|
Post by Anni on Jul 20, 2016 16:54:21 GMT 2
15. - Poni Jiri 20.7.2016
Radiossa soiva biisi sai kengitystä seuraavan Ennin myhäilemään.
Kun mä oon vähä ajatellut Syysmyrskyissä miettinyt sua Keväthangilla haaveillut Jos tulevana suvena sä olisit mun morsian
"No?" ähähdin suokkijyrän yrittäessä kiskoa kinttuaan käsistäni kesken vasaroinnin. "Ei kun mietin vaan, että joko teillä on hääkutsut postissa." Ennin sanat saivat mut naurahtamaan epäuskoisesti. Olinhan mä sitä miettinyt, väkisinkin - mä olin se, joka oli polvistunut. Mutta meillä oli jo mökki ja ensi kesänä varmaan mansikkamaakin, enkä mä ollut varma halusiko kumpikaan meistä tässä vaiheessa enempää.
Tapansa mukaisesti Enni keitti kengitystuokion jälkeen kahvit. Istuin keittiössä ajatuksiini vaipuneena. "Ai perhana, mä melkein unohdin!" serkku kajautti niin yllättäen, että mä hätkähdin tahtomattani. "No?" mä mutisin jälleen ja jotenkin musta tuntui, että meidän keskustelut sujuivat melko vakiintuneen kaavan mukaan. "Kiia-serkun poni tarvii uuden kodin tai se menee monttuun", Enni totesi viileästi. "Eija-täti on ihan kyrsiintynyt siihen, ettei Kiia pärjää sen kanssa." "Siis saiko se ponin?" ynähdin. Pitäisi ilmeisesti sukuloida enemmän. "Joo, se on ollut niillä ehkä vuoden. Ja puoli vuotta kaupan", Enni irvisti vastaukseksi. "Et haluis ottaa sitä loppukesäks teille? Sais vähän lisäaikaa." Mä olin tukehtua kahviini. Poni??? "Ai että mä ottaisin ponin?" tyrskähdin toljottaen serkkua epäuskoisena. Enni kohautti olkiaan rohkaisevasti hymyillen. "Anni?" se ehdotti. "Sillä on kädet täynnä Väiskin ja Lailan kanssa", tuhahdin. Onnekseni kyseinen brunette ei ollut paikalla, koska se olisi jo kumonnut mun sanani: vaikka sillä olikin oikeasti välillä kiire palloilla oman tallin ja Seppeleen välillä, se ei olisi kieltäytynyt ponista. "Jiri", Enni leperteli huuliaan mutristaen. "Se on opetettu myös ajolle." Kohotin kulmiani. Mun muistini mukaan Kiia-serkku oli ratsuihmisiä. "Mikä poni se olikaan?" kysyin mahdollisimman vakaalla, välinpitämättömäänkin taipuvalla äänensävyllä. Enni virnisti ja kaivoi puhelimen esiin. "Nuori russtamma", vastaus kuului ja pian mua tuijotti puhelimen ruudusta korviaan höristelevä jauhoturpa. "Tamma?" mä puuskahdin. "Tammanko meinasit heittää meidän orien sekaan?" "Mä tuun rakentaa sille oman pikku laitumen. Se tarvii toisen mahdollisuuden."
|
|
|
Post by Anni on Jul 31, 2016 17:26:39 GMT 2
16. - Alma Jiri 29.7.201611:23 "Joko se tuli?" 11:38 "Häh???!" 11:40 "Mun pitää mennä puunaamaan Eela, en kerkee kattoo puhelinta!! Haloo?!"Näpyttelin myöntävän vastauksen kahdentoista maita, kun Enni kurvasi maasturillaan meidän pihamaalle traileri perässään. Anni ei kuitenkaan enää vastannut, joten oletin sen rientäneen leiriratsunsa tykö. Ehkä parempi niin, että brunette malttaisi kisata leirikisansa rauhassa alta ja tulla täpinöimään uutta tulokasta vasta sen jälkeen. Kopista kuului kimeä hirnunta. "Meillä oli vähän lastaussongelmia", Enni totesi huultaan mutristaen. "Sillä on luonnetta." Hymähdin. Mulla oli vähän epätodellinen olo, kun seurasin serkkutyttöä trailerin taakse. Enni vihelteli tottuneesti kurottautuessaan rullaamaan kumiverhon ylös. Trailerista kantautui pauketta, kun matkustaja olisi ilmeisesti mieluiten tullut jo ulos. "Meetkö sä irrottaa sen?" Enni hörähti huvittuneena, kun seisoin tumput suorina katsomassa. Nytkähdin automaattisesti liikkeelle ja pian patsastelinkin trailerin sivuovella. Mä en tiennyt mikä siinä jännitti niin perkeleesti, mutta jostain syystä mä ripustauduin ovenkahvaan kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. "Hrnrrnrnrnn", poni, Alma, tervehti mua. Sen sieraimet olivat laajentuneet ja tummat silmät tuijottivat mua herkeämättä. "Soo jaa", rauhoittelin päätään viskovaa punaruunikkoa irrottaessani punaruunikkoa kiinnityksestä. Ennin avaama lastaussilta sai tamman säpsähtämään, mutta ennen kuin huomasinkaan takapuomi oli hävinnyt ja Alma omatoimisesti puolimatkalla ulos. Alma steppaili narun päässä huutaen minkä keuhkoista irtosi. Lusmu ja Otto liittyivät keskusteluun varsin nopeasti - niillä tuntui olevan tylsää ilman Mikaelan kanssa kenttäleirille lähtenyttä Väiskiä. "Viedäänkö se suoraan laitumelle? Se saattais rauhoittua parhaiten siellä", Enni ehdotti. Nyökkäsin hitaasti ja kiristin otetta riimunnarusta. Alma paineli laitumella sellaista ravia, etten mä voinut olla kuvittelematta raviohjia käsiini. "Kai se pysyy tuolla?" mutisin. Enni naurahti ja nyökkäsi mun rakentaman välilohkon puoleen. Alman tai orien tulisi mennä läpi kahdesta tuplalangasta ja mä toivoin, ettei se onnistuisi. "Toivotaan", Enni hymähti pirteästi. "Tämähän on vain väliaikaista." Jokin Ennin äänensävyssä ja Almaan tiukasti kiinnittyneessä katseessa sai mut hämilleni. Niin, väliaikaista - kesä alkoi valitettavasti olla jo yli puolessa välissä, eikä syksyn säitä osannut ennustaa. Mutta onneksi talvi ei tulisi ihan parissa viikossa. ( Alman sivut)
|
|
|
Post by Anni on Aug 7, 2016 11:33:15 GMT 2
17. - Metri metriltä Jiri 7.8.2016
Ponin ylläpitämisen voisi kuvitella olevan auvoisempaa - sen kuin pyörittelisi pientä palleroa narun päässä ja antaisi sen hölkkäillä kärryjen edessä. Mutta Alma oli ensimmäisestä päivästä asti koetellut mun kanttia, enkä mä ollut saanut kaivettua Enniltä edes palautusosoitetta. "Paikallasi nyt", murahdin Alman steppaillessa hervottomana tallikäytävällä. Mä olin liikuttanut tamman joka päivä, joko ajamisen tai juoksutuksen muodossa. Ajaminen vaati rutkasti ymmärrystä, sillä Alma oli ensimmäisellä ajokerralla heittäytynyt parin metrin jälkeen pitkin pituuttaan aisojen väliin ja sen jälkeen jokainen lähtö oli ollut tahtojen taistelu. Juoksuttaessa mä olin taas saanut roikkua liinan päässä ihan tosissani, koska ponitamma olisi mieluiten juossut ihan oman tahtonsa mukaan. Huokaisin ja seurasin sivusilmälläni russin silmiä, jotka poukkoilivat milloin mihinkin suuntaan. Alma oli hyperaktiivinen, mikä ei ollut luonteenpiirteenä ehkä se kaikista paras yhdistettynä siihen faktaan, että Alma oli myös poni ja tamma.
Anni irvisti mun jouduttua hyppäämään kärryille vauhdista. Nappasin ohjia paremmalle tuntumalle, jonka jälkeen vaadin Almaa pysähtymään: ehkä se vielä joskus oppisi, että kuskinkin voisi odottaa matkaan. "Pysykää ojien välissä!" Anni kailotti meidän perään, kun hölläsin ohjista ja annoin Alman singahtaa eteenpäin reippaassa käynnissä. Ponin korvat pyörivät kuin väkkärät, kun sen aivot käsittelivät kaikki ympäristön ärsykkeet harakkaparvesta postilaatikkoon. Jos jotain positiivista täytyisi etsiä, me oltiin päästy joka ajokerralla pidemmälle ennen kuuluisaa paskahalvausta. Ensimmäisellä kerralla sen oli aiheuttanut postilaatikko. Seuraavana päivänä oltiin päästy jo useamman sadan metrin päähän, ja taas seuraavalla kerralla vielä pidemmäs - jopa lähimmän naapurin halkopinolle. Reilun kilometrin kävelyn jälkeen kriittisin osuus oli ohi ja pääsin kääntämään Alman kapealle hiekkatielle. Tien jokainen kuoppa oli tullut tutuksi Väiskiä ajaessa, joten uskalsin hoputtaa Alman raviin. Russponi singahti eteenpäin innokkaasti pärskien, mutta ei edellisten ajokertojen lailla purrut samantien kuolaimeen, vaan tuntui jopa nauttivan hölkästä. Mun maailma koki pienen avartumisen siinä ponikärryillä istuessani. Alma ravasi kärryjen edessä kuin viilipytty ja mäkin uskalsin rentoutua hetkeksi. Puut vilisivät silmissä antaessani tamman kiristää tahtia: tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin päästää Almaa juoksemaan kunnolla. Pikkukivet ropisivat kärryihin, kun me paineltiin hiekkatiellä ihan kiitettävää vauhtia. Alma liiteli eteenpäin korvat hörössä, eikä edes puskasta lehahtanut lintu saanut sen keskittymistä herpaantumaan.
Mä en voinut peitellä hymyäni, kun me oltiin käyty kääntymässä tien päässä ja otettu vielä toinen ravipätkä. Jarrut olivat toimineet ihan kohtuullisesti ja nyt aisojen välissä askelsi pykälän rentoutuneempi tamma. Edes Erkin halkopinon päällä liehuvaa pressua möllöttämään jäänyt poni ei saanut mun hyvää mieltä laskemaan, koska Alma ei käynyt lähelläkään ojaa tai yrittänyt riehaantua kärryjen edessä. "Miten meni?" Väiskiä taluttava Anni huikkasi pysäytettyäni Alman tallin eteen. "Yllättävän hyvin", myhäilin ja taputin punaruunikkoa. Alma hörisi Väiskille, joka oli saanut laiduntovereidensa kanssa machoilla pienelle tammalle niin paljon, ettei jaksanut enää noteerata moista pikkuprinsessaa. "Hyvä", Anni virnisti. "Mähän pääsen kohta satulaan." Puhahdin bruneten hävitessä talliin Väiski perässään. Mä olin aina tiennyt sen olevan melkoinen rämäpää, mutta itsetuhoisuus oli uusi puoli. "Sä et sitten tiputa sitä", mutisin Almalle. "Tai muuten.."
|
|
|
Post by Anni on Aug 23, 2016 14:46:56 GMT 2
18. - Itsetuhoinen avopuoliso osa 1 Jiri 23.8.2016
Alma tuijotteli mua tarkkaavaisena otsaharjansa alta. Vedin henkeä seuratessani Annin satulavyön kiristysoperaatiota - kesälaidunten jäljiltä poni ei ollut kaikista kepeimmässä kunnossa. Jouduin käyttämään tosissani voimaa pitääkseni Alman aloillaan Annin noustessa selkään. Ponitamma hamusi hihaani ja yritti pyörittää takapäätään ympäri ratsastajakandidaattia väistellen. Lopulta brunette ehti kuitenkin kammeta itsensä pieneen ponisatulaan, joka ei varmasti ollut kaikista miellyttävin istua.
Anni oli Alman selässä nyt toista kertaa. Ensimmäisellä ratsastuskerralla mä olin saanut luvan pitää ponin liinan päässä, mikä oli lisännyt mun mielenrauhaani kummasti. Nyt Anni oli kuitenkin halunnut ratsastaa itsenäisesti, sillä liinakokeilu oli sujunut yllättävän hyvin: Alma ei ollut juuri protestoinut, vaikka vauhtia olikin löytynyt. Mä olin suunnitellut ponin liikutuksen niin, että se oli käynyt parina edellisenä päivänä kunnon kärrylenkin: se lisäsi turvallisuutta. "Sanoinko mä jo et Daniel oli kosinut Lynniä?" Anni huikkasi yhtäkkiä. "Et?" kurtistin kulmiani. "No, sanoinpahan nyt", brunette hymähti. Nyökyttelin mietteliäänä. Mä olin kieltämättä vieläkin hieman hämmentynyt Annin ja Danielin ystävyydestä, joten uutiset eivät olleet yhtään hullumpia. "Mä ehdin jo säikähtää et Dani tulee tunnustaa mulle rakkauttaan", Anni kikatti. "Se oli jotenkin niin salamyhkäinen ja vaikea." Noniin. Sieltähän se taas tuli.
Mä en kuitenkaan ehtinyt murehtia kuviota sen kauempaa, koska mun huomio kiinnittyi jännittyneeseen Almaan. Anni piti ohjia kevyellä tuntumalla ja yritti saada ponia kuulolle volteilla. Punaruunikko näytti kuitenkin olevan eri mieltä: poni näytti kireältä kuin viulunkieli, ja sen häntä viuhtoi kuin viimeistä päivää. "Ota vähän ravia", mutisin. "Ainakin kärryjen edessä se rauhoittuu kun pääsee juoksemaan." Alman ravi näytti koomiselta kipitykseltä maasta käsin, mutta ainakin tamman yleisilme rentoutui. Annilla tuntui olevan alkuun vaikeuksia sopeutua pieniin poninaskeliin, mutta muutoin brunette näytti hallitsevan tilanteen. Mä ehdin jo huokaista helpotuksesta, sillä Alma näytti ihan tyytyväiseltä. Ravipätkän jälkeen se malttoi jopa kävellä pidemmällä kaulalla ja suostui pysähtymään pyynnöstä, mikä oli hyvä merkki. Mutta sitten Anni sai idean laukata. "Kokeilen tuolta kulmasta!" nainen huikkasi ja pyysi Almaa raviin. Ponin korvat pyörivät ja sieraimet olivat laajentuneet, kun se porhalsi menemään mun avopuoliso selässään. Purin jännittyneenä huultani Almaa mulkoillen - uskaltaisikin pudottaa Annin, jos halusi kevyemmän loppuviikon. Alma ei nostanut laukkaa kulmasta, mutta sinnikkään pyytämisen jälkeen poni pyrähti laukkaan pukin saattelemana. Alkuun näytti, että Alma hoitaisi laukkaamisen siinä missä muunkin, mutta päädyssä tamma keksi vetää päänsä alas ja esittää tyylipuhtaan rodeon. Näin Annin yllättyneen ilmeen, kun brunette nojautui taakse ja hapuili otetta Alman harjasta. "Pidä kiinni!" mä karjuin ja manasin mielessäni russponin alimpaan helvettiin. Sen kanssa mikään ei ollut itsestäänselvyys. Alma jaksoi kiikuttaa Annia useamman kierroksen, kunnes brunette sai kirittyä ohjat käsiinsä ja pysäytettyä tamman kentän aitaan. Luojan kiitos olimme saaneet aidattua kentän alkukesästä, muuten moinen suoritus olisi voinut olla hieman vaikeampi toteuttaa. "Perhana, se pääsi yllättämään", Anni puuskahti. Alma puuskutti nurkkaan jähmettyneenä, mutta pilke sen silmäkulmasta ei ollut kadonnut, valitettavasti.
Mun vastusteluista huolimatta Anni nosti uuden laukan. Tällä kertaa nainen istui syvälle satulaan ja patisti Almaa eteen - turhat pomputtelut voisi jättää tällä kertaa pois. Alma yritti nyhtää ohjia, mutta tajutessaan Annin keksineen salaisuutensa, tamma jätti homman sikseen. Kerran poni koetteli ratsastajansa tasapainoa sivuloikalla, mutta Annin yllytettyä tammaa reilummin eteen, väistyivät moiset pönttöilyt etenemisen tieltä. "Mun pitää kutsua Daniel katsomaan tätä", Anni huokaisi siirrettyään Alman raviin. Niinpä tietenkin. "Jep", mutisin vastaukseksi. Siitä miehestä ei kyllä päässyt eroon kulumallakaan.
|
|
|
Post by Anni on Sept 4, 2016 14:45:18 GMT 2
19. - Poninomistaja Anni 4.9.2016Hymynkare kiiri huulilleni, kun katsoin pihaan tyytyväisenä tallustavaa ponia. Ponikärryillä istui vielä tyytyväisemmän näköinen ohjastaja, mikä sai möykyn muljahtamaan vatsassani - kaksikon yhteinen aika alkoi olla ohi. "Harmi siitä on kyllä luopua", Jiri huoahti kuin olisi lukenut ajatukseni, ja hyppäsi pois kärryiltä. Alma höristeli korviaan miehen puoleen ja saikin pian sokeripalan palkinnoksi onnistuneesta reissusta. "Niinpä", mutisin kädet taskussa. Mun puolesta Alma olisi saanut pälöttää laitumella vaikka koko loppuvuoden, ellei syksy ja sitä seuraava talvi tekisi tuloaan. Mä olin vasta hetkeä aiemmin kotiutunut yllättävältä Mallaspuron reissulta ja Cellan eiliset sanat pyörivät edelleen mielessäni. "Cella on ostanut hevosen", mä tokaisin valjaita riisuvalle Jirille. "Täh?" Jiri ähkäisi. "Joo, Windin siskon." " " "Jep. Se kysy et mahtuuko se eläin meille asumaan." "?!?" Alma pyrähti laukkaan heti laidunläntilleen päästyään. Tupla-aidan toisella puolen myös Otto intoutui spurttailemaan ja hetken mä pelkäsin hurjapäisen friisiläisen liukastuvan märällä nurmikolla. Taivas alkoi tummua pahaenteisesti, joten me paineltiin sisälle. Kahvi ehti tippua juuri parahiksi ennen ensimmäistä jyrähdystä. "Ei perkele, tuleeko siellä rakeita?" parahdin. Jiri käveli ikkunalle ja nyökkäsi. Koska hevosilla ei ollut sadeloimia ja keli näytti pahenevan entisestään, kiskoimme takit uudestaan niskaan ja painelimme pelastamaan hevosparat sisälle. Orilauma saatiin sisälle melko kivuttomasti, mutta hermoheikon Alman kanssa oli ongelmia: a) meillä ei ollut sille karsinapaikkaa ja b) se nelisti paniikissa pitkin maita ja mantuja, eikä ollut antaa kiinni. "Pihatto", mä mutisin ääneen, kun me seisottiin lopulta kiinni antaneen Alman kanssa tallin sivukäytävällä. "Daisylle." "Mille?" Jiri ähkäisi ja komensi Almaa, joka oli juuri yrittänyt napata miehen hihan suuhunsa. "Sen Cellan hevosen nimi on Daisy", selitin. "Eikä sille ole tallipaikkaa." "Yksinkö se siellä asuisi?" Jiri hymähti. Kohautin olkiani katse Almassa, jonka tummien silmien katse oli rauhoittunut. Tamma hinkutti päätään autuaana Jirin kättä vasten, näennäisen tyytyväisenä elämäänsä. Ja silloin mä sain hieman kyseenalaisen, mutta ihan kehityskelpoisen kuningasidean. "Moro. Ootko pahassa paikassa? Aa joo, no sit. Eikun sitä mä vaan, että mites toi Alma?" Jiri mutisi puhelimeen. Miehen koko olemus oli jännittynyt, kun se nojasi tallin seinään. "Mitäs sitten?" Jiri kysyi, ja hetken päästä bruneten ilme vakavotui. Vedin syvään henkeä. "Mä ostan sen." Mä pystyin vain kuvittelemaan Ennin voitonriemuisen hymyn puhelun toisessa päässä sivellessäni hymyillen Alman turpaa. Kaivoin puhelimen taskusta ja näppäilin Cellalle pikaisen viestin. "Poninomistaja Jiri Leppävuo majoittaisi mielellään yhden pilkkuhepan pihattoon. Kunhan ensin rakennetaan se."
|
|
|
Post by Anni on Sept 29, 2016 17:31:17 GMT 2
20. - Valtakunnassa kaikki hyvin Anni 29.9.2016
"Juuri noin. Ensin luodaan vähän painetta, mutta heti reaktion jälkeen hellitetään." Alma ravasi kentällä kaikessa rauhassa, mikä oli itsessään ihme ainakin mulle ja Jirille, joka seurasi meitä silmä kovana kentän laidalta. Danielille se ei miehen tyynestä ilmeestä päätellen ollut mikään yllätys, että Almassa oli tapahtunut suuri, positiivinen muutos jo kolmessa kuluneessa vartissa. "Se on kyllä niin söpö", Lynn huokaili kentän laidalta. Virnistin ja vilkaisin Dania, joka kurtisteli kulmiaan. "Sun täytyy hommata oma Alma", huomautin virnistäen ilkikurisesti. Lynn nauroi ja Jirikin näytti huvittuneelta, toisin kuin Daniel, joka nojasi kentän aitaan kädet puuskassa mua mulkoillen. Eihän se tietenkään tosissaan ollut, mutta miehen läsnäolo oli liian arvokas riskeerattavaksi.
Danielin ja Lynnin lähdettyä me purettiin Alma yhdessä Jirin kanssa. "Saitko sä Riston jo kiinni?" kysyin nostaessani satulaa ponin selästä. "Joo, se soitti mulle kun sä ratsastit. Viikonloppu käy hyvin, pitää vielä ilmoittaa pojille", Jiri vastasi komentaen tallin lattiaa kuopivaa Almaa. "Hyvä, saadaan Alma sullekin katto pään päälle", hymähdin ja kyykistyin tamman pään viereen. Alma hapuili käsiäni herkkujen toivossa korvat kiinnostuneesti hörössä, viatonta esittäen. Syksy ja öiset sateet olivat tuottaneet ongelmia Alman majoituksen suhteen, mutta onneksemme tamma oli pysynyt yöt väliaikaistarhassa tallin eteistilassa, jossa sillä oli katto pään päällä. Naapurin kirvesmies ja Jirin kaveriporukka kokoontuisivat viikonloppuina pihatonrakennushommiin ja jos kaikki menisi suunnitellusti, meillä olisi pihatto sunnuntaihin mennessä. Niin me säästettäisiin rahaa ja Jiri saisi pitää poikien saunaillan ja harjankastajaiset - kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
"Tuntuu jotenkin epätodelliselta", huokaisin. Sadepisarat ropisivat ikkunoita vasten ja päivä hämärtyi iltaan. "Mikä?" Jiri hymähti keittiöstä. "Että me muutettiin tänne vasta vuosi sitten. Kun katsoo tota pihaa ja tallia ja kohta pihattoa.. Luulisi että me oltaisiin asuttu täällä aina." Jiri ilmestyi olohuoneen puolelle hassu hymy huulillaan. Miehen tummissa silmissä oli lämmin katse, enkä mä voinut vastustaa kiusausta nousta ylös sohvalta ja tallustaa lähemmäs. Jiri ei sanonut mitään, kun kiedoin käteni miehen ympärille ja painoin huuleni tämän huulille.
|
|
|
Post by Anni on Oct 8, 2016 10:35:45 GMT 2
21. - Vähän erilainen perjantai Anni & Adalind 7.10.2016
Kursivoidut pätkät Adalindin käsialaa!
Vilkuilin puhelimen näyttöä tehdessäni iltarehuja valmiiksi. Olin heittänyt uudelle toverilleni Adalindille viestiä seuran toivossa - ja tarjonnut Väiskin liikuttajan pestiä. Luuri piippasi ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen ja Ada ilmoitti tulevansa iltapäivän puolella. Hymyilin itsekseni ja kävin varmistamassa, että orin varusteet olivat kutakuinkin puhtaat. Viime aikoina olin lipsunut puhdistusrutiineistani niin usein, että ihan hävetti.
Jiri oli juuri tullut kengityskeikalta ja lähdössä juoksuttamaan Almaa kentälle, kun Adalind ajoi pihaan. "Mä kävin jo hakee Väiskin sisälle", ilmoitin pirteästi Adan hypätessä ulos autosta.
"Haha, säpä oot ollut ahkerana!" naurahdin ja nappasin tallikamppeeni Audin takapenkiltä. Sen jälkeen hipsin iloisesti Annin perässä talliin, moikaten samalla Jiriäkin, joka kuljetti ponia vieressään.
Brunette ohjasi minut tottuneesti Väiskin luokse ja mun oli aivan pakko rapsuttaa suomenhevosta kaulasta. Se oli jotenkin todella ihmisläheisellä tuulella ja mua melkein nauratti kuinka sitä kiinnosti uusi ihminen. "On kyllä kieltämättä pirtsakalla päällä", hymyilin ja Anni nyökkäsi tyytyväisenä. Mua vähän jännitti, sillä olin niin onnessani tilanteesta, että sai nähdä pystyisinkö rentoutumaan edes hevosen selässä.
Me varustettiin yltiösosiaalinen Väiski kaikessa rauhassa, että Jiri ehtisi pyörittää Alman liinassa ennen Adan ratsastusta.
Koska Alma päätti laittaa ranttaliksi eikä Jiri halunnut lopettaa ponin temppuiluun, ehdotin alkukäyntejä maastossa. "Tosta läheltä lähtee metsäautotie, mä voin lähtee kävellen mukaan", ehdotin ja sain vadtaukseksi nyökkäyksen. Alta aikayksikön Adalind istuikin jo Väiskin satulassa ja matka saattoi alkaa.
"Se saattaa koettaa vähän testailla alkuun, kun sillä ei hirveästi muita ratsastajia ole ollut", kerroin Adalindille kävellessämme keltaisten lehtien peittämällä tiellä. "Mutta kun siltä uskaltaa vaatia, se kyllä tekee kaiken. Onhan se aika reipas, mutta tosi selväpäinen." Ada nyökytteli keskittyneen oloisesti. Tyttö oli varmuuden vuoksi ottanut ohjat kevyelle tuntumalle Väiskin ripeän askelluksen vuoksi, mutta antoi nyt ohjien liukua pidemmiksi. "Eiköhän Jiri oo jo selvinnyt pois kentältä. Väiski ei kyllä ratsastaessa pelleile Alman takia, että ei sen puoleen", hymähdin vilkaistuani kelloa.
Anni oli osunnut oikeaan, sillä kenttä oli täysin tyhjä saapuessamme sinne alkukäyntien jälkeen. Uskalsinkin heti alkaa lyhentämään Väiskin ohjia ja silloin ori alkoikin kiihdyttämään vauhtiaan. Pidin kuitenkin pohkeet napakasti kylkien lähellä ja pian hevosen askeleet muuttuivat joustavammiksi, eivätkä ne enää olleet niin hätiköityjä. "Tää on tosi paljon Soltun tuntonen. Osuit aika nappiin arvauksessasi!" hymyilin iloisena kävellessämme Annin ohitse. Tyttö nosti peukun pystyyn ja ajattelin, että ehken mä sitten ihan väärin Väiskillä ratsastanut kun en saanut ylimääräisiä ohjeistuksia kaupanpäällisiksi.
Väiskin tullessa käynnin aikana hyvin avuille, mä uskalsin ottaa vähän nopeampaa askellajia ja välillä huomasin, että olin aika varovainen ratsastaja uuden hevostuttavuuden kanssa. Tai Anni huomasi. Se huuteli mulle pariin kertaan, että kannattaa vaan uskaltaa ratsastaa sitä suomalaista rohkeammin. Kyllä mä sitten ainakin yritin, mutta en mä tiedä miltä se ulkopuolisen silmään näytti. Yritin lähinnä keskittyä vain siihen, että ori oli hyvin avuilla ja liikkui tasapainossa eteenpäin. Ainakin mä tykkäsin mennä sillä ihan kamalasti. Siinä oli niin paljon tuttua, jos vertasi Soturiin.
Adalind pääsi aika nopeasti jyvälle Väiskin saloista. "Noin just! Väiskin kanssa pitää vain olla tarkka omista avuista ja istunnasta, ettei se jää himmailemaan." Adan ratsastuksesta näki, että tyttö ei ehkä uskaltanut vaatia uudelta ratsulta vielä tässä vaiheessa ihan kaikkea, mutta ratsastus oli siistiä ja eleetöntä. Sulje
Syystuulikaan ei haitannut ratsukon työskentelyä, joka oli parantunut roimasti jo kolmessa vartissa. "Se on muuten aika pirun hyvä hyppääjä", vinkkasin virnistäen maireasti. Adalind ei vastannut, koska oli ilmeisesti niin uppoutunut raviväistöihin. Kentän laidalle ilmestynyt Jiri viittoi mua luokseen. "Otatteko te noi kaks köhelöä sisälle?" mies kysyi. "Alma pääsi jo iltaheiniensä pariin." "Joo, voidaan ottaa", hymähdin ja käänsin katseeni takaisin Adaan, joka oli siirtänyt Väiskin hetkeksi käyntiin.
Katsoin Annia vähän kysyvästi kun Jiri käveli kentän vierestä muualle, mutta sain tytöltä kuulla pian mitä mies oli sanonut -tai pyytänyt. "Ja mä taidan pysyä uskollisesti koulutuuppauksen parissa", virnistin vielä lopuksi brunetelle näin jälkivastauksena. "Vaikka ennen esteet olikin lähellä sydäntä, niin mulle taitaa nykyään riittää ne pienet hyppelöt Solttulaisen kanssa." "Eiköhän se mieli ehdi tässä vielä muuttua", Anni iski silmää naurahtaen ja munkin oli pakko nauraa mukana. Ihan vain siksi, etten tosiaan tiennyt mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
Sitten mä pyysinkin Väiskin ravailemaan vielä rennosti eteenpäin ja annoin orin venyttää kaulaansa alas. Se pärskähteli muutaman kerran tyytyväisenä ja sitten mä siirsinkin sen jo käyntiin. Rapsutin oria kaulasta ja käänsin katseeni sitten Annin puoleen. "Kiitti kyllä kun sain tulla testaamaan tätä!"
"Ei mitään, oli tosi kiva nähdä joku muu Väiskin selässä", vastasin hymyillen. Väiski näytti varsin tyytyväiseltä elämäänsä Adalindin liu'uttua alas selästä ja löysättyä satulavyötä. "Mennään purkaa se ja otetaan sit Lusmu ja Otto sisälle", hymähdin ja lähdin tallia kohti.
"Mun pitäis klipata se. Ainakin osittain", totesin Adalindin harjatessa Väiskin kevyesti hionnutta karvaa. "Sitten susta tulee ihan nakupelle", Ada nauroi ja sipaisi Väiskin turpaa, jota ori hanakasti työnsi rapsuteltavaksi. Vietyäni Väiskin varusteet pois Adalind alkoi olla valmis, joten lähdimme hakemaan kauhukaksikkoa sisälle. "Ota sä vaikka Lusmu", mutisin avatessani tarhan porttia. Molemmat orit liehuivat sen toisella puolella odottaen malttamattomina sisällepääsyä - ja ruokaa.
Pujotin riimun varmoin ottein ja mahdollisimman nopeasti vaalean orin päähän. Se oli vähän malttamaton ja ajattelin, että oli hyvä saada molemmat nelijalkaiset mahdollisimman nopeasti vain sisälle. Anni teki saman Oton kanssa ja pian tyttö lähtikin taluttamaan mustaa oria edellä talliin. Mä tulin Lusmun kanssa perässä. Kaksikko tuli yllättävän nätisti sisälle, vaikka enhän mä niitä hevosia niin hyvin tuntenutkaan, että olisin voinut aavistella mitään, miten ne yleensä käyttyäytyi. Ne olivat olleet aiemmin vaan niin malttamattomia, että olin jo valmistunut mahdolliseen syöksyilyyn.
Talutin suomenhevosen vapaaseen karsinaan ja annoin riimun liukua sen päästä pois. Pian kaikki hevoset olivat sisällä karsinoissaan ja mulle tuli jotenkin todella kotoisa olo tallissa seisoskelusta. Kyllähän mulle tuli aina tallilla yleensä sellainen mukava olo, mutta tämä ei ollut ihan sama asia. Pieni talli oli jouluisin varmaan mitä mahtavin paikka jos jo nyt oli sellainen lämmin fiilis. Sitten mä siirsin mun säteilevän katseen Anniin. "Muistatko sä mitä sä lupasit mulle muuten viime kerralla?" virnistin ja kallistin päätäni hieman. Anni näytti hetken aikaa mietteliäältä ja tyttö siirsi sormellaan hiussortuvan korvansa taakse. "Ömm.. joo!" Bruneten sisällä syttyi lamppu ja tämä hymyili kysyvästi. "Lupasin lähteä sun kanssa ...jonnekin?" Nyökkäsin tyytyväisenä. "Mulla olis idea".
Mä katsoin hitaasti, kun Adalind kaivoi tyynesti "tallikassistaan" bilevaatteet ja talutti mut sisälle. "Säkin kaipaat ehkä jotain.. muuta kuin tallivaatteet?" Ada ehdotti viattomasti hymyillen. Tuhahdin ja siristelin sitten silmiäni: minne se oli mua raahaamassa?
En kuitenkaan jumittunut niille sijoilleni, vaan puikkelehdin makuuhuoneeseen vaatekaapille. "Minne sä oot lähdössä?" sängyllä puhelintaan selaava Jiri kysyi. "En mä tiedä." "Et tiedä??" Jiri toisti kummastuneena. "En. Ada vie mut jonnekin", vastasin kaappia penkoen. "Okei", Jiri naurahti, mutta jäi silti seuraamaan tuskastunutta pengontaani.
Reilua puolta tuntia myöhemmin mä olin vaihtanut vaatteet, sukinut hiukseni ja tehnyt kasvoilleni taikoja peittääkseni tallilookin. "Loistavaa", Adalind myhäili ja vilkaisi kelloaan. "Sit mennään."
Lähdin ajamaan Jinnilän pihasta Annin istuutuessa pelkääjän paikalle. Oli jotenkin hullunkurista lähteä ajamaan seuraavaan paikkaan suoraan tallilta. Jopa mä olin saanut pitää kiirettä saadakseni lookiani vähän ehommaksi, vaikka olinkin valinnut vaatteeni jo etukäteen. Sain olla onnellinen luonnollisen laineikkaista hiuksistani, joten niille oli riittänyt pelkkä harjaus ja olin valmis. Annikin näytti hyvältä ja en uskonut, että kukaan arvaisi, että hetki sitten olimme olleet rapsuttelemassa hevosia.
"Jännittääkö?" virnistin kaverilleni laittaessani musiikkia vähän kovemmalle. "Mä en osaa sanoa", Anni vilkaisi minua huvittuneena. "Pitäiskö?" "Ei tietenkään!" naurahdin. Ajomatka oli tuttu ja turvallinen, eikä edes kovin pitkä. Ainakin aika kului yllättävän nopeasti. Lopulta parkkeerasin autoni tutun rakennuksen lähelle.
Mä olin yrittänyt kuikuilla Adalindin ilmeitä koko ajomatkan, mutta mikään siinä tyynessä hymyssä ei ollut antanut vihjeen vihjettä. Onneksi mä rakastin yllätyksiä. "Tää on vasta välietappi, jätän auton kotiin", Adalind virnisti avaimiaan kilistellen. Katselin haltioituneena taloa, joka oli meidän vaatimattomaan tönöön verrattuna oikea lukaali. "Vai että auton kotiin", hymähdin ja seurasin Adaa sisälle. "Nimenomaan", tyttö hymähti ja katosi eteisestä. Jäin hölmönä seisomaan niille sijoilleni, miettien kuumeisesti kannattaisiko heittää kengät pois vai ei. "Tuu vaan rohkeesti peremmälle!" Adalind kailotti toisesta huoneesta, joten potkin nilkkurit jaloistani ja lähdin seuraamaan Adan ääntä.
Hetkeä myöhemmin Adalind oli istuttanut mut modernin keittönsä pöydän ääreen ja kaivanut shampanjalasit esiin. "Kippis", blondi heläytti kaadettuaan lasiin kuohuvaa. Kulmiani kohotellen kilautin lasiani toista vasten ja kohotin sen sitten huulilleni - aloin päästä jyvälle Adalindin illan suunnitelmista.
Me juotiin Annin kanssa koko pullo kahdestaan tyhjäksi jo ihan senkin takia, että mulla oli paha tapa jättää ne avonaisina kaappiin ja unohtaa ne sinne. Toki se oli vain tekosyy, sillä yhden pullon sisältö katosi yllättävän nopeasti kun juttelimme samalla niitä näitä. Välillä vilkaisin vain puhelintani näpytellen viestejä, sillä jatkosuunnitelma kaipasi kovasti kaverini Teemun apua. Meidän ilta ei nimittäin jatkunut kotonani vaan paikkaan siirtymiseen kaivattiin autoa ja mä en aikonut tosiaan enää ajaa.
Sammutin päälle laittamani radion ja aloin viimeistelemään meikkiäni, Annin tehdessä samaa juomansa kanssa. Pienen hetken jälkeen puhelimeni piippasi viestin merkiksi ja mun olo tuntui todella iloiselta. "Anni! huusin keittiön suuntaan. "Nyt me lähdetään!" Tyttö tuli mietteliäästi hymyillen perässäni eteiseen ja turhia kyselemättä me astuttiin ulos pimeyteen. Tosin pimeyttä ei kestänyt kauaa, sillä ajotiellä odotti vaaleanharmaa Volvo, jonka takapenkille me Annin kanssa hypättiin. Kuskina toimiva tummahiuksinen Teemu oli reilu parikymppinen jätkä ja mä tykkäsin siitä myös sen takia, ettei se turhia puhunut.
Pian me löydettiin Annin kanssa itsemme seisomasta baarin edustalta.
Nyökyttelin myöntyväisenä Adalindin vilkaistessa mua kysyvästi. Kyllähän mulle pieni irtiotto arjesta maistuisi, etenkin näin perjantain kunniaksi, etenkin Fleimissä.
Tyttöjen illat olivat parhaita, vaikka olimmekin kahdestaan. Ensimmäiset hihitykset pakenivat huulilta portsarin kysellessä yrmeästi papereita, jotka saatuaan miehen ilme muuttui vielä tympääntyneemmäksi - ei napannut tälläkään kertaa, vaan meidät oli pakko päästää sisään. "Tulipa nuori olo", virnistin Adalle kiskoessani takkia päältäni. "Sähän olet nuori", mua pari vuotta nuorempi tyttö nauroi silmiään pyöritellen. "Silti", hymähdin ja sujautin narikkalipun pieneen laukkuuni.
Fleimi alkoi hiljalleen täyttyä, kun me seurasimme baarin menoa tiskiltä. "Toi jätkä katselee sua", supatin Adalindin korvaan pukattuani tätä ensin kylkeen. Tyttö kohotti kulmiaan, joten nyökkäsin nopeasti baarin toisella puolella pöydän ääressä istuvaa nuorta miestä kohti. Olin huomannut hänen seuranneen Adaa katseellaan jo useaan otteeseen. "Me voidaan joko mennä juttelee sille tai mennä tanssimaan", ilmoitin pirullisesti virnuillen ja kumosin loput valkovenäläisestäni kurkkuuni.
"Hyvää saa aina odottaa!" virnistin myöskin. "Joten eiköhän mennä ottamaan tanssilattia haltuun", naurahdin perään ja lähdin kävelemään mustissa korkokengissäni Annin jalanjäljissä muiden tanssijoiden joukkoon. Musiikki soi kovaa ja mua alkoi jostain syystä aina hymyilyttämään ihan kauheasti kun mun ja Annin katseet kohtasivat. Teki niin hyvää vaan tanssia, kuunnella musiikkia ja olla kaverin kanssa, että ajattelin poskilihasteni olevan aamulla kipeämpiä kuin jalkani (huono kenkävalinta kostautui aina), mutta hymyileminen ja nauraminen oli vaan niin huippua!
Anni meni jossain kohti tanssirytmissään ihan sekaisin, jolloin tämä kömmähti osittain viereisen jätkän syliin. Mua nauratti miehen hämmentyneet kasvot ja mun oli vaan ihan pakko räpsäistä tilanteesta kuva. Sitten miehen yrittäessä saada Annia tanssimaan, mä nappasin brunettea käsikynkästä ja lähdin taluttamaan tiskiä kohti. Miehen ilme muuttui jos mahdollista entistäkin hämmentyneemmäksi, mutta mä en ajatellut luovuttaa mun illan seuralaista ihan heti kenenkään huomaan. "Mä tarjoon!" hymyilin säteilevänä ja kun Anni selvästi meinasi kieltäytyä, mutta onneks se tais vihdoin muistaa, että se oli parin nelijalkaisen omistaja ja mä varsinainen ökytyyppi. Mä kutsuin, mä tarjosin.
"Apua, et kai sä kuvannu sitä?! Ada!!" mä puuskahdin puoliksi tosissani, puoliksi nauraen. Mun täytyi toki myöntää, että sen miehen ilme oli ollut näkemisen arvoinen - enhän mä voinut sille mitään, että mun tanssitaidot yllättivät välillä mut itsenikin. Adalind tyytyi vain tyrkkäämään tilaamansa shotin eteeni ja hymyilemään viattomasti.
"Ootko sä nähnyt tuttuja?" kysyin Adalindilta istuuduttuamme hetkeksi nurkkapöytään. Ada pudisti päätään saaden mut vaipumaan hetkeksi ajatuksiini. Toisaalta mä olin helpottunut, että sain olla välillä vieraiden ihmisten ympärillä, mutta toisaalta mä olisin halunnut näyttää kaikille mut tunteville, että mä pärjäsin. Vaikka musta oli tuntunut, että mä olin jäänyt yksin ja vaikka mä olin hyväksynyt sen, tämä hetki sai mut tuntemaan itseni voimakkaaksi. Mun ei tarvinnut tuntea huonoa omatuntoa, koska mä en ollut hylännyt ketään.
Meidän ilta tai ehkä ennemmin yö sujui oikeastaan aika samalla jatkumolla. Me juotiin, me tanssittiin ja välillä huilittiin nurkkapöydässä. Välillä me karistettiin toisen kimpusta mahdolliset miesehdokkaat (siis Annihan ei tosiaan enää tarvinnut edes sellaista!) ja sitten me vaan naurettiin. Kaikki oli aika täydellistä ja huomenna se olisi varmaan tuntunut vaan unelta. Vaikka yö olikin aika mahtava, niin kaikki loppui aikanaan. Lopulta me istuttiin taas Annin kanssa Teemun auton takapenkillä. Mun mielestä se Volvo tuntui sillä hetkellä maailman mukavimmalta paikalta, mutta mä en uskonut, että Teemu olisi arvostanut sitä, että olisin jäänyt takapenkille nukkumaan. Oli se miten hyvä kaveri tahansa.
Auto kurvasi pian iltamme alkupaikkaan, eli kotiini. Me hypättiin Annin kanssa nauraen kyydistä ja kuskimme kurvatessa paikalta pois me oltiin jo melkein sisällä. "Mahtava ilta!" Anni hymyili ja se näytti sillä hetkellä niin onnelliselta, etten olisi uskonut sitä samaksi ihmiseksi kuin tänään alku illasta Jinnilässä tai silloin kun mä ensimmäistä kertaa pyysin avautumaan mulle sen asioista. Mä nukahdin sinä yönä melkein heti sänkyyni ja Anni oli simahtanut tyytyväisenä viereeni.
Ehkei se olisi ollut silloin niin tyytyväinen jos se olisi tiennyt, että Jiri oli aamuun mennessä pommitellut sitä monilla viesteillä, koska eihän me sille oltu muistettu ilmoittaa, että Anni olisi koko yön muualla.
|
|
|
Post by Anni on Nov 9, 2016 11:14:41 GMT 2
22. - Aurinko nousee huomennakin -Barack Obama Anni 9.11.2016
Ladoin kinkkua ja juustoa karjalanpiirakan päälle vilkuillen välillä ikkunasta näkyvää maisemaa. Lunta pyrytti taas ihan kunnolla ja se oli meille enemmän kuin siunaus - Jirin ja Alman viimeisillä nollakeleillä lanaama kenttä odotti lumipeitettä kuin jenkit seuraavaa presidenttiään. Joka muuten valittiin juuri.
Oli hämmentävää, miten paljon tällaisen suomalaisen tavallisen tallaajan elämään stressiä toi - kaiken muun ohella - Yhdysvaltain presidentinvaalit. Mä olin kuvitellut herääväni ja näkeväni Clintonin nimen jokaisessa Iltasanomien otsikossa, mutta ei: mä olin joutunut kyttäämään ääntenlaskentaa vuoroin puhelimen ja television ruuduista vain seuratakseni Trumpin matkaa voittoon. Että sellainen keskiviikkoaamu.
Aamukahvin tuoma lämpö haihtui nopeasti navakassa marraskuisessa tuulessa. Lumisade oli lakannut, mutta keli oli silti enemmän kuin kolea. Sen tuntuivat allekirjoittavan myös orit, jotka nököttivät tarhassaan siistissä rivissä perät tuulta kohti. Valkoinen ruusuke lepatti kädessäni, kun kiiruhdin viimeiset metrit tallin ovelle. Ovi avautui narahtaen ja vastaan huokuva lämpö tuntui jumalaiselta. Kiinnittäessäni sunnuntaista ruusuketta satulahuoneen muiden ruusukkeiden vierelle, pieni hymynkare kiiri huulilleni. Vielä viikko sitten mä olin paineillut kisojen suhteen aivan älyttömästi - mä en ollut pystynyt liikuttamaan toipilasta Väiskiä kunnolla, ja mahdollisuus perua Väiskin startti oli lähestynyt vääjäämättä. Lopulta olin kuskannut orin perjantaiaamuna Seppeleen maneesille ja ratsastanut sen läpi kaikissa askellajeissa. Energisyydestä huolimatta Väiski oli toiminut hyvin, joten olin päättänyt startata sunnuntaina, pienellä riskilläkin. Huomattavasti suurempi riski oli ollut Alma, jonka liikutus oli ollut pitkään kärryttelyn varassa. Lauantaina me oltiin käytetty ponitamma maneesilla, mutta kovia odotuksia kisojen suhteen ei oltu uskallettu asettaa.
Ja kuinkas kävikään. Vaikka Alma oli heittäytynyt hankalaksi lastatessa (päättänyt selvästi, että yksi matkustuskerta viikossa riitti), nuori neiti oli porskuttanut raviohjelman läpi kolmanneksi parhailla prosenteilla. Sen mä olin vielä niellyt, koska ravissa Alma oli aina parhaimmillaan - sillä oli varsin nätti ja tahdikas ravi, kun tamman vain sai malttamaan. Laukka oli aivan toinen juttu, ja vielä verkassa laukannostot olivat olleet katastrofaalisia, pukkien siivittämiä räpellyksiä. Mutta jostain mulle täysin pimentoon jääneestä syystä Alma oli kouluaitojen sisälle päästyään lyönyt päälle ennennäkemättömän vaihteen ja leikkinyt pätkittäin varsin uskottavaa kouluponia. Pois luettuna tietenkin ne pari pukkia toisessa laukkannostossa tai sitä hassua selkkausta tuomaripäädyssä. Jiri oli kuitenkin meinannut pakahtua ylpeyteen heittäessäni Alman miehen hoiviin suunnatakseni verryttelemään seuraavat ratsuni.
Alman ottaminen mukaan kisoihin oli ollut tietoinen riski monellakin tasolla. Ensinnäkin olin tiennyt tamman vievän paljon energiaani, koska se vaati satakymmenen prosenttisen keskittymisen ollakseen aiheuttamatta vaaratilanteita. Siihen päälle kaksi A:n starttia, joista toinen vasta saikulta palanneella Väiskillä. Lailan kanssa olin tottunut starttaamaan kahdesti, koska herkkis-Lashay tuntui oikeasti hyvältä vasta toisessa.
Olin startannut Väiskillä viimeisenä luokassa. Suoritus Lailan kanssa ei ollut mennyt meidän tasolla, joten mun piti tehdä töitä saadakseni ajatukset kasaan ja tilanteen nollattua. Mun onnekseni Väiski ei ollut levitoinut verryttelyssä ja radalla olin saanut ratsastaa rentoa, motivoitunutta ratsua. Radalta poistuessa mä olin rehellisesti sanottuna pidätellyt kyyneleitä, niin hyvältä Väiski oli tuntunut. Mun saikulta palannut, naurettavan vähän kisoihin treenattu hevonen oli paljastanut taas todellisen luonteensa ja hankkinut meille valkoisen ruusukkeen. Palkintojenjaossa mä olin antanut orin revitellä ihan kunnolla, luvan kanssa.
Alma ravasi höristen tarhan portille kärrätessäni tammalle päiväheiniä. "Sulla alkaa kuntokuuri", mutisin nakatessani heinää ponin turvan eteen. Talvikarvassa Alma näytti vielä pyöreämmältä, vaikka olikin hoikistunut meille tulonsa jälkeen. Kunhan kentälle saataisiin hyvä pohja, mä ottaisin Alman useamman kerran viikossa ratsastettavaksi, vaikka mua huolettikin se fakta, miten mä ehtisin palloilla kolmen hevosen kanssa. Alma oli kuitenkin reagoinut kisatilanteeseen niin hyvin, että me haluttiin Jirin kanssa nähdä, mihin kaikkeen tammasta olisi.
|
|
|
Post by Anni on Nov 16, 2016 14:14:33 GMT 2
23. - @ Liekkijärven terveyskeskus Anni 16.11.2016(Edellisen illan tapahtumat Adalindin päiväkirjassa)Mä vihasin sairaaloita ja terveyskeskuksia. En siksi, etten mä arvostaisi hoitoalan ihmisiä tai luottaisi heihin, mutta jokin siinä kliinisessä ympäristössä puistatti. Ja neulat, ne saivat kylmät väreet kiirimään selkääni pitkin. Sivelin Jirin kättä saamatta katsettani irti vaaleasta kanyylista. Miehen silmät olivat kiinni ja hengitys syvää. Toinen puoli kasvoista sinersi, koska no, meidän tallin betonilattia oli kova. Huokaisin syvään. Väsymys painoi silmiä, mutten halunnut lähteä. Illan tapahtumat pyörivät verkkokalvoilla suljettujen silmäluomien takana kuin elokuva, jota joku kelasi taaksepäin aina uudelleen ja uudelleen. Ambulanssin ujellus ja siniset valot meidän pihalla. Adalindin lohduttava halaus, kun tajuton Jiriä nostettiin ambulanssiin. Sellaisina hetkinä tajuaa, kuinka hektistä elämä olikaan, ja miten järjettömän kova huoli toisesta voi olla. Adalind oli jäänyt huolehtimaan hevosista, kun mä olin lähtenyt Jirin mukaan Liekkijärven terveyskeskukseen. Ampparikuskit olivat puhuneet aivotärähdyksestä, mutta lopulta sille saatiin varmistus vasta myöhään illalla. Sen lisäksi Jiriä koko viime viikon piinannut "miesflunssa" oli paljastunut keuhkoputkentulehdukseksi ja koska miehen tulehdusarvot olivat reilusti koholla, keuhkokuumeen vaara oli suuri. Näin ollen Jiri oli viettänyt yön terveyskeskuksessa, mun nuokkuessa sängyn vierellä. Huoneen oveen koputettiin hiljaa. Ovenraosta työntyi Adalindin pää ja tytön varovainen hymy piristi mun päivää suuresti. "Maistuuko?" Ada uteli kohotetuissa käsissään pahvinen kahvimuki ja sämpylä. "Joo", vastasin karhealla äänellä. Kurkkua kuivasi, mutta kunnon hörppy maitokahvista helpotti tilannetta. "Kiitos", huoahdin saaden Adalindin hymyilemään huolestuneesti. Tyttö vilkuili Jiriä, joka nukkui edelleen. "Miten täällä on menny?" Kohautin olkiani. "Jiri oli tossa tunti sitten hereillä, mut antibiootti väsyttää", vastasin. Ada nyökytteli ja istuutui seinän vierustalla nököttävälle tuolille. "Mä ratsastin aamutallin jälkeen Väiskin ja juoksutin Alman. Mikaela tuli tallille ja lupasi antaa päiväheinät, niin mä lähdin tänne", Adalind kertoi ja mun teki mieli heittäytyä halaamaan tyttöä. En kuitenkaan suomeksi sanottuna kokenut kykeväni moiseen suoritukseen, joten tyydyin vain hymyilemään väsyneesti. "Kiitos, me jäädään sulle auki." "Höpö höpö", Ada puuskahti kättään heilauttaen. Mä olin jatkamassa inttämistä, mutta Jirin ähkäisy kiinnitti sekä mun että Adalindin huomion. "Näitkö sä mitään?" mä kysyin Jiriltä, joka oli jälleen hereillä. Adalind puri hermostuneena huultaan, selvästi yhtä hermostuneena vastauksesta. "En", Jiri mutisi hiljaa. "Mä olin just hakenut hevoset sisälle ja menossa tekemään ruuat. Sit mä kuulin kolahduksen ja seuraava muistikuva onkin lanssista." Vilkaisin Adalindia, joka tuntui miettivän samaa - Jirin teilaaja oli poistunut vain minuutteja ennen meidän tuloamme. "Mitä se on halunnut?" mä kysyin puoliksi itseltäni. Jiri oli hiljaa ja Adalind pudisteli mietteliäänä päätään. Näin helppoa oli puhkaista meidän pieni, idyllinen kuplamme ja raapaista maalaiselämään yksi jättimäinen miinus. Jiri joutuisi jäämään osastolle vielä ainakin toiseksi yöksi, mutta mun oli pakko päästä nukkumaan. "Voinko mä tulla sun luo?" kysyin Adalta. "Kävisin hoitamassa tallin sieltä käsin." Adalind nyökkäsi, mutta Jiri näytti mietteliäältä. "Entä jos se tulee uudestaan? Eikä kukaan ole kotona?" mies mutisi väsyneesti. "Mä tuun teille", Adalind ilmoitti. "Lukitaan ovet ja päivystetään. Jos se erehtyy tulemaan uudestaan, me soitetaan poliisit."
|
|
|
Post by Piritta on Dec 8, 2016 14:10:48 GMT 2
Kyllä on niin perskeleen taiteellinen estevalmennus että oksat pois.
|
|
|
Post by Anni on Dec 11, 2016 11:41:34 GMT 2
24. - Pikkujoululahja Anni 11.12.2016Linet Viiru, väritys Venn #tb syksyyn, kun Alma oli.... no, Alma. "JIRI??!!! Miks sä valitsit TÄN kuvan??? Mä näytän ihan kauheelta shiiit kukaan ei saa ikinä nähdä tätä!!"
|
|
|
Post by Anni on Jan 8, 2017 15:02:23 GMT 2
25. - CaraAnni 8.1.2017Vuosi tuntui menneen nopeasti, mutta mä en silti ollut varma, oliko se mennyt. Tuntui, että mä olin ehtinyt vuoden aikana elää kolminkertaisesti, vaikka samaan aikaan mä mietin, että siitähän oli vasta vuosi ja kuusi päivää. Pelkkä ajatus mun eteen polvistuneesta Jiristä sai mun mahanpohjan kutkuttamaan. Voisi luulla, että mä olisin vuodessa jo tottunut ajatukseen ja siihen, että mun nimetöntä koristava sormus oli osa arkea. Mutta silti mä huomasin liian usein katsovani Jiriä huulillani se sama hölmö hymy kuin aina ennenkin.
Vuodessa me oltiin totuttu täyden tallin pyörittämiseen, yritetty ehtiä nauttia arjesta, tehty töitä, rakastettu, riidelty, oltu viikko maapallon toisilla laidoilla. Rakennettu pihatto, laajennettu omaa hevoslaumaa. Vakiinnuttu.
Mulle kulunut vuosi oli ollut hevostäyteisempi kuin koskaan. Lailan hoitamisen ohella mä olin ensimmäistä kertaa elämässäni huolehtinut ikiomasta hevosesta. Kiitos Danielin, mä olin myös päässyt valmentautumaan ja sitä kautta kehittymään Väiskin kanssa. Alman tulo taas oli tarjonnut mulle ihan uuden väylän - mä olin päässyt koulimaan pippurisesta ponitammasta ratsua, joka se aina välillä suostui olemaan. Samalla mä olin päässyt jakamaan hevosenomistajan iloja ja suruja Jirin kanssa, ja ollut miehen ostopäätöksestä äärimmäisen ylpeä.
Loppuvuodesta mä olin miettinyt, miten vuodesta 2017 voisi muka tulla enää kulunutta vuotta parempi. Mä elin elämää, josta mä en ollut oikeastaan osannut edes koskaan unelmoida. Ja sitten mä olin nähnyt Caran.
Mustanruunikon puoliveritamman kuva oli piirtynyt mun verkkokalvoille. Ensin se oli ollut ihan harmiton hetken ihastus, mutta loppujen lopuksi mä olin yhä useampana iltana jäänyt tuijottamaan läppärin näytöllä komeilevaa kuvaa. Jiri sen oli ensimmäisenä sanonut. "Osta se." Mä olin nauranut ja pudistellut päätäni. Toinen hevonen Väiskin rinnalle? Lailan ja Alman lisäksi? Oliko mulla varaa? Saatika aikaa? Mutta se ajatus oli jäänyt silti kytemään, enkä mä ollut mahtanut sille mitään.
Jos Daisy ei olisi tullut pihattoon Alman kaveriksi, mä olisin voinut ostaa Caran seurahevosen varjolla. No joo, suomalaisia puoliverisiä ei ihan noin vain pihakoristeeksi ostettu, mutta silti. Koska mä olin kehittynyt Väiskin ja säännöllisen treenin myötä ratsastajana, jano oppimiseen oli vain kasvanut. Ainoaksi ongelmaksi koitui Väiskin kapasiteetti, jonka myötä rajat tulivat vastaan. Niinpä mä olin juuri ennen joulua uskaltautunut sopimaan koeratsastuksen.
Yhdeksänvuotias, tasan 170cm korkea, lyhytrunkoinen tamma oli hurmannut mut heti. Se oli herkkä, yhteistyöhaluinen ja sillä oli mielettömän kivat liikkeet. Kirjoittaessani nimet papereihin ensimmäinen tammikuuta mä olin miettinyt, tulisiko tämä olemaan koko alkavan vuoden paras vai pahin päätös.
Adalind huokaisi ihastuksesta taluttaessani Caran ulos trailerista. Mustanruunikko kohotti päänsä ja tallipihalla kaikuva hirnunta sai sen puhaltamaan pakkasessa höyryävää ilmaa sieraimistaan. "Pitää takoa silloin kuin rauta on kuumaa", hymähdin puoliksi itselleni, puoliksi Adalle - hokkikeli ei ollut todellakaan paras aika lyödä uutta hevosta muiden joukkoon, mutta mä toivoin, että Alma hyväksyisi Caran siinä missä Daisynkin. "Joo, hän ei olisi kauaa enää myynnissä ollut", Adalind totesi virnistäen ja sipaisi korviaan höristelevän Caran turpaa.
Tarpeeksi paksun toppaloimen, muutaman heinäkasan ja kolmen vahtivan silmäparin voimin me saatiin ujutettua Cara pihattoon, joka oli nyt oikea tammala.
Jinnilän uusin vahvistus, Carmenita
|
|
|
Post by Anni on Jan 14, 2017 17:35:05 GMT 2
26. - Hankirallia Anni 14.1.2017Alma ei edes vaivautunut vilkaisemaan mua, kun kahlasin pihattolaisten tarhan poikki Caran riimua kädessäni roikottaen. Daisy kuikuili mua pihaton ovelta korvat hörössä, hörähtäen hiljaa. "Sori, vielä ei oo ruoka-aika", naurahdin. Tamma jatkoi tuijottamista niin itsepintaisesti, että se varmaan yritti hypnotisoida mua hakemaan iltarehut jo näin iltapäivän evääksi. "Hei kaunokainen", tervehdin mustanruunikkoa, joka oli jähmettynyt aloilleen. Tamma oli verhottu pariin loimeen, mutta näytti tyytyväiseltä elämäänsä. Mun oli myönnettävä, että ajatus klipatun Caran majoittamisesta pihattoon oli hirvittänyt, mutta näköjään tammalta löytyi jonkinasteinen luonnonlapsi-puoli, joka näytti viihtyvän pihatossa enemmän kuin hyvin. Varustin Caran kaikessa rauhassa tallikäytävällä. Radiosta pauhaava musiikki kantautui satulahuoneen ovensuulta ja sai mut hyräilemään mukana. Cara napotti tyytyväisenä paikallaan harjatessani tammaa reippain vedoin. "Hei", älähdin vaisusti Caran nyhdettyä vetosolmu auki. "Tällainen ei nyt vetele ollenkaan." Puoliveritamma huokaisi syvään ja nuuhki taskujani solmiessani riimunnarun Väiskin karsinan edustalle uudestaan. Huiskautin kättäni Jirille, jonka ähätin ikkunasta. Miehen huulille kohosi hyväntuulinen hymy, kun tämä nyökkäsi vastaukseksi. Olin pyytänyt Jirin kuvaamaan meitä, koska sää oli leuto ja kirkas, eli täydellinen valokuvaukseen. Mies oli luvannut tulla, mutta vasta alkuverryttelyjen jälkeen ehtiäkseen ensin hoitaa kengitystensä laskutukset loppuun. Cara ravasi kaviouran sisäpuolella letkein askelin. Kevensin tamman ravin tahdissa, tehden kulmiin voltit. Pitkillä sivuilla tein loivaa pohkeenväistöä ensin uralta pois ja sitten takaisin, hakien Caraa rehellisemmälle tuntumalle. Mustankimon parhaita puolia oli ehdottomasti sen laukka - Caran satulassa olisi voinut keinahdella vaikka koko päivän. Mä olin ylipäätään ihastunut tammaan täysin jo tässä ajassa: Cara oli siron rakenteensa ja lyhyen runkonsa puolesta kuin korkea poni, joka vastasi mun ratsumieltymystä täysin. Carassa oli jotain samaa kuin Lailassa, mutta kompaktimmassa paketissa. Tamma oli hyvällä asenteella varustettu ja rehti ratsu, joka teki mitä ratsastaja pyysi, vaatien kuitenkin tarkkuutta apujen kanssa. "Eiköhän tämä riitä", hihkaisin Jirille laukattuani hetken vielä toiseenkin suuntaan. "Ai", mies puhahti. "Nyt jo?" "Mä ajattelin käydä laitumella", vastasin virnistäen. Jiri nyökytteli hyväksyvästi ja käveli avaamaan kentän portin mun järjestelmäkamera kaulassaan roikkuen. Cara puhisi innostuneena päästessään kävelemään oritarhan ohi. Kolmikko hirnahteli tammalle siististä rivistä, yrittäen hurmata tumman neitokaisen siltä istumalta. Cara ei kuitenkaan tuntunut liiemmin kosijoistaan välittävän, vaan tuijotti eteemme vähitellen levittäytyvää aukeaa, johon taas kesällä kohoaisi orilaidun. Cara oli hauska persoona: vaikka se steppaili intopiukeana lumihangessa tiedostaen varsin selvästi, ettei sitä enää ympäröineet aidat, tamma odotti silti kiltisti lupaa laukata. Kun Cara vihdoin sai siihen luvan hetken ravailun ja tunnustelun jälkeen, se otti asian varsin maltillisesti ja matkaan päästiin ilman turhia hölmöilyjä. Tuulenvire puhalsi vasten kasvoja, kun Cara nelisti laitumen poikki korvat pystyssä. Vaikka mä uskoin tamman pysyvän käsissä, päätin silti pelata varman päälle ja istua syvällä satulassa. "Eiköhän tällä maastoon uskalla lähteä", hymyilin Jirille, jonka eteen olin Caran lopulta pysäyttänyt. Tamma oli pysynyt kontrollissa ja parin laukkaspurtin jälkeen oli loppuverkan vuoro. Jiri nyökkäsi katse kamerassa. "Onnistuiko ne?" tiedustelin uteliaana. Jiristä oli kehkeytynyt vuodessa vakuuttava kuvaaja, joka alkoi ymmärtää hevoskuvauksen päälle pelottavan hyvin. "Mmm", mies mutisi kulmat kurtussa. Taputin Caran sileää kaulaa ja pyysin Jiriltä ratsastusloimen, jonka mies oli taitellut harteilleen. Purettuani Caran tamma pääsi takaisin tarhaan. Seurasin katseellani Almaa, joka luimisti ohitseen kävelevälle Caralle. Ponitamma oli tehnyt pelisäännöt selväksi heti alkuun, muttei ollut ainakaan todistettavasti höykyyttänyt uusinta tulokasta sen jälkeen. Carakin vaikutti hyväksyvän asian ja pitäytyi kunnioittavan välimatkan päässä Almasta, hengaillen silloin tällöin Daisyn vieressä. Tämä tuntui välillä riesovan Almaa, joka oli ihastunut pilkulliseen ystäväänsä heti tamman saavuttua. "Näytä nyt", maanittelin kävellessämme taloa kohti. Jiri huokaisi ja ojensi kameran käteeni. "Oi", henkäisin. "Nää on upeita." Linet © Anne L., väritys Víva VRL-13593
|
|
|
Post by Anni on Jan 19, 2017 17:16:03 GMT 2
27. - PäivitysAnni 19.1.2017 Joskus joutuu valitsemaan, haluaako esim. mennä naimisiin lähimmän vuoden sisällä ja järjestää hulppeat häät, vai laajentaako tallia. No, me laajennetaan tallia.
|
|
|
Post by Anni on Jan 25, 2017 22:17:29 GMT 2
28. - Väiski treenissä Anni 25.1.2017Kun mä olin kuullut Lauri Merikannosta ja hänen tulostaan Suomeen, mä olin tottakai käyttänyt tilaisuuden häikäilemättä hyödyksi. Kun olin saanut selitettyä, missä ihmeessä Liekkijärvi sijatsi ja kuinka hyviä ratsastajia ja hevosia Seppeleessä oli, me oltiin lyöty viikonloppu lukkoon ja mä olin vetänyt pienen voitontanssin. Kunnes olin tajunnut, että mun täytyi valita Väiskin ja Caran väliltä. Loppupeleissä päätös oli kääntynyt nopeasti Caraan: meillä oli takana vähemmän treeniä valvovan silmän alla, eikä maastoestetreenejä vielä ollenkaan. Mutta koska sileäntyöskentely ja muutamat estetreenit olivat sujuneet, uskalsin hyvillä mielin ilmoittaa itseni mukaan juuri Caran kanssa. Koska Väiski saisi vapaan viikonlopun maaliskuisen tehotreenin aikana, mä olin päättänyt työstää oria tehostetusti tulevan kuukauden ajan. Daniel oli käynyt viikonloppuna, jolloin Väiskistä olikin irronnut ihan hyviä pätkiä. Ja koska Jiri alkoi oikeasti olla ihan hemmetin uskottava hevoskuvaaja, mä sain nauttia fiiliksistä vielä jälkikäteenkin. © Anne L. (linet), Velma (väritys)
|
|