1.1.2023 - Se, jossa on mehiläispussiperustuu Aleksanterin ja Robertin roolipeliin
tw: huumausaineitaMä nukuin kotona ja näin unta, et joku oli laittanu mun tyynyliinan sisään kiven. Mä nojasin leukaa tyynyy vasten ja yritin löytää hyvää asentoa, mut nojaaminen oli vaikeeta koska tyyny liikku koko ajan ja oli niin kulmikas et se sattu mun leukaan. Mä mietin unisena, et pitäis pyytää Pyryä ottaan kivi pois.
Sit tyyny yhtäkkiä tönäs mua. Mä vetäsin sylkeä väärään kurkkuun niin et alko yskittää ja sit mä en enää ollukaan kotona, vaan istuin polvet koukussa sohvalla kylmässä huoneessa ja tajusin, et sekä mun polviin että päähän sattu. Huone oli hämärä ja täynnä tavaraa, seinillä oli metsätauluja ja vastakkaisella seinällä sammutettu takka. Mä yskin hupparin hihaan yrittäen tajuta a) oliks aamu vai ilta ja b) miks mä olin ikinä nukahtanu niin ahtaalle sohvalle. Sit mä käänsin päätä ja tajusin et sohva ei ollu ahdas siks et se ois ollu pieni, vaan koska Robert istu ihan mun vieressä silmät pimeydestä tummina ja katso ku mä yskin.
Yskän jälkeen oli hiljasta. Mä tuijotin Robertia silmiin ja muistin pikkuhiljaa eilisillan, uudenvuoden ja sen et me oltiin Otto Olkinuoran majatalossa. Robert siltä et se ei ollu nukkunu yhtään, sen silmien alla oli tummat painaumat jotka sai sen kasvot näyttään vielä kulmikkaammilta ku normaalisti. Sohvan takaa ikkunasta tuleva kalpee, sinertävä valo teki varjoja sen kasvoille. Oli ehkä aamu.
"Mitä -", mä kuiskasin mut ääni tuntu jotenki oudolta. "Mitä kello on?"
Robert näytti jotenki pelästyneeltä ku se istu siinä huulet yhteen puristettuina, ihan ku se ei ois oottanu et mä puhuisin. Se vaihto vähän asentoa ja tuijotti mua, rintakehä kohoili niinku se ois juossu jostain just ennen ku mä heräsin. Se veti pipon hitaasti pois päästä ja alko haroa hiuksia. Mun rinnassa tuntu outo humahdus niinku niinä parina aiempana kertana, ku mä nähny Robertin jotenki muuten ku pipo päässä ja huppu sen päällä. Ihan ku mun aivot ei ois pystyny käsittään, et tää kalpee ja hiljanen Robert, joka ei hymyilly ja oli kääntyny tuijottaan sen käsiä, oli se sama Robert, joka heitti mua kerran pizzalla ku olin voittanu sen yhessä hattupelissä.
Se ei vastannu mun kysymykseen, vaan alko vääntelehtiä sohvalla niinku sitä ois oksettanu ja mumis:
"Mun pitää päästä kotiin."
"Onks sul paha olo?" Mä nousin sohvalta ja tajusin vasta sit, et sohvan toisessa päässä Robertin takana nukku joku. Mä en pystyny keskittyyn siihen, mä tuijotin Robertia ja yritin muistaa mitä illalla oli tapahtunu. "Haenks sulle vettä?"
"Emmä -- tarvin mun hupparin", Robert vastas. Se oli kietonu kädet ympärilleen ja täris vähän, vaik huoneessa oli ihan lämmin. Se näytti vähän siltä, et saattais olla kuumeessa.
"Tuu mun huoneeseen", mä sanoin. "Hakeen paita? Mulla on huppari. Tai kaks."
Mä ojensin käden et oisin voinu auttaa Robertin ylös, mut ennen ku ehin ajatella, nykäsin sitä vaistomaisesti pari senttii takas niinku oisin pelänny, et Robert ei ottaiskaan siitä kiinni. Mua alko nolottaa heti, enkä mä tienny oisko mun pitäny jättää käsi ilmaan vai kääntyy vaan ja lähtee ylös.
Robert ei ottanu mun kädestä. Se paino kämmenet sohvakangasta vasten ja kysy hiljaa:
"Onks sulla huone?"
"Joo. Mä kysyin silloin aiemmin et haluuks tulla nukkuun sinne. Mut..." Mä työnsin käden taskuun, kohautin olkia ja yritin olla näyttämättä siltä et mua ois haitannu, et Robert ei muistanu mitä me oltiin puhuttu. "Me, niinku, ehkä nukahettiin. Tänne."
Mun kurkkuu oli alkanu kutittaa.
*Sillä aikaa ku Robert oli mun huoneen vessassa, mä ehin ettii hupparin ja tajuta, et Antonin ja Mannyn lisäks meidän huoneessa nukku Inkeri. Se makas suu puoliks auki Mannyn vieressä, käsi melkein sen naamalla. Mä mietin harmittiks Mannya, et Inkeri oli työntäny sen melkein kokonaan pois tyynyltä.
Vessan lamppu heitti kapeen oranssinkeltasen siivun lattialle ja Robert astu ulos. Se niiskas, hiero naamaa molemmilla käsillä ja melkeen törmäs muhun.
"Voitko sä viedä mut kotiin", se kysy painuneella äänellä. "Vai haluutko vielä nukkua?"
Uskokaa tai älkää, mut ehkä ekaa kertaa musta tuntu jotenki epämukavalta aatella Robertia ja kotia yhdessä, ehkä siks ku mä tiesin, et Robert ei tarkottanu kodilla meidän kotia. Mä purin posken sisäpintaa ja työnsin vessan oven Robertin perässä kiinni. Se ei ollu laittanu valoja pois.
"Okei", mä kuiskasin sit sille koska en tienny, miten oisin sanonu ei. Inkeri oli alkanu kuorsata Mannyn tyynyä vasten. "Mut mul ei oo autoo. Se oli Hanneksen auto."
Musta tuntu et Robert ei kuunnellu mua, koska se tuijotti kuorsauksen suuntaan.
"Kuka tos on?"
"Varmaan Inkeri", mä vastasin eikä mua enää huvittanu puhua hiljaa. "Mut mulla on vielä Hanneksen autonavain."
Robert niiskas ja pyyhki nenää. Se oli jääny seisoon keskilattialle ja horju vähän, ku tuijotti Mannyn ja Inkerin sänkyä. Sekään ei enää kuiskannu, kun kysy:
"Onks Inkeri tehnyt sulle jotain?"
Mua ei kiinnostanu puhua INKERISTÄ Robertin kanssa. Mä käännyin ovelle, puristin ovenkahvaa ja hengitin vähän aikaa, ennen ku pystyin kääntyyn ja sanoon Robertille normaalilla äänellä:
"Tuu."
Mä en tiiä helpotuinks jotenki, ku Robert seuras mua käytävään. Sen toinen sukka oli lähteny jalasta niin, et varpaiden kohdalla oli vaan ruttaantunutta sukkaa, ja mä pysähdyin oven taakse tuijottaan sitä koska en halunnu katsoo Robertia. Mun teki mieli olla sanomatta Inkeristä mitään, mut se oli Robert ja Robert oli ehkä mun paras ystävä, joten mä mutisin lopulta:
"Olin ehkä, sillee, kateellinen. Sille. Eilen."
Mun naama tuntu kuumalta enkä mä kehdannu nostaa katsetta sukasta. Robert oli vähän aikaa hiljaa. Se nojas mun huoneen oveen niin, et se naksahti sen selän takana lukkoon, ja puhu vasta sit.
"Kateellinen? Mistä?" Se ojens kättä mua kohti. Käytävä melkeen humis, oli niin hiljasta. "Se huppari."
Mä työnsin hupparin Robertin rintaa vasten ja toivoin, et se vaan ottais sen ja me voitais alkaa puhuu jostain muusta.
"Ku oot sen kaveri", mä sanoin hiljempaa ku olin aatellu. Mun oman hupparin hihassa oli irtolanka, ja mä aloin kierittää sitä mun sormen ympärille. Se painu ihoon, melkeen sattu, mut mä en lopettanu. "Niin. Siks."
"Oonhan mä sunki kaveri", Robert sano. Se ei kattonu mua vaan hupparia, jota pyöritteli käsissä niinku ei ois tajunnu miten se puetaan.
Jotenki se näky - et Robert seiso luurangon näkösenä siinä kylmän majatalon harmaansinisessä käytävässä eikä tajunnu miten huppari puetaan - sai mut tokaseen:
"Sano sit mitä sulle kävi. Ku vaan katosit."
Käytävä oli niin hiljanen et mä kuulin, ku joku kääns kylkee seinän takana. Robert oli jähmettyny käsivarret koukussa ja tuijotti yhä hupparia, joka roikku sen käsissä. Sen paljaiden ranteiden iho loisti hämärässä aamuvalossa. Hiljaisuus veny ja veny ja mun teki mieli pyytää anteeksi.
"Harry kuoli."
Robertin äänensävy oli hiljanen ja niin tasanen, et se kuulosti melkein siltä ku se ei ois ymmärtäny mitä sano.
"Miks?"
"'Cause I'm a selfish fucking thingy and it was my fucking fault, alright?"
Robert huusi. Puol sekuntia se tuijotti mua, kasvot vääristyneinä ja suu auki vääntyneenä, sit se katos hupparin sisään ja riuhto sitä päälle niin rajusti et huppu käänty kaksinkerroin. Se jäi tuijottaan mua leuka vähän koholla ja hengitti raskaasti, niinku ois yrittäny pakottaa mut oleen hiljaa ilman et sano sitä ääneen. Mä en sanonu mitään vaan purin hampaat yhteen, et en kääntyis kattoon poispäin.
Robert näytti jotenki normaalia pienemmältä mun hupparissa. Mä olin aika varma, et sama huppari oli ollu Robertin päällä monta kertaa ennenki, joskus monta talvee sitten ku pesukone oli rikki, ja ainaki kahesti tallilla, ku Robert oli ollu taluttamassa Harrya ja tullu takas niin et sen hampaat kalis eikä se melkein pystyny istuun paikoillaan, ku paleli niin paljon. Nyt huppari roikku sen harteilla vinossa, huppu oli mutkalla ja lepäs sen olkapäällä mut se ei siirtäny sitä pois.
Hiljasuus veny meidän välillä. Hetken mun teki mieli vaan sanoo
okei ja lähtee, mut sit mun kurkkuu alko kiristää enkä pystynykään.
"Etkä oo", mä mumisin. Robert ei vastannu, se vaan tuijotti mua. "Ja jos se
oli sun vika, niinku Harry, niin et varmaan voinu tehä mitään muuta. Niinku toisella tavalla."
”Kysy vaikka Danielilta”, Robert sihahti ja nykäs lopultaki hupun olkapäältä. ”Sillä on ainakin vitusti mielipiteitä.”
"Mitä mielipiteitä?"
Robert tuijotti mua vähän aikaa, sit se kääns päätä ja nytkäytti olkapäätä silleen ku ei ois ees tajunnu mitä tekee.
"Asioista jotka sille ei kuulu."
Mulle tuli inhottava olo Robertin äänensävystä. Mä en tajunnu miks se näytti siltä, ihan ku ois vaan halunnu et mä ajaisin sen kotiin ja lähtisin sit sen elämästä kokonaan.
"Mut jos oot mun kaveri", mä sanoin matalalla äänellä niin nopeesti ku pystyin. Mua pelotti, et joku keskettäis meidät tai et Robert vaan kääntyis ja kävelis pois. "Niin miks et sano mulle? Ku et jos se ei johdu Joshuasta, niin, tai... tai et ei Harry kuollu heti. Jos se ois ollu HETI, mä oisin tienny."
Robert pyöräytti silmiä ja huokas, enkä mä ehtiny tehä mitään ku se kesken mun sanojen lähti portaisiin. Mä otin askeleen sen perään mut portaitten yläpäässä se käännähti ympäri, heitti kädet sivuille eikä enää ees yrittäny puhuu hiljaa, se melkeen huus.
"Sä et edes tienny, että se on kuollut, ja mua ei kiinnosta Joshua, fuck, man - I don't care about him, about any of it!"
"Miks sä sit katosit heti sen jälkeen", mä sihahdin. "Mä sanoin Joshuasta ja sä vaan, niinku, olit outo sen illan jälkeen enkä mä tiiä mitä tapahtu! Vaik siitä on monta VUOTTA!"
"MITÄÄN ei tapahtunu, Allu", Robert huus. Sen posket oli punehtunu ja silmät näytti jotenki oudoilta, liian kirkkailta hämärässä käytävässä. "Fuck anyone, for all I care!"
Robert käänty enkä mä tajunnu mitä tein, ennen ku olin jo tarttunu Robertin hupparin selkämykseen ja nykässy, et saisin sen pysähtyyn. Mä pusersin kangasta sormissa, hain Robertin käsivartta ja kun löysin sen terävän kyynärtaipeen, tartuin siihen. Mun oli vaikee hengittää.
"Okei", mä sanoin hiljaa ja yritin tasata hengitystä, mut mua alko vaan huimata. "Anteeks et en ollu sun kaa. Sillon. Ku se kuoli."
Robert nauro ja hetken aikaa mä aattelin et koko Harryn kuolema oli ollu vitsi, mut nauru ei kuulostanu kivalta, se oli liian kovaa ja ja kylmää ja vihasta. Mä en ehtiny sanoo mitään, ku Robert oli jo nykässy käden mun otteesta.
"Ei se haittaa", se sano rumalla äänellä ja niiskas. Sen kasvoilla oleva hymy oli kelmee, ei mikään ystävän hymy. "Ei kukaan muukaan ollu."
Lyhyen hetken musta tuntu ku joku ois pistäny mua silmien taakse. Mä työnsin molemmat kädet taskuun ja nieleskelin.
"Mä oisin ollu jos oisin tienny."
Mä käännyin tuijottaan seinää ja siristin silmiä koska musta tuntu, et niiden takana oli jotain mikä vaan kirveli eikä loppunu.
"Mä luulin että et haluu mua Kallaan. Et oon niinku, jotenki, pilannu jonku jutun. Joshualla."
Robert hengähti terävästi. Kun mä käännyin kattoon sitä huomasin, et se oli sulkenu silmät. Kulmakarvojen välissä oli yksinäinen terävä ryppy. Se seiso vähän aikaa suu raollaan niinku ois puhumassa, sit se avas silmät ja kysy ilmeettömänä:
"Miksä puhut siitä koko ajan?"
Mä vaihdoin painoa jalalta toiselle. Me oltiin jääty seisoon portaitten yläpäähän, Robert ensimmäisellä askelmalla ja mä tasanteella. Mua pelotti, et joku salakuuntelis meitä, mut en halunnu ehdottaa Robertille et mentäis muualle, jos se ei sit enää haluaiskaan puhuu mun kanssa.
"En tiiä", sanoin niin hillitysti ku osasin. "Koska mä olin sen kaa ja se oli sun kaveri. Ja sen jälkeen olit niinku et enää haluais olla mun kaveri. Enkä tienny, niinku, mistä muusta se johtuis. Ettet enää haluu olla mun kaa."
Robert oli hiljaa taas. Se niiskas niin, et nenä meni ruttuun, ja nosti käden seinälle. Se liu'utti sormia tapettia pitkin ja jäi hetkeks raaputtaan vaaleeta jälkeä portaiden kaidepuun takana ennen ku sano:
"Hannes oli oikeessa."
Se laski käden seinältä ja lähti alas portaita katsomatta mua enää. Hetkeen mä en tajunnu mitä Robert tarkotti ja luulin, et se puhu jostain mitä Hannes oli sanonu MUSTA. Mut sit mä ymmärsin.
Ällöttävä hulahdus kävi mun läpi. Mä seisoin käsi porraskaiteella, yritin hengittää mun rintakehään nousseen painon läpi ja katsoin, miten mun entinen paras ystävä marssi portaat alas, miten sen kapea ranne työnty mun hupparin hihansuusta ku se otti tukea seinästä. Mun rintaan sattu, kun seurasin sitä portaita alas.
"Robert", sanoin äänellä, joka oli käheempi ku olin oottanu. Robert pysähty vastaanottotiskin eteen ja nosti käden tiskille. Se ei kattonu mua kunnolla, vaik mä jatkoin puhumista. "Anteeks. Et mä en... anteeks."
"Ei sillä oo väliä." Se vilkas aulan naulakkoa, joka oli niin täynnä takkeja et takit näytti seinältä, ja riipi yhden takin naulakosta. Se ei ollu sen oma. Mä muistin, miten olin monta tuntia sitten noukkinu Robertin takin ja nostanu sen sen harteille, ku Robert kanto boolimaljaa ulos. Mun teki mieli kysyy, mihin sen takki oli jääny. Mä toivoin, et Robert ois jatkanu, mut se vaan tunki käsiä takin hihoihin ja niiskas taas.
Mä otin naulakosta automaattisesti oman takin ja aloin pukee sitä. Niinhän me tehtiin: seisottiin aina jossain eteisessä, puettiin takkeja, varottiin tönimästä toisiamme. Nyt mulla oli kuitenki pala kurkussa ja mä mietin etäisesti, olikse krapulaa vai oksentaisinko mä kohta muuten vaan.
"Sä voit jäädä. Meille. Jos haluut. Hetkeks."
Mä käännyin kattoon Robertia koska en tajunnu mitä se tarkotti, mut huomasin sit et se pyöritteli käsissä minigrip-pussia, jonka pohjalla oli ohut kerros vaaleeta jauhetta. Pussi oli himmeen keltanen, aika rypistyny, ja siinä oli paksuja mehiläisiä ja raitoja sivussa. Mä aattelin, et Robert oli varmaan löytäny sen sen lainatakin taskusta, ja mä mietin oliks pussin ja takin omistaja kaatunu ku sen lääkkeet oli menny niin murskaksi. Mä kaivoin Hanneksen avaimet takin taskusta, painoin avaimenperässä olevan violetin kiven mun kämmentä vasten ja avasin ulko-oven. Kylmä pakkasilma löi mun kasvoille niin yllättäen et tuntu, ku oisin heränny vasta nyt.
Ja samalla mä tajusin, et ehkä Robertin pussi ei ollu sittenkään sen lainatakin taskusta.
"Mikä toi on", mä kysyin katsomatta Robertia ja yritin kuulostaa normaalilta, vaikka mun nenä oli alkanu vuotaa ja mua ahdisti. Me astuttiin ulos kylmään pakkasaamuun peräkkäin, eka mä ja sit takkia vielä harteille kiskova Robert, ja just ku mä aattelin et se ei sanois mitään, se vastas:
"Its... 's fucking cocaine."
Mun sisällä oli niin kylmä ja outo olo et mä en pystyny sanoon mitään. En ees pyytään anteeks sitä, et olin ollu Robertille niin huono ystävä, että siitä oli tullu ihminen jota mä en enää tuntenu.
*Aamu oli vielä pimee, aurinko ei ollu noussu eikä mistään kuulunu mitään. Lumihangessa loju kaks palanutta tähtisadetikkua, joiden ohi me rämmittiin sanomatta mitään. Hanneksen auton ylle oli satanu ohut kerros lunta, ja mä pyyhin sitä takinhihalla nopeesti pois sillä aikaa ku Robert istu etupenkille. Tallissa oli jo valot ja mulla oli huono omatunto siitä, et en ollu tekemässä aamutallia vaan ajamassa kotiin Robertia, jolla oli huumeita.
Vasta ku me istuttiin kylmässä autossa ja mä työnsin avaimia virtalukkoon, sain sanottua:
"Mä tuun sun luo."
Mulle tuli paha mieli, ku Robert ei vastannu mitään. Se istu kädet taskuissa mun vieressä vieraassa takissa ja tuijotti kulmat vähän kurtussa ulos ikkunasta. Sen leuka oli vieläki jännittyny, nenänpää oli punanen ja poskien ohut nukka näky aamun valossa paremmin ku normaalisti. Mä vedin turvavyön kiinni, sitä piti tempoo ennen ku se toimi kunnolla, ja painoin tuulilasinpyyhkijät natiseen tuulilasin poikki. Ne raapi lasiin kertyneen jään yli ja jätti siihen märkiä raitoja, ja me molemmat seurattiin niitä hiljaa niin pitkään, et ne oli pysähtyny. Puhallin hurisi etupenkkien välissä.
Mä käännyin Robertin puoleen, ojensin käden sitä kohti ja pyysin:
"Anna toi mulle."
Puhallin puhals niin lujaa et mun sanat tuskin kuulu. Robert istu kädet taskuissa, ja näytti sillä tavalla jäykältä niinku ei ois osannu liikkua. Sen silmät käännähti nopeesti ajotietokoneen kelloon ja takas. Mä ootin pitkään enkä sanonu mitään. Robertin suupieli nytkähti ihan vähän. Se katto mua, ei silleen kunnolla mut niin et katse pyyhkäs jostain mun käsivarren yli.
"Ei se oo mun."
"Miks se sit on sulla", mä kysyin laskematta kättä. Robert oli alkanu taas tuijottaa eestaas liikkuvia pyyhkijöitä ja mun teki mieli napsauttaa ne pois päältä.
"Inkeri toi sen."
Musta tuntu ihan ku joku ois lyöny mua salaa ja huomaamatta.
"Miks INKERILLÄ on huumeita", mä kysyin niin et ääni värähti. Puhallin puhals ja pyyhkijät hankas ja mulle tuli yhtäkkiä kuuma, mä tökkäsin puhaltimen rajusti pois päältä ja nostin käden penkin selkänojalle et pystyin kattoon Robertia. "Miks se anto sen sulle?"
"Koska se ties."
Lämpö katos, mä en tienny mihin, ihan ku Robert ois äkkiä avannu auton kaikki ovet ja sisään ois alkanu tuulla. Mä pudistin päätä kevyesti, mut Robert ei varmaan huomannu koska se katso edelleen ulos ikkunasta ja näytti väsyneeltä.
"Onks se tienny kauan."
Muhun sattu, ku Robert kysy pienellä, lohduttomalla äänellä:
"Pitääks sun saada tietää kaikki?"
Mä kohautin toista olkaa ja käännyin myös tuijottaan etuikkunasta majatalon lumiselle pihalle. Joku oli heittäny majatalon seinään lumipallon, se oli melkein osunu ikkunaan.
"Luulin vaan et kertosit mulle. Etkä Inkerille."
Mä yritin puhuu normaalilla äänellä mut musta tuntu et Robert ehkä kuuli, et mua oli alkanu itkettää. Mä laskin käden penkkien väliin kämmenpuoli ylöspäin ja toivoin, et Robert laittais pussin siihen ja olis taas normaali ja me voitais ajaa sen luo ja olla niinku meidän kuulu olla. "Miks sä kerroit sille etkä mulle?"
"En mä kertonu sille", Robert melkeen kuiskas. "Se näki mut teidän tupareissa, sillon."
Kipu iski muhun niin nopeesti et mun oli pakko nostaa penkkien välissä ollut käsi ja hieroo silmiä. Mua ällötti tai suututti, mut mä en osannu ihan sanoo kumpaa. Vähän aikaa mun teki mieli avata auton ovi ja käskee sitä lähteen. Mä mietin sitä yötä ku Robert oli nukkunu mun vieressä meidän tupareissa, miten se oli maannu kesäpeiton alla tuijottamassa kattoon eikä aamulla ollu enää ollu sama Robert. Kuuma epämukava olo vello mun sisällä niin et mun piti puristaa käsi nyrkkiin ja painaa se toista silmäkulmaa vasten, vetää monta kertaa henkeä ennen ku pystyin sanoon:
"Anna se mulle."
Kun Robert ei tehny mitään, mä kohotin kättä ja hipasin sormenpäillä mun oman hupparin hihaa, jonka alla Robertin kapee käsivarsi piilotteli.
"Mä vien sut kotiin. Tuun sun luo. Jos haluut."
Robertin aataminomena liikahti ku se nielas. Se räpytteli silmiä (mä tajusin vasta nyt miten kosteilta ne näytti), tuijotti pitkään tuulilasia ja puristi silmät sit ihan kevyesti kii, niinku ois yrittäny nukahtaa.
Sit se pudisti päätä.
Mä purin posken sisäpintaa ja ootin sekunnin tai kaks. Robert ei tehny mitään, istu vaan mun vieressä leuka jännittyneenä ja hengitti kevyesti. Mä kurotin tarttuun sormenpäillä sen hihaan ja nykäsin, ihan kevyesti.
"Mä en haluu et se on sulla", mä kuiskasin. "Mä vaan pidän sitä. Jooko?"
"Ei."
"Oikeesti. Mitä sä teet tolla?"
Robert käänty katsoon mua. Mä en irrottanu sen hihasta vaan katoin takas. Vaik oli hämärää, mä erotin pienet tummat pisteet, joita sen iiristen ympärillä oli. Se näytti väsyneeltä ja huonovointiselta ja kipeeltä, ja kun se puhu, sen äänessä oli joku sävy jota mä en tunnistanu Robertiksi.
"Käytän sen."
Mun käsi valahti alas. Robert oli ku patsas, se ei kattonu mua tai ees liikahtanu, vaan ootti hiljaa paikoillaan kunnes mä sanoin niinku oisin puhunu vieraalle:
"Mä kerron poliisille jos sä et anna sitä mulle."
Mun sydän oli alkanu hakata ja takin alla niskassa kihelmöi kylmää hikeä. Mä en halunnu kertoo Robertista yhdellekään poliisille, mut vielä vähemmän mä halusin et se istuis tolla tavalla paikallaan ja käyttäytyis niinku mä oisin tehny jotain väärin, ku en halunnu et se käyttäis kokaiinia. Mä puristin kädet ratin ympärille ja yritin ajatella Hannesta tai mitä tahansa muuta, paitsi sitä mitä tapahtuis jos Robert ei tajuais mitä mä tarkotin ja suuttuis mulle.
"Etkä kerro", Robert vastas niin mitäänsanomattomalla äänellä et mä pelästyin. " Ei sulla oo mitään todisteitakaan. Tai jos sä kosket tähän niin sitten siinä on yhtä paljon sun kuin munkin sormenjäljet. Ja Inkerin. "
Mä tuijotin Robertia ja se tuijotti mua, rauhallisesti niinku sitä ei kiinnostais ollenkaan et mä olin puhunu poliisista. Sen katse vaelsi mun kasvojen yli, otsalle, takas silmiin ja poskia pitkin alaspäin. Musta tuntu et se jäi tuijottaan mun suuta. Mulle tuli jotenki vaikee olo.
"I thought you were gonna kiss me. At midnight. Looked like it, you.”
Mä rypistin kulmia enkä tajunnu, miks Robert halus puhua siitä.
"Nii." Mä huitasin kättä ja painoin puhaltimen taas päälle. "Se on perinne. Mut mä näin, niinku, et sä et halunnu. Anna se nyt vaan mulle."
"Senkö takia sä puhut koko ajan Joshuasta", Robert kysy mun päälle.
"En", mä älähdin, käännyin kattoon Robertia ja työnsin vihasesti hiukset pois naamalta. "Mä en tienny tosta, ku puhuin Joshuasta. En haluu et sulla on toi."
Mua alko yhtäkkii ahistaa, kesken lauseen, ja mun piti puskee sanat ulos niinku oisin joutunu puhumaan nopeempaa ku tajusin mitä sanoin.
"En haluu et - en haluu et sä kuolet."
"En mä kuole", Robert sano ja kuulosti niin varmalta, et mun teki mieli nauraa sille. "Miks sä puhut siitä koko ajan sit?"
Mun pinna palo.
"Koska mä luulin että et haluu sen takia olla mun kaveri!"
Mun ääni kimpoili auton seinistä ja vasta ku mä hiljenin tajusin, et olin huutanu aivan liian lujaa ottaen huomioon miten pieni auto oli ja miten lähekkäin me istuttiin. Robert oli puristanu huulet yhteen ja katto mua leuka vähän koholla, niinku mä olisin käyttäytyny huonosti ja se olis vaan seurannu tilannetta sivusta liittymättä siihen mitenkään. Mä yritin tasata hengitystä, mut en kestäny Robertin ilmettä vaan sihahdin hampaiden välistä:
"Ei sillä ois ollu mitään väliä jos sä et ois muuttunu sen jälkeen!"
Robertin ilme ei muuttunu edelleenkään. Yhtäkkii mä en pystyny enää istuun paikoillani, en jaksanu enää puhua Robertille enkä oottaa, et saisin anottua pussin siltä. Mä liikahdin lähemmäs, otin tukea Robertin penkistä ja yritin toisella kädellä työntää sormet Robertin taskuun sen käden ohi. Mua ahdisti eikä mun työntää sormia sen taskuun väkisin, mut mä toivoin jollain hätäsellä tavalla et Robert tajuais mitä mä tarkotin ja vaan antais pussin mulle ku tajuais et mä olin tosissani, eikä meidän tarvis puhua koko aiheesta enää koskaan. Robertin rystyset oli jännittyneet ja ranne kääntyny niin, et mun sormet mahtu taskuun vaan pari senttiä. Mä tiesin heti et en sais sitä irrottaan ellen yrittäis repii pussia sen kädestä, enkä mä halunnu tehä sitä.
Robert liikahti nopeesti. Mä ehin ajatella, et se jostain syystä halus lyödä mua sen päällä ja yritin väistää, mut Robert oliki tähdänny mun otsan sijaan huuliin eikä väistämisestä tullu mitään. Mä vetäsin henkee ja sit Robertin huulet painu mun huulia vasten.
Sen huulet oli kylmät ja pehmeemmät ku miltä näytti kun se puhu. Mitään muuta mä en ehtiny tajuta. Mä jähmetyin penkkien väliin enkä pystyny hahmottaan mitään muuta ku vienon kodin tuoksun, joka ensin lähesty mua ku Robertin poski painautu mun poskea vasten, ja sit kaikkos ku Robert vetäyty takas. Mä en ehtiny tehä mitään, en sulkee silmii tai kääntyy poispäin. Yhtäkkii Robert suuteli mua ja sit se oli jo suoristautunu ja sipas kasvoiltaan hiuksia, jotka oli työntyny esiin hupun reunan alta ku se kumartu kohti mua. Mä tajusin et mun sormenpäät oli yhä työnnettynä Robertin taskuun ja vedin ne pois.
Puhallin pauhas penkkien välissä, etuikkuna oli taas huurussa. Mä tuijotin Robertia vaikka en nähny mitään.
"Miks sä teit noin?"
Robert nojas penkin niskatukee vasten mut ei kääntäny päätä, vaan katto mua yhä ihan ku ois yrittäny löytää jotain mun kasvoilta. Mun sydän hakkas takin alla niin et syke humis korvissa. Sit Robert niiskas ja virnisti laiskasti, se näytti vähän aikaa niin paljon normaalilta Robertilta et mun rintaan sattu ja mä oisin halunnu painaa kasvot käsiin ja jäädä siihen.
"Why not", se sano hiljaa.
Mä nuolasin huulia. Ne maistu vieraalta.
"En mä, tai.... miks me pussattais?"
"Dunno. Mennäänkö?"
Mä käynnistin auton, koska Robert oli käskeny, ja lähin ajaan pois pihasta. Yöllä oli satanu lunta ja mun oli vaikee peruttaa pihasta pois, koska mä en muistanu enää missä tie meni. Robert ei sanonu enää mitään. Pikkutiellä, jonka molemmilla puolilla oli lumisia koivuja, mä painoin kaasua ja mumisin:
"Mä en oo ihastunu suhun."
Penkiltä mun vierestä kuulu Robertin hiljanen naurahdus. Mä tuijotin tietä ja purin kieltä hampaiden välissä.
"'s cool. Kissed lots of guys who didn't like me."
Mua alko ahdistaa ja mä oisin halunnu pysäyttää auton, koska en tajunnu mitä se tarkotti. Jotenki mä en voinu olla ajattelematta Robertia, joka makas kesäpeiton alla mun vieressä ja katso hyttysverkon läpi ulos kosteilla silmillä.
"Mitä sä tarkotat tolla?" Mä puristin rattia ja yritin kuulostaa tavalliselta. "Tai, et, en oo ikinä aatellu... niinku ethän sä oo? Muhun?"
Mä näin, et Robert katto mua sivusilmällä.
"Does it matter?"
Mä olin hiljaa. Me tultiin risteykseen ja mä jäin oottaan, et kaukaa suoralta ajava rekka pääs ohi. Sen renkaista sinkos lunta tiensivuun.
"No ei oikeestaan", mä sanoin koska en tahtonu loukata Robertia. "Mut mä haluun olla Cellan kaa. Enkä, tai et, en tiiä... Ei se mua haittaa. Tai niinku haittais."
Robert hymähti niin, et ääni melkeen jäi kaasutuksen alle ku mä käännyin isolle tielle rekan perään. Tielleki oli satanu lunta, vaik yöllä se vielä oli ollu melkein sula.
"Don't think she wants to be with you."
Auto nytkähti kohti tien reunaa ennen ku mä tajusin mitä tapahtu. Mun vatsanpohjassa kouras ja mä nostin nopeesti jalkaa kaasulta, korjasin auton liikkeen ja hidastin niin et me ajettiin paljon hitaampaa ku ois tarvinnu. Mun oli pakko puristaa rattia kaksin käsin. Yksittäiset lumihiutaleet iskeyty auton tuulilasiin ja mä yritin hengittää normaalisti, ajatella et mä ajoin autoa ja Robert istu mun vieressä, mut se ei auttanu. Mua oli alkanu pelottaa.
"Miten niin", kysyin terävämmällä äänellä ku olin oottanu. "Me ollaan yhessä. Miks ei haluais?"
"'s not my place, I think", Robert sano hiljaa ja vaihto asentoa niin, et mä kuulin miten pussi rapis sen taskussa.
*Robertin kotipihallaki oli lunta ja multa kesti kauan saada ajettuu pihan pieni mäki alas niin, et saisin käännettyy auton helposti ku lähtisin takas.
"Haluuks vielä että tuun sun luo", mä kysyin Robertilta, ku olin sammuttanu auton. Se naksautti turvavyön auki ja jäi näperteleen hetkeks ovenkahvaa.
"Voin laittaa sohvan sulle?"
Mulla oli sekä hyvä että paha olo, et Robert edelleen halus mut sen luo, vaik mä en tienny halusinko ITSE olla sen luona yötä, jos se halus pussata mua eikä sanonu oliko ihastunu muhun. Me noustiin autosta peräkkäin. Robert käänty kohti taloo, mut mä jäin vielä seisoon auton viereen ja nostin käden sen katolle.
"Haluuksä niinku... tai et, ei pussata uudelleen", mä kysyin auton yli Robertilta. Robert vilkas mua olan yli. Jos mä en nähny väärin, se virnisti.
"Etkö sä just sanonut ettet halua?"
"Mut ei mua haittaa jos sä haluut", mä lisäsin kiireesti ettei sille tulis paha mieli.
Robert nauro, enkä mä tajunnu, miks se teki niin. Se meni autolta ovelle ja alko kaivaan avaimia, ekaks takin ja sit farkkujen taskusta. Mä en tajunnu miks se oli yhtäkkiä hyvällä tuulella. Kun mä tulin sen luo portaille, se vilkas mua ja hymyili niin et sen poskeen tuli hymykuoppa.
"I don't know how you ever get, like, laid", se mutis ja nyhti takin pois päältä samalla ku avas oven. Mä kurtistin kulmia sen selälle, kun se räpsäytti valot päälle ja käveli suoraan olohuoneeseen.
"Mä tekisin eri tavalla", sanoin sen perään ja vedin oven kii meidän perässä. "Jos yrittäisin niinku iskeä sua. Sä oot mun kaveri."
Mä jätin kengät ja takin eteiseen, joka oli paljon siistimpi ku mun ja Robertin vanha eteinen, ja seurasin Robertia olohuoneeseen. Mulle tuli inhottava olo ku mä huomasin, et sohvalla oli monta avattua sipsipussia ja paita, jonka mä olin nähny monta kertaa meillä kotona Inkerin pyykkinarulla. Musta tuntu ku mä oisin tunkeillu jotenki, ku mä istuin sipsipussien viereen ja heitin Inkerin paidan sohvan vieressä olevan nojatuolin reunalle.
Mua oli alkanu väsyttää. Mä olin aika varma et pussi oli yhä Robertilla, mut en uskaltanut toista kertaa työntää sormia sen taskuun ja kokeilla.
Robert tuli istuun mun viereen ja otti toisen sipsipussin. Mä mietin jotenki turtana, et koskaan aikasemmin musta ei ollu tuntunu oudolta istua Robertin vieressä. Ehkä se johtu siitä, et Robert oli menny istuun sohvan toiseen päähän eikä kattonu mua. Musta tuntu et yleensä me jotenki koskettiin toisiimme, mä pidin jalkaa Robertin taakse työnnettynä tai se nojas polvee mun kylkeen. Mä katoin Robertin sormia, jotka kääri sipsipussia auki, farkunpolvea, olkapäätä, sit sen silmiä.
"Mitä sä aiot tehä nyt?"
"Mennä nukkumaan. Sano sit ku lähet? Jos mä nukun vielä."
Mun teki mieli sanoo vielä jotain, mut Robert nousi, sano et mä voisin hakee tyynyn sen äidin huoneesta ja meni nukkuun.
Mä istuin jalat koukussa sohvalla ja tuijotin kattoo yrittäen kuulla, oliks mun entinen paras kaveri jo nukahtanu. Mä HALUSIN toivoo et se nukkuis, mut oikeesti halusin et sekin makais sängyssä hereillä, etten olis ainoo joka ei saanu unta ku yritti tajuta, mitä äsken oli tapahtunu.