|
Post by Anni on Sept 14, 2017 17:05:55 GMT 2
30. - And every time you hurt me, the less that I cry / And every time you leave me, the quicker these tears dry Anni 14.9.2017
Tuijotin ikkunasta avautuvaa maisemaa näkemättä mitään. Sadepisarat hakkasivat lasiin armottomina, kuljettaen mua kohti sitä pistettä, kun mä en tuntisi enää mitään. Mä olin vain niin tajuttoman väsynyt.
Hiekka rahisi kenkien alla ja sadepisarat värittivät vaalean collegepaidan tummaksi. Auton ovet naksahtivat auki ja mä istuin sisälle toivoen, ettei kukaan tulisi tallille. Mä olin onnistunut pitämään kulissia pystyssä koko alkuviikon hymyillen talliporukalle sitä samaa hymyä, joka koristi mun kasvojani päivittäin. Paitsi etten mä enää tunnistanut peilikuvaa itsekseni.
Auton ikkunat maalautuivat hiljalleen sameiksi, kun mä haukoin henkeäni puristaen rattia rystyset valkeina. Mun teki mieli huutaa, mutta kaikki ääni oli tukahtunut jonnekin rintalastan korkeudelle. Mun teki mieli itkeä, mutta mun kyynelkanavani olivat muurautuneet umpeen. Mulla oli helvetin paha olla.
Hapuilin auton avaimia taskusta. Mua paleli, koska auto oli seissyt hyytävässä syysilmassa koko päivän. Mun olisi pitänyt käydä kaupassa, hakea lisää kivennäistä ja pyörähtää Seppeleessä, mutta sen sijaan mä olin vajonnut aamutallin jälkeen takaisin sänkyyn. Avaimet helähtivät niiden livetessä sormien lomasta. Mä kuulin sen pienen kolahduksen, kun ne osuivat kuramattoa vasten. Ja sitten mä luovutin.
Mä näin päässäni yhdet kasvot ja kuulin ne samat sanat, jotka olivat piinanneet mua koko päivän. Ne sanat, joiden takia mä olin eksynyt omaan elämääni. "Mä en enää tiedä mitä mä haluan tältä. Meiltä." Mulla oli ollut kaikki, mitä mä olin halunnut. Kaksi upeaa hevosta, talli omassa pihassa. Avopuoliso, joka oli koko mun maailma. Ainoa ihminen, joka saattoi, ja joka oli vetänyt maton mun jalkojen alta.
Jiri ei ollut nukkunut kotona nyt kolmeen yöhön.
|
|
|
Post by Daniel on Sept 22, 2017 10:50:49 GMT 2
Kun Väiski ratsutukseen joutuiTB: Laukkatyöskentelyä DS:n kentällä. Oli kulunut jokunen kuukausi siitä, kun Väiski oli pakattu Vänrikinmäestä traikkuun ja lähetetty takaisin kotiin ratsutusjakson päätyttyä. Sen jälkeen olikin piisannut hulinaa ja mullistuksia itse kunkin elämässä, enkä ollut suokkiruunan selkään kiivennyt. Nyt oli kuitenkin taas aika. Väiski oli ollut hyvässä treenissä kesän yli, mutta laiduntanutkin toki. Odotin motivoitunutta hevosta. Anni seisoi vaitonaisena katselemassa, kun ratsastin Väiskiä sen omalla kotikentällä. Olin kuullut, että rakkauteen oli tullut ryppy, ja osasin kuvitella, miten kamalaa se oli. En vitsaillut enkä muutenkaan apinoinut, nyt ei ollut sen aika. Vähän poltteli oma salaisuus, mutta yhteisestä sopimuksesta olimme päättäneet Lynnin kanssa olla kertomatta raskausuutista vielä näin varhaisessa vaiheessa. Ja olisiko se sitten piristänyt kuulijaa siinä kohti, kun oma parisuhde vaikutti kariutuneen. Onneksi oli hevonen, johon saattoi keskittyä. Sosiaaliset solmut eivät oikeastaan olleet mun erityisosaamisalaa. No, tiesittehän te sen jo. Ratsutusjakson teemoja oli ollut tahdin, rentouden ja tuntuman kautta Väiskin liikkumisen parantaminen ja lihaksiston vahvistaminen. Lennokkuutta ja irtonaisuutta oli hevoseen saatu tehtyä lisää, kun sen tasapaino oli entisestään parantunut. Tietenkin hevosten kanssa oli erilaisia päiviä. Tänään Väiski oli alussa taipuvainen jäämään vähän hitaaksi jalalle ja katoilemaan kuolaimen taakse. Paljon nopeuttavaa työskentelyä siirtymisten kautta oli tehtävä, ennen kuin se rehellisesti tuli tuntumalle ja takajalat alkoivat tuottaa liikkumiseen sitä sysäystä ja poweria, joka toi menoon näyttävyyttä. Loppua kohden Väiski oli löytänyt vähän kadoksissa ollutta energiaa kehoonsa. Siinä oli perusratsastus kohdillaan, mutta vielä hevoseen voisi ratsastaa lisää voimaa, jos haluttaisiin hyödyntää sen kokoamispotentiaali. Suomenhevonen se oli rakenteeltaan, joten GP-hevosen kokoamisasteeseen ei pitänyt pyrkiä, mutta oman kapasiteettinsa puitteissa se voisi liikkua vieläkin paremmin. Se kuitenkin vaatisi todella systemaattista työtä. Väiskiin sai jo nyt olla tyytyväinen. Taputtelin sitä reilusti jokaisesta onnistumisesta ja etenkin ratsastuksen päätteeksi. Anninkin kasvoilla pilkahti pieni aavistus valoa, ja mä ymmärsin ihan täysin, miksi. Hevosten takia elämä oli siedettävää silloinkin, kun muut asiat möyri matalalalla.
|
|
|
Post by Anni on Sept 22, 2017 21:34:32 GMT 2
31. - Kolme päivää Anni
15.9. Pää tuntui raskaalta, kun mä lysähdin sohvalle kuten mä olin tehnyt lukuisia kertoja sen päivän aikana. Mun elämä ei tuntunut pysyvän kasassa kovasta yrityksestä huolimatta ja se turhautti. Mistä lähtien mä en ollut enää osannut olla yksin?
Kyyneleet kihosivat silmiin samalla sekunnilla, kun mä erehdyin ajattelemaan niitä ruskeita silmiä joiden tyyni katse onnistui aina rauhoittamaan mut. Itku vavahdutti hartioita, leviten koko kehoon voimattomuutena, joka kuohui yli. Jos mä en olisi istunut, mä olisin vajonnut lattialle sen surun voimasta.
Kun kyyneleet loppuivat, tilalle jäi vain tyhjyys. Mun oli vedettävä henkeä, puristettava kädet yhteen ja päätettävä, että tänä iltana mä en itkisi itseäni uneen.
16.9. Pyörittelin laskua kädessäni vastustaen halua repäistä sen kahtia. Tilin saldo huusi armoa, kun kaivoin avainlukukortin esiin ja naputtelin tunnusluvun pankkisovellukseen. Mä muistin elävästi parin viikon takaisen tallireissun. Hoitajaporukan keskustelu oli kääntynyt Seppeleen yläkerrassa Disneyleffoihin ja jatkunut siitä siihen, kuinka mulla ja Jirillä oli varmaan aina niin helppoa ja ihanaa - olihan meillä oma koti ja talli pihassa. Ja olihan sulla varaa ostaa ihan suomalainen puoliverinenkin!
Niin. Mä laskin budjettia loppukuulle pitääkseni itseni ja omat suomalaiseni ruuassa. Mä istuin yksin meidän kodin pienen keittiönpöydän ääressä ja me lyhennettäisiin sen talon lainaa vuosikaudet. Talli oli ehkä täynnä, mutta vain murto-osa tuloista riitti muuhun kuin kustannusten kattamiseen ja kuvion ylläpitoon. Mä laitoin itseni joka päivä likoon voidakseni mahdollistaa sen ja silti mä tein siitä jotenkin niin helpon näköistä. Niin vitun huoletonta, tosiaan. Lainalla niitä hevosia ostetaan ja heitetään häähaaveet ja muut kuin hevosia koskevat unelmat odottamaan.
Mutta ei mun ollut tarvinnut uhrata ajatustakaan häille kuukausiin. Se oli kahden kauppa, mutta Jiri oli valinnut helpoimman reitin ulos. Olihan siitä näkynyt, kuinka kengitysreissut pitenivät päivä päivältä ja muuttuivat puuduttavammiksi, mutta entä minä? Mistä lähtien musta oli tullut kaikkien elämissä se ihminen jonka saattoi sysätä syrjään?
Mä olin niin helvetin kyllästynyt ottamaan harteilleni kaikkien muiden taakat. Vaikka mut nähtiin kertakäyttötavarana, mä olin vihdoin päättänyt ottaa jokaisen puolihuolimattoman hymyn takaisin. Niin pitkään kuin mä en saisi ansaitsemaani arvostusta, mä en jaksaisi jakaa sitä muille.
17.9. Aamulla mä heräsin muistaen pari sekuntia unen, joka jäi tunnetasolla pyörimään mun päähäni: missä Jiri oli? Miksi mä en soittanut sille? Aamukahvin jälkeen mä päätin sen. Mä vaatisin sitä kotiin en vain meidän, vaan itseni takia. Mä en halunnut jättää asioita puolitiehen, vaan mä halusin hoitaa ne loppuun silläkin uhalla, ettei lopputulos olisi mieluinen.
Peilistä mua katsoi ensimmäistä kertaa moneen päivään tutun päättäväiset silmät. Sen kuoren alle kätkeytyi kuitenkin edelleen repaleinen, henkisesti itseään kasaan riipivä henkilö, joka tarvitsi aikaa. Mä heräsin kuitenkin ensimmäistä kertaa ajattelemaan asiaa Jirinkin kannalta, koska loppupeleissä mä olin huutanut viimeiset sanat ja osoittanut ovea kyyneleet poskilla juosten.
Mikä oli pahinta? Se epäilys, että Jiri ei enää rakastanut mua? Etten mä enää riittänyt? Ei. Pahinta oli se, että mä olin laiminlyönyt meidät molemmat kuvittelemalla, että mun täytyisi muuttaa itseäni. Mä olin riittänyt sille miehelle ennekin, ja mä olin päättänyt riittää nytkin.
Mun käsi tärisi, kun valitsin tutun numeron katsellen sitä uusin silmin. Mun oli hengitettävä syvään, että mä kestin odottaa ne piinaavat tuuttaukset. Mutta se kaikki oli sen arvoista, kun mä kuulin tutun, varovaisen äänen ja imin siitä tarvittavan rohkeuden avata suuni.
|
|
|
Post by Anni on Nov 11, 2017 10:38:29 GMT 2
32. - Yllätysvieraat Anni, Daniel & Lynn 11.11.2017
Anni Jiri oli vajonnut vielä aamutallin jälkeen sänkyyn, mutta mä olin päättänyt hevosteni liikutukset pois alta. Hämärässä aamussa, kentän kirkkaaseen valoon tukeutuneena mä olin juoksuttanut Caran kevyesti ja ratsastanut Väiskin ilman satulaa. Suomenhevosori oli liikkunut kepein askelin, enkä mä ollut voinut olla miettimättä, mitä Daniel olisi kommentoinut tummanrautiaan työskentelystä. No, mä voisin viedä tänään miehelle terveiset, että me oltaisiin Väiskin kanssa taas taas valmiina treeneihin.
"Hei", ähkäisin makuuhuoneen ovelta. Hiukset ryöppysivät kosteina olalle, kun kiedoin pyyhettä tiukemmin ympärilleni. Kuuman suihkun jälkeen sisäilma tuntui piinaavan kylmältä, mutta kellon lähennellessä puolta päivää mä en voinut enää vajota sänkyyn. "Mmm-h?" kuului mörähdys jostain peittojen ja tyynyjen seasta. Tuhahdin matkalla vaatekaapeille, nakaten sängylle valmiin asukokonaisuuden myös avopuolisolleni. "Minne sä olet menossa?" Jiri urahti raukeasti pitkän, viipyilevän haukotuksen lomasta. Loin mieheen tuohtuneen vilkauksen kiskoessani mustia farkkuja jalkaan. "Me ollaan menossa Poppelikujalle. Sanoinhan mä", vastasin kärsivällisesti.
Toissapäivänä mä olin kohdannut Danielin ensimmäistä kertaa sitten uutisten. Mies oli mennyt hieman kiusaantuneen oloiseksi kohdatessaan katseeni Seppeleen satulahuoneessa, mutta mä olin yrittänyt rikkoa jään parhaani mukaan: eihän vauvauutista tarvinnut häpeillä. Loppujen lopuksi tilanne oli eskaloitunut siihen, että mä olin saattanut hommata mulle ja Jirille kahvikutsun viikonlopulle.
Lahjapaperi rapisi pudottaessani pienen paketin varovasti muovipussin suojiin. Jiri mutisi jotain harppoessaan autolle vesisateessa, joka oli alkanut suunnilleen sillä sekunnilla, kun mies oli vihdoin vääntäytynyt ylös sängystä ja haronut hiuksensa siihen kuntoon, että mä kelpuutin sen mukaani. Toisaalta mä en ollut missään vaiheessa tarjonnut miehelle vaihtoehtoa jättäytyä reissulta, jota mä itsekin odotin jännittynein tuntein.
Daniel Mä en äkkiseltään muistanut, milloin viimeksi olin viettänyt lauantaini ihan vaan kotosalla. Aina oli jotakin. Yleensä valmennusreissuja, sillä tietysti varsinkin arkisin virastoaikoihin työskentelevät asiakkaat ilahtuivat viikonloppuvalmentautumisen mahdollisuudesta. Vaan tänä lauantaina mun kalenterissani ei ollut mitään, ei yhtikäs mitään.
Ensin lojuin sängyssä juomassa kahvia ja lukemassa uutisia. Sitten siirryin sohvalle löhöämään. Tuijottelin kattoon ja annoin telkkarin yhdentekevien ohjelmien pyöriä taustalla. Jossain vaiheessa muistin, että minun kuului laittaa tiskit pyörimään ja tehdä ruokaa, mutta ajattelin, että minulla oli hyvin aikaa. Siispä jatkoin kattoontuijottelua.
Kun Lynn tuli tallista, olin sentään jo kavunnut jaloilleni ja ryhtynyt täyttämään tiskikonetta. Tuli kiire laittaa vesi kiehumaan ja pannu kuumenemaan, sillä epäilemättä Lynn oletti, että ruoka olisi valmiina, kun hän tuli töistä. Onneksi hän meni ensin suihkuun. Sain hieman armonaikaa.
"Melvinillä on vekki poskessa. Varmasti on saanut Mikolta köniinsä", Lynn kertoi tullessaan lopulta pyyhkeeseen kääriytyneenä keittiöön. "Katanko mä?" "Ei kun istu alas vaan, mä katan", toppuuttelin, koska halusin vaikuttaa tarmokkaalta. "Ei mee enää kauan." Tein carbonaraa. Suoritus ei kuitenkaan ollut täydellinen, sillä kananmuna ehti kökkäröityä ja näytti murheellisen epäonnistuneelta. Pastakin oli ylikypsää. Näytti vähän siltä, että mut oli patistettu ensimmäistä kertaa elämässäni keittiöön, mutta kaikessa ei voinut olla hyvä.
Lynn ei kuitenkaan valittanut. Oltuaan koko aamupäivän tallissa ja ulkoilmassa se oli nälkäinen, ja lisäksi sitä väsytti ihan hirveästi. Lynn oli valitellut voimattomuutta, ja mä olin etevänä miehenä googlannut asiaa ja esitellyt vau.fi-sivustolta löytämäni artikkelin. Siinä sanottiin, että väsymys ja uupumus oli tavallista. Vastaukseksi mä olin saanut jotenkin huvittuneen tuhahduksen. Olin vähän loukkaantunut, koska kiinnostuneisuuttahan mä vaan yritin osoittaa.
"Mä voisin nukahtaa tähän paikkaan", Lynn huokaisi ja pyöritteli viimeisiä ruoanjämiä lautasellaan. "Ei kun tuu sohvalle."
Siihen me asetuimme, mä katselemaan sarjaa ja Lynn nukkumaan pää mun rintakehällä lepäillen. Vedin torkkupeiton meidän päälle, koska olohuone oli vähän vetoisa. Lämmössä mä nukahdin itsekin.
Anni Mallaspuro näytti hiljaiselta, kun mittailin tiluksia katseellani auton ikkunan läpi. Jiri parkkeerasi Danielin auton viereen ja mä huomasin, kuinka mun sydän alkoi ottaa ihan uudenlaisia rytmityksiä lyönteihinsä. Ei ollut ihan tavanomaista, että me oltiin menossa Jirin kanssa päiväkahveille Poppelikujalle.
Mun katse viipyi tarhoissaan nujakoivissa poneissa, kun koko reissuun vähän vastahakoisesti suhtautunut Jiri soitti ovikelloa. Mies oli käynyt Lynnin ja Danielin luona ennenkin tallilaisten illanviettojen yhteydessä, mutta en mä voinut syyttää miestä sen epäinnokkuudesta. Niillä oli ollut Danielin kanssa vähän huono alku, joka toivon mukaan alkaisi jo unohtua.
Kesti monta monituista minuuttia, että meidän kotimme rinnalta valtavalta näyttävän omakotitalon etuovi avautui. Viileän tuulen kylmyys oli jo ehtinyt iskostua luihin ja ytimiin, mutta ovenraosta kurkistavan Danielin yllättyneen ilmeen myötä mä unohdin vilunväreet. ”Sekoitinko mä päivät?” ähkäisin skipaten tervehdykset siinä vaiheessa, kun tajusin itse herra Susinevan seisovan oviaukossa kalsarisillaan. Jirin ilme oli yhtä hämmentynyt ja oli kai ihme, että mies seisoi edelleen kuistilla sen sijaan, että olisi jo painellut takaisin autolle. ”Öh. Et. Tervetuloa”, Daniel töksäytteli, kadoten sitten ovelta sekunnin sadasosissa. Hivuttautuessani sisälle mä ehdin nähdä vielä vilauksen supersankarikalsareiden takamuksesta, joka katosi olohuoneen puolelle uskomattoman nopeasti.
”Mä toin teille tällaisen”, hymähdin ojentaen pientä pakettia Lynnille, joka näytti vasta heränneen. Vaaleat hiukset olivat pörrössä ja yleensä niin pirteä katse haahuili meistä pakettiin kaikkea muuta kuin tarkkaavaisena. ”Ai”, nainen heläytti yllättyneenä. ”Kiitos.” Loin makuuhuoneesta farkut jaloissaan palanneeseen Danielin kysyvän katseen, kun me kaikki törötimme Susinevojen olohuoneessa vähän eksyneinä, kiusallisen hiljaisuuden ympäröiminä.
Lynn Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni. Pitelin kädessäni pakettia, jota en ollut osannut odottaa. Katselin häkeltyneenä vieraita, joiden paikallaolo oli myös yllättänyt minut. Sitten käännyin tuijottamaan Danielia, joka, harvinaista kyllä, punastui vähän. Mies rykäisi ja kokosi sitten itsensä. "Me sovittiin Annin kanssa, että ne tulee tänään käymään", hän sanoi ja yskähti nolona. "Mä - saatoin unohtaa mainita asiasta sulle." "Saatoit myös unohtaa asian muutenkin ihan kokonaan", veikkasi Jiri. "Tai mistä mä tiedän, jos sulla on tapana useinkin tervehtiä vieraita koko alastomassa komeudessasi." "Teknisesti ottaen mä en ollut alasti", Daniel urahti ja näytti niin jurolta, että mua alkoi naurattaa aivan kamalasti.
"No, eihän tämä mikään epämiellyttävä yllätys ollut! Tietysti te olette tervetulleita. Anteeksi, mä en nyt oikein ole osannut varautua tähän. Sopiiko, että mä käyn myös pukemassa päälle jotain siistimpää ja Daniel pistää sillä välin kahvia tippumaan?" ryhdyin emännöimään reippaasti ja viittilöin vähän nolona yöasun shortseihin ja unenrypistämään toppiin.
Kun minä liityin muiden seuraan keittiöön, siellä vallitsi vähän kömpelö tunnelma. Puhe ei oikein soljunut. Ihme ja kumma! Danielhan oli synnynnäinen kutsujenisännöijä ja small talkin virittelijä! Noh. Rehellisyyden nimissä häntä piti kyllä kiitellä ihan muunlaisista asioista.
"Kivaa kun tulitte, mutta saanko tiedustella, mistä hyvästä meitä vielä lahjotaankin?" tiedustelin kepeästi ja heiluttelin yhä käsissäni avaamattomana kulkevaa pakettia. "Voi, avaa se niin näet", Anni heläytti tyytyväisenä. Daniel touhusi vieraille kahvia. Loin häneen vaativan katseen - minäkin halusin oman kuppini. Vauvapalstoja aivan liikaa ja orjallisesti selaillut Daniel suhtautui epäluuloisesti vakuutteluuni siitä, ettei pieni määrä kahvia silloin tällöin suinkaan muuttaisi lasta möröksi tai tekisi muutakaan peruuttamattoman suurta vahinkoa. En edes yrittää ehdottaa, että saisin juoda pannullisen päivässä, mutta hyvänen aika, yksi pikkiriikkinen tilkka joskus... Olin murissut Danielille, että minusta tulisi mörkö ilman sitä myönnytystä.
Samalla rapistelin pakettia auki. Sieltä paljastui jotakin pientä ja sileää, pehmeää, mukavan tuntuista. Onneksi paketissa oli myös suklaata - siitä saimme kahvipöytään jotakin tarjottavaakin. Hajamielisenä laskin konvehtipaketin pöydälle ja keskitin huomion pikkiriikkiseen potkupukuun.
Sen hypistely sai minut melkein tirauttamaan pari kyyneltä. Teki mieli painaa se poskea vasten ja pidellä sen lohdullista pehmeyttä ihoa vasten. Kaikki oli niin alussa, etten ollut uskaltanut ajatellakaan vauvanvaatteita. Minun ja Danielin äidit tietysti olivat heti uutisesta kuultuaan pohdiskelemaan, keillä kaikilla tutuilla ja sukulaisilla voisi olla kiertoon laitettavia tarvikkeita, mutta minusta asia tuntui niin epätodelliselta, etten ollut arvannut ryhtyä konkreettisiin toimiin.
"Me ei ollakaan - hankittu mitään", sanoin ja pelkäsin, että ääneeni tursusi ihan kamalan paljon liikuttuneisuutta. Annin tunnekuohuni sai kuitenkin jotenkin onnellisen näköiseksi, ja hän nousi halaamaan minua tiukasti. Hänen olkansa yli näin, että jopa Jirin kasvoilla pilkahti pieni hymy. "Daniel, katso", tarjosin vaatetta mieheni tutkailtavaksi ja ryhdyin itse hypistelemään sukkia, jotka olivat niin pienet, että ne olisivat varmasti pukeneet melkein meidän Sissi-kissammekin pehmoisia tassuja.
Kun minä kiitin lahjasta ohuella äänellä, Daniel piteli vauvan ensimmäistä potkupukua käsissään varovaisen näköisenä eikä saanut suustaan sanan sanaa. Vajosin istumaan Jiriä vastapäätä ja nuori kengittäjä sanoi pieni lämmönpilkahdus silmissään vilahtaen: "Aika iso uutinen tämä. Onnittelujen paikka." Osasin vain nyökätä, mutta Daniel otti vuorostaan puhujanviran itselleen istuessaan viereeni. "Mä en ehkä ole vielä ihan käsittänyt, miten iso", hän sanoi katse minussa ja tarjosi maitonekkaa pöydän toisella puolella istuville.
Anni Mä hörpin kahviani huomattavasti rentoutuneempana. Alkukankeuden jälkeen pikku paketti oli toiminut loistavana jäänsärkijänä ja ilahduttanut tulevia vanhempia silminnähden. "Sä olet Daniel aina ollutkin vähän hidas", totesin pehmeästi, räpsytellen ripsiäni niin viattomasti kuin osasin. Lynn helähti nauramaan, Jiri virnisteli itsekseen ja Daniel vain murahti poikkipuisesti.
Vauva-aiheissa alkanut keskustelu kääntyi nopeasti hevosiin, koska se puheenaihe yhdisti meitä kaikkia. Jiri kommentoi Lynnin pohdintaa hokeista ja Daniel valoitti mulle sitä pröystäilevää kisa-asukokonaisuutta, jonka mä olin nähnyt vain kuvissa. "Poneista puheenollen", Lynn ähkäisi väliin katse koristeellisessa seinäkellossa. "Iltapäiväheinien aika."
Lynn oli yrittänyt vääntäytyä ylös lähtiäkseen talliin, mutta Daniel ehti jaloilleen ensin. "Anna mä tuun avuksi. Sujuu vähän nopeammin kahdestaan", ehdotin hymyillen. Jiri vilkaisi mua kauhistuneena, mutta Danielin hyväksyvä nyökkäys sai mut nousemaan ja kääntämään katseeni avopuolisoni sijaan Lynniin. "Pidä sinä huolta Jiristä", virnistin.
Mä ehdin juuri ja juuri ottaa kopin Danielin heittämästä hanskaparista, jotka mies oli kaivanut eteisestä. Tuuli pöläytti mun hiukset ilmaan sillä sekunnilla, kun astuin Danin perässä ulos. "Meillä päiväheinät myöhästyvät tänään, ellei joku eksy tallille ja huomaa lappua", ähkäisin katse Danielin selässä. Mies harppoi edelläni ajatuksiinsa vaipuneena, eikä ollut edes noteerata sanojani. "No, ei ne siihen kuole", vastaus kuului lopulta. Kirin Danielin kiinni tavoittaakseni miehen katseen. "Miltä se tuntui? Kuulla uutiset?" kysyin varovasti hymyillen.
Daniel Miltä tuntui kuulla, että Lynn oli raskaana? Että perheeseen oli tulossa vauva - ei kolmen tai viiden vuoden päästä, niin kuin mä ehkä olin vähän salaa kuvitellut, vaan ihan nyt? Muutaman vuoden sijaan asian kypsyttelyyn, hitto, mun omaan kypsymiseen, olikin aikaa muutamia kuukausia. Ihan liian vähän, vaikka toisaalta aivan liian kauan. Kun asia nyt oli tapahtumassa, olisiko se voinut tapahtua heti, niin ei tarvitsisi elää jännityksessä ja epäuskossa niin piinaavan kauan.
”Mä en jotenkin vieläkään ihan usko, että se on totta”, mä sanoin, koska en osannut kuvailla sitä tunnemylläkkää juuri sillä hetkellä, kun mä sain tietää tulevani isäksi. ”Ai että Lynn vedättäisi sua”, Annia nauratti ihan selvästi. ”No ei. Mutta ihan tosi - vauva. Lapsi. Lynn on raskaana. Ei se tunnu todelliselta.” ”Mutta kai sä olet siitä iloinen?” Anni kysyi näennäisen kevyesti, ikään kuin luottaen siihen, että tietysti olin.
Mä olin hiljaa hetken liian kauan voidakseni vastata yksinkertaisesti ”joo”. En siksi, etten olisi iloinen, vaan siksi, etten mä ollut ainoastaan iloinen. Mä näin, että Anni suunnilleen rupesi pidättelemään hengitystä, koska mun vastaus viipyi.
”Joo? Siis kyllä mä halusin lapsen, me molemmat haluttiin. Olen mä iloinen. Mutta mä olen kanssa helvetin kauhuissani. Jos mä olen ihan paska isä”, puuskahdin pelkoni ääneen ja paiskasin pari Ikea-kassillista heinää kottareihin.
Anni "Kai se kuuluu asiaan", hymähdin vähän hajamielisesti hymyillen. "Siis olla kauhuissaan." Danielin ilmeestä näki, että ennen mun korjaustani se oli oikeasti kuvitellut mun myötäilleen miehen kommenttia isäntaidoistaan. Kottikärryt nitkahtivat liikkeelle kostealla hiekalla ja mä harpoin Danielin perässä pysyäkseni miehen tahdissa, jolla se kiikutti heinäkuormaa iltapäiväruokaansa odottaville nelijalkaisille.
Rautias, viininpunaiseen loimeen kääritty poni hörähteli mulle varsin vetovoimaisesti ährätessäni viimeistä heinäkassillista tarhan puolelle. Daniel seurasi toinen kulma koholla, kun mä yritin tulla toimeen kolme kokoa liian suurten, paksujen hanskojen kanssa. "Eikö sun pitäisi osata toi", mies tokaisi vähän huvittuneena, kun mä ravistelin Ikea-kassia sen verran turhautuneesti, että Korppukin säpsähti. "Annoit mulle paskat hanskat", pistin takaisin, nakaten tyhjän kassin kottareihin. "Sovitaan niin", Daniel hörähti jo pykälän verran pirteämmän oloisena.
"Daniel?" ynähdin hiljaa, kun mies oli jo tarttumassa tallin ovenkahvaan. Danielin suu oli jäänyt raolleen, kun mies kääntyi katsomaan mua kummastuneena. "Susta tulee hyvä isä", virkoin mahdollisimman kevyesti, yrittäen kuitenkin painottaa sanojani niin, ettei niitä voinut vahingossakaan tulkita vitsiksi. "Ai?" Daniel murahti, mutta mä huomasin miehen suupielen nykivän. "Jep", vastasin miehen ilmeestä rohkaistuneena. "Jos sä käytät siihen lapseen puoliakaan siitä panoksesta jota sä käytät Lynniin ja hevosiin - sä et yksinkertaisesti voi mennä paljoa metsään."
Daniel Vaikka Anni hidasteli huonoihin hanskoihin vedoten, heinien jaossa ei kauan mennyt. Piti palata takaisin talolle, jossa Jiri epäilemättä mulkoilisi mua ja varmaan Anniakin sen näköisenä, että vaatteisiin tarttuneet heinänkorret oli selvä todiste heinävinttierotiikasta. Uskoisi vaan, että näistä väleistä oli erotiikka kaukana. Heti sen ajateltuani mä ymmärsin, että sitä mä en kuitenkaan koskaan voisi sanoa ääneen ihan noilla sanavalinnoilla. Vaikka se oli totta, tuo oli ehkä vähän jyrkkä tapa kieltää asia. Anni vetäisi heinäpaalin henkirööristöön.
"Se vaan on aika hurjaa, että pitää pystyä olemaan sekä ahkera työssään että hyvä puoliso että löytää aikaa ja jaksamista mukelolle", sanoin, kun astelimme Poppelikujaa pitkin kohti kotitaloa. "Varmaan työlästä", Anni pohdiskeli. "Tuntuu, että itellä on ihan ilman mitään lapsiasioitakaan välillä kädet tosi täynnä tekemistä." "No se just. Mutta mä lähetän Zetan pois, niin ainakaan ei tarvitse huolehtia oman hevosen kilpakunnossa pitämisestä. Asiakkaissa riittää hommaa, mutta niistä ei voi karsia, koska tienata pitää. Omasta voin", perustelin päätöstäni, sillä hetken aikaa Anni katsoi minua kuin kahjoa. Sitten se nyökkäsi. "Katso nyt", Anni tokaisi, enkä mä ymmärtänyt, mitä piti katsoa, ennen kuin se jatkoi: "Sanoinhan mä, että susta tulee hyvä isä. Tollaisia valintoja sellaiset tekee."
Mä en sanonut ääneen, että sen valinnan tekeminen tuntui musta aika paskalta. Zetan kanssa meni juuri nyt niin hyvin. Hukkasinkohan mä meidän parhaan kisakauden lähettämällä sen vieraalle juuri nyt?
Anni ja Jiri eivät viipyneet enää kauan. Kun ovi sulkeutui heidän perässään, mä sanoin jokseenkin puolustelevaan sävyyn Lynnille: "Anni sanoi, että musta tulee hyvä isä." Lynnin kulmat kohosivat vähän yllättyneisyydestä, mutta sitten se hymähti lempeästi. Sen äänensävy oli lämmin, kun se sanoi: "Enhän mä ole muuta väittänytkään. Tietysti susta tulee."
Anni "Mutta joo, ehkä me lähdetään ruokkimaan omat kauraturvat", olin huoahtanut vilkaistuani kelloa. Jiri oli nyökännyt myöntyvästi ja mä olin huomannut Lynnin peittelevän haukotusta hihansuuhunsa.
"Ihana kun kävitte! Tulkaa uudestaan niin että minäkin tiedän, niin leivon jotain", Lynnin ääni heläytti vielä viimeisen kerran, ennen kuin ovi sulkeutui perässämme. Mä huikkasin myöntävän vastauksen tietämättä menikö se perille, kääntyen sitten vilkuttamaan ikkunassa hymyilevälle naiselle, jonka kasvot hohtivat iloisina väsymyksestä huolimatta. Meidän yllätysvisiittimme ei ollut varmasti ollut raskaana olevalle naiselle paras mahdollinen lauantaiylläri, mutta Lynn oli hoitanut tilanteen samalla lämmöllä kuin nainen asiat yleensäkin hoiti.
"Olipahan reissu", Jiri tokaisi puolessavälin kotimatkaa. Mä hymähdin myöntävästi, jättäen tarkoituksella mainitsematta, kuinka tyytyväinen mä miehen käytökseen olin. Jiri ei ehkä olisi arvostanut, että mä kehuisin sen kyläilykäytöstä kuten pikkulasten kanssa tehtiin. Ottaen kuitenkin huomioon avopuolisoni aiemman asenteen Danieliin, näin onnistunut vierailu hymyilytti väkisinkin: ehkä tilanne oli vihdoin neutralisoitunut ja menneet unohtuneet. "Voitaisi ottaa ihan tavaksi", virnistin pirullisesti, kohdistaen katseeni peltomaisemasta kuskiin. "Viikonloppukahvittelut jossain muualla kuin kotona." Jiri murahti jotain epämääräistä, mutta kääntyessään kotipihaan mä näin miehen hymyilevän.
|
|