|
Post by Aleksanteri on May 3, 2022 17:31:25 GMT 2
2.5.2022 - Se, jossa ei oo paljoakaan kirsikankukkiaOon aika varma et oisin heränny vasta ku laiva olis takas Helsingin satamassa, jos Salma ei ois ollu mun kaa samassa hytissä. Se hyppi suihkuun seitsemältä (mä katoin kellosta) eikä suostunu hiljentyyn vaikka mä hautasin naaman tyynyyn ja yritin vetää hiuksia korville että en kuulis miten se pesi hampaita ja harjas tukkaa (MITEN TUKAN HARJAAMISESTA VOI KUULUA NIIN KOVA ÄÄNI?? ?) minikylppärin suljetun oven toisella puolella. Mä olin nukkunu ehkä tunnin ja kun se viimein painu ulos hytistä olisin varmaan päässy ees hetkeksi jatkaan unia, ellen ois sattunu nostaan katsetta ja vilkaseen Riiniksen sänkyyn. Se makas turvonneet silmät auki ja katso vakavana suoraan muhun. Mä tuijotin Riiniksen väsyneitä silmiä ja se katso takas, mut ei liikahtanu tai ilmottanu millään normaalien ihmisten tavalla että ymmärs että sitä katsottiin. Mä yritin käsittää, miten ykskään helvetin idiootti oli eilen kehdannu sanoa että se oli pikku lortto. Mun vatsassa tuntu lämmin raivon kuohahdus vaikka mä ees aatellu a) typerännäköstä urpoa joka oli lyöny Mannya ja b) helvetin alkumadoista rakentunutta kökkärettä joka oli pilkannu Riinistä. Mä toivoin et Kiri oli heittäny ne mereen. Riiniksen harjaamattomat hiukset levis tyynylle ja peitonkulman alta näkyvä suupieli oli vetäytyny sellaseen ikuisuuskurttuun joka sai sen näyttään haukkuja oottavalta viisvuotiaalta. Mun kurkkua kuristi kun mä kuvittelin, miten se oli tullu yksin hyttiin ja varmaan itkeny kerällä sängyssä, ja silti ku mä olin nähny sen yöllä hytin ovella se ei ollu sanonu siitä mitään. "Onko kaikki ok?" Mä kuiskasin hämärän poikki. Riiniksen silmät liikahti, ihan ku se olis tuijottanu mua ajatuksissa eikä ois tajunnu että mä näin sen. "Tietenki." Sen ääni tuntu jotenki liian kovalta pimeessä hytissä enkä mä osannu päätellä mitään oudosta hymystä, jonka se heitti ennen ku käänty kohti hytin seinää ja veti peiton leukaan asti. Kun mä makasin tuijottamassa sen peittohahmon selkää mulla oli jotenki kummallisen huono omatunto siitä, etten ollu nukkunu sen vieressä. *Laivasta purkautumisessa meni niin monta tuntia et mä epäilin, et me oltiin uppoamassa satamaan mut kukaan ei vaan kehdannu kertoa sitä meille. Mä en uskaltanu ajaa meidän autoa koska olin juonu jotain shotteja Annin kanssa eikä Manny voinu, koska se oli nukkunu putkassa ja näytti vielä hirveemmältä ku miltä musta tuntu. Mulla oli sellanen olo et Pyry oli jo vähän aikaa suostumassa kuskiks, mut sit jossain koko eilisillan pyöriny Krister ilmaantu paikalle ja alko huudella vihaisesti et kyllä se ajais jos olis pakko. Mä ujuttauduin kuumalle ja hapettomalle keskipenkille Mannyn ja Pyryn väliin kiitollisena siitä et Krister kanto vastuun ees jossain asiassa. Mun päätä särki ja tärisevä laiva pakotti pusertaan käsiä nyrkkiin polvia vasten etten mä oksentais. * Kisalinnan edustalla mulle tuli jotenki oudon leijuva olo, jonka mä ekaks aattelin johtuvan siitä etten ollu syöny mitään, mut sit mun mieleen tuli Joshua ja se miten mun ja Robertin välit oli muuttunu sen jälkeen ku mä olin viimeks ollu täällä. Manny kurkotti tiiraileen kirsikankukkia mun ohi niin pitkälle ku turvavyöltä pääs, mut mä käännyin katsoon toiseen suuntaan ja laitoin silmät kii. Riinis ei puhunu mulle juuri mitään kun me purettiin Indiä jaba-alueella koppiin (joka oli niin hieno että mä olisin asunu siinä ihan mielelläni itse koko viikonlopun). Mä yritin koskettaa sen kättä kun se purki Indin kuljetusloimea mut se väisti, enkä mä ollu ihan varma johtuks se siitä et sen oli pakko kääriä loimi vai siitä, ettei se jostain syystä halunnu et siihen koskettiin."Ootko ok?" Mä kysyin siltä jo toisen kerran saman päivän aikana, mut se katto mua kulmien alta sellasella ilmeellä etten sanonu sit enää mitään. Mä olin ehtiny olla jo aika varma et Cella oli tiputtanu kännykän mereen tai katu meidän eilistä suudelmaa, koska ehin oottaa karseen pikku tekolammen luona puol tuntia ennen ku Cellan pieni hahmo erkaantu linnahotellin kulmalta. Aurinko oli just alkanu laskeen kauempana peltojen takana eikä Cellasta näkyny ku tumma läikkä ja valkee tukka, joka loisti vaaleenkeltasessa hämärässä niinku valo. Mä nostin katseen pyöreistä harmaista pikkukivistä, joilla lampi oli ympäröity ja jäin oottaan sitä kädet taskussa. Sydän jyskytti kylkeä vasten. Cella jäi seisoon vähän matkan päähän (mun mielessä välähti kipeesti ku tajusin et se näytti ihan siltä ku ois vanhasta muistista oppinu, et sen ei kannattanu tulla liian lähelle). Mä puristin kädet takintaskuissa nyrkkiin ja niiskaisin. "Moi." "Mistä sä haluut jutella?" Cellan ääni oli korkeempi ku normaalisti ja laskevan auringon tekemät varjot sai sen kasvonpiirteet näyttään teräviltä. Mulle tuli hullu tarve silittää sen hiuksia. "Se eilinen jäi vaivaan mua", mä sanoin ja rykäsin. "Ku puhuit siitä rikosjutusta." "Tai sä siis puhuit siitä", Cella korjas. Mä laskin katseen tyyneen lampeen, jonka pinnalla kellu pari vaaleenpunasta terälehteä. "Halusin vaan sanoo et uskon sua siks, et, no..." Mun oli pakko hakee sanoja mut ne oli kadonnu kokonaan enkä mä pystyny ku katsoon, miten toinen terälehti pyöri lammen pinnalla hiljalleen ympäri vaikka ei tuullu ollenkaan. "Tai että en oo siis saanu mitään faktatietoa minkä takia oisin muuttanu mielen. Jos sitä aattelit. Mä uskon sua kun, tota..." Mä hain Cellan katsetta. Sen silmät oli yhtä väsyneet ku Riiniksellä aamuyöllä. "Ku haluun uskoo." Mulle tuli jostain syystä melkeen uhmakas olo, ihan ku mun ois pitäny todistaa Cellalle et mulla oli oikeus uskoo mitä halusin vaikka mitään todisteita ei ollu. Mua pelotti helvetin paljon et Cella tajuais, että mä olin päättäny uskoo sen mahd. syyttömyyteen eilen päähänpistona sen Otto Olkinuora -totuusjutun jälkeen. Mä en osannu sanoa miks, mut jostain syystä musta tuntu että et-ollukaan-pettäny-mua-joten-et-oo-varmaan-rikollinenkaan oli paska syy muuttaa mieltä. Mä olin kaiken lisäks miettiny paljon viime aikoina että jos kuka tahansa muu ku mun siskot ois syyttäny Cellaa rikolliseksi, niin oisin nauranu niille päin naamaa. Cella katto mua jonku aikaa niinku ois ottanu et mä jatkasin (mitä?), sit se kyykisty ja poimi yhen pyöreistä kivistä. Se jäi pieneen kyyryyn kivi kädessä eikä sit tehny muuta ku nökötti siinä iso takki hartioilta roikkuen ja käänteli kiveä kädestä toiseen. Se puhu vasta ku mä kyykistyin sitä vastapäätä. "Miks et oo aiemmin uskonu mua?" Se kysy hiljaa ja nakutti pureskellun peukalonkynnen kärjellä kiven reunasta jotain terävää kohtaa. "En tiiä", mä vastasin. "En jotenki... en tiiä." Mun katse liuku hakevasti lammen yli. "Kai mä olin jotenki vihanen ku tuntu et haluut pitää jonku mietintätauon tai jotain. Silloin helmikuussa." Munki oli pakko laskea katse pikkukiviin. Sit Cella henkäs ja avas suun, mut samaan aikaan mun selän takaa alko kuuluu hölkkääviä askeleita. Cella nous ylös samalla hetkellä ku joku iski raskaan käden mun harteille. "I assumed it was you but couldn't be sure! Hi!" Vaikka mä käännyin tuijottaan lähietäisyydeltä vaaleeta jätkää, jolla oli pitkä naama ja sellaset vihreet iirikset, joita täplittäviä pieniä keltasia pilkkuja mä olin tuijottanu yhen kokonaisen yön, mulla kesti kauan sisäistää kuka se oli. Ehkä siks että siinä henkisessä tilassa mun aivot ei vaan kyenny ottaan vastaan sitä tietoa, et kaikkien muiden mua hermostuttavien ihmisten lisäksi myös Joshua oli Hanameissa.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 4, 2022 20:49:34 GMT 2
3.5.2022 - Se, jossa on leikkisää menoaMusta oli ollu ihan helvetin vaivaannuttavaa kömpiä ylös pikkukivirannalta ja esitellä Cella ja Joshua toisilleen. Joshua oli seissy jotenki liian lähellä mua ja hymyilly tosi leveesti, ihan niinku sen viikon paras juttu ois ollu että se sattu törmään meihin. Se astu eteenpäin ja kätteli Cellaa, minkä jälkeen se hylkäs sen kokonaan ja käänty halaamaan mua. Se rutisti mua niin pitkään et ehdin tajuta, et se tuoksu hevoselta ja siltä ku ois pyöriny kuusimetsässä kolme viikkoa. Joshua jätti käden mun hartialle ku irrottautu ja ravisti kevyesti. "Where's Robert?" Mä pakottauduin oleen vilkaisematta Cellaa, jonka pieni hahmo nökötti meidän vierellä ihan ku se ei ois kuulunu siihen ollenkaan (mikä oli helvetin outoa koska Joshua oli se, joka ei kuulunu sinne). "Not here", mä mumisin Joshuan takinkaulukselle. Vaikka en katsonu sitä silmiin niin näin et se kohotti kulmia ja otti jonku oudon vitsi-ilmeen. "Oh?" Kun mä en vastannu, Joshua otti askeleen taaksepäin ja tutki mun kasvoja. Mä kuulin miten Cella vaihto pikkukivillä painoa jalalta toiselle. "Was it an unwanted question?" Mä kohautin olkia. "Sorry", Joshua tokas. Se mietti vähän aikaa. "Well, nice to see you. Anyhow." Joshua käveli mun ja Cellan rinnalla linnalle asti ja sopotti englanniksi jotain, mistä mä en rehellisesti saanu hirveesti selvää. Musta oli tavallaan kivaa a) kuunnella sen ääntä ja b) se, ettei sitä haitannu kun me ei Cellan kanssa vastattu sille paljon mitään. Linnan ovilla se heilautti kättä Cellalle ja puristi mua olkapäästä. Sen iiristen pienet keltaset täplät heijasteli auringonvalossa. "Kuka toi siis oli", Cella kysy matalalla äänellä kun me jäätiin kahestaan. Mä tuijottelin auringonlaskun värjäämiä kirsikkapuita kisakentän vaaleenkeltasen hiekan yli. "Ööö", mä yskähdin, "toi oli siis se Joshua. Josta mä ystävänpäivänä sanoin." Cellasta pääs hiljanen tuhahdus ja se siristi silmiä ku käänty kattoon samaan suuntaan ku mä. Sen suupieli vetäyty hymyyn. "No niinpä tietenki." Mua hermostutti miten tyyneltä se näytti. "No. Ainaki valkkasit sit jonku joka ei näytä ihan seinään juosseelta pässiltä." Mä en tienny oisko mun pitäny nauraa vai pyytää anteeksi, joten mä kaivoin röökiaskin taskusta ja tarjosin Cellalle. Me seisottiin linnanpihalla röökien savuvanat taivasta kohti kiemurrellen eikä puhuttu mitään, ennen ku Pyry tuli jostain ruokakojujen luota lihapullien kanssa ja mä menin sen huoneeseen syömään. * Riiniksen luokka oli onneks vasta iltapäivällä. Mä ehdin käydä katsomassa Eedin ja Mistelin luokkaa Pyryn ja Mannyn kanssa (vaik se oli vähän tylsää, koska kumpikaan ei sijoittunu mut ei myöskään mokannu niin paljon et ois pitäny mennä maan alle häpeämään). Mä olin yllättyny siitä et Eedi oli kolmanneks vika vaikka oli ratsastanu musta hyvin. Saatto tietty olla että mä en tajunnu mitään kouluratsastuksesta (hah hah).
Mä näin Mistelin vaan vilaukselta kun se vei Tellaa talliin, mut se ei itkeny eikä hymyilly eli oli mahdoton arvioida oliks se tyytyväinen vai ei. Riinis oli kalpee ja näytti ihan saakelin kauniilta tummansinisessä kisatakissa. Se oli tehny jonku ihmeellisen tempun sen hiuksille, ja ne kiilteli kypärän alla sellasena kuohkeena pallona joka ei välittäny tuulesta eikä painovoimasta. Me seisottiin jabassa Indin molemmin puolin, mä siistin kopukan lettejä ja Riinis harjas Indiä lyhyin terävin vedoin samalla ku puri hampaita yhteen. Mä vilkuilin sitä Indin vaaleen selän yli mut se vaan vilkas mua nopeesti ja jatko harjausta. Kun mä olin satuloinu Indin, jäin nojaan varovasti jaban oveen. "Haluutko jotain?" Riinis seiso jaban edessä ja puki ohuita valkosia kisahanskoja. Sen poskilla oli läikät. "En haluu", se vastas kireesti ja kumartu kaivaan pienen pyöreän peilin Indin harjalaatikosta. Peiliin tuijottaen se hinkkas vähän aikaa silmäkulmaa ihan niinku siinä ois ollu jotain ja anto sit mulle kylmän, pienen hymyn. Mä vedin ohjat Indin kaulalta ja ojensin ne sille. "Riinis", mä sanoin varovasti. "Se sun eksän juttu -" Riinis tarttu Indin ohjiin, niiskas ja hymyili sit johonki mun rinnan suuntaan. "Chillaa, Allu", se hymähti. Mä en nähny kunnolla koko rataa koska metrikahtakymppiä oli katsomassa neljä miljoonaa kisamammaa enkä mä mahtunu katsomoon, vaan jouduin seisomaan nurmikonreunalla mistä näki vaan rumat ja helpot esteet. Siitä huolimatta mä pystyin varsin hyvin laskeen kaikki ne kolme kertaa ku Indi tiputti. Vikat esteet mä tuijotin vaaleeta taivasta ja toivoin et rata olis ohi. Mä olin oottanu et Riinis olis surullinen, mut kun se oli ratsastanu ulos radalta se laskeutu ja tokas: "Mä voin hoitaa Indin talliin. Nähään siellä cocktail houreilla." Sit se taputti Indin kaulaa, riisu kypärän ja lähti taluttaan kopukkaa kohti jaba-aluetta vitivalkoiset kisapöksyt auringossa säkenöiden. *Mua ahdisti et cocktailhommaan piti laittaa LEIKKISÄ tumma puku (? ?? ?), mut onneks Pyry oli paikalla eikä silläkään ollu mitään sellasta mukana. Me seisottiin kolme varttia hotellihuoneessa mun lattialle levitettyjen vaatteiden keskellä ja yritettiin tulkita, mikä niistä ois ns. leikkisä mut kuitenki tumma ja puku. Pyryllä oli mukana ihan normaalit vaatteet eikä se ollu kiinnostunu lainaan mun juhlavaatteita.
"Laita toi keltanen", se sano kuivasti ku mä olin penkonu läpi kaikki vaatteet ja pitelin neljättä kertaa yhtä harmaata paitaa joka ei ollu yhtään leikkisä. Mä vilkasin keltaruudullista puvuntakkia. "Ja sit ne housut jotka sulla oli laivalla."
Mä tungin muut vaatteet takas matkalaukkuun iloisena siitä, et Pyry ymmärsi mua.
Aurinko oli laskemassa kun me Pyryn kanssa tultiin puutarhaan. Mun kurkkua kuristi kun me pujoteltiin miljoonien kisavieraiden ohi (mua kiinnosti syvästi tietää mistä ne oli löytäny niin helvetin värikkäitä vaatteita??). Valtteri jutteli pensasaidan juurella englanniks jonku blondin mimmin kanssa eikä huomannu kun Pyry heilautti sille kättä. Vähän matkan päässä oli tyyppi joka kanto helkatin isoa ruusuketta ja mä mietin pelkäskö se, et joku ois muuten unohtanu et se oli voittanu.
"Jos Kiri tulee niin piilota mut", mä kuiskasin Pyrylle kun käännyttiin kulkeen pensasaidan vieressä. Sen sisällä oli kaiutin, tai ainaki pensasaita soitti vaimeeta musiikkia joka välillä hukku puheensorinan alle. "Joo", se nyökkäs samalla ku kuikuili valkosilla pöytäliinapöydillä olevien tapaslautasten suuntaan. Mä tarkistin nopeesti et pahaa-missä-mainitaan ei näkyny ja puristin sit nopeesti Pyryn käsivartta. "Käy sä hakeen ruokaa niin mä haen juotavaa, nähään kohta tossa pensasaidan reiällä." Mä en osannu valita minkä marja/hedelmä/itiödrinkeistä olisin ottanu, joten nappasin molempiin käsiin kaks lasia ja toivoin et Pyry ei haluais sitä jossa oli appelsiininpala, koska sen mä olin henkisesti varannu itselleni. Missään ei näkyny ketään kenet mä olisin tuntenu ja se tuntu laivamatkan ja eilisen Joshua/Cella-kohtaamisen jälkeen ihan helvetin hyvältä. Mä siemaisin appelsiinidrinkkiä ja jäin pensasaidan reiälle oottaan Pyryä.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 7, 2022 8:58:35 GMT 2
6.5.2022 - Se, jossa me pelataan papupeliä
Mä olin ihan helkatin onnellinen et olin ollu puutarhajuhlat Pyryn ja Mannyn kanssa. Me oltiin seisottu Pyryn kanssa pensasaidan vieressä syömässä, ku Manny oli tullu kysymään haluttaisko me tulla pelaamaan sen hotellihuoneeseen sellasta hauskaa papukorttipeliä. Mulla ei ollu mitään hajua mitä muut oli tehny sillä aikaa, kun me kyykittiin Mannyn huoneen kokolattiamatolla ja kasvatettiin green beanseja.
Keskiviikkona Riinis sijoittu metrikolmessakympissä niin keskivälille ku ylipäätään pysty sijoittuun ja mahd. Otto Olkinuora / Rasmus Alsila voitti jonku kenttäluokan. Mä satuin vahingossa näkeen palkintojenjaon (me oltiin Pyry kaa menty ostaan jäätelöt yhestä kojusta joka oli just katsomon takana) ja mua hävetti aatella, et olin kännissä laivalla ollu varma et Rasmus oli Otto Olkinuora. Mulle tuli edelleen jotenki myrkyllinen olo ku mä aattelin oikeeta Ottoa, mut en osannu ihan sanoo mistä se johtu.
Jos multa ois kysytty niin kisat ois voinu tiivistää kolme päivää lyhyemmäks, koska torstaina ja perjantaina me ei tehty mitään mut maksettiin silti hotellihuoneista. Mä olin aika varma et ne, joilla oli kopukat mukana, kävi ratsastelemassa tai jotain muuta Kivaa, mut mä oisin voinu sulkeutua pelaamaan papupeliä Pyryn ja Mannyn kaa myös esim. tallin yläkertaan ilmaiseksi. Mun torstain kohokohta oli se, et onnistuin vältteleen ihan helvetin hyvin Kiriä enkä nähny sitä ennen ku kasilta kun mä ja Manny oltiin menossa syömään (Pyry oli päiväunilla).
Mulle oli tullu kolme kertaa sellanen olo, et halusin hengailla Eedin kanssa (viimeks tänään ku me molemmat mentiin ostaan jäätelöt yhtä aikaa, mut heti ostamisen jälkeen se lähti talliin ja mä menin kävelemään kirsikkapuitten väliin ihan ku mulla ois ollu siellä jotain tekemistä). Mua pelotti ihan helkatin paljon et jos a) pyytäisin sitä tekeen jotain se käsittäis sen väärin tai b) jos en pyytäis, seki alkais vihata mua. Laivan buffassa mulla oli ollu olo et se oli ihan normaali, mut me ei toisaalta ollu ehditty puhua paljon mitään ennen ku olin menny kykkimään Cellan kanssa pöytäliinojen luokse.
Cella ja mä ei oltu puhuttu käytännössä mitään torstain ja perjantain aikana.
Mä olin päättäny pyhästi et en aattelis Hanameissa mitään rikoshommaan liittyvää.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 11, 2022 20:31:19 GMT 2
7.5.2022 - Se, jossa on ruusujaMä muistin kahden vuoden takaa et Hanamin loppujuhlat näytti about samalta ku itsenäisyyspäivä/vanhojentanssit samana iltana ja olin ilonen siitä, et olin ottanu laivaan hyvät vaatteet. Mua pelotti etukäteen ns. pöytäjuhla (? ?) koska mulla ei ollu mitään hajua mitä se tarkotti, mut aika nopeesti kävi ilmi et tarkotus oli istua pikku ryhmissä ja (jos oli kilpailija) oottaa, et joku tulis kehumaan hyvistä sijoituksista. Nyt mä ja Pyry seisoskeltiin ruokasalin ovella oottamassa, et tulis hyvä hetki mennä sisään. Kun jengi valu meidän ohi sisään musta tuntu et me oltiin vähän niinku Jenni ja Sauli paitsi et meitä ei kätelty eikä kukaan kattonu meitä. Pyry nyhti jotain sen taskussa ja seiso puoliks kukkaruukun takana. Mulle oli kahden vuoden takaa selvää, et ruoka-annokset olis helkatin pieniä, mut mä olin varottanu Pyryä etukäteen ja me oltiin syöty melkein puolet take away -lihapullista ennen ku oltiin lähdetty mun huoneesta. "Onkohan siellä jotku pöytäjärjestykset vai?" Se näytti vähän huolestuneelta, ihan ku ois aatellu et mä jättäisin sen istuun yksin johonki nurkkaan ilman mua. "Mä istun Riiniksen kaa", vastasin, "mut ei sitä varmaan haittaa et säki oot mukana." "Ai jaa", Pyry luikautti. Se kuikuili portaikkoon johon Riinis oli just ilmestyny. "Ootko varma? En haluu tungetella." Mä kurtistin kulmia sille. "Tietenki sä voit tulla?" Riiniksen tukka lainehti sen paljaille harteille, kun se heilautti kättä meille ja astu vikat portaat alas. Musta oli yllättävää, et sille ei tuottanu minkäänlaisia vaikeuksia kävellä vaikka sen korkokengät oli niin korkeet et se oli melkein mun mittainen. Sen perässä tuli pehmee tuoksupilvi, kun se asteli meidän luo ja sipas korvan taa pari hiusta, jotka oli irronnu sellasesta isosta pään päällä olevasta letistä jolla sen muu tukka oli. "Ai säkin tuut", se hymähti Pyrylle (Pyry katto mua salaa kärsivällä ilmeellä). Mulla oli outo olo, kun me asetuttiin istumaan kolmistaan pöytään, jonka vieressä oli neljä ruusuruukkua ja iso ikkuna. Hovimestari ryntäs vetään tuolin Riinikselle mut ei jotenki ehtiny mun ja Pyryn tuolien luo ennen ku me oltiin jo istuttu alas. Koko ruokailun ajan Riinis vaikutti tuijotteli ikkunasta kirsikkapuita ihan ku ois ollu puoliks jossain muualla. Mä ja Pyry juteltiin Seppeleen lehmästä, josta mä tykkäsin mut jotku ilmeisesti ei (??) ja syötiin puolet nopeemmin ku se, vaikka se ei sanonu melkein mitään. Jossain vaiheessa mua ei enää jännittäny, koska musta tuntu about samalta ku kotona meidän keittiössä paitsi et ruoka oli parempaa ja Inkeri huus vähemmän. Kun me oltiin syöty ja oltiin lähdössä, joku laski takaapäin käden mun olkapäälle. Mä tunnistin Joshuan sen partavedestä jo ennen ku se työns pitkän naamansa mun korvanjuureen. "May I borrow you for a second?" Se kuiskas. Mä näin miten se hymyili mun olan yli Riinikselle ja Pyrylle ku ne ois tuntenu ne ikuisesti ja olis ihan normaalia, et se ilmestyis yhtäkkiä tarraamaan muhun. Molemmat tuijotti sitä hymyilemättä. Mä irvistin niille, nousin ja seurasin Joshua mekonhelmoja väistellen baaritiskille, jossa oli himmeesti hohtelevat vaaleenpunaset valot ja seinä joka oli tehty kokonaan kukista. "You want something?" Joshua kaivo tummanvihreen puvuntakin povitaskusta pankkikortin, nojas kyynärpäät tiskiin ja käänty katsoon mua. Se oli vetäny hiukset naamalta suoraan taaksepäin ihan niinku pari vuotta sitten ja hymyili niin et kaikki hampaat näky. Mä laskin käden kokeilevasti baaritiskille ja silitin sen tummaa puupintaa. "Maybe a beer. Or something." Joshua käänty kohti tiskin toisella puolella seisovaa housupukuun pukeutunutta mimmiä, jonka tukka oli kolmella miljoonalla tosi pienellä letillä. "Two Blonde Fatales." Joshuan hampaat välkähti kun se puhu. Se liu'utti pankkikortin tiskin yli ja hymyili mulle enkä mä tienny, oliks mun tarkotus nyt maksaa sille MobilePaylla takas vai juoda sen kanssa väh. toiset juomat että voisin tarjota silloin. Mä käännyin nojaamaan tiskiin ja yritin etsii ihmismeren yli jonku jonka oisin tuntenu, mut porukkaa oli niin paljon et en ois huomannu varmaan ketään seppeleläistä vaikka se ois hyppiny alasti puolen metrin päässä. Paitsi ehkä Cellan. Joshua siirty lähemmäs mua kun me oltiin saatu oluttuopit ja ehditty hörpätä niistä ehkä kerran. Mä purin poskea ja vältin katsomasta sen vihreisiin silmiin, kun se työns käden tiskille mun selän taakse ja mumis mun korvaan: "Sorry about that Robert-case." Se vetäyty niin et pysty katsoon mua silmiin enkä mä pystyny katsoon pois ku se oli niin lähellä. Mä puristin sormia kylmän tuopin ympärille ja nyökkäsin. Mulla oli jotenki turta olo. Etäisesti mä tajusin et Joshua varmaan huoma sen, koska se raotti suuta, laski katseen baaritiskin suuntaan ja kohautti olkia jotenki hytkähtäen ennen ku jatko: "I just wanted to check if everything is ok." Multa kesti hetki tajuta mitä se tarkotti. Mun päähän ponnahti sen ilme, kun me oltiin Robertin kanssa tultu hakeen unohtunutta kenkää sviitistä ja se oli luullu et me haluttiin kuulustella sitä, koska mä olin viettäny yön sen enkä mun if needed -poikaystävä Robertin kanssa. Mä olin luullu et Robert ois jossain vaiheessa kertonu sille ettei se oikeesti seurustellu mun kanssa, ja mulle tuli jotenki valju olo ku tajusin et siitä ei ollu kai tuntunu tärkeeltä tehdä ees sitä. "Everything is good." Mä kumarruin lähemmäs Joshuaa et en joutunu huutaan hälyssä. "It doesn't bother me." Joshuan naama oli niin lähellä mua etten nähny sen ilmettä, mut se naurahti mun korvanjuuressa. "It doesn't bother me either", se vastas. "In fact I really liked it. As I said." "Joo, öö, yes. Tota, same", mä hönkäisin. Korva, johon Joshua puhu, oli muuttunu jotenki kummallisen kuumaksi ihan ku siihen ois paistanu lamppu. Mä tuijotin Joshuan olan yli hevosukkoa, joka solkkas suu vaahdossa jonku hienon ponirouvan korvaan, enkä keksiny mitään sanottavaa. Tuoppi tuntu jäätyneen mun sormiin. Joshuakaan ei sanonu mitään ja vähän aikaa me vaan seisottiin posket vastakkain eikä mitään tapahtunu. Sit se vetäyty taas kauemmas, hörppäs olutta ja työnsi vapaan käden puvunhousujen taskuun. Sen poskeen tuli hymykuoppa kun se virnisti mulle. "Well", se alotti ja heilautti tuoppia kevyesti. "I haven't seen the pond at night time. Wanna go for a walk?" Mä laskin käden Joshuan pitkiin sormiin, jotka oli kiertyny tuopin ympärille, enkä voinu olla aattelematta miten se oli kaks vuotta sitten istunu hotellihuoneen nojatuolissa ja työntäny kädet mun hiuksiin. Mä muistin miltä sen sänki oli tuntunu ja olin jo avaamassa suun ku mun mieleen tunki kuva Cellasta ekaks ystävänpäivänä heinävintillä ja sit laivan kannella viime viikonloppuna. "Tota... it was very nice", mun oli pakko pitää tauko ja kääntyy katsoon poispäin. "But I want to be with someone else." Mulle tuli helpottunu olo kun mä käännyin vilkaseen Joshuan naamaa. Se ei näyttäny surulliselta, vaan nyökkäs sellanen pieni puolikas hymy toisessa suupielessä ihan ku mä oisin sanonu jotain hauskaa. Sit se nosti sormet mun kädelle, ja puristi sitä nopeesti. "See you later then." Se kohotti mulle tuoppia. "Hopefully it's better with this someone else than it was with Robert." Sit se kumartu vetään mut nopeeseen halaukseen (mä en ehtiny ees liikkua) ja lähti baaritiskiltä. * Musta oli ahdistavaa et linna oli niin täynnä, et mun piti JONOTTAA (??) ennen ku mä pääsin terassille röökille. Mä pujottelin ihmisten välissä kohti terassikaidetta ja yritin sietää sitä, et mimmit (joilla ei ees ollu tupakkaa) seiso parhailla röökipaikoilla tuijottelemassa pimeetä kenttää ja sen takana olevia kirsikkapuitten hahmoja ja kilju miten ihanalta kaikki näytti. Mä en käsittäny miks ne ei voinu mennä vaikka seisoon kirsikkapuitten väliin ja kiljua siellä??
Mä pystyin tunteen miten mun hermot rauhottu, kun viimein pääsin nojaamaan kaiteeseen ja vedin röökistä ekat henkoset. Ei tuullu yhtään ja savu nous melkein viivasuoraan mun sormien välistä kohti vaaleeta yötaivasta. Korvissa soi baaritiskin melun jäljiltä. "Moi." Terassin kaide narahti ku Riinis nojautu mun viereen ja alko sytyttää röökiä. Se suojas kädellä sytkäriä ja puhas ulos savupilven, joka levis ja haihtu hitaasti kostean pihanurmen ylle. Tulipään kirkas piste hohti sen sormien lomassa. "Kuka se tyyppi oli?" Mä huokasin ja työnsin käden hiusten läpi ohimolle. "Yks Joshua vaan. Mihin Pyry jäi?" " Yks Joshua vaan ei paljoo kerro." Mä en vastannu mitään, joten Riinis vilkas mua hetken päästä ja veti keuhkot hitaasti täyteen niin et kuulosti melkein siltä ku se ois huokaissu takaperin. Mä jatkoin ennen ku se ehti sanoa mitään. "Meinasin sanoo tän jo silloin aiemmin, mut sun eksä on väärässä." Riinis hymähti niin nopeesti et vaikutti siltä ku se ois ennustanu mitä mä aioin sanoa. Se katso mua sivusilmällä ja hymyili vähän. "Ei se ollu niin vakavaa." Sen ääni oli hiljainen. Mä puhalsin savut kaiteen yli ja käännyin niin et pystyin katsoon sitä kunnolla. "Eiku oikeesti." Mä kurotin nostaan käden varovasti Riiniksen käsivarrelle. Sen iho oli kananlihalla vaik ulkona oli ihan lämmin. Riinis puoliks älähti, puoliks naurahti. "Joo joo." Se tumppas röökin ja puristi kevyesti mun sormia. "Älä nyt sitä mieti." "Meinaan sitä ku se sano sua lortoksi." Mun oli pakko vetää henkeä ja kääntää katse pois Riiniksen kasvoista, ihan ku oisin sanonu muuten jotaki liian henkilökohtasta. "Tai et se ei oo totta. Musta sä oot arvokas. Ja silleen." Riinis ei sanonu mitään. Mä ehdin jo pelästyy et se oli suuttunu, koska sen hartiat meni jotenki suppuun ja ylös nostetun tukkameren alta kaartuva paljas niska painu. Vähän aikaa se seiso niin paikallaan ettei varmaan ees hengittäny. Sit siitä pääs ihan hiljanen ynähdys. Musta tuntu et Riinis heittäis mut kaiteen yli jos mä tekisin jotain väärää, joten mä nostin käden hyvin varovasti ja pitelin sitä hetken Riiniksen olalla ennen ku uskalsin kietoa sormenpäät sen hartian ympäri ja vetää sen mun kainaloon. Se seiso ihan jäykkänä ja katso musta poispäin, mut ei vetäytyny pois vaan anto mun viedä käden sen hiuksiin ja silittää niitä hiljalleen. Me ei puhuttu mitään. Rööki palo mun sormissa ja mä kurotin tumppaan sen vasta, kun se kuumotti niin et mä aloin miettiä pystyiskö rööki polttaan sormenpäät irti. Kun mä olin heittäny röökin tuhkakuppiin, Riinis paino pään mun olalle. Mä sivelin sen hiuksia ja niskaa enkä uskaltanu liikahtaa, kun se jossain vaiheessa kieto toisen käden mun vyötärölle. *
Mulla olis ehkä ollu sellanen olo, et kaikki meni hyvin ja mä onnistuin auttaan Riinistä, ellen ois jossain vaiheessa kääntyny painaan kasvoja Riiniksen hiuksiin ja nähny silmäkulmasta terassin tähtilamppujen valossa hahmoa, joka seiso ovensuussa niin et aulasta ulos tulevien piti kiertää se. Mä en nähny sitä kunnolla, koska Riiniksen shampoolta tuoksuva tukka oli mun näkökentän esteenä, mut ei mulla ollu mitään vaikeuksia tunnistaa Mannya. Mä en tietenkään nähny sen ilmettä terassin poikki kovin hyvin, mut siitä huolimatta mulle tuli vähän outo olo. Se ei hymyilly eikä nostanu kättä, vaan katso meitä kohti mut sellasella ilmeellä, et ois yhtä hyvin voinu tuijottaa meidän läpi pimeetä nurmikkoa ja ruusupuskia. Tuuli heilutti katosta roikkuvia lamppuja ja se sai Mannyn silmät näyttään ku ne ois ollu jotenki oudosti lasittuneet. Mä toivoin et se oli unohtunu aatteleen jotain helkatin ruotsalaisten pihakasvien lannoitusongelmaa. Jostain syystä musta ei tuntunu hyvältä idealta mennä sen luo ku Riinis oli siinä. Vähän aikaa mä tuijotin Mannya oottaen et se tekis jotain mut kun se vaan tuijotti takas, laskin käden Riiniksen paljaalle olkapäälle ja käännyin katseleen johonki kentän yli vaikka en enää oikein tajunnu mitä näin.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 12, 2022 22:19:32 GMT 2
7.5.2022 - Se, jossa mä oon samettisohvallalue ensin tämäMä en ollu nähny Cellaa koko illan aikana ja mun henki jotenki salpautu, kun se livahti baaritiskille pitkähelmasessa tummanvihreessä mekossa ja tarttu mun käteen. Riinis oli just lähteny terassilta ja mä olin aatellu hakea juotavaa, mut en ollu ehtiny tilata ku Cella kuiskas mun korvaan tuu ja lähti kiskoon mua aulaan. Kohdassa, josta se puristi mun käsivartta, tuntu outoa sähköstä värinää enkä mä osannu sanoo, oliko se kivaa vai ei. Cella veti mut aulaan eikä irrottanu otetta musta kun se kahmas mekonhelman toiselle käsivarrelle ja lähti nouseen isoa portaikkoa. Se liu'utti lämpimät sormet mun käsivartta alas ranteelle samalla ku ohjas mut portailta kohti yhtä kokolattiamatolla vuorattua käytävää. Mä yritin olla tuijottamatta sen paljasta selkää ja lapaluiden teräviä kohoumia, jotka kohos mekon selkänarujen yläpuolella. Cella vilkas olan yli ihan ku ois oottanu et joku seuras meitä ja käytävän puolivälissä vetas mut marmoripylväiden väliin pikkuselle samettisohvalle. Sen mekko valtas puolet sohvasta ja levis mun polville. Cella istu niin lähelle mua et mä tunsin sen kiihtyneen hengityksen. Mäkin olin hengästyny portaiden jäljiltä ja naurahdus, joka pääs mun huulilta, sekottu hengenhaukkomiseen. Mun niskassa kulki kylmät väreet ku Cella kumartu lähemmäs. "Mä kaadoin skumpat sen paskan päälle", Cella kuiskas. Sen silmäkulmaan oli tarttunu jostain kultainen hile. "Kenen siis?" Cella kurotti kurkistaan mun ohi käytävälle, sit se nauro hengästyneesti. "Sen joka sano Riinistä lortoksi", Cella tokas. Se alko kopisuttaa korkokenkää sohvanjalkaa vasten. Mä kurotin silittään Cellan mekonhelman pois mun polvelta ja nojasin sohvan selkänojaan. Olin jotenki a) helpottunu et se paska ei ollu Riinis itse ja b) otettu siitä et Cella halus puolustaa Riinistä vaik en tajunnu mistä se johtu.Mun vatsanpohjaa poltti kun mun ja Cellan katseet kohtas. "Ja oot nyt piilossa vai?" Cella kohotti kulmia ja sen suupieleen nous pieni hymy. "Mulla ei oo varaa pestä tätä mekkoa. Jos se on niin sekasin et haluais kostoksi vaikka repiä tän", se totes. Mua tavallaan hymyilytti, mut sit mun mieleen tuli Mannyn musta silmä ja se et en ollu koko viikon aikana puhunu siitä, et se oli lyöny Riiniksen eksää ennen ku sitä oltiin lyöty takas. Cella nosti toisen käden sen syliin, ja vaikka sen käsi uppos mekon kerrosten väliin mä näin miten se alko nyhtää keskarin kynnen reunalla peukaloa. Se käänty katsoon taas käytävälle. Mun teki mieli ottaa sen kädestä kiinni mut en uskaltanu. "Kyl mä puolustaisin sua", mä sanoin hiljaa. Cella ei enää katsonu mua, mut se hymähti ja lopetti peukalon nyhtämisen. Joku käveli ohi kauempana käytävällä, mut se ei ollu Riiniksen eksä vaan paljettimekkoon pukeutunu 60-vuotias täti. Mä katselin Cellan olkapään kaarta ja kapeeta tummanvihreetä olkainta joka oli painunu sen ihoon. "Siitä laivajutusta", mä sanoin hiljaa, mut silti Cellan katse singahti muhun. Mun oli pakko hiljentää ääntä koska tuntu, et jos oisin puhunu kovempaa niin joku ois tullu kulman takaa huutaan et oli salakuunnellu koko ajan. "Ku sanoin että uskon sua." "Joo?" Cellan huulet tuskin liikku. "Madde siis soitti mulle sunnuntaina ku oltiin menossa laivalle", mä kuiskasin. "Se kysy et miks mä annoin Filpulle Julin numeron." Mä kumarruin lähemmäs ja kohotin Cellalle kulmia, mut se tuijotti mua niinku ei ois tajunnu mistä mä puhuin. "Ja en mä en oikeesti ollu antanu sille mitään numeroa", mä hönkäisin. "Okei." Cella liikautti suuta niinku ois purru poskea. Mä en pystyny irrottaan katsetta sen kasvoista. Mun sydän oli alkanu yhtäkkiä hakata jotenki oudosti. "Ja miten se liittyy tähän mun juttuun?" Mä tunsin miten mun katse harhaili vastapäisen seinän marmorikuvioihin. Mulla oli syyllinen olo, ihan ku mä oisin nyt jo pettäny Julin luottamuksen ku ees puhuin siitä et Filppu ei ehkä ollu maailman kivoin ihminen. "Tota... en tiiä", mä mumisin. "Se oli musta vaan outoa." Cella huokas ja hieras sen silmiä ihan ku sitä ois alkanu väsyttää. "Mut uskon kuitenki nyt siis sua", mä kiirehdin sanoon. "Hyvä", Cella sano hiljaa. Cella laski katseen ja mä unohduin tujottaan sen ripsiä, jotka oli tummemmat ku normaalisti ja kaartu niinku se kihartanu ne jotenki. Mä oisin halunnu sipasta kultahileen sen poskelta mut mua jotenki pelotti et se ois työntäny mun käden pois. Portaista alko kuulua meteliä ja pehmeetä kopinaa ku jotku kiipes yläkertaan. Cella nous sohvalta. "Pitää varmaan mennä", se sano. Mä kömmin ylös sen perässä ja tartuin sitä nopeesti käsivarresta. "Oota", mä henkäisin. Mun vatsanpohjassa tuntu hirvee paino kun mä aattelin et me lähdettäis kohta takas Suomeen enkä mä siellä vois puhua Cellalle niinku täällä ilman et Madde tai Juli heittäis mut ulos perheestä. Mä kuulin miten ihmiset mun selän takana pääs samaan kerrokseen, mut en välittäny vaan painoin kämmenen Cellan lämpimälle poskelle ja kumarruin pussaan sitä suulle. Mun oli vaikee vetää henkeä ku Cella nosti käden mun olalle ja työns toisen mun hiuksiin. Mun ois tehny mieli vetää se mua vasten ja rakentaa maja II käytäväsohvan taakse, mut en ehtiny ku tajusin et äänet oli hiljenny ja askeleet meidän selän takana pysähtyny. Mä käännyin katsoon Pyryä ja Mannya, joiden takana Kiri ja Anton oli just kiivenny vikat portaat ylös. Kaikki ne näytti siltä et ois mieluummin ollu esim. vesiesteessä esittämässä ylimääräistä lisäpuomia. Mua ahdisti et jo toista kertaa parin tunnin sisään Manny käveli keskelle tilannetta jota mä en ois osannu selittää sille vaikka oisin halunnu.
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 27, 2022 13:24:05 GMT 2
23.5.2022 - Se, josta ei voi ku selvitäMä heräsin sairaalan odotushuoneen käytävältä siihen et joku ravisteli mun käsivartta. "Huhuu? Täällä ei sais nukkua." Tätitukkainen mamma tuijotti mun naamaa kolmen sentin päästä eikä väistäny, vaikka mä hätkähdin ja yritin kavahtaa pikku penkillä kauemmas. Mun koko jalka ja pakara oli puutunu. "Ootko odottamassa hoitoa?" Mamma maiskautti huulia ja tiiraili mua silmästä silmään päästämättä mua väistämään. Se haisi desinfiontiaineelta ja röökiltä. "En", mä älähdin. Ikkunasta käytävän päästä paistava aurinko kävi mua silmiin. "Ootan mun, öö, kaveria." Mamma vetäyty taaksepäin ja oli jo lähössä, mut sit se katso mua uudelleen ja työns kädet hoitotakin taskuihin. "Et sinä oo Holman poika? Tunnistin nyt ku uudelleen katoin, olit vähän pöhnäisen näkönen. Minä oon Mirja, äitis työkaveri." *Äiti ei ollu töissä mikä oli hyvä, koska mulla ei ollu minkäänlaista mielenkiintoa selittää sille miks ilmestyin helvetin darrassa puol seiskalta aamulla sairaanhoitajien taukohuoneen ovelle. Tää ""Mirja"" oli käyny Riiniksen huoneessa tarkistamassa voisinko mennä kattoon sitä, mut kun tuli takas se ei ollu suostunukaan päästään mua sisään. Se oli käytännössä taluttanu mut taukohuoneeseen, istuttanu kivikovalle sohvalle ja kaivanu jonku lääkkeiltä tuoksuvan viltin mun polville. Mä en ollu pystyny kohtaan sen säälivää katsetta. "Et sinä tossa käytävällä voi nukkua. Lepää hetki tässä ja katotaan sitten miten jatketaan. Meitä hoitajia tässä ramppaa mutta laitan lapun että antavat sun nukkua." Mä myttäsin vilttiä käsien väliin ja yritin pitää äänen tasaisena. "Mikä Riiniksellä on?" Mun eestä kuulu kahahdus kun Mirjukka vaihto painoa jalalta toiselle, sit se käänty ja meni räpläämään sälekaihtimia jotka taukohuoneen ja käytävän välissä oli. "Siellä se tyttö oli hyvässä hoidossa", se sano ikkunalta. "Minä en oo siinä hoitamassa ollut niin en tiedä tilanteesta sen enempää." Sen äänensävy oli niin outo et mun kurkkua kuristi. *Mä pääsin Riiniksen luo vasta kuudelta illalla. Se oli siirretty toiseen kerrokseen ja samassa huoneessa oli kolme muuta ihmistä, joista se oli eristetty muovilta tuntuvilla sinisillä verhoilla. Mä ootin et se ois ollu hereillä, mut ku työnsin naaman verhojen välistä, se vaan makas kalpeena johtojen keskellä. Mua huimas kun mä livahdin sisään ja tarkistin et verhot oli kunnolla kiinni.
"Riinis?"
Mä jäin seisoon ihan verhojen viereen. Riiniksen tukka oli vedetty hätäiselle pompulalle, ihan ku hiukset ois pitäny jotenki vangita ettei ne valtais koko sänkyä. Sen huulet oli ihan vaaleat, se hengitti niin et peitto tuskin kohoili eikä reagoinu mun ääneen. Mä ootin pitkään mut mitään ei tapahtunu.
Mun silmiä poltti kun mä kaivoin taskusta viestin, jonka olin varmuuden vuoksi kirjottanu sanomalehden reunasta repästylle lapulle taukohuoneessa. Varovasti mä astuin sängyn viereen, kyykistyin ja ujutin sormet Riiniksen kylmien sormien lomaan. Koko ajan mä jotenki toivoin et se puristais mun kättä takas tai avais silmät, mut se vaan hengitti niin hiljaa et ääni jäi hurisevien laitteiden alle. Mä pystyin katsoon Riinistä vaan pari minuuttia, sit työnsin lapun sen kämmenen sisään ja kurotin silittään sormenpäillä sen poskea. Ootin että oisit heränny mut lähin nyt kotin. Kävin katsomasa sua. Tuun huomenna uudellen jos haluat. Laita viesti jos haluat. Toivottavasti paranet pian. Tykkään susta tosi paljon. Aleksanteri
|
|
|
Post by Aleksanteri on May 30, 2022 19:58:27 GMT 2
30.5.2022 - Se, jossa on hehkuMä en ois varmaan lähteny kahville Robertin kanssa jos Lyyti ei ois pakottanu. Tai se meni niin, et me oltiin kuukausi sitten sovittu Robertin kaa et kaikki on ok, mut puhuttu sen jälkeen käytännössä ehkä kaks kertaa. Mä olin ollu tänään ekaa kertaa tallilla melkein viikkoon ja istunu oleskeluhuoneessa Lyytin kaa, ku Robert oli tullu ja kysyny seinältä haluaisinko mä lähteä sen kaa kahville. Mä en ollu voinu kieltäytyä koska en jaksanu selittää koko hommaa Lyytille. Kaiken lisäks mä olin kuukausi sitten sanonu Robertille joo kun se oli kysyny ollaanks me ok eli kai mun oli pakko esittää et se oli totta. Mä ajoin meidät Hehkuun koska se oli ainoa paikka joka oli auki (vaikka ajatus vähän ällötti mua, koska siellä oli kolme tahmeeta pöytäpaikkaa ja pullaa myyvä mummo jäi tiskin taakse aina salakuuntelemaan). Kun auto starttas, mä avasin molemmat etupenkin ikkunat ja käänsin radion täysille. Meinasin vaihtaa kanavaa, mut sormi jäi heijaan liian pitkäks aikaa napin ylle enkä sit enää kehdannu. Mä tuijotin tietä koko ajomatkan paitsi yhdessä kohtaa keskustassa, kun oli pitkät liikennevalot. Autojonossa oli kaikki Liekkijärven autot eikä meillä ollu mitään mahista päästä samoilla valoilla eteenpäin, joten mä nojasin taaksepäin käsi ratilla ja vilkasin Robertia niin varovasti ku pystyin. Muistin sen mustan hupparin siltä ajalta ku me oltiin asuttu yhdessä, mut ekaa kertaa se näytti sille kolme kokoa liian isolta. Sen sormet naputteli kevyesti reittä, terävä ranne oli työntyny sen verran hihasta esiin et näki miljoonat pisamat, jotka oli noussu talven jäljiltä sen kalpeelle iholle. Mun kurkkua kuristi kun mä käännyin katsoon pois. * "I'll pay", Robert sano kun mä avasin Hehkun oven ja kello kilis sen päällä. Hehkussa ei ollu ketään mikä tarkotti, et pullamummo näytti että oli about valmis meneen naimisiin Ainoiden Asiakkaidensa kanssa. Mä vedin tuolin pöydän alta, heitin takin selkänojalle ja käännyin istuun niin et mummo ei pystyny näkeen mun naamaa. Alkuillan aurinko heitti oranssinkultaset raidat ikkunan läpi pöydälle. Robertin käsi täris kun se laski kahvin mun eteen ja istu vastapäiselle tuolille. Se ei edelleenkään ollu ottanu huppua pois päästä. Aurinko paisto suoraan sitä kasvoihin ja mä seurasin hiljaa, miten se siristi silmiä ja käänteli tuolin jotenki oudon hitaasti et pääsi puolittain varjoon. Kahvi höyrys auringonvalossa, pullamummo kilisteli lusikoita tiskin takana. "Miks sä halusit tänne?" Mä yritin olla kuulostamatta syyttävältä mut en ollu varma onnistuinko. Robert kiersi sormet kahvikupin ympärille (sen kapeet luurankosormet kuulu jolleki muulle ku Robertille jonka mä tunsin) ja raotti ihan vähän suuta. "En tiiä", se sano lopulta hiljaa. Mä laskin katseen kahvin pinnalla kelluvaan öljyiseen kalvoon. Aurinko heijasti siihen sateenkaarenvärisiä läikkiä. "Mä luulin et sulla on jotain asiaa", mumisin. Robert ei sanonu vähän aikaan mitään, puristi vaan kahvikuppia vaikka mä olin varma et sen sormet palo. "Mä..." Robert kohautti olkia ja niiskas. Se kohotti katseen muhun kahvikupin ja pöydälle siilautuvien aurinkoläikkien yli. Mun silmissä kutitti oudosti kun meidän katseet kohtas. Tuntu melkein siltä ku mä olisin ehtiny unohtaa Robertin ja näkisin sen nyt ekaa kertaa. Mun katse vaelsi vaaleeseen kohtaan sen kulmakarvassa, sekaisin menneisiin hiuksiin jotka törrötti pipon alta ja lopulta alas sen silmiin. Ne oli isommat ku mä olin muistanu, tai sit kyse oli vaan siitä miten koko kasvot tuntu muuten pienentyneen. Mä olisin halunnu koskee Robertiin mut en uskaltanu. "Okei", mä vaan vastasin. Me juotiin kupit tyhjiksi ja tuijotettiin ikkunasta puhumatta mitään, mut koko ajan mä mietin vähemmän sitä et nousisin ja jättäisin Robertin Hehkuun. Aurinko käänty hitaasti ja paisto lopulta suoraan sisään ikkunasta. Mä kuuntelin pullamummon kilinää ja harkitsin et kysyisin Robertilta mitä sille oli tapahtunu, mut jotenki sanat ei tullu ulos. Kun me oltiin lähdetty Hehkusta ja käveltiin autolle, mä kaivoin röökiaskin takintaskusta ja tarjosin Robertille. Se noukki röökin huolellisesti sormien väliin, ihan ku ois valinnu sopivaa värikynää, ja kumartu varovasti lähemmäs kun mä naksautin sytkäriin liekin. Me jäätiin polttaan röökejä rinnakkain auton kuumaan konepeltiin nojaten. Pari kertaa Robert yski. Mä tiesin et se ei ollu tottunu polttaan. Mä heitin Robertin kotiin, mut en laittanu ajomatkalle enää radiota päälle. Sivusilmästä näin koko ajan Robertin huppariin kietoutuneen hahmon ja sen, miten se kuljetti ajatuksissaan peukaloa toisen käden rystysten yli ja hengitti tasaisesti. Jotenki sen hengitys toi mulle mieleen Riiniksen, joka makas sairaalassa, ja mun piti räpytellä kyyneliä pois silmistä. Mä näin et Robert huomas mut se ei sanonu mitään.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 24, 2022 13:48:47 GMT 2
21.6.2022 - Se, jossa on myllyn murhaajaperustuu Eeppisen vaelluksen myllyroolipeliin
Mä olin ihan oikeesti aatellu et myllyllä olis varmaan rauhallista ja kivaa. Ambulanssi seiso pitkässä ruohikossa rankkasateen keskellä. Pimeen myllyn ovi oli jääny retkottaan auki, kun Lyyti ja muut oli rynnänny sieltä ulos. Mä en tajunnu miks ambulanssin vieressä seisovan poliisiauton valot oli laitettu pyörimään, ihan ku poliisit olis HALUNNU et tilanne tuntuis vielä kauheemmalta ku se muutenki tuntu. Mua oli ahdistanu jo silloin ku ukkonen oli monta tuntia sitten alkanu ja nyt tuntu et mun kädet täris niin pahasti, et se näky vaikka ei ois ees katsonu. Me seisottiin Riiniksen kaa kahestaan sivummalla. Sade ropis hiljalleen meidän ympärille. Mun takaraivossa soi katkeamatta, et mun olis pakko puhua Riinikselle nyt, koska me saatettais kohta kuolla jos Valtterin metsäukko tulis takas. Vesisade tunki auki jääneen takin alle ja kun mä hieroin naamaa, pelästyin miten kylmältä mun iho tuntu. Mä en keksiny miten oisin ns. lieventäny tilannetta joten päätin mennä suoraan asiaan. "Ootko sä ihastunu muhun?" Mä kysyin hiljaa käsien takaa. Riinis liikahti niin nopeesti et hetken mä luulin, et se läimäsis mua. Märkä tukka valu sen kaulaa pitkin ja sai kasvonpiirteet näyttään terävämmiltä ku normaalisti. "Mitä? ??" Riiniksen ääni oli kova ja kiree. Mä olin helkatin kiitollinen siitä, et oli pimeetä eikä se voinu nähdä, miten mun suupielet värähti. Kova pala nousi mun kurkkuun eikä lähteny, vaikka mä miten nieleskelin. Mua hävetti et olin ees ottanu asian esille. "Eiku oikeesti", mä mumisin hiljaa. Mun mielessä poltteli kuva Riiniksen omasta ambulanssista parin viikon takaa. "Mä haluun tietää. Mä mietin sitä koko päivän ku ratsastettiin tänne. Ja halusin nyt kysyy. Kun oli toi ambulanssi ja silleen. Se tuli mun mieleen." Mun oli pakko kääntyy katsomaan hetkeksi poispäin, koska mun päässä oli alkanu humista kummallisesti. Riinis ei sanonu mitään, mikä oli oikeestaan paljon pahempaa ku se et se ois vaikka kävelly pois. Se oli jähmettyny tuijottaan mua kulmat keskeltä painuneina enkä mä osannu tulkita, mitä sen ilme tarkotti. Poliisiauton valot valas Riiniksen kasvot sinisenvalkosiksi parin sekunnin välein, sit se katos kuristavaksi hetkeksi pimeyteen. Se kääns katseen pois ennen ku alko puhua. "Mä... Miks sä mietit sitä?" Kipee tunne mun rintalastan takana poksahti niinku kupla ja lähti nouseen kylkiä pitkin ylös. Mä en tajunnu, miks helvetissä Riinis ei vaan sanonu EN OLE IHASTUNUT, että mä olisin voinu sanoa okei ja olla tyytyväinen. "En mä tiiä." Mun ääni oli korkeempi ja kireempi ku olin aatellu. Mä vedin henkee ja käännyin katsoon pimeetä metsänreunaa ennen ku jatkoin. "Ku puhuttiin että ollaan kavereita. Halusin vaan tietää." Sanat jäi roikkuun kummallisesti mun kurkkuun ja mun piti pakottaa ne ulos. "En haluu pilata kaikkee." Riinis räpytteli silmiä ja veti kädet puuskaan. Se näytti niin pieneltä keskellä pimeetä maisemaa ja sadetta, et mun teki mieli halata sitä (mut en tietenkään voinu, koska en tienny aikoko se esim. tunnustaa että vihas mua). Mua alko jotenki hirveesti pelottaa, että se itkis kohta. "Et sä pilaa mitään", se pihahti lopulta niin et huulet tuskin liikku. "Sä oot ollu parasta mun elämässä pitkään aikaan. Niinku... ystävänä." Mun koko keho lämpeni ja kylmeni niin nopeesti, et mä luulin vähän aikaa että mun takki oli yhtäkkiä esim. palanu pois. Jossain rinnan takana vihlas, mikä johtu varmaan siitä että mä olin ihan saakelin tyytyväinen, kun Riinis ei ollu ihastunu muhun. Mulla ei ollu mitään hajua siitä mitä oisin voinu sanoa, joten astuin lähemmäs ja kiedoin kädet Riiniksen ympärille välittämättä siitä, et mun takki (joka ei oikeesti ollu palanu pois) kasteli sen paidan. "Hyvä", mä mumisin samalla ku tuijotin myllyn kiviseinää niin et silmien takana poltteli. "Okei." Mulla oli varmaan hypotermia, koska mun ääni katkes keskeltä niin oudosti. *
Kun me viimein maattiin Riiniksen kaa yläkerran huoneessa mulla oli leijuva ja vähän kamala olo, mikä johtu varmaan siitä et olin tunti sit nähny maassa makaavan Valtterin verisen naaman. Riinis oli kysyny ulkona voitaisko me nukkua yhdessä ja mä olin nyökänny ennen ku ees aattelin mitä tein. TIETENKI mä halusin nukkua Riiniksen vieressä, mut sit mä olin tajunnu et se tarkotti käytännössä sitä, et me nukuttais ja Cella katsois vieressä. Me ei oltu puhuttu Cellan kaa hirveesti koko leirin aikana (tai ei oikeestaan about sen jälkeen ku me oltiin oltu poliisilla), mut silti mä jotenki arvelin et se ei olis siitä hyvä idea.
Mua oli hävettäny ihan helvetisti kysyä Riinikseltä, voitaisko me nukkua yhessä SALAA. Ku Riinis oli vaan hymyilly oudosti ja yrittäny lähtee mun ohi sisälle, mun oli tehny mieli mennä makaan maahan ja oottaa et Valtterin murhaaja kompastuis muhun.
"Jos me ollaan kavereita, niin mä en tiedä miksi me edes mietitään Cellaa."
Riiniksen sanat pisteli mun takaraivossa, kun mä makasin pimeessä ja tuijotin likasta kivikattoa. Mulla oli etäisesti sellanen olo et mun olis pitäny pyytää siltä anteeksi ku me kuitenki PÄÄDYTTIIN nukkuun salaa yläkerran koppiin, mut en tienny mitä sanoja mun ois pitäny käyttää. Riinis oli kääntyny patjalla puolittain mua kohti ja katseli myös kattoa. Se näytti siltä et ajatteli jotain.
Mä yritin miettii sitä kun me oltiin puhuttu aiemmin naimisiinmenosta (ei keskenämme) ja sitä miten hyvä mieli mulle oli tullu ku Riinis oli sanonu, et Cella oli onnekas kun mä olin kosinu sitä. Mä en kuitenkaan jotenki pystyny keskittyyn kosimisajatuksiin. Mä puuskahdin hiljaa, paransin asentoa ja puristin kevysti Riiniksen lämmintä olkapäätä, jolla mä lepuutin sormia. Musta tuntu, et peitto lämmitti mua noin nolla prosenttia ja oisin ehkä kuollu kylmyyteen, jos Riiniksen lämmin vartalo ei olis ollu mun vieressä. Osa sen hiuksista oli levahtanu mun rinnalle, ne näyttäny pimeessä punasilta vaan tummanruskeilta.
Mulla oli kalvava olo enkä mä tienny mistä se johtu, mut arvelin sen liittyvän siihen etten ollu täysin tyytyväinen Riiniksen ihastumisvastaukseen. Mä suljin silmät ja yritin nukkuu, mut olo vaan paheni. Niinpä mä yskäisin hiljaa ja mutisin:
"Ollaaks yks kerta sitä peliä missä saa kysyä yhen kysymyksen?"
Riinis puhalsi hiuksia naamalta niin, et ne leijaili mun naamalle. Peitto kahis kun se veti sitä paremmin ylle.
"Okei?"
"Mä kysyn eka."
Mun sydän alko hakata lujaa vaikka mä en tienny miks. Ääni värähti oudosti, kun mä puristin sormet Riiniksen olalle ja kysyin:
"Kaduttiks sua yhtään silloin Artsilassa? Ku heräsit?"
Riinis liikautti sen kättä eikä sanonu vähän aikaan mitään. Mua alko huolestuttaa et se tajuais jotain kauheeta ja lähtis mun viereltä, mut mä en keksiny mitään keinoa jolla oisin saanu kysymystä enää poistettua maailmasta. Lopulta Riinis käänty, kahisteli peiton alla ja paino leuan kevyesti mun rintakehää vasten. Mun rinnassa pyörähti joku lämmin kun mä katoin sitä silmiin.
"No vähän", se kuiskas. "Mut vaan siks, että mä pelkäsin että meidän välit ois menny sen takia oudoiksi."
Riiniksen meikit oli valunu sateessa silmien alle mustiksi kaariksi, mut mä en silti voinu olla miettimättä miten helvetin kauniilta se näytti.
"Okei", mä vastasin hiljaa. "Sun vuoro kysyä. Jos haluut."
Me tuijotettiin toisiamme pitkään enkä mä osannu sanoo, ajatteliko Riinis mitä se kysyis vai kattoko se vaan mua. Lopulta se naurahti käheellä äänellä ja paino katseen. Mun rintaa puristi.
"Mä en oikeen tiiä, mitä mä kysyisin." Se oli hiljaa vähän aikaa ja näperteli sormenpäillä mun paidan rintamusta. Mä taistelin vastaan halua silittää sen kalpeeta poskea. Kun Riinis jatko, sen ääni kuulosti siltä ku se ois eksyny. "Mut jos me ollaan vaan kavereita, niin miks me päädytään aina uudelleen tähän. Niinku sillon siellä hotellilla."
Mun sisällä jymähti. Kesti vähän aikaa ennen ku tajusin et olin siirtäny katseen Riiniksestä ja tuijotin huoneen rumaa kiviseinää hämärän läpi. Laiska hehku mun sisällä oli kadonnu ja muuttunu painavaksi. Mä käännähdin niin, et Riiniksen oli pakko nostaa leuka mun rinnalta, ja nostin käden hieroon naamaa. Mua ahdisti ihan helvetisti. "Miten niin JOS ollaan?" Mä en ollu varma kuuliko Riinis ees mitä mä sanoin. "Mitä muuta me oltais?" "En mä tiedä? Sä vaan ite varmistelet sitä koko ajan, siks mä sanoin että jos." "Anteeks", mä kuiskasin. Musta tuntu et mä olin sellasta banaanimuhjua, jota Lyytin repun pohjalla oli ollu joku päivä kun se oli pakannu kaikki kamat eväiden päälle. Tuntu siltä ku Riinis ois kääntäny helkatin kirkkaan ja häpeällisen valon kohti mua. Mua oksetti. "Mä vaan... en tiiä", mumisin. Peitto kahisi ja kiristy meidän välillä, kun mä käännyin kyljelle et pääsin poispäin Riiniksestä. Mun silmiä poltti mutta mä en halunnu pyyhkii niitä ettei Riinis huomais mitään. Jonku ajan päästä Riinis käänty mun perässä ja kieto käden mun vatsalle. "Ei multa tarvi pyytää anteeks", se kuiskas hiljaa. Mä yritin hengittää niin rauhallisesti ku pystyin, et Riinis luulis että mä nukuin. Samalla mä hoin mielessä sitä, et olin parasta Riiniksen elämässä pitkään aikaan kaverina, ja yritin iloita siitä. Mut uskokaa tai älkää, siinä myllyn kylmällä kivilattialla Riiniksen käsi mun ympärillä mä tajusin yhen asian. Mä olin ihan helvetin ihastunu Riinikseen.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jul 6, 2022 23:23:23 GMT 2
24.6.2022 - Se, jossa me alotetaan alustaperustuu Eeppisen vaelluksen jälkeiseen saunaroolipeliinMä istuin Kirin takapihan märällä nurmikolla juomassa Jaffaa ja ootin, et Cella tulis saunasta. Olin halunnu jutella sille siitä asti ku mä olin ollu Riiniksen Muurissa. Musta oli aika IHMEELLISTÄ, et meni monta päivää ennen ku sain ees jonkulaisen tilaisuuden vaikka me oltiin kirjaimellisesti samassa paikassa koko ajan. Mä olin ollu varma et puhuisin sille myllyllä, mut sit Valtteri oli kolkattu ja Cella oli viety putkaan. Tuntu ihan siltä ku joku olis halunnu estää meitä puhumasta. Mä tuijotin mun kenkiä, jotka törrötti liian pitkäks jätetyn nurmen seasta, ja puristin kylmää Jaffa-tölkkiä rannetta vasten. Mulla ei ollu mitään hajua aikoks Cella tänäänkään puhua mun kanssa, mut mä olin päättäny ottaa niin kauan et se tulis saunasta eikä tod. näk. välttelis mua muuten ku ehkä kotiin lähtemällä. Mä olin tuijottanu jo aika kauan pihan perällä olevaa puoliks kuivunutta pensas, jossa kaks lintua tuijotti toisiaan lähietäisyydeltä ja piipitti nokat levällään. Mun silmät oli melkeen kuivunu päähän pelkästä tuijottamisesta, ku mä haistoin röökinsavun ja huomasin hienovaraisen savupilven, joka leijaili vaaleelle kesätaivaalle. Ja uskookaa tai älkää, kun mä käänsin pään kävi ilmi, et seinästä mun viereen oli ilmestyny Cellan pää. Sen hiukset oli märät ja valu päätä myöten niskaan, ja sen iholla olevista pisaroista mä päättelin et se oli varmaan vielä saunassa. Se piteli röökiä etusormen ja peukalon välissä ja tuijotti mua. Savupilvi kaarteli suoraan mun naamalle mut mä en pystyny kattoon pois Cellasta. Mun vatsaa puristi. "Mitä sä teet", mä kysyin hiljaa. "Teen SavuSaunaa." Mun teki mieli itkee ku Cellan suupieli nous vinoon hymyyn ja se siristi silmiä. Mä en kuitenkaan itkeny, vaan nielasin ja käännyin kattoon lintujen pusikkoa. Ne oli lopettanu piipittämisen ja lentäny pois. Mä mietin et Cella oli a) alasti ja b) saunassa, jossa oli äänien perusteella muitaki ihmisiä, ja olin jotenki katkeraniloisella tavalla imarreltu et se oli päättäny saunoa MUN kanssa vaikka mä olin ulkona. Cella puhals röökinsavua taivaalle ja sen ääni oli kevyt ku se jatko: "Oliks sulla kiva vaellus?" Mulla ei ollu mitään hajua miks se halus puhuu mun kaa jostain KIVASTA VAELLUKSESTA ku Valtteri oli kolkattu, Cella oli ollu putkassa ja mä olin pannu Riiniksen kaa (vaik sitä se ei toivottavasti tienny). Niinpä mä kohautin olkia. "Ootko sä kunnossa", mä mumisin vastaukseksi. "Tietty mä oon kunnossa." Mun niskavillat nous pystyyn siitä miten terävä Cellan ääni oli. Ku se jatko, se ei kuitenkaan kuulostanu enää nii pahalta. Se tuijotteli röökiä kulmat vähän kurtussa niinku siinä olis ollu jotain vialla ja alko pyöritellä sitä sormissa. "Rankka reissu mut ehkä jotain hyviikin muistoja." Mä olin aika varma et Cella yritti esittää ettei meillä ollu mitään puhuttavaa. Mä avasin suun et oisin voinu sanoa sille et halusin puhua, mut Cella vetäyty sisään ennen ku mä ehin tehä mitään. Puol sekuntia mä aattelin et se olis menny juomaan vettä (vaik oli mulla Jaffa jota se ois voinu juoda? ??), mut sit ikkunasta lens tupakantumppi eikä Cellaa enää näkyny. Mä työnsin pään kiireesti ikkunalle ennen ku kukaan ehtis sulkee sitä. "Ei ku meinasin sitä ku jouduit poliisille. Haluun puhuu. Ja muutenki", mä sopotin saunan pimeyteen. Kesti hetki ennen ku mun silmät tottu hämärään ja mä pelästyin ku tajusin silmäparien määrästä, miten paljon siel oli porukkaa. Musta tuntu vaivaannuttavalta et mun pää oli saunassa vaikka mulla oli vaatteet päällä, joten mä painoin katseen märkiin lauteisiin toivoen et Cella vastais mahd pian. Jotenki saunassa OLEMINEN ilman et puhuin muille ku Cellalle tuntu kuitenki vielä kauheemmalta joten mä mutisin lauteille nopeen moin ja toivoin et oisin yhtä alasti ku kaikki muutki. "Tuu saunaan", Anton mölis takalauteelta. Mä tajusin et ihminen, joka mahd. oli Kiri, istu iho kuumasta kiiltäen sen vieressä eikä mulle tullu siitä yhtään rento ja kiva olo. "Mulla ei oo pyyhettä", mä vastasin. Se oli vale, mut mä olin valmis valehteleen mistä tahansa ettei mun tarvis olla alasti samassa kopissa Kirin kaa (koska meidän välit ei todellakaan ollu sillä tasolla). Mä yritin parhaani mukaan olla tuijottamatta ketään ja ku Cella sihahti et menee juomaan, mä vetäydyin Jaffan luo. Ikkuna kolahti kiinni ja sai vesihöyrypilven pöllähtään karmeista taivaalle. Mä olin jo aika varma et Cella about lähtis kotiin ettei sen tarvis puhua mulle, ku ovi kolahti ja se paineliki ulos pelkkä pyyhe päällä. Sen varpaat luultavasti jääty kun se asteli viileen nurmen poikki mun luo iho kosteena ja pyyhettä puristaen, mut se ei näyttäny siltä et sitä ois kiinnostanu. Mä nousin kiireesti Jaffa-tölkin viereltä ja yritin nieleskellä. "Tässä ei oo varmaan paras paikka jutella", Cella sano jotenki oudon painuneella äänellä. Se lähti paineleen takapihan kauimmaiseen nurkkaan ja mä seurasin sydän hakaten. Mun ois tehny mieli antaa sille huppari, mut mua pelotti et se ois kieltäytyny tai suuttunu. Me jäätiin tontin rajalle puolikuolleitten koivujen väliin. Mua ahdisti, kun mä laskin katseen Cellaan ja mietin miten se oli istunu yksin putkassa keskellä yötä enkä mä ollu tullu hakeen sitä pois. "Onhan sulla kaikki kunnossa?" Mä kysyin. Olisin halunnu ihan helvetin paljon halata sitä, mut se katto mua niin et mä en uskaltanu ku nostaa vähän kättä ja antaa sen sit tippua takas kyljelle. Mä painoin kynnet salaa kämmeneen ja yritin hengittää. "On", Cella sano ja huiskas sitä kättä jolla se ei pitäny pyyhettä. "Ihan sekopäinen koko vaellusretki, sen myönnän, mut pääasia et selvästi mitään seuraamuksia ei tuu - ei ne oikeesti enää usko että tein mitään muuta kun kävin metässä väärään aikaan yrjöämässä." Mä olin ilonen et Cella oli puhunu niin paljon koska se ehkä tarkotti, et se ei ainakaan vihannu mua. Sit se katto mua nopeesti kulmien alta ja käänty tuijotteleen puskaa, enkä mä enää ollukaan niin ilonen. "Sä sanoit monta kertaa et haluat puhuu? Onko jotain vakavaa?" Mä laskin katseen mun kenkiin ja Cellan paljaisiin jalkoihin, jotka pilkisti vastakkain pitkäks kasvaneen nurmen keskeltä. Silmien takana poltteli. Mä yritin sanoo sen mitä mun piti sanoa, mut mitään ei tullu ulos, vaikka mä nielasin monta kertaa. Musta tuntu, et mä seisoin ihan helvetin kauan hiljaa tuijottamassa Cellan pieniä varpaita ennen ku mä tajusin, et yritin pidätellä kyyneliä. Mun oli pakko niiskasta ja kattoo poispäin. Iltataivas oli niin vaalee et se näytti melkeen värittömältä. "Joo." Mun ääni kuulosti oudolta. Mä jotenki aattelin et ku olin päässy vauhtiin niin sanat tulis ulos, mut ne ei edelleenkään suostunu poistuun mun sisältä. Mä avasin suun, yritin hengittää, suljin sen taas ja nielasin kipeen palan joka oli noussu kurkkuun. Mä en selvästi enää osannu hengittää. Mun koko kehoon sattu kun mä käännyin kattoon Cellaa ja sanoin: "Mä oon ihastunu Riinikseen." Jos mä olin aatellu et olo helpottuis ku olisin saanu sen sanottua, olin ollu väärässä. Musta tuntu et joku ihan helvetin raskas ja surullinen möykky oli painunu mun vatsanpohjaan. Cella tuijotti ihan vähän mun ohi eikä sen kasvoilla liikkunu mitään, ilme oli about sama ku silloin ku mä olin monta vuotta sitten antanu sille joululahjaks sellasen koneen josta pääs erilaisia ääniä ku paino nappia. Se nyökkäs lyhyesti ja räpytti silmiä. "Jep." Sen ääni korahti. Mun oli pakko puhaltaa keuhkot tyhjiksi ja yrittää hengittää, koska mun niskassa oli alkanu pistellä kylmiä neuloja. Sydän hakkas kylkiluita vasten vaik mulla oli niin turta olo et ihmettelin ku mun kehossa ylipäätään tapahtu mitään. Mulla ei ollu mitään hajua miks itse asiassa olinkaan halunnu puhua Cellalle. "Mä en aio sanoo Riinikselle", sanoin nopeesti ennen ku a) pyörtyisin tai b) vajoaisin maan läpi laavamereen. Ääni tuntu jotenki tosi paksulta. "Mä halusin vaan kertoo sulle." Ku mä katoin Cellaa kunnolla, multa kesti vähän aikaa tajuta et se itki. Mä pelästyin niin paljon et liikahdin puolikkaan askelen sitä kohti ennen ku ees tajusin mitä tein. Vaik me oltiin tunnettu tyyliin puolet mun elämästä, mä olin nähny et Cella itki ehkä kaks tai kolme kertaa. Nyt koko sen naama oli märkä ja rintakehä kohoili ihan ku sekään ei ois saanu kunnolla happea. "Ehkä sun pitäis", se kähähti. "Sanoo sille." Mä puistelin päätä enkä voinu miettii mitään muuta ku et miten helvetin hirveä mä olin, ku tunnustin Riinis-jutun Cellalle vaik rakastin sitä niin paljon. Mä purin hampaat yhteen ja yritin pidätellä kyyneliä, mut ne valu siitä huolimatta mun poskille ja tipahteli hupparin rintamukseen. "En mä halua", mä mumisin kireesti. Cella ei kattonu mua kunnolla, se itki hiljaa ja puristi pyyhettä niinku sen henki ois riippunu siitä. Sen kasvoille ja hiuksiin osu oksien läpi valotäpliä auringosta. "Mä oon ollu tosissani kaikesta siitä mitä oon aiemmin sanonu sulle." "Sä et oo mulle mitään velkaa", Cella sopersi. Se puristi kylkiä molemmin käsin ja hytis. "Kuulitko? Enkä mä sulle, mä VIHAAN tätä oloo joka meidän päällä on roikkunu vuosia; että me maksetaan toisillemme koko ajan jotain sakkoja. Meidän on pakko alottaa alusta." Cella veti henkee ja nosti katseen muhun. Mä räpyttelin silmiä et oisin nähny sen kunnolla mun katseen eteen nousseen sumeen verhon läpi. Sen vaaleissa ripsissä oli kyyneliä. "Alotetaanko alusta?" Cella pyyhki sen märkiä poskia ja katto mua silmiin. Sen ilme oli muuttunu. "Moi", se jatko enkä mä tajunnu miks se oli lopettanu itkemisen ku musta tuntu et mä olin valmis meneen maahan makaamaan ja oottaan et maailma muuttuis taas hyväks. " Sähän olit se Aleksi? Mä oon Cella vaan." Mun vatsanpohjassa kouras ku mä tajusin mitä Cella tarkotti ja multa pääs kesken itkun outo tyrskähdys. Mä en varmaan ikinä unohtais sitä ku Cella oli sanonu mua Aleksiksi kun me oltiin ekaa kertaa juteltu, ja mä olin hävenny ihan helvetisti koska aattelin, et kukaan ei välittäny musta kun ei muistanu ees mun nimeä. Mä yritin mulkasta Cellaa mut musta tuntu, et mun naama ei itkemisen takia vääntyny mulkasuun. Cella katto mua silmät vähän sirrissä eikä sanonu mitään. Jostain syystä Cellan katseesta mulle tuli heti olo, että se näki mun läpi. "Aleksanteri", mä vastasin ja jostain syystä mun ääni kulki vähän helpommin. Aurinko oli kääntyny niin et mun oli pakko siristellä silmiä ku mä katoin Cellaa, mut se ei haitannu koska mun silmät valu muutenki vettä. Mä onnistuin vetään henkeä normaalisti ehkä ekaa kertaa puoleen tuntiin. "Anteeks ku en esittäytyny ekalla kerralla paremmin." Cella hymyili mulle niin et mun ois tehny mieli huutaa. Se astu lähemmäs, kääns pyyhettä niin et se pysy sen päällä itsestään ja halas mua sit niin lujaa et muhun vähän sattu. Musta tuntu ku joku ois nostanu painon mun rinnan päältä. Mä pyyhin silmiä Cellan selän takana ja kiedoin kädet sen viilenneelle iholle. Sen hiukset tuoksu saunalta. "Esittäydyit tosi hyvin", Cella kuiskas. Mä painoin leuan sen päälaelle. "Anna sä anteeks että olin tosi paska tyttöystävä. Oot mulle varmaan maailman tärkein ihminen, vaikka se onkin varmaan tosi random asia sanoa." "Toi on tosi random asia sanoa jolleki johon oot vasta tutustunu", mä mumisin Cellan hiuksiin samalla ku yritin olla hymyilemättä. Tuuli puski sen kosteeta tukkaa mun naamalle ja mä silitin hiukset Cellan korvan taakse, ettei ne menis mun suuhun. Mä vein kädet Cellan niskaan ja se pusers mun hupparin selkämystä. "Vaikka niin säki mulle", mä jatkoin. "Anteeks et olin paska poikaystävä. Ja anteeks, niinku, tästä. Tai silleen muutenki." Mä vetäydyin niin et pystyin kattoon Cellaa silmiin. Kyynelet oli kuivunu sen poskilta ja se veti suupieliä hymyyn ku meidän katseet kohtas. Mä en tajunnu miks mulla oli yhtäkkiä niin hyvä olo, jos ei laskettu yhtä kohtaa mun takaraivossa, jossa en aatellu mitään muuta ku Riinistä ja sitä et olin ihan helvetin idiootti ku en kertonu SILLE mitä aattelin. "Onks sulla kylmä?" Mä kysyin hiljaa. "Haluuks mennä sisään?" "En oikeestaan haluis", Cella vastas. "Mun pitää kohta lähtee. Mulla on töitä aamulla." Se katto mua jotenki tutkivasti ja silitti mun käsivartta niin, et mun niskassa meni kylmät väreet. "Ja saat anteeks. Tästä, ja sillee muutenkin." Kun se irrottautu mun otteesta ja veti pyyhettä paremmin sen päälle, mä olisin halunnu suudella sitä ja about koko maailmaa. Cella kurotti puristaan mun rannetta ja hymyili. "Kun ollaan vasta tutustuttu nii en pyydä sua lähteen samaa matkaa", se sano. "Mut ehkä joskus pian jo lähetään." Cella lähti takas kohti taloa ja mä yritin parhaani mukaan peitellä hymyä, joka yritti väkisin nousta mun naamalle. Mä olin n. 100% varma et jossain vaiheessa mulle tulis paha olo, koska Riinis-juttu ei ollu varsinaisesti RATKENNU (enkä mä tienny mitä mun piti tehdä sille, et halusin vetää sen mun syliin aina ku näin sen). Mä en kuitenkaan voinu olla miettimättä, et jos asiat meni näin hyvin sillä et alotti ihmissuhteen alusta, niin miks en ollu alottanu alusta kaikkien niiden ihmisten kanssa joiden kaa mulla oli vaikeeta? ?? ? ? Mä jolkottelin Cellan perässä saunan pieneen pukkariin, jossa oli kuuma ja tuoksu märältä puulta. Cella oli ehtiny pukea jo melkeen kokonaan ja etti just sitä reikästä collegepaitaa, jonka hihalle mä olin kerran vahingossa kaatanu joulutuikusta steariinia. Mä noukin paidan naulasta ja ojensin sen Cellalle. Meidän sormenpäät hipas enkä mä pystyny estään itteeni, vaan työnsin sormia sen sormia vasten. Mulla oli kevyt olo. "Olis kiva nähä joku päivä. Mä voin saattaa sut ulos", mä lupasin Cellalle kun se otti paidan ja alko kiskoon sitä pään yli. Nojasin saunan ovenpieleen kattoon, ku Cella ilmesty paidan sisuksista tukka pörrössä ja alko kiskoon sukkia jalkaan. Se ei kattonu mua ku puhu, mut mä näin et se hymyili. "Nähään. Windillä on tiineystarkastus tiistaina, ois tosi kiva jos tulisit siihen mun kanssa kun mua jännittää." Se kääns sukan väärin päin ja sit takas oikeinpäin ennen ku alko pukea sitä. "Ja ehkä sen jälkeen kahville tai terassille?" Musta tuntu ihan helkatin hyvältä et Cella halus mennä mun kaa KAHVILLE TAI TERASSILLE. Ihan ku kosiminen / pettäminen / rikossyyte / kaikki muu meidän välillä perseelleen menny ois yhtäkkiä vaan kadonnu!! Mä vedin kädet puuskaan ja yritin näyttää normaalilta. "Mä tuun." Cella keräs sen kamat ja sit me käveltiin hitaasti ulos. Aurinko oli just laskemassa ja tie pihaportin takana oli jo jääny varjoon. Just ennen ku Cella laski käden portille, se sano hiljaa: "Toivottavasti sun kaikki jutut.. järjestyy." Se meni ulos ja mä jäin nojaan porttiin suu vähän raollaan tietämättä, mitä mun pitäis vastata. Ruusupuska tienpielessä tuoksu niin, et kilometrin päästä ois pystyny suunnistaan oikeelle talolle. Mä vilkasin Cellaa silmiin ja epäröin hetken ennen ku uskalsin sanoa mitään. Mua pelotti et se sittenki päättäis esim. työntää mut nokkospuskaan ja hyppiä päällä. ”Mun pitää varmaan vähän ajatella tota, öö, mun asiaa", mä mumisin ja käännyin tuijottaan hiekkaa portin alla. "Tai että miten niinku hoidan sen.” Cella ei sanonu mitään, mut puri huulta ja nyökkäs. Musta se ei näyttäny siltä et se ois suuttunu. "Joo. Ymmärrän. Asiat on aina vaikeempia kun haluaisi." Se huiskautti kättä käänty. Sen tukka loisti hämärässä, se oli niinku just sytytetty tulitikku keskellä yötä. "Hyvää yötä." ”Hyvää yötä”, vastasin. Mä jäin nojaamaan porttiin ja katseleen, ku Cella katos valosassa kesäyössä hiekkatien mutkan taakse. Mulla oli huono omatunto et en ollu tarjonnu sille kyytiä, vaik toisaalta mun olo oli niin outo, etten varmaan ois kestäny istua Cellan vieressä puolta minuuttia pidempään. Mä puhalsin keuhkot tyhjiks ku Cella oli kadonnu näkyvistä. Olin niin onnellinen ku en ollu menettäny sitä.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jul 11, 2022 16:17:02 GMT 2
30.6.2022 - Se, jossa mä raahaan kanisterialiittyy tähänPyry tuns Saaristosta jonku Taiskun, joka osas kuulemma korjata autoja ja sano videopuhelun perusteella, et me tarvittiin lisää jäähdytinnestettä. Sillä oli kuulemma jäähdytinnestekanisteri, mut se asu toisella puolella kylää ja oli kattomassa leffaa eikä jaksanu lähteä tuomaan sitä meille. Kello oli puol kymmenen illalla. Mä, Pyry, Riinis ja Anna seisottiin Saariston konehallin eessä nälkäsinä ja väsyneinä. Pyry oli käyny aiemmin viemässä Iitan talliin ja Anna kävelly kylään hakeen meille ruokaa eikä kukaan näyttäny siltä, et haluis lähtee hakeen jotain helvetin kanisteria Pyryn kaverilta. Mä nojailin Pyryn kauhuauton kylkeen kädet puuskassa ja poltin röökiä. Aurinko oli just laskemassa. "Mä en varmaan saa ketään tähän aikaan enää ajamaan meitä sinne", Pyry puuskahti. Se väänteli käsiä ja näytti siltä et ois halunnu mennä Iitan karsinaan nukkuun ja jäädä sinne. Mä puhalsin röökinsavua taivaalle. "Mä voin kyllä kävellä sinne", mä sanoin. Pyry käänty kattoon mua niin kiitollisena et mua melkeen pelotti. "Oikeesti", se hönkäs. Mä nyökkäsin. "Kiitti. Oikeesti." Se astu lähemmäs ja halas mua niin, et se vähän taputteli sormenpäillä mun olkapäätä ja irrottautu sit nopeesti. Se kohens silmälaseja ja käänty katsoon Riinistä ja Annaa, jotka nojas konehallin seinään. Anna leyhytteli naamaa kauppakassista kaivetuilla Ilta-Sanomilla, vaik ei enää ees ollu kovin lämmin. "Pitäiskö meidän tehdä jotain iltapalaa? Että kun Allu tulee niin päästään suoraan syömään?" Se katto mua ja irvisti jotenki huolestuttavan anteekspyytävästi. "Sinne kävelee varmaan puol tuntia suuntaansa." Riinis irrottautu seinänvierestä ja alko kaivaa Marlboro-askia sen lanteille solmitun flanellipaidan taskusta. "Mä voin kyllä mennä Allun kaa", se sano kevyesti. "Ei iltapalaan varmaan tarvi kolmea tekeen." Mä hymyilin sille nopeesti, menin tumppaan röökin konehallin kulmalla olevaan tuhkakuppiin ja pyörittelin tumppia tuhkiksen likasta pohjaa vasten niin pitkään, et mun sydän ei enää hakannu oudosti vatsanpohjassa. *Me käveltiin kaikki samaa matkaa kylään, mistä Pyry oli hankkinu jonku vihreen mökin aika lähellä rantaa. Pyry ja Anna jäi mökin pihaan ettiin avaimia "SALAISESTA PAIKASTA" (hah hah haa) kun mä ja Riinis jatkettiin rantaviivaa pitkin. Pyry oli laittanu mulle Taiskun osotteen mikä oli musta vähän epäilyttävää, koska Mapsin perusteella näytti siltä et se asu keskellä peltoa. Mä tungin Mapsin taskuun niin, et se huus reittiohjeita farkkukankaan läpi, ja lähin asteleen Riiniksen kaa kohti kapeeta kävelytietä, joka oli rakennettu merenrantaan sellasen pienen kivikorokkeen päälle. Tuoksu syreeneiltä ja märältä rantaviivalta. Missään ei ollu ketään jos ei laskenu sitä, et yhen mökin valkonen/nykyisin keltanen verho heilahti ku me käveltiin ohi. "Kato." Mä osotin Riiniksen ohi horistonttiin, missä yksinäinen vene lipu vaaleenviolettia taivasta vasten. Taivas oli alkanu jo tummeta reunoilta. Riinis hymähti mut ei sanonu mitään. Me käveltiin pitkään ilman et kumpikaan puhu. Rantatiellä tuli aina välillä vastaan about 650 vuotta sitten rakennettuja kiviportaita, ja kerran Riinis otti mun käsivarresta tukee, ku yks porras oli murentunu puoliks mereen ja sen piti hypätä vähän. Mereltä tuuli niin et mua palels vaikka me käveltiin aika nopeesti. "Onneks Valtteri on kunnossa", Riinis sano ku me oltiin jouduttu käveleen viis minuuttia takaspäin ja käännytty pehmeelle hiekkapolulle mäen päälle (rantatielle oli tippunu kivi ja kasvanu pensas eikä siitä päässy läpi). Mä jolkotin Riiniksen perässä mäkeä ylös ja yritin väistellä nokkosia. Riiniksen flanelli aaltoili sen askelten tahdissa. "Jep", mä mumisin. "Tiiätkö selviskö kuka se hupputyyppi oli?" Mä kohautin olkia vaik olin Riiniksen takana eikä se voinu nähä. "Ei Hannes ainakaan sanonu siitä mitään", mä vastasin. "Mut mä kuulin et se sano Salmalle ja Emmylle et sillä on niille asiaa. Mut voihan se olla jostaki muustaki. Vaikka jostain aidasta." Mä en ollu ihan varma nauroko Riinis vai oliks se vaan hengästyny. Se vilkas mua nii, et koko punanen tukkameri tippu olalta selkään, ja mun vatsanpohjassa kouras. Riinis hymyili mulle. Se raotti huulia. "Mitä sun Mapsi sanoo?" *Taisku asu ihan helvetin ison pellon TAKANA (mun ja Riiniksen piti kävellä koko pellon läpi 0,5 ihmisen levystä polkua pitkin) ja sen pihalla oli n. 40 autoa. Mä tajusin et sen autotalli oliki kotitalo vasta siinä vaiheessa, ku se tuli sieltä polviin asti yltävässä Viivi ja Wagner -yöpaidassa ja Crocseissa. Telkkari oli niin kovalla et se kuulu ns. kuistille asti. Se ei ees moikannu meitä, vaan lonksutteli Crocseilla yhen auton luo ja riuhtas oven auki ilman avaimia. Sillä oli selvästi niin monta autoa et ei ollu väliä varastettiinks yks.
"Käskekää Pyryä laittamaan rahat mun tilille. Ja kymppi ekstraa ku jouduin keskeyttään elokuvan", se sano ku tyrkkäs täyden vihreen kanisterin Riiniksen syliin. Riinis vilkas mua pelästyneesti kanisterin yli. Taisku ei huomannu, se lampsi jo takas kohti koppia ja potki ovella Crocsit kynnyksen viereen. Se heilautti kättä (tai hätisteli hyttystä) ja paiskas oven kii. Mua alko naurattaa. Riinis mulkas mua, mut sen kulmakarvoista näki et seki yritti pidätellä naurua. Me hipsittiin kanisterin kaa Taiskun autokaupasta niin nopeesti ku päästiin alettiin ulvoon naurusta heti ku oltiin pellonreunassa. "Ei oo totta, mikä tyyppi!" Riinis henkäs ja puristi kanisteria sen rintaa vasten. Mä hieroin naamaa samalla ku hytkyin naurusta. "Mä voin kantaa ton." Mä ojensin kättä kohti kanisteria. Riinis anto mun ottaa sen. Se pyyhki silmäkulmia ja puuskahti niinku ois yrittäny rauhottua. "Okei. Osataaks me takas?" *Mä oon aika varma et me ei oltais eksytty, jos ei oltais hämäännytty siitä ku kuultiin musiikkia. Me tarvottiin just pikkupolulla mäen päällä ku jostain alko kuuluu haitarinsoittoa ja pääteltiin et se kuulu tietenki kylästä, koska ei täällä OLLU mitään muuta. Vasta ku me ja kanisteri huomattiin, et oltiin tultu tanssilavalle, me tajuttiin et oltiin väärässä paikassa. Keskellä nurmee seiso ihan helkatin hieno ja iso katettu tanssilava, jolla n. 600 mummoa ja pappaa törmäili toisiinsa. Tanssilavan reunoille oli kannettu koivunoksia (ihan ku juhannus ois tullu takas??) nii et ne melkeen peitti hiton ison kyltin, jossa luki SKÖLDBY BÅTKLUBBEN. Mä kuulin, et Riinis tyrskähti taas mun vierellä. " Miten täällä on näin paljon porukkaa?" Se kurotti kuiskaan mun korvaan. Mä pudistin päätä ja kohautin olkia. "Ei mitään hajua." Me oltiin tanssilavan siinä päässä, jossa bändi oli. Ne oli meidän lisäks ainoot alle 95-vuotiaat ihmiset koko alueella ja mä näin, miten ne katto Riinistä ku lopetti biisin ja piti juomatauon. Laulaja tuli nojaileen meidänpuoleiseen kaiteeseen, joi pari kertaa vesipullosta ja nosti sit paitaa niin et pysty hieroon hiet naamalta paidanhelmaan (? ? ?? ??). Mä tuijotin sen ruskettunutta mahaa ja mulle tuli jotenki outo olo sen jäähdytysnestekanisterin kaa. Riinis kosketti kevyesti mun käsivartta. "Pidetäänks pieni tauko?" Mä oisin halunnu mieluummin esim. mennä pois, mut laulaja oli laittanu paidanhelman alas ja menny takas laulaan. Me asetuttiin vierekkäin rinteeseen (mä jätin kanisterin mun toiselle puolelle niinku tosi jäisen koiran), Riinis istu ja katteli tanssilavalle ja mä menin makaan selälleen. Taivas oli jo melkeen musta. Bändi lopetti yhtäkkiä haitarimusan, piti oudon pitkän tauon ja alko sit soittaan niinku ois unohtanu missä ne on. Mä tuijottelin taivasta ja nytkytin jalkaa musan tahdissa, mut ku Riinis tuuppas mua olkaan, mun oli pakko nousta kattoon tanssilavalle. Laulaja tepasteli pikku lavaa päästä päähän samalla ku laulo ja mummot ja papat poukkoili hämärällä lattialla niinku niihin ois johdettu sähköä. Me jäätiin tuijottaan niitä. Vähän ajan päästä Riinis liikahti lähemmäs mua, nojas pään mun olalle ja hymähti, ku kaks pappaa tuli juomaan piilopullosta bändin taakse ja alko nytkytellä polvia musan tahdissa. Mä kiedoin käden Riiniksen harteille ja työnsin sormet sen hiusten sekaan. Mulla oli sekä hyvä että paha olo. "Onneks mulla on sellanen kaveri ku sä", mä mumisin Riinikselle et saisin testattua, muuttuisko mun olo sillä paremmaksi. Riinis ei vastannu mitään.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Aug 8, 2022 12:35:03 GMT 2
7.8.2022 - Se, jossa me testataan venettäKu mä olin aamulla tullu porukoiden luo Haahtilohentielle, ne oli ekana sanonu et mun pitäis mennä testaan oliks meidän soutuvene kunnossa. Se oli musta huono asia koska a) ulkona sato ja b) en ollu ihan varma tarkottiks se, et mä olin arvottomin lapsi (koska Juliki oli kotona eikä SITÄ todellakaan pyydetty testaan venettä). Musta tuntu kamalalta et mä olin se, joka voitais ekana uhrata pelkän veneen takia. Juli halus tulla mun mukaan veneeseen ja koska mua pelotti et se tippuis järveen enkä mä sais sitä ylös, mä kysyin Seppeleen Whatsapissa tulisko joku meidän mukaan. Se oli tuntunu sillon hyvältä idealta, mut ku mä kannoin airoja veneeseen Sisun ja Antonin perässä, mua pelotti ihan helvetisti et me kaikki hukuttais ja mua syytettäis siitä. Mä en mitenkään sais kolmea ihmistä nostettua järvestä yhtä aikaa. Sato vettä. Juli ei ollu suostunu pukeen sadetakkia, koska se rakasti pelastusliivin väriä ja halus ottaa siitä kuvia järvellä, mut meistä muista kuulu tasanen ropina ku sade osu takkien huppuihin. Anton näytti iloselta ku se kanniskeli onkea ja matopurkkia. Musta tuntu et mun pitäis sanoa jotain Sisulle ku olin ajanu sen Artsilaanki viime viikolla, mut en keksiny mitään sanottavaa. Sen mustasta sadetakista kuulu muovinen ääni, ku se nosti jalan varovasti veneen reunan yli. Mä lähdin soutaan. "Ei tää taida upota", Juli sano huolettomasti ku me oltiin puoliväliin järveä. Mä en kehdannu sanoa, et olin työntäny Antonin matopurkin tarkotuksella tapin päälle et se hidastais mahd. uppoamista jos tappi alkais vuotaa. Sade oli yltyny nii et Juli ei kyl varmaan ois ees kuullu mun ääntä veneen toiseen laitaan. Mä en ollu tajunnu ottaa ankkuria eikä Sisun keksimä airot pohjaan -temppu toiminu, joten me kelluttiin hitaasti ympäri järveä ku Anton alko kalastaa. Mä olin luullu et se ottais kalat kiinni ja päästäis ne takas veteen, mut se kippas matoämpärin mullat järveen, täytti sen vedellä ja alko kiskoa kaloja järvestä ämpäriin. Mulle tuli paha olo. "Meinaaks syödä noi", Sisu kysy kun Antonin ämpärissä ui kolme kalaa. Anton kohautti olkia ja hypisteli matoa, joka makas kuolleena koukussa. "Sä voit paistaa ne meidän keittiössä", Juli kailotti mut Anton käänty niin, et mä en nähny sen ilmettä sadetakin hupun läpi. Me oltiin vähän aikaa hiljaa (paitsi Juli, joka lipsynccas ja kuvas itteään). "Mä toin pullaa", Sisu sano lopulta. Se kaivo muovipussista veneen pohjalta kaupan pullaa ja laitto pullapussin kiertämään. Mä söin puolet pullasta ja murensin loput salaa veteen. Toivoin et kalat tajuais tulla syömään mun pullaa eikä kuolis Antonin koukkuun. Mun teki mieli kaataa kalaämpäri järveen. Mut en kehdannu koska olin kuitenki ite pyytäny Antonin sinne, eikä se ois varmaan ollu kovin vieraanvarasta.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Aug 12, 2022 20:33:35 GMT 2
10.8.2022 - Se, jossa esitellään kiveäKysynpähän vaan, et kuka muka ois voinu olla menemättä Cellan luo?? ?? ?? Ulkona sato taas ihan helvetisti vettä ja vaik mun auton pyyhkijät oli hyvät, tuulilasista näky pelkkää huuruu ja märkiä vesivanoja. Mä olin matkan aikana n. 12 kertaa varma et oisin ajanu ojaan, jos en ois osannu Cellan luo vaikka ilman käsiä. Sydän hakkas turvavyötä vasten ja mun oli pakko sekä nieleskellä (varmaan siks ku tie oli niin liukas) että tarkistaa kahesti Whatsapista, et Cella oli oikeesti kutsunu mut sen luo. Ku mä soitin ovikelloa ja seisoin oottamassa et Cella avais, mietin saattoks j os haluut niin voit ajaa yöks tänne ja tulla esitteleen sitä taikakivee kuitenki tarkottaa, et mä näyttäisin kiven ovella ja ajaisin kotiin. Mä en osannu ihan päättää saattoks asia olla niin. Kävelymatkalla autolta ovelle kastunut tukka valu märkänä mun poskille ja mä ehdin työntää sen monta kertaa pois naamalta ennen ku Cella avas oven. Sillä oli päällä pelkkä iso valkonen t-paita ja se astu nopeesti syrjään ku näki miten märkä mä olin. Sen tukka hapsotti niinku se ois ollu vähän sähkönen ja loisti eteisen keltasessa valossa. Mun hengitys jäi jonneki kurkkuun. Mä en jotenki kehdannu astuu sisään, vaan seisoin kynnyksellä tukka vettä tippuen ja puristin Hanneksen kivee nyrkissä niin et sormiin sattu. Cella naurahti hiljaa. "No tuu nyt sisään." Ku mä potkin kengät telineeseen ja laitoin märän takin naulakkoon, Cella meni eeltä portaisiin. Se nojas kaiteeseen kädet puuskassa eikä sanonu mitään kun se katto kun mä riisuin. Sen paljaat sääret oli ruskettuneemmat ku mä muistin, tai sit se johtu vaan siitä et koko kämpässä oli niin pimeetä kun se ei ollu laittanu valoja mihinkään muualle ku eteiseen. Mä vilkasin nopeesti olkkariin ku olin valmis ja lähin Cellan perässä yläkertaan. Tavallaan mä olin oottanu et maja ois ollu siellä missä keväälläki, mut pimeessä olkkarissa näky vaan sohva ja sipsipussin kulma, johon eteisen valo heijastu. Yks niistä majatyynyistä loju lattialla sohvapöydän alla. Yläkerrassa Cella meni istuun suoraan sen sängylle. Mä vedin sen huoneen oven kiinni perässä vaik se tuntu vähän tyhmältä, koska koko talossa ei (toivottavasti) ollu ketään muuta ku me kaks. Mulla oli tosi outo olo. "Näytä sitä kivee sit." Cellan ääni oli pehmee. Mä en pystyny kattoon sitä silmiin ku kävelin huoneen poikki, istuin varovasti sängynreunalle sen viereen ja avasin nyrkin niin et Cella pysty kattoon keltasta kivenpalaa. Peitto kahahti ku Cella kumartu lähemmäs. "Tonko pitäis auttaa", se sano sellasella äänellä jota mä en osannu tulkita. Mä kupersin kättä nii et kivi käänty. "Et kai sä MAKSANU tosta Hannekselle jotain?" "En", mä vastasin hiljaa. Cella oli niin lähellä et mä oisin yltäny koskeen sen hiuksia jos oisin ojentanu ees vähän kättä. Mä ehin just nähdä et sen ripsistä tuli poskille varjot, ennen ku se nosti nopeesti päätä ja katto mua silmiin. Mun vatsanpohjaa puristi ku se hymyili. "Saako sitä koskee", Cella kuiskas. Mä ynähdin jotain jonka Cella varmaan aatteli olevan JOO, koska se nosti sormet mun kämmenelle ja poimi varovasti kiven. Mä olin aatellu et se kattois sitä lähellä omia silmiä niinku kiviä normaalisti katotaan, mut se jätti käden lepään mun kämmentä vasten ja hipas etusormella mun peukaloa samalla ku pyöritteli kiveä sormien välissä. Mä laskin katseen mun polveen, joka oli puolipuutuneena koukussa sängyllä ja melkein koski Cellan paljasta reittä. Mun huulet oli kuivunu nii et mun oli pakko nuolasta niitä. "Toivotaan et toi toimii." Cellan ääni kuulosti melkeen normaalilta ku se laski kiven takas mun kädelle ja vetäyty kauemmas. Mä vilkasin sitä nopeesti. Sen suupieli oli vähän rypyssä ihan ku se ois yrittäny pidätellä ilmettä, enkä mä tienny mitä mun pitäis sanoa joten nyökkäsin vaan. Musta tuntu käsittämättömältä et me ees keskusteltiin siitä et mun puolustuskeino Riinistä vastaan oli KIVI. Enkä mä tienny miten mä oisin sanonu a) Riinikselle tai b) Cellalle et musta tuntu pahalta, et mulla ees piti olla jotain puolustuskeinoja. *Musta tuntu aika selvältä et Cella ei olettanu, et mä lähtisin kotiin nyt ku kivi oli nähty ja esitelty. Cella kävi hakeen meille alakerrasta puolikkaan pizzan kylmät jämät ja maattiin syömässä niin et käytettiin sen sänkyä ruokapöytä. Mun oli vähän helpompi hengittää ku me ei enää puhuttu kivestä tai Riiniksestä. Tavallaan musta tuntu ihan helvetin oudolta et me oltiin Cellan kanssa pizzalaatikon eri puolilla syömässä eikä esim. pussailtu, mut mä en uskaltanu ees hipasta Cellaa koska en ollu ihan varma miten meidän piti käyttäytyä nyt ku me oltiin alotettu alusta. Mä päätin et parasta olis olla vaan tuijottamatta sen huulia kun se puhu ja tehdä peitosta muuri, etten nähny koko ajan miten sen pohje kaartu t-paidan helman alla. Mä olin aika varma et se oli mun vanha t-paita mut en kehdannu kysyä, jos se oiski ollu jonku muun.
Puol kolmelta Cella heitti tyhjän pizzalaatikon lattialle ja nous istuun sängyllä.
"Aletaaks nukkuun?"
"Joo."
Cella nojas toiseen käsivarteen, katto mua ja hymyili vähän. Mä en jotenki pystyny kääntyyn enää poispäin, vaan katoin sitä takas kulmien alta nii et mun niskassa alko taas kihelmöimään. Mä tunsin miten mun rintakehä kohoili niinku en ois enää muistanu miten ihmiset hengittää. Kesti ihan helkatin kauan ennen ku Cella jotenki henkäs ja laski katseen peittoon. Se hymyili vieläki ku se sano:
"Mulla on patja jos nyt jostain syystä haluisit nukkuu sillä."
Mä en tienny luuliks se oikeesti et mä en tienny patjaa, jonka olin ite kantanu sen huoneesta alakertaan ku me oltiin rakennettu maja. Mä en ollu varma halusko Cella oikeesti et mä nukun patjalla (miks??), vai sanoks se vaan koska oli tää aloitamme alusta -juttu. Mun teki mieli olla sanomatta mitään koska mua pelotti, et olin tajunnu jotaki väärin (ja Cella tarkottais TIETENKI et mä nukkusin patjalla), mut sit sain huulten välistä puserrettua:
"Miks?"
Cella hymy leveni ja se sipas hiukset naamalta. Mä katoin miten peitto meni kiinnostavalle mutkalle ku se vaihto asentoa.
"Ai mitä miks?"
"Miks me ei nukuttais vierekkäin?"
Mun iho nous kananlihalle eka siks et mua pelotti mitä se vastais ja sit siks, et Cella kurotti lähemmäs ja sipas mun käsivartta sormenpäillä.
"En mä tiiä. Nukutaan vaan."
Mun puhelin kilahti.
Me molemmat tuijotettiin peitolla olevaa puhelinta, jonka näyttö loisti niin kirkkaana et mun silmät varmaan suli päästä ainaki kivun perusteella. Cellan sormenpäät oli jääny mun kyynärtaipeeseen siks aikaa ku se luki viestin, mut nyt se veti ne pois ja käänty sängyn pääpuoleen asetteleen tyynyä. Mä pusersin silmät kii ja toivoin et en omistais puhelinta.
"Vastaa vaan sille", Cella sano jäykästi eikä kattonu mua. Se nyki tyynyn kulmaa niinku ois yrittäny repiä sen. Mä en sanonu mitään, mut käänsin puhelimen näytön alaspäin ja työnsin jalat lattialle.
"Mä voin nukkuu kyl patjalla", mä mumisin.
Musta tuntu ihan helvetin pahalta, ku Cella kanto kaks kertaa sen kokosen patjan sängyn viereen ja heitteli mulle yläkaapista vaaleenvihreet lakanat joissa me oltiin nukuttu ehkä kakstuhatta kertaa. Ku Cella makas sängyssä ja mä lattianrajassa sen vieressä, kauhee kylmä olo jumittu mun rintaan niin et oli vaikee hengittää. Mun silmiä särki ku mä tuijotin tummaa kattoo ja yritin keksii ihan mitä tahansa mitä oisin voinu sanoo Cellalle. Kaiken lisäks mulla oli huono omatunto ku en ollu vastannu Riinikselle mitään.
"Allu", Cellan ääni kuulu sängyltä ku me oltiin maattu vähän aikaa hiljaa. "Nukahiksä jo?"
"En", mä vastasin.
Sänky narahti ku Cella käänty niin et se pysty kattoon mua sängynreunan yli. Sen valkonen tukka sojotti joka suuntaan ja mun ois varmaan tehny mieli työntää se taaksepäin sen kasvoilta jos mulla ei ois ollu niin paha mieli. Mä olin luullu et Cella halus sanoa jotaki, mut se vaan nojas leukaa käteen ja katto mua hiljaa nii et mun oli pakko nielasta.
"Anteeks", mä kuiskasin sille.
Cellan katse käänty niin et se jäi tuijottaan johonki mun tyynyn ja seinän väliin. Mä näin et se puri poskee sisäpuolelta, mut sit se kallisti vähän päätä ja katos sängynreunalta. Mä kuulin ku se asettautu makaan tyynylle.
"Joo", sängyltä kuulu.
Mä makasin pitkään patjalla, tuijotin ikkunasta ulos pimeeseen ja kuuntelin ku Cella hengitti. Me oltiin nukuttu niin monta kertaa yhessä et mä kuulin et seki valvo, vaik se ei sanonu enää mitään. Mä olin surullinen et en ollu tajunnu laittaa puhelinta johonki muualle ku yöpöydälle. Jos Riinis laittais mulle lisää viestejä yöllä, mä en halunnu et Cella lukis ne sillä aikaa ku mä nukkusin.
Mä olin melkeen nukahtanu ku kuulin, et Cella käänty taas sängyllä. Ekaks mä luulin et se vaan kääns kylkeä, mut sit lakana kahahteli lisää ja joku hipas mun hiuksia. Mä en uskaltanu kääntyä kattoon vaan makasin liikkumatta, ku Cellan sormenpäät siveli mun niskaa ja työnty sit kokonaan mun hiuksiin. Se kuljetti sormia hitaasti hiusten lomassa niskalta otsalle ja mun selässä meni kylmät väreet, kun se palas takaspäin ja hipas mun korvalehtee. Mun oli pakko purra hampaat yhteen ja nielasta, ku se työns käden korvan takaa hiuksiin ja tukisti kevyesti.
Mun niskaa ja vatsanpohjaa poltti, mä halusin niin helvetin paljon nousta ja suudella Cellaa.
Mut mä en tehny niin, vaan kallistin niskaa et Cella yltäis muhun paremmin. Mä yritin hengittää yhtä tasaisesti ku vasta tutustuvat ihmiset hengittää ja pystyin rentoutuun vasta, ku Cella lopulta nukahti sormet vieläki mun niskalla.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Oct 1, 2022 22:07:48 GMT 2
20.9.2022 - Se, jossa mua melkein purraan naamastaMe nähtiin Riiniksen kaa Hehkussa. Mua oli ahistanu koko päivän koska en tienny olisko pahempi jos Riinis a) haluais puhua mun kaa jostain asiasta mikä liittyis siihen ja muhun vai b) se EI haluais puhua ja luulis että me oltiin ns. normaaleilla treffeillä. Mä olin maannu monta tuntia sängyllä miettimässä kumpi ois todennäköisempää ja melkein myöhästyny kahvilta. Kaiken lisäks mä en ollu osannu päättää pitäiskö mun laittaa päälle tallivaatteet vai joku hieno asu, koska me ei oltu menossa tallille mut hienot vaatteet sais sen ehkä aatteleen et me oltais treffeillä. Ku mä olin seisonu eteisen peilin eessä ja yrittäny arvioida oliks mun paita normaalin näkönen kahville, Inkeri oli tullu ja lyöny mua selkään. Mä en aina ollu varma siitä oliks se kovin ystävällinen ihminen. Riinis seiso Hehkun eessä nahkatakissa ja poltti röökiä. Mun kurkkuu kuristi ku se näytti niin helkatin kauniilta. Riinis siristi silmiä auringossa ku se huomas mut ja heilautti kättä. Sen nenänpää oli vähän punanen ja mä mietin oliks se joutunu oottaan mua ulkona kauan. "Moi", Riinis sano ja hymyili mulle vähän ku mä pääsin sen luo. Se tumppas tupakan ja veti kädet hihojen sisään. "Moi", mä vastasin hiljaa. Mun rintaan sattu heti ku mä aattelin sitä mitä Manny oli kertonu mulle Riiniksen sairaudesta. Ku Riinis heilautti tukan selkään ja avas Hehkun oven mä päätin, et en aattelis koko asiaa ollenkaan niin kauan ku oisin Riiniksen kaa. Koska ei sille nyt vois käydä mitään. * Mä maksoin mun ja Riiniksen kahvit. Pullamummo hymyili mulle paljon ilosemmin ku silloin ku mä olin ollu Robertin kanssa täällä ja mua nolotti, kun se laitto meidän molempien kahvilautasille konvehdit. Riinis pyöräytti mulle salaa silmiä ku me istuttiin pöytään ja mummo oli menny peseen kuppeja tai polttaan röökiä. "Ihan kauhee", se sano mulle niin hiljaa et sen huulet ei melkeen liikkunu. Se hörppäs kahvii ja irvisti. "Niinku tääki. Oltais me voitu varmaan nähdä jossain muuallaki." "En mä keksiny toista paikkaa", mä mumisin. "Ku et ehkä haluu tulla, öö, tallille." Riiniksen suupieli rypisty ku se hymyili ihan vähän. "No en mä kyllä", se hymähti ja nosti katseen muhun. Mun oli pakko nielasta. Riinis katto mua pitkään eikä sanonu enää mitään, sen siniset silmät kulki mun kasvoja pitkin nii et mä en jotenki pystyny kattoon pois. Sit se työns lusikan kahviin ja alko pyörittää sitä siellä. "Ne sun viestit oli aika outoja", se sano kahvikupille. "Mitkä viestit?" "Jostain tallibileistä. Olitko sä kännissä?" Mä kävin nopeesti läpi kaikki viimesimmät tallibileet mut en muistanu mitään muita viestejä Riiniksen kaa ku ne, jotka olin laittanu talkoitten jälkeen. "En", mä vastasin. Riinis hymyili katse kahvikupissa niin et mulle tuli outo olo. Mä nielasin. Riiniksen lusikka kilis kahvikupin reunoja vasten mut muuten kahvila oli niin hiljanen et mä olin aik varma, et pullamummoki oli pysähtyny kuunteleen meitä. Mulla ei ollu mitään hajua mitä mun ois pitäny tehdä. *Mulla oli loppujen lopuksi jotenki oudon hyvä olo, vaik me ei puhuttu Riiniksen kaa mitään siitä mitä oli tapahtunu. Me katottiin ohikulkijoita ja puhuttiin melkein pelkästään Rutusta. Ku me oltiin lähdössä ja seisottiin pihalla Hehkun eessä, Riinis käänty kattoon mua ja niiskas. "Oli kiva nähä", se kuiskas. Mä nielasin. "Jep." Ku Riinis liikahti mua kohti mun mielessä välähti miten mä olin luvannu Cellalle, et en koskis Riinikseen. Mä en kuitenkaan ehtiny sanoo mitään ku Riinis oli jo kietonu kädet mun ympärille. Mä ehin nostaa käden puoliks meidän väliin, mut se osu Riinistä rintaan enkä mä voinu jättää sitä siihen, joten mä kiedoin käden sen ympärille ja yritin olla hengittämättä. Mä tuijotin Hehkun seinää Riiniksen olan yli ja puristin sen olkapäätä nahkatakin läpi. Mun sydän hakkas niin et Riinis varmaan tunsi sen. *Ku Riinis oli lähteny käveleen kaupalle, mä ajoin Seppeleeseen. Mun piti istuu vähän aikaa autossa ja hengittää ennen ku mä pystyin nouseen ja käveleen aitalle. Vasta siinä vaiheessa mä tajusin et a) me ei oltu puhuttu Riiniksen kaa mistään mikä varmaan tarkotti et b) se aatteli et me oltiin oltu treffeillä. Mun teki mieli mennä Rutun karsinaan ja jäädä sinne asumaan.
Windi ja Metta seiso hännät ovea päin aittakarsinassa ja lepuutti molemmat toista takajalkaa.
"Hei Windi", mä sanoin jo karsinanoven ulkopuolelta ku olin päässy perille (koska en halunnu kuolla). Ku mä avasin oven Windi luimisti ja potkas seinää, mut se lopetti ku mä jäin istuun karsinan kynnykselle ovenrakoon ja nojasin pään seinään. Mä puristin silmät kiinni ja huokasin.
Vähän ajan pääst mun vierestä alko kuuluu lähestyvän hevosen kahinaa. Koska kukaan ei purru mua mä päättelin, et se oli Metta Mä raotin silmiä ja vilkasin sitä. Seki luimi ja näytti mulle hampaita, mut lopuks se jäi seisoon mun viereen, venytti kaulaa ja yritti vähän syödä mun hiuksia. Mä nielasin ja ojensin käden, et pystyin hipelöin Mettaa vähän kyljestä ja jaloista niinku Cella oli pyytäny.
Metta yritti purra mua naamasta kun mä vähän ajan päästä pyyhin silmiä hihaan, mut mä ehin just ja just väistää. Metta kyllästy ja palas Windin jalkoihin, sit se meni seisoon Windin hännän alle ja luimi mulle sieltä. Mulle tuli ihan helvetin kova ikävä Cellaa. Mua melkein oksetti ku mä toivoin niin paljon, et Riiniksen näkeminen tänään ei ois tuntunu musta miltään.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Oct 13, 2022 21:20:38 GMT 2
13.10.2022 - Se, jossa on kortteja ja VenusKu mä soitin Riinikselle, olin aika varma et sen ääni kuulosti siltä ku se ois itkeny vähän aikaa sitten."Halusin vaan tietää mitä teet", se sano ja niiskas. Mä seisoin nojaamassa keittiön tiskipöytään ja tuijotin ulos ikkunasta. Mulla oli jotenki päällekäyvä olo siitä et olin soittanu Riinikselle, mut musta oli tuntunu et mun aivot oli seonnu jos mä oisin vaan istunu keittiönpöydän ääressä ja oottanu et se vastaa."Okei."Puhelimessa suhis. Mä painoin kännykkää korvaa vasten ja tajusin vasta mun ikkunan heijastuksesta et purin huulta."Ootko sä ulkona", mä kysyin varovasti.Riinis ei sanonu vähään aikaan mitään. "Joo", se kuiskas sit. Mä nielasin ja aloin raaputtaa tiskipöydän kulmasta tahraa. Riiniksen ääni ahisti mua. "Haluuks... öö..." Mä puristin silmät kii ja yritin hengittää syvään et en kuulostais ahistuneelta. "Mietin et haluuks nähä jossain? Tai tulla mun luo?"Suhina Riiniksen puhelimessa paheni ja katos sit, vähän ku se ois menny sisälle. "Onks Inkeri siellä", se kysy."Sillä on iltatalli.""Okei", Riinis vastas. "Mä tuun sun luo."Musta tuntu et mä en ollu koskaan aikasemmin jotenki nähny miltä meidän talo näytti, ennen ku mä lopetin puhelun ja tajusin et Riinis oli tulossa meille. Inkeri oli jättäny sen banaaninkuoret lattialle bioroskiksen eteen (?? miks), Pyryn sukat roikku yhen tuolin selkänojalla ja kolkyt miljoonaa asiaa oli jotenki yleisesti väärällä paikalla.Mä en tienny millä Riinis tuli, mut sillä kesti paljon vähemmän aikaa ku mitä mä oisin tarvinnu siihen et oisin ehtiny siivota. Mulla meni isoin osa siihen, et koska mä en uskaltanu koskee tavaroihin joita Inkeri oli jättäny olkkariin, mä kokosin niitä ekaks olohuoneen pöydälle mut levitin ne sit takas koska olin aika varma, et se suuttuis jos mä koskisin sen paitoihin ja huulikiiltoon jonka se oli jättäny sohvapöydälle ilman korkkia. Samalla ku mä potkin pölyä sohvan alle, mä kävin läpi meidän keskustelua ja yritin arvioida oliks Riinis kuulostanu siltä, et sillä oli joku hätä.Ku ovikello soi, mä olin just yläkerrassa vaihtamassa paitaa koska mulle oli tullu kuuma. Pyryn huoneesta kuulu kolahdus ja rapinaa ku mä kiskoin paitaa pään yli, joten mä juoksin sokkona yläkerran aulaan ja painoin huulet Pyryn ovee vasten."Älä tuu", mä hönkäsin. "Se on Riinis.""Okei", Pyryn ääni sano hyvin vaimeesti oven takaa. Mä kiskoin paidan kunnolla päälle samalla ku menin alakertaan niin normaalisti ku osasin.Vaikka mun ei ollu tarkotus, mä melkein löin Riinistä ovella ku avasin sen. Se seiso ihan kuistin oven takana ja joutu hyppään yhen portaan alemmas ku mä työnsin oven auki. "Olipa sulla kiire", se sano samalla tuli mun ohi kuistille ja alko riisuu kenkiä Inkerin yksien kesäkenkien päälle. Mä tuijotin sen nahkatakkiselkää ku vedin kuistin oven kii. Se ei näyttäny yhtään niin ahistuneelta ku mä olin aatellu sen äänen perusteella.
"Sori", mä sanoin. "Ei se haittaa", Riinis sano ja käänty kattoon mua sen olan yli ku oli ripustanu takin eteisen naulakkoon. Mä seurasin sen perässä jotenki liian tietosena siitä miltä meidän talo näytti. Riinis paino sen toisen käden kämmenselän poskea vasten niinku sormia ois palellu. "Monelta Inkeri tulee?""Kymmeneltä.""Okei", Riinis sano ja hymyili mulle. Olkkarin valo teki pehmeen varjon sen kasvoille. "Mä lähen sit ennen sitä."Musta tuntu ihan helvetin oudolta et Riinis oli mun kotona. Mä nojasin seinään kädet puuskassa ja tuijotin, kun se oli saanu kädet lämmitettyä ja meni kattoon meidän keittiötä ja olkkaria. Mun ois tehny mieli jotenki esitellä sille huoneet mut se tuntu nololta enkä mä toisaalta ois tienny, mitä mun ois pitäny sanoa Pyryn kaurahiutalepaketeista ja Inkerin hiuksista joita oli jokasessa huonekalussa."Teillä on takka", Riinis sano ku se palas olkkarista. Se kurkkas yläkerran rappusiin. "Onks tuolla teidän huoneet?""Joo", mä sanoin nopeesti. "Ei, öö, mennä sinne."Riinis pysähty käsi portaitten kaiteella ja hymyili mulle kysyvästi. Mä laskin katseen mun sukkiin. Mun vatsaa kouras ku mä huomasin, et sukassa oli reikä varpaan kohdalla. Mä nostin toisen jalan varpaat sen päälle. "Mä aattelin et me voitais niinku, tota..." Mun katse harhaili seinälle. "Niinku pelata korttia?"* Mä en tienny MIKS mä ehdotin kortinpeluuta koska a) mä en tykänny pelata korttia, b) en muistanu ku paskahousun säännöt ja c) mun piti käydä lainaan pelikortit Pyryn huoneesta mikä tarkotti, et Riinis oli yksin alakerrassa ja mua pelotti et se menis kodinhoitohuoneeseen kattoon meidän pyykkikoria. Ku mä tulin takas, Riinis istu kuitenki meidän keittiönpöydän ääressä eikä ainakaan näyttäny siltä, et se ois nähny pyykkikorin. Riinis otti kortit heti ku mä laskin ne pöydälle ja alko sekottaa. Mä istuin sitä vastapäätä ja yritin keksii jotaki sanottavaa.
"Haluutko juotavaa", mä kysyin vähän ajan päästä. Mun poskia kuumotti ja mä olin aika varma et Riinis huomas sen.
"Joo, vettä", Riinis sano katse korteissa. Pitkä punanen hiussuortuva oli tippunu sen kasvoille. "Kiitti."
Mä kävin hakeen Riinikselle vettä mut kun mä vein sen sille, mun jalat jotenki kompastu ja mä loiskutin vähän sen syliin. Riinis huitas kädellä ku mä lähin hakeen sille käsipaperia.
"Ei se haittaa", se sano mut otti paperin ja alko pyyhkiin sen housuja. Mun suuta kuivas ja mä kaduin et en ollu ottanu itelleniki vesilasia. "Mitä me pelataan?"
Mä kohautin olkia ja mumisin:
"Paskahousua?" Riinis katto mua jotenki pitkään, mut sit sen suupieleen nous pieni hymy ja se alko jakaa kortteja kahteen pinoon. "Okei. Pelataan paskahousua." Mä tuijotin Riinistä salaa ku me pelattiin. Mua oli pelottanu et se ei enää haluais ees puhua mulle, ku mä olin sanonu hubertuksessa et me voitais olla vaan ystäviä. Mä en pystyny tajuumaan, et se istu nyt meidän keittiössä. Mulla oli siitä hyvä mieli, mut samaan aikaan mun vatsanpohjassa tuntu paniikinomanen huono omatunto. Mä olin luullu puhelimessa et Riiniksellä oli joku hätänä ja nyt mua pelotti, et Cella ei enää koskaan haluais ees nähä mua jos se sais tietää, et Riinis oli ollu pelaamassa KORTTIA mun kotona. Mä harkitsin pitäiskö mun ehdottaa et me mentäis vaikka ulos tai et Riinis lähtis kotiin, mut en ehtiny ku Riinis läimäs pataässän pöytään ja kysy: "Onks tää se mitä sä aina teet ku et oo tallilla? Pelaat korttii?" Mä katoin Riinistä et oisin nähny olikse vitsi vai ei. Se selas kortteja eikä kattonu takas. "Ei", mä vastasin. "No, toisaalta", Riinis hymähti. "Jos asuisin Inkerin kaa niin en mäkään pelais. Se varmaan repis seinät alas vaikka häviäis bingossa." Mä yritin tuijottaa kortteja ja piilottaa et musta tuntu jotenki helkatin hyvältä nähä, et Riinis hymyili. Me pelattiin vähän aikaa ilman et me puhuttiin mitään. Yhessä vaiheessa mä tajusin et Riinis ei välttämättä ollu hirveen hyvä pelaan paskahousua, mut koska mä en halunnu et se häviäis, pelasin kaks kertaa tahallaan huonosti ja toivoin et se ei huomais. Pyry kävi keittiössä hakeen vettä ja tuijotti seinää koko ajan. Mä olin kiitollinen siitä miten hyvä ystävä se oli. Me oltiin pelattu jo aika pitkään ja Riinis oli melkeen voittamassa, mut sit se ei saanukaan pataa ja joutu nostaan koko pakka. Se huokas ja laski kortit pöydälle. "Siis tää on ikuinen limbo", se hymähti. "Pidetääks tauko?" "Jos sä haluut", mä sanoin. Riinis kohotti mulle kulmia ja hymyili niin et mun vatsaanpohjaa kouras. Mä en halunnu näyttää mun huonetta (ja mua pelotti et Riinis halus tauon koska halus nähä sen), joten mä hain keittiön kaapista Pyryn keksejä ja menin niitten kaa sohvalle. Riinis tuli mun perässä, istu sohvan toiseen päähän ja kieto meidän porukoilta tuodun harmaan viltin harteille. Mä työnsin keksipussin sitä kohti. Riinis työns käden pussiin mut ei kattonu mitä teki, sen katse kiers meidän hämärässä olkkarissa. Me istuttiin vähän aikaa sohvalla syömässä keksejä eikä sanottu mitään. Mulla oli jotenki hermostunu olo, ku mä tuijotin Riiniksen kasvojen profiilia. Sen katse liuku meidän telkkarista Pyryn kasetteihin ja mun yhteen eläinlääkisvihkoon, jota mä en ollu ehtiny piilottaa. Kun se käänty kattoon mua, mä laskin nopeesti katseen keksipussin suuhun ja nielasin nii et mua alko melkeen yskittää. "Mitä sä aattelet", Riinis kysy. Mä kohautin olkia. * Mä olin just ottamassa kolmatta keksiä, ku puhelin soi. Mä ja Riinis katottiin toisiamme. "Onkse sinä vai minä", Riinis kysy. Mä kurotin kattoon sohvapöydälle missä mun puhelin oli. "Mä. Se on Juli." Mä vilkasin Riinistä anteekspyytävästi. "Okei." Riinis oli kietoutunu kokoonaan vilttiin ja selaili mun kurssikirjaa, jonka se oli löytäny piilosta sohvatyynyn takaa. "Vastaa vaan." Mä painoin vihreetä luurii ja käännyin tuijottaan ulos ikkunasta. "Mä en ehi puhuu nyt." Mä yritin olla niin hiljaa et Riinis ei kuulis, vaik se istu käsivarren päässä musta. Silmäkulmasta mä näin miten se nyppi viltin kulmaa. "Miks", Juli huus puhelimeen. Mä yritin olla huokasematta. "Oon Riiniksen kaa." Juli alko kiljuu, mut mä katkasin puhelun ja heitin kännykän takas sohvapöydälle. "Mä -", mä ehin alottaa, mut sit mun puhelin piippas. Riinis kohotti mulle kulmia ja mä näin et sitä nauratti. "Se on varmaan Juli", se sano. Mä kumarruin kännykän luo et voisin kääntää sen väärin päin, mut näytöllä näky viestin alku enkä mä sit jotenki enää kehdannu. "Julilla on sulle asiaa", mä mumisin samalla ku otin puhelimen ja työnsin otsalle tippuneet hiukset pois naamalta. "Se laitto sulle viestii et sillä on mulle asiaa?" "Joo." Riinis otti paremman asennon ja tuuppas mua ihan kevyesti varpaalla viltin läpi. "No lue se mulle." Mä kurtistin kulmia samalla ku avasin Julin viestin. Mä en tajunnu miten se oli ehtiny kirjottaa niin monta lausetta about kolmessa sekunnissa. "Hei, öö, kolme valkosta sydäntä", mä alotin ja työnsin puhelimen melkein mun naamaan kii et en näkis Riinistä. Mua jotenki nolotti lukea ääneen sille. "Mitä teet Aleksanterin luona? Me katotaan Vilin kaa Titanicia. Jos et haluu olla Aleksanterin kaa niin tuu meille." Mä kuulin et Riinis tyrskäs, mut jatkoin vaan lukemista. "Soitetaan huomenna ja kaks, tota, huuliemojia." Mun niskaa kuumotti. "Rakastan sua. Heippa kulta. Terveisin Juli." Mä painoin kännykän näytön kii, nousin sohvalta ja menin keittiöön. Mun korvia poltti ja rinnassa oli alkanu tuntuu joku kummallinen tykytys. Vähän aikaa mä seisoin keskellä keittiön lattiaa ja tuijotin jääkaappia, mut sit mä kaivoin kahvipurut esiin ja aloin lappaa niitä kahvinkeittimeen. Mä ehin kaataa kaheksan kuppia kahvipuruja ennen ku tajusin et siinä on liikaa, ja ku mä yritin kaapia puruja takas kahvipussiin puolet niistä levis pöydälle. "Mitä sä teet", Riinis huus seinän läpi. Mä kaadoin vettä Pyryn poromukilla kahvinkeittimeen. "Keitän kahvii", mä huusin takas samalla ku kahvinkeittimen päälle. Riinis oli hiljaa, sit sohva narahti. Se ilmesty seisoon keittiön ovelle ilman harmaata vilttiä. "En mä haluu kahvii näin myöhään", se sano jotenki yllättyneellä äänellä. Mä pysähdyin käsi kahvinkeittimellä ja jäin tuijottaan sitä. "Ai nii", mä sanoin ja painoin kahvinkeittimen kii. Riinis katto mua vähän aikaa, sit se meni istuun takas pöydän ääreen siihen missä pelikortit oli vieläki levällään. Mun kortit oli vahingossa jääny niin päin et Riinis näki mitä ne oli, mut se käänty kattoon keittiön ikkunasta eikä ehkä huomannu. "Kato, Venus näkyy", se sano ja osotti lasin läpi taivasta. Mä hylkäsin kahvinkeittimen ja kumarruin kattoon samaan suuntaan, vaik mulla ei ollu mitään hajua miltä Venus näytti. Taivas oli pimee. "Mistä sä tiiät mikä on Venus", mä kysyin. "Manny opetti mulle joskus", Riinis sano ja käänty kattoon mua. "Se tykkää tollasesta. Haluuks vielä pelata?" Mä vedin henkee, epäröin vähän aikaa ja pudistin sit päätä. Riinis nojas toisella kädellä sen tuolin selkänojaan ja paino leuan kättä vasten. Mä en pystyny kattoon siitä poispäin. "Mitä sä sit haluut tehä", se kysy hiljaa. Mun katse harhaili Riiniksen takana olevaan ikkunaan. Mä painoin kynnet kämmenpohjaan ja nielasin. "En mä tiiä." Riinis ei tehny vähään aikaan mitään, mut sit se keräs kortit pinoon ja nosti ne keskelle pöytää. Se nous, työns tuolin pöydän alle ja jäi seisoon mun eteen pöydänkulmaan nojaten. Sen rintakehä kohoili. "Se mistä me puhuttiin hubertuksella", se kuiskas, "mietin et tulkittiinko -" Me molemmat säpsähdettiin, ku ulko-ovi kolahti lujaa eka auki ja sit yhtä lujaa kiinni. Kuistin lasit helis. Eteisestä alko kuuluun ähinää ja askelia, ku Inkeri todennäkösesti kisko tallikenkiä jalasta ja visko niitä pitkin kenkätelinettä. "Onks se Inkeri", Riinis kysy äänettömästi sen huulilla. Mä nyökkäsin. "Onks siellä joku", mun armaan kämppiksen ääni karju eteisestä. "On", mä huusin takas. Eteisessä kahahti, Inkeri oli varmaan heittäny sen takin kenkätelineeseen. Sit se alko kolistella portaissa. "Mä meen nukkuun sit vartin päästä, mulla on helvetti aamutalli huomenna", Inkerin ääni huus portaitten yläpäästä. "Eli olkaa hiljaa!" Riiniksen kasvoille oli noussu ei kovin ilosen näköinen hymy. "Mä taidan lähtee, Allu", se sano mulle pehmeesti. "Kiitti ku sain käydä täällä." "Ootko varma", mä kysyin koska musta tuntu kauheelta et Riinis lähtis yksin kotiin enkä mä tietäis et sillä on kaikki hyvin. Riinis nyökkäs ja hymyili vähän. "Okei", mä henkäsin. Riinis kulki mun ohi eteiseen, ohitti Inkerin levittämät tallikamat ja kurotti ottaan takin naulakosta. Mä seurasin sitä ja vilkasin samalla yläkertaan et voisin olla varma, ettei Inkeri tuijottanu meitä sieltä. Riiniksen nahkatakki näytti siltä et sille tulis varmaan kylmä ulkona mut se ei sanonu mitään, vaan veti takin vetoketjun kii ja nosti käden ovenkahvalle. "Nähään taas", mä sanoin. Riinis näytti siltä et se oli jo painamassa ovenkahvaa, mut sit se liu'uttiki käden kahvalta ja käänty muhun päin. Mä ehin vaan avata suun, ku se astu lähemmäs ja nosti kädet mun harteille ihan ku ois aikonu halata mua. Kun se tuli lähemmäs mun mielessä välähti et kuva siitä et se suutelis mua, ja koska mä en tienny miten mun ois pitäny reagoida, mä otin askeleen poispäin ja vähän niinku irrottauduin Riiniksen otteesta. Riiniksen kädet hervahti sen kyljille. Me seisottiin vastakkain eteisessä ja kumpiki hengitti yhtäkkii raskaammin, ihan ku me oltais juostu ja meinattu törmätä toisiimme. Mä en osannu tulkita Riiniksen ilmettä. Mun vatsaan sattu ja mä halusin tietyllä tavalla kietoo kädet Riiniksen ympärille, vaik samaan aikaan mä olin helpottunu siitä et se oli melkeen jo lähteny meiltä. Riinis hymyili mulle jotenki kipeen näköisesti ja sano: "Joo, mä en oikeesti tiedä mitä helvettii mä teen." Sit se meni. x
|
|
|
Post by Aleksanteri on Oct 24, 2022 18:50:59 GMT 2
24.10.2022 - Se, jossa mä oon kissan kanssa
Mulla oli ihan oikeesti ollu ikävä Savusalontien pihalla asuvaa kissaa.
Mua oli hävettäny kysyä saisinko mä tulla kattoon kissaa (ehkä eniten siks et mun piti laittaa Kirille viestii) mut nyt, kun mä istuin pimeessä Savusalontien ulkoportailla ja rapsutin Katti Helenaa korvan takaa, mä oisin ollu valmis soittaan vaikka Kirin äitille et saisinko tulla katsoon Katti Helenaa. Se kehräs mun sylissä ja tuijotti mun kanssa johonki puolikuolleitten pensaitten suuntaan. Mä olin löytäny sen sadevesitynnyrin takaa melkeen heti ku olin tullu pihalle ja uskokaa tai älkää, se oli SEURANNU mua ku mä olin menny istuun portaille. Ada oli tuonu mulle teekupin ja kysyny halusinks mä tulla sisään mut mä en voinu, koska a) olin luvannu Kirille et oisin ulkona ja b) mua pelotti, et Katti Helena ei ois halunnu seurata mua sinne. Nyt mä istuin kylmällä portaalla sormenpäät Katti Helenan karvan seassa ja lepuutin poskea sen niskaa vasten.
Mä en tajunnu miks Katti Helenalle oli annettu niin HIRVEE nimi, vaik se oli niin kaunis ja kiltti et ois ansainnu minkä tahansa hyvän nimen (esim. Bambi). Mä olin aika varma, et se tajus ketkä käytti siitä Katti Helenan nimeä ja vihas niitä, koska MÄ en ollu käyttäny sitä nimee kertaakaan eikä Katti Helena ollu yrittäny purra mua koskaan (paitsi sillon ku näin sen ekan kerran). Nytki se puski mun kättä vasten ja nous sit haistelemaan viilennyttä teekuppia.
Mä tuijotin pimeen pihan poikki enkä väistäny, vaik Katti Helenan paino hännän mun leukaa vasten. Se tuoksu vähän kävyiltä ja ojalta. Mun mieleen tuli et mun ois tehny mieli pestä se mut mä en voinu, koska se ei ollu mun kissa.
Sekä mä et Katti Helena pelästyttiin, ku ovi mun takana aukes ja meinas lyödä mua selkään.
"Ai sä oot täällä."
Kirin ääni kuulosti musta aika kylmältä ottaen huomioon et se oli kuitenki antanu mulle LUVAN tulla kattoon Katti Helenaa. Se meinas potkasta teekuppia ku se meni mun ohi, ja mä ehdin just ja just vetästä kupin syrjään sen kengän alta. Kirin takaa kuulu toisten askelten ääni ja koska mä arvelin et se oli varmaan Valtteri jonka mä olin nähny ikkunan läpi sohvalla, mä nostin katseen ja hymyilin sille.
Fakta kuitenki on, et se ei ollu Valtteri.
Kirin perässä tuli sitä vähän pidempi jätkä, jolla oli musta tukka ja ruskee takki joka ei varmasti pitäny yhtään kylmää. Se oli työntäny kädet taskuun ja kohotti kulmia jotenki yllättyneenä ku tajus, et mä hymyilin sille. Mulle tuli outo olo, koska se näytti jotenki tutulta mut mä en muistanu mistä, joten mä laskin nopeesti katseen Katti Helenan niskaan ja sanoin Kirille:
"Mä vaan silitän tätä."
Kiri vilkas mua ja hymyili ihan vähän hampailla. Mua alko hävettää.
"Ookoo. Tuu, Miilo."
Kiri käänty ja lähti paineleen talon taa, mut tää MIILO oli jääny kaivaan taskuja portaitten juurelle selkä muhun päin. Mä tuijotin kiinnostuneena Katti Helenan korvassa olevaa yhtä valkosta karvaa. Vähän ajan päästä kuulu kuivan syysruohon kahahdus ku Miilo käänty kattoon mua.
"Oisko sulla röökiä?"
Se tuijotti mua sytkäri kädessä ja takki hartioilta jotenki oudonnäköisesti roikkuen, vähän niinku se ois kiskonu sen tosi nopeesti päälle ja unohtanu kattoo et se on oikeesti sen oma takki. Takinhiha oli noussu pari senttiä niin et kalpee, kulmikas ranne oli tullu esiin. Mä vaihdoin asentoa niin et Katti Helena horjahti ja kaivoin röökiaskin takintaskusta.
"Tossa."
Miilo tuli lähemmäs ja kurotti noukkiin yhen röökin avonaisesta askista. Mä vilkaisin sitä varovasti. Se ei kattonu mua ja siitä erotti hämärässä käytännössä vaan tummat kulmat ja pitkät ripset, jotka syvens varjoja sen tummilla silmänalusilla. Kun Miilo oli saanu röökin se yritti silittää Katti Helenan selkää, mut Katti Helena nosti hännän pystyyn ja sähis. Mä yritin olla näyttämättä tyytyväiseltä, ku työnsin askin takas taskuun ja otin Katti Helenaa kiinni tassusta.
"Kiitti", Miilo sano samalla ku työns röökin suupieleen ja suojas sitä kädellä et pysty sytyttään. "Se tykkää susta."
"Joo", mä vastasin.
"Miilo!"
Kiri oli tullu takas talon nurkalle ja näytti jotenki ärsyyntyneeltä ku se jatko:
"Mennäänks jo?"
"Joo", Miilo huikkas ja kiskas takkia niin et se asettu paremmin sen ylle. Se heilautti mulle nopeesti kättä ja seuras Kiriä talon kulmalle. Mä olin aika varma et se otti Kiriä kädestä ennen ku ne katos kulman taa.
Mä jäin istuun kylmän teekupin viereen Katti Helenan rauhottava paino mun sylissä.
|
|