, Susanne ajattelee ja tuntee sähköisen pistoksen mielessään. Ehkä hän voi hienotunteisesti olla tyttärensä tukena tämän oman äitiyden kehittyessä. Susanne ei halua hypätä hätäisiin johtopäätöksiin, mutta on pistänyt merkille, että päivän morsian on kilistänyt maljapuheille alkoholittomalla kuohuvalla ja pyytänyt vaivihkaa tarjoilijalta ruokajuomakseen alkoholitonta valkoviiniä. Susannen ikäpolvessa ei sober curious -ilmiötä niinkään tunneta; alkoholia välttelevät hänen mielestään lähinnä addiktit, traumatisoituneet ja raskaana olevat. Susanne ei aio udella. Hän aikoo havainnoida. Josefina Rosengård AlsilaJosefina ei muista, milloin hänellä olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Hän on hymyillyt, nauranut ja tanssinut. Tanssinut! Eikä sillä oikeastaan edes ole väliä, miten hyvin tai huonosti hän on sen tehnyt. Hän on ollut liian onnellinen piitatakseen sellaisesta. Kaikkein onnellisimmillaan hän on ollut silloin, kun Rasmuskin on liittynyt yllättäen seuraan. Josefina muistaa tanssineensa Joen kanssa, ja sitten Joachim pyöräytti hänet kasvokkain Rasmuksen kanssa ja sysäsi suurin piirtein syliin asti, eikä Josefina pistänyt pahakseen. Hän painautui lopun matkaa kiinni aviomieheensä, kietoi käsivartensa tämän niskan taakse ja suuteli tanssilattialla. Ympärillä oli iloisia tuttuja ihmisiä ja musiikki jatkui, mutta aika pysähtyi. Ei se tietenkään oikeasti pysähtynyt. Kello tikitti ja juhla tuli päätökseensä. Josefina on ensin hämmästynyt siitä, että jaksoi juhlia loppuun saakka. Sitten hän hämmästyy siitä, miten nopeasti ja syvänä uni vie mukanaan, kun koko hääpäivä on takana. Sinä yönä hän ei heräile omaan levottomuuteensa. Hän nukkuu paremmin kuin pitkiin, pitkiin aikoihin ja herää tuntien olonsa hämmästyttävän levänneeksi. Josefina ei muista sitäkään, milloin hän olisi viimeksi tuntenut olonsa niin omaksi itsekseen.
|
|
|
Post by Jusu on Mar 24, 2024 15:27:25 GMT 2
Hyvä elämä 24. maaliskuuta 2024
Maaliskuussa Josefina nauttii arjesta. Hän näkee ympärillään lisääntyviä merkkejä keväästä, mutta nauttii talven lapsena vielä viipyilevästä talven tunnusta. Vielä ei tarvitse päättää, mitä yliopisto-opinnoille tapahtuu, eikä enää tarvitse jännittää, miten häät sujuvat. Elämä on yksinkertaista: Josefina fiilistelee uutta kotia ja laittaa vähitellen yksityiskohtia valmiiksi, paneutuu hevosten hoitoon ja treeniin ja suunnittelee kevään ja kesän kisakalenteria. Hän seuraa Grannin ja Vivanin pyöristymistä ja alkaa odotella Seran kuulumisia Saksasta Debbie Fischerin tallilta, missä nuori tamma varsoo varmasti heidän kolmesta varsastaan ensimmäisen.
“Simba, kom”, Josefina kutsuu ystävänsä Hannan siniharmaata koiraa, joka on sopeutunut tallikoiran elämään yhtä vaivattomasti kuin Hanna ennustikin. Simba seuraa Josefinaa vaivihkaisena varjona koko matkan naapuritontille.
No, siinä on ainoa monimutkainen osa Josefinan elämästä. Tallitontilla on viimein alkanut rakennustyömaa, joka uudistaa koko Ruskamäen tallin tunnistamattomaksi: vain tontti säilyy, muuta ei juurikaan. Sunnuntaina ei tontilla vilise työmiehiä, mutta myllerryksen jäljet ovat kiistattomia. Vanha asuintalo on päätynyt ensimmäisenä purkutoimien kohteeksi ja hevosille on ilmestynyt siirtokarsinoita, sillä pian vanhat tallirakennukset puretaan yksitellen maantasalle. Talonrakennuksesta selvittyään Josefina kuitenkin luottaa siihen, että kaikki menee hyvin.
Aamutallin tehnyt Rasmus laittaa juuri parhaillaan luutaa paikalleen, kun Josefina astuu isoimpaan tallirakennukseen.
“Hyvää huomenta”, Josefina toivottaa ja tuntee lämpimän ailahduksen mielessään; häiden jälkeen hän on ollut rakastunut. Rakastanut hän on aina, mutta pysyvyyden päätös on humauttanut hänet syvään päätyyn. “Huomenta”, Rasmus vastaa hyväntuulisena. “Saitko nukutuksi?” “Sain, kiitos. Teki hyvää ottaa vähän hitaampi aamu tähän väliin.” “Hyvä jos sait levättyä”, yhä uupumuksen merkkejä puolisossaan vaistomaisesti tarkkaileva mies sanoo ja suukottaa Josefinan otsaa, kun tämä pysähtyy halaamaan häntä.
“Mitäs sulla on suunnitelmissa tänään?” Josefina kysyy heidän kävellessään ahtaaseen satulahuoneeseen. Rasmus nappaa Branin suitset olalleen, satulan käsivarrelleen ja harjakorin toiseen käteen. “Aloitan Branista. Mä oikeastaan ajattelin, jos sä vähän patistelisit meitä. Teen sileäntreeniä. Jos aiotaan kesällä kisata kenttää, niin koulukokeita pitää kyllä alkaa laittaa minttiin”, Rasmus sanoo, ja Josefina lupautuu ilman muuta. “Vaikka mä en kyllä mikään kouluvalmentaja olekaan”, hän varoittaa tarpeettomasti — he tuntevat toistensa vahvuudet jo sangen hyvin. “Ei sun tarvii ollakaan”, Rasmus muistuttaa ja jatkaa: “Se riittää kun oot siinä ja muistutat, etten mä voi vaan kruisailla menemään.” “Mutta voitaisiin me joskus kysyä jotakuta oikeasti tänne valmentamaankin meitä. Ihan varmasti ainakin Heidi tulisi, jos vaan saa järjestettyä aikaa”, Josefina sanoo. Rasmus näyttää jostain syystä vähän vastahakoiselta. “Se on GP-valkku. Mulle nyt riittäisi varmaan joku Sarahkin, kun en mä tuu ikinä kisaamaan mitään kenttävaativaa enempää kuitenkaan”, Rasmus sanoo ja Josefina on vähällä nauraa pärskähtää hänelle varoituksen siitä, ettei päästäisi Sarahin kuullen suustaan mitään niin vähättelevän kuuloista, muttei viitsi puhua päälle, kun mies vielä jatkaa: “Tai etkö sä Nitan kanssa ole yhteyksissäkin, onhan sekin kisannut vaikka mitä.” “No ollaan me jonkun verran joo”, Josefina sanoo muistellen yhtä läheisimmistä kallalaisista tallikavereistaan, joka aivan ensimmäisten joukossa tunnisti vireen hänen ja Rasmuksen välillä ja ennusti heille suhdetta ennen kuin kumpikaan rohkeni esittää treffikutsua toiselle. “Mutta Nita ei taida olla sen enempää valmentajatyyppi kuin mäkään. Tai en mä ainakaan tiedä sen tarjonneen valmennuspalveluita muille, niin tuntuisi hassulta kysyäkään.” “Asuisipa Inna edes Suomessa”, Rasmus puuskahtaa. “Sillä olisi sitten vähän niin kuin velvollisuus käydä katsomassa Kisseä, ja samallakos se parit koulutreenit valvoisi. Se kävisi luontevasti.” “Kyllä Heidinkin kysyminen käy ihan luontevasti”, Josefina sanoo niin päättäväisen kuuloisena, että Rasmus arvaa sen olevan lukkoonlyöty tulevaisuuden tapahtuma. Voi elämä, joutua nyt kaivamaan kouluratsastajamaista ryhtiä lihasmuististaan — mutta hyväähän se varmaan tekisi, niin tarpeettoman hulppealta kuin vaikuttaisikin.
“No niin, eli aloitetaan sun ja Branin koulutreeneillä”, Josefina linjaa. “Sitten mä voisin ratsastaa Teddyn.” “Mä otan Akun silloin kentälle. Ja ajattelin, että käyn näyttämässä Lexielle maastoesteitä, jos radalta löytyy hyvää pohjaa. Luulisi jo edes parin hypyn onnistuvan”, Rasmus suunnittelee. “Mä voisin tulla Pandan kanssa mukaan, ja Salma on tulossa ratsastamaan Pikillä ja Narskulla. Ehkä se ottaisi Narskun maastoesteille mukaan?” Josefina pohdiskelee. “Tiedätkö sä jo, aikooko se ostaa sen?” Rasmus kysyy ja Josefina pudistaa päätään ja kohauttaa samaan aikaan olkiaan. “En mä tiedä. Jotenkin en ehkä usko — tai että en tiedä ostaisinko itse hevosta, josta en ole aika heti varma, että tässä se on”, Josefina pohdiskelee ääneen ja näkee Rasmuksen ilmeestä, että tämä on jo alkanut ajatella samaa. Kaipa Salma olisi jo huomannut, jos Narsku olisi karauttanut kiitolaukalle hänen sydämensä mukanaan.
“Ja säkö ratsastat tänään Veivillä?” Rasmus kysyy. “Mä tulen siihen mukaan.” He ovat ottaneet tavaksi aloittaa täysiverisen kanssa liinassa, sillä tontilla tapahtuvan remontin myötä kiltti hevonen on muutaman kerran ottanut niin napakat äkkilähdöt, että kyydissä pysymisessä on ollut tekemistä. Kerran Rasmus on pudonnutkin, eikä lihasjäykkyys sen jäljiltä ole vieläkään täysin muisto vain. Rauhallisessa mielentilassa tamma on kiltti kuin mikä, mutta kai juuri siksi se on heidät päässyt niin yllättämäänkin. Veiviltä ei osaa odottaa moisia vauhtipoistumisia ennen kuin se hermostuu ja lähtee. “Eiköhän se tänään ole ihan ookoo”, Josefina ennustaa. “Kun tontilla on rauhallista.” “Varmaan, mutta silti”, Rasmus sanoo haluttomana luopumaan turvamiehen tehtävästään.
Simba seuraa heidän jalanjäljissään, kun he lähtevät hakemaan ulkona aamuheinien syömistä lopettelevaa Brania sisälle. Josefina jää koiran kanssa portille ja varmistaa, ettei pikku paimenkoira pyöri jaloissa Branin kulkiessa ohi. Ei Simba pyrikään hevosten jalkoihin: se on järkevän varovainen. Miellyttäväluontoisen, kauniin koiran läsnäolo on jo alkanut tuntua niin kotoisalta, että välillä Josefina ajattelee, että koiraan voisi tottuakin. Hänellä ei ole koskaan ollut koiraa. Lapsuudenkotiin sellaiset eivät äidin järkähtämättömällä päätöksellä ole kuuluneet; Josefina tietää Susannen kokevan olonsa hyvin epämukavaksi aina kun koiria on lähellä. Äiti ei ole koskaan kertonut syytä koirapelolleen, eikä Josefina ole kysynyt. Epämukavista tunteista keskusteleminen ei ole kuulunut heidän perheensä tapoihin.
Päivä rullaa eteenpäin omalla painollaan. Simba viihtyy satulahuoneen nurkkaan viikatun villaviltin päällä ja Rasmus ja Josefina hevostensa satuloissa, ja kun Salma saapuu, he saavat kuin saavatkin Seppeleen maastoesteradan hyvin tuntevan oppaan mukaansa. Salma tietää, minne kannattaa suunnata kevään ensimmäisiä maastoestehyppyjä ottamaan. Vaikka siellä täällä on yhä lunta, aurinkoisimmilla paikoilla maaperä on paljas ja kylliksi sula ollakseen pitävä alusta Lexien, Narskun ja Pandan kavioille.
Kaikilla — niin ratsastajilla kuin ratsuillakin — on hauskaa!
Illemmalla Josefina laittaa Heidille viestiä ja kysyy, voiko soittaa. Hän ei tahdo soittaa kesken lasten iltarutiinien tai muuten häiritsevällä hetkellä. Ystävä kuitenkin soittaa itse lähes heti takaisin, ja Rasmuksen miedoista luimisteluista välittämättä Josefina esittää valmennusasiansa ja kutsuu samalla kummityttönsä ja tämän pikkuveljen kylään. Hän voi viettää aikaa lasten kanssa ja Rasmus ratsastaa, niin sovitaan.
Rasmus ja Josefina lopettavat viikkonsa saunoen. Josefina katselee saunan terassilla vilvoitellessaan järvelle ja ajattelee, että hänellä on siinä hetkessä, siinä elämässä, kaikki mitä hän tarvitsee.
“Mä en tiedä, mitä mä teen opintojen suhteen”, hän sanoo ääneen.
Virkettä seuraa hiljaisuus. Rasmus ei ole sellainen, että tuputtaisi hänelle mielipidettään, eikä Josefina itse tiedä, mitä muutakaan sanoisi.
Vasta heidän peseydyttyään ja Josefinan levittäessä huolellisesti kasvorasvoja iholleen hän ymmärtää kirkkaasti, mikä häntä erityisesti mietityttää.
“Mä en tiedä, jatkanko mä niitä opintoja — tai että miksi oikeastaan, kun tässä meillä on kokonainen hyvä elämä”, hän sanoo kylpytakin hihoja näpertäen ja hakeutuu sitten Rasmuksen halattavaksi. “Jos me aiotaan panostaa tähän talliasiaan ja hevosiin, yhtä hyvinhän mäkin voisin laittaa kaiken peliin ja olla tässä täysillä mukana. Mutta mä en päätä mitään ihan vielä.”
“Ei sun tarviikaan päättää heti”, Rasmus sanoo rauhallisena ja hengittää syvään. Josefinan märät hiukset kastelevat hänen poskeaan ja kylpytakkinsa hartiaa. “Sä saat miettiä, mikä on sulle parasta.”
Sitä Josefina jää miettimään, kunnes saa muuta ajateltavaa. Rasmus on Simban kanssa iltaulkoilulla, kun riemastunut Hanna soittaa Josefinalle videopuhelun lämpimältä paratiisilomaltaan ja pyytää Josefinaa kaasokseen säihkyvää timanttisormustaan esitellen. Häntä hymyilyttää lapsuudenystävän ylitsevuotava onnellisuus vielä heidän käydessään nukkumaan.
Mikä etuoikeus saada nukahtaa hymy huulilla, Josefina ajattelee puuroisesti hetkeä ennen kuin ei enää tietoisesti ajattele mitään.
|
|
|
Post by Jusu on Apr 7, 2024 18:07:43 GMT 2
Pääsiäisekstra Maaliskuussa 2024
Pääsiäisenä talvesta ei ole tietoakaan. Raikkaan tuulen purevuuskaan ei tuoksu talvipakkasilta. Kevätaurinko silittelee Josefinan pisamia, ja niin kuin hiirenkorvat ja kevätkukat ne tulevat taas näkyviksi vuoden kieriessä ikuista ympyräänsä. Päivät pitenevät, mikä ilahduttaa kehnosti valaistun kentän varassa hevosiaan treenaavia kotitallin ylläpitäjiä suuresti. Huhtikuuta värittävät yhä päämäärätietoisemmaksi käyvät treenisuunnitelmat ja talvea tiiviimpi valmentautuminen — ja kotitalon pihatyöt, leikkokukat pöytätasoilla sekä pitkät keskustelut elämästä, hevosista ja haaveista.
Henrik Strand tulee pääsiäisviikonlopun perjantaina Seppeleen maneesille pitämään Rasmukselle ja Josefinalle estevalmennuksia. Teddyn treeneissä on läsnä tietynlainen haikeus; Josefina tekee jo mielessään hyvästelytyötä, sillä huhtikuun puolivälin tienoolla he lähtevät Hollantiin, ja sieltä Teddy lastataan Alexanderin hevosrekan kyytiin. Teddyn lähtiessä matkalle kohti Sveitsiä erkanevat myös Josefinan ja Rasmuksen tiet hetkeksi. Josefina palaa Pikin kanssa kotiin. Rasmus matkustaa Saksan Riesenbeckiin. Siellä hän valmentautuu pienen hetken Dierk Mayerin johdolla, mutta matkan päätarkoitus on hakea kotiin Laran nelivuotias tytär, Art Decade. Rasmus malttaa tuskin odottaa Desin saamista kotiin ratsastettavaksi (“ja lellittäväksi”, Josefina kiusoittelee miestä, jonka sydämessä riittää pehmeitä paikkoja tärkeille hevosille).
Pikin valmennukset jännittävät ja innostavat Josefinaa aivan uudella tavalla. Heillä on tavoitteita: hypätä ja sijoittua Power Jumpin kansainvälisissä luokissa vielä 140 senttimetrin korkeudella, ja sen jälkeen syyskauden myötä tehdä 150-debyyttinsä. Josefina tietää, että he voisivat hypätä isompaa luokkaa jo aiemmin ja kokeilla sitä Power Jumpeissakin, mutta sekä armollisuus että kunnianhimo ohjaavat toisenlaisiin päätöksiin. Hän ei tahdo asettaa itselleen niin suuria paineita; ja toisaalta hänen suorittajaluonteelleen ei sovi se, että he lähtisivät arvokilpailuihin kokeilemaan, kun heillä on mahdollisuus lähteä myös hakemaan menestystä. Lisäksi terve järki sanoo, että arvokilpailuissa ratojen vaativuustaso on muutenkin kova. Edes korkeuden on syytä tuntua rutiininomaiselta, kun ratojen tekninen vaativuus on huipussaan ja paineet kovimmillaan.
“Bra, Jusu. Det räcker”, Henrik, joka valmentaa Rasmusta ja Carria sekä Josefinaa ja Pikiä sujuvasti kahdella kielellä, vapauttaa Josefinan loppuravailuiden pariin. “Rasmus, kerta vielä. Tahdon nähdä skarppiutta. Se on ollut aika vahvana ja nyt saat…”
Henrikin ohjeistukset virtaavat ohi Josefinan korvien. Hän vilkuilee keventäessään maneesin katsomoon, jonne on kertynyt melkoinen väentungos. Pääsiäisajan pitkät vapaat takaavat, että koululaisilla on vapaa perjantai, ja vieraileva komea valmentaja vetää uteliaan silmäparin jos toisenkin paikalle — riippumatta siitä, Josefina ajattelee, että kolmissakymmenissään kulkeva Henrik on sekä epäilyttävän iäkäs että aivan liian kunnollinen kiinnostuakseen yhdestäkään katsomon ysiluokkalaisesta. Evelin istuu siellä muiden mukana ja tervehtii Josefinaa reippaasti, kun tämä ratsastaa hänen ohitseen. Teinityttö odottaa jo malttamattomana kahden viikon TET-jaksoaan Ruskamäen tallilla.
Josefina muistaa toisenkin kerran, kun hänen ja Rasmuksen mukana kulkeva vierailija toi muassaan uteliaita täyden katsomon. Jouluna vierailleen Joachim Altmannin viehätys ei perustunut niinkään komean nuore(hko)n ratsastajamiehen statukseen, sillä Joe on sentään yli neljänkymmenen eikä siten enää keskiverto tallityttöjen etäisenkään mielenkiinnonkohteena samalla tavalla kuin nuorekas Henrik vielä saattoi olla. Joe on kuitenkin maailmankuulu (mikä on hämmästyttävän helppo asia unohtaa, kun vietti mutkattoman miehen kanssa aikaa): mies kiertää ympäri maailmaa kilpaillen ammatikseen hurjan kalliilla hevosilla hurjan suurilla ja vaativilla radoilla World Cupia myöten. Sellaisia ratsastajia näkee Liekkijärvellä toisinaan, mutta kylliksi harvoin, jotta se oli tapaus, jota harva tahtoi missata.
Josefina katselee, kun hänen miehensä ratsastaa Carrilla yli lähes tappiin saakka korotettujen esteiden. Jo lähes vitivalkoiseksi vaalentuneen kimon orin hypyt ovat samanlaisia kuin aina ennenkin ja tuovat mieleen orin emän: molemmissa on aina ollut hurja määrä hyppyvoimaa, eikä Carri hipaisekaan yhtäkään puomia vaan kohoaa helposti yli korkeimmankin esteen, kun Rasmus saa puolipidätteensä läpi ajallaan ja määrättyä itse, mihin paikkaan hevosen askel heidät kuljettaa.
Kotimatkalla Josefina sanoo ajatuksensa ääneen: “Sä voisit hypätä vaikka GP-ratoja sopivalla hevosella.” Rasmus naurahtaa ja kohauttaa välttelevästi olkiaan. “En mä kyllä tiiä. Oishan se makeeta, mutta mistä sellaisia hevosia saa ja olenko mä jo liian vanha sellaisen tavoitteluun.” “Kasvatetaan sellainen”, Josefina ehdottaa. “Ihan varmasti joku meidän varsoista joskus on sellainen, että siinä riittäisi hyppyä. Ja sitten jos se vaan on sun käteen sopiva, ja me tehdään se hevonen alusta asti itse, niin mikä sua pidättelee? Ethän sä nyt sentään ole mitenkään kovin kaukana siitä tasosta, etkä sä aloita aikuisiällä tyhjästä. Sä olet kisannut ja treenannut jo saappaankorkuisena.”
Rasmuksen on vaikea ottaa vastaan niin luottavaisia kehuja, vaikka tietysti hän on läpi elämänsä ajatellut GP-ratoja ja pitänyt niitä maalinaan jo ennen teini-ikää. Ei hän muuten olisi lähtenyt maailmalle jo ennen ylioppilaslakin hankkimista. Dierk Mayerin talliin ei menty töihin ja treeniin keskenkasvuisena kloppina, elleivät tavoitteet olleet ammattilaisuudessa.
Mutta sitten tuli onnettomuus, kuoli hevonen ja hevosen myötä haaveet, ja Rasmus Alsila palasi kotiin nuolemaan haavojaan ja ajatteli ensimmäistä muttei suinkaan viimeistä kertaa elämässään, että tietysti hänen haaveensa olivat olleet huikentelevaisia ja epärealistisia, eikä hänestä koskaan tulisi sellaista ratsastajaa, ei huipputason ammattilaista. Eihän lähes kenestäkään tule.
Josefina puhaltaa välillä eloa siihen haaveeseen, ruokkii hiljaa kytevää hiiltä — mutta riittääkö haave, kun laji on kallis kuin synti ja eläimet herkkiä loukkaantumaan. Kova työ vie vain tiettyyn pisteeseen saakka. Sitten tarvittaisiin poikkeuksellista lahjakkuutta, pohjaton lompakko ja roppakaupalla tuuriakin, varmaan.
“Musta sä olet ite lähempänä sitä tasoa kuin arvaatkaan”, Rasmus sanoo kaartaessaan tallipihaan. He jäävät istumaan autoon, sillä keskustelu tuntuu keskeneräiseltä. “Jos sä haluat, mun puolesta sä saat tavoitella tota. Ei sen tarvii olla mä. Tai joko-tai edes, siis. Tai että meidän ei tarvitse valita toisen uraa ja pistää sitä edelle.” “Mutta”, Josefina sanoo lempeään sävyyn, “todennäköisesti sun ura on ja menee edelle. Jos me saadaan perhe, mulle tulee joka tapauksessa taukoja ja palaamista takaisin tasolle, ja sitten mä en enää tiedä olenko mä jo liian vanha. Ja se on mulle ihan okei. Tosi okei.”
Rasmus ei tiedä mitä sanoa, eikä Josefina toisaalta tunnu odottavankaan häneltä mitään: vaimo puristaa hänen kättään, hymyilee seesteisesti ja poistuu autosta.
He purkavat hevoset trailerista, ja Rasmuksen siirtäessä trailerin ja auton paikoilleen Josefina aloittelee päiväruokintaa. Hän saa avukseen Sonian. Heillä on suunnitelmissaan viedä Cormac kävelemään metsäteille mitäänpelkäämätön Narsku turvanaan. Josefina pitää siitä, että heillä on oma pieni talliporukkansa. Kotitalliin siirtymisen ei ole tarvinnut tarkoittaa täydellisen yksinäistä puurtamista, ja uusien tallirakennuksien myötä he voisivat ottaa lisääkin vuokralaisia — sitten aikanaan.
“Te possut syötte myöhemmin”, Sonia tokaisee oreille, jotka hän ja Josefina satuloivat maastolenkkiä varten.
Josefina pitää siitä, että voi viettää aikaa Sonian kanssa. Heidän välillään keskustelu käydään pohjoismaisten kielten sujuvalla sekamelskalla: Josefina tulee ymmärretyksi ruotsiksi, Sonia norjaksi, ja joskus Josefina saa pitää suomen kielen oppituokioita. Menneinä vuosina Josefinasta on tuntunut, että hän on etääntynyt äidinkielestään, ja hän käyttää hyvillään kaikki tilaisuudet kietoutua ruotsin kieleen.
Rasmus punttaa heidät molemmat tallin pihassa ratsujen selkään, toivottaa turvallista maastoa ja jää hetkeksi katselemaan, kuinka ratsukot kipuavat mäkistä tallipihaa ylös.
“Onko sun koskaan tarvinnut olla Rasmuksesta epävarma tai mustasukkainen?” Sonia kysyy yhtäkkiä, kun he ratsastavat tallin parkkipaikan ohi hiekkatielle, ja vastaa sitten itse omaan kysymykseensä: “Ei kyllä varmasti.”
Josefina miettii — ei niinkään sitä, mistä kysymys kumpuaa, sillä arvaahan hän. Hän puntaroi sanojaan. Ei, hänen ei ole tarvinnut olla Rasmuksesta pisaraakaan mustasukkainen, ei ikinä hetkeäkään. Mies on ollut luotettava kuin kallio ja tehnyt selväksi, enemmän kai olemuksellaan kuin varsinaisesti teoillaan, että haluaa olla Josefinan kanssa, pitää häntä arvossa ja on tyytyväinen yhdessä luotuun elämään. Mutta onko Josefina ollut epävarma? Josefinalla on terävä järki, mutta nopeat tunteet. Hän on kokenut riittämättömyyttä ja vertaillut itseään muihin, silloinkin, kun ei ole epäillyt Rasmuksen olevan niistä muista kiinnostunut. Cellankin läsnäoloon ja rooliin Rasmuksen hevosenhoitajana hänellä kesti aikansa sopeutua, eikä Rasmus koskaan ajautunut Cellan tai kenenkään muunkaan kanssa sellaisiin tilanteisiin kuin Anton vaikka heidän tupareissaan. Ajautunut, Josefina ajattelee, tai mennyt ihan itse ja jättänyt poistumatta.
“Mä tiedän miltä sellainen epävarmuus tuntuu”, Josefina sanoo harkiten. “Vaikka ei tarvitsisi.”
Sonia vastaanottaa sanat hiljaa. Ne hyväksyvät hänen tunteensa. Ne eivät vähättele. Ne eivät myöskään lupaa mitään. Josefina haluaisi voida sanoa, että lopulta Soniakin voi varmasti luottaa Antoniin, mutta parhaalla omatunnollaan hän ei pysty, eikä siksi sano mitään. Josefina ei tiedä, mitä mieltä on Anton Seljavaarasta. Hänen entisen kämppiksensä kanssa säätäessään Anton kyllä osoitti hämmästyttävää lojaaliutta ja sitoutuvaa luonteenlaatua, vaikkei saanutkaan sitä Aliisa Hurulta takaisin. Mutta sehän siinä olikin: Aliisa oli Aliisa, ja he olivat olleet antonjaaliisa, ja siinä oli ollut jotakin sellaista, mikä mietityttää Josefinaa nyt, kun Sonia tunnustelee luottamuksen syvyyksiä. Jossain mielensä perukoilla Josefina yhä huomaa välillä ajattelevansa Antonin nähdessään Aliisaa ja Aliisan nähdessään Antonia.
Siitä Josefina ei ikinä sanoisi Sonialle mitään. Antonjaaliisa on historiaa, vaikka hän sen kuinka elävästi sivustakatsojana muistaakin. Aliisa asuu pysyvästi Sveitsissä ja matkaa hänen isoveljensä mukana ympäri maailmaa estekilpakentillä. Aikaa on kulunut ja kumpikin on jatkanut elämässä eteenpäin.
“Rasmus lähtee niiden Tulip Carnevalien jälkeen vähäksi aikaa Saksaan”, Josefina vaihtaa puheenaihetta. “Mitä se siellä?” “Hakee Laran tyttären kotiin. Desi on nyt neljä ja tarkoitus on jatkaa sen koulutusta itse täällä”, Josefina kertoo. “Miten sä sopeudut yksinoloon?” Sonia kysyy pienen naurahduksen saattelemana, mistä Josefina saa idean. “No en tiedä sopeudunko! Jos sä vain pääset, tule joku päivä meille. Pidetään tyttöjen iltaa — keksitään jotain kivaa”, hän ehdottaa ja pohdiskelee ääneen: “Ehkä Emmy ja Salmakin tulisi, mutta kivaahan meillä olisi kahdestaankin.” “Kuulostaa hyvältä”, Sonia sanoo ja lupaa tarkistaa ajankohdan kalenterista ja järjestellä iltamenon.
Myöhemmin Josefina ja Rasmus nauttivat aurinkoisesta illasta. He pistävät testiin takaterassin uuden grillin. Kun Rasmus kääntää halloumisiivuja, Josefina asettuu hänen selkänsä taakse, nojaa leukansa miehen olkapäälle ja halaa häntä vyötäisiltä. Siinä hetkessä hän on hyvin onnellinen.
“Näyttää hyvältä”, hän kommentoi (värikkäitä grillivihanneksia, järvimaisemaa tai Rasmus Alsilaa) ja painaa suukon miehensä leukapieleen, siihen mihin selän takaa ylettää. “No hyvä. Oon kyllä ylittänyt itseni”, Rasmus sanoo. “Grilli saatiin päälle eikå mikään ole vielä edes palanut.” “Ei edes sun kulmakarvat ja puoli tukkaa”, Josefina tirskahtaa — hän muistaa kyllä kertomuksen setänsä ensimmäisestä itse kootun grillin sytytyskerrasta. “Ei edes ne, onneksi. Vaikka siinä säästyisi ehkä parturikäynnin vaivalta, kun polttaisi hiuksensa”, Rasmus pohdiskelee ikään kuin tosissaan, ja sanookin sitten: “Pitäisikö mun joskus leikkauttaa lyhyeksi?” “Ei missään tapauksessa”, sanoo Josefina ja ryhtyy sukimaan pähkinänruhkeita hiuksia hellin sormin. Nopeasti Josefina pujottaa hiuslenkin ranteensa ympäriltä ja kiinnittää Rasmuksen hiukset lenkillä pienelle poninhännälle, josta osa suortuvista heti karkaa. “Mä rakastan sun hiuksia.” “Ja mä sua”, Rasmus livauttaa vikkelästi ja kääntyy pussaamaan Josefinaa, joka hymyilee hänen huuliaan vasten. “Kohta ne halloumit palaa kiinni grilliin”, Josefina mumisee varoituksen sanat. “Ei ne nyt niin äkkiä”, Rasmus vakuuttaa.
Eivät ne aivan palakaan. Paprikat ehkä ottavat hieman turhan hiiltynyttä pintaa, mutta kaikki muu kyllä kestää pienen imelän suutelointihetkenkin. Oman kodin viihtyisällä terassilla Josefina ajattelee tuhannetta kertaa, että juuri tähän heidän piti päätyä.
|
|