|
|
Post by Salma on Feb 10, 2016 19:53:13 GMT 2
SEPPELEEN JA PAPPILAN YHTEINEN HIIHTOLOMALEIRI
============================================================================================= Hevoset on harjattu, sukset on voideltu ja aurinko hilautuu viimeinkin maaliskuisen kalpealle taivaalle. Lumen ripsiessä pisaroina räystäiltä on viimeinkin aikaa iloita talvisissa tallimaisemissa koko viikon. Kaksi Suomen railakkainta ratsastuskoulua laittaa hynttyyt yhteen ja viettää kevään hauskimman viikon yhdessä.
Hiihtolomaleiri järjestetään 7.-11.3. Seppeleen tiloissa. Mukaan vuoden viileimmälle leirille ovat tervetulleita kaikki Seppeleen ja Pappilan hoitajat sekä hevosenomistajat. Leiriviikon aikana on tarkoitus tutustumisen lisäksi vähän ratsastaakin, joten varaa mukaasi rutkasti lämpimiä vaihtovaatteita ja vähintään pussillinen makkaratikkuja. Isoin osa tunneista ratsastetaan maastossa. Leiriratsuina toimivat kaikki Seppeleen tuntikäytössä olevat hevoset. Lisäksi Pappilasta tuleville yksityisratsastajille on varattu hevosineen kolme paikkaa. Mikäli ilmoittautuneita on paljon, jaetaan leiriläiset kahteen ryhmään. Yöpyminen tapahtuu Seppeleen leirimökeissä. Maksaminen tapahtuu valitsemalla leiriohjelmasta yksi aihe ja kirjoittamalla, piirtämällä tai sarjakuvailemalla siitä. Myös vapaaehtoiset lisämaksut ovat luonnollisesti sallittuja. Kerro ilmoittautuessasi joko heppatoiveesi (2-3 kpl) tai linkki yksityisratsusi sivuille JA aihe, josta haluat tehdä maksusi. Aiheet ovat suuntaa-antavia ja tarkoitettu herättämään inspiraatiota, niitä saa siis tulkita vapaasti! Viimeinen ilmoittautumispäivä 4.3.2016.
LEIRIOHJELMAMA 7.3. klo 13 Saapuminen, leirihevosten jako klo 16 Iltapäivämaasto laukkasuoralle ja takaisin klo 18 Jälleennäkemisen riemua leirimökeillä klo 21 Pakollinen iltatalli (Opas siitä, kuinka vältellä Kasperia) Pyryklo 24 Kuka nukkuu oikeasti, eli: Palkinto niille, jotka saavat unta yli neljä tuntia yössä Wenla TI 8.3.
klo 09 Aamumaasto Artsin raviradalle: laukkakisat klo 12 Poniagilitya niityllä klo 14 Tutustumista Ellin keittämiin pöperöihin Adalindklo 15 Vaellus ilman hevosia, eli: Mistä saa pizzaa? klo 18 Wanhan ajan hiihtoratsastusta Pihlaklo 20 Leirikaste klo 23 Salainen nuotioilta klo 03 Salainen juoksukilpailu nuotioillasta mökeille GraceKE 9.3.klo 10 Maastolenkki Liekkijärven jäälle Juttaklo 12 Kadonneen kaviokoukun arvoitus klo 15 Hobittilan päiväaskareet klo 17 Sähkökatkos, eli: Kenen syy se on? Joonaklo 18 Lumiesteitä niityllä Sandraklo 20 Odottamaton pulkkakilpailu klo 21 Joillekuille pakollinen iltatalli klo 22 Pilvetön yö: mahdollisuus nähdä tähtiä TO 10.3.klo 07 Englantilainen herätys klo 11 Vauhdikas aurinkomaasto klo 14 Rekiajelu Liekkijärven ABC:lle klo 16 Mäenlaskua ja yksi valhe Anniklo 18 Heinävinttibileet klo 21 Pakollinen iltatalli klo 03 Konnun yö CellaPE 11.3.
klo 09 Iloluontoista pakkaamista Daniklo 11 Valmistautumista leirikisoihin klo 12 Leirikisat pappilalais-seppeleläiseen tapaan klo 15 Leirimökkien siivous klo 17 Loppumaasto nollakelillä Fiiaklo 18 Kotiin
OSALLISTUJAT
SaunamökkiSalma - Bonnie Aleksanteri - Myntti Cella - Windi Pyry - Reino Dani - Ransu Sandra - Aristo Wenla - Gitta Grace - Lasse KeittiömökkiFiia - Tollo Jutta - Elmo Pihla - Loeke Anni - Laila Adalind - Solttu Joona - Alex Oona - Venna Tästä leiristä ansaittava merkki on yleisleiri-merkki oman tasosi mukaan! |
|
|
|
Post by Salma on Mar 6, 2016 20:23:56 GMT 2
Hevosjako tehty!
|
|
|
|
Post by Aleksanteri on Mar 8, 2016 23:30:26 GMT 2
8.3.2016 – Se, jossa mä vietän elämäni hauskinta leiriä
No nyt se onnellinen jälleennäkeminen oli sitten koettu.
Kertoo ehkä jotain, että mun kurkku muuttu kuivaksi ku Kassun kengänpohjat joka kerta, kun mä vaan ajattelin tän viikon alkua. Siinä ei ollut vielä mitään, että mä olin tajunnut vasta eilen illalla et pappilalaiset ASUIS Seppeleessä tän viikon. Mä olin ollut iltatallin jälkeen lähdössä kotiin niin ku kuka tahansa tavallinen ihminen, kun Sandra oli tullut roikkuun mun käsivarteen (??) ja vaatinut pelottavan itsepäisesti, että mä jolkottaisin kiltisti takas leirimökeille. Sillä oli mennyt viis minuuttia saada mut sisäistään, että MUNKIN pitäis ihan oikeasti nukkua tässä heppaparatiisissa.
Mun niskavilloissa hytisytti epämiellyttävästi, kun mä istuin tallin ylisillä syömässä jotain Ellin paistamaa makkarasoossia ja mietin eilistä. Mä olin ollut aivan valmis pyörtymään ja heittäytymään selälleni itkemään, kun Pappila-biili oli lipunut pihaan ja Grace oli noussut ulos. Koko Seppeleen leiriporukka oli tietty ollut tallipihalla vastaanottosaattueessa/taistelumuodostelmassa, ja kesken ilahduttavan paniikin mä olin piiloutunut Pyryn taakse. Mä muistin aatelleeni, että voisin aivan hyvin piilotella Pyryn selän takana koko viikon. Ehkä Grace luulis, että mä en osallistuis koko leirille.
Mä en ollut yhtään muistanut, et Grace näytti niin paljon Gracelta. Kaikista piilotteluyrityksistä huolimatta mun oli ollut pakko jäädä vähän roikkuun Pyryn ohitse ja tirkistää sitä. Ihan ku olis palannut kaikessa järisyttävyydessään monta kuukautta taaksepäin johonkin rk-mestaruuksien sumuisiin voiton- ja häviöntunnelmiin. Koko typerässä uudelleennäkemisessä mua järkytti eniten se, et mulla ei ollut ollut mitään muistikuvaa siitä, että Grace olis niin saakelin pitkä. Sillä oli joku ihmeellinen letti, joka heilu kun se nosti laukkunsa ja zoomas sit koko meidän kunniavartioston läpi.
Miks vitussa sen oli pitänyt jäädä tuijottaan mua niin pitkäksi aikaa?
Mä survaisin haarukan makkaranpalaseen ja vilkaisin vihaisesti Adalindia, joka pälpätti mua vastapäätä eikä näyttänyt yhtään ottavan huomioon mun telepaattista Grace-kärsintää. Mä muistin miten olin miettinyt siinä tallipihalla, että mulla oli vissiin kaks vaihtoehtoa: eka oli karjua jäätävällä äänellä, että mulla oli nykyään tyttöystävä, ja toka oli varautua pienellä kepakolla jolla mä voisin tökkiä mun uutta tavallista ystävää Gracea, jos se osoittautuis liian päällekäyväksi. Mä en ollut tehnyt kumpaakaan, vaan hymyillyt sille tosi hermostunutta koiranvirnettä, vilkaissut huonolla omallatunnolla Cellaa (joka ei ees kattonut muhun päin) ja mulkaissut sit hämmentyneen näköistä Gracea. Se oli VARMASTI käsittänyt mitä mun piiloviestintä tarkotti.
Koko leiri oli ihan selvästi suunniteltu jonku Salman tyylisen pilvikorvaisen ponityttöfiilistelijän unelmien pohjalta. Me oltiin käyty laukkailemassa tosi onnellisen näköisen Artsin raviradalla ja pidetty tallin viereisellä niityllä jotku helkatin PONIAGILITYKARKELOT. Mä olin ollut ihan valmis hyppäämään vastahakoisen näköisen Myntin selkään ja hölkyttelemään takas tallille.
Pappilan rasittavan näköinen jätkä ja se pieni mimmi, joka oli rassannut osan seppeleläisten hermoja jo rk-mestaruuksissa, kälkätti raivostuttavasti pöydän toisessa päässä. Mä vilkaisin niitä kulmien alta, kun ne nousi kolisten ja huuteli kovaan ääneen että söis mieluummin vaikka koiranruokaa ku Ellin keitoksia. Mä olin näkevinäni pari muutakin vinoa silmäystä, kun ne pujotteli pöydän toiseen päähän ja painu huoneesta ulos. Niitten perästä jäi hyvin rauhallinen ja periseppeleläinen tunnelma. Ainoo sitä rikkova tekijä oli Grace, joka istu reunapaikalla ja puheli tosi jäykästi Pyryn kanssa.
Mua hävetti rankasti, kun mä mietin mun ja Gracen luontevaa keskustelua eilen iltapäivällä. Me oltiin just tultu iltapäivämaastosta, Cella oli kiskonut mut autotallin kulmalle ns. tarkastamaan Windin suitsitusta, ja kun mä sieltä toikkaroin pois niin olin kulkenut suoraan Gracen syliin.
”Oho, Aleksanteri, hei”, Grace oli henkässyt ja näyttänyt yhtä pelästyneeltä kuin jos mä olisin iskenyt jonkun pellemaskin päälle ja heittäytynyt palavan vanteen läpi. Se oli seisahtunut mun eteen Lassen satula käsivarrella ja nykinyt aika hermostuneesti jotain sileitä irtohiuksia takas korvan taa.
”Moi”, mä olin oksentanut suustani. Mun rintakehään oli silloin ehkä juuttunut kaktus. Mä olin tuijottanut Gracea ja miettinyt kärsien sitä pitkää ja polveilevaa puhelua, joka me oltiin käyty jouluaaton liepeillä. Silloin Grace oli kuulostanut siltä, ettei se uskonut meidän enää ikinä kohtaavan. Ja TÄSSÄ SITÄ OLTIIN, TADAA!
Sit me oltiin seisottu hetki hiljaa ja tuijotettu herkkämielisesti vähän toistemme ohi. Mä olin toivonut kuollakseni, et Cella ei just sillä hetkellä päättäis ilmestyä paikalle, ja vähän myös että Grace olis kärsinyt jonku harmillisen muistinmenetyksen joka alkais marraskuun huudeilta jonnekin joulukuuhun. No, sen kiivaasti kohoilevasta rinnasta päätellen niin ei ollut ollut käynyt.
”Kiva nähdä sua”, Grace oli enemmän kysynyt ku todennut. Mä olin pistänyt sitä nopeella katseella. Oliko se tosissaan?
”Joo kai?” Mä olin sanonut tunnustellen.
”Mitä.. hmmm… kuuluu?”
Mua oli ahdistanut niin, että mä olin harkinnut voisinko ehkä kolkata Gracen sillä Lassen satulalla.
”No ihan hyvää tässä, ei mitään erikoista.” Mä olin yrittänyt parhaani mukaan puristaa fraasia, joka sisältäis sanat mulla, on ja tyttöystävä, mut jostain syystä ne jäi roikkuun ikävästi mun kitalaen perälle.
”Ei mitään erikoista tänne tallille?”
”Ei kai?” Mä olin harkinnut hetken. ”Tai no, on yks-…”
”Ei meille Pappilaankaan kuulu mitään erikoista.” Grace oli naurahtanut niin epäuskottavasti, että mun teki mieli taputtaa säälivästi sen olkapäätä. Mä olisin ehkä saattanut tehdä sen, jos se ei olis just keskeyttänyt mun hyvin alkanutta Cella-paljastusta.
”Kiva.”
Sit me oltiin taas seisottu hetki ja tuijotettu itsepäisesti kahteen suuntaan.
”No. Kivaa olla taas täällä. Meillä on vissiin sama mökkikin.”
Näillä onnellisilla saatesanoilla Grace oli puristanut mua nopeesti (ja toivottavasti tosi toverillisesti) hartiasta ja purjehtinut Lasse-satuloineen pois. Enkä mä sen jälkeen ollut katsonut tarpeelliseksi puhua sille, en sen enempää iltatallissa ku saunamökissäkään, jossa mä pujahdin naama kuumottaen unisen huoneen poikki Cellan viereen ja tallasin patjalla nukkuvan Gracen sormille.
Mut se, että mä saatoin hämärässä mökissä nostaa Cellan peittoa ja työntää jalat sen jalkojen lomaan, oli MELKEIN kaiken leirikärsimyksen arvoista. Tai, itse asiassa, aika lailla sen arvoista. Ainakin tähän mennessä.
|
|
|
|
Post by Aleksanteri on Mar 11, 2016 12:48:16 GMT 2
8.3.2016 – Se, jossa mä löydän tulevan toiveammattini
Ai niin, mulla jäi vielä yks juttu kertomatta.
Mua harmitti suunnattomasti, että mun ja Myntin tänpäiväinen hiihtoratsastus oli mennyt aivan surkeasti. Mä olin kolistellut TODELLA säälittävästi Myntin perässä, ja koko sen ajan kun en hoippunut toinen käsi irti ohjaksista, mä aurasin takinkauluksella ja suulla lunta. Ei mitenkään erityisen hauskaa, jos multa kysytään.
Koska mä en ollut alun perinkään oikein luottanut siihen karmeeseen suksipariin, jonka päälle mut oli sit tänään laitettu, mä olin maannut puoli yötä tuijottamassa saunamökin kattoon ja kauhistelemalla sitä hetkeä, jona joutuisin surffailemaan suksien päälle. Cella oli maannut mun vieressä, ja mun käsi oli about tippunut puutumuksesta, mutta mä en ollut etukäteishäpeissäni pystynyt edes liikahtaan. Kun mä lopulta olin saanut kerättyä itseni ja aloin harkita yöviiden kauneusunia, mulla ei ollut yhdessäkään sormessa tuntoa ja mä huolehdin onnettomana pystyisinkö ikinä pitään ees kaviokoukkua kädessä.
Mä olin tullut siihen hartaaseen tulokseen, että surkeesti menneen hiihdon syy oli Myntissä. Vaikka se oli ties miten hyvä vetoheppa yms. yms. yms., niin mä luulin että varsan saaminen oli saanut Myntin kärsiin jostain akuutista erityistaitojen menetyksestä. Mä olin päättänyt, että opettaisin sen taas kunnon ajokiksi omakätisesti.
Tätä varten mun oli pitänyt suorittaa pari missiota. Ensinnäkin, koska mua ei enää sais Annen teiniaikaisten suksien päälle, mä olin lähtenyt metsästämään jotain vastaavaa mutta parempaa liukuvälinettä. Muut kuivaili tunnelmallisesti mökeissä vaatteita leirikasteen jäljiltä, kun mä rämmin naamankokoisten räntä”hiutaleiden” läpi tallin kulmalle ja siitä tuntilaisten odotteluhuoneeseen. Siellä oli kuin olikin mun suunnitelman salainen ainesosa: jonku pikkulapsen puolikkaan takapuolen kokoinen oranssi pulkka, jonka mä anastin onnellisena limuautomaatin viereltä.
Kello oli jo niin paljon, et tallikeiju-Kasper tulis varmaan hetkenä minä hyvänsä jakelemaan iltasapuskoja. Mä hipsin niinku pakon ajelemana satulahuoneeseen, nappasin sieltä pukilla lojuvat vetovehkeet ja raijasin ne hullunkyytiä äänettömästi Myntin karsinalle. Se katso mua et-oo-tosissas –ilmeellä, mut kopisteli silti hetken kuluttua mun perässä ulos tallipihalle. Mä nappasin pulkan matkan varrella kainaloon ja ohjailin mun korskean vetomopon päärakennusta piiloon takatarhaan. Ketään ei näkynyt missään, ja mulla alko olla epätavallisen seikkailullinen olo.
Mä en ollut aatellut, että tarhassa olis niin pimeetä. Myntti huokas raskaasti, kun mä kiinnitin sormet kylmästä ja hermostuksesta kankeina pulkan sen perään. Tarha oli onneks tallattu aika kiinteäksi, niin heppa vois hyvällä omallatunnolla juoksennella niin paljon kuin lystäis.
Multa meni pitkään selvitellä ajo-ohjat niin, että ne ylsi pulkkaan asti. Myntti seiso jäätyneenä paikoilleen, ja pelkästään kääntyvästä korvasta saatto nähdä, että se ei ollut tylsistynyt puupökkelöksi. Kun mä lopulta pääsin kipuamaan pulkkaan, mä olin tsempannut itseni jo suunnilleen World Champion –tason ajokouluttajaksi. Nyt mä vaan vähän maiskuttaisin ja johan Myntti oppis hiihtoratsuksi!
Siinä pulkassa polvet poskilla mä tajusin yhden ongelman. Myntti ei liikahtanut askeltakaan, vaikka mä miten maiskutin sille. Sen toinen korva pyöri edelleen antennina, mut murjottava Myntti ei suostunut ottaan yhtään askelta pulkka perässään. Mä tein kaikkeni, käytin varmaan koko mun äänialan maiskutuksissa ja naksutuksissa ja päädyin lopulta huiskiin onnettomasti ohjia niinku joku viime vuosisadan tukkijätkä.
Mä olin niin keskittynyt hepan starttailuun, en en oikeestaan edes kuullut lähestyvien askelien ääniä lumella, ennen ku ne pysähty ja muuttu puheeksi.
”Kuka tuolla on?”
”Onkse Aleksanteri?”
”Mitä sä teet siellä?”
Mä lopetin hätkähtäen turhautuneen ohjien viskomisen. Pulkassa yhä istuen mä vilkaisin olkani yli.
Aika monta järkyttävää tunnetta mä olin ehtinyt kokea viimeisen puolen vuoden aikana, mut siitä huolimatta tää nimenomainen kohos mittarissa aika korkealle. Mä olin ehtinyt nopeesti ajatella, et aidan takana olis ehkä Pihla tai joku vastaava lempeä ja ymmärtäväinen heppamaailman kasvatti. Mut ei, olisitteko mitenkään voineet arvata!!!!!
Mua tuijottamassa seiso iloisessa kunniavartiossa koko Pappila-porukka. Hobittimimmin naama oli vääntynyt ihan ku se olis yrittänyt nauraa äänettömästi, ja vaalee vihattava jätkä nojaili säälivästi tarhan aitaan. Grace seiso niitten välissä ja näytti eniten hämmentyneeltä, mut ikävä kyllä sillä tavalla jolla ollaan hämmentyneitä noloista vanhemmista. Mä toivoin, et Myntti olis pillastunut ja heittänyt mut pulkkineni päätä myöten lumikinokseen.
Mut niin ei käynyt. Mä kökötin naama punaisena ajo-ohjat käsissä ja tuijotin kolmea pimeän läpi häämöttävää naamaa, ja Myntti seiso takajalkaa lepuuttaen pulkan edessä. Mä en yksinkertaisesti keksinyt mitään sanottavaa, joten pappilalaiset vaan tuijotti mua hetken, kunnes ne naurahti jotenki epämukavasti ja lähti takas mökkejä kohti. Mua hävetti niin paljon, että mä heittäydyin kyljelleni pulkasta ja iskin naaman lumikinokseen.
Mun pitäis ehkä alkaa Seppeleen viralliseksi noitatohtoriksi. Silloin olis edes joku peruste sille, miks mä olin valjastanut Myntin oranssin pikku pulkan eteen ja istuin siinä ypöyksin keskellä räntämyräkkää.
|
|
|
|
Post by Salma on Mar 11, 2016 18:43:26 GMT 2
 Salma ja Bonnie torstaisella aurinkomaastolla Liekkijärven rannassa. Ratsastuksen lomassa ehtii pysähtyä hetkeksi ihailemaan saapuvaa kevättä ♥ |
|
|
|
Post by Anni on Apr 18, 2016 15:34:12 GMT 2
Mäenlaskua ja yksi valhe
Mä olin ilmoittautunut hiihtolomaleirille empimättä. Ja niin mä löysin itseni mäenlaskusta kuin vanhoina hyvinä aikoina.
Oli pulkkaa, liukuria ja ilmalla täytettäviä veneitä. Mutta kaikista mystisintä oli se, miten paljon niihin mahtui porukkaa. Etenkin, kun oli itse hautautunut tunnistamattomien raajojen sekaan ja toivoi vain, ettei laskuväline menisi nurin.
"HULLUT!!" Daniel karjaisi, kun me viiletettiin #cellanterin kanssa samaan pulkkaan survoutuneina arvon herra kouluratsastajaa päin. Mä en ollut varma, miten olin joutunut osaksi kohupariskunnan romanttista mäenlaskua, mutta sen mä tiesin, ettei me oltu väistämisvelvollisia. Onnekseen Däni älysi väistää, vaikka ehdin havaita nyrkinpuintia ja kuulla vuosisadan kiroiluryöpyn. Ai ai, melkoista kielenkäyttöä.
Olin juuri kiskomassa kelkasta puoliksi tippunutta Cellaa ylös, kun Mikaelan, Gracen, Salman ja Oonan miehittämä kumivene liukui meitä päin sellaista vauhtia, että Allu syöksyi avuksi nykäisemään Cepan pois alta. Meidän pulkka ei ollut yhtä onnekas, vaan kimpoutui pari metriä toiseen suuntaan tyttöjengin hurauttaessa laskea suoraan päin.
"Mä en muistanutkaan, että tää oli näin vaarallista", Cepa hihitti ja sai mut pyöräyttämään silmiäni.
"Toi se vasta vaarallista onkin", Aleksanteri mutisi ja nyökkäsi mäkeä kohti. Lausahdus piti paikkansa, sillä Daniel paineli tulla mäkeä alas stiigalla sellaista haipakkaa, ettei vauhti ihan vähässä hiipuisi. Mäenlaskun keski-iän reilusti ylittänyt (köhköh) Dani tuntui tajuavan sen hassun faktan itsekin ja alkoi polkea jarrua jokseenkin hermostuneen oloisena, mikä sai laskuvekottimen poikittamaan ja kiepahtamaan ympäri. Loppujen lopuksi kelkasta pudonnut Daniel juoksi pyörähdyksestä selvinneen ja laskua jatkaneen stiigan perässä, taiteillen itsensä takaisin kyytiin vasta mäen alla. Kuulin tirskuntaa, joka kuitenkin vaimeni Danielin mulkaisujen saattelemana varsin nopeasti.
Vielä yksi mäki. Porukka puuskutti kiirehtiessään rinnettä ylös, koska viimeinen lasku tehtäisiin massiivisesti: niin paljon porukkaa mäkeen samaan aikaan kuin vain suinkin mahdollista.
Tällä kertaa mä halusin laskea yksin, joten olin valinnut itselleni pienimmän mahdollisen pulkan. Olin ensimmäisten joukossa ylhäällä, joten istahdin pulkkaan odottamaan selkä menosuuntaan päin.
"Vauhtia!" hoputin Aleksanteria, joka oli jättäytynyt muun miesväen kanssa letkan perälle. Poika mulkaisi mua, mutta kääntyi sitten kuuntelemaan Danielin puhetta.
Lopulta suurin osa porukasta oli erinäisten laskuvälineiden kyydissä. Allu ja Joona olivat lupautuneet pukkaamaan isoimmat porukat liikkeelle, me muut lähtisimme perään. Naureskelin näylle itsekseni: me oltiin kuin parhaatkin alakouluikäiset mäenlaskussa posket punaisina ja mielet virkeinä.
"Anni hei", Allu mutisi ja tallusteli lähemmäs.
"Niin?" kysyin ja keskeytin suunnitellun pulkan kääntämisen.
"Mulla on sulle yks salaisuus", Aleksanteri virkkoi ääntään madaltaen. Kohotin kulmiani, kun poika kurottautui lähemmäs.
"Sä oot ekana perillä", Allu virnisti ja pukkasi mun polvea sen verran, että pulkka nytkähti uhkaavasti liikkeelle. Mä ehdin nähdä Danielin mairean virneen ja muiden hämmästyneet ilmeet, kun pulkka kiihdytti vauhtiaan ja mä olin keikahtaa selälleni sen siliän tien, kun ehdin tilanteen tasalle. Ja sitten oli mun vuoro kirota.
|
|
|
|
Post by Cella on May 22, 2016 14:33:14 GMT 2
Meidän viimeisessä yössä oli tohinaa kerrakseen......  Kiitos hauskasta leiristä!! |
|
|
|
Post by Pihla on May 29, 2016 18:24:39 GMT 2
Liian moni uhosi pysyvänsä pystyssä. Todellisuudessa suurin osa päätyi jossain vaiheessa pyrstölleen. Joku syytti liinoja ja joku taas lumen tasaisuutta. Kieltämättä, alusta ei ollut mikään tasainen. ”Siis ette oo tosissanne, näidenkö päällä pitäis pysyä!” kuului huuto. Ruskeahiuksinen tyttö asetteli juuri minikokoisia suksia jalkoihinsa. Sukset olivat oikeasti koomisen näköiset ja jo se teki tästä hauskan tilaisuuden. Ja kuten jo aiemminkin, myös tämä tyyppi päätyi nokka edellä maahan. Parin kirosanan jälkeen hän kuitenkin nousi ja luisteli itsensä takaisin liinojen luokse. Mahtoi ratsastajallakin olla hauskaa, kun joka kerta kuului sama huuto ”odota vähän!”. Kiitos leiristä! |
|
Jutta
Perustallilainen
Posts: 116
Hoitoheppa: Abrianna
|
Post by Jutta on Jun 11, 2016 10:37:55 GMT 2
 Aamu oli valjennut kylmänä kohdistaessamme punoittavat nenänpäämme kohti Liekkijärveä. Matka taittui reippasti kävellen ja lyhyillä ravisuorilla nopeasti Liekkikallion tietämille, jossa kirpeästä pakkasesta pörhistyneet hevoset ihmettelivät ratisevaa jäätä. Lyhyiden ravilämmittelyjen jälkeen päästiin pareittain muutamalle hassulle laukkaspurtille, joista etenkin Elmo tuntui diggailevan. Pariksemme uhrautuneet Wenla ja Gitta puolestaan keskittyivät vähän hallitumpaan menoon mutta pysyivät silti hyvin messissä. Laukkojen jälkeen kaivettiin kantojuhdaksi uhratun Danielin repusta termarit joista hörpittiin kuumaa mehua ja maitokahvia ennen takaisin tallille paluuta.
Kiitos! |
|
|
|
Post by Wenla on Aug 31, 2016 17:00:19 GMT 2
Mä en tiedättekö ollut ihan sataprosenttisen varma, halusinko viettää viikkoa mökissä, jossa kaikki oli suoraan sanottuna awkwardness huippuness. Se tunnelma oli jotenkin tosi painostavan ahdistava aina kun koko poppoo oli paikalla.
Sen mä kuitenkin tiesin, että se johtui Gracesta, Cellasta ja Allusta, joiden kolmiodraama oli ihan kuin jostain saippuasarjasta. Cella ei tietenkään ollut yhtään iloinen mökkijaosta, eivätkä muutkaan osapuolet riemusta hyppineet. Siispä Grace käyttäytyi juuri niin kuin mä mun porukoiden takia - se hyppäsi kahden mökin väliä koko ajan.
Mutta nyt koko pappilalaispoppoo hääräsi ties missä ja me istuttiin saunamökissä sekalaisella kokoonpanolla. Daniel kuorsasi sängyssään (eikä lopettanut vaikka me oltiin käännelty sitä mitä ihmeellisimpiin asentoihin??), Anni ja Cella olivat ulkona kuiskuttelemassa ja Pyry ja Allu istuivat sängyissään tyypertyneinä unirauhan häirinnästä.
"Mitä kello ees on?" Pihla kysyi, mutta ennen kuin kukaan ehti vastata sen kasvoille heijastui älypuhelimen sininen valo. "Vasta vähän yli yks."
"Pitäskö meidän mennä nukkumaan, eiks se maasto ollu jo yheksältä?" mä nurisin peittoni sisältä.
"No ei! Tää on leirin eka yö eli pitää tehä jotain hauskaa," Jutta älähti.
"Siis tytöt, me niin lähetään pihalle vakoilemaan pappilalaisia! Me tiedetään, että ne tekee jotain kiellettyä," kuului ovelta hämmästyttävän pirteä ääni. Anni seisoi siellä kädet lanteilla ja tapitti meitä vaativasti.
"En mä jaksaaaaah," mä valitin ja yritin saada kannatusta mielipiteelleni. Pihla kuitenkin vain pudisteli päätään ja veti mutkin pystyyn.
"Pyry ja Allu kans! Vai mielumminko kuuntelette Danin kuorsausta?" Anni virnisti.
Ja niinpä hetken kuluttua koko sebekööri (paitsi Daniel..) hiippaili pihalla kohti tallirakennusta.
"Tiiättekö te edes missä ne on?" joku kysyi.
"SHHHHHH!!!!" Cella sihisi ja painautui maneesin punaista seinää vasten. Sitten se kurkkasi kulman taakse.
"Noh??" Anni kysyi kärsimättömästi mun edestä. Cella katsahti meihin voitonriemuisena.
"Ne on kentällä ja ne juo jotain," blondi virkkoi painottaen sanaa jotain.
"Okei, no entäs nyt?" Fiia kysyi.
"Meidän pitää päästä lähemmäs ja ottaa kuva! Mulla on ainakin kännykkä!" mä hihkaisin melkein liian kovaan ääneen. Olin reipastunut sillä sekunnilla, kun me oltiin päästy oikean vakoilemisen makuun.
Niinpä me päädyttiin siihen, että kulkisimme maneesin seinän vierusta pitkin kuuselle, joka seisoi seinän vieressä lähellä kentän aitaa. Mä kuulin takana kävelevän Sandran hengityksen, kun me hiivittiin Cellan johdolla kuuselle. Mä vilkuilin välillä taakseni nähden välillä Allun turhautuneen ilmeen, välillä Salman joka näytti huomattavasti enemmän innostuneelta. Kentältä kuului puhetta, mutta sanoista ei ottanut kunnolla selvää.
"Noni Wenla, ota se kuva nin häivytään," Anni supatti mulle ja teki tilaa, jotta mä pääsin lähemmäs. Vilkaisin vielä taakseni ja painoin sitten kameranappia.
Mutta meidän epäonneksemme mulla oli automaattinen salama päällä ja se tietysti näkyi loistavasti pimeässä.
"Voi hitto," mä sain sanottua, kun mä kuulin pappilalaisten kummastuneita ääniä.
"Juoskaa!" mä sihahdin ja sain aikaan kunnon pakoreaktion.
Siinä me sitten pingottiin puoli yhdeltä yöllä lumihangessa kohti saunamökin turvaa, ja voin sanoa, että mua hävetti.
"Siis etkö sä todellakaan tajunnu että ne vois nähdä sen salaman?" Jutta nauroi kun Allu oli viimeisenä paukauttanut oven kiinni.
"No en mä ees huomannu että mulla oli se päällä!" mä yritin puolustautua.
"Musta tuntuu että meidän kannattaa kehittää joku alibi aamuksi," Adalind hymähti.
"Joo, ja ainahan me voidaan syyttä Danielia," Anni virnuili.
Voin muuten sanoa, että sinä yönä ei paljon nukuttu.
kiitos kivasta leiristä!! <3
|
|
|
|
Post by Pyry on Nov 23, 2016 10:13:21 GMT 2
Opas siitä, kuinka vältellä Kasperia
Tarkoitus: Välttyä kalpeiden tallimestareiden katseilta ja käskytyksiltä.
Huomioitavaa: Opas säilytettävä tarkoin varjellussa paikassa piilotettuna tallin henkilökunnalta, etenkin kalpeilta tallimestareilta. Oppaan käyttö omalla vastuulla, ongelmatilanteissa joudut toimimaan yksin.
Kalpea tallimestari: miten tunnistaa
- kalpea
- tottelee nimeä Kasper
- äreä (huom! älä sekoita Danieliin)
Varoituksia!
- hiipii paikalle yleensä erittäin hiljaa ja huomaamattomasti
- käytös ei aina ennakoitavissa
Miten välttyä
- paras vaihtoehto välttää tallilla olemista kalpean tallimestarin suorittaessa tehtäviään (työlistan opettelu suositeltavaa)
- piiloutuminen suositeltavaa (kts.ohjeet myöhempänä)
Ongelmatilanteissa
- vältä katsekontaktia!
- älä kulje yksin, ryhmä luo turvaa
- ilmoita aina toisille, jos joudut poistumaan kalpean tallimestarin reviirille
- pidä aina mielessäsi ainakin muutama tekosyy (oikeat syyt kannattavampia!) siitä, minkä takia joudut kalpean tallimestarin tielle (kts. ohjeet myöhempänä)
Miten piiloutua
- taukotila lähes aina turvallinen ja tallimestariton vyöhyke
- äreimpien hevosten ja ponien karsinat (huom! omalla vastuulla, suositeltavia piilopaikkoja mm. Kössin, Windin ja Gitan karsinat)
- kalpea tallimestari välttelee usein maneesia ja kenttää (huomioi pohjien kunnostusajat ja mahdolliset kalpean tallimestarin pakolliset ratsastukset)
- suuret kikattavat porukat (erittäin suositeltavaa päiväsaikaan, kuitenkin iltaisin ja aamuisin, etenkin mahdollisina krapula-aamuina, erittäin vaarallisia!)
- vessaan lukittautuminen toimii etenkin seuraavien syiden kanssa loistavasti:
- draama ja siitä johtuva itkukohtaus
- ns. naisten vaivat (huom! syyn käyttöä ei yleensä suositella miehiksi identifioituville)
- toimisto hyvän syyn kanssa
Jos kuitenkin törmäät kalpeaan tallimestariin, on hyvä säilyttää sananvalmius
- ”Anne/Pirre/henkilökohtaisen uskoni jumalhahmo käski olla täällä”
- ”voidaanko unohtaa tämä juttu, jos siivoan x-määrän karsinoita?”
- ”mä luulen olevani vähän ihastunut suhun” (takaa kalpean tallimestarin paikalta katoamisen, käytettävä harkitusti ja pakon edessä!)
- ”mites minä tänne päädyin, olen varmasti menettänyt muistini. Kukas te oikein olittekaan?”
- ”hevonen/ihminen on ripuloinut karsinan/tilan täyteen, olen juuri menossa siivoamaan sitä. Ellet sinä haluaisi tehdä sitä puolestani?”
- ”riitelin juuri poikaystäväni/tyttöystäväni/hoitohevoseni/Inkerin kanssa. Haluaisitko toimia auttavana olkapäänä?”
Muista aina valppaus! Onnea valitsemallasi tiellä!
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!