Lynnin päiväkirja

[Jusu]

Lynnin & Ransun tarinat

[Jusu]

Suruaika
3. lokakuuta 2015

Elämä jatkui.

Elämä jatkui meidän kaikkien muiden osalta, paitsi Sentin. Kultainen ori oli kadonnut pois meidän muiden luotamme ja jättänyt jälkeensä kummallisen, uuden mutta samalla niin entisenlaisen elämän. Kaikki arjessani oli loksahtanut paikoilleen niin nopeasti, että välillä minut valtasi epätodellinen olo; toisinaan ihmettelin, oliko Senttiä koskaan ollutkaan ja oliko se koskaan poistunut elämästäni. Sen kuolemasta huolimatta mikään ei pysähtynyt. Minulla oli yhä työni tehtävänä, ja niin heräsin uuteen päivään kerta toisensa jälkeen ja suoriuduin päivän askareista kuten aina ennenkin. Hoidin hevosia ja tallia, pidin tunteja, kohtasin asiakkaita, ystäviä, Mallaspuron väkeä. Kotona silitin kissaamme ja ulkoilutin koiraamme ja keskustelin Danielin kanssa, ihan niin kuin aiemminkin.

Seppeleen elo ei ollut muuttunut piiruakaan, vaikka Sentti puuttui hevoslauman joukosta. Sen karsinassa asui uusi, ihana hevonen, jota kiltimpää ja sympaattisempaa sai hakea. Uuden tamman varusteet oli asetettu Sentin varusteiden tilalle ja oleskelutilassa tapasin sen hoitajan, joka vaikutti asiaankuuluvan onnelliselta ja vielä hieman ison tallin käytänteistä pyörällä päästään olevalta, mukavalta hevosihmiseltä. Hymyilin hänelle ystävällisesti ja toivoin hänelle ihania vuosia Seppeleessä.

Tallin käytävät näyttivät jokaista piirua myöten samalta kuin silloin, kun olin vielä kulkenut niillä Sentti vanavedessäni seuraten. Pysähdyin katselemaan niitä astuttuani ulos satulahuoneesta satula ja suitset sylissäni. Olisin varsin hyvin voinut lähteä kävelemään pitkää käytävää pitkin kohti Sentin karsinaa, varustaa sen ja suunnata maastoon.

Minulla oli kuitenkin sylissäni aivan eri hevosen varusteet ja määränpääni oli toinen. Huokaisin, käännyin ja astelin viipyilevin askelin yksityisten omaan nurkkaukseen, jossa Ransu odotti minua.

Olin auttanut Pirittaa Väinön liikuttamisessa ja auttaisin jatkossakin Ransun kanssa. Tiesin Pirittan täydellisen kykeneväiseksi huolehtimaan hevosestaan itse, mutta nainen itse totesi, ettei sitä koskaan tiennyt, jos hän vaikka katkaisisi kätensä tai estyisi muuten ratsastamasta.
"Silloin mulla täytyy olla joku, joka tuntee hevosen ja sen ratsastettavuuden ja voi vaikka hypätäkin sillä, niin ettei takapakista tule kamalan suurta", rouva esteopettaja järkeili pari viikkoa hevosensa ostamisen älkeen. "Jos sulla riittää aikaa ja mielenkiintoa, niin jatkan mielelläni jo aiemmin toimivaksi todettua yhteistyötä."
Tietysti minä lupauduin. Ransulla ratsastaminen oli maailman opettavaisinta ja mielenkiintoisinta, vaikka se oli toisaalta myös suoraan sanoen aika pelottavaa. En ollut koskaan ratsastanut sen kaltaisella hevosella. Se oli valtavan kokoinen, herkkä reagoimaan kaikkeen ja vielä raaka - ja täynnä voimaa ja nopeutta. Tollo saattoi olla laadukas ja lahjakas estehevonen, mutta Ransu oli lahjakkaan lisäksi keskeneräinen. En taatusti suostuisi kuuna päivänä hyppäämään sillä ilman Pirittan valvontaa ja henkistä tukea.

Talli oli hiljainen. Harryn karsina komeili tyhjyyttään: Robert oli kertonut suunnistavansa sen kanssa kilpailuihin ja keränneensä hauskalla tavalla mukaansa melkoisen lauman kisahoitajia ja kannustusjoukkoja. Hymyilin muistellessani juttutuokiotamme. Sellaista olin kaivannut. Jutustelua ihan muina miehinä, ilman Sentin varjoa häilymässä keskustelun taustalla - vaikka olihan sekin tietysti ollut läsnä, aluksi voimakkaammin kuin loppua kohden. Se saattaisi kummitella mielessäni vielä jonkin aikaa. Tallin elo oli palautunut vääjäämättä ennalleen nopeasti, ajattelin, mutta minä elin vielä kaikesta huolimatta suruaikaa. Totuttelin uuteen todellisuuteen ja yritin saada itseni lakkaamaan miettimästä, millaisen viikko-ohjelman suunnittelisin Sentille seuraavaa viikkoa varten. Ei enää viikko-ohjelmia.

Harjasin Ransua, joka oli tavallinen levoton itsensä. Se vaati hoitajaltaan keskittymistä, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Enemmän kuin mitään muuta kaipasin nyt mahdollisuuksia olla ajattelematta sitä, mitä minulta oli viety. Toivoin, että seppeleläiset lakkaisivat mahdollisimman pian olemasta varpaillaan ympärilläni ja siten muistuttamasta siitä, että minun kuului olla nyt herkkä ja haavoilla. Sitä minä en itse halunnut enkä voinutkaan olla. Minulla oli arki elettäväni, eikä siihen sopinut suruissa ja murheissa vellominen.

Satuloin suuren harmaan hevosen ja runttasin kypärän päättäväisesti päähäni. Surulla ja ikävällä oli aikansa ja paikkansa, mutta se paikka ei ollut mikään valtaistuin, jolta käsin minun elämääni ohjailtaisiin.

Ransun käynti tuntui suurelta ja matkaavoittavalta ja poistuminen tallin pihasta vapauttavalta.

Minulla oli oikeus johdattaa uusi hevostuttavuuteni aurinkoiseen, leppeään syyspäivään ja puiden karistamien kirkkaiden lehtien peittelemille poluille ilman, että kuolleen hevosen haamu vaeltaisi mukanamme - ellen minä halunnut sen tekevän niin. Vielä koittaisi aika, jolloin vanhan ystävän muisteleminen ei tekisi kipeää, vaan pikemminkin lämmittäisi mieltä. Nyt oli liian aikaista, mutta ehkä jonakin päivänä huomaisin, että muistot nostattaisivat suolaisten kyyneleiden sijaan hymyn huulilleni.

[Jusu]

Selviytymisopas hevosensa menettäneille
5. lokakuuta 2015

Ohje 1: Herää aamulla. Aamuisin on herättävä. Vaikkei tekisi mieli.
Uni ei koskaan ollut tuntunut niin kutsuvalta kuin Sentin kuolemaa seuranneella viikolla. Takana oli useita valvottuja öitä ja ikävä kokemus, josta mieli halusi parantua mahdollisimman tiedottomassa tilassa, syvällä unen syövereissä. Jokainen päivä alkoi silmien avaamisella ja sen tiedostamisella, että ylipäänsä olin hereillä. Sängystä nouseminen vaati kamppailua, sillä tuntui, ettei päivissä ollut mitään niin tärkeää, että se olisi voittanut koko kehon ja mielen tärvelleen väsymyksen.

Ohje 2: Hanki tekemistä. Älä jää kotiin makaamaan.
Mikäli päiväni olisivat olleet tyhjiä, olisin takuulla käpertynyt kodin suojiin. Kun työt kutsuivat, minun oli pakko noudattaa ensimmäisen ohjeen viisaita sanoja - eikä se silloin tuntunut edes kovin pahalta. Päivärytmin noudattaminen piti minut liikkeellä, vaikka ajatukseni seisoivatkin usein paikallaan. Pikkuhiljaa liikkeestä tuli tapa. Sitten se alkoi tuntua jälleen luontevalta. Elämä jatkui ja sen kyydissä oli pysyttävä. Minä en ollut vielä kuollut.

Ohje 3: Älä välttele tallia. Älä tee siitä itsellesi mörköä.
Elämä jatkui myös tallilla. Sen ymmärtäminen ja huomaaminen helpotti oloa: talli ei kadonnut mihinkään, vaan se oli yhä paikka, jonne mennä ja jossa viettää aikaa. Tarvitsin kuitenkin päämäärän ja sisältöä tallillakäymiseen, sillä tavoitteeton hortoilu olisi vain antanut mahdollisuuden jäädä pyörimään vanhoille laduille, joilta nyt puuttui jotakin olennaista. Minä en ollut vielä valmis menemään Seppeleeseen ilman tehtävää, joka minun tuli suorittaa. Uusi tehtäväni oli Ransu, joka oli paras mahdollinen haaste täyttämään tyhjyyttä. Ransun tarkoitus ei ollut sysätä Senttiä syrjään mielestäni tai korvata sitä. Se kuitenkin antoi minulle ajateltavaa ja piti minut mukana Seppeleen arjesta, jossa halusinkin pysyä kaikesta huolimatta. En sentään halunnut menettää samanaikaisesti sekä hevosta että paikkaa, jotka molemmat olivat olleet minulle merkityksellisiä monen vuoden ajan. Olin Pirittalle kiitollinen siitä, että hän antoi hevosensa välillä käyttööni - ja kiitollisuus oli molemminpuolista. Minä mahdollisin Pirittalle pari vapaapäivää silloin tällöin ja tunsin oloni tärkeäksi.

Ohje 4: Anna muille hevosille mahdollisuus.
Ransu oli monella tapaa ärsyttävä. Se oli yltiösosiaalinen, ylivilkas ja yksinkertainen. Se ei käyttäytynyt kuten viisas ja tuttu Sentti, eikä se reagoinut aina samoihin pieniin eleisiin, jotka kultainen puoliverinen oli oppinut ottamaan huomioon - enkä minä osannut lukea sitä samalla lailla kuin Senttiä. Ransu oli suurempi kuin Sentti, raaempi ratsu kuin Sentti. Se kohelsi, Sentti ei koheltanut... ja sitä rataa. Vertasin Ransua kaikessa Senttiin, ennen kuin ymmärsin olevani epäreilu ja sulkevani vertailullani meiltä molemmilta mahdollisuuden todella tutustua toisiimme. Ymmärsin estäväni itseäni pitämästä uudesta hevostuttavuudestani. Kun oikein ajattelin asiaa, se oli nurinkurinen teko, kun otti huomioon, että tuskin mikään parantaisi mieltäni ja auttaisi surussa enemmän kuin hevosten seurasta nauttiminen. Aloin tietoisesti ampua alas mieleeni kohonneet vertailevat ja Ransun - ja muidenkin hevosten - huonommuutta osoittavat ajatukset sitä mukaan, kun ne huomasin.

Ohje 5: Vaihtelu voi tehdä hyvää sinulle. Se saattaa myös aiheuttaa miehelle suunnilleen hänen elämänsä suurimman järkytyksen.
"Ai sä tulitkin - ei herranjumala - Lynn... Mitä sä olet mennyt tekemään sun hiuksille?"
"Teknisesti ottaen en kyllä ole tehnyt niille mitään. Kersti se oli! Mä alan ymmärtää, miksi jengi sanoo, että kampaajalta poistutaan uudestisyntyneenä."
"Ei her-ran-ju-ma-la."
"No mikä sua nyt vaivaa?"
"Muako? Sulla tässä nyt on joku kuolleen hevosen hoitajan villitys!"
"Eikä ole! Kaipasin vaihtelua ja hemmottelua."
"Olisit mennyt vaikka, emmä tiiä, hierontaan?"

Ohje 6: Syö. Juo. Nuku. Liiku. Ulkoile. Pidä huolta itsestäsi ja anna jonkun muun huolehtia sinusta.

[Jusu]

Sartsun seurassa
10. marraskuuta 2015

Tallissa oli meneillään mitä jännittävin syksy, jälleen kerran. Minua eivät monetkaan muutokset koskeneet, sillä olin kummallinen välitilahahmo Seppeleessä. Sentin kuoleman jälkeen en ollut enää vuokraaja enkä käynyt Seppeleessä mitenkään säännöllisesti. Tulin kun tarvittiin ja kävin välillä ihan vain tuttujen naamojen takia, en juurikaan ollut tekemisissä vaihtuvan tuntihevoskannan kanssa enkä ihan aina ollut perillä aivan viimeisimmistä juoruista. Tai no... kyllä minä aika hyvin olin. Oli vaikea olla olematta, kun tytöt niin mielellään juorusivat minullekin.

Hoitajia oli kuulemma tullut ja mennyt. Taas oli haut käynnissä, ja siinäpä olikin yksi kuumimmista puheenaiheista viimeisten päivien ajalta. Hevosia oli laitettu hakuun ja viivailtu taas yli, eikä kukaan välillä tuntunut tietävän, mitä oikein tapahtui ja kuka hoiti ketäkin.

Kuin todisteena porukan vaihtuvuudesta tapasin satulahuoneessa etsiväisen näköisen uuden tuttavuuden. Tuo nuori nainen tähyili keskittyneenä lattiaa ja näytti miettivän ankarasti; kulmat kurtistuivat ja pään asento taikoi esiin pari ylimääräistä leukaa.
"Hei - etsitkö jotain?" kysyin vilpittömän ystävällisenä, sillä huomasin välittömästi pitäväni tuota ahkerasti jotakin lattialta etsiskelevää henkilöä mutkattomana ja helposti lähettyvänä. "Voinko mä auttaa?"
"Äh, mie hukkasin yhen korviksen! Jonnekin tänne se kilahti. Oisi se kiva löytää, mutta ei se nyt niin tärkeää ole", tyttö ilmoitti rempseästi ja nauraa höräytti vähän.
"No voi hitsi", sanoin myötätuntoisena. "Mä lupaan pitää silmäni auki, jos vaikka löytäisinkin sen. Eiköhän se viimeistään sitten löydy, kun Anne patistaa jonkun onnettoman suursiivoushommiin tänne."
"No sitä äitikin aina sanoi, että siivoamalla ne kaikki hukatut tavarat löytyy", sain iloisen vastauksen. "Mie oon muuten Sartsu."
"Lynn", esittäydyin itsekin ja hymyilin Sartsulle lämpimästi. "Käyn välillä auttelemassa Pirreä Ransun kanssa."
"En ees tiiä, kuka on Ransu, mutta Pirren kyllä muistan!"
"Ransu on Pirren hevonen, se valtava harmaa estehevonen", kerroin. "Sellainen kaheli tapaus. Käytkö sä tunneilla vai...?"

Siitä meidän juttutuokiomme lähti käyntiin. Sartsun kanssa oli mahdottoman helppo jutella - hän oli sellaista rupattelevaa tyyppiä. Huomasin, etten ollut kovinkaan väärässä hänestä luomani ensivaikutelman kanssa.

Sartsu auttoi minua roudaamaan Ransun harjat ja varusteet sen karsinalle yhdellä kertaa. Kun saavuimme yksärisiipeen, Daniel oli juuri lähdössä Topin kanssa ulos. Heijastimista päätellen he olivat matkalla maastoon.
"Moi", mies tervehti meitä ja soi minulle pienen hymyn, johon vastasin.
"Moikka vaan taas. Maastoonko meettekin?" kysäisin.
"Joo. Oisitko halunnut lähteä mukaan?"
Pudistin päätäni pikaisesti, jolloin Daniel kohautti olkiaan ja sanoi:
"No, me nyt mennään. Nähään myöhemmin!"
Avasin suuni vastatakseni, mutta Sartsu ehti ensin:
"Juu, nähdään vaan!" ja tyytyväinen kiherrys.

Danielin mentyä hän kehaisi:
"Siinäpä kyllä on aikamoinen komistus, ja vieläpä niin mukavakin."
"Niin on", hymyilin onnellisena ja ajattelin mielissäni, että Sartsu oli mukava, kun kehui miesmakuani - ymmärtämättä lainkaan, ettei parisuhteemme hänelle uutena tallilaisena ollut samalla tavalla itsestäänselvä faktatieto kuin kaikille vanhemmille hoitajille.
"Ei meillä ravitallilla kyllä tuommoisia liikkunut", Sartsu vielä juorusi huuliaan mutristaen. "Paitsi yhdellä Artsilla on kyllä aika mukiinmenevä serkkupoju! Sitä näki joskus raveissa."
"Tappiako tarkoitat?" kysyin ja sain vastaukseksi pontevan nyökkäyksen.
"Se se on. Mistäs sie sen tunnet?"
"Oon hoitanut sen hevosta paljon", vastasin samalla, kun keskityin availemaan Ransun talliloimea.
"Niin, sillä on se Spiderman", Sartsu nyökkäili tietäväisenä. "Eikö se sustakin ole aika komea?"
"Ai että onko? Saatan olla vähän puolueellinen sanomaan, mutta musta se on pirun hyvännäköinen. Hyvässä kunnossakin", vastasin puhuen hevosesta, vaikka Sartsu olikin kysymyksellään tarkoittanut sen omistajaa. Enhän minä ymmärtänyt, että minun kuului arvioida Tapin ulkoisia ominaisuuksia. Meillä oli ollut silmäpelimme ja typerät vispilänkaupanpoikasemme joskus vuosia sitten, mutta totta puhuakseni en sen mielenhäiriönomaisen haksahduksen jälkeen ollut ajatellut Tappia minään hyvää tyyppiä kummempana tuttavuutena. Sitä paitsi unohdin mielelläni kokonaan koskaan hänestä muuta ajatelleenikaan, koska se oli vähän kiusallista.

Sartsussa vastaukseni herätti muikean ilmeen. Ransu venytteli kaulaansa hamutakseen tytön taskuja.
"Kuules, ei siellä siulle mitään ole", Sartsu sanoi hevoselle topakasti ja hymyili sitten minulle. "Ei mutta, miepä lähden kurkkaamaan Alexia! Oli kiva tavata. Ehkä törmäillään toistekin."
"Taatusti törmäillään", ennustin hymyssä suin. "Seppeleessä meidän on vaikea välttyäkään uusilta tapaamisilta."
"Mikäs sen mukavampaa", Sartsu vielä huikkasi ennen kuin meni menojaan.

[Jusu]

Salaileva Cella
13. marraskuuta 2015

Seppeleen valtava karavaani oli matkannut edellisenä päivänä kamppailemaan ratsastuskoulujen mestaruudesta. Danielkin oli lähtenyt mukaan ja minä olin härnännyt häntä hänen lajivalinnastaan. Mies sen kun tuhahti ylhäisesti, kun väitin, että hän jätti kouluosion väliin, koska ei uskaltanut häviön ja siitä seuraavan naljailun ja loputtoman kuittailun uhalla kilpailla omassa lajissaan.
"Joo, tai sitten mä vaan ymmärrän, että olisi pikkuisen epäreilua mennä kilpailemaan kaikkien tuntiratsastajien sekaan."
"Niin joo, kun sä olet niin ammattilainen."
"Itse asiassahan mä olen nyt ammattilainen."
"Sehän tekisi siitä vain kahta mehukkaampaa, jos häviäisit helpot A:t kaikille amatööriurankiertäjille", maalailin maireana ja tökkäsin miestä mahaan.
"Jos mä häviäisin, saisin kuulla siitä lopun elämääni, eikä se sitäpaitsi olisi hyvää mainosta firmalle. Jos mä voittaisin, kuulisin siitäkin vaikka miten kauan, koska arvaa millainen jupina heräisi, kun joku saisi selville, että ratsastuskoulumestaruuksissa kilpailee ammattiratsuttaja", Daniel selitti huumorintajuttomasti.
"Kilpaileehan siellä nyttenkin..."
"Ihan eri asia, Lynn, jos mä menen huvikseni hyppimään jotakin hupiluokkia."

Se keskustelu jäi sitten siihen. Muut mestaruuksiin lähtevät seppeleläiset olivat paljon hauskempaa keskusteluseuraa, sillä he jännittivät ja säpisivät suloisesti.

Minä olin saanut harteilleni Ransun liikuttamisen, kun Pirre oli lähtenyt mestaruusskaboihin pitämään oppilailleen jöötä ja peukkuja. Kisojen jälkeen illalla olin saanut viestin, että Pirre oli vilustunut ja toivoi mitä hartaimmin, että ratsastaisin Ransun tänäänkin. Mikäs siinä, vastasin.

Kävimme Ransun kanssa pitkällä maastolenkillä. Ori oli kyllä vähän jännittävä maastoilija - se saattoi innostua ja sen keskittymiskyky oli lähellä nollaa. Olin kuitenkin todennut, ettei sen maastoilukäytös parantuisi muuten kuin maastoilemalla. Loppulenkistä minulla olikin jo allani huomattavasti rennompi hevonen ja elättelin toivoa siitä, että Ransu todellakin joskus tottuisi maastojen ihmeellisyyksiin vielä jonakin kauniina päivänä. Hieman hikinen hevonen kyllä oli, joten päädyin viskaamaan sille kuivatteluloimen selkään ja jättämään sen sisään odottelemaan tarhaamisen sijaan.

Ransun kuivumista odotellessani hiivin kurkkaamaan Bonnien maailman suloisinta varsaa, joka sai sydämenkuvat välkkymään taatusti jokaisen sen näkevän silmissä. Voih. Onneksi minulla oli oma varsa kotona, niin ei tarvinnut potea kovin suurta varsakuumetta - vaikka podin kyllä silti. Olihan Sheila jo aika iso...

En halunnut häiritä Bonnieta liian kauan, joten livahdin yläkertaan. Siellä jännitettiin rankingtuloksia. Muut keskittyivät siihen, mutta minun huomioni vei Cella, joka oli aivan liian hyväntuulinen. Nyökkäsin tietäväisenä, kun bustasin mimmin vilkaisemasta Aleksanteria ja virnuilemasta idioottimaisesti. Koska olin tietysti hieman utelias, seurasin myöhemmin Cellaa, joka loikki kepeästi lepertelemään Windille.

"Sä lepertelet - ja hymyilet taas", syytin pikkublondia.
"Enhän!"
"Älä intä vastaan, kun hymy halkaisee sun pääs. Sä olet niin ihastunut."
"Itse olet yksi hunajapupunen", Cella murisi ja piilotteli kehnolla menestyksellä hymyään. "Sä ja Danskyliini olette sellaisia pusumussusiirappiseoksia, että sekoitatte muidenkin päät ja teette kevättä kaikkien rintoihin ja sitten viattomien cellojen sydän menee typeräksi ja polvet veteliksi ja... perkele, mitä mä hölisen?"
"Oih", sanoin imelän rakastettavasti.

"Mä pussasin Aleksanteri Holmaa!" Cella parkaisi hetken hiljaisuuden kuluttua. "Ja sitten se mua! Ja mä en aikoinut kertoa kenellekään!"
"Mun huuleni on sinetöidyt", lupasin muikeana. "Ja hei, ihan tosi - luulitko sä, että toi olisi ollut jotenkin yllätys?"
"Kyllä sen kuului olla!"
"Heh, sä olet hauska."
"Sä et."
"Olenpas."
"Etpäs."

[Jusu]

Marrasmurheet
17. marraskuuta 2015

Onko kaikki kultaa, mikä kimaltaa? Kimaltaako kaikki kultainen? Pohdiskelevaisena nykäisin tallin oven auki ja suljin silmäni siksi pieneksi hetkeksi, jona ilmat sekoittuivat ympärilläni. Kirpeän pistelevä ulkoilma syöksähti kohti lämmintä, joka otti sen heinältä tuoksuvaan syleilyynsä. Kopautin jalkojani kynnykseen karistellakseni suurimmat loskat kannoiltani siihen paikkaan, ennen kuin pyyhälsin eteenpäin tallin hiljaisella käytävällä. Hevoset olivat vasta saaneet päiväheinänsä, eikä paikalla näkynyt vielä tähän aikaan edes hoitajia.

Piritta oli tehokkaana naisena ottanut vastaan jonkin naapuripitäjän tallin kutsun mennä pitämään estevalmennuspäivää. En voinut kuin ihmetellä, mitä tehopirtelöitä se nainen kaatoi aamuisin koneistoonsa. Kerran olin Ransun liikutuksista sopiessani nähnyt Pirittan kalenterin. Olin ollut vähällä kaatua tuolilla silkasta merkintöjen paljouden aiheuttamasta järkytyksestä, ja vannon, että tunsin oloni voimattomaksi ainakin melkein kaksi viikkoa sen jälkeen. Minä sentään vain vilkaisin kalenteria - Piritta eli sitä. Saikohan Daavid-veistosta muistuttavan (tai noh, sen suorastaan varjoonsa jättävän) personal trainerin kanssa avioitumisesta jotakin supervoimia?

Ehkä sai, muttei kuitenkaan niin valtavia ja luonnonlakeja kumoavia voimia, ettäkö Piritta olisi voinut jakautua useammaksi kappaleeksi ja olla monessa paikassa yhtä aikaa. Niin ollen rouvan ollessa äkseeraamassa naapuripitäjän esteratsukoita ennen Seppeleen tuntien alkua jäi minun tehtäväkseni Ransun liikuttaminen.

Ransu oli oma pöllöpäinen itsensä ja touhusi omiaan, kun harjasin ja varustin sen karsinassaan. Se oli huomattavasti mutkattomampi käsitellä käytävällä, mutta Piritta oli todennut, ettei sille tekisi lainkaan pahaa oppia ymmärtämään, että myös karsinassa saattoi olla sen kanssa muitakin kuin sen oma varjo, jonka päälle se sai polkea miten halusi. Minun varpaitani se joutui varomaan, ja koska en luottanut sen kyvykkyyteen, napsautin sen narunpäähän ja rajoitin sen liikkumatilaa. Melko pian olimme onnellisesti matkalla kohti maneesia, jossa loimottavista valoista arvasin, että löytäisin sieltä jo ennen meitä sinne ehtineen ratsukon.

Punaruunikko puoliverinen ravasi lävistäjällä, kun talutin Ransun sisään maneesin ovesta. Anne huikkasi puolivillaisen tervehdyksen, jonka sävystä kuulsi keskittyminen siihen, mitä he nyt sitten ikinä Topin kanssa hioivatkaan. Annen hevosen katselu palautti minut takaisin aikaisempiin mietteisiini - alkoi vaikuttaa väistämättömältä, että se olisi muutaman kuukauden päästä jälleen hoitajaton, ainakin hetkellisesti.

Levottoman, kunnianhimoisen miehen piteleminen aloillaan oli kuin veden kantamista käsissään autiomaan poikki. Näin, että Danielin sydän repi häntä kahtaalle. Toisaalta oppimisen halu ja menestyksen jano ajoivat häntä lähtemään takaisin Saksaan ensi kesäksikin, ja epäilin, että tällä kertaa pidemmäksi aikaa. Sitten oli se pieni epäröivä katse, jonka hän välillä suuntasi minun suuntaani. Mennäkö todella ja jättääkö minut taas kerran taakseen? Hyvin varovaisesti hän oli ottanut puheeksi ensi kesän, salaten innostuksensa ja välttäen sanallakaan tekemästä siitä mitenkään lopullisesti päätettyä, vaikka minä kyllä uumoilin, että se päätös oli tehty jo aiemmin kuin hän itse halusi edes uskoa.

Niinpä niin, oliko kaikki kimaltava siis kultaa ja kimalsiko kulta edes? Hilatessani itseni jakkaralta Ransun korkeaan selkään mieleeni palasi elävästi eräs kesäinen päivä ja Cellan silloin lausumat sanat.
"Sä ja Dani olette oikeasti sellainen pariskuntien kultamitalisti, että jos te joskus kehtaisittekin erota niin siinä kyllä romahtaisi mun usko tosirakkauteen, sano mun sanoneen!" blondi töräytti silloin silmät ja äänensävy vilpittöminä ja taputti minun olkapäätäni. "Te meinaan valatte muhun uskoa siihen, että jotkut voi oikeasti sopia toisilleen kuin palapelin palaset."

Kultamitalisteja, tosiaan. Se oli kyllä näin jälkeenpäin puntaroituna siinä mielessä varsin osuva vertaus, että kun ajattelin minkä tahansa urheilulajin olympiavoittajia, nousi ensimmäisenä mieleeni ajatus siitä hurjasta työmäärästä, joka oli heidät kirkkaimmalle korokkeelle kohottanut. Olimme ihan itse saaneet muotoilla ja hioa palapelinpalojamme, joista parisuhde koostui. Eivät ne noin vain loksahtaneet aina paikalleen - ja sitä paitsi niitä paloja oli niin monta, että oli ihan turha haaveilla, että koko kuva valmistuisi kuuna päivänä. Joskus se uuvutti. Teki mieli sysätä loppumattomat palaset syrjään ja saada eteensä puhdas pöytä, mutta ei se käynyt päinsä. Se olisi merkinnyt kaiken jo paikalleen saadun romuttamista, ja vaikka tyhjä pöytä olisi hetkellisesti ollut mieltä rauhoittavan puhtoinen ja keveä, olisi edessä ennen pitkää ollut työn aloittaminen alusta. Ei ollut takeita siitä, että uusi palapeli olisi ollut yhtään aiempaa selkeämpi.

Häivytin monimutkaiset ajatuskuviot päästäni, sillä Ransun kanssa työskennellessä sellaiset olivat vain haitaksi. Hörheltävän nuoren ratsun aivokapasiteetti oli niin rajallinen, ettei sitä sopinut hämmentää yhtään millään päättelykykyä vaativalla. Niinpä kiinnitin kaiken keskittymiskykyni omien apujeni oikea-aikaisuuteen ja selkeyteen. Ransun kanssa valttikortti oli yhden pyynnön esittäminen kerrallaan. Nuoren hevosen innokkuudella se sitten tarjosi pyyntöihin omia vastauksiaan.

Oli oikeastaan hyvin miellyttävää ratsastaa Ransua kaikessa rauhassa kuulolle hiljaisessa maneesissa. Välillä orin huomio kiinnittyi sen lajitoveriin, joka pärskähteli laukka-askelten tahdissa tyytyväisenä Annen varmojen otteiden ohjaamana. Yhä pidempiä pätkiä se kuitenkin malttoi keskittyä minuun ja pikkuhiljaa se alkoi käydä tasaisemmaksi. Ransun liikkeissä oli aimo annos energiaa ja innokkuutta, enkä millään tapaa halunnut sitä seikkaa muuttaakaan. Saatoin vain kanavoida intoa ratsastuksen kannalta edullisiin suuntiin. Olin alkanut pitää Ransua hurjan hauskana hevosena ja jossakin vaiheessa minua oli lakannut huimaamasta korkealla sen satulassa istuessani.

"Hieno hirvieläin", lepertelin Ransulle myöhemmin löysätessäni sen satulavyötä nyt jo meitä lukuunottamatta tyhjässä maneesissa. "Sähän muistutit välillä hevosta, ai miten mukavaa."
Pörrrh sanoi Ransu siihen, ja sitten me suuntasimme askeleemme talliin, missä hoidin uljaan harmaan ratsuni asiaankuuluvalla huolella. Tovin kuluttua se ravasi riemukkaan pörheänä ympäri tarhaa ja sai minut jälleen epäilemään järjenjuoksuaan, kun kuuntelin sen päästelemiä ääniä. Niiden perusteella en ehkä olisi tunnistanut niiden lähdettä hevoseksi lainkaan.

Kun olin palauttamassa Danielin kaapista lainaamaani raippaa paikalleen, portaita ylös tömisteli Inkeri.
"Halojata halloo!" pikkutirriäinen kailotti niin, että se saattoi mahdollisesti kuulua päärakennukselle saakka.
"Ootpa sä aikasin paikalla", totesin ja suljin Danielin kaapin oven.
"Njääh, joo, totta puhuen luistin vähän etuajassa koulusta. Ei siellä ollut mitään tärkeetä... tai olisi ollut joku typerä sanakoe, mutta mä kuulin siitä vasta välkällä ennen sitä tuntia, niin että mitä järkee mennä ees?" Inkeri hölötti ja kohautti olkiaan. "Mitäs uutta Lynskipynskin elämässä?"
"Äh, en mä nyt tiedä miten uutta tää on", sanoin ja huokaisin vähän. "Dani vaan taas -"
"Joko sä oot nähnyt Brittan? Se idiootti teki comebackin eikä kattonu tarpeelliseks kertoa mulle mitään!" Inkeri paasasi sanojeni yli selvästi tuohtuneena, ja minä ihmettelin, miksi ihmeessä olin edes ajatellut kertovani Inkerille Danielin maanpakosuunnitelmista. Inkerit olivat montaa mukavaa asiaa, mutta kukaan ei ollut koskaan väittänyt, että inkereiden vahvin puoli oli muiden kuunteleminen. Hymistelin jotakin ympäripyöreää, myötätuntoisensuuntaista vastaukseksi Inkerin pöyristelyyn ja lipesin vasta aikani kohteliaasti kuunneltuani ja myönneltyäni pois paikalta. Työt odottivat minua Mallaspurossa.

[Jusu]

#danni ??
3. joulukuuta 2015. Yhteismerkintä Annin ja Danielin kanssa.

Daniel
Tuntui hurjan viralliselta kävellä ilmoitustaululle rullalle kääräisty paperi hyppysissäni. Muutamat odottelutilan penkillä kenkiään vaihtavat ponijunnut katselivat uteliaina mun toimia uteliaina ja yrittivät kurkkia, mitä tärkeää paperia oikein kiinnitinkään taululle. Tökkäsin yhden nastan paperin kuhunkin kulmaan ja astahdin taaksepäin tarkastelemaan kätteni jälkeä. Paperi oli vähän vinossa, mutten kehdannut alkaa suoristella sitä siinä ponityttöjen edessä. Eiköhän asia tullut selväksi, vaikkei paperia vatupassin kanssa oltukaan aseteltu.

RKM: Kouluvalmennuspäivä

Oli Fiian ansiota, että paperin otsikko oli se mikä oli. Jostakin kummallisesta syystä tyttö oli lähestynyt mua ja esittänyt kömpelösti toivomuksensa, että pitäisin joskus Seppeleessä koulutunnin. Tuijotin silloin punapäätä pitkään ja kummastuneena, ja se kutistui kuin silmissä mun katseeni alla.
"Joo, mee vaan sanomaan Annelle, että sä olet palkannut sille uuden kouluopen", sanoin, mutta samalla kun virke purkautui sana kerrallaan mun suustani, jotakin muuta juolahti mieleen. "Ai niin. Tai siis, mullahan on nyt oma toiminimi ja valmennan kyllä. Kerää kasaan porukka ja kysy Annelta, voitteko lainata Seppeleen maneesia valmennuspaikaksi. Sitten vaan kaivatte kuvetta ja maksatte tilavuokran ja mun liksan."
Fiian ryhti kohosi jokaisen sanan myötä ja pian se nyökkäsi oikein tomerasti.
"Olisi mahtavaa saada lisää treeniä nyt, kun on ne ratsastuskoulumestaruudetkin! Mä menenkin heti juttelemaan Annen kanssa", se ilmoitti ja niin se viuhahti toimiston suuntaan.

Fiiasta tuli valmennuspäivän koordinaattori. Jossain vaiheessa se piipahti tiedustelemassa multa, haittaisiko mua, jos ryhmiä olisi vähän enemmän kuin yksi. Totesin että lisää kassavirtaahan se vaan tietäisi mulle, niin että siitä vaan. Sitten se tuli kysymään, voisiko yksi ryhmä olla avoin ulkopuolisillekin ratsukoille, koska jotkut olivat jo olleet kiinnostuneita sellaisesta. Totesin, että samahan se mulle oli, kenen tililtä rahat mulle siirtyi. Syntyi jälleen yksi ryhmä lisää. Sitten Fiia tuli kysymään yleisöasioista ja aloin pelätä, että homma karkaisi kokonaan käsistä.

Lopulta kuitenkin päästiin tähän päivään. Kiinnitin mainoksen valmennuksesta ja tietysti ilmoittautumislistan tallin ilmoitustaululle. Juuri kun aloin pohdiskella, mahtaisiko kukaan ylipäänsä osallistua mun valmennukseeni, kuulin Lynnin sanovan:
"Sehän näyttää pätevältä! Ja kohta se on ihan täynnä nimiä."
Käännyin katsomaan viereeni pölähtänyttä blondia ja hymyilin väkisinkin. Vaahterapolun ratsustuskoulumestaruusosakilpailuiden jälkeen olin jotenkin kummallisesti ajautunut tilanteeseen, jossa Lynnin näkeminen hymyilytti aina. Kai ne treffit poissa kotiympäristöstä vaan tekivät sellaisia kummallisia tepposia näin vuosien vieriessäkin. Sitä paitsi tuntui, kuin kultakutri olisi lukenut mun ajatukset saapuessaan paikalle.

Odottelutilan ovi kävi. Me molemmat käännyttiin katsomaan sinne päin ja nähtiin punaposkisen Annin astuvan ovenraosta sisään tallin lämpöön.
"Moikka, Anni!" Lynn tervehti iloisen ystävällisesti.
"Moi Lynn", Anni sanoi, ja mutisi sitten jotain jadani-suuntaista posket yhä punoittaen - pakkasen takia, epäilemättä.
"Morjens", tervehdin, ja muistin mun ja Annin käymän keskustelun muutaman viikon takaa. "Hei, Fiia rupesi järkkäilemään valmennuspäivää ja siinä on yks ryhmä, johon tallin ulkopuolisiakin voi tulla. Jos kiinnostaa ja pääset, tuo se Välskäri mun kouluvalmennukseen."
Nyökkäsin juuri ilmoitustaululle kiinnittämäni valmennusjulisteen suuntaan.

Anni
Mä toljotin ensin Lynniä, sitten Danielia, valmennuslappua, Danielia ja vielä kerran valmennuslappua. Olin lähes varma, että pariskunta kuuli, miten mun aivoissa raksutti. Olin juuri käynyt ratsastamassa Lailan, joten ajatus ei hyytävän viiman jäljiltä kulkenut kovinkaan ripeästi.
"AA JOO!" hihkaisin lopulta Danin ilmeen muututtua kysyväksi. "Me kaivattaisiinkin Väiskin kanssa kunnon ruoskintaa."
Daniel nyökkäsi lyhyesti ja Lynn naurahti pirteästi. Annoin katseeni kiertää tilassa, etsien pakokeinoa - kuten vaikkapa paikalle pölähtävää Cellaa - mutta sellaista ei löytynyt. Niinpä tyydyin vain muka tihrustamaan valmennuslippulappusta, joka ammotti vielä tyhjyyttään.
Rustailtuani nimeni listaan kieli keskellä suuta, pelaten edelleen aikaa, aloin jo turhautua tilanteeseen. Daniel ja Lynn seistä töröttivät mun selän takana seuraten silmä kovana jokaista paperille vetämääni viivaa. Mua turhautti aiempi jäätymiseni ja se, että olin taas lähestulkoon punastellut Danin edessä. Mikä perkele siinä miehessä sai mut tuntemaan oloni pieneksi ponitytöksi, jonka pitäisi katsoa herra kouluratsastajaa ylöspäin ihaileva katse silmissään ja punastella tämän vakavan katseen alla?

Lopulta, kun käsite awkward moment oli saanut aivan uuden ulottuvuuden (enkä mä edelleenkään ollut varma, mitä Lynn ja Daniel odottivat mun sanovan), ilmoitin lähteväni puhdistamaan Lailan varusteet. Väkinäinen hymy huulillani mutisin heiheit ja luikin takavasemmalle niin nopeasti, että hämmennyin itsekin.

Lynn
Minua mietitytti. Seurasin Danielia ajatuksiini uponneena yksärisiipeen, missä meidän molempien ratsut jo odottelivat varusteidenlaittoa vaille valmiina. Olimme aikeissa lähteä yhdessä maastoon, mutta sitä ennen minulla taisi olla selvitettävää. Uteliaisuuteni oli herännyt jo muutamaa kuukautta aiemmin, kun olimme ilmestyneet Annin ja Jirin tupareihin ja tuoneet mukanamme (Danielin mukana, tarkensi pieni ääni) muutamankin kiusallisuutta ja vaivaantuneisuutta huokuvan tilanteen. Joskus myöhemminkin olin pysähtynyt katselemaan pää kalellani Annia, joka meni Danielin seurassa vaikeammaksi kuin koskaan muuten. Yleensä niin supliikki ja sujuvasti sosiaalisiin tilanteisiin sujahtava tyttö menetti yhtäkkiä suurin piirtein puhekykynsä avomieheni kanssa kasvokkain joutuessaan. Poskille nousi toisinaan hento puna ja silmät eivät tuntuneet tietävän, mihin asettua - näytti siltä, että Anni joutui ponnistelemaan kovasti kohottaakseen katseensa Danielin silmiin ja pitääkseen katsekontaktin yllä.

"Unohdin Ransun suojat", sanoin Danielille ja hipsin kohti varustehuonetta.

Minä en suinkaan ollut mustasukkainen. Epäilykseni siitä, että Anni saattoi olla hivenen - tai hieman enemmänkin - ihastunut Danieliin, ei sisältänyt syytöstä eikä hitustakaan halua raivota ja repiä Annilta, josta pidin niin kovasti, silmiä päästä. Minä olin omin silmin nähnyt syyskuisissa tupareissa, kuinka onnellinen tallikaverini oli uudessa kodissaan mukavan ja hauskannäköisen Jirinsä kanssa. En epäillyt, että Anni olisi kovin todennäköisesti häikäilemätön käärme, joka luikertelisi tieten tahtoen rikkomaan minun ja Danielin parisuhdetta. Minä jos kuka tiesin, ettei ihastuminen aina tarkoittanut mitään suurta murrosta elämässä ja pakottavaa halua irtaantua jo olemassaolevasta suhteesta.

"Moi taas", tervehdin Annia pujahtaessani sisään satulahuoneeseen.
"No moi vaan", tyttö tervehti nyt paljon luontevammin kuin Danielin läsnäollessa.
Punnitsin tarkkaan, kuinka ottaa asia esille. Minusta tuntui siltä, että nyt se oli tehtävä, jos koskaan aioin. Olisin voinut jättää asian sikseen, mutta paitsi että olin utelias, sekoittui uteliaisuuteen myös huolta: entä jos kaikki ei ollutkaan niin hyvin Annin ja Jirin välillä kuin miltä näytti? Nyt, kun olimme kahden satulahuoneessa, voisin kenties tarjota Annille tilaisuuden keventää sydäntään.
"Hei muuten, Anni", aloitin ja katsoin yllättynyttä tallikaveriani lempeästi. "Mä mietin... Äh. Onko sulla kaikki hyvin? Jirin kanssa ja muuten?"
Anni näytti niin ymmyrkäiseltä, että seuraava virkahdus vain putosi suustani.
"Se tuli vaan mun mieleen, kun Daniel sai sut menemään niin puihin. Mä en halua syyttää sua mistään, ihastuminenhan on tosi luonnollista - usko pois, mä tiiän - eikä siinä ole mitään pahaa", sanoin mahdollisimman rauhoittelevaan sävyyn.

Anni
Mä olin tosissani luullut paenneeni ylhäiseen yksinäisyyteen, mutta satulahuoneen ovi lävähti auki ennen kuin olin ehtinyt aloittaa varusteidenpuunausoperaatiotani. Mä toljotin Lailan suitset kädessäni Lynniä, jonka kasvoilla oli oudon varovainen hymy.
"...Daniel....ihastuminen...eikä siinä ole mitään pahaa."
Lynnin sanat upposivat tajuntaani hitaasti molskahdellen. Oliko se juuri kysynyt, että olinko MINÄ ihastunut sen AVOMIEHEEN? Danieliin?
"Lynn!" parahdin. Tunsin punan kiirivän kasvoilleni yrittäessäni päättää, olisiko nyt aika nauraa vai itkeä. Lynn katseli minua ymmärtäväisesti hymyillen, mikä ei parantanut tilannetta lainkaan. Miten äidillinen se pystyi olemaan, vieläpä tällaisessa tilanteessa?

Lopulta hysteerinen nauru purkautui huuliltani ja älysin kumartua nostamaan käsistäni livenneet suitset.
"Ei siinä oikeasti ole mit-", Lynn aloitti, mutta mä kiljaisin väliin. Kirjaimellisesti kiljaisin, mikä ei kuulunut tapoihini. Toisaalta mä olin myös luullut, että edellinen keskustelu ilmoitustaululla oli ollut kiusallinen.
"Mulla on Jiri!", tokaisin yrittäen pyyhkiä kysyvän, lempeän katseen Lynnin silmistä, sillä se oli ihan turha - mun tunteet Dania kohtaan eivät sisältäneet mitään romanttista.
"Ootko ihan varma?" Lynn yritti vielä. Mistä helkkarista se oli ylipäätään saanut mitään tällaista päähänsä? Ei kai Daniel kuvitellut samoin?! Hetkeksi mä palasin ajatuksissani tupareihin ja yritin yhdistellä paloja, kunnes paniikinomaisesti lähestyvä naurukohtaus sai mut avaamaan suuni.
"JIRI ON MUN AVOPUOLISO!" mä parkaisin puoliksi huutaen, puoliksi hysteerisesti nauraen. Samalla sekunnilla mä tajusin Inkerin saapuneen satulahuoneeseen ja tuijottavan mua silmät sirrillään.
"Ok?" tyttö karjaisi ja marssi takaisin tallin puolelle yhtä nopeasti kuin oli paikalle pamahtanutkin. Tuijotin hetken hämmentyneenä tytön perään, kääntäen sitten katseeni takaisin Lynniin, jonka huolehtiva ilme oli vihdoin alkanut säröillä.
"Niin tosiaan, mä en ole kiinnostunut Danielista kuin valmentajana", totesin nostaen kädet pystyyn ja toivoin olevani niin vakuuttava, ettei mun tarvitsisi keskustella asiasta enää koskaan.

Lynn
Ymmärryksen myötä tuli naurunsekainen nolostuminen. Tässä minä olin yrittänyt olla ymmärtäväinen ja huolehtia tallikaverini hyvinvoinnista ja onnesta, mutta olikin käynyt ilmi, että olin keksinyt sitä kaikkea uhkaavan mörön ihan itse. Aloin nähdä kaikki ne tilanteet, jotka olin tulkinnut Annin ihastuneisuudeksi, toisessa valossa. Olin yrittänyt olla enkeli, mutta olin sotkeutunut pahasti omaan sädekehääni ja kompastunut.
"Apua!" parahdin ja hihitin. "Anteeksi! Mä jotenkin... kuvittelin... eh."
"Ehkä mä ymmärrän", Anni sanoi posket hieman punoittavina, mutta naurahti itsekin. "Sun ukkosi vaan... no, tiiätkö. Sen lähellä tulee se pieniponityttöfiilis."
"Joo, ymmärrän paremmin kuin hyvin", myönsin. "Mun on välillä vaikea muistaa, että itse kieroilin sen takaisin satulaan monen vuoden tauon jälkeen. Nyt se on niin pro että se ammattimaisuus ihan huokuu siitä joka hengenvedolla."
Jätin sanomatta ääneen, että minusta se ammattimaisuus ja sen kylkiäisenä hummaileva varmuus ja - en tiennyt miten muutenkaan sitä kuvailla - maskuliininen aikuisuus oli jotenkin äärimmäisen puoleensavetävää. Anni koki Danielin olemuksen vaikutuksen toisin kuin minä, sen oivalsin nyt. Ei polvet veteläksi ihastuksesta saattavana karismana, vaan samanaikaisesti ihailua ja epävarmuuttakin herättävänä osaamisena.
"Mä ymmärsin kyllä asiat ihan väärin!" myönsin. "Cella on sekoiluillaan saanut mun sisäisen tunnetutkan ihan ylikierroksille."
"Cella prkl", Anni murahti, mutta hänen suupielensä nykivät.
"Olipa hyvä sitten, että tämä tuli puheeksi", totesin napatessani Ransun suojat vihdoin mukaani ja suunnatessani kohti ovea. "Anteeksi vielä. Olinpa mä hölmö! No, nytpä tiedän taas paremmin."

Palasin takaisin yksäreiden siipeen. Daniel seisoskeli kypärää myöten valmiina ratsunsa karsinan edessä ja katseli minua kummastuneena.
"Mikä sulla kesti?" mies kysyi.
"Ah, mä vaan kävin yhden valaisevan keskustelun."
"Ai?"
"Mm-hm."
"Mitä se sellainen oikein koski?" kuulin miehen utelevan, kun itse kumarruin iskemään suojia valtavan ratsuni harmaisiin koipiin.
"Tyttöjen juttuja."
Minulla ei ollut aikomustakaan paljastaa Danielille, mitä satulahuoneen suojissa oli juuri tapahtunut.

---

Toim. huom. Danielin valmennuspäivästä tulee tuntiosioon topik pian, kunhan saan sen tunnukselle oikeudet ko. alueeseen.

[Jusu]

---

Heh. Tarkoitus oli tehdä monisivuinen tunnelmasarjis, joka on kivasti ja tunnelmallisesti väritetty... ja mikä oli lopputulos? Ei mennyt niin kuin oppikirjassa. Koska tämä kuitenkin on mun Seppele-vuosipäivä niin menkööt näin!

[Jusu]

Aattoratsastuksen jälkeen
24. Joulukuuta 2015

Ilta oli jo pimentynyt ja tienoot hiljentyneet. Oli aattoratsastuksen jälkeinen hetki, jolloin oli aika antaa joulurauhan laskeutua talliin. Mekin olimme lähdössä kotia ja ihan omaa jouluamme kohti, Daniel ja minä. Siihen jouluun sisältyisi roppakaupalla sukulaisia, niin minun kuin Danielinkin perhettä. Nyt halusin vielä viettää tovin yksin. Astuin ulos lämpimästi valaistusta tallista, kun Daniel vielä vaihtoi joulutervehdyksiä ilouutisen jakaneen Annen kanssa.

Yksin valvoen
Valot tähtien
Yössä kimmeltää
Muistan ystävää
Kun tästä kuljettiin
Sä sanoit mulle niin
Vierellesi aina jään
Vaikka joudun lähtemään

Tujotin tarhaa, joka nyt oli tyhjä ja hiljainen. Tuntui kuluneen jo ikuisuus siitä, kun olin viimeksi nähnyt Sentin käyskentelevän noiden aitojen sisällä.

Vain jouluyö nyt kuulla saa
Mun toiveen hiljaisen
Jos vielä oisit vierelläin
Ois joulu ikuinen
Kai kuulet toiveen tään
Jäi susta elämään
Niin kauniit muistot jotka
Aina jouluna mä nään

Aattoratsastus oli ollut yhtä tunnelmallinen kuin aina ennenkin, mutta tunsin syvää haikeutta, joka kaihersi sydäntäni. Muistin elävästi viime joulun. Silloin me viiletimme Sentin kanssa halki lumisen pellon ujon talviauringon jo laskiessa piiloonsa. Nyt ratsuni oli ollut Ransu, jonka Piritta oli jättänyt vastuulleni lähtiessään joulunviettoon.

Tallin ovi aukesi. Keltainen valokaistale lankesi viereeni, mutta minuun ei sen lämmin sävy ulottunut. Sen sijaan, että Daniel olisi lempeän rakastavasti pysähtynyt viereeni, vetänyt minut hellästi kainaloonsa ja suukottanut yksinäisen poskelle karanneen kyyneleent pois, hän harppoi ohitseni kohti parkkipaikkaa.
"Mennään, niin päästään saunaan", hän tokaisi.
Huokaisin. Daniel oli kylmissään ja nälissään. Niinpä hänellä oli kiire kotiin.

Vain jouluyö nyt kuulla saa
Mun toiveen hiljaisen
Kun kuljet siellä jossakin
Tiellä enkelten
Jos kuulet toiveen mun
Niin ehkä rauhoitun
Kun rakkauden tunnen
Suuren sun

"Kuule", Daniel sanoi jo pehmeämmin, kun istahdin autoon hänen viereensä.
Huomasin hänen jo laittaneen penkinlämmittimen päälle minua varten. Se pieni huomaavainen ele sai minut taas muistamaan, kuinka usein hän ajatteli minua ja teki asioita eteeni silloinkin, kun en niitä huomannut. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun tekivät kuitenkin hänen seuraavat sanansa.
"Mennään katsomaan Sheilaa ennen kuin käydään sisään. Sulla on oma palanen Senttiä vielä luonas."

Hän taisi ymmärtää minua paremmin kuin usein uskoinkaan.

[Jusu]

Puoli vuosikymmentä pusuja
eli imelä aattoratsastusmaksu 2015

Aattoratsastus. Ihana perinne, joka veti joka vuosi seppeleläisiä pois perhejoulujensa keskeltä piipahtamaan tallilla vaihtamassa viimeisiä joulutervehdyksiä keskenään ja hevosten kanssa. Lumi laskeutui tienoille ja päivässä oli kaiken kaikkia ihanaa juhlan ja rauhan tuntua.

Tai no. Sain kyllä unohtaa sen rauhan hetkeksi, kun astahdin Ransun karsinaan harjaamaan ja varustamaan sitä. Nuori ja hömelö ori oli kertakaikkisen pöllämystynyt kaikesta hälinästä, joka talliin oli saapunut aattoratsastajien mukana. Se kurkisteli oven yli ja kurotteli kaulaansa kuin oksia hamuileva kirahvi. Uumoilin kuitenkin, että ratsastuksesta tulisi rentouttava, sillä suuressa ryhmässä olisi hyvä ratsastaa. Olettaen tietenkin, ettei Ransu keräisi lajitovereiden paljoudesta vain uusia kierroksia... mutta luotin siihen, ettei.

Kun Ransu oli suitsia vaille valmis, sen karsinan ovi kolahti.
"Mä en vielä ehtinyt toivottaa sulle hyvää joulua."
Pysähdyin ja käänsin hitaasti katseeni Danieliin, jonka täytyi olla jotenkin höyrähtänyt. Olihan se toivottanut hyvää joulua heti ensimmäisiksi sanoikseen aamulla.
"Niin että... hyvää joulua", mies jatkoi pilke silmissään.
Äkkiä oivalsin. Silmäni laajenivat yllätyksestä ja suu loksahti auki.
"Miten sä voit muistaa?" älähdin ymmyrkäisenä ja tunsin sydämen muotoutuvan pehmeäksi ja miellyttäväksi mytyksi, kun ymmärrys ja sen mukanaan tuomat muistikuvat tavoittivat minut.
Daniel kohautti olkiaan.

Kutakuinkin noilla sanoilla minä olin alustanut meidän ensimmäistä, salaista suudelmaamme Mallaspuron vanhan päärakennuksen yläkerrassa jouluaattona viisi vuotta sitten.

Pusuja karsinan suojissa.

[Jusu]

Talliarkea
15. tammikuuta 2016

Ransu oli suuri ja Piritta oli pitkä. Minä olin pieni hippiäinen kummankin rinnalla. Niinpä minä kohtasin päivästä toiseen tallilla käytännön pulmia, jotka oltaisiin voitu välttää, mikäli olisin ollut saanut geeniarvonnassa lisää senttejä vertikaalisuunnassa.

Yksi niistä pulmista oli satulahuoneen käsittämättömän korkealla keikkuva ylin satularivistö.

Tietysti juuri se, jonne missinmittaisen esteopettajan hirvenkokoisen hevosen satula oli aseteltu. Siellä se oli, näkökentässäni muttei aivan käsieni ulottuvilla. Siinä minä varvistelin ja sain otteen vain satulahuovasta, jota kiskomalla hilasin Ransun satulaa alas telineeltään, kun ovi kävi. Selkäni takaa kuului itsevarmojen askelten ääni. Seuraavaksi tunsin käden hipaisevan selkääni ja kuulin miehen kysyvän miellyttävän kohteliaaseen sävyyn:
"Tarvitseeko neito apua?"
"Kiitos, Andrei", hymyilin ilahtuneena ja väistin pois tieltä, kun korstonkokoinen herrasmies nosti vaivattomasti satulan alas telineeltä.
"Ei kestä kiittää", mies sanoi ojentaessaan satulan syliini, ja minua nauratti, kun hän nyökkäsi miltei kumarruksenomaisesti.
"Näytinkö mä niin säälittävältä, että oli pakko rientää pelastamaan mut puuttuvien senttieni armoilta?" naurahdin.
"Sulta ei puutu yhtäkään senttiä", Andrei sanoi ja hienoinen virne tapaili sen suupieltä. "Mutta kieltämättä lähetit vähän semmoisia viboja, että kohta tippuu satula päähän jos kukaan ei tule väliin."

Hymähdin. Joo, niin oli kerran tapahtunut. Ei, sitä en ollut myöntänyt kenellekään - enkä myöntäisi nytkään. Kiitin Andreita vielä kerran avusta ja lähdin satuloimaan Ransua ("Ootko varma ettet tarvitse siinä apua?" "Kyllä mä olen sen ennenkin satuloinut!" "Luoja yksin tietää, miten se on onnistunut..." "Shh, hiljaa."). Matkalla vastaan tuli Inkeri, joka ei tainnut edes huomata tervehdystäni. Mitä lie pienellä blondilla olikaan mielessä, sen ajattelu kiikutti hänet ihan muihin maailmoihin. Hymyilin hajamielisenä itsekseni vielä avatessani Ransun karsinan ovea.

Kentällä oli mukava lumikerros, jonka päätin hyödyntää. Kirkkaassa säässä meidän oli hyvä piirrellä kuvioita kentän koskemattomaan hankeen. Ransu oli tomera ja iloinen itsensä ja minä huomasin olevani onnellinen.

[Jusu]

Kuinka parantaa maailma yhdellä maastoretkellä
20. tammikuuta 2015

Autossa vallitsi painostava tunnelma. Minun ja Danielin välilleni oli päässyt syntymään pienoisjääkausi. Ilmapiiri muistutti minua niistä ajoista, kun olimme alkaneet huomata haukanneemme aivan liian suuren palasen elämänmuutoskakusta muuttaessamme Poppelikujan ränsistyneeseen huvilaan. Jos olisimme olleet fiksuja, olisimme silloin arvioineet edessä olevan työmäärän realistisemmin ja harkinneet kahdesti, ryhtyisimmekö siihen hommaan. Tee-se-itse-talonkunnostusprojekti oli tarkoittanut käytännössä elämää rakennustyömaalla. Palkkatöistä kotiin tullessamme olimme kohdanneet loppumattoman liudan tekemättömiä asioita, ja niinpä yhteisestä elämästä oli tullut työtä niin ikään. Siitä ajasta kuitenkin selvittiin, ja täytyi myöntää, ettei mikään ollut koskaan tuntunut yhtä paljon kodilta kuin leikkimielisesti villa Poppeliksi nimetty talomme.

Uumoilin, että tämänhetkinen tilanteemme oli melko samanlaisten syiden aiheuttama kuin tuo muutaman vuoden takainen ikävä notkahdus. Joululoma oli rauhoittanut tilannetta hetkeksi, mutta paluu arkeen oli palauttanut mieleen kaiken kiireen hyvin nopeasti. Kiireinen ja väsynyt Daniel oli tavallistakin lyhytpinnaisempi ja suorastaan tulenarka kuohahtelevan luonteensa suhteen. Väsyneenä Daniel hermostui kummallisista asioista ja laukoi ajattelemattomia kommentteja. Niin ymmärtäväinen kuin halusinkin olla, jopa minä väsyin lopulta olemaan se, joka aina myötäili ja jousti rauhoittaakseen tilannetta.

Siinäpä se soppa sitten jo kiehuikin. Tänään se oli kiehahtanut yli oikein pahan kerran. Kun tunnustelin oloani, ajattelin kuivasti, että onneksi niin kävi vain hyvin harvoin. Miehen istuessa vaitonaisena ja leukaperät jähmeinä vieressäni minusta tuntui kuin joku ilkeämielinen olisi vääntänyt vatsani kireäksi solmuksi.

Vaikka olimme sopineet jättävämme erimielisyyksien selvittelyn kotona tehtäväksi, oli turha odottaa, että olisimme käyttäytyneet kaikin puolin sivistyneen kohteliaasti edes tallille tullessamme. Kun katselin Danielin mielenosoituksellista marssia edelläni kohti satulahuonetta, minua kiukutti niin, että jos minulla olisi ollut jokin sopiva esine käsissäni, olisin saattanut nakata sen miehen lapsellisen kiukun kiristämien hartioiden väliin. Jos siis olisi ollut minun tapaistani viskellä yhtään mitään tavaroita yhtään minnekään.

Annoin Danielin läimäyttää varustehuoneen oven kiinni perässään ja tömistelin itse portaat ylös oleskelutilaan. Paukahtaessani oleskeluhuoneeseen näin Rosan ja Cellan, jotka suorastaan hätkähtivät minun ilmestyessäni paikalle, kohottivat katseensa minuun ja vilkaisivat sitten ihmeissään toisiaan, kun osoitin heitä käskevästi.

"Te kaksi, mun kanssa maastoon. Nyt heti", komensin.
Kumma kyllä, en saanut vastaukseksi naureskelua enkä naljailua. Tai en ainakaan paljon naljailua. Ihan vähän vain.
"O-ou, nyt täytyy olla tosi kyseessä, kun kuningatar noin äyskii!"
"Juu, täytyy kyllä - eihän meidän kilttiäkin kiltimpi kuningatar yleensä..."
Minua kyllä vähän naurattikin, kun tytöt kaikesta huolimatta kömpivät ylös sohvanpohjalta ja lupasivat tapaavansa minut ja Ransun omien ratsujensa kera pian pihalla harjauskatosten edessä.

Maastoiluporukkamme karttui vielä Salman, Emmyn, Annin ja Inkerin verran, ennen kuin olimme hevosinemme valmiina lähtöön. Tuijotin hetken häkeltyneenä Inkeriä, tai tarkemmin sanoen tytön ratsua, jossa oli jotakin väärää. Se ei ollutkaan pullea ja karvainen Siiri. Tunsin itseni hölmöksi, kun tajusin, että tietenkin Inkerin ratsu oli Trinity, uusi kaunotarponi. Ratsastihan tyttö sitäkin tätä nykyä.

Danielia en nähnyt missään, eikä se harmittanut minua tänään juurikaan. Ei lainkaan, itse asiassa.

"No, mikä saa meidän Lynnin niin kovasti kurtistelemaan kulmiaan?" Cella huuteli taaempaa jonosta, kun hevosemme ja ponimme keinahtelivat letkeässä käynnissä tietä pitkin syvemmälle talviseen satumaailmaan.
Ransu hätkähti, kun eräs kuusi karisti lunta oksaltaan, mutta minä tunsin kireyden olkapäissäni hellittävän vähitellen. Tätä olin kaivannut: kaunista ympäristöä, eteneväistä hevosta ja tuttua ja turvallista seuraa.
"Anna kun mä arvaan!" sanoi Rosa, jota vilkaistessani näin tietäväisen ilmeen. "Miehet. Mikään muu ei saa ketään naista sen näköiseksi kuin Lynn oli, kun se tuli repimään meidän pyllyt ylös sohvalta."
"Kieltämättä sillä sukupuolella on näppinsä pelissä", myönsin auliisti. "Daniel on ihana, mutta kyllä se osaa koetella hermoja."

Siitä urkeni syvälle henkevyyksiin etenevä keskustelu, johon jokaisella maastoilijalla oli kantaa oma kortensa. Emme me pitäneet miehiä läpeensä pahoina olentoina, vaikka heillä välillä olikin hämmästyttävä taito puhua täydellisesti poikkeavaa kieltä kanssamme. Tuntui kuin Danielin kanssa riidellessä vatsanpohjaani ilmestynyt tiukka solmumytty olisi hellittänyt sitä mukaan, kun kun kuuntelin muiden huumorilla höystettyjä kertomuksia hölmöistä miekkosista. Missä sitten ikinä kuljimmekin, saattelivat meidän menoamme myötätuntoiset äännähdykset ja hilpeät naurunpyrskähdykset. Vain Inkeri oli hipihiljaa, mitä en osannut ihmetellä ennen kuin vasta paljon myöhemmin sinä päivänä.

Kenties hevoset ymmärsivät, että meillä oli kokonainen maailma parannettavana sen maastoretken aikana. Ne askelsivat tasaisen varmassa tahdissa eteenpäin lumi kavioiden alla narskuen. Jopa Ransu vaikutti tyyneltä ja järkevältä hevoselta, kun se eteni porukan johdossa koheltamatta ja hötkyilemättä. Muistin silitellä sitä vähän väliä kiitokseksi.

Aurinko oli jäänyt puristuksiin puiden latvojen ja pilvimassan väliin, kun saavuimme rauhalliselta lenkiltämme takaisin tallin pihaan. Pian talvenselän taittumista julistava valonlähde painuisi niin matalalle, etteivät sen säteet enää kurkottelisi hivelemään kuusenlatvoja. Minulla oli kevyempi olo kuin lähtiessä. Kiitin tyttöjä seurasta ja johdatin suuren, harmaan ratsuni yksärisiiven ovesta sisään Salma ja Bonnie perässämme kipsutellen.

Daniel odotti Topin ja Ransun karsinoiden edustalla. Tunsin solmun kiristyvän jälleen. Kiukun sijaan päällimmäisenä oli nyt kurkkua kuristava ahdistus. Eripura oli minulle epämiellyttävä tila, jonka halusin lientyvän mahdollisimman pian. Tällä kertaa en kuitenkaan voinut kiemurrella pois tilanteesta niin kuin minä tyypillisimmin tein: myöntymällä, joustamalla, venymällä äärimmäisyyksiin asti ollakseni toiselle mieliksi. Johdatin Ransun karsinaansa ja ryhdyin kiireettömästi napsimaan siltä suojia pois. Availlessani suitsien remmejä kuulin Salman askelten kaiun käytävältä. Arvasin, että huomaavainen ja hienotunteinen ystäväni poistui satulahuoneeseen täydellisen tietoisena siitä, että eräänlainen ratkaisun hetki oli koittanut.

Lopulta astuin Ransun luota takaisin käytävälle. Vilkaisin miestä, joka seisoi muutaman askeleen päässä. Daniel näytti jurolta ja epävarmalta. Mies tunki kädet taskuun kuin etsien kadonnutta puhekykyään, keinutteli painoaan kantapäiltä varpaille, varpailta kantapäille.

"Mä löin vähäsen yli", se sanoi lopulta, ja vaikka sanat kuulostivat karheilta ja pakotetuilta, ne olivat vilpittömät. "Kun hermostuin sillä lailla tänään."
"Niin löit", myönsin ylilyönnin sävyttömästi.
"Anteeksi, että ylireagoin."
Nyökkäsin.
"Ja sori, että kutsuin sun mutsia tiukkapipoiseksi niuhottajaksi."

Jälkimmäinen anteeksipyyntö oli selvästi ensimmäistä vaikeampi. Daniel näytti siltä kuin olisi kiemurrellut henkisesti sen esittäessään. En mahtanut mitään pienelle naurunpyrskähdykselle, joka karkasi ilmoille. Niinpä niin. Siinähän se olikin, Suuren Riitamme naurettava ja vähäpätöinen syy. Minun vanhempani ja heidän äkillinen ilmoituksensa talvilomaa koskien. Äiti oli saanut päähänsä, että he tulisivat meille kylään. Daniel oli sulkenut kärsivän näköisenä silmänsä, kun oli kuullut siitä suunnitelmasta. Minä olin muista asioista kuormittuneena ja ärsyyntyneenä tuiskahtanut sen pienen eleen nähtyäni. Danielista se oli ollut kohtuutonta, mihin hän puolestaan reagoi minun mielestäni kohtuuttomasti. Kummia juttuja nuo kielteisen vuorovaikutuksen kehät.

"Äh, älä siitä pyytele anteeksi", kuittasin lopulta. "Mä tiedän itsekin, että se on vähän kireähkö välillä."
Näin Danielin ajattelevan mielessään, että "vähän kireähkö" oli järjetöntä vähättelyä, mutta kaikeksi onneksi mies piti mölyt mahassaan.
"Sitä paitsi tietäisitpä, millä nimityksillä se välillä suhun viittaa", lipsahti minulta vielä, mitä kaduin puolen sekunnin verran.
"Ai niin kuin kouluttamattoman tyhjäntoimittajan, vetelän vävyntekeleen ja 'sen meidän tytön kaverin' lisäksi?" Daniel kysyi kuivasti, mutta suupielen aavistuksenomaisesta nytkähdyksestä tiesin, että sotakirves oli tältä erää haudattu.

Näin Salman kurkistavan varovasti yksityisten siipeen. Minua alkoi naurattaa. Siinä oli sitten kultainen persoona! Huomatessaan, että Daniel kaappasi minut kainaloonsa pientä rutistusta varten, tyttö uskaltautui palata hoitamaan sponsoriponiaan.

"Vietkö sä Ransun kamat?" ehdotin Danielille. "Mä hoidan ja loimitan sen."
"Tietty", mies lupasi ja näytti yhtä huojentuneelta kuin miltä minusta tuntui nyt, kun pieni maailmamme oli jälleen keikahtanut oikeaan asentoon.

[Jusu]

Ystävänpäivätervehdys
14. helmikuuta 2016

Jos ei upotus toimi, klikkaa tästä.

[Jusu]

Huolettomat
22. toukokuuta 2016

[Jusu]

#throwback
Viimeiset yhteiset estetreenit ennen Saksaa

Siinä me oltiin. Daniel lähestymässä keskittyneenä estettä Topin kanssa, joka vaikutti onnelliselta päästessään loikkimaan estetehtäviä. Minä kertyneine kesäkiloineni valkean satuori-Ransun selässä antamassa (kerrankin) ohjeita Danielille ja raikas Alviina kadehdittavan pitkine ja hoikkine raajoineen. Miten mahtavan hauska kesäpäivä se olikin. Nyt me ollaan Saksassa eikä tässä juuri kerkeä huvittelemaan. Daniel on täällä ihan todellinen ammattiratsastaja ja minä saan ratsastaa Maiken ja Klausin lasten kujeilevia kisaponeja. Ponit ovat mahtavia ja olen mielelläni se, joka ne palauttaa välillä ruotuun. Niinä hetkinä minulla on oikeasti hauskaa. Kesäkilotkin sulavat kovaa vauhtia ja pian olen vähintäänkin (vai enintäänkin?) entiseni. Niin paljon täällä paiskitaan hommia.

Olen iloinen, että tulimme tänne. Että uskalsin lähteä. Ransua, Pirreä ja Seppelettä on kyllä ikävä.