15.-18.10. Syysvaellus

[Anne]

Syysvaellus Sebeläisille!

Lähde mukaan omalla tai hoitohevosellasi. Voit myös toivoa vapaan olevaa hevosta ratsuksesi. Kiertelemme syksyisen Liekkijärven ympäristöä.

Vaelluksen osallistujille jaetaan aihe, josta kirjoitetaan/piirretään.

Vaelluksesta jaossa merkki tason mukaan =)


Osallistumiset viim. 4.10.2015!

Anne - Solttu Elli - Rotta? Cella - Windi Emmy - Kuutti Anni - Laila Rosa - Kössi Jason - Huiska

Aurinko - Venna Sandra - Aristo Tuulia - Ruusa Salma - Bona Wenla - Gitta Clara - Netta Robert - Harry x

Pihla - Loeke Fiia - Elmo Inkeri - Siiri Simona - Walma Mango - Edi Aleksanteri - Myntti Kristian - Tollo Pyry - Reino

Paikat:
A Seppele
B Artsin ravitalli
C Simora
D Ruolampi
E Pihatto
F Ruskamäki (majakka)
G Tervamäen seikkailu- ja leirintäpuisto
H Liekkisaari
I Liekkijärven laavu/taukopaikka
J Hylätty junavarikko
K Grundsbergin kartano
L Liekkijärven ABC
M Vanha louhos
N Metsästysmaja

Yöpymiset:

1 Telttamajoitus Kajokorvessa



2 Hylätty junavarikko





3Metsästysmaja
(kuva tulossa)


Reitti:

15.10. Seppele --> Kajokorpi
Vaelluksen pisin päiväreitti, lähtö klo 10: kyläkauppa, Artsila, männikkö, joenranta, kaupungin raja, Liekkijärven ABC.
Koleaa, harmaata, sumuista, +7.

16.10. Kajokorpi --> Junavarikko
Toinen päiväreitti, lähtö klo 10: Grundsbergin kartano, Tervamäki.
Aurinko pilkahtelee, viileä tuuli, +5. Yöllä pakkasta.

17.10. Junavarikko --> Metsästysmaja
Kolmas päiväreitti, lähtö klo 11: Laavu, Simora.
Vesisadetta, +6. Pieni myrsky yöllä.

18.10. Metsästysmaja --> Seppele
Kotiinpaluu, lähtö klo 12: Suoraviivaisesti kotiin.
Harmaata, kolea tuuli. +3.


Muut spessut:



Harmaat tammat: Robert ja Harry sekä Anni ja Laila odottelemassa vuoroaan kahluupaikalla.




Aiheet:
(Varataan nopeusjärjestyksessä, 1 kpl. Kun kaikilla on yksi, voi haluttessaan varata lisää =))

1. Yleiskatsaus koko vaelluksesta - tarina (saa otsikoida itse) - Mango
2. Yleiskatsaus koko vaelluksesta - tarina (saa otsikoida itse) - Tuulia
3. Yleiskatsaus koko vaelluksesta - piirros (saa otsikoida itse) - Clara
4. Lähtö. Lokakuinen, hyytävä vaellus. Mitä järkee? - tarina - Robert
5. Kyläkaupan syysantimet. - tarina tai piirros
6. Kahvittelut Artsilan raviradalla. - tarina - Rosa
7. Syksyistä luonnonkauneutta (männikkö) - piirros
8. Syksyistä luonnonkauneutta (joenranta) - piirros - Pihla
9. Urbaania toimintaa (kaupungin rajamailla). - tarina
10. Viimehetken eväät (Liekkijärven ABC). - tarina - Anni
11. Telttailua - tarina - Jason
12. Telttailua - piirros - Sandra
13. Antiikkia ja aristokraattista toimintaa (Grundsbergin kartano) - tarina
14. Kartanon mailla (Grundsbergin kartano) - piirros
15. Peltoa ja metsää (matkalla Tervamäkeen) - piirros - Pyry
16. Vaelluksen riemuja??? (matkalla Tervamäkeen) - tarina - Fiia
17. Lounastauko ja äksöniä Tervamäessä. - tarina - Aleksanteri
18. Tervamäen aktiviteetit - piirros
19. Ilta hämärtyy, vanhan rautatien vaarat. - tarina - Aurinko
20. Ilta hämärtyy, vanhan rautatien tunnelmia - piirros
21. Yö junavarikolla. - tarina - Salma
22. Junavarikon hevosmajoitus - piirros
23. Onneksi päästään täältä pois! (Junavarikko --> Laavu) - tarina - Robert
24. Lounashetki laavulla. - piirros
25. Kahluuta ja kahvia Simoralla. - tarina - Simona
26. Se perinteinen fail kahlatessa.. - piirros - Inkeri
27. Kuumat metsästysmajan bileet (osa 1) - tarina
28. Kuumat metsästysmajan bileet (osa 2, jatko/sivuava kertomus osalle 1) - tarina
29. Kohti kotia! - tarina/piirros - Wenla
30. Somekuva vapaavalintaisesti. - kuvankäsittely, piirros - Emmy
31. Somekuva vapaavalintaisesti. - kuvankäsittely, piirros - Kristian
32. Lokakuun loistoa - piirros - Cella
33. Ryhmäkuva vaellusporukasta - piirros - Clara (2)

[Robert]

15.10.2015: Lähtö. Lokakuinen, hyytävä vaellus. Mitä järkee?

"Täällä sataa."

"Eikä sada", Anne vastasi saman tien, aivan kuin se olisi kuullut saman rutinan multa noin kaksitoista kertaa viimeisen vartin aikana. Se varmaan olikin. Ainakin kahdeksan niistä kahdestatoista. Vilkaisin ratsunsa selkään itseään punnertavaa vaellusvetäjää vähintäänkin myrtsinä.

"Todellakin sataa", mutisin kiristäessäni Harryn satulavyötä vielä viimeisen kerran. Mun mutinat eivät kuitenkaan menneet ihan kuuroille korville: Inkeri oli jo kammennut itsensä Siirin selkään. Heijastinliivinen tyttö oli mussuttanut vielä hetki sitten porkkanaa myöhäisaamupalaksi, ja nyt sen jämäpää kolahti mun kypärän takaraivoon.

"Älä valita", blondi sai sanottua, mutta kyllä siitäkin näki, että vaellus ei vaikuttanut enää niin kivalta idealta kuin se oli vielä alkusyyskuusta paperilla näyttänyt.

"Mä en ehtinyt juomaan edes kahvia aamulla, mun herätys ei herättänyt ajoissa ja heräsin vasta viideltä ja duunissakin oli kamalaa sotkua kun piti hoitaa kahden päivän duunit muutamassa tunnissa—" aloitin valituslitanian vetäessäni jalustimen alas. Joku yritti keskeyttää, että olisihan ne kahden päivät duunit voinut hoitaa pitkin viikkoa ja olla jättämättä niille viimeisille tunneille, mutta mä paasasin päälle äänenvoimakkuutta asteella lisäten, "niin kahden päivän duunit muutamassa tunnissa ja en ehtinyt kahvia juomaan ja sämpyläkin piti syödä tossa ajellessa ja radio meni ihan sekasin ja oon aika varma, että jätin hammastahnan kotiin, ja Mabel oli pissannut mun makuupussisuojan päälle niin jouduin ottaan jonkun kämäsen muovipussin ja tänä vuonna ei sitten mitään pullonpyörityspusuja!"

Viimeistelin saarnani Harryn selästä, omista korkeuksistani. Inkeri Siirin selästä katsahti muhun pää kenossa ja Emmy virnisteli Kuutin kyydistä.

"Täytyy muistaa, että Robertista saa eniten puhetta irti kun se ei oo saanut aamukahvia ja herännyt viideltä", Salma huomautti ja kirvoitti muutaman naurahduksen enemmän tai vähemmän aamuväsähtäneessä porukassa. Mä lysähdin happamana Harryn selässä, tamman yhä ihmetellessä sen satulan jatkona olevia satulalaukkuja. Keskustelunaihe vaihtui mun ärtymyksestä ensimmäiseen etappiin ja suuriin odotuksiin. Mä vilkaisin taivaalle ja huokaisin.

"Mut täällä ihan oikeasti sataa", ruikutin vielä, mutta sain vastaukseksi vain tuskaisia huokaisuja ja silmien pyörittelyä.

Ei ihan oikeasti satanut. Mutta taivas näytti siltä, että se voisi revetä hetkenä minä hyvänsä. Ilmassa oli vieläkin aamuista sumua ja olin varma, että jos hengittelisin suu auki niin nekin ilman muuttuisivat höyryksi. Kosteaa ulkona kyllä oli, sen mä olin huomannut kangaskenkiin aamulla ilmestyneistä märistä länteistä kun olin oikaissut nurtsin poikki. Nytkin mun keltaisen sadetakin pinta kiilteli hieman. Nyhdin heijastinliiviä vähän parempiin asemiin ja pitelin käsilläni satulan etukaaresta, tarkkailen muita.

Oltiin kaikki änkeydytty pihalle. Skaalailin jengiä, yhdistin puolituntemattomia kasvoja tuntemiini nimiin—joukon nuorimman oli pakko olla se Jason-niminen poika, mikä taas teki toisesta pojasta Aleksanterin. Tyttöjä olikin vaikeampi tunnistaa ja hävetti, etten tunnistanut osaa vaellusporukasta vaikka suurimman osan kanssa oltiin jopa ihan keskustelukykyisiäkin. Muutama oli tuttu parin vuoden takaiselta vaellukselta, johon yhdistin lämpimiä muistoja. Ihan jo säänkin kannalta, sehän oli käyty heti elokuun alussa ja reitin varrelle oli mahtunut uimarantakin.

Huokaisin haikeasti.

"No mitä nyt vielä?" Inkeri kysyi jo kyllästyneen kuuloisena. Katsahdin alaviistoon piskuisen poninsa selässä istuvaa piskuista tyttöä, ja huokaisin uudelleen, dramaattisemmin.

"Täällä on varmaan alle kymmenen astetta lämmintä. Varmaan alle viisikin. Alle nollan! Pakkasta. Pakko olla. Mun sormet on ihan kohmeessa", rutisin kun kerran kysyttiinkin ja yritin taikoa kasvoilleni surunaamahymiön kuvainnollisemman version.

"Ens yölle tai sitä seuraavalle taisi olla luvattuna pakkasta", Elli havahtui jostain tähän päivään ja tarjosi mulle kaikkea muuta kuin vilpitöntä hymyä. Mun selkäranka oli luiskahtaa ulos häntäluineen päivineen, niin paljon mun jo ennestään kasaan vetäytynyt ryhti lysähti tämän uutisen johdosta.

"Eikö tää eka yö ollut telttayö?" joku, varmaan Tuulia, kysyi ruunikon suomenhevosensa selästä, ja tässä vaiheessa mä halusin vain tulla alas hevosen selästä, pistää sen takaisin karsinaan ja karauttaa kohti mun varmasti vieläkin lämmintä sänkyä.

"Mä varaan sit muuten Cellan kainalon!" yksi vanhemmista tytöistä huuteli jostain kauempaa, ja samalla koko piha repesi mitä sekavimpaan telttakämppisvarailuun. Mä vilkaisin automaattisesti Aleksanterin suuntaan—en siksi, että tää Cellan kainalovaraus olisi jotenkin liittynyt siihen, vaan siksi, että viime kerralla olin yöpynyt lähinnä Anthonin kanssa, mitä nyt olin tainnut mitä viattomimmin eksyä jakamaan yhden sänkyn Britankin kanssa. Mun helpotukseksi loppupeleissä ei ollut oikein selkoa siitä kuka yöpyisi kenenkin kanssa, ja Annekin hyssytteli porukan jotain briiffausta varten.

Ensimmäisenä taitettaisiin matkaa kohti kyläkauppaa ja sieltä suunnattaisiin kohti Artsilan raviradan ("Kahvitellaan siellä, niin ehkä Roberttikin vähän piristyy", Anne lisäsi sen kuuloisena, että sillekin kelpaisi kunnon kahvit, ja mun kurkusta karkasi toiveikas huokaisu) kautta männikön ja joenrannan läpi kohti kaupunkia. Päivän viimeinen stoppi olisi Liekkijärven enemmän tai vähemmän legendaarinen ABC. Ehdin jo hetken haaveilla Hesburgerin paprikamajoneesista ja tuplajuustohampurilaisista, kunnes Anne pääsi Kajokorven telttailuun. Seuraavaksi tarkasteltiinkin jo varusteita aina makuupusseista vaarnoihin—kaikki taputtelivat taskujaan, kaivelivat laukkujaan ja tutkivat reppujaan.

"Pitäis kai saada teidät johonkin loogiseen järjestykseenkin", Anne lopulta huokaisi ja antoi katseensa kiertää koko pihan vallanneessa ratsukko sekamelskassa. Meidän puolustukseksi, ainakin oltiin kaikki oikeiden hevosten selässä oikeissa varusteissa heijastimet sumussa hohtaen. Jaakko torkkui huoltoauton kuskin paikalla siihen malliin, että huokaisin kateellisena. Se oli ollut lastaamassa kamoja autoon ja pysähtynyt kuuntelemaan vaelluksen ensimmäisen päivän suunnittelmaa. Tosin mä epäilin, että se oli "kuunnellut" kamalan hyvin auton oven ollessa melkein kiinni.

Note to self: ilmoittaudu huoltojoukkoihin seuraavalla vaelluksella. Ainakin jos tallin pomo saa jonkun ihmeellisen päähänpiston järjestää vaellus lokakuun puolivälissä.

"Me voidaan olla loppupäässä!" Cella huuteli Windin selästä Annen mietittyä loppupään porukkaa ääneen, samaan aikaan kun mä tarjouduin samaiseen peränpitäjän pestiin.

"Ei meitä sitten noiden eteen", ilmoitin Annelle ja käännyin sitten hakemaan useamman ratsukon päässä olevan Cellaa ja tämän pilkkuponia, "Harryn persnahat oli mennä kun tulitte viimeks maastoon meidän kanssa!"

"Mennäänkö me nopeat syövät hitaat -taktiikalla vai hähä?" joku kommentoi väliin, ja näin puheenaihe taas sulavasti siirtyi ihan johonkin muuhun kuin ratsastusjärjestykseen. Eksyin väsyneen kiivaaseen hevoskannibalismikeskusteluun Salman kanssa samalla kun sivusilmällä näin Annen ja Ellin juonittelevan puttejonon organisointia ihan keskenään. Varmaan parempi niin. Tästä vaelluksesta tulisi mitä todennäköisemmin jonkinlainen katastrofi kuitenkin. Olisi hyvä, että edes jonojärjestys olisi kondiksessa.


edit/ voisin samalla tipauttaa tuon toisen aiheen kirjoittamisen pois, ei ole aikaa D:

[Cella]

Lokakuun loistoa


Viimeinen kokonainen vaelluspäivä oli uskomattoman kaunis. Anni, joka oli ottanut vaelluksen aikana varmasti ainakin 700 kuvaa, kävi ikuistamassa mut ja Allun kun me oltiin pistämässä tammojamme yökuntoon pitkän päivän päätteeksi. Siitä otoksesta tuli jostain syystä mun lempikuva koko reissusta.

[Pihla]

Syksyistä luonnonkauneutta(joenranta)

[Anni]

15.10.2015 - Viimehetken eväät @ Liekkijärven ABC



Me saatettiin kääntää muutama pää päräyttäessämme Liekkijärven Apsille koleana syyspäivänä. Okei, olisi sen suuruinen hevoskatras hämmästyttänyt varmasti aurinkoisemmallakin säällä, mutta silti.
"Kohta on autot rutussa jos ne ei älyä väistää Windiä tarpeeksi kaukaa", Cella mutisi pilkullisen, hampaitaan väläyttelevän ratsunsa selästä. Mä seurasin katseellani Lailan korvia, jotka pyörivät kuin viimeistä päivää. Kokosin automaattisesti ohjia paremmalle tuntumalle tamman kävellessä jännittyneesti parkkeerattujen autojen ohi - nehän söisivät varmasti mustankimoja tammoja välipalaksi.
"Anne?" joku huikkasi varoasti. "Onkohan tässä mitään mahdollisuutta käydä tuolla sisällä?"

Hetkeä myöhemmin nopeimmat, minä mukaanlukien, olivat porukan jalkautuessa lykänneet ratsunsa ohjat lähimmän paikallaanseisojan käteen ja kipittänyt huoltoaseman lämpöön.
"Mun tekis mieli ranuja", Cepa pölpötti Fiian nyökytellessä vieressä.
"Windi varmaan arvostas kun mussuttaisit niitä sen selässä", virnistin saaden Aleksanterin hörähtämään itsekseen. Poika oli ilmestynyt paikalle niin mystisesti, etten ihmettelisi jos Myntti löytyisi seisomasta parkkipaikalta taksitolppaan sidottuna. 
Mua nauratti sisääntulijoiden ilmeet - yhdenkään suu ei ollut kiinni niiden kuikkiessa epäuskoisena olkansa yli.
"Äiti! Mä haluun tollasen ponin!" pieni tyttö mankui äitinsä käteen ripustautuneena. Arvoitukseksi jäi, mihin Seppeleen poneista lapsonen oli silmänsä iskenyt.
"Tota noin", Salma virkkoi. "Annen ilmeestä päätellen meidän pitäis varmaan pitää kiirettä."
Nopea vilkaisu varmisti Salman toteamuksen ja porukkaan tuli vauhtia: kukaan ei haluaisi kohdata syystuulessa liian kauan seisovaa Annea, jonka vaellusta me viivytettäisiin ylenpalttisen pitkällä apsiretkellämme.

Pari vessareissua ja pikaista markettirundia myöhemmin me oltiin survottu ostokset muovikasseihin ja riennetty ulos. Porukka vaikutti olevan hieman kylmissään, mutta onneksi me oltiin hyvää hyvyyttämme ostettu tavaraa koko poppoolle.
"Kiitos", mutisin Robertille, joka hyssytteli steppailevaa Harrya. Nappasin Lailan ohjat tämän kädestä ja ryhdyin survomaan rapisevaa muovipussia satulalaukun suojiin.
"Laila!" karjaisin tamman ponnahtaessa eteen ja ylös silmänvalkuaisiaan vilautellen. Mun sormet hapuilivat kädestäni livenneitä ohjia, mutta turhaan - Laila oli jo sykäissyt eteenpäin sieraimet laajentuneina. Mun onnekseni Robert, joka oli juuri saanut rauhattoman tammansa asettumaan hetkeksi aloilleen, oli reflekseissään nopein. Vaikka poika oli ninjaliikkeillään hermostuttanut Harryn uudelleen, hän oli saanut napattua Lailan kiinni kesken tamman karkuyrityksen.
"Kiitti. Taas", mutisin nolostuneesti hymyillen. Poika nyökkäsi keskittyminen Harryyn palautuneena. Vilkaisin vaivihkaa selkään nousevia ratsastajia, joista kukaan ei tuntunut huomanneen äskeistä tilannetta. Mä huoahdin syvään. Ehkä tämä jäisi mun, Lailan ja Robertin väliseksi salaisuudeksi. Kampesin itseni levottoman Lailan selkään, päättäen pitää mustankimon visusti kurissa tästä eteenpäin. Niiden rapisevien eväiden oli parempi olla tän arvoisia. 

[Pyry]

Peltoa ja metsää - matkalla Tervamäkeen



Sänkipellosta äänekkäästi lentoon lehahtava fasaani aiheutti sydämentykytyksiä jonossa. Onneksi Pihla ja Fiia pysyivät poukkoilevien poniensa selissä, vaikka jälkikäteen harmiteltiinkin porukalla sitä miten hyvältä tuplakakku vaelluksen päätteksi olisikaan maistunut.

[Wenla]

Kotia kohti! 

Aamupalalla porukka veti muroja ja leipää siihen tahtiin, että etanalle olisi tullut hiki jo sitä vauhtia katsellessa. No, kai se nyt oli ihan ymmärrettävää, eilen oli valvottu vähän myöhään ja syöty sata kiloa herkuja per napa (eikä yhtään kunnon ruokaa, tietenkään.). Olisihan se nälkä ollut kellä vaan.
- Mitä kello? Tuulia haukotteli.
- Jotain yheksän, Cella sanoi ryystäessään lämmintä kaakaota.
- Kuka lähtee mäkkäriin sitte ku ollaan tallilla? kysäisin nostamatta katsettani puhelimestani. Olin koko vaelluksen kironnut mun netin lagaamista, mutta nyt se toimi. Jes! Eih! Kolmekymmentä viestiä äidiltä. Ootko ok? Et kai ole kuollut? Wenla! Vastaa rakas! Wenla, miten menee? Kaikki hyvin? Ilmoita heti kun voit! Soita mulle! Plaaplaaplaa. Ja mulla ei ollut ylihuolehtivainen äiti T. mun kaverit.
- Mahtuuks teijän kyytiin kahtakytä? Fiia virnisti.
- Sopu sijaa antaa, hymähdin ja taputin vatsaani.

Kun me siivottiin paikkaa oli koko maja täynnä sellaista kälätystä että oksat pois.
- Kenen on tämmöset pinkit rintsikat jois on reikä? Nää ei oo mun!
- En ihmettelis vaikka oliskin sun, Cella.
- Joku on vieny mun sleepwellit!
- Miks tossa lattialla on jonkun bokserit? Pojat!!!! Hyi!!

Kun metsästysmaja alkoi näyttää siistin tapaiselta ja tavarat oli muutenkin pakattu (tai piti olla) alettiin hoitaa hevosia lähtökuntoon. Porukka ei juuri keskustellut vaan kaikki yrittivät vain hoitaa hommansa ripeästi vaellusväsymyksestä huolimatta. Oltaispa pian jo kotona. Vaellukset olivat ihan tai oikeestaan tosi jees, sai viettää kavereiden kanssa aikaa ja jutella heppajuttuja kyllästymiseen asti, mutta sitten kun oltiin vietetty muutama päivä satulassa ja yövytty ties missä keskellä ei mitään yhden vessan varassa, alkoivat oma koti ja huone ja mäkkiruoka ja wifi tuntua varsin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Siinä vaiheessa retkeily tuntui yliarvostetulta.

- Siis mä en tajua mihin oon tunkenu Loeken suitset! Tänne mä ne kyllä omasta mielestä laitoin sillon kun purettiin ponit, Pihla mietti ääneen ja huokaili dramaattisesti.
- Aatelkaa jos joku on varastanu ne! Mikä keissi olis!!! Jännäää! Inksu hihkui ja saapasteli Pihlan luokse kuin mikäkin etsivä. Tytön kouraan olisi tarvittu enää vain suurennuslasi, kun se siinä vilkuili "rikospaikkaa" varsin viisaan näköisenä. Muita huvitti, kunnes joku heitti mun mielestä pikkasen järkevämmän ehdotuksen:
- Ehkä joku on vaan ottanu ne vahingossa, kenen suitset siellä on jälellä?
- Ainakin Gitan, sitte Sirpan ja Walman ja ööö noi on varmaan Kössin. Ja Kuutin, Inkeri puhua pälpätti. Siinä samassa huomasin Emmyn juuri tunkevan Kuutille suitsia päähän. Muutama muukin tuijotti Emmyä, kun hän kiristi poskiremmiä.
- Mitä? Nainen kysyi huomattuaan katseet.
- Emmy, aatteletko sä nyt varmasti jotain muutakin kuin omaa sänkyäs? Inkeri virnisti. Emmy punehtui ja vilkaisi sitten tarkemmin Kuutin päässä olevia suitsia.
- Hups! Sori Pihla, hän nauroi ja niin koko muukin porukka.

Ilma oli melkein pahempi kuin ensimmäisenä päivänä. Tuuli ihan kamalasti ja hevoset säpsyilivät välillä omiaan kun me talsittiin jonossa kohti sebeä. Salma selitti mulle ihan innoissan jostain varsajutusta ja mä nyökkäilin muka tietäväisenä aina välillä. Olisihan se varsa ihan jees Gitalle, mutta siihen me tarvittaisiin ehkä joku överikiltti ori (se vähän tasoittaisi varsan luonnetta) että joku viitsisi ehkä kouluttaakin sen varsan. Joku muu kuin mä, koska tbh, yhdessä Gitassa oli ihan tarpeeksi.

Laukkapätkällä Gitan jouhet piiskasivat mun naamaa ilkeästi. Yritin huitoa niitä kädelläkin pois, mikä ei tietenkään auttanut. Tyydyin puremana hammasta ja yritin nauttia vaihdin hurmasta keskellä ruskaista metsää. Kohta olisi loskaa ja räntää ja harmaata. Voitasko ennen sitä vaan nauttia? Hah se melkeen rimmas.

Kiitos ihanasta tapahtumasta!!

[Fiia]

16.10.2015 Vaelluksen riemuja??? Matkalla Tervamäkeen

Jo yksittäisenä sanana vaellus on erittäin lupaava. Se henkii runsasta ulkoilua, terveellisiä elämäntapoja, kauniista luonnosta nauttimista, hyvää retkiruokaa, pakoa arjen oravanpyörästä ja kaiken tämän jakamista samanhenkisessä seurassa. Jotkut vaellukset menevät kuin Strömsössä ja kaikki odotukset täyttyvät, ei, ylittyvät. Kotiin palaa punaposkinen joukko reippaita urheilijanuoria, jotka ovat nähneet valon.

Ja sitten on toisenlaisia vaelluksia, niin kuin tämä meidän. On kylmä. On nälkä. Sataa. Väsyttää. Lihaksia särkee. Wenlan saappaassa on reikä. Ruusun kenkä on löysällä. Kurbuksen riimu on kateissa. Aleksanterin puhelin on kateissa. Seikkailumieli on kateissa. Luonto olisi ehkä kaunis, jos sumu ei olisi niin sakea, etten näe eteen ojennettua kättäni pidemmälle.

Noin yhdeksäntoista vaeltajaa kahdestakymmenestäkahdesta olisi taatusti jäänyt mieluummin Grundsbergin kartanoon takkatulen ja antiikkiesineiden ääreen kuin lähtenyt jatkamaan matkaa kohti Tervamäkeä. Harvassa ovat ne hetket, kun seikkailupuisto on kuulostanut vähemmän houkuttelevalta kuin nyt. Mutta koska aikataulussa on pysyttävä, kapuamme jälleen kerran luimistelevien ratsujemme selkään ja järjestäydymme jonoon. Anne ja nimensä veroinen Soturi lähtevät johdattamaan letkaa läpi metsien ja niittyjen, enkä varmasti ole ainoa joka toivoo, että tämä vielä jollain ihmeellisellä tavalla iloksi muuttuisi.

Elmo kompastelee omiin jalkoihinsa puolinukuksissa ja vetää kymmenennen kerran ohjat kädestäni. Kumarrun huokaisten noukkimaan ohjasperät ponin korvien takaa ja olen saada Ariston kaviosta lentävän mutaklimpin päähäni, mutta ehdin väistää viime hetkellä. Muilla ei tunnu sujuvan yhtään sen paremmin. Windi liukastelee kuralätäkössä ja Harry näyttää siltä, että kävelisi mieluummin takapuoli edellä puuhun kuin tätä mutaista polkua pitkin. Ainakin olemme kaikki tässä samassa veneessä. Riittäisi jälkipolville kertomista, jos selviäisin elossa siitä keuhkokuumeesta, joka epäilen iskevän tämän reissun jälkeen meistä jokaiseen.

Tienylityksen jälkeen maisemat muuttuvat tutuksi ja tajuamme olevamme aivan Seppeleen tuntumassa. Elmo nostaa ensimmäistä kertaa tänään korvat pystyyn ja Walma ottaa jo suunnan kotia kohden, ennen kuin Simona saa käännettyä sen takaisin jonon jatkoksi.
”Niin lähellä”, Inkeri huokaa perältä kaihoisasti, ”mutta niin kaukana.”
”Ainakaan ei enää sada”, Pihla yrittää, mutta vilkaisu taivaalle kertoo, ettei sekään ole kaukana.
Jos luovuttaminen olisi vaihtoehto, olisin jo täyttä laukkaa matkalla kotia kohden, mutta eihän se Seppeleessä koskaan ole. Yritämme ajatella iloisia ajatuksia ja piristää toinen toisiamme, mutta ei se oikein auta. Kaikista vähiten enää sitten, kun ensimmäiset sadepisarat alkavat kopsahdella kypäriimme isoina ja yllätys yllätys, märkinä. Tuskin koskaan on vesi tuntunut niin jäiseltä.

Sadekuuro ei onneksi kestä kauaa. Tummat pilvet ajelehtivat hetken päästä huoletta pois ja päästävät auringon näyttäytymään puolittain. Kun polku putkahtaa metsästä valtavalle sänkipellolle, huomaan sumunkin viimein hälvenneen. Anne hoputtaa Soturin raville, ja surkuhupainen reissueemme koikkelehtii perässä kuka mitenkin.

Lopullisen niitin arkkuuni on laittaa punaruskea fasaani, joka lehahtaa lentoon lähestulkoon Elmon jalkojen juuressa. Tarraan ruunan kaulaan, kun se hypähtää säikähtäneenä ylöspäin, ja näen sivusilmällä Pihlan roikkuvan poukkoilevan Loeken harjassa. Tämähän tästä vielä puuttuikin, mietin ohikiitävässä hetkessä – kohta makaisin pellon pohjalla ja Elmo pinkoisi täyttä laukkaa kotiin. Vaellus olisi osaltamme siinä, voi mikä pettymyksien pettymys.

Tilanne on kuitenkin ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Osa vähemmän tarkkaavaisista hevosista ja ratsastajista ei ole edes huomannut minkään olevan vialla, ennen kuin Pihla saa jo komennettua Loeken takaisin raville ja Elmo säntää sen perään päätään ravistellen.

”Kaikki kunnossa?” Anne huutaa jostain kymmenien metrien päästä. Edessä olijat toistavat lausetta taaksepäin. Kaikki kunnossa? Kaikki kunnossa?
”Kaikki ok”, Salma vahvistaa vilkaistuaan taaksepäin ja nähtyään, että kaikki ovat edelleen ratsujensa selässä ja matka jatkuu ongelmitta.

Viesti kulkee jonossa eteenpäin, Annelle saakka – kaikki ok, kaikki ok. Ehkä, jos toistaisimme sitä tarpeeksi – sanotaanko vaikka tunnin tai kahden ajan – alkaisimme uskoa siihen tosissamme. Huokaisin ja maiskautan Elmoon lisää vauhtia, jotta saamme muut kiinni.

Aurinko sentään suvaitsee jälleen näyttäytyä ja antaa hataran lupauksen siitä, että loppuvaelluksesta voisi tulla vielä valoisa.

[Emmy]

Facebook-seinä vaelluksen jälkeen..

Instagram-päivityksiä matkan varrelta

[Salma]

Yö junavarikolla

Sade ei hellittänyt illallakaan. Kun ratsastimme märillä hevosilla upottavaa ja mutaista polkua pitkin, koko pitkä letka oli aika lailla hiljainen. Olimme hetki sitten kääntyneet pois rautatieltä, joka oli muuttunut vaarallisen liukkaaksi, ja Anne oli ohjannut meidät riippuvaoksisten puiden välissä kulkevalle polulle. Sieltä täältä ropsahteli märkiä suihkuja sadetakkisten ratsastajien kasvoille.

Aloin olla melko varma, että tiineyshormonit olivat pistäneet Bonnien vähän sekaisin. Se oli luultavasti letkan ainoa hevonen, joka kulki korvat hörössä kuin pieni kavioilla varustettu Punahilkka. Vaikka minunkin vaellusintoni oli karissut pikkuhiljaa hytisyttävän telttayön jälkeen, poni oli aamusta asti ollut pirteä ja iloinen. Totta kai se kiersi lätäköt hienohelmaisesti kaarrellen, mutta jos se ei olisi sitä tehnyt, olisin luullut ottaneeni tallilta mukaan vahingossa väärän eläimen.

Kun saavuimme junavarikolle, Jason oli jo niin nälkäinen ja kiukkuinen, että meinasi heittää Huiskan ohjat rapaan ja painua puun juurelle mököttämään. Onneksi Anne sai ratsastuskoulun omistajan auktoriteetilla kahmaistua pienen pojan hupusta ja käännettyä hänen kurssinsa takaisin kohti pörröistä hevosta. Muutkin jalkautuivat kankeasti, ja joku valitti ääneen, että jalkojen sulamisessa menisi ehkä huomiseen asti. Liikuttelin varovaisesti varpaitani saappaissa ja yritin olla kuvittelematta miltä ne näyttäisivät.

Veimme hevoset suojaan vanhan junavarikon suojaisaan halliin, ja hoidettuamme ne lähdimme etsimään säädyllisiä nukkumapaikkoja. Anne kuulutus siitä, että Jaakon muona-auto tulisi tunnin päästä, sai mukavaa hytinää porukkaan.
"Mä vaihdan mun nuotiomakkaran kahteen ruisleipään!" Clara kailotti varikon ovelta.
"Mitä sä sit paistat nuotiolla?" Aurinko kauhisteli.
"No vaikka ruisleipää! Ootko nähny Jaakon tekemiä leipiä, niillä elää kuukauden", Clara vastasi itsevarmasti.
"Hei nää vajat on varmaan meille tarkoitettu", Sandra huikkasi kauempaa osoitellen pientä keltaista rakennusta kohti. Maali oli varissut sen puiselta pinnalta, mutta pienessä tihkusateessa se näytti kaikki tyyni kodikkaalta. Lotistelimme märän pihan poikki vajalle.

"Kengät eteiseen!" Anni kailotti, kun pääsimme kynnykselle. Vajan ovensuuhun jäi iso mutainen pino ratsastussaappaita ja muutamat märät villasukat. Minun täytyi pyytää Cellalta apua saappaan kiskomisessa, sillä se oli liimautunut pohkeeseeni pitkän ratsastuksen myötä. Vajassa tuoksui vähän imelältä, mutta siellä oli lämpimämpää kuin ulkona ja sateen hiljainen ropina jäi mukavasti ulkopuolelle.

Oli varmasti ennenkuulumatonta koko Seppeleen historiassa, että ensimmäiset vaeltajat vanuivat nukkumaan heti Jaakon ruokatarjoilun jälkeen. Anne huuteli muutamaa meistä heittämään hevosille yöheinät ja katosi sitten Ellin kanssa vajan toiselle puolelle, jossa he luultavasti juonivat huomisen päiväohjelmaa. Minua ei niinkään nukuttanut, mutta jäiseksi tihkuksi muuttunut sade ei oikein houkutellut yöseikkailuille. Sandra vannoi synkästi, että yöllä tulisi takuulla pakkasta.

Illan pimetessä sumuisenvioletiksi yöksi me, jotka olimme vielä hereillä, hipsimme vajalta takaisin varikolle. Hevoset seisoskelivat riimut päässä seinän vieressä ja torkkuivat rauhallisessa rivissä. Joku oli jo tuonut niille heinää, mutta huolissani Bonnien sisällä kehittyvästä pienestä hevosesta kävin pihistämässä ponin eteen vielä ylimääräisen sylillisen. Se nyhti tyytyväisenä heinää verkosta toinen korva minua kohti sojottaen.

Fiia ilmestyi vierelleni.
"Tuolla on jotkut portaat. Mennäänkö katsoon pääseekö siitä yläkertaan?"
"Joo", vastasin melkein kuiskaamalla. Hämärässä tavallisella äänellä puhuminen tuntui melkein luvattomalta. Jätimme hevoset keskenään ja hiippailimme laajan hallin läpi rappusille, jotka nousivat viereisen huoneen nurkasta.

Ylhäällä istui jo paljon porukkaa. Pyry ja Pihla seisoivat vastavalossa tuijottelemassa ikkunasta pihalle, Inkeri ja Simona juttelivat matalalla äänellä portaiden vierellä. Minut yllätti Aleksanteri, joka seisoi hämillisen näköisenä Wenlan takana eikä näyttänyt tietävän miksi oli paikalla. Pujottelin hänen ohitseen yläkerran matalaan huoneeseen. Melkein koko seinä oli pieniruutuista ikkunaa, jonka toisella puolella hämärä ratapiha näytti houkuttelevan romanttiselta.

Oikeastaan vanhan junavarikon yläkerroksessa ei tapahtunut mitään. Ihmiset tulivat ja menivät, seisoivat pienissä rykelmissä juttelemassa ikkunan valossa ja kävivät välillä tarkastamassa hevosia. Jotkut vakoilivat hirittäen Annea ja Elliä, jotka tulivat pihalle juttelemaan ja kurkistivat vuoron perään vajan ovesta sisään. He kai tarkistivat, että väsyneimmät tallilaiset nukkuivat.

Vaikka paljon mitään ei tapahtunut, ja vaikka hengityksemme alkoi höyrytä kylmästä jossain vaiheessa, minä mietin itsekseni miten onnellinen sillä hetkellä olin vaelluksesta. Sateesta huolimatta.

[Clara]

Yleiskatsaus vaelluksesta




Yhteiskuva vaellusporukasta



Kiitos kaikille huipusta vaelluksesta! ♥

[Aleksanteri]

16.10.2015 – Se, jossa mun pipo saa kunnioitusta

Mulle oli luvattu kaunista säätä. Mulle oli luvattu täysi-ikäisiä hoitajia, jotka kastautuis pilkullisissa bikineissä peilikirkkaaseen järveen ja hihittelis mulle ihastuneesti, kun mä nostelisin tukkeja hauikset paljaina tai tekisin jotain muuta voimallista ja turhaa. Mulla oli luvattu nuotioiltoja, joissa nuotio ei savuttais yhtään vaan rätisis pystysuorasta kohti leutoa yötaivasta ja paistais makkarat minuutissa. Leiriesitteessä ei ollut YHTÄÄN kuvaa rinteestä, jolla ruoho oli lakastunut keltaseksi matoksi ja joka näytti pelkältä suhrulta horisontissa jääsuihkun (”sateen”) takia.

Mulla oli niin kylmä, että hampaiden pinnasta oli kulunut senttikaupalla pois kaiken kalinan vuoksi. Myntti oli luultavasti syönyt iltaheinien joukossa mun puhelimen. Meitä oli niin paljon, että joka asiassa kesti vähintään tunti. Aamuisin kaiken pakkaaminen ja satulaan pääseminen vei niin kauan, että siinä ajassa olis ehtinyt kouluttaa ex-ravurin GP-tason koulukisoihin. Harmi ettei yhtään sellaista ollut sattunut mukaan. Mä olisin koska tahansa suostunut hepankouluttajaksi vedenkantamisen tai selässä odottamisen (=varpaitten jäädyttämisen) sijaan.

Mä olisin telttayön jälkeen jäänyt hyvin mielelläni Grundsbergiin, missä meillä oli ainakin lämpimät seinät ja katto pään päällä. Mä olin kenties jopa yrittänyt piiloutua yhden ming-vaasin taakse, mutta Annen vuosisatoja kehittyneet tallinomistajan silmät oli bonganneet mut sieltä alle sekunnissa ja juoksuttaneet juottamaan Myntsää ennen lähtöä. Kerrankin me oltiin päästy liikkeelle niin nopeesti, että mä en ollut edes ehtinyt pukea kunnon takkia päälle. Ja arvatkaa oliko matkalla satanut?

Tervamäki oli kuulemma ’hauska paikka’. Nyt, kun me nökötettiin voipaperiset eväsleivät käsissä keskellä likomärkää rinnettä mä en voinut vielä ihan allekirjoittaa sitä. Vähän matkan päässä huivipäinen mimmi, joka oli vaatetuksesta päätellen käynyt sivistyksen liepeillä viimeks ala-asteella, jako isosta soppatynnyristä kuumaa lihakeittoa. Mä olin hinannut Myntin syrjemmälle ja kieltäytynyt ottamasta keittoa ihan vaan siksi, että kaikki olis vähän kurjempaa ja vaikeampaa. Mä harkitsin vakaasti, etten enää koskaan lähtis sataa metriä kauemmas tallista jos mulle ei luvattais joko auringonpaistetta tai tonnia suoraan käteen.

Kun me oltiin saatu syötyä ja tungettua hevoset tuulensuojaan, Anne ilmoitti onnellisesti että meidän pitäis jakautua hauskoja ulkoaktiviteetteja varten neljän hengen joukkueisiin.

”Tässä on vielä tunti aikaa, sen jälkeen me päästään tuonne seinäkiipeilyradalle ja vaijeriliukuun”, se selitti ihan niin ku joku olis oikeesti kiinnostunut läiskimään käsiään kylmille seinäkiipeilykappaleille tai valumaan vaijerin varassa pitkin metsikköä.

Tai. Muiden ilmeistä päätellen ne OLI aika innostuneita. Mä työnsin kauniin hammashymyn esille ja yritin näyttää yhtä hyvältä vaeltajalta kuin ponityttöjen armeija, johon mä olin joutunut.

Siinä pääs jotenkin käymään niin, että mä en saanut sanottua mitään koko joukkueiden jaon aikana. Annen saapasteltua pois oli alkanut karmea huuto, kun hyväkäytöksiset tyttölapset venytteli kitarisojaan saadakseen halailla parasta kaveriaan samalla kun lentää ilmojen halki. Mä tyydyin potkimaan märkää mudanpalasta ja tuijottamaan maahan siinä toivossa, että mä jotenkin automaattisesti kuuluisin Pyryn ja muiden järkevien ihmisten joukkoon.

Mut ei.

”Mä voisin tulla teidän kanssa neljänneksi”, mä kuulin epäuskokseni Pyryn sanovan vähän matkan päässä Tuulialle. Mä kohotin katseeni hölmistyneenä. Mutta?? Mehän oltiin jo sovittu??? Mun pään sisällä kaikki oli ollut ihan selvää, ja kaiken lisäksi mä olin livauttanut lieroisen katseen Pyryn suuntaan kun se käveli ohi.

Kun huuto hiljeni ja mä seisoin edelleen kädet taskussa vänkkyrään koivuun nojaten, mä olin hyväksynyt sisäisesti, että muodostaisin yksin oman pienen mutta parhaan joukkueeni. Mä kiinnittäisin itse lentovaijerin hakaset ja huutaisin yksinäistä Tarzan-karjuntaa, kun leijailisin typerällä vaijeriradalla pitkin kuusenlatvoja. Mä olin jo viskaamassa voileivän käärepaperia tyhmännäköiseen vihreään roskasäiliöön, että voisin lähteä opiskeleen netistä lentovaijerien käyttöä, kun Cella saapasteli riuskasti mun luokse.

”Allu, sä oot neljäntenä meidän joukkueessa jooko?” Se sanoi hinkaten samalla poskesta jotain arvatenkin Windin jättämää rapatahraa. Mä tuijotin sitä epäluuloisena.

”Eikö teidän joukkue oo jo täynnä?”

”Ei?” Se katso mua yhtä ihmeissään kuin mä sitä. Miten oli mahdollista, että koko vaellusporukasta ei ollut muodostunut pitkää jonoa, joka halus Cellan kanssa samaan joukkueeseen? Kaikkihan tiesi että se oli hyvä kiipeilemään? Tai kannustamaan vaarallisilla vaijeriliu'uilla viilettäviä kanssavaeltajiaan? Tai jotain?

”Meitä on mä, Anni ja Rosa. Sä olisit aika hyvä neljäs vai mitä?”

Cella tapitti mua tyytyväisenä. Sade oli lakannut, ja kun se nyt oli vetänyt sadetakin hupun pois päästä niin se näytti itse asiassa oikein sopuisalta ja hehkeältä. Mä käänsin katseen tosi kiinnostavaan keltaiseen lehteen, joka oli tarrautunut mun saappaaseen.

"No? Mitä sanot?"

Cella ei nähtävästi meinannut lähteä ennen kuin sais vastauksen. Mä nielaisin ja nostin katseen suunnilleen sen keskivartalon kohdalle. Siitä, hyvin luontevasti ja häkeltymättä, mä siirryin mulkoilemaan sen kaulaa, kun tajusin että olin tuijottanut suoraan sen tissejä. Mä en kestänyt tarkistaa hymyilikö Cella. Miks se halus mut sen joukkueeseen? Mitä mä puhuisin sille? Mitä jos mä jäisin kahdestaan sen kanssa jonnekin?? Mun pitäis ehkä ottaa mukaan paperipussi, jonka mä voisin työntää silloin päähän että voisin huudella luonnollisia ja toimivia keskustelunpätkiä sen sisältä.

"Jookaimätuun", mä hönkäisin.

”Hyvä. Meidän joukkueen nimi on muuten Aleksanterin Pipo”, se sano, ja jatko ennen ku mä ehdin kuukahtaa hämmennyksestä selälleni. ”Me ollaan päätetty voittaa ylivoimaisesti.”

Sit se taputti mua olkapäälle ja katos Salman ja Pihlan kanssa katsomaan hevosia.

Mun olkapäätä kihelömöi siitä kohdasta, johon Cella oli koskenut. Mä luirutin varovaisesti katseen sen perään. Mä en ollut tiennyt, että tässä RENNOSSA JA HAUSKASSA ilmaliitelyssä oli mukana joku kilpailu?? Ja anteeks nyt vaan, mutta ALEKSANTERIN PIPO? Mä puuskahdin ahdistuneena Cellan keinuvalle lantiolle, joka poistui muu Cella mukanaan hyvin huolettomana ottaen huomioon sen, miten puihin se oli äsken saanut mut.
Kesken matkan se vilkaisi olkansa yli ja katso hetken mua kiinteästi, ennen kuin Salma tarttu sen käsivarteen ja nyki sen kauemmas. 

Mä yritin ravistella päästä Cellan äskeistä katsetta ja sen pientä kättä, joka oli taputtanut mun olkapäätä. No niin. Nyt mä olin mukana joukkueessa, jonka oli nimetty mun hatun mukaan. Mä kiskaisin mustan pipon sateessa ja tuulessa hautuneilta kiharoilta ja tuijotin huolestuneena sitä. Oliko se lähettänyt jotain salaperäisiä piiloviestejä ympäriinsä? Vai miks ikinä maailmassa kukaan katsois mun ihan tavallista pipoa niin tarkkaan, että NIMEÄIS jotain sen perusteella? Vaikka mulla oli nolla todistetta, niin mua vaivas tietty kutkutus, että E. Talve oli tän kekseliään ja hassunhauskan nimen takana.

Mä päätin pyhästi, että mä huolehtisin itseni samaan vaijeriin Cellan kanssa. Ihan vaan sen takia, että voisin tiputtaa sen killumaan kuusenlatvaan, kun sopiva hetki koittais.

[Jason]

- Siis miten ihmeessä tällanen perhanan laite pistetään pystyyn?!?!?!??! kuului Inskerin raivoaminen viereiseltä teltalta ja mä pyörittelin naureskellen päätäni. Ei voinut vaan olla todellista, että joku mua vanhempi ei osannut koota telttaa, tosin Inkeri oli kyllä jo mua melkeen pienempi kun se oli niin lyhyt.
- Anna mä autan, mä marssin ritarillisesti Inskun luokse ja nappasin teltan sen käsistä.
- Osaatko sä muka? Inkeri risti kätensä.
- Hei siis... Kato mun kaksi makuuhuonetta telttaa, jonka pystytin jo tunti sitten, kun sä aloit lukemaan käyttöohjeita. Jätä miesten työt miehille, varsinki tällasille miehille jotka käy patikoimassa ja usein!

- Ai ootko sä joku partiopoika, Insku alko virnuilemaan mulle, mutta mä päätin olla se kypsä versio tänään ja katsoi tosi rauhallisesti Inskua, joka vaan virnuili mulle.
- Kuule Inkeri. Partiossa ei ole mitään pahaa, mutta ei mulla ole aikaa käydä partiossa koska mulla on koulua, josta pitää saada hyviä numeroita. Sitten mä ratsastan monta tuntia melkeen päivässä ja pelaan lätkää, ei mulla ole aikaa, mä hymyilin ja Insku näytti hetken tosi pyöristyneeltä. - Ja tässä on neiti eloveenalle teltta.
- Tuutko auttaa meitäkin hei ihana Jason, Anni lirkutti mulle vähän matkan päästä taas just kun olin kumartanut Inskulle.
- Kato nyt Insku, velvollisuus kutsuu, mä virnistin. - Tottakai noin kauniita naisia pitää tulla auttamaan!

Mä olisin voinut vaikka vannoa, että autoin ainakin kaikkia tyttöjä pystyttämään teltan, paitsi Cellaa joka halusi ihan väkisin ninjailla oman telttansa kanssa. Mä kuitenkin jätin sen rauhassa pohtimaan mitä tehdään ja menin laittamaan mulle makuupussin valmiiksi mun hienoon kahden makuuhuoneen telttaan. Toiseen makuuhuoneeseen mä laitoin mun tavarat, että olohuone jäi tyhjäksi ja sinne mahtuisi vieraita.
- Sun äiti kyllä sanoi ettet sä saisi nukkua tossa teltassa yksin, Rosa oli ilmestynyt mun telttaan sisään.
- Hei. Vaikka me ollaan sukua, mä pärjään kyllä, sitäpaitsi mulla on tää retkilämmitin, niin kun te muut palelette pienissä teltoissa, mulla on lämmitin ja nukun myös yön hyvin, totesin. Rosaa vähän hymyilytti.
- Okei, mutta me kyllä silti tullaan Cellan ja Annin kanssa kuokkimaan, koska sulla on lämmitin ja meillä ei.
- Lämmitin! Mäkin tuun, kiekaisi Insku.
- Ah täällä on lämmin, henkäisi Emmy ja tunki mun telttaan. Tiesin jo mitä tästä seuraisi.

Ja niin seurasi. Yhtäkkiä mun teltassa istui kaikki lämmittelemässä mun retkilämmittimellä. Ja mä seisoi ulkona kädet ristissä katsomassa nauravaa porukkaa. Tossa metelissä ei nimittäin nukuttu, enkä mä oikeesti jaksanut valvoa yhtä kauan kun aikuiset. Tai jaksoin ihan oikeesti, mutta huonoilla yöunilla ei todellakaan jaksettu vaeltaa.
- Mikset sä Jason ole jo teltassa? Anne ilmestyi mun viereen seisomaan.
- Kuten näkyy, mun teltta on varastettu, tuhahdin ja heilautin kättä mun telttaa päin.
- Ei sen telttaretken ikävää kuulu olla. Tulehan niin mennään kattomaan vielä hevosia ennen nukkumaanmenoa, nukutaan me tytöt ja sinä juro suomalaismies samassa teltassa, Anne tuuppasi mua tuttavallisesti ja viittoi mukaansa.

Kyllähän mulle aina kauniiden naisten seura kelpasi, jotka osasivat arvostaa kunnon yöunia. Ja mikä parempi mä pääsisin vielä moikkaamaan Huiskaa ennen kun menisin nukkumaan. Kyllä mä vielä vilkasin mun telttaa päin, kun sieltä kuului nauru. Joku oli löytänyt mun piilotetut karkit, todennäköisesti Rosa, koska kukaan muu ei olisi niin julma että varastaisi ne. Mä lähdin huokaisten Annen perässä katsomaan hevosia, tiesin ainakin kuka ei olisi huomenna väsynyt ja se olin minä.

[Rosa]

- Siis te naiset tosiaan vaan tuppauduitte tänne kahvittelemaan, eikä multa ole edes kysytty, että onko mulla halua kestittää pikkutyttöjä, Artsi tuskaili tallien oleskelutilassa japudisteli päätään, kun kälätys tuntui vain lisääntyvän. Taisi paralla olla darranpoikasta, sillä miehen perässä liukui sellainen hienoinen vanha viinan tuoksu, ettei ainakaan suihkussa käymisestä ollut tietoakaan. Nuorimmat irvistivät hänen lainehtiessa siellä sun täällä.
- Älä nyt viitsi Artsi, sä olit kyllä erityisen tietoinen, että me ollaan tulossa. Tästä on sovittu jo useita päiviä sitten, Anne pudisteli päätään yhtä tuskaisena kun Artsi oli.
- Kaikkeen sitä lupautuu, toinen tuhahti.

Me istuimme tyttöporukalla kuunteluetäisyydellä ja virnistin iloisesti Artsille, joka tuntui vain ärsyyntyvän vielä enemmän kuin ennen. En kehdannut myöntää, mutta minä taisin olla viime iltaiseen ryypiskelyyn syypää, kun pahantuulisena olin ilmestynyt kolmen kassin kanssa Tapin kanssa viettämään aikaa. Se, että ihme kyllä Artsi oli innostunut meidän seurastamme, ei ollut minun syyni, mutta kukapa olisi ilmaisesta hyvästä seurasta kieltäytynyt.
- Siis ihan käsittämätön, Cella nauroi ja inä pyöritin silmiäni. Emmykin osallistui pian keskusteluumme siitä, kuinka syysvaellus oli jotain mitä me kaikki olimme odottaneet, mutta ainoastaan Fiian katse lainehti jossain ihan muualla kun siellä missä olisi pitänyt.

- Muistatko Fiia kun lupasin sulle, että me etitään sulle mies, mä tuuppasin punapäätä ja virnuilin naiselle tietävästi.
- Ei taas aleta keskustelemaan tästä, toinen punastui hieman ja näytti kokopunaisena erityisen suloiselta.
- Sä käyt täällä niin usein että mä kannustan sua tähän, hihittelin ja Cella ja Anni kääntyivät katsomaan meitä kiinnostuneena.
- Kuka mitä häh? Cella veti itsensä meitä kohti. Me nyökkäsin Tappiin päin, joka seisoi seinää vasten kahvikuppi kädessä hieman kauempana hiukset pörrössä ja silmät puoliksi ummessa. Se oli selkeästi herännyt vasta näihin meidän heppatyttöjen rientoihin, eikä näyttänyt yhtään niin pirteältä kun hän olisi voinut.

- Uuuuuu.... Cella alotti.
- Puhu Tapille, Anni virnuili.
- Mä puhun sen kanssa monta kertaa viikossa kun oon täällä, Fiia sihahti ja käski meitä hiljentymään.
- Voisitte tehä muutakin kun puhua, mä vinkkasin silmään ja pelästyin kun yhtäkkin kymmenen vuotias tumma pörröpää seisoi meidän edessä kädet lanteilla.

- Niin mitä muuta tehdä kun puhua? Jason kohotti kulmansa melkein hiusrajaan asti.
- Ei mitään sellasta jota sun tarvii tietää, huidoin kättäni.
- Eli?
- Shh nyt Jason, Emmy hihitti. Silloin Jasonin silmät muuttuvat pyöreäksi ja suureksi kuin lautaset. Se oli selkeästi vihdoin ymmärtänyt mistä me puhuimme ja kääntyi katsomaan Tappia.
- Hei sinä Tappi!! Jason karjui kovaan ääneen. - Fiia haluaisi mennä sun kanssa treffeille ja lähennellä sua ilman vaatteita.
- Ei jumalauta, Cella nappasi Jasonin olalle ja vei pojan ulos oleskelutilasta. Kaikki me purskahdimme niin kipeään nauruun, että kyyneleet valuivat kaikille pitkin poskia. Kaikilla meillä vaeltajilla, jotka olivat sattuneet kuulemaan.

Sen oli kuullut myös Anne ja hyvin vaikeasti nainen sai pidäteltyä naurua samalla kun hän seurasi Cellaa ja Jasonia ulos ilmeisesti pitämään pienelle pojalle vähän puhetta siitä, mitä oli soveliasta päästää suustaan varsinkin näin arkaluontoisissa tilanteissa. Fiia mökötti nyt, kun oli kyennyt lopettamaan nauramisen ja Emmy yritti lohuttaa tyttöä ymmärtäväisesti.
- Ei se peli vielä oo menetetty, toinen sanoi.
- Olkaa jo hiljaa, jason hoiti sen nolaamisen jo, Fiia piti naaman niin peruslukemilla kun pystyi, mutta hilpeästä tunnelmasta tallissa ei meinannut tulla loppua sitten millään.

- Nyt sitten meette auttamaan Artsia tallin hoitamisessa, kun e on näin autuaasti ottanut meidän vastaan ja sitten aletaan suunnittelemaan matkan jatkamista, ilmoitti Anne ovelta ja hänen takanaan seisova Jason tuntui mököttävän nyt paljon vihaisemmin kuin Fiia äsken. Tuolit narskuivat allamme, kun kaikki pyrkivät nousemaan ja ryntäämään apuun samaan aikaan. Oikeastaan kottikärryjen ja talikkojen ääreen kerkesi vain muutama tyttö ja Kristian ja minä, me tupakoijan, katosimme Tapin kanssa kulman taakse tupruttelemaan rauhassa.
- Toi naapurinpoika on kyllä sellanen piikki lihassa, Tappi totesi ja haroi väsyneesti hiuksiaan. - Se on käynyt täällä Simoran hevosilla ajamassa ja laukkaamassa välillä, kun meillä on Odelien kanssa sellainen sopimus ja aina se jaksaa soittaa suutaan.
- Sellanen se Jason on ja just siks niin ihana, hymyilin.
- Jos mä avautuisin samalla tavalla, saisin kuonolleni, totesi Kristian.
- Et sais jos olisit yhtä hurmaava, virnistin ja hipaisin miehen leukaa.

- Nyt teidän täytyy kyllä jatkaa jo matkaa, arvasin jotenkin että kun te tuutte tänne, niin se herättää vaan jotain ihan sairasta heppatyttöhilpeyttä, Tappi totesi ja työnsi minua takaisin muiden retkeläisten seuraan.
- Hei siellähän sä olet! Pitää kuulemma harjata hevosetkin, Artsi sano et kerrankin kun talliorjia löytyy vaikka muille jakaa, Insku viittoi mulle.
- Ihanaa, mua ei käytetä tällä tilalla hyväkseen pelkästään kengittäjänä vaan nyt mun täytyy arkaa harjailemaan, vitsi toi sun kämppis on kyllä kiero, pyörittelin silmiäni ja lähdin tallille päin laiskasti.
- Älä viitti Rosa, se vaan kostaa teille kaikille sitä, että sä heitit sen eilen omasta himastaan pihalle, Tappi lohdutteli ja Kristian katsoi meitä molempia niin kieroon, kun kukaan kieroon vain osasi katsoa.
- Hyvä pointti, minä virnistin.

[Tuulia]

Torstai 15.10.2015

Makoilen teltassa makuupussiin kääriytyneenä, täällä on ollut jo pari tuntia ihan hämärää niin pitää olla otsalamppu, että näkee kirjoittaa. Voin kyllä sanoa, että oon ehkä ainoa, ketä sää ja pitkät matkat ei häiritse. Okei, täytyy myöntää, että väsyttää jo tosi paljon, mutta ei se haittaa. Mulla on ihana sadetakki, jonka iso huppu peittää kypäränkin. Ja mun makuupussin pussi on niin iso, että sinne mahtui pieni tyyny ja ilmatäytteinen patja lämpösen makuupussin lisäksi. Siispä mulla alkaa olla oikein lämmin täällä, vaikka mulla on vaan kerraston asu päällä. Oonhan mä ollut ennenkin vaeltamassa, niin sen suhteen ei oo kummemmin ongelmaa. Ja mä oon Rosan kanssa tottunut pitkiin maastolenkkeihin, että ihan hyvin oon pärjännyt, tosin on ikävä satulatonta, lämmintä selkää, Satula pitää olla, että saa laukut ja makuupussin kiinni - mut oon kyl vähä fuskannu ja ottanut jalat jalustimista pois välillä. Ei tuu jalat niin äkkiä kipeeksi.

Tänään olikin pitkä reissu, kun käytiin kyläkaupalla, Artsilassa kahvilla (hauskinta oli, kun Jason kailotti Tapille, miten Fiia haluisi seurustella Tapin kanssa haha) ja heppoja hoitamassa. Sieltä jatkettiin etelään joenrantaan ja aika pitkään me vaan talsittiin metsäpolkuja ja -teitä apsin kautta Kajokorpeen. Olihan se hauskaa nähdä maisemia, vaikka ruska alkoi hiipua ja sumu peitti välillä näkymät. Ja välillä oltiin vedetty jumppaa hevosen selässä, kun varpaita ja sormia alkoi paleltaa - ihan hyvin me pärjättiin. Juteltiin ja naurettiin lähellä ratsastavien kanssa ja koitettiin saada asioita kulkemaan jonossa ees taas, melkeen kuin rikkinäistä puhelinta ois pelannut... Ja apsilla oli aika hauskaa, kun lapset tuli ihailemaan meidän hevoslaumaa. Mä olin onneksi hyvin pärjännyt ruuilla, jotka Jaakko kuskasi autolla meidän taukopaikoille. Se toi nämä teltatkin, tosin aika monet taitaa olla ihan tyhjillään, kun suurin osa tunki Jasonin isoon telttaan. Mulle tuli siellä kuuma, ja väsytti jo niin paljon, että lähdin tänne omaan telttaan, jonka olin melkein jo kasannut, kun Jason tuli ohjeistamaan, sitten se pontevana kehui auttaneensa kaikkia. Oli se niin herttainen pikkupoika. Nyt mä kyllä käyn nukkumaan, alkaa paleltaa sormia. Makuupussissa on hyvä olla, kun tiukkaa suuaukon niin pieneks, että vaan nassu näkyy - oma keho lämmittää pussin ja sitten on hyvä olla! Öitä, päiväkirja!


Perjantai 16.10.2015

Sanotaanko, että täällä alkaa oikeesti olla kylmä. Lämpötila on illan mittaan laskenut pakkasen puolelle. Mä toivon, että saan nukuttua hyvin. Viime yö meni hyvin, heräsin tosin kaverien tullessa telttaan, mutta nukahin äkkiä. Yöllä heräsin kerran hetkeksi, kun kyynärpäät oli ihan kipeet... Makuupussissa on vähän ahasta. Olin kans valunut makuualustaltani teltan maavaatteelle, joka on aina niin kylmä ja märkä. Hilasin itteni sit takas makuualustalle ja loppuyö meni hyvin! Tänään me ratsastettiin tosi pitkä matka kartanolle, jossa syötiin, lämmiteltiin ja ihailtiin vanhaa taloa. Se oli oikeen kiva paussi, sai hevosetkin huilata hetken. Ruusasta kyllä ylimääränen vauhti hiipui jo eilen, mikä oli ihan hyvä... Nyt se oli paljon rauhallisempi ja helpompi ratsastaa, kun ei kokoajan pitänyt jarrutella ja vahtia sen tekemisiä. Välillä sai antaa vaan mennä.

Olin tänään muuten kattomassa auringonlaskua. Muutkin ihaili sitä junavarikolla, mut mä kävin kävelemässä metässä ja löysin ihan kivan kiven, jonka päältä näki vähän paremmin. Vaikka mä olin tosi sosiaalinen tyyppi, tykkään ottaa vähän omaa rauhaa ja ihailla luontoa. Olin hatjaillut hiuksiani kiven päällä ja letittänyt hiukseni uudestaan - letit kun jakso tehä, niin tukka pysyy puhtaampana! Kun auringosta ei näkynyt enää juuri mitään, ja parhain väriloisto peittyi pilven taakse, hain Jaakon autolta iltapalani ja aamupalani ja töytin vesipullon. Onneks oli viileetä, nii ei kulunu vettä niin paljoa. Täällä kun ei ole Kuusamon kirkkaita vesiä samalla tavalla.

Ainiin, oltiin me tänään Tervamäessä. Siellä oli ihan hauskaa, kiipeilyä ynnä muuta kivaa. Se meni vähän kilpailuksi, ja en kyllä ihmettele yhtään, että Cellan joukkoe voitti - vaikka Allu oli joukkoeen neljäs pyörä. Cella oli kailottanut voittoa alusta asti, mutta hauskaa meillä oli. Me, ketkä luovutettiin jo ennen seikkailurataa (mulla oli ihan surkee tasapaino kiipeilyssä, eikä muutkaan joukkoeesta uskaltautuneet vaikeelle radalle), kannustettiin muita sitten alhaalta. Mua kauhistutti jo ajatuskin siitä, että jotkut lankut ja verkot heiluu jalkojen alla. Mä halusin alle hevosen, jonka selässä korkeintaan pompottaa vähän - se ei kuitenkaan vaapu. Mutta huh, kun tää pakkanen alkaa kipristää sormia, taidan käydä nukkumaan. Ainakaan tän vajan tasasella lattialla ei tarvi pelätä, että valuisi sille kylmänkostealle maavaatteelle - tää puulattia oli kuiva ja ihan kiva, vaikka kyllä mä mielummin pysyisin patjalla... No, öitä päivis!


Lauantai 17.10.2015

Tänään ei ollut pitkä matka, ja ai että kun kaikki ilahtuivat Jaakon lämmittämästä metsästysmajasta! Vaikka koko päivän tihutti vettä, enemmän tai vähemmän, on porukka jo ilosella mielellä ja luulen että valvotaan aika myöhään. Kaikki ei oo ees laittanu petejä vielä, vaikka nukkumapaikat on tarkkaan valittu haha... No, aamupäivällä ratsastettiin Liekkijärven rantaan ja yritettiin nähdä vastarannalle, mutta sateessa se oli vaikeeta. Laavulla ongelmana oli ehkä lähinnä se, ettei sinne mitenkään mahtunut 22 ihmistä syömään. Osa söi sitten Jaakon autossa, osa liiterissä, ja oli laavun eessä onneksi katoksella varustettu pöytä, mihin mahdollisimman moni oli ahtautunut. Hevoset joutui nyt kärsimään sateesta, mutta olihan niillä paksu nahka ja turkki päällä. Ei kyllä ollut ihan niin houkuttelevaa istua takaisin märkään satulaan, ja osa hepoista vieroksui rapisevia muovipussi- ja jätesäkkiviritelmiä, kun yritimme suojella makuupusseja vielä tät vikaa yötä varten. Sanotaanko, että saappaista ja kuivumassa olevista sukista nousi jo aika oiset tuoksut, mutta ketään ei näyttänyt kiinnostavan - viimein on lämmin!

Ja voi että, Odelie oli laittanut meille kahvit ja teet Simoralla ja leiponut vaikka mitä herkkuja. Herkuillahan me oltiin tää iltapäivä ja ilta pärjättykin aika pitkälle, kun Jaakon tuoma hernekeitto ei niin montaa nassua miellyttänyt... Ja musta tuntuu kovasti, että tästä illasta tulee pitkä ja hauska. Nytkin joku laittoi puhelimesta musiikkia soimaan. Mökissä roikkuu siellä täällä kahluureissulla kastuneita vaatteita kuivumassa, ja vielä enemmän on kuivumassa sateen kastelemia vaatteita, mutta se ei haittaa! Taidanpa tästä itsekin lähteä takasin muiden seuraan, kirjotan huomenna illalla kotona lisää! Niin, voi ei, huomenna ollaan jo kotona... Kaikki hauska loppuu aina niin pian!


Sunnuntai 18.10.2015

Heh no meidän bileet meni kyllä tän päivän puolelle, vain muutamat pystyi nukkumaan metelistä huolimatta jo aiemmin. Sanotaanko, että meillä oli hauskaa. Ehkä en kerro enempää - mitä voi odottaa yliväsyneeltä porukalta, jonka päätavote on päästä mahdollisimman pian kotiin, omaan pehmoiseen lämpimään sänkyyn nukkumaan? Ja etenkään, kun kyseessä on me sebeläiset. Meillähän on aina ihan superhauskaa ja hullua menoa! Sen huomasi aamulla, että porukka oli valvonut. Hyvä, että päästiin puoliltapäivin liikkeelle, kun ihmisiä nukutti niin pitkään ja oli vaikea saada hereille. Ja voi että, kun melkeen kaikilta oli jotain hukkunut... Onneksi saatiin kaikki tavarat metsästysmajalta mukaan, ilmeisesti kaikki päätyi omalle omistajalleen. Mulla ei nyt niin merkittäviä tavaravuoria ollut mukana, että niistä olisi jotain päässyt hukkumaan. Siispä olin vain kasannut kaikki kamppeet kasaan, syönyt aamupalaleivät ja käynyt auttamassa hevosten kanssa. Ruusakin oli näyttänyt ihan sille, että se haluaa jo kotiin - mahtoihan tämmönen reissu nyt olla aika raskasta hepoillekin, kun koko päivä ratsastettiin paljon tavaraa kyydissä ja yöt päivät piti nököttää ulkona, vieraissa maisemissa.

Me oltiinkin yksimielisesti ratsastettu metsästysmajalta suorinta reittiä Seppeleeseen, ja matka kului yllättävän nopeesti koleasta ja tuulisesta säästä huolimatta. Osa valitteli vaatteita, jotka oli unohtuneet myttyyn lattialle yöksi tai jääneet toisten vaatteiden alle naruilla - ne olivat märkiä ja koleita nyt. Osa porukasta olisi ihan varmasti alkuviikon pois koulusta/töistä, mutta olihan tää reissu sen arvonen. Siitä me oltiin yhtä mieltä, kun Seppeleessä oltiin saatu hevoset karsinoihin ruuan ääreen ja omat kamppeet kasaan - hieman haikein mielin kiiteltiin toisiamme vaelluksesta, joka säästä huolimatta oli ihana ja hauska kokemus. Ehkä me vuosien päästä naurettaisiin saappaille, jotka sade täytti vedellä eikä ne enää lähteneet jalasta, Allun väliaikaisesti kadonneelle puhelimelle ja niille pinkeille rintsikoille, joiden omistajaa ei kai koskaan löytynyt. Liekö kenen laukkuun ne loppujen lopulta päätyivät, se ehkä selviäisi joskus. Aika kultaisi muistot myös iltapalan ainoan makkaran tippumisesta nuotioon ja sitä seuranneesta nälästä, Jasonin yksinäisestä yöstä retkenvetäjien tylsässä seurassa, viimeisen yön noloista pullonpyörityspaljastuksista ja telttayöstä, jonka jälkeen oli vain harvoja "nukuin hyvin"-tarinoita kerrottavana. Niille me naurettaisiin vuosien päästä, niinkuin monille muille ihanille seppelemuistoille.


Kiitos aivan ihanasta vaelluksesta! <3