Tikrun hoitovihko

[Piritta]

Montako vihkolärpykkää yksi hevonen tarvitsee? No tietysti vähintään kolme.

Tämä vihkonen on Ransun Tikrun hoitajia ja kisa-apukäsiä varten. Pirren ja Ransun Tikrun yhteisiä juttuja voi lukea täällä. Jottei olisi liian yksiselitteistä, lisää Ransun Tikrun kuulumisia on välillä Lynnin päiväkirjassa.

Tällä hetkellä Ransun Tikrun hoitajana toimii Alviina ja Pirren ollessa estynyt hevosella ratsastaa Bellatrix.

[Alviina]

1. hoitomerkintä - 13.05.2016

Vihdoin oikea hevosihminen

Seppele oli mulle jotain sellaista, mistä olin salaa haaveillut jo aika pikkulikkana. Jo silloin, kun mä rymysin poikien kanssa skeittirampeilla ja futiskentällä, olin välillä kaihoisasti miettinyt, olisinko sittenkin voinut mennä mukaan luokan tyttöjen heppaleikkeihin. Niiden tyttöjen mielestä mä olin se vähän outo Alviina, joka ei osannut leikkiä hevosjuttuja oikein, kun en tiennyt, milloin hevosta talutettiin riimulla ja milloin suitsilla. Mistä olisin voinut tietää, kun en ollut koskaan päässyt oikealle tallille sellaisia taitoja opettelemaan? No, viihdyin joka tapauksessa ihan hyvin poikien rälläyksessä mukana, kunnes siitä yläasteelle siirryttäessä tuli liian erikoista. Silloin mä hankin ensimmäiset kunnon tyttökaverit, siis jos ei lasketa muutamia futismimmejä joiden kanssa vielä olin tekemisissä.

Niiden koulukavereiden mä sitten annoin joskus houkutella mut tallille - Seppeleeseen, missä ne tietysti ratsasti, olihan se alueen paras ratsastuskoulu. Eka tulin vaan katsomaan niiden ratsastustunteja ja sain aina jonkun järkkärikameran käteeni. Alkuun en osannut ottaa yhtään sellaisia kuvia kuin ne olisi halunnut, mutta vähitellen aloin ymmärtää, miten hevoset liikkui ja millaisia kuvia piti yrittää saada. Siinä on katsokaas se juttu, että askellajin pitää olla just oikeessa vaiheessa, että heppa näyttää mahdollisimman edustavalta. Mä opin aika hyväksi siinä.

Sain mä sitten myös harjailla niitä hevosia, joilla kaverit ratsasti. Eka se oli jännittävää, mutta nopeasti aloin pitää hevosista. Ei ne olleetkaan niin pelottavia ja oikukkaita ja äänekkäitä kuin mä leffojen perusteella kuvittelin. Leffahevoset hirnuu ja korskuu joka helkkarin välissä, mutta oikeassa tallissa olikin mukavan hiljaista.

Jossain vaiheessa sain kinuttua äidiltä luvan ja rahat alkeiskurssille osallistumiseen. En mä tietenkään ratsastanut Seppeleessä, vaan pienellä tallilla, jonka puitteet olivat vaatimattomat ja hinnat sen mukaiset. Jatkokurssillekin pääsin, pitkän tauon jälkeen kylläkin. Opit eivät olleet unohtuneet. Jatkokurssin jälkeen mä en enää saanut ratsastaa kerran viikossa. Äidin mielestä kallis harrastus oli rahanhaaskausta. Mä keräsin itse rahaa miten vaan ikinä lukioikäisenä pystyin ja menin Seppeleeseen tunnille aina kun mahdollista.
“Mikset sä tuu vaikka siihen meidän jälkeiseen ryhmään? Voitaisiin hengata tallilla aina yhdessä”, mua paljon taitavampi Roosa yritti houkutella.
“Äh. En mä halua ratsastaa joka viikko”, sanoin. “Ei mua kiinnosta niin paljon että jaksaisin tulla joka viikko tänne.”
“Tulethan sä melkein nytkin, ja välillä monta kertaa”, Roosa huomautti nenäkkäästi. “Mikset ratsastaisi samalla?”
“Ei ratsastaminen oo silleen mun juttu”, selitin. “Tuun tallille kavereiden takia. Ja hevosten hoitaminen on ihan kivaa.”
“Ihan miten vaan”, Roosa kohautteli olkiaan. “Ei siinä mitään, ihan jees kun on joku joka ottaa kuvii.”
Jep. Mä olin valokuva-automaatti. Kuljin kyllä muiden porukassa, mutta koska ne oli Ratsastajia, ne oli aina vähän enemmän oikeassa paikassa. Vähän parempia, vähän enemmän seppeleläisiä.

Paitsi sitten, kun Pirre kiireissään pyöri ympyrää ilmoitustaulun lähellä paperi kädessään ja mä osuin paikalle.
“Onko sulla jotain hukassa?” rohkenin kysyä esteopelta.
“Nuppineulat! Ja mun pitäisi olla pitämässä tuntia.”
“Tuo lappuko sun pitää kiinnittää? Anna mä, mä etin sellaiset nuppineulat joiden irroittaminen ei romauta kaikkea muuta taulusta”, tarjouduin.
“Kiitos, Alviina”, Pirre puhahti ja tyrkkäsi lapun mun käteen.

Kesä- ja kisahoitaja Ransulle
Etsitään reipasta ja taitavaa hoitajaa, joka voi lähteä kisamatkoille mukaan. Väh. 15:n vuoden ikä pakollinen. Kysy Pirreltä lisää.

Luin lapun moneen kertaan läpi siinä sivusilmällä, kun laiskasti etsiskelin ylimääräisiä nuppineuloja. Sitten mä lakkasin etsimästä nuppineuloja ja luin lappua. Haittaisikohan, jos en ihan vielä kiinnittäisi sitä taululle, mä mietin ja katsoin kelloa. Kysy Pirreltä lisää. Pirre oli nyt pitämässä tuntia eikä siltä voisi kysyä mitään ennen kuin ehkä loppukäyntien alkaessa.

Menin maneesiin. Katsoin koko tunnin alusta loppuun, vaikka ne olikin vain pieniä ponilapsia ravaamassa pulleilla poneilla pikkuruisten puomikasojen yli. Kun tunti osoitti loppumisen merkkejä, mä menin Pirren luokse. Se huomasi mun lähestymisen jo kaukaa.
“Tarviikohan joku noista apua ponin talliin viemisessä?” kysyin Pirreltä, kun en uskaltanut lähestyä varsinaista aihetta suoraan.
“Voisit mennä varmuuden vuoksi Gitan mörönsyötiksi”, Pirre hymähti. “Ettei se sikaile Kiialle liikaa.”
“Mä menen”, lupasin. “Ja hei, tota - millaista hoitajaa sä Ransulle etsit?”
“Jotakuta, joka osaa pitää hevosen ja varusteet puhtaana. Pystyy lähtemään kisoihin mun mukaan, ja jos ei vielä osaa kisahoitajan hommia, niin oppii nopeasti. En mä ihmeitä vaadi, mutta rohkea ja tehokas pitää olla”, Piritta kertoi, ja katseli mua sen näköisenä, että tiesi, mitä mä todella toivoin.
“Voisinko mä olla sellainen?” mä kysyin, kun esteope oli hiljaa.
“Voisitko omasta mielestäsi?” Pirre heitti paluupallon.
“Mä… no… Voisin. Kyllä mä hevosia osaan hoitaa. Ja haluan. Enemmän kuin nyt. Mä en kyllä ole koskaan ollut hevosenhoitajana tallin ulkopuolisissa kisoissa, mutta mä opin ihan mitä vaan tosi nopeasti”, sanoin ja toivoin kovin, kovin hartaasti, että Piritta ymmärtäisi, miten tosissani mä olin.

Mä olin niin tosissani, etten koskaan ikinä ennen. Halusin saada hoitohevosen. Halusin olla ihan oikea hevosihminen. Oikea seppeleläinen.

“Sä kyllä käsittelet hevosia taitavasti”, Piritta sanoi ja sen silmissä tuikahti niin kuin se olisi tiennyt, millainen helpotus mun sydämessä tuntui. “Ransu on kyllä niin pälli, että joudut ehkä tutustumaan siihen lähemmin ennen kuin tiedät, haluatko sä oikeasti hoitaa sitä. Sovitaanko, että pidetään yhteinen Ransu-päivä, kun ehditään, ja mietit sitten, rupeaisitko sä mun apukäsipariksi?”
“Sovitaan”, nyökkäsin päättäväisesti.
“Uskon, että ymmärrät, että etsin ensisijaisesti juurikin hoitajaa, en ratsastajaa”, Piritta varmisti.
“Tietysti. Mä tykkäänkin enemmän hoitamisesta”, mä sanoin tottuneesti, koska ne sanat mä olin lausunut niin monesti, että olisin voinut ottaa ne osaksi esittelyäni.

Moi, mä olen Alviina ja pidän enemmän hevosten hoitamisesta kuin ratsastamisesta. Vaikka unelmoinkin jälkimmäisestä. Mutta mä olenkin realisti. Mä hoidan hevosia. Ratsastan sitten joskus ja jouluna.

Mähän rupeaisin Pirren apukäsipariksi. Mähän tulisin toimeen Ransun kanssa. Piritta valitsisi mut.

Tässä asiassa mulla oli etulyöntiasema. Paperilappu, joka kertoi hoitohevosmahdollisuudesta, vähän niin kuin unohtui kiinnittää taululle. Sitä paitsi tarvitsiko sitä nyt alkuunkaan kiinnittää, kun mä ehkä täyttäisin sen paikan? Tein päätöksen, että etsisin ne himputin nuppineulat sitten, jos homma menisikin jotenkin mönkään. Sittenhän sitä lappua vasta tarvittaisiin. Sitten jostakin muusta tulisi Ransun hoitaja ja mä jäisin ikuisiksi ajoiksi odottamaan ja jonottamaan, että joku tuntihevosista hakisi hoitajaa. Niitä hoitamaan mua ei valittaisi ikinä, koska aina oli joku, joka ratsasti monta kertaa viikossa tunneilla, toi talliin rahaa ja ansaitsi uskollisuudestaan palkinnon. Mun maailmassani hoitohevonen oli ehkä paras palkinto, jonka saatoin saada. Lapsuuden kätketyt ponityttöhaaveet eivät koskaan olleet tukahtuneet ja kuolleet pois.

[Alviina]

2. hoitomerkintä - 17.05.2016

Kuninkaallisessa seurassa

Roosa katsoi mua pistävästi Lemonin takaa, jonka jalkoja se oli harjaamassa.
“Säkö nyt olet oikeasti sen Ransun hoitaja?” se kysyi, eikä näyttänyt yhtään niin onnelliselta, kuin parhaan kaverin kuuluisi.
“Kesähoitaja”, mä tarkensin. “Eikä sitä ole vielä lopullisesti päätetty. Mä menen Pirren ja Ransun mukaan kisoihin nyt viikonloppuna, silloin näkee miten se lähtee toimimaan.”
“Miksi sä kisoihin menet mukaan?” Roosa suoristautui ja hakkasi pontevasti pölyä kumisuasta.
“Mä olen myös sen kisahoitaja. Tai yritän olla.”
“Kesä- ja kisahoitaja”, Roosa toisti kylmästi. “No, onneksi olkoon.”

Se hiljeni hetkeksi. Mä katselin niin ikään hiljaa, miten se nosti Lemonin satulan karsinan edustalta ja heitti sen hevosen selkään. Kun se oli saanut tamman varustettua ja kiinnitti kypärän leukahihnaa, mä avasin jälleen suun ja osoitin mun kaulassa raskaana roikkuvaa kameraa.
“Haluatko, että mä tulen kuvaamaan sua?” kysyin. Roosa ei pysähtynyt, ja tuskin vilkaisi mua silmiin.
“Ei tarvi. Sulla on varmaan kiireitä Ransun kanssa.”

Mä ja Roosa oltiin käyty ratsastamassa samana päivänä niin pitkään, kun mä olin käynyt Seppeleessä. Käytännössä se tarkoitti sitä, että Roosa ratsasti melkein joka päivä, joten oli ihan luonnollista, että mun satunnaiset tunnit osui sen kanssa päällekkäin. Se hyppäsi maanantaista keskiviikkoon estejunnuissa, liimautui torstaisin heB-A:ssa koulupenkkiin ja kävi perjantaisin westerntunneilla rentoutumassa, jos viitsi. Mä olin kuullut, että se olisi joskus päässyt mukaan hoitajien maastotunneillekin, mutta en tiennyt oliko se oikeasti totta.

Mutta jos joku, niin Roosa oli Seppeleen tuntiratsastajien kirkkainta aatelistoa. Se oli niitä ihmisiä, jotka oli kaikista lähimpänä saada hoitohevonen, ihan oleskeluhuoneeseen sulkeutuvien hoitajien kannoilla. Mä ymmärsin miksi sillä ärsytti, että Alviina ratsastan-silloin-tällöin Herrala sai hoitaa esteopettajan yksäriä.

Vaikka, kuten mä olin Roosallekin myöntänyt, en mä ollut vielä sopinut mitään lopullista Pirren kanssa. Mä olin ilmaantunut taktisesti paikalle aina, kun Pirre näytti kaipaavan apukäsiä Ransun kanssa, ja jutellut huolettomasti siitä miten mulla oli paljon aikaa ja miten mukava olisi tosiaankin päästä hoitamaan hevosta. Musta tuntui, että Pirre näki tismalleen mun yrityksen läpi, mutta ainakaan se ei ollut sanonut mitään. Muuta kuin sen, että viikonlopun kisojen jälkeen voitaisiin sopia tarkemmin hoitojärjestelyistä. Mä laittaisin viikonlopun menemään niin hyvin, että Pirre rukoilisi mua hoitajaksi.

Koska Roosa nähtävästi oli liian hyvä mun valokuvaustaidoille, mä läksin rohkeuden puuskassa oleskeluhuoneeseen.

Tavallisesti se oli melkoisen restricted area tuntien aikana, koska huoneen henkisesti omineet hoitajat kokoontuivat sinne silloin juoruilemaan. Mä järkeilin, että nyt Ransun takia mullakin olisi oikeus mennä mukaan. Kaiken lisäksi, mä olin jo ehtinyt vähän tutustua pariin hoitajaan ja käydäkin yläkerrassa. Mistä en tietyistä syistä ollut sanonut Roosalle yhtään mitään.

Yläkerrassa istui kolme ihmistä: pieni rimppakinttuinen blondi, jonka mä muistin satulahuoneesta eiliseltä, vielä pienempi blondi myrtynyt ilme naamalla ja ehkä mun ikäinen poika, joka oli keskittynyt näpertämään kännykkäänsä. Hetken mä luulin, että se oli se sama, jota mä olin taannoin pyytänyt auttamaan Ransun satulan nostamisessa. Tarkempi vilkaisu kuitenkin varmisti, että tämä tapaus oli tukaltaan vähemmän kihara, varreltaan lyhyempi ja ilmeeltään huomattavasti vähemmän yllättynyt, kun se nosti katseensa ja vilkaisi mua oven käydessä.

Mä vihasin yli kaiken esittelyjä. Ne meni aina samalla kaavalla: piti hymyillä ja nyökytellä, painaa mieleen muiden nimet ja jännittää pissat housuissa, kun kuitenkin unohti kaiken ensimmäisten minuuttien aikana. Kuka nyt tykkäsikään koirista? Kenellä oli kotona minipossu? Mihin kaikki oli menossa tämän jälkeen, ja oliko mua oikeasti kutsuttu mukaan?
“Hei, keitäs te olittekaan”, mä joka tapauksessa heläytin iloisesti.

Inkeri (nyrpeänaamainen). Robert (puhelimineen, jossa selvästi oli jotain todella tärkeää meneillään, tai sitten mä vaan olin tylsä). Cella (jonka oudolle nimelle mun ilme ei värähtänytkään). Mä kättelin ne kaikki läpi, muistelin sopivalla tavalla naurahtaen lyhyttä kohtaamista Cellan kanssa satulahuoneessa ja kerroin kuumimmat faktat mun ja Ransun alkavasta suhteesta.
“Mikä sun nimi olikaan?” Cella, niistä selvästi sosiaalisesti intoutunein, sanoi.
“Alviina.”
“Sori?”
Tässä sitä taas oltiin. Mä hymyilin kärsivällisesti.
“Al-vii-na.”

Ihme kyllä, se ei ollutkaan niin jännittävää kuin mä olin ajatellut. Kun Cella, Robert ja Inkeri oli päässeet yli mun nimestä (voi kuulkaa, mä olin tottunut siihen), mä istuin oleskeluhuoneessa kunnes Roosan tunti loppui ja näin sen taapertavan koivukujaa pitkin bussipysäkille. Mulle tuli silloin jokseenkin voitokas olo. Melkein kuin mä olisin kerrankin ollut se kuninkaallinen, joka sai istua ylempänä katselemassa pientä harmaata Roosaa matkalla kotiin.

Tai siis. Hevosenhoitajaehdokas, sehän mä vasta vain olin.

[Alviina]

3. hoitomerkintä - 21.05.2016

Kisahoitaja Herrala

Mä en tietystikään ollut koskaan ollut missään kunnon kisoissa hoitajana, kun ei kukaan tutuistani harrastanut kilparatsastusta sillä tavalla oikeasti. Jossain Seppeleen harjoituskisoissa olin joskus kavereita auttanut. Isompia kisoja olin välillä käynyt valokuvaamassa ja tiesin periaatteessa, miten kisat etenivät. Silti pelotti, että tekisin jotakin tosi urpoa, kun pääsisin ensimmäistä kertaa Pirittan ja Ransun mukaan kisareissulle.

Kaikkein urpoin asia, jonka keksin, oli se, että myöhästyisin. Siinä Pirre sitten odottelisi lähtövalmiin hevosen kanssa kisahoitajakokelasta, joka ei ikinä saapuisikaan. Se olisi niin noloa. Mun mahdollisuuteni saada haluamani pesti katoaisi piukeana pieruna avaraan autiomaahan sen siliän tien.

Siispä pidin visusti huolen, että mä olin AJOISSA paikalla.

Kaikesta varmistelusta ja suorastaan etuajassa olemisesta huolimatta mua odotti tallissa yllätys. Heti ovesta sisään astuessani näin, että Ransu oli ristikiinnityksessä käytävällä, ja sen ympärillä hääri toimeliaan ja kamalan asiaankuuluvan näköinen piskuinen blondi (siis MISTÄ näitä lilliputtieloveenoja oikein sikisi tähän talliin?). Mun sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun katselin tuota vaaleaa ilmestystä. Oliko Piritta löytänyt jonkun toisen hoitamaan Ransua ja unohtanut ilmoittaa mulle? Teki mieli sihistä ja luimistella.
"Oo, moi!" hoitsunryöstäjä tervehti ärsyttävän ystävällisesti. "Sä olet varmaankin Alviina?"
"Joo", myönsin ja mietin, mistä se sen tiesi. Ehkä Pirre oli kertonut sille luuseri-Alviinasta, joka kuvitteli pääsevänsä hoitajaksi.
"Kivaa! Mä olen Lynn", tyyppi esitteli itsensä. "Lähden tänään teidän mukaan, niin sun ei tarvitse yksin totutella kisahoitajan hommiin."
"Aa", mä hokasin - tämä Lynn-ihminen siis tulisikin vaan perehdyttämään mua? Päivä alkoi heti kallistua taas kivan puolelle. "Ootko sä siis auttanut Pirreä ennenkin?"
"Joo, mä ratsastin jo sen aiempaa hevosta Väinöä ja nyt autan välillä Ransun liikuttamisessa."
"Ai sä olet se tyyppi", mä muistin yhtäkkiä. "Pirre sanoikin että sillä on ollut joku apulainen. Olitko sä lähdössä kesäksi pois?"

Siitä meidän juttu lähti luistamaan. Me puunattiin Ransu ja pakattiin sen kamat (Lynnillä oli kamalan järjestelmällinen ja pitkä lista, josta mun piti viivata yli kaikki pakattu), ja sitten Piritta saapui. Oli aika lastata Ransu. Mä sain taluttaa sen autoon, mikä ei ollutkaan yhtään niin jännittävää kuin ehdin pelätä siinä kohti kun sain narun käteeni. En ollut ikinä lastannut hevosta, mutta Ransu teki homman helpoksi. Se vaan käveli mun perässä.

Mä en oikeastaan tiennyt, mitä mä olin odottanut kisapäivältä, mutta myönnän, että yllätyksiä oli luvassa. Jotenkin olin kuvitellut, että päivä olisi tosi jännittävä ja hauska. Ei ollut. Oikeasti päivä oli melko pitkäveteinen. Paljon odottelua, mikä oli tietysti tylsää, ja paljon seisoskelua. En todellakaan ollut varautunut oikein. Katselin vähän kateellisena ja jälkiviisaana Lynnin järkeviä kenkiä ja tuijotin murhaavasti mun omia converseja. Jalkoja särki ja Pirittakin oli todennut mulle kuin vähä-älyiselle, että jalkapöytä saisi kovaa kyytiä, jos Ransu polkaisisi sille. Luojan kiitos se ei tehnyt niin.

Pirre ei paljon kiinnittänyt mun olemassaolooni huomiota. Melkein heti kisapaikalle tultuamme se ilmoitti menevänsä katsomaan jonkun Petran verkkaa.
"Sillä on melkein aina valmennettavia samoissa kisoissa", Lynn selitti mulle. "Se auttaa niitä verkassa ja radankävelyssä ja katsoo niiden radat, jos sen aikatauluihin sopii."
Sillä välin kun Piritta oli kuin paraskin huippukoutsi ja seisoskeli tai istuskeli jossakin katsomassa esteratsastusta, me valmisteltiin ja viihdytettiin Ransua. Iso ori oli kaheli ja pöljä, mutta mä olin kuin se ei olisi hätkähdyttänyt yhtään. Lynn käyttäytyi niin rutinoituneesti, että munkin oli pakko vähän tsempata.

"Pirre ei ite letitä Ransua oikeastaan koskaan, se on hoitajan homma", Lynn naurahti jossain kohti. "En mä sitä ole aina letittänyt. Mun letit on niin epätasaisia, että sen on ehkä parempi olla ilman... mutta jos sä haluat ja osaat, niin saat kyllä jatkossa letittää sen."
"No eihän nää kamalan epätasaisia ole", mä sanoin, koska olin mukava ihminen (ja koska en oikeasti nähnyt Lynnin tekemissä leteissä mitään vikaa).
"Nää onnistui keskivertoa paremmin", Lynn tunnusti. "Välillä hävettää, että Daniel letittää hevoset niin paljon paremmin kuin mä."

Danin nimen kuuleminen sai mun aivot raksuttamaan. Danielinhan mä tietysti tiesin, pitihän se nyt Seppeleessä tunteja, ja koska hei - kuka idiootti ei tiennyt tallin harvoja miehiä? Kun Lynn tiputti nimen keskusteluun niin kovin kasuaalisti, mä katsoin sitä vaivihkaa vähän yllättyneenä. Siis tämäkö nyt oli se Danielin vähän katkeran kuuluisa tyttöystävä? Yksi mun tallikavereista oli jossain kohti tosi ihastunut (ja takuulla vieläkin, jos multa kysyttiin) Daniin ja jaksoi marmattaa siitä, että tyypillä oli tyttöystävä.

Olin jotenkin kuvitellut, että Danielilla, jolla piisasi salaisia ihailijoita tallityttöjen rivistössä, olisi ollut jotenkin tosi spesiaali tyttöystävä. Joku satumaisen kaunis tai edes tosi hauska tai muulla tavalla erityinen, kun se miekkonen kuitenkin oli kuulopuheiden mukaan jaksanut katsella yhtä ja samaa mimmiä tosi kauan. Vähän vahingoniloisena mä totesin, ettei Lynn ollut yhtään niin ihmeellinen kuin mä olin luullut. Olihan se ihan herttaisen näköinen, hoikka ja ystävällinen, mutta kuitenkin aika perus ja hieman tylsä, jos multa kysyttiin.

Ei kysytty, enkä siis sanonut mitään ääneen. Ja miksi olisin sanonut, olihan Lynn mulle mukava ja tietysti mäkin halusin olla sille. Loppujen lopuksi mä kuitenkin uskoin, että Piritta kuuntelisi kyllä tuttua kätyriään, kun päättäisi, olisiko musta hoitajaksi. Jos Lynnillä olisi musta hyvää sanottavaa, mä olisin aika varmoilla jalansijoilla.

Laskelmoinko? Ehkä vähän.

Eikö sitä muka sanottu, että sodassa, rakkaudessa ja hevosalalla kaikki keinot oli sallittuja. Mun henkilökohtainen mielipiteeni oli se, että kaikki keinot kannatti pitää mielessä elämässä yleisesti. Vttumaiseksi ei kannattanut ruveta, mutta oma asemansa kannatti aina turvata. Helpointa se oli usein olemalla niin mukava, ettei kukaan voinut haluta mulle mitään pahaa.

Jos päivän alku oli odottelua, alkoi sitten yhtäkkiä tapahtua. Piritta tuli hakemaan Ransua verkkaan ja me mentiin tietysti mukana. Vihdoin pääsin näkemään esteratsastusta. Sillä välin kun Piritta ratsasti, me saatiin katsoa kisoja. Oli jotenkin niin eri toista katsoa oikeita esteratsukoita tositoimissa kuin Seppeleen tuttuja pullaponeja hyppäämässä tallikisoissa. Näin pari niin hienoa hevosta, että olisin ottanut ne koska tahansa itselleni. Tietysti se oli hölmöä haaveilua, koska Alviina Herrala ja Oma Hevonen oli yhtälö, joka ei ikinä toteutuisi.

Pirren ja Ransun rata oli melko nopeasti ohi. Pidätin henkeä melkein koko radan ajan. Katselin Pirittaa ihan uusin silmin, kun näin esteopen ihan omimmassa elementissään. Sen ratsastus näytti niin ammattimaiselta, että mun oli pakko kunnioittaa sitä. Kuitenkin perusradan viimeisen pystyesteen puomi kolahti ja tippui alas.
"Ransu pääsi niin pitkäksi ja vahvaksi tolla linjalla, että sen hyppy lähti liian laakaan", Lynn arvioi tietäväisen kuuloisena. "Pystylle olisi pitänyt tulla terävämpänä."
Nyökyttelin vain. Kai Lynn sitten oli oikeassa. Se kuulosti ainakin ihan vakuuttavalta.

"No, eipä tarvitse jäädä palkintojenjakoa odottelemaan", Pirre totesi heti ratsastaessaan meidän luokse. "Heppa koppiin ja kotiin."

Siihen se kilpailupäivä siis päättyi. Mun ensimmäinen kisamatkani. Ja hei - tuskinpa se jäisi viimeiseksi, niin päättelin Pirittan ja Lynnin puheista. Hymyilin itsekseni, kun ymmärsin, etten tosiaan ollut urpoillut tänään niin pahasti, että tämä kotimatka olisi ollut viimeiseni tässä autossa. Miten kateelliseksi Roosa tulisi, kun kuulisi, että olin oikeasti Ransun kisahoitaja. Kisahoitaja Alviina Herrala. Kylläpä se kuulostikin hienolta.

[Alviina]

4. hoitomerkintä - 29.05.2016

Puurtaja

Kun se Lynn oli esitellyt pakkauslistansa, mun päässä oli alkaneet kilkatella kellot. Ei mitkään "APUA, juokse karkuun" -kellot vaan sellaiset, jotka suorastaan huusivat, että "ole paras tai joudut lätkimään". Voiko mua syyttää sellaisen fiiliksen syntymisestä? Mä en tiennyt kisahoitamisesta oikeasti juuri mitään. Sitten mun hoitohevosen omistajaa oli aiemmin palvellut joku yli-ihminen, jolla oli suunnilleen Excel-taulukko varusteista ja tilpehööreistä, jotka piti pakata yhden päivän kisareissulle. Jos rehellisiä ollaan, mä en olisi itse edes tajunnut ottaa ihan kaikkea mukaan, enkä vielä ensimmäisen reissun jäljiltä ihan tiedä mihin kaikkea tarvittiin. Mutta niin se vaan meni, että jos Lynn sanoi, että niitä voitaisiin tarvita niin sitten mä pakkaisin ne jatkossakin.

Ajattelinko mä siis, että mulla oli vähän isot saappaat täytettävänä? No, tavallaan joo. Kokeneet ne saappaat ainakin oli. Sellaiset, joissa oli jo vähän kulumajälkiä, siinä missä mun henkiset kisahoitajan saappaani hohtelivat uutuuttaan.

Olin päättänyt, että olisin niin hyvä, että Pirre pitäisi mua suorastaan korvaamattomana. Siksi mä löysin itseni käymästä läpi Ransun koko varustearsenaalia. Tein itselleni listan siitä, mitä kaikkia kamoja sillä oikein oli (vaikken oikein tiedä, mihin sitä listaa tarvitsisin?) ja tarkistin, että kaikki sen varusteet ja tavarat olivat ehjiä. Likaiset tavarat keräsin sivuun, sillä päätin puhdistaa ihan kaiken. En tiennyt, oliko tallilla pesukonetta, jota voisi käyttää vaikka satulahuopien pesuun, mutta kaikestahan voi aina ottaa selvää. Jos ei olisi, veisin huovat sun muut härpäkkeet kotiin ja pesisin ne siellä. Ihan vaan koska mä olisin just niin perskutin hyvä hoitaja. Tavallaan aloin toivoa, ettei tallilla olisi pesukonetta. Pirre saisi suuren syyn ihastella mun reippautta.

"Uhm, heeey... järjestätkö kirpputoria?" kuului etäisen utelias ääni, ja kun käännyin katsomaan sen suuntaan, siinä oli se kännykkäpoika.
"Ei kun mulla on varustehuoltopäivä. Tarkistan että kaikki on ehjää ja pesen likaset", selitin tyytyväisenä siitä, että sain vaikuttaa niin tehokkaalta.
"Oh, I see. Onhan se hyvä tehdä välillä", tyyppi hymähti ja jäi mietteliään näköisenä katselemaan oman hevosensa varusteita.
"Joo. Sori, mutta mikä sun nimi olikaan? Rooo...bert?" kysyin, enkä nyt ehkä ihan totuudenmukaisesti, koska kyllä mä olin aika tosi varma että se oli Robert.
"Yeah. Sun nimi oli Alviina?"
"Jes, oon siis oppinut yhden nimen lisää", iloitsin. "Ja joo, Alviinahan mä."

Siihen meidän sananvaihto aika lailla jäi. Robertin jälkeen satulahuoneessa pyörähti se Cella, jonka mä olin tulkinnut olevan Seppeleen oma cheerleader-tsirbula. Sellainen, jonka kaveri ihan joka ikinen halusi olla ja joka näkyi ja kuului kaikkialla, minne se meni. Nyt Cella oli aika vähäpuheinen. Tervehti toki, mutta ei jäänyt juttelemaan niin kuin paremmille kamuilleen. Mä en varmaan ollut sen mielestä sen arvoinen, tai sitten sillä oli kiire. En kuitenkaan vaivannut päätäni millään celloilla, koska kyllä mä tulisin toimeen ilman sellaisten suosiotakin.

"Oho, moikka, Alviina! Sähän oletkin työn touhussa."
Se oli Piritta.
"Joo, mä ajattelin vähän käydä läpi mitä kaikkea Ransulla on ja pestä kaikki mikä pesua kaipaa", selitin taas. "Toivottavasti tää ei siis haittaa?"
"Kaikin mokomin saat kuurata, jos se sut noin iloiseksi tekee", Piritta hekotteli, ja mä mietin, että pidin kyllä Pirrestä aika paljon. Se oli jotenkin niin cool ollakseen niin vanha kuin oli. Ei se nyt mikään ikäloppu ollutkaan, mutta no, ei enää raikas parikymppinen tyttönenkään.
"Tosin satulan ja suitset voisit jättää myöhemmäksi, mä voisin tarvita niitä nyt", se tuumasi sitten.
"Oi, meetkö sä ratsastamaan? Saanko tulla katsomaan?" kysyin, koska hitsi vieköön, miten kovasti mä halusin nähdä Pirren ratsastusta.
"Tietysti saat", Pirre lupasi. "Itse asiassa ihan hyväkin, koska mä hyppään vähäsen. Voit nostaa puomeja."

Niin me mentiin poninhännät tomerasti heiluen kohta yhtä matkaa kentälle, missä Pirre hyppäsi ratsaile. Mä jäin seuraamaan sen ratsastusta ja mietin, että sen oli kyllä täytynyt syntyä onnellisten tähtien alla, kun sillä oli varaa pitää niin hienoa hevosta. Ransunhan täytyi olla aika arvokas, arvelin. Ainakin se näytti arvokkaalta, kun sen omistaja ratsasti vähäeleisesti pitkin poikin kenttää. Pirre sai hevosensa kulkemaan niin hienosti, että sellaista eleganssia mä en varmaan ikinä tulisi tuntipuksujen selässä hikoillessani saavuttamaan. En mä väitä, että vika oli vain niissä tuntipuksuissa, vaikka ne eivät olleetkaan kovasukuisia esteyksäreitä.

Totuushan oli se, etten mä ollut Pirre enkä mä osannut ratsastaa niin kuin Pirre. Se vähän kaihersi. Mä olisin halunnut olla supertaitava, mutta sen sijaan mä olin karkean keskinkertainen. Hyvä jos joskus sain jonkun hevosen peräänantoon tunnin lopussa.

Pirre oli pro ja mä olin peruspuurtaja.

Elämässä ei aina jaettu kaikille kaikkea samalla kauhalla. Senhän mä tiesin. Olin oikea asiantuntija, mutta eipä siinä sitten. Siltä alustalta ponnistettiin, joka satuttiin saamaan.

[Alviina]

5. hoitomerkintä - 6.06.2016

Pikku uutinen

Mä olin saanut kuulla välikäsien kautta, että Kurbuksen vaaleatukkainen hoitaja oli tullut raskaaksi. Kun mä olin ollut harjaamassa pölyistä Ransua puomilla, Siirin teinimäinen hoitaja oli selvittänyt äänekkäästi Cellalle, miten oli vahingossa sattunut kuulemaan jymyuutisen eikä saisi levittää sitä kenellekään. Mä olin kääntynyt takaisin Ransun puoleen ja kopistellut pää painettuna harjaa kumisukaan. Mulla oli ollut sellainen olo, että tuo minikokoinen juttumankeli ei jättäisi juorua pelkästään Cellan korville.

Niinpä ei kai haitannut kovinkaan paljoa, kun mä tuntia myöhemmin satulahuoneessa törmäsin Harryn hoitajaan ja päätin jymäyttää meidän ystävyyden kunnolla vauhtiin. Mikä olisi parempi keino kuin tallin käytävillä kihisevä juoru? Me ei oltu juteltu aiemmin, ja mä tiesin sen hoitavan Harrya vaan siksi, että olin taannoin ollut sille niin kateellinen hoitajapestin saamisesta. Mutta nyt, kun mäkin olin kohonnut tallin tähtikaartiin Yksityishevosen Hoitajana, mulla oli paljon suopeampi mieli tutustua ruskeatukkaiseen tyttöön. 

"Mehän ei olla vielä esitelty?" Hymyilin lämpimästi tytölle, kun se kumartui kaivamaan ikkunan alla olevasta kaapista jotain. "Mä olen Alviina, Ransun kesä- ja kisahoitaja."
Mä pidin mun tittelistä. Vaikka kesä- ja kisahoitaja kuulosti aika väliaikaiselta, mulla oli vahva tunne että syksymmällä suvisen liitteen voisi tiputtaa pois. Sen jälkeen mä olisin tehnyt niin syvän vaikutuksen Pirreen, että se rukoilisi mua hoitamaan Ransua läpi syksyn rapakauden. Mä ristin tyytyväisenä kädet rinnalle ja nojasin ovenkarmiin, kun Harryn hoitaja nousi seisomaan ja pyyhki pölyt housunpolvistaan. 

"Ahaa, mä olen Jutta", se ojensi mulle lämpimän kätensä, ja mä tartuin siihen. 
"Varsahommissako olet?"
"Joo. Mä yritän löytää yhden tuubin, että saan rasvattua Harryn nisät."
"Mä voisin kenties auttaa sua?" Tarjouduin, vaikka en totta puhuen ollut vielä päässyt sisäistämään kovin hyvin Seppeleen rasvapurkkivarantoja. Siitäkään huolimatta, että viime viikot mä en ollut paljoa muuta tehnytkään kuin listannut varusteita ja lajitellut niitä Ransun kopassa.
"Jos sä ehdit", Jutta vilkaisi mua kiitollisena.

Mä kyyristyin kaapin viereen ja aloin nostella kylmälle lattialle vanhan näköisiä rasvatuubeja. Jutta näytti epäröivän hetken, mutta kyykistyi sitten mun viereen ja kävi viereisen hyllyn kimppuun.
"Ihanaa varmaan, kun Harryn varsa nyt syntyi", mä loin Jutalle säteilevän hymyn. "Täälläpä on kovasti vauvauutisia nyt. Harry, Anne ja Emmykin vielä."
Jutan käsi pysähtyi, ja mä näin silmäkulmasta miten se kääntyi katsomaan mua. Huolettomana mä jatkoin purkkien kääntelyä. 
"Saadaan kokonainen ratsastuskoulullinen perustettua tämän vuoden vauvoista", latelin.
"Miten niin Emmy? Eihän Emmy oo raskaana", Jutta kopautti ymmyrkäisenä. Mä käännyin sen puoleen ihmetellen.
"Ai, sä et oo vielä kuullutkaan? Mäkin sain vasta tietää siitä. Raskaana se on." Mä hymyilin hämmentyneen näköiselle Jutalle. "Jännää vai mitä?"

Mä tunsin tyytyväisyyden puuskan hulvahtavan mun lävitse, kun Jutta hetken päästä löysi rasvapurkkinsa, ja päiviteltyään koko ihmeellistä raskauskuviota vielä hetken katosi pihalle Harryn luo. Miten hyvä, että mä olin sattunut kuulemaan uutiset Emmystä. Jos mulla oli kerrottavana muutama mehukas juttu, mä olin haluttua seuraa.

Kesä näytti hymyilevän. Sen lisäksi, että mä tunsin olevani melko arvokas juoruni kanssa, mulla oli myös yllin kyllin aikaa puida sitä muiden hoitajien kanssa. Ratsastustunnit oli loppuneet, mikä tarkoitti, että Roosa komppanioineen olisi tervetullut takaisin vasta syksyllä. Oli tuntunut melko makealta laittaa Instagram-kuva Ransusta, kun tiesin Roosan panikoivan ratsastustauosta ja etsivän kuumeisesti jotakin vinoluista ex-ravuria kesähevoseksi. 

Ei sillä, että olisin halunnut Roosan joutuvan monen kuukauden tauolle hevosista. Tuntui vaan niin pirun hyvältä, kun mulla oli kerrankin jotain, josta olla ylpeä. 

[Alviina]

6. hoitomerkintä - 10. kesäkuuta 2016

Kaikki Seben miehet

Oli perjantai ja mulla oli tekemistä. Kieltäydyin Ramin bileistä kohteliaasti vetoamalla seuraavan päivän aikaiseen kisaherätykseen. Roosa ja hänen nykyinen paras hännystelijänsä Rosanna olivat vieressä kuulemassa sen puhelun ja voi pojat, että ne sihisi tyytymättömyyttään.
"Mitä?" mä kysyin silkoisen viattomasti. "Ettekö ole vain tyytyväisiä, kun saatte pojat ihan itsellenne? No, on siellä tietysti pari muuta mimmiä."
Tyttöjen ilmeet menivät niin myrkyllisiksi, että mun teki mieli nauraa niille päin naamaa. Sitä en tehnyt, vaan tekeydyin viattoman häkeltyneeksi.
"Mutta eikö Rami ole kutsunut teitä? Miten ihmeessä? Mä soitan sille nyt heti!"

Kaksi minuuttia ja kolkytkuus sekuntia myöhemmin Roosalla ja Rosannalla oli kutsu Ramin kekkereihin. Mä olisin voinut lyödä vetoa vaikka omasta päästäni, että ne jättäisi menemättä, jos vaan olisi ollut joku jonka kanssa veto solmia. Kutsu oli mun hankkima, mikä teki siitä tietysti käyttökelvottoman säälikutsun. Rosannasta näkyi kauas, että se halusi mennä, koska sen ihastus Sakke ei ikinä jättäisi väliin Ramin juhlia. Syystä, jota en osannut arvata, mukava Rosanna oli kuitenkin nyt auttamatta Roosan käsikassara eikä tehnyt mitään, jos ei Pomo käskenyt. Mä olin tykännyt Roosasta joskus, mutta nyt kun katsoin sitä uudessa valossa, tajusin, että se oli vähän mopsin näköinen, kateellinen ja vallanhimoinen tyyppi.

Mä sain aina paljon kutsuja bileisiin. Tavallaan mä en edes pitänyt kemuista. Ne noudatti aina samaa kaavaa. Jengi joi, alkoi sekoilla ja sitten kaikki oli vaan alamäkeä. Mä menin vain, koska se oli ensiluokkainen tilaisuus pitää yllä sosiaalista verkostoa. Ne, joita ei kutsuttu mukaan, ei olleet ketään, ja mä halusin olla joku. Mua ei kuitenkaan harmittanut jättää välillä jotain turhia katinkastajaisia väliin Pirren ja Ransun kisojen takia. Tällä hetkellä hoitohevonen oli mulle tärkeämpää sosiaalista pääomaa kuin jotkut kaljanhajuiset ja -tahraamat iiihan liian pitkät illat örveltävien tyyppien keskellä.

"Hei, seuraava on meidän pysäkki", huomautin Roosalle ja Rosannalle (mikä painajainen ne olisi jollekin ärrä- tai ässävikaiselle, niin kuin vaikka mulle pienenä. Hmm, Toosa ja Tossavainen. Aika sopivaa).
"Duh, kyllä me v*ttu tiietään", Roosa tiuskaisi ja Rosanna katsoi mua vähän sen näköisenä, ettei se halunnut olla yhtä ilkeä kuin pomonsa. Mulle oli ihan yks hailee, lurahtiko Roosalla hiekkaa sinne mun läheisyydessä. Painukoon oikeastaan hiiteen koko Roosa.

Mä jätin tuntiratsastajaystäväiseni palloilemaan Seben odotteluaulaan ja porhalsin itse yläkertaan omalle kaapilleni. Miten hyvä mieli saattoi tulla nykyään jo niin arkisesta asiasta kuin oma kaappi? Hiton hyvä. Sehän merkitsi sitä, että mulla oli oma paikka täällä. Että kuuluin Seppeleeseen, jos sen niin halusi ajatella. Oli mahtavaa kuulua jonnekin.

Oleskelutilassa oli ihmeen hiljaista. Siellä oli vain Kasper, joka hätkähti mun tullessa paikalle. Näin, miten se yritti kätkeä jotain mun nähtäviltä. Mulla vaan oli äärimmäisen harjaantunut silmä, mitä tuli salailuyrityksiin. Mä olin kasvaessani oppinut huomaamaan kaikki sellaiset yritykset kirpaisevan suurella tarkkuudella.
"Kasper Laine, säkö ryöstät duunipaikaltasi kahvia jos himastas pääsee loppumaan?" kysyin kiusoitteleva virne kasvoillani. "On sulla otsaa."
"Eeh... no tän kerran vaan", tallimese sanoi vähän juro ilme naamallaan.
"No worries, en mä kerro kellekään", sanoin suopeasti ja naurahdin niin kuin salaliittolaisten kesken.
"Okei, thanks", punaponnari sanoi ja luikki matkoihinsa.

Kasper Laine oli jännä tyyppi. Ei sinänsä ehkä mun unelmien miestyyppiä, koska arvatkaa miten punapäisiä ja pisamaisia meidän lapset olisi ja punapääthän harmaantuu nuorena. Eikä meidän mielikuvituslasten karu kohtalo ollut mitenkään ainoa dealbreaker. Kasper ei vaan kolahtanut, vaikka sillä oli aika lihaksikkaat käsivarret ja selväpiirteinen leuka. Kumma kyllä mä olin kuullut huhuja, että sillä oli joku tyttöystäväkin ja että Rosa oli ollut kusessa siihen. Siis se Rosa - se supermallin, satuolennon ja Barbien risteytys, ihmisimaailman arabianhevonen. Kusessa Kasper Laineeseen. En siis millään pahalla ihmetellyt, koska makunsa kullakin, mutta... joo.

Pohdiskelin siinä kahvia keitellessäni, että ehkä en vain ymmärtänyt muiden miesmakua, kun olin itse niin nirso. Tai saattoihan sen nätimmin ilmaista: olin valikoiva ja harkitsevainen. Moni mun kavereista pöllähtäisi persuksilleen, jos tietäisi, miten harkitsevainen. Mähän vietin ihan pirusti aikaa poikien kanssa, ja se oli fakta, eikä mikään nolo "katsokaas kun mä oon niin yks pojista hihi" -hölmöily. Mä en tasan ollut mikään yksi pojista. Olin tyttö - nainen - eikä seura muuttanut sitä tosiasiaa miksikään.

Kun oleskeluhuone oli kotoisan kahvintuoksuinen, mä kaadoin itselleni kupin ja kuljin se kädessäni ympäriinsä vähän siistimässä paikkoja. Pidin järjestyksestä ja ajattelin, että yhteisen hyvän tekeminen ropsauttaisi pojoja mun tilille aika monelta. En tietysti menisi huutelemaan ympäriinsä, että siivosin, koska sellainen oli tosi noloa. Hyviä töitä piti tehdä pyyteettömästi, tai ainakin vaikuttaa siltä.

Vähän myöhemmin ovi kävi ja mä istuin muina naisina pöydän ääressä hörppimässä kahvia ja selailemassa Hevosurheilua. Huoneeseen pölähti oikea parvi hoitajia.
"-- ja se oli vaan että - onko täällä SIIVOTTU?"
Se oli tietysti Cella. Ei kukaan muu olisi tuonut mukanaan moista laumaa hartaasti kuuntelevia hoitajia mukanaan. Cella huomasi mun olevan huoneessa ja mutisi jotain, minkä arvelin olevan suunnilleen "tietysti".
"Oi miten ihanaa! Kukahan huomaavainen tallitonttu tämän teki?" ihasteli Salma, jonka tiesin hyvin siksi, että sillä oli sponsoriponi yksärisiivessä ihan Ransun lähellä.
"Minä tonttu vain", hymyilin enkelimäisen puhtoisesti, vaatimatta tippaakaan kiitosta. "Kiva jos ilahduttaa! Mulla oli vaan aikaa."
"Haluutko tulla munkin luo kuluttamaan vapaa-aikaas", sanoi Inkeri, jonka äänensävy taisi aika usein olla vähän jupiseva.
"Ja mun", huokaisi Pipsa, jonka tiesin työskentelevän jollakin nakkikiskalla ja omistavan oman vuoniksen.
"Noo, ei siivoaminen mulle nyt niin suuri intohimo ole", hymähdin, vaikka oli se oikeastaan vähän. Olin ollut töissäkin kuukauden työntekijä, kun keittiö oli mun jäljiltä aina tiptop. "Ei mutta, nyt mun täytyy kyllä mennä. Pakkaushommat odottaa."

Pakkaushommilla tarkoitin tietysti Ransun kisakamojen kasaanhaalimista. Kaivoin sen kansiosta esiin tekemäni taulukon. Olin monistanut sellaisia, koska niiden avulla olisi aika pirun näppärää hoitaa pakkaaminen, vaikka itse sanonkin. Aina voisi vaan ottaa valmiin listan kansiosta ja sitten raksitella kohtia sitä mukaan kun pakkaisi. Tulisi ainakin kaikki mukaan.

Satulahuoneessa aloitin pakkaamisen, mutta sitten mun katse osui tuhruun seinällä. Oikeastaan tuhruja oli useampi, ja mä tiesin, mitä ne oli, vaikken ollut ihan tarpeeksi lähellä pystyäkseni lukemaan tekstejä. Tämän täytyi olla se Cellan rakkausseinä! Oi, miten onnelliseksi mut teki se, että se oli todellinen eikä sitä oltu vielä saatu pestyä tai pyyhittyä pois. Hetken aikaa vaan tuijottelin listaa maireana ja totesin, että oli siinä mittava lista, kun otti huomioon, miten vähän miehiä Seppeleessä oli. Ja kun muisti, että Cellan ja tämän poikakaverin taannoisesta keskustelusta olin saanut vihiä aika mehevästä jutusta... vispilänkauppaa oman pomon kanssa, aijai! Nauratti ihan.

Enpä olisi kyllä ruvennut milleensäkään ihan kaikkien Cellan listalla olevien heppapoikien kanssa. Siellä oli Robert, joka oli söötti ja tyylikäs (no, melkein hintihtävyyteen asti mutta ei se mitään), mutta joka taisi kehrätä päässään aina kasaan kriisejä. Mä en kyllä tarvinnut mitään sellaisia tyhjästä kriiseileviä ja iniseviä sieväpoikia tallikaveruutta läheisempiin tekemisiin itseni kanssa. Sitten oli joku Juuso, jota en tuntenut, mutta jonka olemassaolo hiersi kaiketi Aleksanteria. Ja mitä Aleksanteriin tuli - se oli oikeastaan aika komea ja olisi ollut potentiaalinen, mutta se avuttomuus! Siinä oli yksi sosiaalinen tampio, kaikella hellyydellä. Sen sai solmuun räpsyttämällä ripsiä ja vilauttamalla sääriä, varmaan koska se pelkäsi kiertopalkintomuidunsa vihaa. Come on, oliko Cellalla oikeutta vihoitella, jos kaikki puheet (tai seinäkirjoitukset, miten vaan) sen mieskuvioista oli totta?

Siinä pakkaillessa mulla oli aikaa käydä läpi vielä muitakin tallimiehiä mielessäni. Ketäs kaikkia niitä olikaan? Daniel tietysti, joka oli komea ja hyvinmuodostunut mutta rehellisyyden nimissä ikäisekseen jotenkin aika ukkoutunut. Sitten oli se hassu nörttipoika, Pyry, jonka kaltaisille teki mieli aina hymähdellä lempeän äidillisesti. Sellaisia piti mielessään aina ikuisina peräkammarinpoikina. Sitten niistä kyllä jotenkin tuli yhtäkkiä aviomiehiä ja sen sellaisia. Osasta ainakin.

Harjasin Ransun suojia ja muistin nähneeni tallilla jonkun ison körilään. Se ei ollut aviomiesmateriaalia, mutta mulle oli jäänyt hauska fiilis siitä tyypistä. Se ei nimittäin meinannut kompastua omiin jalkoihinsa, kun mä kävelin ohi farkkushortseissani ja moikkasin omalla ystävällisellä tavallani. Ehei. Se vaan mittasi päästä jalkoihin ja virnisti vastaukseksi. Sen nimenkin mä sain omilla keinoillani selville. Andrei. Ihan hauska tuttavuus, mutta vähän vanhan näköinen.

Vanhoista puheen ollen tallilla saapasteli (bootseili?) myös Krister, mutta se ei ollut maininnan arvoinen, sillä se oli jotakuinkin keski-ikäinen, perheellinen mies, jolla oli mahaa ja kummallinen fiksaatio cowboy-juttuihin. Siis oikeasti - kuka muka saapasteli Suomessa ympäriinsä kuin mikäkin villin lännen lehmipoika? Sitä mäkin. Kyllä sai olla vähän hassu päästään.

Kasper. Robert. Aleksanteri. Daniel. Pyry. Andrei. (Krister.) Ketä mä en ollut päivän aikana muistanut?

No tietysti sitä yhtä erityisen kiintoisaa tyyppiä, jonka olin kohdannut tässä ihan pari päivää takaperin. Kristian Svansen oli hyvännäköinen yksilö, mutta liian tietoinen siitä. Mua vähän nauratti se, miten olevinaan se oli. Siitä paistoi kilometrin päähän, että se piti itseään kovanakin naistenmiehenä. Eipä se silti ollut päässyt edes Cellan seinälle, että se siitä, kunnes toisin todistettaisiin. Mä en uskonut, että siihen lankeaisivat muut kuin sellaiset sinisilmäiset heitukat, jotka uskoisivat Kristianin itsensä tavoin sen olevan joku Jumalan lahja naisille. Pfft, mä sanoin. Kyllä tollaiset tiedettiin. Mä ainakin tiesin ja osasin näytellä oman osani sopivasti ilman, että musta tuli pelinappula.

Sillä siunaamalla satulahuoneeseen paukahti se viimeinen "mies" joka listaltani uupui. Tämä mieshenkilö vaan oli niin pieni, ettei sitä tituleeranneet mieheksi ketkään muut kuin se itse. Naskali nappasi Alexin suitset itsevarmana ja poistui Uljaan Ratsunsa luo tervehdittyään mua ihan lyhyesti.

Mua hymyilytti. Siinä oli kyllä Seppeleen söpöin kundi. Jason oli ihan kuningas, mä mietin samalla kun aloin mallailla keräämiäni tavaroita Ransun liikuteltavaan kisakaappiin. Kuninkaampi kuin moni muu, ainakin.

[Alviina]

7. hoitomerkintä - 24.06.2016

Juhannustaikuri

Olipa kerran ensimmäinen juhannukseni hevosenhoitajana. Siinäpä vasta mehukas juhannus! Tottahan toki mä tiesin, että vakiotuntilaiset kehräsivät välillä kasaan jos jonkinlaista draamaa, mutta mitä se oli hoitajien keitoksiin verrattuna? Voi, ei yhtikäs mitään. Seppeleen hoitajat olisivat sopineet tositeeveeseen – tai vielä paremmin saippuasarjaan. Sekös mua ilahdutti. Mä en ollut mikään draamahaukka sinänsä: kaihdoin myrskyn silmää niin hyvin kuin taisin. Vihasin puheiden kohteeksi joutumista. Oli mukavaa, että mun olemassaoloni huomattiin, tietysti, mutta mieluiten mun suunnittelemalla tavalla kuin muiden sanelemalla. Mun elämäänihän ei muut sanelleet. En mäkään sanellut muiden. Mitä nyt vähän saatoin sanailla. Siinä oli vissi ero.

Herkullisimmasta päästä olevat jutut liittyivät tällä hetkellä Robertiin, joka saattoi kuin saattoikin olla niin kutsuttu miesten mies. Musta tuntui, ettei Robert vielä aivan hyväksynyt sitä statusta osaksi itseään. Mä en aikoinut sitä myöskään tyrkyttää, mutta olin kyllä saattanut pohdiskella Salman ja Emmyn kanssa keskustellessani, että mikähän se ”Robertin Konsta” oikein oli miehiään. Ihan viattomasti. Saihan sitä mietiskellä kaikenlaista. Kuinka huono ihminen sellainen oikein oli, joka ei osoittanut vähäisintäkään kiinnostusta ympärillä olevien potentiaalisten ystävien elämän tärkeisiin asioihin, kuten ihmissuhteisiin.

Sitten oli tietysti Inkeri, jolla taisi olla jatkuvasti jonkinlaista kyhäelmää vireillä. Kuulin vähän väliä pieniä vihjeitä Inkerin ja Andrei-tyypin elämästä. Mun ymmärrykseni mukaan siitä olisi saanut vaikka ja mitä retosteltavaa, mutta – yllättykää tai älkää – mä en ollut ruvennut siihen. Juttuhan oli niin, että mä itse asiassa pidin Inkeristä. Se oli viihdyttävä, vaikka murjottikin paljon. Välillä sen murjotus vähän mureni, kun mun ystävällisyys onnistui haukkaamaan siitä palasen. En tuputtanut itseäni, mutta ajattelin, että ajan kanssa tässä saattoi olla realistinen mahdollisuus jonkinlaiseen ystävyyteen. Ehkä. Se jäisi Inkerin oikkujen varaan.

Cella oli niin ikään yksi draamapesäke. Välillä mä pohdin tosissani, kuinka kauan #cellanteri olisi olemassaoleva juttu, mutta sitten mä taas ajattelin, että olihan ne kamalan suloisia. Retardi-Aleksanteri oli niin hellyyttävän hidas ja sosiaalisesti kömpelö, että sen vipeltäväisempi puolisko täydensi sitä hyvin. Jos mä olisin uskonut johonkin sielunkumppanisössötyksiin, ehkä nämä olisivat olleet ne toisiaan täydentävät vastakohdat. Cella ja Aleksanteri. Hmm.

Kaikkein suurin aarre oli kuitenkin tällä hetkellä mun hoitohevoseni omistaja. Siinä asiassa mä olin takuuvarmasti kaikkia muita edellä, olinhan mä nyt varmaan kaikista eniten tekemisissä Pirren kanssa. Lynn oli poissa päiväjärjestyksestä Danielinsa kanssa ja mä sain tehdä yhä enemmän asioita Ransun ympärillä. Pirren elämä vaikutti Ransun elämään ja Ransun elämä vaikutti mun elämään. Niin yksinkertaista se oli. Tiedonmurusia soljui puroina mulle asti ja taitavana yhdistelijänä mä sain aikaiseksi aikamoisen virran. Onnea oli terävä mieli ja viattoman puhtoinen ulkokuori, jonka ansiosta ihmiset heittäytyivät aseettomiksi ja laskivat suojuksiaan. Yksityisyys oli kaunis käsite, jota mä vaalin ja arvostin, mutta hei – ei tehnyt pahaa tietää asioita ympärillä olevista ihmisistä.

Näin juhannuksen kunniaksi mä olin solminut draamanarut sievälle rusetille ja tullut tallille ihan vain nauttimaan aurinkoisesta kesäpäivästä. Oli mulla ihan tehtäväkin: Ransu piti siistiä oikein kunnolla. Pesin sen. Lynn oli opettanut mut nyppimään hevosen harjaa ja häntäjouhet kaipasivat vain pientä tasausta, jonka hoidin parilla saksennapsaisulla. Kaikki tapahtui ulkona, missä saatoin seurata tallilla hyörivien ihmisten vilinää ulos ja sisään ja takaisin ulos.

Kun kimo hoitohevoseni hohteli puhtauttaan, hain sille kevyen kuivatusloimen, suitset ja liinan napsautettavaksi kuolainrenkaaseen. Niin me lähdimme kuivattelukävelylle metsän siimekseen. Kesämekon helmat heilahtelivat, kun askelsin hoitohevoseni vierellä pitkin polkuja ja teitä. Välillä pysähdyimme sen verran, että sain napsaistua teiden varsilta kukkia mukaan.

Tunsin itseni ponityttöromaanin päähenkilöksi, kun tovin kuluttua istahdin kaatuneen puun rungolle kukkineni ja hevosineni. Ransu nyhti korsia maasta, kun mä punoin näppärästi kukkia hienoksi seppeleeksi. Hetken aikaa mietin, tekisinkö Ransulle kaulanauhan kukkasista, mutta ei mulla ollut tarpeeksi rehuja sellaiseen. Ja ehkä se olisikin ollut vähän liikaa. Lopulta mulla oli runsas ja rönsyilevä kukkakruunu, jonka asetin huolettomasti omaan päähäni. Tulin hyvälle mielelle. Kukkaseppeleen tuntu pään päällä, auringon säteet hipiällä ja maailman kaunein hevonen vierelläni teki mun olon rauhalliseksi ja miltei onnelliseksi. Tällaista elämän kuului olla.

Rauha ja onni saivat seuraa mukavasta siipienlepatuksesta vatsanpohjassa, kun Seppeleen pihaan saapuessani näin mitä komeimman pojan. Olinkohan tehnyt jonkun juhannustaian kukkaseppelettä kootessani ja saanut sulhasehdokkaan ilmestymään kuin tyhjästä?

Vaan ei. Tyhjästä tuo tyyppi ei ollut ilmestynyt, ei suinkaan, vaan Ranskasta. Sen ymmärsin välittömästi, kun tyyppi katsoi mun ja Ransun suuntaan, virnisti ja avasi suunsa.
”Ah, there is nothing more Finnish than a flowerheaded Midsummer Maid with a white stallion”, tyyppi sanoi ja mä hymyilin.
“What about a flowerheaded Midsummer Maid with a Finnhorse?” kysyin. “I’m Alviina. I assume we haven’t met before.”
“Lionel. Nice to meet you”, Aleksanterin vihaama ranskis vastasi kohteliaasti esittelyyn. “Is that Piritta’s gigantic horse?”
“He sure is”, vahvistin.
“Well then, Alviina, you must be a great rider. Taking care of Piritta’s horse and all”, Lionel oletti kohteliaasti ja mä nauroin päin sen ihastuttavaa naamaa.
”Haha, nope. I suck at riding but I do know how to keep a horse clean and happy”, sanoin ja livautin sitten viattomana: ”I can keep him company now that Piritta is rather busy. You know – she acts like she’s in love again! I couldn’t be happier for her. But don’t tell anyone I said that, I mean, about the love thing.”

Hymyilin salaliittolaismaisesti ja talutin Ransun talliin riisuakseni siltä loimen. Lionelin ilmestyminen tuskin oli ollut juhannustaika. Sulhaskandidaattien luominen ei ollut mun ominta alaa, mitä loitsuihin tuli, mutta mun oli myönnettävä, että mä olin aika velho laittamaan puheita aluille. Jos jostakin olin varma, niin siitä, että tämän juhannuksen jälkeen tallissa kiertäisi kyseleviä kuiskauksia esteopettajan juhannusheilasta. Ehkäpä ihmiset jopa ymmärtäisi käyttää mua tietolähteenä.

Mä en tietenkään osaisi kertoa niille mitään varmaa. Voisin vain todeta viattomana, kuinka Pirre oli alkanut käyttäytyä sillä tavalla kuin ihastuneet ihmiset tekivät. Mulla ei ehkä ollut ihastumisista kovinkaan vakavasti otettavia omakohtaisia kokemuksia, mutta mä kyllä osasin lukea ihmisiä mun ympärillä. Ja tämä ei ollut juhannuskuvitelmaa, siitä mä olin melkoisen varma.

[Alviina]

8. hoitomerkintä - 06.07.2016

Ehkä sittenkin onnentyttö

Mä olin heittänyt Roosan ystävyyden romukoppaan ehkä vähän liian aikaisin. Oli nimittäin käynyt niin, että se oli saanut vanhemmiltaan ylioppilaslahjaksi auton. Auton! Käytetyn pikkukotteron vain, mutta kuulemma vain väliaikaisesti. Jos Roosa ajaisi autollaan puoli vuotta naarmuttamatta sitä ja saamatta sakkoja, sille hankittaisiin joku "oikea auto", niin kuin se sanoi. Että kismitti. Ihan vaan tiedoksi: mäkin olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi, ja olin piru vie saanut aika hiton paljon paremmat paperitkin kuin Roosa. Mitä mä sain ylioppilaslahjaksi? Jonkun rehun, jonka äiti varmaan oli käynyt kiskaisemassa naapurin rouvan istutuksilta. Juurineen. Ne juuret oli vielä multaiset, kun äiti antoi kukan mulle. No, olihan sekin jotain. Sitä paitsi sain kakkuakin ylppäripäivänä (kuokkimalla muiden juhlissa, mutta kuitenkin).

Ei puhettakaan, että mä olisin saanut mitään autoa. En edes ajokorttia. Niinpä mä paiskin töitä hiki hatussa tienatakseni rahat ajokorttiin. No, osan mä ehdin jo hassata kenttäratsastusleiriin, mutta se kuulosti niiiin siistiltä! Miten mä olisin voinut pysyä poissa hoitajien kenttäleiriltä? Oikeasti - se oli aika VAU-juttu. En malttanut odottaa sitä, vaikka se vähän kukkaroa kirpaisikin.

Mä olin saanut matkustaa bussilla tallille aika monesti ihan yksinäni. Roosa ja sen paremmat kamut tietysti kulki sillä sen tyhmällä autolla, josta mä olin niin kateellinen että teki mieli parkua ja polkea jalkaa. Keskiviikko ei ollut poikkeus. Painoin STOP-nappulaa ja poistuin tallin pysäkillä bussista ainoana matkustajana. Talsiessani tallille johtavaa hiekkatietä pitkin mä pohdiskelin, mahtaisiko Lionel olla tänään tallilla. Tiesin mun vanhojen kamujen säpisevän siitä ja musta oli ilahduttavaa, että Lionel hengasi lähinnä hoitajien kanssa. Nyt kun hepat olivat lähteneet lomalle eikä komea ranskiskaan osoittanut halutunlaista kiinnostusta Roosaa ja sen jengiä kohtaan, niitä ei juuri näkynyt. En tiedä saattoiko Lionel-parkaa syyttää siitä että se oleskeli hoitajaporukassa. Sehän tunsi niistä aika monia eikä varmaankaan tullut Suomeen asti ihan vaan ystävystyäkseen jonkun ratsastuskoulun tuntilaisten kanssa. Tietysti se halusi viettää aikaa jo valmiiksi tuttujen ihmisten kanssa.

Esimerkiksi Salman, joka oli juuri yksärisiivessä riisumassa Bonnielta varusteita.
"Moikka Salmis!" tervehdin tuttavallisesti, koska kyllähän me nyt jo aika hyvin tunnettiinkin. "Joko sä ratsastit? Hyppäsittekö?"
"Käytiin maastossa", Salma vastasi ymmärtämättä alkuunkaan, miten merkittävää se oli, että se saattoi itse päättää mitä ja miten paljon teki poninsa kanssa.
Toista se oli meillä tavallisilla maan matosilla, jotka nöyränä odoteltiin armopaloja tipahtelevaksi keskuuteemme pohjamultiin ja tapeltiin niistä sitten verissä päin. Niin kuin silloin kun Ediä kuntoutettiin ja sitä pääsi jotkut välillä kävelyttämään selästä käsin tuntien aikana niin, että Anne tai Pirre näki miten poni liikkui satulan alla.
"Eikä se säikkynyt tuulta?" kysäisin ja rapsutin Bonnien kaulaa vähän.
"Kumma kyllä ei ollenkaan", Salma tuumasi. "Rohkea Bonnie."

"Ajatella, että kohta on se leiri", vaihdoin puheenaihetta, etten vain purskauttaisi ilmoille mitään kateudenvihreää. "En meinaa malttaa odottaa."
"En mäkään. Pirre vihjaisi, että mä saan todennäköisesti Tollon leirihevoseksi", Salma sanoi merkillisen näköisenä. "Niin hassua viettää kokonainen viikko sen kanssa."
"Mitä tarkoitat? Tai siis, onhan se tietysti ihan erilainen kuin Bonnie, mutta varmasti sä sen kanssa pärjäät. Sä olet tosi taitava", kehuin.
"Kyllä me varmaan toimeen tullaan. Se vaan kun se on, tai siis oli, Jessen hevonen."
"Ai niin, eihän se tosiaan ole ollut tuntihevosena vielä kamalan pitkään", sanoin, niin kuin olisin vasta muistanut sen.
"Musta on vaan edelleenkin vähän hassua että se on tuntsari eikä Jesse enää käy täällä. Mutta niin se elämä menee eteenpäin."

Yhtäkkiä tallin käytävältä kuului niin rivakoita askeleita, etteivät ne sopineet kovin monelle. Totta tosiaan: kun me käännyttiin Salman kanssa katsomaan tulijaa, me kohdattiin itse esteope. Piritta bongasi mut ja meni hassun näköiseksi. Oliko sillä muikea ilme?
"Kuule Alviina, hyvä kun tulit. Mä tarvitsisin apua."
"Pyydä mitä vaan", virnistin.
"Mun pitää liikuttaa molemmat hepat, mutta mulla on kiire. Ota Charlie ja viedään pojat maastoon", Pirre puhuikin yhtäkkiä jotakin avaruuskieltä, jota en uskaltanut ymmärtää.
"Siis - ota Charlie? Niin kuin että ratsastaisin sillä vai? Sun kanssa maastossa?" änkytin ja tunsin sydämen hypähtävän.
"Ellei sulla sitten ole jotakin parempaa tekemistä", esteope puuskahti huvittuneena ja tyrkkäsi Charlien riimun mun käteen.
"Ei tietenkään ole", mä kirahdin vieläkin hämmästyneenä.
"No niin, mitä sä sitten odotat? Haetaan pojat sisään. Hopi hopi", maailman ihanin ratsastuksenopettaja hoputti, enkä mä voinut uskoa tuuriani.

Olinpa osunut taas kerran oikeaan paikkaan juuri oikealla hetkellä ja saanut haaviini niin mainion armopalasen, että makustelisin sitä vielä viikkojenkin päästä. Mä sain ratsastaa Pirren kesähevosella, oikealla kilpahevosella, ja vieläpä maastossa omin nokkineni. Melkein omin nokkineni. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin, joka tapauksessa.

Tilanne parani entisestään, kun me tovin kuluttua ratsastettiin uimarannalle vievää tietä pitkin ja vastaan körötteli auto. Tietysti se oli Roosan säälittävä rämä. Mä istuin ylväänä Charlien selässä ja tuskin vilkaisin auton suuntaan. Ransu vähän steppaili, kun Piritta ohjasi sen varmoin ottein tienpenkalle seisomaan, jotta autolle jäi enemmän tilaa ohittaa meidät. Mun alla löntystävä chilli-Charlie ei juuri lotkauttanut korvaansa, mistä mä olin oikeastaan aika tyytyväinen. Olisi ollut kamalan noloa levitä jonnekin ojanpohjalle Roosan ja lössin silmien edessä, puhumattakaan siitä ettei Pirre varmaan olisi enää ikinä päästänyt mua minkään Reinoa eloisamman hevosen selkään.

Nyt mä tunsin, kuinka mun elämä hymyili taas vähän kirkkaammin. Autoista viis. Pirre oli antanut mulle aikamoisen ässälahjan jo silloin kun otti mut Ransua hoitamaan, ja jos se oli ollut vaikkapa ylioppilaslahja, niin tämä maastoreissu kävi kyllä synttärilahjasta. Pianhan nekin jo olisi. Mitähän sitä silloin keksisi - ja keiden kanssa? Ajatukset alkoivat jo poreilla mielessä.

[Alviina]

9. hoitomerkintä - 14.07.2016

neiti Totuus

Musta oli mukavaa saattaa ihmisiä yhteen. Teininä mä olin monesti ollut se, joka oli saapastellut Annen toimistoon kertomaan, että joku mun ujopiimä kaveri halusi päästä valmennusryhmiin. Jokainen voitti siinä: kaverien ei tarvinnut mennä itse mittauttamaan uskottavuuttaan Annen silmien alle, ja mä sain nautiskella hetken toimiston arvokkaasta ilmapiiristä.

Tietysti mua oli aina silloin tällöin harmittanut, että mä en itse koskaan ollut se, jonka taustoja syynättiin valmennusmielessä. Niinpä mä olin jossain yläasteen loppupuolella lopettanut hyväntekeväisyyden ja alkanut siksi totuuden äänitorveksi, joka sattumalta lausuu ääneen kun paikalla on kaksi toisiinsa ”salaa” ihastunutta tyyppiä. Mun Amorin taitojen avulla oli muodostunut aika monta onnellista pariskuntaa, enkä mä yksinkertaisesti käsittänyt, miksi ihmiset ei laukoneet useammin totuuksia ääneen.

Niinpä musta tuntui erityisen mukavalta, kun Seppeleen hoitajakaartissa oikeasti kuhisi tasan niin paljon kuin kateellisten tuntilaisten juoruissa. Silloin kun mä en vielä hoitanut Ransua, mä olin pari kertaa sattunut tilanteeseen, jossa mä varustin tuntihevosta ja joku kriisiä kärsivä hoitaja poti tuskaansa karsinan ulkopuolella. Mä olin imenyt aina onnellisesti jokaisen tiedonmurusen. Niihin verrattuna tuntiratsastajien draamat oli niin järkyttävän tylsiä, pahimmasta päästä oli satunnainen riitä siitä, kuka oli saanut mennä Tollolla kolme kertaa peräkkäin. Haukotus.

Mä olisin voinut pistellä saappaani poskeen siitä ilosta, että satuin todistamaan Aleksanterin ja Robertin hykerryttävää terapiakani-keskustelua. Mä olin siitä niin onnellinen, etten ehtinyt edes tuntea huonoa omaatuntoa huijattuani Aleksanterille, että Cella olis haastanut sen puhumaan Robertille. Teknisesti ottaen se ei kylläkään ollut vale, koska mä olin törmännyt Cellaan satulahuoneessa ja se oli huokaillut kovaan ääneen, että jonkun pitäis mennä puhumaan Robertille. Mä olin vaan laittanut näppärästi kaksi tapausta yhteen.

Suoraan sanottuna mä olin luullut, että juttu olis loppunut siihen terapiakaniin. Se oli niin naurettavaa ja Aleksanteri oli niin säälittävä, että edes mä en olisi enää kehdannut levittää juttua eteenpäin. Mä olin jo täysin valmis hautaamaan koko homousjutun, mutta sitten mä satuin astelemaan paikalle, kun Cella ja Robert oikein vääntelehti itse Puheenaiheessa.

Tilanne näytti päällepäin vähän oudolta. Cella oli käsivarttaan myöten Windin suuonkalossa, Robert tukka märkänä näytti miettivän ketä tallikäytävällä vihasi eniten ja kivikasvoinen kengittäjä kumartui just tilanteeseen kyllästyneenä kopsuttelemaan taas Windin takakoipea. Ja kaiken yllä oikein kirkui se, että Cella ja Robert märehti HOMO!-aihetta.

”Näyttää vähän vaikealta, mä voin tulla avuksi”, mä tarjouduin ystävällisesti, kun Windi yritti nykäistä päätään ylös ja Cella takertui kahta kauheammin sen leukaluuhun. Mä kurotin Cellan käden yli tarttumaan Windin riimun poskihihnaan ja heitin sille salaisen tyttöjen välisen hymyn, kun hevonen rauhoittui. Jostain syystä Cella ei vastannut hymyyn.
”Mistäs te täällä juttelette?” mä jatkoin kevyesti. Robert näytti harkitsevan oliko sen parasta jatkaa matkaa, ja mä iskin nopeasti sen ajatusten päälle. ”Huh, mä en kyllä tiennyt, että Aleksanteri on niin villi. Onko se sulle ehdottanut mitään terapiakanijuttuja Cella? Ettekö te edelleen seurustele?”
”Ei ole ehdottanut”, Cella pihisi hampaiden välistä. ”Ja kyllä seurustellaan.”

Kengittäjä loi meihin kiinnostuneen katseen, mutta joutui keskittymään töihinsä, kun Windi nykäisi kiukkuisesti nalkkiin jäänyttä jalkaa.

”Mahtoi tuntua oudolta”, mä loin ymmärtäväisen katseen Robertiin. ”Aleksanterihan oli ihan varma, että se sais sulta tukea siihen tunnustukeen. Mutta hyvä merkki on se, että te olette vissiin aika läheisiä kavereita. Kun se kuitenkin tuli tunnustamaan just sulle.”
”Voisitko sä ihan tarkalleen sanoa että mitä se tuli tunnustamaan?” Cella yritti nähtävästi puhua niin hiljaa, että kengittäjä ei kuulisi. Mä avasin suun, mutta Cella tuijotti poraavasti mun käsivarren ali jähmettyneeseen poikaan. ”Robert.”

”Um, että me ollaan samassa leirissä... tai että sillä on ’sama juttu kuin mulla’. Äh, I’m not sure”, Robert huiskautti kädellä vaivautuneesti.
”Se varmaan luuli, että sä olet homo ja tuli siksi tunnustamaan sulle”, mä avustin.
”Ja mistähän sä satut niin tarkkaan tietämään miten se keskustelu meni?” Cella sinkautti mulle tilanteen nähden vähän turhan vihaisesti. Mä katsoin sitä ihmetellen.
”Mutta mähän olin paikalla koko ajan.”

Mulla oli jo pidempään ollut sellainen olo, että Cella katsoi mua jotenkin karsaasti. Se ei sanonut suoraan mitään, mutta joku sen olemuksessa kertoi, että mä en kuulunut sen suosikki-ihmisiin. Nytkin se kohotti kulmiaan melko törkeästi, ihan kuin ei olisi uskonut mun todistajanlausuntoa.

Keskustelu tyrehtyi mun suureksi harmiksi siihen. Robert livahti omalle puolelleen ja Cella liimasi itsepäisesti katseensa Windin sieraimiin koko loppukengityksen ajaksi. Mä pitelin kärsivällisesti kankaista poskihihnaa ja katselin, miten kengittäjä kyyristeli hevosen kavioiden puolessa. Siinä oli aina ollut jotain tosi lumoavaa.

Kun Windi oli lopulta uusissa kengissä ja Cella oli saanut sen irrotettua, mä päätin koettaa vielä uudelleen. Mä seurasin karsinaan palaavaa parivaljakkoa jättäen huomiotta sen, että Cella ei vilkaissutkaan muhun.

”Faktahan on se”, mä sanoin, kun Cella veti riimua pois Windin pilkullisesta päästä. ”Että mä en halua juoruta tai mitään. Mä haluan ihan todella auttaa sua. Jos mun poikakaveri sanois, että se on homo, niin mä huolestuisin.”
Cella loi muhun paljonpuhuvan katseen.
”Eihän se sanonut suoraan, että se on homo.”

Siinä Cella oli kyllä aivan oikeassa. Mä harkitsin pienen sekunnin.
”Ne kyllä mainitsi homouden. Mä oon aivan varma siitä.”
No, se oli pientä totuuden venytystä. Mä olin kyllä hykerrellyt salaisessa porraspiilossani silloin, kun Aleksanteri oli alkanut yllättäen puhua samoista leireistä, mutta päätin jättää huomauttamatta Cellalle, että homo-sanaa oli käyttänyt ainoastaan Robert.

Cellan ilme oli niin loistava, että mä olisin antanut vaikka toisen takahampaan, jos joku olisi tullut ottamaan siitä valokuvan.

Ja sanoitte mitä tahansa, enhän mä nytkään suoranaisesti valehdellut. Mähän vain saatoin yhteen kuulijan ja totuuden.

[Alviina]

10. hoitomerkintä - 11.08.2016 

Miesten nielemä miestennielijä

Mulla oli aikamoisia jymyuutisia kerrottavanani. Ainoa paskamainen juttu oli se, ettei mulla oikein ollut ketään, jolle kertoa. Jotenkin mä olin päätynyt tilanteeseen, jossa mulla ei ollut oikeasti kiinnostuneita korvia lähelläni.

Tai siis oli.

Mä löysin aina kiinnostuneita korvia. Olin supertaitava ujuttamaan oikeat juorut oikeisiin korvakäytäviin, vaikka itse sanonkin. Sain ihmiset janoamaan mun tietäväisen huhuarkkuni sisältöä.

Se vaan, kun nämä uutiset koskivat mua itseäni. Ne oli mun kuulumisia, eikä mun kuulumiset kiinnostaneet oikeastaan ketään.

Ei edes Ransua. Satumaisen kaunis esteorhi varmaan lotkauttelisi kuuntelevaisesti korviaan, jos alkaisin vuodattaa asioitani sille, mutta en mä oikein perustanut siitä ratkaisusta. Mä en suoranaisesti ollut niitä ihmisiä, jotka kuvitteli hevosten ymmärtävän puhetta ja pitävän salaisuuksia vain koska ne välitti ihmisistä niin paljon. Hevoset pitivät salaisuuksia, koska niillä ei ollut aavistustakaan, mitä höperöt kaksijalkaiset tarkoittivat äännellessään niille taukoamatta. Siksikin tietysti, etteivät hevoset vielä tähän päivän mennessäkään olleet oppineet puhumaan. Niin että miksipä mä olisin alkanut vaivata valkeaa ratsua melusaasteellani, kun ei se olisi johtanut kummankaan onneen.

Koska sääeukko oli mitä suopeimmalla päällä, vein Ransun ulos harjauspuomille puunattavaksi. Siellä oli jo suloinen Lemon hoitajansa kanssa. Yasmin oli niitä ihmisiä, jotka saivat mut rentoutumaan. Se taisi olla oikeasti tosi kiltti ihminen. Vähän niin kuin mä, mutta vähemmän vilpillinen. Mä hymyilin kiharapäälle aidosti ja köytin Ransun turvallisen välimatkan päähän vaaleanruunikosta lämppäritammasta. Eipä silti - Ransussa kyseinen daami ei tainnut herättää suuria tuntemuksia, niin välinpitämättömästi ori käyttäytyi. Lemon kyllä hörähti hiljaa lajitoverilleen, mutta siihen se sitten jäi.

"Mitä sulle kuuluu?" kysyin Yasminilta, enkä haistellakseni mahdollisia juoruja (saattoiko Yasminiin muka liittyä mitään semmoisia?) vaan ihan siksi, koska mua kiinnosti ja musta oli hauska jutustella Yasminin kanssa.
"Ai? Oh", mä en tiennyt, miksi Yasmin niin yllättyi mun tuttavallisuudesta. "Voi, ihan hyväähän mulle. Kesä kyllä lähestyy loppua, mutta vielä siitäkin ehtii nauttimaan."

Se lausahdus aiheutti puristuksentunnetta mun sydämessä ja ikävän muljahduksen vatsanpohjassa. Yasmin tarkkaili mun ilmeitä ja taisi huomata, että jokin hiersi mun herkkää sieluani. Sen kulmakarvat menivät huolestuneeseen myttyyn. Mun teki mieli kiirehtiä vääntämään jotain vitsiä, joka laukaisisi tilanteen, mutta sitten taas toisaalta... Oliko niin, että tässä oli mun tilaisuuteni keventää mieltäni? Ehkä Yasmin ei hermostuisi siitä.

"Musta on ihan hirveän harmi, että kesä loppuu", mä tunnustin. "Siksi, kun mä olen vaan Ransun kesähoitaja."
"Ai niin", Yasmin virkkoi myötätuntoisena. "Kurja juttu. Mutta joudutko sä varmasti lopettamaan sen hoitamisen? Susta on varmasti ollut kamalasti apua Pirittalle."
"Ei se ole ainakaan puhunut mun kanssa mitään jatkosta", sanoin hiusjuuriani myöten harmistuneena. "Mulla on ollut niin kivaa, kun mä olen saanut olla oikea sebeläinen. Kohta mä olen taas vaan se tyyppi, joka käy tunneilla joskus ja jouluna ja saa aina jonkun hanttihevosen. Se, jota voi kinuta kuvaamaan tunteja ja valmennuksia, koska eihän mulla ole täällä muutakaan tekemistä."

Se todella vaivasi mua ihan hirveän, hirveän paljon. Mä menettäisin yhden harvoista asioista, jotka tuottivat mulle tosi suurta iloa ankean elämän keskellä. Kukaan, joka ei tuntenut mun surkuhupaisaa arkeani, ei voinut koskaan täysin ymmärtää, miten paljon oma hoitohevonen ja oma paikka tallilla mulle merkitsi. Ja se, ettei Pirre ollut vieläkään tajunnut, kuinka paljon se tarvitsi mua ja miten paljon musta oli sille hyötyä, tuntui vähän loukkaavaltakin. Mä olin tehnyt kaikkeni ollakseni hyödyksi, ja sitten mut sivuutettiin kuin kertakäyttögrilli puistoryypinkien jälkeen. Se kirpaisi. Oikeasti.

Yasmin kuitenkin jutteli mukavia ja vakuutti, ettei mun tulevaisuus ollut ihan niin synkkä kuin kuvittelin. Kuulemma musta oli tullut ihan oikea osa Seppeleen porukkaa, samalla tavalla kuin vakkarihoitajistakin. En unohtuisi, vaan olisin jatkossakin osa possea. Sehän nähtäisiin, mä mietin, mutta hymyilin kuitenkin kiitollisena.

"Oot niin kiva kun lohdutat tolla tavalla", heläytin. "Ei mun ollut tarkoitus mitenkään ryöpyttää mun murheita sun niskaan, mutta toisaalta se kyllä auttoikin vähän. Mä olen pyöritellyt tätä kaikkea itsekseni niin pitkään, että kaikki on vähän paisunut... Seppeleestä lähtö ja poikahuolet ja kaikki."

Odotin, että Yasmin tarttuisi poikahuoliin ja utelisi lisää. Se ei kuitenkaan tehnyt niin. Ehkä se oli liian hienotunteinen tai sitten sitä ei vaan kiinnostunut. Mun teki mieli kirskuttaa vähän hampaitani ja siirryin Ransun toiselle puolelle, mistä mun hetkellisesti kiristynyt ilme ei näkynyt Yasminille saakka.

Mä olisin niin halunnut saada purskauttaa ilmoille sen tiedon, että Alviina Herrala seurusteli.

Tavallaan seurusteli. Tapaili, ehkä pikemminkin.

Ja pieni osa musta kaipasi kuuntelijaa, koska ujo seurustelunpoikanen todella pisti mun pasmat sekaisin. Mä tarvitsin jotakin järkevää kuuntelijaa, sellaista kuin Yasmin, jolla oli jalat maassa toisin kuin mulla. Mä en yksinkertaisesti löytänyt maanpintaa nyt, kun mulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni mieshuolia. Mä en yleensä nimittäin huolehtinut sellaisista asioista, joten nyt mä olin sitten aika pahasti vierailla vesillä.

Mä olin kesän aikana lähentynyt kahden kaksilahkeisen kanssa. Toinen oli Lionel. Me oltiin hengailtu aika paljon yhdessä ja joka kerta oli ollut ihan pirun hauskaa. Musta Lionelissa parasta oli se, että se saattoi kutsua luokseen syömään pitsaa ja sitten se todella tarkoitti ihan vain pitsansyöntiä  ja yleistä hölmöilyä. Me ei kertaakaan, milloinkaan, sanallakaan eikä eleelläkään oltu tehty mitään, mikä olisi osoittanut kiinnostusta toisiimme. Tässä oli se kuuluisa platoninen mies-nais-ystävyyssuhde. Mua ei surettanut viettää aikaa Lionelin kanssa, koska mä tiesin, ettei se ihastuisi muhun niin kuin suuri osa mun typeristä kavereista meni jossain vaiheessa tekemään. Tiesin senkin, etten mä menisi ihastumaan Lioneliin, ja se jos mikä oli tärkeää. Ja lisäksi mä tiesin, että Lionel ei olisi täällä hamaan ikuisuuteen. Lynn ja Daniel palaisivat huomenna takaisin kotiin, eikä talonvahti-Lionelia varsinaisesti enää tarvittaisi. Siispä me saatoimme viettää huolettoman ja hassunhauskan kesän ilmaan minkäänlaisia jatkosotkuja. Vähän kyllä suretti menettää Lionelin kaltainen ystävyys, kun olin vasta saanut sellaisen.

Se seurustelunsuuntainen sitten? Voi, se oli Ronny. Ronny oli niin cool ja hip ja in. Mun oli ollut mahdotonta uskoa, että se alun alkaenkaan pölähti mun maailmaan - tarkalleen ottaen työpaikalle - ja sitten vielä kiinnostui musta - ja mä kiinnostuin siitä?? Eihän sellaista tapahtunut.

Putsasin paskaa Ransun kavioista ja ajattelin ruusunpunaisia ajatuksia. Hevosen jalka painoi, mutta mun sydän oli kepeä kuin perhonen. Ja samaan aikaan mä olin ihan kauhuissani. Ransun kavio pääsi lipsahtamaan mun otteesta ja se tömähti maahan aivan mun jalkapöydän viereen. Mitä jos mun ensimmäinen merkitsevä parisuhde(ish) kokisi samanlaisen lätsähdyksen? Mä en osannut seurustella, eikä mulla ollut ketään, jolta kysyä neuvoa.

Cella ratsasti harjauspaikan ohi Windillä.

Cella tiesi jotain seurustelusta, mä mietin, mutta Cella myös inhosi mua. Sitä paitsi en mä ollut ihan varma, halusinko suhdeneuvoja sellaiselta, joka oli juuri eronnut.

Lynniä mä en ollut nähnyt moneen viikkoon, mutta se tulisi huomenna takaisin. Voisinkohan mä varovasti ohjailla meidän vuorovaikutusta luottavaisille vesille ja alkaa ujuttaa huoliani niihin laineisiin? Äh. Olisiko Lynnistä muka neuvomaan ketään suhdeasioissa, kun se itse eli niin höttöisessä kuplassa? Se varmaan luulisi, että parisuhdeasiat kyllä etenisi omalla painollaan ja plaa plaa plaa. Niin mä kuvittelin #lynnielstoryn edenneen, enkä tiennyt kuinka väärässä olin. Mä uskoin vakaasti, ettei Dani ja Lynn koskaan joutuneet näkemään vaivaa toistensa ja suhteensa eteen, vaan ne vaan oli yhdessä ja typerän onnellisia. Koska ne oli sellaisia... palapelinpalasia.

Mä itse olin palapelin pala, jolle ei takuulla ollut vastakapaletta. Ehkä oli joskus ollut, mutta mun reunat olivat käyneet sahalaitaisiksi ja röpelöisiksi ja olisi julmettu ihme, jos joku siihen napsahtaisi.

Kun rapsuttelin Ransun kutisevaa mahanalusta kumisualla ja sain orin venyttämään kaulaansa ja alahuultaan muulin näköisenä, kävin mielessäni tuttavalistaani. Ketä muita parisuhdeihmisiä mä tunsin?

Annin.

Mun täytyisi alkaa ystävystyä Annin kanssa. Pahimmassa tapauksessa mä olisin jo mokannut koko Ronny-kuvion ennen kuin pääsisin ns. sinutteluväleihin Annin kanssa, mutta hei - oliko mulla parempaakaan suunnitelmaa? Ei ollut, joten Anni saisi luvan olla mun ystävyyden seuraava uhri. Tai siis kohde. Ei uhri.

Sen päätettyäni mulla oli jo itsevarmempi oli. Oli mulle tosi epätyypillistä olla tuuliajolla ja epätietoinen suunnitelmistani, ja vaikka mä olin iloinen Ronnyn olemassaolosta, se pelottikin mua. Se, että joku toinen saattaisi muuttaa mun suunnitelmia. Saada mut muuttamaan mun suunnitelmia. Hrrrr. Kauhistuttavaa, vaikka vähän kivaakin.

Kun mä vähän myöhemmin vein Ransun takaisin talliin odottamaan Pirren saapumista, poikkesin tavoistani. Varmistin, että yksärisiipi oli tyhjä. Sitä en tajunnut, että Robert kykki parhaillaankin Harryn karsinassa sörkkimässä epäluuloisena hevosensa jalkaa, kuin se olisi saattanut koska tahansa pettää alta. Robert oli aina huolissaan hevosestaan, ja huolestunut Robert saattoi olla näkymätön Robert. Siksi siis tietysti, että sen huolet liittyivät aina hevosen jalkoihin, ja sitten se ryömi pitkin turvepatjaa nuuhkimassa niitä kovan onnen koipia.

Autuaan tietämättömänä Robertin sijainnista kuuloetäisyydellä mä puhuin hevoselle niin kuin se oikeasti muka ymmärtäisi mua.

"Ja sinä, senkin typerä hirvieläin, et kyllä saa kadota minnekään mun suunnitelmistani, tiedä se", sanoin hevoselle ja halasin sen kaulaa. "Mä tarvitsen sua jatkossakin pysyäkseni järjissäni. Ihmiset sekottaa mun päätä minkä kerkeää, mutta sä olet tarpeeksi älytön sekoittaaksesi vain omat häntäjouhesi."

Se oli lähinnä rakkaudentunnustusta, mitä olin ikinä suustani päästellyt yhdellekään hevoselle. Ja no, yhdellekään elävälle olennolle, pahoin pelkäsin.

[Alviina]

11. hoitomerkintä - 22.08.2016

Se maanantai

Oli maanantai ja pilvet peittivät taivaan. Mikä mahtava lähtökohta päivälle, joka meni mainiosti mönkään. Tiedättehän - joskus ilmassa vaan lentelee enteitä, jotka fiksu ihminen lukisi ja jäisi kotiin. Mä en kai ollut fiksu, vaan paksupäinen ja lukukyvytön.

Vaikka eipä sillä, toistaiseksi päivä oli ollut ihan mukava. Olin polkenut töiden jälkeen tallille, missä olin saanut katsella Pirittan ratsastusta ja hoitaa sitten Ransun pois, kun toimiston puhelin soi Pirren läsnäoloa vaatien. Se oli ollut mukavan rauhallinen hoitotuokio. Ransu ei ollut edes häslännyt mahdottomasti. Kerran se nappasi korista harjan ja kolautti sillä kaltereita niin, että Harry säikähti ja pajautti ilmoille piukean pierun, mutta muuten hoitohevoseni käyttäytyi itselleen epätyypillisen järkevästi.

Sitten alkoivat tunnit ja tuntiratsastajia valui paikalle. Mä vein Ransun tarhaan. Kun palasin talliin, näin tuttuja naamoja. Roosa ja kumppanit olivat tulleet aulaan odottelemaan tuntiensa alkuja ja juoruamaan, jos mä niitä yhtään tunsin. Ja tunsinhan mä, tai niin mä luulin.

"Moikka!" tervehdin muita iloisesti.
Muhun luotiin vähän kummallisia katseita ja ilmapiiri oli sangen outo. Joku moikkasikin, mutta Roosa kurtisti kulmiaan.
"Ai moi, Alviina", se sanoi lopulta. "Mitä sä siinä? Eikö yläkerrassa pidetäkään sun seurastasi?"
"Miten niin?" pärskähdin epäuskoisena. "Kai mä saan olla missä huvittaa ja kenen kanssa haluan? Kai mä nyt mieluummin olen vanhojen kamujen kanssa pitkästä aikaa."
"Niin että me kelvataan sulle vielä kamuiksi, vai?" Roosa nälväisi.
"Kelpaisitte, jos sä et käyttäytyisi tolla tavalla", tuhahdin ylevästi. "Noinko kateellinen sä olet yhdestä hoitohevosesta? Me ollaan kuitenkin aikuisia."

Muut vääntelehtivät kiusaantuneina. Roosan leuan asennosta mä näin, ettei se aikonut perääntyä ihan vielä. Suoristin itsekin ryhtiäni, mutten vielä laittanut käsiä puuskaan.
"Kypsyyden äiti, itse Alviina Herrala, on puhunut", Roosa virnuili kireästi.
"Niin on."
"Mieti nyt vähän. Muija sai alkaa hoitaa Pirren hevosta ja katosi tuhkana tuuleen meidän porukasta, niin kuin me ei oltaisi sulle tarpeeksi hyviä. Ei varmaan ollakaan, sulla kun on kaikki niin täydellistä", Roosa sanoi vaarallisesti.
Vedin terävästi henkeä. Että Roosa, kaikista maailman ihmisistä, saattoi väittää että -
"Turha mennä kurjan näköiseksi ja laulaa samaa vanhaa itkuvirttä. Avioero ja plaplapla. Sitä sattuu muidenkin vanhemmille", Roosa jatkoi armottomasti.
- mun elämä oli täydellistä.
"Ja jos et tuu äitis kanssa toimeen niin kannattaisko katsoa peiliin? Mikä sun äidissä edes voi olla niin pahaa, onko se joku seko vai ootko sä vaan liian v*ttumainen tullakses toimeen kenenkään kanssa?"
MITEN SE KEHTASI.

Mä vedin syvään henkeä, siirsin käteni nyt hyvin harkitusti puuska-asentoon ja suoristin itseni täyteen pituuteeni. Katsoin Roosaa niin lohikäärmemäisesti kuin osasin. Näin sen vähän värähtävän, mutta härkäpäisesti se piti asentonsa uhmakkaana ja tuijotti takaisin. Näin, miten se veti henkeään sivaltaakseen viimeisen loukkauksensa.

"Niin että turha tulla vanhakamuilemaan siihen, kun me ei selvästikään olla sun tasoisia", Roosa tokaisi. "Painu sinä hemmettiin siitä typerän pitkine laihoine raajoinesi, poikaystävinesi ja unelmahoitohevosinesi. Jätä meidät luuserit jo omaan arvoomme."

Mä en voinut uskoa, että niin oli juuri käynyt. Että mun oma kaveri oli käskenyt mua lähtemään lätkimään meidän porukasta. Me ei edes oltu mitään 12-vuotiaita! Silti mussa ei ollut naista alkaa korjata tilannetta. Mä pyörsin ympäri ja marssin ulos. Menin mitään ajattelematta Ransun tarhalle ja jäin tuijottamaan hevosta, joka oli ollut tämän katastrofien maanvyörymän ensimmäinen kivi.

Vai oliko sittenkään? Alkoiko kaikki kuitenkaan Ransusta, mietin ja tunsin itseni kiukkuisen onnettomaksi. Ehkä katkeruutta oli puolin ja toisin kertynyt jo ennen mun hoitohevosensaantiani.

Puhaltelin siinä tarhan aidalla aikani. Mun silmiä melkein sumensivat kyyneleet, mutta koska mä olin Alviina ja alviinat ei kerta kaikkiaan itke, kielsin niitä tulemasta. Sen sijaan kaivoin taskustani puhelimen. Piti päästä pois tallilta ja saada jotakin hauskaa ajateltavaa.

Oli siis itsestäänselvää, että soitin Lionelille. Puhelin tuuttasi pari kertaa, ennen kuin tuttu ranskalaisääni vastasi.
"Lionel, coffee, now", mä komensin kursailematta ja olin jo vähällä siirtä puhelimen pois korvaltani katkaistakseni puhelun. Ymmärsin kuitenkin, että niin elokuvamaisen tyylikäs kuin puhelu olisikin ollut, ei se ollut kovin informatiivinen. "Meet me at Pulla-Kulma as soon as you can get there. Ok?"
"Ok, I'll be there", Lionel sanoi ja salasi taitavasti häkellyksensä, jos se nyt ylipäänsä häkeltyi äkillisestä soitosta.

[Alviina]

12. hoitomerkintä - 18.10.2016

Niin totta että se sattuu

"Äiti, missä auton avaimet?"
"Sinähän et shaatana niitä tarvitse."
"No sä niitä et ainakaan tarvitse. Et tossa kunnossa."
"Mitä sä urputat? Ala painua siitä, mä en tahdo nähdä --"

Mä olin jo menossa. Ei mun tarvinnut kuunnella mutsin purkausta loppuun. Osasin sen jo ulkoa. Blablabla sun naamaasi blabla näytätkin siltä kuin sua ei olisi ikinä ruokittu blablabla kiittämätön kakara. Sitten sitä säestettiin jonkinlaisella painu-alkuisella ja vaihtelevaan kirosanaan päättyvällä toivotuksella.

Tarvitseeko selittää? No niinpä. Tapasitte just mun päivieni ilon ja alun. Äiti, tuo ihmiselämän peruskallio ja turva.

No, mun äiti ei ollut ihan sellainen. Se ei ollut olkapää, jota vasten itkeä ja syli johon kiivetä hakemaan lohtua. Se oli enemminkin... Se oli luonnonvoima, jonka ensisijainen tarkoitus oli tuhota itsensä ja ympäristönsä. Eikä se tehnyt sitä yksin, vaan se sai apua pullon hengeltä - tai aika monelta sellaiselta. Niin että nytpä tiedätte.

Mutta mä olin oppinut elämään sen kanssa. Olihan mulla jo melkein 20 vuotta kokemusta ja nokkela mieli. Nytkään mä en jäänyt harmittelemaan sitä, ettei se suostunut kertomaan mulle, missä romu-Ooppelin avaimet oli. Ryhdyin vaan toimeen saadakseni ne. Joku muu olisi ehkä tyytynyt kohtaloonsa ja köröttänyt tallille bussilla, mutta hitto vieköön, mä olin just saanut ajokortin ja olin siitä maailman onnellisin ja ylpein! Joten totta vieköön, minähän ajaisin tallille ihan itse.

Käytin parikymmentä minuuttia asunnon siivoamiseen. Mun huoneessa riitti tyynyjen pöyhiminen, mutta muu kämppä - se oli melkoinen läävä. Mun huone oli kuin se olisi kuulunut eri asuntoon. Joskus mä sulkeuduin huoneeseeni ja ajattelin, että tässä sitä ollaan, keskiluokkaisen perheen rauhaisassa kodissa. SItten mä rysähdin todellisuuteen, kun äiti alkoi riidellä sen on-off -poikaystävä Jarin kanssa olohuoneessa ja niiden sammaltava rähinä kuului mun omaan kolooni asti.

Menin keittiöön ja siivoilin siellä. Äiti istui pöydän ääressä ja selaili lehteä. Mä ajoitin tekemiseni tarkasti.
"Siivosin eteistä ja huomasin, ettei sun kotiavaimet roiku naulassa", sanoin kepeästi. "Voin viedä ne sinne, jos annat ne mulle."
Äiti kaivoi taskusta kotiavaimensa.
"Ai niin, ja auton avaimet ei myöskään olleet siellä", jatkoin viattomasti.
Äiti kaivoi toisesta taskusta Opelin avaimet.
Otin avainniput vastaan ja kiikutin ne eteiseen. Nappasin tallivaatereppuni mukaan ja livahdin ulos ovesta. Tästä se lähtisi, mun ensimmäinen itsenäinen ajo Seppeleeseen!

Se meni hyvin. Parkkipaikalla mua pelotti, koska puolessa välissä parkkeerausta mä tajusin, että viereinen auto oli Danielin. Mitä mä tekisin jos mä kolhisin sitä? Se mies oli musta vähän pelottava ja takuuvarmaa oli, että se kävisi kymmenen kertaa pelottavammaksi jos mä paukauttaisin sen autoon lommon tai edes naarmuttaisin vähän! Mutta hei, loppu hyvin ja kaikki hyvin. Auto seisoi parkissa, enkä mä ollut hipaissutkaan mitään muuta ajovälinettä prosessin aikana. Teki mieli tanssia ja tuulettaa.

Astuin talliin ja olin törmätä Kristian Svansenin selkään. Meinasin tiuskaista sille jotain seisoskelupaikanvalinnasta, mutta autoilusta seurannut hyvä tuuli pyyhki tiukat sanat mielestä. Kristian kurtistikin vähän kulmiaan.

"Sähän näytät iloiselta", se sanoi, ja vaikka se ei ollut kysymys, mä halusin silti vastata.
"Joo! Katso", mä sanoin ja kaivoin ajokorttini esiin. "Katso sitä! Mä sain tällaisen!"

Ja Kristian katsoi. Sitten se meni vaaralliseen huvittuneen näköiseksi. Mun mielessä heräsi hälytystila.

"Alviina Akviliina Herrala? AKVILIINA?" Kristian sanoi aivan liian kovaan ääneen ja kutakuinkin ulvoi naurusta.
"Shhhh", suhisin minä kiukkuisesti. "Älä huuda!"
"Haahaha. Ei oo helppoa sullakaan", Kristian virnisteli. "Good god, sun vanhempien on täytynyt vihata sua kun ne on ton nimen antaneet."

Siihen mulla ei ollut mitään sanottavaa. Vatsanpohjaan kaivertui ontto tunne ja sydäntä vähän puristi. Suu napsahti kiinni ja silmät siristyivät vihaiseen ilmeeseen. Tuota Kristian-vtun-Svansenin ei olisi mulle pitänyt sanoa. Se oli niin totta, että se sattui, ja mä vihasin sitä, kun muhun sattui. Pienet raivotautiset ajatukset kimpoilivat mun päässä niin kuin sähinkäiset silmissä. Jotta mä en olisi sanonut tai tehnyt mitään, mitä mä katuisin myöhemmin, nykäisin arvokkaan ajokorttini pois Kristianin näpeistä (toivottavasti se sai viiltohaavan) ja marssin pois.

Mä löysin Pirren yksärikäytävältä. Siellä seisoi myös Ransu, joka oli jo puoliksi naku.
"Ai sä klippaat sen tänään", totesin minä ja vajosin istumaan Ransun harjapakin päälle.
"Juu! Niin sen ei tarvitse hikoilla. Eikä se ole niin ruma."
Minusta Ransusta ei saanut rumaa tekemälläkään, mutta en sanonut sitä ääneen. Kai Pirittalla oli oikeus haukkua omaisuuttaan.
"Aiotko sä ratsastaa sillä tänään?" kysyin.
"Sillä on kävelypäivä nyt. Sä voisit kävelyttää sitä", Pirre ehdotti. "Mä vaan klippaan sen ensin, niin voit sitten satuloida valkean ratsusi."
"Okei", mä myönnyin ja pysähdyin sitten miettimään tarkemmin, mitä Piritta sanoi. "Siis - selästä käsinkö mä sen kävelytän?"

Piritta taputti Ransua ja vilkaisi mua.

"Mun mielestä on jo korkea aika, että sä opettelet ratsastamaan hoitohevosellasi. Pystyt sitten hoitamaan kevyitä liikutuksia mun apuna."

Se pyyhki pois kaiken pahan mielen, mitä päivä oli ehtinyt aiheuttaa. Se tarkoitti niin montaa asiaa. Ensinnäkin Piritta luotti mun osaavan ratsastaa Ransulla, joka oli ehta kilpahevonen eikä mikään ratsastuskoulupuksu. Toisekseen mä taisin nyt viimeistään olla virallisesti osa team Ransua. En mikään väliaikainen ratkaisu. Oikea hoitaja. Kolmanneksi - mä saisin ratsastaa Ransulla! Voi jukranpujut ja jumapliut. Tämähän taisikin olla oikea onnenpäivä.

Kieltämättä mua jännitti aika paljon, kun mä lopulta kiipesin Ransun selkään. Mä en ollut ikinä istunut oikean kilpahevosen selässä. Charlieta ei voinut laskea, sehän oli sittemmin siirtynytkin tuntikäyttöön. Päässä pyöri vaan, että mitä jos Ransu olisi niin herkkä etten mä voisi hengittääkään sen selässä ilman että se reagoisi siihen jollakin tavalla, mitä en osannut ennakoida. Onneksi Piritta tuli hengailemaan meidän kanssa kentälle hetkeksi. Se taisi arvata, miltä musta sillä hetkellä tuntui.

"Istut vaan niin kuin olisit Charlien tai Huiskan tai minkä tahansa meidän hevosen selässä. Ransu on ihan samanlainen, neljä jalkaa, pää ja häntähän silläkin on", Piritta totesi ja jatkoi sitten: "Tai no, Ransulla on kyllä poikkeuksellisen tyhjä pää."
Se sai mut naurahtamaan, ja naurahdus auttoi mua taas hengittämään, ja hengitys auttoi rauhoittumaan. Annoin pienen pohjemerkin, eikä Ransu räjähtänyt laukkaan, vaan keinahti käyntiin niin kuin mikä tahansa hevonen.

Musta tuntui, että mä istuin pilven päällä. Niin korkealla mä olin ja niin onnessani. Ei haitannut, etten mä tehnyt muuta kuin kävelin kenttää ympäri ja välillä testasin voltteja ja väistöjä ja pysähdyksiä. En mä olisi sen enempää varmaan uskaltanutkaan. Ransu liikkui kuin ajatus ja ennen kuin mä huomasinkaan, Piritta oli kadonnut kentänlaidalta omiin hommiinsa. Piritta luotti muhun. Muhun valui lämmin tunne, joka ulottui korvanlehdistä varpaisiin asti.

Se lämmin tunne oli aika mahtava juttu. Sen turvin mä uskalsin myöhemmin kurvata pois tallin parkkipaikalta (naarmuttamatta taaskaan yhtikäs mitään!) ja huristella kotiin kohtaamaan mutsin, joka saattoi olla tai olla olematta vihainen mun autotempauksesta.

Plot twist: ei se ollut. Se ei ollut huomannut koko asiaa, enkä mä kokenut aiheelliseksi muistuttaa.

[Alviina]

13. hoitomerkintä - 31.10.2016

Puhetta pöksyistä

Mä en tiennyt, miten niihin olisi pitänyt suhtautua. Kalsareihin. Siinä ne roikkuivat, ilmoitustaululla, eikä kukaan voinut missata niiden olemassaoloa. Ja silti niille ei tehty mitään. Kukaan ei vienyt niitä pois.

Eräästä syystä kalsonkien roikuskelu ilmoitustaululla sai mut tosi pahalle tuulelle. Oli kuin ne kalsarit olisivat olleet jonkinlainen henkilökohtainen loukkaus mua kohtaan, vaikka eiväthän ne tietenkään mun olleet. Mä käytin vaan sieviä ja noihin verrattuna hyvin naisellisia pikkupöksyjä. Taululle nipsautetut bokserit omisti mies, sen mä tiesin niin varmasti, että olisin turvallisesti voinut lyödä vetoa aiheesta, vaikka häviäjän rangaistuksena sitten olisi ollut Black Horsejen syöminen.

Vihreät bokserit vilkkuivat mun silmissä vielä silloinkin, kun kiipesin yläkertaan. Enpä olisi saanut niiltä rauhaa sielläkään, vaikka ne eivät olisi hypelleet mun mielikuvissa, sillä arvatkaa mistä ylhäällä puhuttiin? Mikään ei ollut niin takuuvarma kohde yleiselle tallityttöjen kiinnostukselle kuin naulaan näpsäistyt miehen alushousut.

"Kukaan ei ole vieläkään tunnustanut niitä omikseen", Wenla totesi parhaillaan.
"Mä en voi käsittää, miksi ne on pitänyt laittaa tuolla tavalla esille", mä puuskahdin ja kummallinen ärtymykseni kuulsi selkeästi läpi hieman flunssaisesta äänestäni.
"Totta kai ne on esillä! Eihän siinä olisi mitään hauskaa, jos me ei ikinä saataisi tietää, kenen ne oli ja ketä me voidaan pilkata", Inkeri ilmoitti.
"Tietenkään me ei aiota pilkata ketään", Randi toppuutteli.
"Ei niin", sanoi Salma, "mutta kyllä muakin kiinnostaa, kenen ne on ja miten ihmeessä ne on päätyneet tallin vessaan."
"Musta tässä ei ole mitään hauskaa", sanoin ylevästi. "Toisten alusvaatemokille nauraminen on ihan kamalaa."

Se tuli syvältä sydämestä ja sielusta ja sisimmästä. Ala-asteella mä olin unohtanut pukea housut liikuntatunnin jälkeen ja kävellyt jumppasalista luokkaan asti pikkarisillani. Se ei ollut mukava muisto. En ikipäivänä jakaisi sitä kenenkään kanssa.

"Äh, älä ole tosikko", Inkeri sanoi. "Hupiahan tää vaan on. Kenen te veikkaatte, että ne on?"
"Jonkun miehen, joka oli paikalla sinä päivänä", huoneeseen juuri parahiksi saapunut Cella puuttui puheeseen mun selkäni takaa. "Mutta Allun ne ei kyllä ole, ellei se ole ostanut uusia boksereita meidän eron jälkeen."
"Niin ja miehethän ei ikinä osta omatoimisesti uusia boksereita", Emmy heitti Salman vierestä ja naurahti.
"No ei Aleksanteri ainakaan", Cella sanoi olkiaan kohauttaen. "Ei se kehtaa mennä kassatytön eteen alusvaatteita käsissään."
Muut naureskelivat hyväntahtoisesti.
"Allu on siis poissa laskuista", Wenla summasi. "Ketä muita oli paikalla?"
"Daniel on aina täällä", mä ehdotin, vaikka keskusteluun osallistuminen ei juuri huvittanut.

Muut menivät mietteliään näköisiksi.

"Ei Dani ole sellainen huithapeli, joka heittelisi housujaan ympäri tallia", Salma epäili. "Sitä paitsi se on ollut housujen löytymisen jälkeenkin päivittäin täällä. Kai se olisi huomannut omaisuutensa ilmoitustaululla."
"Niin. Kasper?"
"Tai Krister."
"Ne ei edelleenkään mahdu Kristerille."
"Hei, Mikukin oli täällä."

Wenlan ilme meni vähän myrtyneeksi, kun se kuuli Salman huomion. Mäkään en ilahtunut.
"Ja miksihän Mikun bokserit olisi vessassa?"
"Ihan yhtä kummallisesta syystä kuin kenen tahansa muunkin", Emmy tuumasi.
"Ja onhan sillä tyttöystäväkin täällä", Inkeri sanoi niin viattomana, että se kuulosti tosi likaiselta.
Mä meinasin tukehtua omaan sylkeeni.
"Ne ei todellakaan tekisi niin! Haloo, tunnetteko te niitä yhtään?" kirahdin kimakalla äänellä.
"Niin no, Tuulia ei kyllä ikipäivänä..."
"Mutta Miku on kyllä häntäheikki", Wenla puuskaisi.
"Te ootte ihan mahdottomia", mä tuiskahdin muille ja myrskysin ulos ja samaa vauhtia alakertaan.

"On kyllä hyvä homma", sanoin karsinastaan kurkistelevalle Ransulle, "että sä et osaa puhua ja että sua ei kiinnosta kenenkääna alusvaatteet ja että sä et muodosta kaheleita teorioita sellaisten ympärille."

Pipsan pää kurkisti Siken karsinasta. Se näytti vähän huvittuneelta, enkä mä tiedä, voiko sitä oikeastaan syyttää siitä. Brunette taputti supersöpöä vuonistaan ja astui käytävälle.

"Ai siekin olet saanut kuulla kyllästymiseen asti alkkariteorioita?" Pipsa hymähti ja mä nyökyttelin synkkänä.
"Antaisivat niiden olla", puuskahdin. "Mitä iloa on kaivella esiin muiden ihmisten häpeää?"
"No", Pipsa aloitti mietteliäänä. "Onhan se monesti hauskaa niin kauan kunnes pilkka kolahtaa omaan nilkkaan. Jokainen toivokoon, ettei kolahda."

[Alviina]

14. hoitomerkintä - 07.12.2016

Pah

Mulla oli niin paljon mielen päällä, että pää meinasi räjähtää. En oikein enää pysynyt edes kartalla siitä, missä järjestyksessä asiat oli mun elämään vyöryneet.

Ensiksikin mun hoitohevoseni oli alkanut ontua. Sellainen oli musta pelottavaa, koska mä en tiennyt hevosten vaivoista oikeastaan mitään. Kun Ransu rupesi könkkäämään, tietysti mun päässä pyöri hirveät kauhuskenaariot siitä, kuinka se olisi nyt lopetettava ja mä jäisin ilman tallillakäyntisyytä. Se se vasta olisi kamalaa, sillä mitä mä sitten tekisin mun elämällä, kun mulla ei olisi muuta kuin paskaduuni ja koti, joka ei tuntunut kodilta? Niin joo, ja poikaystävä, joka ei ihan kuitenkaan ollut poikaystävä, mutta hauskaa seuraa kuitenkin. Mä en aina tiennyt, oliko Ronny kala vai lintu, mutta me nyt sitten kai säädettiin tai hengailtiin tai mitä se nyt sitten oli. Kyllä se tykkäsi musta - äh, mutta mitä mä nyt siitä jauhan? Ransustahan mun piti puhua.

No joo. Ransu oli joutunut klinikkareissulle, ja mä olin ekaa kertaa elämässäni mukana sellaisessa tapahtumassa. Piritta käyttäytyi tosi coolisti, sillä tavalla kuin asioista kaiken ymmärtävät ihmiset tekevät, ja mä yritin ottaa siitä mallia. Oikeasti olin ihan hoomoilasena enkä ymmärtänyt yhtään, mikä se Ransun diagnoosi nyt sitten oli. Pääasia oli kuitenkin se, ettei mun ihanaa valkeaa orhiani tarvitsisi pistää monttuun. Nyt Pirre jo liikutti hevostaan, ja vaikka hän aina pyysikin minua toivottamaan onnea ennen Ransun selkään nousemista, toistaiseksi hän kai oli tyytyväinen hevosen terveydentilaan.
"Onneksi vältyttiin oikeilta vaivoilta", Piritta huokaisi yhtenä päivänä tullessaan sisään kevyeltä ratsastukselta.

Ransun lisäksi mulla oli tallilla muutakin sisältöä nyt, kun oli Ne RatsastuskouluMestaruudet. Ne, joihin mä osallistuin. Minä! Jeesus, siinä sitä olisikin, jos MUSTA tulisi ratsastuskoulumestari.

Oikeasti siitä ei ollut pelkoa. Oli myönnettävä, että mä olin vielä melko kehno ratsastaja.

Roosa oli nauranut pilkallisesti, kun se oli nähnyt mun nimen osallistujalistassa.
"Hah! Onnea vaan, kun kohellat jollain lämppärillä oikeiden hevosten keskellä", se sanoi ilkeästi. "Ei sulle parempaa hevosta sitten katsottukaan tarpeelliseksi."
"Eipä kisoja hevosen rodulla ratkaista, vaan ratsastajan taidoilla", näpäytin.

Se oli sikäli surkea näpäytys, ettei mulla ollut mitään taitoja, joilla olisin häikäissyt RKM-yleisön ja tuomarit. Roosa, joka oli noin miljoona vuotta parempi ratsastaja kuin mä, tiesi sen hyvin. Se tuijotti mua hetken ylenkatseellisesti, tuhahti sitten ja lähti pois.

Ja jos ei hevos- ja kilpailujännityksessä ollut tarpeeksi... Tietysti mun piti törmätä ihmissuhdesolmuun, joka järisyttäisi varmaan koko Seppeleen perusturvallisuutta. Ei niin, että se koskettaisi monenkaan elämää henkilökohtaisella tasolla, mutta yllätys ja järkytys se oli jopa mulle, ja mä en yleisesti piitannut muiden ihmisten umpikujista.

Daniel ristitti Zodiacin suitsia ja mä näin Ransun suitsia viereiseen koukkuun asetellessani aivan selvästi, ettei vähäpuheisella miehellä ollut sormusta nimettömässään. Sitä samaa sormusta, josta oltiin vähäeleisesti iloittu vasta ihan vähän aikaa sitten, kun se oli alkanut olla olemassa. No nytpä sitä ei enää ollut, eikä muuten ollut Lynniäkään! Tarkoitan vaan, että edes mä, jonka hoitohevosta Lynn ratsasti, en ollut nähnyt blondia tallilla hyvään toviin. Pää pyörällä mä törmäilin yksärisiipeen laittamaan Ransulle takkeja päälle.

Robert ja sen hattaraystävä hengailivat Harryn luona.

Koska mä olin mä, en mitenkään pystynyt pitämään havaintoani itselläni.

"Apua", mä vinkaisin. "Onko kumpikaan teistä nähnyt Lynniä vähään aikaan?"
Mikaela ja Robert vilkaisivat toisiaan.
"Um... Ei?" Robert pälyili vastatessaan vähän joka suuntaan.
"Ehkä se ei ole käynyt, kun Ransu on ollut saikkulainen?" Mikaela pohti.
"Ne on eronneet Danin kanssa", sanoin aidosti vähän hätääntyneenä. "Danilla ei ole sormusta! Mä näin äsken! Siksi se ei ole enää käynyt!"

Robert meinasi tukehtua omaan sylkeensä ja pullauttaa silmät kuopistaan ja Mikaelan kulmakarvat loikkasivat saman tien suunnilleen kymmenen senttiä ylöspäin.

"But - but", Robert änkytti.
"Älä nyt hulluja puhu!" Mikaela töräytti, mutta näytti vähän levottomalta silti. "Nekö muka eroaisi? Ei kai nyt sentään..."
"No mutta miksi Daniel muuten olisi sormuksensa viskannut jorpakkoon?" kysyin ja kurtistin kulmiani.
Kaksikko ei osannut vastata. Robert rypisti vähän otsaansa ja meni sen näköiseksi, että se halusi pullauttaa jotakin ulos suustaan. Katsoin brittipojua haastavasti - anna tulla nyt, kun jotkain selvästi on mielessä - ja se huokaisi syvään.

"Mitä sä huokailet?" kysyin vaativasti.
"Äh. Musta on vain jännittävää, että sä kaikista ihmisistä olet tosta jotenkin niin hädissäsi", tyyppi sanoi selittämättömästi ja sai Mikaelan katsahtamaan itseään sellaisella "shut yo mouth" -ilmeellä, että jos Robert olisi ehtinyt huomata sen, se olisi singahtanut osaksi Harryn karsinan kuivitusta ja jäänyt sinne.
"Mitä toi nyt sitten tarkoitti?" tivasin.
"Umh. Danielin bokserit - sanooko sulle mitään?" Robert tuhahti itselleen poikkeuksellisen rohkeana.
"Miksi pitäisi sanoa?" hämmästelin vähän loukkaantuneena.
"Oh, come on", Robert puuskahti. "Voit sekaantua parisuhteessa olevaan mieheen mutta sitten sulle on huge shock jos sen suhde päättyy?"
"Ja miten mä nyt olen sekaantunut yhtään mihinkään??" kysyin totaalisen pöyristyneenä ja pudistin sitten hurjistuneena päätäni. "U know what - älä edes kerro."

Myrskysin pois tilanteesta kiukkuisena kuin ampiainen. Kyllä Robert Harringtonilla oli sitten otsaa vihjata, että MINÄ olin jotenkin osallinen tähän? Niin kuin mä olisin aina kaiken pahan alku ja juuri! Ihan kuin mä jotenkin liittyisin kaikkeen ikävään, mitä tallissa tapahtui. Hurjan röyhkeää. Mä en voinut ymmärtää, miksi ihmiset yleisestikin tuntui pitävän mua jotenkin pahiksena. Robert ei tosiaan ollut ainoa, joka siihen syyllistyi.

PAH.

Jos ne halusivat musta pahiksen niin pakkoko mun sitten olisi kohta sellaiseksi ryhtyä? En olisi halunnut, mutta näköjään mä olin jo valmiiksi syntipukki kaikkeen, halusin tai en.

Itsekseni muristen tajusin, että Ransu odotti yhä loimitusta ja tarhausta. Pitikö mun oikeasti palata takaisin? Pah. Pah. Pah.