|
Post by Anni on Aug 30, 2015 20:19:46 GMT 2
|
|
|
Post by Anni on Aug 30, 2015 20:23:04 GMT 2
1. - Mun koti on siellä missä mun sydän on Anni 30.8.2015
Mä voisin vaikka väittää, etten ollut koskaan aiemmin käynyt läpi samanlaista tunnekuohua kuin parina viime päivänä, kun me oltiin roudattu tavaroita Jirin ostamaan taloon. Meidän tulevaan taloon. Kotiin. Ensin Jiri oli läväyttänyt uutisen päin näköä: poika oli repäissyt ja ostanut hellyyttävän pikkumökin arviolta kymmenen kilometrin päässä Seppeleestä. Siinä vaiheessa, kun mä olin keräillyt mun lattialle kolahtanutta leukaa, suklaanruskeisiin silmiin oli ilmestynyt tutuksi tullut pilke. "Mä haluan asua sun kanssa."
Siinä sitä oltiin, raahaamassa tavaroita paikalleen jo neljättä iltaa. Tänään Jirin kämpiltä raahattu sänky oli saatu survottua sisään pienen makuuhuoneen ovesta, mikä oli ollut itsessään suuri työvoitto. Cella ja pari muuta seppeleläistä olivat olleet myös riuskina muuttomiehinä ja vähitellen se pieni punainen mummonmökki oli alkanut tuntua kodilta. "Mitä helvettiä?" Jiri parahti Ennin tuomaa lahjakoria tutkiessaan. Käännyin vilkaisemaan poikaa, joka roikotti toisessa kädessään käsirautoja kevyt puna poskillaan. Raukka. "Serkkus on ollut taas vauhdissa", hymähdin naurua pidätellen. Hiippailin lähemmäs lahjakoria, joka tursusi kahvia, suklaata, ruisleipää, suolaa, patalappuja ja no, vähän jotain muutakin. "Kato, saatiin kuoharilasit!" hihkaisin ignooraten Jirin korista nykäisemät pitsialkkarit. "Joo joo, mä käyn huomenna Ruolammessa ja kysyn menikö Ennillä pyykkikori sekaisin ton lahjakasan kanssa."
Sinä iltana ruoka maistui hyvältä, vaikka se käsittikin Liekkijärven parhaasta - ja ainoasta - pizzeriasta tilatut lätyt. Romanttisen illallisen jälkeen olimme lysähtäneet voipuneina rakkaalle kulmasohvalleni. Meidän muuttomme oli sujunut niin pelottavan hyvin, etten uskaltanut edes kehua sitä ääneen. Pikkuhankintoja lukuunottamatta olimme selvinneet "vanhoilla" kalusteilla, jotka mätsäsivät yhteen yllättävän hyvin. Kaikkia tavaroita ei ollut vielä purettu, mutta olimme silti päättäneet jäädä ensimmäiseksi yöksi uuteen kotiimme. Ajatus tuntui yhtä aikaa niin maailman luonnollisimmalta kuin hulluimmaltakin: me oltiin mun pienessä päässä maailman kliseisin, mutta silti niin tavattoman luonteva parivaljakko. Jiri katseli mua hölmö hymy huulillaan. Nielaisin hitaasti katsoen poikaa kysyvä ilme kasvoillani. "Näytät hassulta", brune murahti naurahtaen sitten kevyesti. Tuhahdin. "Mä sulle hassut näytän." Ennen kuin mun raajat olivat edes ehtineet saada käskyn liikahtaa johonkin suuntaan, Jiri oli jo kaapannut mut tiukkaan syleilyynsä. Haistoin pojan iholta makean partaveden ja tiedostin lämpimät huulet kaulallani. Pieni väristys kiiri selkääni pitkin, kun pojan huulet etsiytyivät viipyillen omilleni. Älähdin Jirin ponnistaessa ylös sohvalta. "En mä sua tiputa", poika naurahti takertuessani tämän paitaan kaksin käsin. Kostoksi järsin pojan korvaa koko matkan hämärään makuuhuoneeseen. Sade ropisi kattoa vasten, kun Jiri laski mut varoen sängylle, kierähtäen sitten vierelleni. Nojasin pääni pojan rintaan tuntien sydämen tasaisen sykkeen. Vilkaisin Jiriä, joka siveli hiuksiani se sama hölmö hymy huulillaan. "Mä rakastan sua", poika mutisi hiuksiini, saaden mut hymyilemään vähintään yhtä hölmösti.
|
|
|
Post by Anni on Sept 25, 2015 13:53:15 GMT 2
2. - Yllätyksiä yllätysten perään Anni 25.9.2015"Mä voin kantaa sen", Jiri totesi ja ennen kuin huomasinkaan, poika oli napannut varustelaatikon käsistäni. Okei, olihan se ollut painava, mutta olisin mä sen jaksanut kantaa. Seurasin Jiriä autolta aitalle, johon mä olin iskenyt silmäni ensimmäisellä kerralla tontilla vieraillessani. Silloin se oli ollut mulle vaan ihanan vanhanaikainen, tyhjä aitta, joka oli möllöttänyt pihalla sen näköisenä, että se oli ollut siinä aina. Jiri oli alusta alkaen vihjaillut, että rakennukselle voisi tulla tarvetta. Mä olin aina ajatellut, että poika pykäisi aitan toiseen päähän pienen kengityspajan - näin tämä olikin suunnitellut, mutta mitä lopulle tilalle tehtäisiin? Purimme varustelaatikon yhdessä. Suitset ja martingaali löysivät nopeasti paikkansa seinältä. Pintelit menivät laatikossa hyllylle (jonka Jiri oli jättänyt mua varten huomattavasti normaalia matalemmalle) ja harjakori lattialle satulatelineiden alle. Vaikkei huoneen koko päätä huimannut, siellä oli mun mielestä tilaa just sopivasti. Idea oli lähtenyt tupareista - tai ainakin siellä mä olin saanut juonesta kiinni. Enni oli kertonut vähentävänsä Ruolammen hevosmäärää ja laittanut useammankin nelijalkaisen myyntiin. Mun sydän oli siinä vaiheessa jättänyt lyönnin väliin. Miten Väiskin kävisi? Olin jo aloittamassa puolustuspuhetta Väiskin pitämiseksi, kun Enni oli läväyttänyt sen päin naamaa. "Mieti nyt. Meillä on valmis rakennus pihassa. Ei oo iso työ tehdä siitä tallia", Jiri oli sanonut. Sen ja Ennin silmissä oli ollut odottava katse. "Mä ostaisin Väiskin itselleni?" olin mutissut hämmentyneenä. Siinä vaiheessa Enni oli kapsahtanut mun kaulaan ja vakuutellut mulle miten ihana elämä meille Väiskin kanssa tulisi. Tilanne olisi kaikille win - win: Enni näkisi Väiskiä, Väiski pääsisi tuttuihin käsiin ja mä saisin oman hevosen. Kun olin vielä seuraavana aamuna ajanut Ruolampeen kysymään Enniltä, oliko parin promillen tunnelmissa heitetty ehdotus voimassa edelleen, oli vastaus ollut myöntävä. Ja enhän mä voinut sellaisesta tarjouksesta kieltäytyä. Raha-asioiden hoitamisen, remonttiapulaisen ja työnjohtajan roolissa häärimisen sekä varusteiden (miten paljon yksi hevonen niitä tarvitsikaan?) raahaamisen jälkeen talli oli edistynyt kolmessa viikossa ihan huimaa vauhtia. Kirvesmiehen ja Tatun avustuksella Jiri oli saanut karsinat pystyyn mun väsätessä takapihalle tarhaa Ennin ja Cellan kanssa. Me oltiin nimittäin siinä hulinassa lyöty Cellan kanssa viisaat päämme yhteen (niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin) ja Väiski tulisi saamaan Otosta kämppiksen. Tallista olisikin tulossa oikea poikamiesboksi, joka käsitti pienen satulahuoneen, vielä pienemmän rehu-/varastotilan, kaksi karsinaa ja niiden vierellä sijaitsevan näppärän varustustilan, josta saisi tarpeen tullen rakennettua kolmannen karsinan. Jiri oli jättänyt rakennuksen toiseen päähän itselleen työhuoneen, joten ainakin meidän hevosten kengitys hoituisi kätevästi kotona. "Pitää vaan hakee vielä ne purut ja heinät, niin tää on hevosia vaille valmis talli", Jiri puheli mietteliäänä. Mä katsoin poikaa hymyillen. Se oli tehnyt tän kaiken mua varten. Okei, olihan Jiri itsekin hevosihmisiä - Väiski nauttisi varmaan myös rennoista ajolenkeistä, joiden suhteen poika osasi hommansa. Mutta silti. Hivuttauduin Oton satulalle varattua telinettä fiksaavan Jirin vierelle. Poika vilkaisi mua huvittuneena, kun sivelin tämän kättä. "Jiri", aloitin ottaen kasvoilleni parhaan koiranpentuilmeeni. "Niin?" "Kunhan me rauhoitutaan tästä tallioperaatiosta", jatkoin suikaten kevyen suukon pojan huulille. "Mä haluaisin kentän tohon pellonreunaan." "Neiti on hyvä ja tekee", Jiri mutisi ilmeisen huvittuneena, kietoen kätensä mun ympärilleni. Painoin pääni pojan rintaa vasten onnelinen hymy huulillani. Kaiken tän viimeaikaisen hulinan lisäksi mulla olisi huomenna oma hevonen omassa tallissa. Mä olin edelleen sitä mieltä, että mun elämä oli kuin suoraan jostain kliseisestä, mutta silti niin pakahduttavan onnellisuudentäytteisestä elokuvasta. Saanen esitellä: mamman kultapoika ja duracellpupu suurella sydämellä, suomenhevosori Välskäri
|
|
|
Post by Anni on Nov 3, 2015 17:43:30 GMT 2
3. - Koomailun loppu Anni 3.11.2015
Ovi pamahti kiinni perässäni. Heittäessäni takkia naulakkoon pysähdyin tajutessani epätavallisen tuoksun leijailevan nenääni - ruokaa? Oliko Jiri jo kotona? "Hei", mutisin keittiössä hääräävälle miehekkeelle. Kyllä, se oli laittamassa ruokaa. Jiri kääntyi katsomaan mua ja miehen huulille levisi niin lämmin hymy, että perhoset pyrähtivät vatsani pohjassa. Vaikka me oltiin koomailtu viime aikoina luvattoman paljon, brune edessäni onnistui valloittamaan mut hymyllään ja tummilla silmillä yhä uudestaan ja uudestaan.
"Mitäs Seppeleeseen?" Jiri kysyi istutettuani mut ruokapöytään. "Juoruilua", virnistin. "Ne teki sotasuunnitelmaa ratsastuskoulumestaruuksia varten." "Ootko sä menossa?" Jiri kysyi pää kallellaan. Pudistin päätäni. "En mä jaksa sellasta rumbaa nyt, pitää ensin saada Välskäri aisoihin ennen kuin voin ajatellakaan minkään valtakunnan kisoja", vastasin surkuhupaisesti. Jiri nyökkäsi jatkaen syömistään. Huoahdin hiljaa - Laila oli ollut tänään niin pehmeä ja hyvä ratsastaa, että kisojen väliin jättäminen harmitti. Toisaalta mä uskoin, että tamma pääsisi kisaratsuksi ilman minuakin. "Mä voin auttaa", naurahdin Jirille, joka lappoi astioita pesukoneeseen keskittynyt ilme kasvoillaan. Mies pudisti päätään itsekseen virnuillen saaden mut tuhahtamaan: oliko se jostain kipeä? "Mä nauhotin toissailtana yhden komedian", Jiri ilmoitti huitoen mua sitten olohuoneen suunnalle. Kohotin kulmiani, mutten pannut vastaan - näin ruuan jälkeen sohva kuulosti oikein mainiolta paikalta. Hetkeä myöhemmin Jiri oli laskenut sohvapöydälle leffaherkkutarjottimen, joka veti vertoja jo Seben kahvitaukojen antimille, ja laittoi sitten elokuvan pyörimään. "Mitä pahaa sä oot menny tekemään?" mä supatin tökäten Jiriä varpaallani. Mies vilkaisi mua huvittuneena, mutisten jotain itsekseen.
Säpsähdin ja silmäni rävähtivät automaattisesti auki. "Ei tää nyt noin tylsä ollu", Jiri virnisti tarttuen jalkaterääni. Tuijotin hetken miehen käsiä, jotka hieroivat viileää jalkapohjaani ja kurtistin kulmiani. "En mä nukkunu, lepuutin vaan silmiä", ilmoitin haukotellen. Vääntäydyin ylös ja haroin jokaiseen ilmansuuntaan sojottavia hiuksiani saaden Jirin naurahtamaan. Mies veti mut kainaloonsa ja painoi huulensa otsalleni. Siinä vaiheessa olisin voinut kehrätä kuin kissa, niin hyvältä Jirin lämmin vartalo tuntui omaa, unista minääni vasten. Vääntäydyin taas ylös, etten olisi torkahtanut uudestaan. Kurottauduin painamaan suukon Jirin huulille, joiden lämpö ja turvallisuus sai mut lähestulkoon hyräilemään. "Sulla oli ihan varmasti joku taka-ajatus", mutisin Jirin korvaan. Huuleni viipyilivät miehen kaulalla kiusoitellen. "Eipäs", Jiri murahti laskien kätensä lanteilleni, vetäen mut syliinsä. Kylmät väreet kiirivät selkääni pitkin Jirin käsien hivellessä niskaani. Virnistin. "Onneks mulla on", ilmoitin hiljaa painaen huuleni vaativasti Jirin huulille.
|
|
|
Post by Anni on Dec 3, 2015 19:34:29 GMT 2
4. - Se yksi ilta Anni 3.12.2015
Tupakan savu leijaili ilmassa, kun kumosin tequilashotin kurkkuuni. Mun ei olis varmaan enää pitänyt, mutta tehty mikä tehty. Siristelin silmiäni hämärässä käytävässä, joka oli täynnä ihmisiä. Haeskelin katseellani Katria, jonka kanssa mä olin juhliin saapunut. Nähtyäni yhden suljetun oven kahvaan ripustetut stringit mä luovutin. Katri oli ihan mahdoton, jos sen tutkaan ilmestyi uusia, kiinnostavia miehenalkuja. Mä olin luullut näiden olevan abibileet, mutta käsitykseni romuttui nähtyäni porukan pynttäytyneitä ekaluokkalaisia.. Mitä helvetin junnuja tänne oli kusuttu? Yhdellä niistä oli ihan hattaran väriset hiukset. "Mikaela", se esittäytyi kun olin vaeltanut etsimään lisää juotavaa ja reivannut hetken humalaisen Pyryn kanssa. "Tunnenks mä sut?" kysyin kulmiani kohottaen - iso paha abi, näitä tilanteita ei voinut hoitaa liian ystävällisesti. My little ponyltään hiusidean repäissyt tyttö kohautti olkiaan ja vastasi mun haastavaan katseeseen kohottaen sitten drinkin huulilleen.
Mikaelan huulet olivat pehmeät. Mä kiedoin vaistomaisesti käteni tytön hiuksiin järjen pienen äänen kirotessa mua alimpaan helvettiin. Sillä hetkellä se oli tuntunut hyvältä idealta - basson tasainen jumputus värisi rinnassa, viina kohisi suonissa ja tunnelma oli kaikinpuolin nousujohteinen. Joku vislasi. Musta tuntui, että Mikaela yritti hengittää mun huulia. Oliko sellainen mahdollista? Tytön sirot huulet liikkuivat omillani niin vaivattomasti, että mun piti keskittyä pysymään jaloillani. Hätkähdin. Mitä saatanaa täällä tapahtui? Mun Mikaelaa syleilleet kädet putosivat alas kun me tajuttiin samalla sekunnilla, mitä me oltiin just tehty. Mä näin pehmopään säikähtäneen katseen, kun marssin ulos kiskoen paidankaulusta ylemmäs. Mä toivoin, etten muistaisi tätä aamulla.
Mutta mä muistin sen edelleen. Hämmentävän hyvin. Toisaalta, jos asiaa mietti toiselta kantilta, mä olin sinä iltana tajunnut olevani pesunkestävä hetero. Mikaelan ilmestyminen meidän pihalle oli sanalla sanoen järkyttänyt - mä en ollut nähnyt mua pari vuotta nuorempaa naista sitten sen yhden illan. Välttelin Miksun katsetta muina miehinä Jirin jutellessa tälle tuttavallisesti. Mä tiesin, että ne tunsivat toisensa Jirin kengitysbisneksen kautta ja musta tuntui, ettei mulla ollut oikeutta minkäänlaiseen mustasukkaisuuteen. Mä olin tietääkseni meistä kahdesta ainoa, joka oli nuolautunut tämän kyseisen naishenkilön kanssa. "Ei me varmaan saada tuohon aitoja talveksi", Jiri huokaisi. Kentän pohja oli valmistunut syksyn mittaan, mutta kohmeinen maa teki aitojen pystyttämisestä lähes mahdottoman tehtävän. "No, kunhan on hyvä pohja ratsastaa", Mikaela naurahti rempseästi. Mä vilkaisin naisen hymyileviä kasvoja, jotka olivat punehtuneet jäätävästä viimasta. "Onko teillä pikkujouluhippoja viikonloppuna? Oisin maasto-oppaan tarpeessa, jos ette bailaa yötä päivää?" Mikaela kysyi. Jiri vilkaisi mua. "Ei. Kahdeksastoista päivä on ne Seppeleen pikkujoulut", mutisin osoittaen vastaukseni pääasiassa Jirille. Mies nyökkäsi mietteliäänä. "Seppele oli se maneesitalli?" Mikaela varmisti. Nyökkäsin. "Sähän voisit tulla meidän mukaan sinne pikkujoulujatkoille?" Jiri ehdotti saaden mut melkein älähtämään ääneen. Käänsin katseeni Mikaelaan, yrittäen parhaani mukaan peittää järkytykseni. "No jos se vaan teille käy", Mikaela hymähti ilahtuneena, katsoen vuorotellen meitä molempia. Jiri nyökytteli tyytyväisenä, kääntäen sitten sekin katseensa muhun. "Joo tottakai, sehän olis tosi kivaa!" hihkaisin pykälän liian innostuneesti melko varmana siitä, että mun hymy muistutti enemmän irvistystä. Jiriin se kuitenkin meni täydestä ja mies läimäytti innostuneena kätensä yhteen, jatkaen sitten hyväntuulista rupattelua Mikaelan kanssa.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun me lähdettiin Jirin kanssa viemään hevoset sisälle. "Mä voin ottaa Oton, tuo sä suokit", Jiri mutisi Oton etujalkojen kauhoessa ilmaa tarhan etualalla. "Väiskii", huhuilin pimeyteen. Tuttu hörinä kantautui pian korviini ja armas orhini ilmestyi varjoista Mikaelan Lusmu perässään. Pyydystin orit narujen päähän ja hetken päästä suuntasimme kohti tallia, jota Jiri ja narun päässä pönttöilevä Otto lähestyivät kovaa vauhtia.
Mittailin katseellani Lusmua, joka mätti heinää tuplasti nopeampaan tahtiin kuin karsinanaapurinsa Väiski. Mä en ollut tiennyt, että Mikaela oli hevostyttö; mä en kyllä tiennyt siitä juuri muutakaan. Jiri painoi suukon viileälle poskelleni tyytyväisesti virnuillen. "Tää talli maksaa itsensä takaisin vielä joku päivä", se hymähti. Hymy kohosi huulilleni, sillä mies puhui totta. Väiskin kustannukset eivät toistaiseksi rasittaneet lompakkoa oman tallin ansiosta ja kaksi vuokralaista toivat oikeasti rahaa. "Oot se säkin yks bisnesmies", mä naurahdin suikaten suukon Jirin lämpimille huulille. Mies hymyili vetäessään mut lämpimään halaukseen. Mä tunsin pienen piston sydämessäni - olisiko mun pitänyt kertoa mun ja Mikaelan taustoista? Kävellessämme takaisin mökin lämpöön mä tulin siihen tulokseen, että ennen Jiriä mun täytyisi yrittää purkaa turhat jännitteet mun ja Miksun väliltä. Loppu hoituisi varmaan itsekseen.
|
|
|
Post by Anni on Dec 27, 2015 22:52:41 GMT 2
5. - Joulu Anni 24.12.2015
Punaiset servetit. Pieni joulukinkku, joka oli ollut puoli yötä uunissa. Valkoiset kynttilät, joiden varsia sula steariini valui hiljalleen. Laatikot, keitetyt perunat ja karjalanpiirakat. Suklaakonvehdit pöydän toisessa päässä. Jiri pöydän toisella puolen. Vaikka mä olin kotiin tullessani syöksynyt Jirin syliin ja antanut tämän hukuttaa minut syleilyynsä, ei mun sisälläni kuplinut samalla tavalla kuin ennen. Mä olin aina ollut jouluihminen henkeen ja vereen ja mä tiesin, miltä joulu tuntui. Se kutitteli mahanpohjassa, tuoksui ilmassa ja sai sydämen pakahtumaan onnesta. Se putoili hiljalleen taivaalta lumen muodossa ja leimusi takassa liekkien lomassa. Se oli hymy läheisten kasvoilla. Mutta mä en tuntenut mitään. Tai oikeastaan se oli valhetta: mä nimittäin tunsin pienen puristavan renkaan kiristyvän rintani ympärillä sentti sentiltä hakiessani sitä pientä palaa, jonka tunnuin hukanneen.
Me syötiin kaikessa rauhassa. Jiri kertoi käyneensä Väiskin kanssa rennon ajolenkin ja antaneensa orille pari extraporkkanaa. Mä kiitin miestä hymyillen ja kerroin käyneeni itsekin viemässä Väiskille herkkuja. Me juotiin vielä yhdet viinilasilliset, ennen kuin raikkosimme pöydän hiljaisuuden vallitessa.
Jiri oli hakenut metsästä joulukuusen, joka nuokkui koristeiden painosta. Tavallisesti meillä oli ollut lapsuudenkodissani suuri, tuuhea kuusi, jonka rinnalla nykyinen olisi jäänyt täysin huomiotta. Mutta se oli meidän kuusemme. Avasin ensimmäisen paketin, josta paljastui villasukat ja uusi suuri paistinpannu, jonka puutteesta olin marmattanut äidille useaan otteeseen. Seurasin Jirin ilmettä miehen avatessa pakettini, josta paljastui viininpunainen neule. Mies kiitti minua hymyillen ja suikkasi nopean suukon poskelleni. Mun rintaa puristi pienen, pronssinvärisen korun koskettaessa ihoani. Jiri tarjoutui näpeltämään pienen lukon auki ja ripustamaan riipuksen kaulaani. Lopulta kaikki paketit oli avattu. Me istuttiin lahjapaperimeren keskellä häkeltyneinä lahjojen määrästä - sen lisäksi, että olimme saaneet hurjasti apua ja tukea ystäviltä ja läheisiltämme jo muuton kanssa, he olivat muistaneet meitä myös joululahjoilla. Nousin hitaasti ylös ja kokosin rypistyneet paperit yhteen myttyyn.
Viltti kutitti ihoa, kun kääriydyin sen alle ja painauduin Jiriä vasten. Miehen kasvoilla oli rento hymy, kun tämä paineli kaukosäädintä kiinnostavaa kanavaa hakien. Huoahdin hiljaa. "Mitä mietit?" Jiri kysyi ja painoi huulensa otsalleni. Kohautin olkiani. En mä voinut sanoa, etten mä löytänyt joulufiilistä tällaisessa idyllissä. Mulla oli kaikki mitä mä olin ikinä toivonut, mutta joulu ei tuntunut samalta kuin ennen. Jiri huokaisi ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleni. Kello oli reilusti yli puolenyön, kun laahustin kylpyhuoneesta makuuhuoneeseen. Jiri oli avannut sängyn ja katsoi mua pöytävalaisimen heikossa kajossa. "Hyvää joulua", mies mutisi vielä kerran. Jirin iho tuntui kuumalta ihoani vasten, kun painoin pääni miehen rintaa vasten. Sulkiessani silmäni mä palasin hetkeksi ajassa taaksepäin ja silloin mä tunsin sen. Pienen poltteen, joka hiipi solisluulta alaspäin ja jäi lopuksi polttelemaan rintalastan alle. Räpyttelin hämmentyneenä silmiäni hullitäkseni niihin kihonneet kyyneleet - mä olin kaikessa jouluhälinässä unohtanut yhden tärkeän seikan. Verratessani tätä joulua kaikkiin aiempiin jouluihini mä en ollut ajatellut, ettei tämä ollut samanlainen ja perinteikäs. Kun Jiri oli putkahtanut mun maailmaani kyselemättä, mun koko arvomaailma oli pala palalta järjestäytynyt uudeksi kokonaisuudeksi. En mä voinut olettaa joulun olevan samanlainen kuin aiemmin, kun vietin sitä ensimmäistä kertaa ilman perhettä. Ensimmäistä kertaa jossain muualla kuin siinä tutussa asunnossa, joiden seinien suojassa olin varttunut. Jiri keskeytti ajatukseni pyöräyttämällä mut niin, että olimme kasvotusten. Erotin hämärässäkin miehen tummat silmät, joiden katse kuvasti mulle sitä kaikkea hauskuutta ja turvallisuutta, mitä miehestä kumpusi.
Jirin huulten painautuessa omilleni mä vihdoin tunsin sen pienen värähdyksen, jonka viipyminen oli tehnyt mut levottomaksi. Ehkä mä en pääsisi samaan joulutunnelmaan kuin aiemmin, mutta olihan meillä aikaa luoda uutta.
|
|
|
Post by Anni on Jan 3, 2016 13:55:06 GMT 2
6. - Minä sinua vaan Anni 2.1.2016
Lumihiutaleet pyörivät sinertävänharmaalla taivaalla. Oli vuoden toinen päivä ja mun pitäisi tosissani ryhtyä harjoittelemaan uuden vuosiluvun kirjoittamista säästyäkseni nöyryyttäviltä hetkiltä. Vuosi oli vaihtunut mun makuun sopivan juhlallisissa tunnelmissa. Me oltiin vietetty alkuilta meillä pienen kaveriporukan kesken ja lähdetty sitten käymään baarissa, josta me oltiin Jirin kanssa kotiuduttu ihan ihmisten aikoihin. Mies oli tottakai suudellut mua keskiyöllä tähtitaivaan alla meidän omassa, idyllisessä pihassamme ja saanut silmäkulmani kostumaan. Jotenkin mä olin niin syvällä tässä meidän omassa, kliseisessä tarinassamme, etten mä osannut olla liikuttumatta. Jiri oli joskus sanonutkin, että se rakasti minussa juuri sitä, etten mä halunnut tai voinut peittää tunteitani silloin, kun olin sellaisten ihmisten seurassa, joihin luotin ja joille halusin jakaa kaiken. Ja Jiri oli luonnollisesti yksi niistä ihmisistä, ollut sitä jo kohta jo vuoden päivät.
Tuntui jotenkin käsittämättömältä, että mun ja Jirin ensitapaamisesta tulisi nyt tammikuussa täyteen vasta vuosi. Kun mä katsoin hymyilevää Jiriä ja olin pakahtua onnesta siihen paikkaan, musta tuntui kuin me oltaisiin tunnettu aina. Se kuulosti kornilta, se oli ihan myönnettävästi kliseistä, mutta se oltiin me. Jiri ja Anni. Anni ja Jiri. Enni jaksoi aina myhäillä, miten me oltiin aina oltu uusivanha pariskunta, eli ilmeisesti mä en ollutkaan meidän paras ja ainoa fani. Välillä mä olin pelännyt jonkun tulevan ja romuuttavan mun pilvilinnan ja sanovan, että me oltiin tehty jotain väärin, liian nopeasti ja harkitsemattomasti. Tai että me oltaisiin liian nuoria, kokemattomia. Mutta vähitellen mä olin tajunnut, ettei kenenkään mielipiteellä oikeastaan ollut mulle minkäänlaista merkitystä. Mä olin onnellinen, tyytyväinen ja tunsin oloni turvalliseksi Jirin seurassa ja ainakin mun mielestä vain sillä oli väliä.
Meidän lauantaipäivä oli sujunut jo arkiseksi muodostuneen kaavan mukaan - aamurehut, hevoset pihalle, aamupala ja aamutalli loppuun Jirin voimin, mä kävin välissä hankiralleissa Lailan kanssa. Mikaela oli pyörähtänyt ratsastamassa Lusmun pellolla, Cella oli tekstannut joutuvansa töihin ja tarjonnut Ottoa ratsuksi. Iltapäivällä me oltiin päätetty lähteä kevyelle lenkille, Jiri kärryillä Väiskillä ja mä Otolla ratsastaen. Me palattiin kotiin auringon maalaillessa viimeisiä säteitään taivaanrantaan. Väiski ja Otto olivat tehneet meidän "rennosta" lenkistä vähän vähemmän rennon, mutta molemmat pojat vaikuttivat talliin päästyään tyytyväisiltä ja saivatkin jäädä sisälle kuivattelemaan. "Mä voin hakea Lusmun", Jiri hymähti. Mun tehtäväksi jäi iltapäiväheinien jako, joka oli nopea homma ja hetken kuluttua mä tallustin sisälle sulattelemaan kohmeisia varpaitani.
Mulla oli edelleen vähän haikea olo siitä, että joulu ja uusi vuosi olivat ohi ja paluu arkeen olisi väistämätön. Jirin lämmin vartalo vieressäni pehmeän viltin alla sai kuitenkin mun ajatukset pois turhasta murehtimisesta meidän löhötessä sohvalla iltaruuan jälkeen. "Mä käyn laittaa saunan", Jiri mutisi ja kohottautui varoen. Väistin miehen kättä ja heittäydyin sitten takaisin sohvalle katsellen Jirin loittonevaa selkää. Televisiossa pyörivä leffa ei juuri kiinnostanut, joten vedin peiton tiukemmin ympärilleni ja suljin hetkeksi silmäni.
Avasin silmäni hätkähtäen ja vilkaisin kelloa. Olin torkahtanut pariksikymmeneksi minuutiksi, mutta Jiri ei ollut palannut saunalta. "Jiri?" mä huhuilin takaovelta. Savupiipusta leijaili hiljalleen savua, joten sauna oli mitä ilmeisimmin lämpenemässä. "Täällä", Jirin matala, hivenen huvittunut ääni mutisi jostain takaani. Käännyin yllättyneenä, sillä mä en ollut uskonut miehen ennättäneen takaisin sisälle. "Pakkasin saunakamat valmiiksi", Jiri ilmoitti pieni virne huulillaan. Nyökkäsin hitaasti, koittaen pyyhkiä hämmentyneen ilmeen kasvoiltani - mistä lähtien täällä näin hyvää palvelua oli saanut?
Me hiippailtiin lumisen pihan poikki käsi kädessä. Jiri oli kolannut umpeen menneen polun, jonka ansiosta matka saunalle onnistui pimeässäkin. Saunalta tuleva hento valonkajo helpotti loppumatkaa, jonka aikana Jirin askel tuntui hidastuvan. "Mitä?" mä kysyin huvittuneena, kun Jiri pysähtyi rakennuksen ovelle. Mies kohautti olkiaan pieni hymy huulillaan ja painoi sitten kevyen suukon huulilleni. Mä olin edelleen pöhnässä pikkupäikkäreideni jälkeen ja pelkkä aamutakki päällä pakkanen tuntui kiirivän ihon alle hetkessä, mutta Jiristä huokuva lämpö pyyhki sen kaiken hetkeksi pois. "Mennään jo", mä tuhahdin lopulta ja yritin hillitä vilunväristyksen nykäistessäni saunan oven auki. Sillä hetkellä kun mä ehdin kääntää katseeni Jirin hermostuneesta hymystä saunan pukeutumistilaan, mun sydän jätti useamman lyönnin väliin.
Koko tila oli täynnä kynttilöitä. Mä en päästänyt pihaustakaan astuessani varovasti sisälle siivottuun, ruusuilta (tässä vaiheessa mun yltiöromanttinen mielikuvitus teki luultavasti tepposet, mutta silti) tuoksuvaan huoneeseen. Penkillä oli kaksi shampanjalasia ja pullo kuohuvaa: vaaleanpunaista. Silloin mä tiesin, mitä nyt tapahtuisi. Me oltiin juotu samaa kuohuviiniä Artsilan saunassa, jonne me oltiin ratsastettu Väiskillä Ruolammesta. Me oltiin naurettu olevamme niin helvetin iso klisee jo silloin, eikä Jirin hienoksi laittama sauna siksi tuntunut yhtään liioitellulta. Mun sisälläni kuohui, koska joku pyhä kolminaisuus tuntui sillä hetkellä loksahtavan päättäväisesti kiinni.
Mä tunsin kuumat kyyneleet poskillani, kun käännyin polvistuneen Jirin puoleen.
Ihmiset kuin mantraa sitä toistelee Entä jos sen voima niin vain vähenee En sitä suurta sanaa tahtois kuluttaa Enkä sanoo ääneen en ees kirjoittaa
Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan Niin minä sinua vaan Vaik leipä loppuis, vesikin, yksi pysyis kuitenkin Minä sinua vaan
|
|
|
Post by Anni on Feb 8, 2016 22:12:41 GMT 2
7. - En haluu yksin palasiks hajoo Anni 5.2.2016( aiemmin tapahtunutta: Anni ja Jiri riitelivät ensimmäistä kertaa "kunnolla" Annin syntymäpäivän aattona ja tilanne on niin sanotusti edelleen päällä) Väiski korskui matkalla talliin. Orin klipattuun karvaan oli tarttunut pari lumihiutaletta, jotka sulivat treenissä lämmennyttä ihoa vasten. Mä purin Väiskin kaikessa rauhassa. Tai mä ainakin yritin olla pakonomaisesti vilkuilematta kelloa, koska se kertoi jäljellä olevan ajan. Jäljellä olevan ajan siihen, että Jiri tulisi töistä ja mun täytyisi kohdata se. Mä pujahdin ulos tallista melko varmana siitä, että joutuisin taas lähtemään tyhjin käsin. Lähtemään. Kotoa. Huoahdin syvään. Torstaiaamu oli valjennut melkoisessa morkkiksessa, mutta mun pettymys sekä itseäni että Jiriä kohtaan ei hävinnyt päänsäryn mukana. Se huuteli mua takaraivossa omatunnon muodossa ja tuntui määrittelevän mun jokaisen mielenliikkeen. Olin nähnyt Jirin samana iltana iltatallissa, mutta mä olin ollut hiljaa. Soimannut itseäni nähdessäni Jirin surumielisen katseen, mutta pysynyt siitä huolimatta hiljaa ja painellut sitten takaisin Miksulle. Mikaela oli ihan oivallinen rikostoveri, vaikka kokikin olevansa melkoisessa ristiaallokossa - jos mä en vastannut puhelimeen, Jiri soitti Miksulle. Kuulin auton tasaisen hyrinän ja vaikka kaikki refleksit puoltivat pakenemista, mä jähmetyin niille sijoilleni. Jiri parkkeerasi pakunsa vakiopaikalleen ja nousi autosta katse tiiviisti minussa. "Hei", mies mutisi hiljaa. Nyökkäsin. Mun sisälläni läikähti niin suuri ikävä, että mun teki mieli kuroa meidän fyysinen välimatkamme umpeen sillä sekunnilla. Mutta henkisellä tasolla se ei tuntunut yhtä helpolta, mikä sai mut pysymään aloillani. Mua ärsytti. Ei Jiri, vaan se, että olinko mä tehnyt tämän väärin. Mä olin soimannut itseäni, vaikka riidan jälkeen olinkin tuntenut oloni loukatuksi. Jostain syystä mä en vaan osannut olla itselleni armollinen, mikä oli tuottanut mulle vaikeuksia ennenkin. Mutta tätä suhdetta ja sen mutkia mä en aikonut ottaa ainoastaan omille harteilleni. "Mä lähden parin tunnin päästä", Jiri sanoi hiljaisuuden jälkeen. Katsahdin miestä kysyvästi. "Minne?" "Sinne koulutukseen", Jiri vastasi ja katsoi mua hieman pahoillaan. Mä olin unohtanut koko kengittäjäkurssin. "Mä jään sit varmaan tänne yöksi", hymähdin Jirin katsetta vältellen. *** Talo oli hiljainen. Polttopuut ritisivät takassa, ku mä kohensin tulta. Jiri oli lähtenyt hiljaisuuden vallitessa. Mun oli tehnyt mieli painautua Jiriä vasten ja palauttaa tilanteen normaaliksi, mutta musta tuntui, että me molemmat tarvittiin nyt aikaa. Siinä missä mä olin onnistunut näyttämään tyyneltä tehdäkseni sen helpommaksi, Jirin katseessa olivat vuorotelleet loukkaantuneisuus ja huoli. Oven painuttua kiinni miehen perässä mä olin vajonnut polvilleni. Makuuhuone oli kylmä ilman Jiriä. Olin vältellyt huonetta viimeiseen saakka, kunnes väsymys oli vienyt voiton. Haparoin pimeässä huoneessa yöpöydän lamppua kohti. Napsautettuani kellertävän valon päälle mun katse osui pieneen, siroon pakettiin. Sydän pamppaili rinnassa, kun mä tartuin lahjaan varoen kuin se olisi voinut rikkoutua pienestäkin hipaisusta. Kyyneleet kihosivat silmäkulmiini, niin kauniilta kultainen riipus näytti mun kädellä. Napsautin puhelimen näytön auki ja tottuneesti mun sormet löysivät pikavalinnan, jossa komeili virnuileva Jiri. Mutta sinä iltana se en ollut mä, joka ei vastannut puhelimeen. En haluu valittaa kukaan ei jaksa kahdesta heikompaa vihaan jättää viestei vastaajaan sä et niitä kuule kuitenkaan
|
|
|
Post by Anni on Feb 10, 2016 21:29:01 GMT 2
8. - Kun Aleksanteri pelastaa päivän Anni & Aleksanteri 6.2.2016
Anni Mä yritin hukuttaa itseni tallitöihin, mutta turhaan. Vaikka mä olin hoitanut aamutallin, ratsastanut Väiskin ja tehnyt satulahuoneessa suursiivouksen, päivää oli vielä jäljellä ja mun ajatukset auttamatta Jirissä. Jiri oli laittanut aamulla viestin, jossa se kertoi päässeensä illalla turvallisesti perille ja muistutti mua turhanpäiväisistä asioista, kuten talon lämmityksestä. Mä kun kuvittelin asuvani täällä, enkä pelkän talonvahdin roolissa. Kyllä mä olin oppinut samat asiat kuin Jirikin.
Iltaa kohden mä aloin käydä yhä levottomammaksi. Vilkuilin mun puhelintani vähän väliä ja yritin vastustaa mielitekoa ottaa se käteen. Ja soittaa. Jirille. Mutta se ei ollut vastannut mulle eilen ja siksi mä antaisin sille nyt aikaa.
Iltatallin jälkeen mä en enää jaksanut olla yksin. Ensimmäisenä mä soitin Cellalle, mutta se höyrypää oli ilmeisesti unohtanut tapansa mukaan puhelimensa matkastaan eikä vastannut. Miksulla oli jotain mystisiä menoja, enkä mä halunnut vaivata muita tallikavereita tällaisilla jutuilla. Lopulta mä huokaisin niin dramaattisesti kuin kykenin ja etsin yhteystiedoistani Aleksanterin puhelinnumeron.
Aleksanteri Mä tuijotin Annin nimeä mun puhelimen näytöllä jotenki pöllämystyneenä. Kello oli ehkä puol kymppi illalla, mä makasin ketarat ojossa sohvalla ja Anni soitti mulle. Miks???
Eka mä mietin, et nyt mä olin vissiin sellasessa ystävyyden tilassa, jossa ihmiset vaan soittelee huvikseen toisilleen ja haluaa päivitellä monta tuntia tyhjänpäiväisiä juttuja niin ku esim. vaikeita Netflixvalinnaisia kysymyksiä. Jos Anni soittais mulle et sais kysyä kattoisko Orange is the New Blackia vai Kimmy Schmidtiä, mä varmaan heittäisin kännykän seinään enkä enää ikinä hankkis uutta.
No. Joka tapauksessa mä vastasin. "Aleksanteri?" Mä työnsin ääneen kaiken epäluuloisuuden jonka mun säkenöivillä näyttelijänlahjoilla pystyn. "Moi Allu, mitä teet?" Anni kuulosti nuhaisalta. "Istun sohvalla???"
Nyyhkäskö Anni? Mä aloin aavistella pahasti, et se ei haluais keskustella Netflixistä. Tuijotin kattoa ja kurtistin kulmia.
Anni Hetkeen mä en tiennyt mitä mun olisi pitänyt sanoa. Että mä en halunnutkaan olla iso tyttö ja pärjätä yksin? Pitäisikö mun tosiaan sanoa niin ALLULLE? "Kuulostaa mielenkiintoiselta", mutisin. Pyyhkäisin hämmentyneenä silmäkulmaani, johon oli kihonnut pari kyyneltä ilmeisesti vain siitä ilosta, että Allu oli a) vastannut ja b) edelleen linjan päässä mun awkwardista smalltalkista huolimatta. "Joo", Aleksanteri hymähti ja mä näin sieluni silmin sen kiusaantuneen ilmeen. Mutta tässä sitä oltiin, enkä mä oikeastaan keksinyt enää mitään tekosyytä perääntyä. "Haluisitko sä tulla kahville? Joo, meille. Jiri on reissussa."
Mä ehdin käydä ottamassa pikaisen suihkun ja lataamassa kahvinkeittimen, kun Aleksanteri olikin jo ovella. Sen ilme oli varautunut, kun se tallusti sisälle pyyhittyään enimmät lumet yltään. "Oon nähny parempiakin kelejä", Allu mutisi ja sai mut naurahtamaan hölmösti. Siinä vasta suomalainen mies. Allu oli käynyt meillä ennenkin, tupareissa, mutta se tuijotti olohuoneen sohvaa kuin se olisi nuoria miehiä syövä monsteri. "Mä laitan kahvin tippumaan", hymähdin ja marssin keittiöön. Ehkä raukkaparka uskaltaisi istua edes keittiön puiselle penkille.
Mä nostelin pöytään maidon, sokerin ja kaapin perältä löytyneen keksipaketin. Aleksanteri seurasi kahvipannua katseellaan, kun mä nappasin sen käteeni ja kaadoin mukit täyteen. Sen jälkeen Allu tuijotti kahvikuppiaan niin tiiviisti, että mä aloin epäröidä joiko se edes kahvia. Kai se joi? Näinkö huonosti me toisemme tunnettiin? Niin no, melko mystistähän tämä oli muutenkin.
Aleksanteri Mä olin ollut viimeksi kahvilla Cellan luona. Sen mä tajusin suunnilleen samalla hetkellä, kun Anni alko latoa mun eteen kaiken maailman maitotörppöjä ja keksipaketteja. Epävarmasti mä vilkaisin sen naamaa. Pitkä tukka roikku suojana ja peitti ilmeen. Paljon vakavampi se ainakin oli kuin tallilla, enkä mä osannut sanoa johtuko se jostain huolista vai tästä ihme kyläilystä jonka se oli järjestänyt meidän illan ratoksi.
Viimein mä hörppäsin saakelin vahvaa kahvia. Anni istu mua vastapäätä ja huokas. "Öö, kiva kämppä", mä sanoin ja tajusin vasta sit raskaasti, et mähän olin jo ollut täällä tupareissa. Anni onneks vaan hymyili jotenki ihmeellisen surumielisesti. Mä yritin tunkea mielestä pois sen oudon 'Jiri on reissussa' -kommentin, joka oli musta kuulostanut aivan liian painokkaalta tähän tilanteeseen nähden, ja ryystin lisää kahvia niin ku hullu. Gracen jälkeen mä olin alkanut olla varma, et lähetin jotain ihme säteitä joiden perusteella ihmiset luuli, että mä olin kuolettavan rakastunut niihin ja halusin tunkea kielen joka ainoan kurkkuun. "No, mites teillä Jirin kanssa menee?" Mä sanoin mahdollisimman rehvakkaasti ja kovaaäänisesti.
Anni Aleksanteri oli selvästi vähintäänkin kiusaantunut, mikä ei oikeastaan helpottanut mun oloa. Ehkä meidän kaveruus ei vielä ollutkaan sillä tasolla, että me oltaisiin voitu juoda kahvia rennosti. "Yhtä hyvin kuin keskiviikkonakin", mutisin ja yritin vääntää kasvoilleni jonkin virneen tapaisen irvistyksen, joka ei kuitenkaan tainnut olla kovin vakuuttava. Allu kohotti kulmiaan, vaikka eihän jutussa ollut mitään uutta: jätkä oli saanut kuulla tilannekatsauksen baarissa ihan tuoreeltaan. "Vieläkin?" Allu kysyi jokseenkin varoen. Nyökkäsin hitaasti. "Me ei olla pahemmin puhuttu", mumisin ja tilanne alkoi valjeta mulle itsellenikin. Miten helkkarissa tästä oli tällainen soppa kehkeytynyt?
Mä hörpin kahvia muina miehinä, sillä Allu tuntui vaipuneen täysin omiin ajatuksiinsa. Vasta kun mä laskin tyhjän mukin pöydälle ja lusikka kilahti kovaäänisesti, poika tuntui hätkähtävän takaisin nykyhetkeen. "Mites sulla ja Cellalla menee?" mä kysyin, koska Allun hiljaisuuden takia mä halusin kääntää keskustelunaiheen pois musta ja Jiristä. Ehkä Aleksanteria ei kiinnostanut puida meidän suhdetta ja se halusi vain juoda kahvinsa ja häipyä.
Aleksanteri Mä järkytyin sisäisesti siitä, et Anni ja Jiri ei olleet puhuneet toisilleen. Sen vähän mitä mä muiden parisuhteita mietin, mä olin luullut et ne olis joku Kodin kuvalehden ykköspariskunta, joka rakenteli kotitalleja ja asutti mummonmökkiä ikionnellisina. Ihan ku tää vastapäätä istuva Anni olis ollut joku eri ihminen, sellanen jolla ei ollut siistiä parisuhdetta Jirin kanssa. Se näytti jotenki nuoremmalta ja paljaammalta.
Kun Anni sit alko puhua Cellasta, mun päähän kuitenki takoutu et sama Anni se oli kuin aina ennenkin. Mä vilkaisin hätääntyneesti ympärilleni ja yritin kaivaa jotain rehellisen ja siveellisen välillä olevaa vastaukseksi. "Öö siis no en tiedä yhtään", mä möläytin ympäripyöreesti ja kiskaisin kahvia niin paljon ku ihmissuuhun fyysisesti mahtu. Anni tuijotti mua pöydän toiselta puolelta. "Ootteko TE jutelleet?" "Joo? Ollaan? Ja en mä tiedä mitään hyvin tai huonosti menemisestä mut kyllä se mun luona oli", mä vastasin puolustellen. Mun sormet naputti kahvikupin kuumaa pintaa hermostuneesti.
Anni Aleksanterin kommentti sai mut virnuilemaan, etenkin kun huomasin sen pienen hermostuneisuuden, jota se yritti kovasti peitellä mutta joka paistoi läpi väkisinkin. "Vai niin", mutisin kohotellen kulmiani tietäväisesti. "Niin", Aleksanteri nyökytteli niin viattomasti, että sai mut purskahtamaan nauruun. "Oliko hauskaa?" mä kysyin viaton virne huulillani, vähän kuin olisi kysynyt lapselta oliko se viihtynyt pomppulinnassa. Seuraavassa hetkessä mun täytyi purra huultani, ettei mielikuva Allusta ja Cellasta pomppulinnassa olisi ryöstäytynyt käsissä. Allun kasvoille nousi hento puna, kun poika tuijotti tiiviisti tyhjää kahvikuppiaan. Olin juuri nousemassa hakemaan kahvipannua, kun kuulin puhelimen soivan. "Onko se mun?" kysyin. Aleksanteri nyökkäsi, joten mä kipitin olohuoneeseen jäljittämään kapulaani.
"Se on Cella!" mä kailotin pirullisesti hymyillen. Vastatessani koetin kuvitella Allun ilmeen ja mua vähän harmitti, etten ehtinyt näkemään sitä. Toisaalta raukka oli varmasti vajonnut puoliksi pöydän alle. "Haloo?" Cella huhuili, kun mä en ajatuksissani ollut tajunnut tervehtiä sitä. "Heipparallaa." "Olit soittanut? Mä olin jättänyt kännykän taas vaihteeksi äänettömälle, enkä sit meinannu löytää sitä", Cepa selitti. Naurahdin matkalla keittiöön. "Ei mulla mitään sen tärkeämpää ollut", hymähdin ja katselin pää kallellani Allua, joka tuijotti edelleen kahvikuppiaan. Kiljuisikohan se jos mä kertoisin Cellalle sen läsnäolosta?
Aleksanteri Anni patsasteli piristyneen näköisenä mun edessä puhelin korvalla ja kälkätti Cellalle. Mä kohotin sille kulmia. Oliko tää joku niiden juoni vai mitä Cella oikein soitteli sille kesken mun kyläilyn? Jos se pykäis nyt tänne paikalle, mä juoksisin talliin piiloon siltä ristikuulustelulta joka meitä TAKUULLA kohtais. "Mä oon kotona, Allu on kylässä", Anni kieku keittiön keskellä seisten ja tapitti mua rakastettavasti silmiin. "Joo Aleksanterin kyllä", se vielä tarkensi Cellalle.
Mä hieroin niskaa toisella kädellä, kun Anni kälätti puhelun loppuun. Kaikeks onneks se oli kai jossain mielensä sopukoissa surun murtama Jirin takia, koska se ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen vitsailla mun ja Cellan viime viikon kyläilystä. Kun Anni lopulta suvaitsi lopettaa puhelun, mä nostin katseen siihen.
"Mitä Cella?" Mä kysyin normaalisti ja rehdisti. "Soitin vaan sille aiemmin, et jos se olis halunnut tulla kylään." "Ei kai se nyt oo tulossa?" Mä kauhistuin. "Ei, pässi, mähän sain sut kylään", Anni irvisti mulle. "Eli mä olin kakkosvaihtoehto?" "Joo", Anni nauro remakasti. "Voit kuvitella miten mä soittelin kaikki seppeleläiset läpi ja muistin lopuksi et ai niin, onhan se pieni Aleksanterikin vielä olemassa."
Anni Aleksanterin pieni loukkaantuneisuus sai mut huvittuneeksi. "Sulla on vielä vähän matkaa Cellan tasolle mut hyvältä näyttää", virnistin. Allu tuhahti ja nousi oma-aloitteisesti hakemaan itselleen lisää kahvia. Se jos mikä kieli siitä, että ehkä se oli vihdoin rentoutunut hieman.
Kun me lopulta oltiin siirrytty keittiöstä olohuoneeseen television ääreen ja olin levittäytynyt sohvalle mukavasti, mä tajusin, etten ollut ajatellut Jiriä kokonaiseen tuntiin. Alluterapia oli siis tehnyt tehtävänsä. Aleksanteri seurasi televisiossa pyöriviä mainoksia kulmiaan kurtistellen. "Kuka tollasta tarvitsee?" se mutisi itsekseen jollekin uudelle jumppavehkeelle. "Siitähän vois olla vaikka mitä hyötyä", mä ehdotin ja kohottelin tietäväisesti kulmiani. Allu näytti lähinnä järkyttyneeltä kääntäessään katseensa takaisin telkkariin, mutta näin sen toisen suupielen nykivän.
Kännykkä piippasi mun taskussa. "Cella?" Allu kysyi varovasti, mutta pudistelin mietteliäänä päätäni. Se oli Jiri, joka ilmoitti coolisti lähtevänsä huomenna hyvissä ajoin kotia kohti. Aleksanteri taisi arvata viestin lähettäjän, sillä sen katse oli jämähtänyt muhun ja se mutristeli suutaan turhautuneen odottavasti. "Mitä mä teen? Oonko mä täällä kun se tulee?" mä voihkaisin vilautettuani puhelinta Allun suuntaan.
Aleksanteri "Mikä on sun toinen vaihtoehto?" Mä kysyin ihan rehellisesti, mut Annin heittämä toivoton katse sai mut hiljenemään. Se huokas ja heitti puhelimen sohvalle. "Ei mulla oo mitään hajua." "Etteks te voi sopia Jirin kanssa?" Mä tunsin itseni idiootiksi, mut en oikeesti vaan tiennyt mitä muuta mä olisin voinut kysyä. Mun oma taktiikka oli vaan odottaa, et ihmiset leppy mulle, tai sit sohia jotenki säälittävästi joka suuntaan. Mä olin tietoisesti ajattelematta, et mun edellinen ns. parisuhde oli päättynyt vastaavassa tilanteessa kun se mimmi ei vaan enää puhunut mulle. Tosin me oltiin silloin kahdeksantoista.
"No joo kai, mut ei se oo niin yksinkertaista", Anni huokas. Se pisti silmät kiinni ja hiero niitä kämmensyrjillä kärsivän näköisenä. Mulle tuli mieleen jotenki Juli silloin, kun se oli kaikista epävarmimmillaan. "Siis voit sä tietysti tulla vaikka mun luo, jos sä et oikeesti voi olla täällä", mä sanoin ja yritin saman tien niellä kielen (ei onnistunut).
Anni kohottautu sohvalta ja katso mua sen käsien välistä.
Anni Mä toljotin Aleksanteria hetken täydellisen hämmennyksen vallassa. Jos mä olisin satavarma, ettei Allu pyörtyisi halauksesta, mä olisin iskenyt kiinni sillä sekunnilla. Mutta mä jätin sen väliin, ihan varmuuden vuoksi. "Kiitti", vastasin edelleen epävarmana siitä, mitä mun olisi pitänyt sanoa. Allu ynähti jotain sekavaa ja kääntyi takaisin telkkarin puoleen. Se siitä orastavasta ystävyydestä.
Vaikka me oltiin hiljaa, kiusallisuus oli kaikonnut. Televisiossa pyörivä raina ei kaikessa väkivaltaisuudessaan ollut kovin yllätyksellinen, joten mä kaivoin puhelimen takaisin käteen ja tuijotin mietteliäänä Jirin lähettämää viestiä. "Voinko mä järjestää tänne jonkun väijytyksen? Viritän vähän ansalankaa ja pyydystän Jirin johonkin verkkoon? Sit se voi killua katonrajassa niin kauan et me saadaan asiat puhuttua", ehdotin vaivihkaa. Allun pää kääntyi hyvin, hyvin hitaasti ja sen suu oli vääntynyt outoon irvistykseen. Eikun ei hemmetti, sehän nauroi. Ja nauroi muuten kovaa.
Kun Allu oli avannut äänihuuliaan ja mä olin ensimmäistä kertaa päässyt todistamaan sen naurukohtausta, poika vakavoitui. "Muista varata tarpeeks vahva verkko, ei se Jiri mikään hernekeppi ole." Nyt oli mun vuoro nauraa. Siinä huulenheiton lomassa mun ajatukset jotenkin selkenivät, eikä ajatus puhumisesta Jirin kanssa tuntunut enää ahdistavalta. "Mä teen sen. Huomenna. Mutta ilman sitä verkkoa."
Aleksanteri Mä nyökkäsin hurskaasti vaikka samalla mietin, et en ikinä tulis itse pääsemään sille uhkarohkeuden tasolle jossa tosta vaan mentiin sorkkimaan kepillä jäätä. "Miltä se susta muuten, hmm, tuntuu?" Mä heitin käden sohvan selkänojalle ja käännyin taas katsoon Annia. Telkkarin "viihde"-elokuva oli ollut musta typerä jo noin ekasta minuutista lähtien. "Mikä?" Anni irrotti katseen ruudusta. Luojan kiitos se näytti jo ihan omalta itseltään, mulla ei ollut ollut mitään hajua miten sitä onnetonta ja hiljaista Annia kohdeltiin. Vähän kuin jos Kasperista olis yhtäkkiä tullut puhelias ja reipas. "Siis se että te ette puhu."
Anni huokas alistuneesti. "Eihän se mitään suurta hupia ole, niin ku voit arvata", se sano kuivasti. "Ootteko te ennen ollut puhumatta?" Annin ei tarvinnut vastata. Sen ilmeestä jopa mä pystyin tulkkaamaan mikä oli totuus.
Anni Jos asiaa ajatteli järjellä, me oltiin Jirin kanssa vielä ihan alussa tämän suhteen kanssa. Tai ainakin periaatteessa, mutta käytännössähän me oltiin rikottu kaikkia rajoja ja edetty omaan tahtiimme, minkä vuoksi moni päivittelikin, että kuinka tuntui kuin me oltaisiin oltu jo ikuisuus yhdessä. Ja siltä se oikeastaan tuntuikin. Elämä ilman Jiriä tuntui tosi kaukaiselta ajalta.
"Se on oikeastaan ollut meidän vahvuus", hymähdin. Allu nyökkäsi. "Ei kai siinä sitten ongelmaa ole." Kohautin olkiani. "Eipä kai. Tähän ehti vaan muodostua vähän odotettua suurempi kynnys", vastasin mietteliäänä.
Kello oli jo yli yhdentoista, kun mun maha alkoi murista. Aleksanterilla ei näyttänyt olevan kiire mihinkään, joten otin vapauden taikoa meille jotain iltapalaa. Tyrkättyäni pari patonkia pakkasesta uuniin, mä päätin heittää aiemman Cella-pallon takaisin Allulle. "Joko sä kutsut sitä tyttöystäväks?" kysyin viattomasti hymyillen.
Aleksanteri "Äääh", mä vilkaisin vaivaantuneena ja kierrellen Annin ohi ja ulos ikkunasta. Se seiso uunin vieressä ja näytti niin saakelin viattomalta, et olihan se aika mätää. "No siis en... tai ei me olla puhuttu mistään sellasesta..." "Vaikka se on OLLUT SUN LUONA, vai miten sä sen sanoit?" Anni kuulosti musta vähän liian riemukkaalta tilanne huomioon ottaen. Mä vilkaisin sitä kulmien alta. "Ei kai se nyt yksinään merkitse mitään", mä mupelsin. Anni kohautti viattomasti olkiaan ja kurotti ottaan astiakaapista laseja. Se täytti molemmat mehulla ja tyrkkäs mun syliin toisen. Mun pitäis vissiin useamminkin tulla kylään Annin luo, jos täällä oli aina näin hyvä palvelu.
"Mutta kyllä kai vois sanoa, että mä oon ihan helvetin ihastunut siihen." Mä pelästyin vähän itsekin, kun sanat puikahti mun suusta, ja Anniki hytkähti ihmeellisesti. No joo. Kai mun olis pitänyt tajuta, et koska tallitytöt nyt luonnostaan suurenteli asioita, mun 'helvetin ihastunut' kuulosti varmaan siltä kuin mä seuraavaksi aikoisin kysyä sisäpiirivinkkejä siitä MITEN Jiri nyt tarkalleen oli kosinut ja voisinko mä kenties käyttää tismalleen samaa keinoa. Ihan sillä tasolla mä en tainnut Cellan kanssa olla.
Anni "Kai sä oot sanonu sen sille? Me naiset janotaan tollaisia lauseita", virnistin. Allu mutisi jotain itsekseen ja hörppäsi mehua.
Naputin turhautuneena keittiötasoa, kunnes mun virittämä munakello lopulta antoi kilahti. Nappasin patalaput käteeni ja avattuani uunin, olin ehkä hivenen turhan ripeä otteissani. "Ai perkele", mä murisin ja yritin puhaltaa kuumaan peltiin kärventynyttä ihoa taiteillen samalla pellin patonkeineen hellan päälle. "Kävikö pahasti?" Allu kysyi hieman hätäisesti, vaikka näyttikin auttamattomasti jumahtaneen pöydän ääreen. Pudistin irvistellen päätäni ja purin huultani työntäessäni ranteen juoksevan veden alle. "Suhari", Allu mutisi ja sai kuin saikin mut virnistämään jostain tuskan syövereistä.
Patongit näyttivät kelpaavan Aleksanterille, joten mä summasin illan olleen melko onnistunut. "Kiitti hei kun tulit", sanoin pienesti hymyillen. Allun suu lopetti patongin jauhamisen, nielaisi ja nyökkäsi katse muhun naulaantuneena. Meidän toveruus oli selvästi edennyt - pystyttiinhän me jo katsomaan toisiamme silmiin ilman nolostumista. #friendshipgoals ja sitä rataa.
Aleksanteri Mä aloin aavistella, et Anni oli kivunnut takas zen-tilaan eikä enää olis vaaraa et se märsäis parketit pilalle, jos mä painuisin nukkumaan. Mä mussutin patonginpalan loppuun ja nappasin vielä varmuuden vuoksi yhden kuumalta pelliltä. Olishan se nyt melko säälittävää, jos mä pyörtyisin nääntymyksestä kotimatkalla. "Joo totta kai, ja kiitti ruuasta", mä latelin. Anni seuras mun perässä eteiseen, pisti kädet puuskaan ja katto seinään nojaten kun mä puin kengät ja heitin takin ylle. Autonavaimet kilahti rauhoittavasti taskussa.
Mä pysähdyin ja käännyin katsoon Annia. "Ja ihan oikeesti, jos sulla tulee jotain ongelmia Jirin kanssa niin sä voit soittaa mulle. Tai mitä vaan." Annin ilme oli niin ihmeellinen sekoitus about kuutta eri tunnetta, että mä päätin olla ees yrittämättä tulkita sitä. Mä nytkäytin kättä jotenki epämääräisesti sen suuntaan, toivoin et Anni tulkitsi sen vilkutukseksi (mikä myös sinänsä olis vähän outoa siihen tilanteeseen) ja avasin ulko-oven. "Moikka Allu", Anni huikkas eteisestä. "Moikka Anni", mä sanoin ja astuin pihalle.
|
|
|
Post by Anni on Feb 21, 2016 20:26:21 GMT 2
9. - Lähtöjännitystä Anni 19.2.2016
Mun sydän jyskytti edelleen, jos mä palasin ajatuksissani siihen hetkeen, kun Jiri oli palannut reissultaan. Mä olin istunut olohuoneen sohvalla viltin helmaa hermostuneesti hivellen, mutta kohdannut Jirin katseen epäilemättä. Ja sitten asiat olivat alkaneet loksahdella kohdalleen.
Oli oikeastaan koomista, miten tilanne oli karannut sillä lailla käsistä - loppujen lopuksi me naurettiin jutulle. Tottakai molemmat olivat saaneet mietittävää omille tahoillensa, ehkä jopa jotain korjattavaa, mutta kaikessa solidaarisuudessaan me oltiin hoidettu homma hyvin.
Tuntui hyvältä olla taas Jirin lähellä. Tuntea sen iho omaa ihoa vasten, kutittaa sen parransänkeä ja nähdä siitä johtuva huvittunut hymy. Se hymy nimittäin levisi automaattisesti minunkin huulille. "Joko sä oot pakannu?" Jiri tiedusteli ja kohensi asentoaan sohvalla. "Ratsastusvaatteet ja muu hilpetööri pakkaamatta", huoahdin. Olin kuitenkin omaksi yllätyksekseni pakannut näinkin hyvissä ajoin - syynä toki lienee se, että määränpää oli about toisella puolen maapalloa. Vilkaisin hieman haikein mielin Jiriä. Mua harmitti, että vain mä pääsisin reissuun, koska mun mielestäni Jiri olisi ansainnut sitä yhtä paljon. Mies oli lohduttanut mua lupaamalla, että joku päivä me lähdettäisiin yhdessä reissuun. Ja lahjottaisiin Mikaela talonvahdiksi ja talliorjaksi. "Mulle tulee ikävä", mutisin Jirin olkapäähän nojautuen. Mies vilkaisi mua virnuillen ja painoi sitten nopean suukon huulilleni. "Se kuuluu asiaan", Jiri virkkoi tietäväisenä ja sai mut taas hymyilemään. Niinhän se kuului, ja musta tuntui, että ikävöinti teki meille tässä välissä ihan hyvää.
Ei tääl oo samanlaista komboo ei oo samanlaista juttuu niinku meil Toista olemassa ei oo ei oo, ei oo, ei oo
|
|
|
Post by Anni on Apr 22, 2016 20:31:10 GMT 2
10. - Vaihtokauppaa Anni 22.4.2016
"Haittaisko sua, jos mä lähtisin vappuna reissuun? Ei sillä, ettei sun tekemä sima kelpais, mutta Simolla on tuparit lauantaina. Tulisin sunnuntaina illasta takas." Vilkaisin Jiriä, joka katsoi mua varovasti hymyillen. "Joo, itse asiassa mä ilmottauduin vappuvaihtareihin ja voin yöpyä Seppeleessä", vastasin empimättä. Eipähän tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, että hylkäisin avomieheni vapuksi. "Joo, mä ehdin tehdä aamutallin lauantaina", Jiri hymähti tyytyväisen oloisena. Nyökkäsin - mun täytyisi käydä ottamassa hevoset sisälle lauantai-iltana ja tehdä sunnuntain aamuhommat, mutta se ei olisi suuri ongelma. Voisin varmaan orjuuttaa jonkun Seppeleen yökyläilijän mukaan, että hommat hoituisivat nopeammin.
Väiski käveli tienreunaa reippain askelin. Olin käynyt kaikki askellajit läpi kentällä ja päätynyt sitten heittämään pikaisen maastolenkin, kun valoakin riitti vielä hyvin. Tuttu laukkamäki lähestyi ja Väiski tiesi sen: orin lihakset jännittyivät ja se nosti päätään ylemmäs. Mun ei tarvinnut kuin pukata vauhtia istuinluillani ja hipaista orin kylkiä, kun Väiski laukkasi sulaa hiekkatietä innosta puhkuen. Kevensin istuntaani mäen alla ja myötäsin ohjasta, mikä kiihdytti suomenhevosorin vauhtia entisestään. Vaalea harja hulmui kasvojani hipoen ja mun jokainen solu nautti siitä hetkestä - ja Väiski tuntui nauttivan vähintään yhtä paljon. Se oli työskennellyt kentällä keskittyneesti, mutta vaati välillä päästä purkamaan höyryjä näin.
Saavuimme takaisin rauhallisessa käynnissä. Taputin Väiskin kaulaa ja jalkauduin satulasta tyytyväisesti hymyillen. "Moro!" Mikaelan ääni kailotti jostain takaani. Keskeytin satulavyön löysäämisen ja heilautin kättäni Miksulle, joka oli ilmeisesti juuri menossa hakemaan Lusmua tarhasta. "Ilmottauduitko sä sinne Seppeleen vappuhulinoihin?" Mikaela kysyi pirteästi hymyillen käveltyään lähemmäs. Nyökkäsin. "Joo, me vaihdetaan Ellin kanssa hevosia", hymähdin. "Ellin? Onko se uus täykkäri sen?" "Jep", vastasin hymyillen. Miksu vastasi hymyyni leveällä virneellä. "Se on varmasti makee", pastellipää myhäili. Mutta en voinut kieltää, ettenkö olisi myhäillyt yhtä tyytyväisesti iltapäiväisellä visiitilläni Seppeleessä: olin osunut paikalle Annen kiinnittäessä vaihtareiden mainoslappusta ilmoitustaululle. "Raaskitko vaihtaa Lailan?" nainen oli virkkonut pilke silmäkulmassaan. "Ehkä, jos tulee tarpeeksi hyvä tarjous", olin vastannut virnistäen. "Laila? Voisin olla kiinnostunut?" ääni takaamme oli ilmoittanut. Olin kääntänyt katseeni Elliin, joka oli seissyt aivan takanamme suitset kädessään. Hetkeä myöhemmin mun nimen perässä oli komeillut Annen käsialalla kirjoitettuna Salla, ja sen alla Ellin ja Lailan nimet. Olin ehtinyt kävellä kulman taakse, kun olin kuullut ilmoitustaululle pörhältäneiden tuntilaisten ihastuneet huokaukset. "Vappuvaihtarit?! Kato, Sallakin on mukana!"
Harjasin Väiskiä reippain vedoin orin mussuttaessa heiniään. "Saisinkohan mä Lusmun vaihdettua?" Mikaelan ääni pohti tallin toisella puolen. Tuhahdin huvittuneena - Mikaela nyt vaihtaisi vaikka äitinsä sillä koiranpentuilmeellään, jonka se osasi. "Se on sit eri asia, et raaskitko sä", virnistin saaden vastaukseksi Miksun heleän naurun.
|
|
|
Post by Anni on Apr 25, 2016 13:20:43 GMT 2
11. - Kevään ensimmäiset maastoesteet Anni 23.4.2016
Aurinko pilkotti pilvenreunan takaa, kun mä avasin Seppeleen maastoesteradan huoltovajan vierelle pysäköidyn trailerin lastaussillan. Väiski hörähti kysyvästi ja pakitti vauhdikkaasti ulos Miksun roikkuessa riimunnarun toisessa päässä. Idea moiseen maastoestereissuun oli tullut melko extemporena: mä olin eilen illalla soittanut Annelle ja varmistanut, että radalla vierailu olisi ok. Tänään mä olin pakannut Väiskin traileriin ja ollut lähdössä matkaan juuri, kun tallille saapunut Mikaela oli päättänyt lyöttäytyä mukaan - samalla olin saanut tyrkättyä pastellipäälle kameran, että naisen läsnäolo olisi kaikin mahdollisin tavoin hyödynnettävissä.
Alta aikayksikön olimme varustaneet Väiskin loppuun Jirin pidellessä innosta puhkuvaa suomenhevosoria aloillaan. "Tästä voi tulla mielenkiintoista", mutisin kiskoessani turvaliiviä päälleni. Miksu tuki satulaa toiselta puolelta, kun ponnistin itseni satulaan ja kokosin ohjia paremmin käsiini. Väiski ravasi mukavasti kuivuneella lämmittelyaukiolla reippain askelin. Tein paljon siirtymisiä saadakseni oria tuntumalle ja reagoimaan apuihini nopeasti. Alkuhäsellyksen jälkeen Väiski alkoikin rauhoittua ja tulla kontrolliin sen verran hyvin, että siirryin hiekkatielle laukkailemaan.
"Toi näyttää niin siistiltä!" Mikaela hihkaisi kameran takaa, kun baanasimme Väiskin kanssa tienpätkää pari kertaa ees taas. Otettuani vielä pari lyhyttä pätkää kootummassa laukassa, oli aika aloittaa hyppääminen. Väiski oli talven jälkeen elementissään maastoesteillä, jotka olivat ehdottomasti sen suurin intohimo: ori paineli tukit ja risuesteet kyselemättä ja selvästi hommasta nauttien. Käveltyämme pidemmälle radalla, eteemme ilmestyi ylämäkiesteitä, joiden tiesin jatkuvan myös alaspäin. Nostin laukan ja yritin parhaani mukaan niellä pienen jännityksen, joka oli tauon jälkeen ollut täysin odotettavissa. Kevensin istuntaani ja myötäsin ohjista antaakseni Väiskille tilaa hypätä. Ori asetteli jalkansa pienen haparoinnin jälkeen hyvin ja suoriutui ylös itsevarmasti. Alaspäin tehtävä ei ollut yhtä helppo, mutta pienen hakemisen jälkeen Väiski hyppäsi alaspäin taso tasolta ketterästi kuin vuorikauris, eikä mun tarvinnut kuin nojata reilusti taakse ja pitää käsi joustavana. "Tää on niin liekeissä!" puuskahdin onnellisena ravailtuamme Mikaelan ja Jirin luo. Väiski oli edelleen niin täpinöissään, että päätimme suunnata lähellä sijaitsevalle altaalle, jonka olimme nähneet matkalla. Väiski ei kyseenalaistanut vesiallasta, vaan laukkasi sen läpi näennäisen innoissaan räiskyvästä vedestä osoittaen jälleen mainiot kenttähevosen ominaisuutensa. Lähestyminen tukille oli osaltani huono, sillä lähdin hieman tuuppaamaan oria esteelle ja hyppy tuli melko pohjaan. Väiski ei kuitenkaan tuntunut edes harkitsevansa kieltoa, vaan ponnisti lähes paikoiltaan ja mun tehtävä oli vain keikkua mukana kyydissä. Toisella yrityksellä mä olin skarpimpi ja pääsimme sujumaan tukille huomattavasti paremmin, jolloin hypystä tuli sujuva ja tasapainoinen.
Väiski oli niin elementissään lyhyellä radanpätkällä, etten mä voinut kuin hymyillä. Orin laukka tuntui superhyvältä ja lähestymiset ja hypyt olivat suurimmaksi osaksi ok - mitä muuta ratsastaja saattoikaan toivoa? Loppuravailujen ja uudessa altaassa kahlailun jälkeen oli aika kävellä takaisin traikulle. Väiski ei tuntunut olevan halukas lähtemään, sen verran ori puhisi ja vahtasi traileria, jolla oli kiitettävästi tänne matkannut. "Hölmö vai hölmö?" nauroin laskeuttuessani alas kevyesti hionneen ja vedestä kastuneen Väiskin selästä. Ori hiipi traikkua kohti varoen, mutta Miksun riisuessa varusteita ehti nuuhkia kulkuvälinettä tullen ilmeisesti siihen tulokseen, ettei se ollutkaan niin vaarallinen. Loimi selkään, päitset suitsien tilalle ja hevonen koppiin, niin kotimatka saattoi alkaa. Tai no, mun suunta oli ratsastuskamat päällä Seppeleeseen ja maastoreissulle, lämmittelyt olikin jo hoidettu.
|
|
|
Post by Anni on Jun 10, 2016 18:33:58 GMT 2
12. - Riko mun rytmi Anni 10.6.2016
Loin viimeisen vilkaisun orilaitumen suuntaan. Loimitetut hevoset vaikuttivat tyytyväisiltä jäädessään ulos - Suomen kesä oli muistuttanut olemassaolostaan kylmin öin, minkä vuoksi poikajengi oli joutunut viettämään pari edellistä yötä sisällä. "Tarkeneeko ne?" mä mutisin huultani purren. Irvistin veren maun levitessä suuhuni. "Tarkenee. Niillä on loimet, eikä ensi yöksi ole luvattu niin kylmää", Jiri vastasi ja kietoi viileät sormensa omieni lomaan. Ilta-aurinko loi pehmeitä säteitään talon seinää vasten, kun seurasin Jiriä kuistin portaiden kautta sisälle.
"Raskaana?" Jiri toisti, kun olin kertonut Seppelettä kohahduttaneet uutiset Emmystä. Mä olin vaistomaisesti pimittänyt tietoa, koska musta tuntui, että Jiri kavahti kaikkea vauvoihin ja perheenlisäykseen liittyvää. Se ei ollut mulle mikään ongelma, koska totta puhuen en tuntenut aihetta itsekään ajankohtaiseksi. Pelkkä ajatuskin sai ihon kananlihalle, ja syystäkin: mä tiesin, mitä se oli. Mä olin seurannut vierestä sitä tuskailua, jonka ne kaksi harmitonta viivaa tikussa olivat aiheuttaneet. "Mitä se tekee?" Jiri kysyi kulmat kurtussa. Kohautin olkiani. "Aina on vaihtoehtoja", mumisin. Mä en voinut edes kuvitella Emmyn tunneskaalaa, mutten ollut halunnut tunkeilla. Jiri nyökkäsi, korjasi asentoaan sohvalla ja sipaisi kättäni. Vilkaisin miestä, jonka ilme oli vakava. Tunsin pienen muljahduksen sisälläni, mutta tyydyin vain pitämään katseeni suklaanruskeissa silmissä, joiden katse harhaili levottomasti huoneessa. Sitten käsi eksyi uudelleen omalleni ja jäi siihen.
Me istuttiin pitkän aikaa hiljaisuuden vallitessa ympärillämme. Mä en ollut varma, olisiko mun pitänyt sanoa jotain - Jirin sanattomuus ahdisti, mutta toisaalta aina ei tarvittu sanoja. "Tykkäätkö sä siitä?" mies kysyi hiljaa, sivellen nimettömääni ympäröivää sormusta. Nyökkäsin hämilläni. "Tottakai." "Hyvä", Jiri huokaisi. Jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut naurahtaa kysymykselle, jonka olisi voinut jättää kysymättä: mä olisin pitänyt sormessani vaikka tuohisormusta, jos Jiri olisi sellaisen hankkinut. Hivuttauduin hitaasti lähemmäs. Jirin poski painautui päälakeani vasten, kun nojauduin miehen kylkeä vasten. "Musta olisi voinut tulla isä", Jiri sanoi ja samalla mä tunsin, kuinka koko miehen olemus rentoutui ilman paetessa keuhkoista. Käännyin katsomaan Jiriä kysyvästi. "Mun entinen tyttöystävä teki abortin." Sanat upposivat mun tajuntaan hitaasti. Mulla ei ollut aavistustakaan, kuka tämä kyseinen ihminen oli, miksi se oli tehnyt sellaisen ratkaisun, mutta mä tunsin aivan suunnatonta myötätuntoa sitä ja Jiriä kohtaan. "Miksi?" kysyin ääni värähtäen. Jirin katse oli porautunut seinään ja miehen leukapielet olivat jännittyneet uudestaan. "Me oltiin nuoria. Hölmöjä", Jiri vastasi matalalla äänellään. "Mä en ole kertonut kellekään." Mä en sanonut mitään, kun kiedoin käteni miehen kämmenen ympärille. Nyt ei tarvittu sanoja.
Iltatoimet sujuivat tyynessä hiljaisuudessa. Teki pahaa katsoa Jirin vanhojen arpien kirvelyä, mutta samaan aikaan mä olin äärettömän kiitollinen, että se oli kertonut. Moni asia loksahti paikalleen ja mä tiesin, ettei mulla ollut mitään murehdittavaa. Paitsi Jiri. Peitto kahisi Jirin vetäessä sitä päällemme. Tavallisesti mies vastusti saman peiton alla nukkumista viimeiseen saakka vedoten mun ahneuteen, mutta nyt mä tunsin lämpimän ihon omaani vasten. Jirin huulet sipaisivat poskeani, kaulaani ja siirtyivät solisluulle. "Kiitos kun kerroit", mä kuiskasin ja yritin hillitä värähdyksen, jonka Jirin huulet lähettivät liikkeelle. Mies jähmettyi taas, mutta kohotti sitten katseensa minuun. "Mä rakastan sua."
Jirin iho tuntui polttavan kuumalta. Mies oli lukinnut mut alleen ja sen huulet olivat kaikkialla. Annoin Jirin puristaa käteni nyrkkinsä sisään tuttujen huulten hakeutuessa lopulta omilleni. Musta tuntui, että viikkoja vaivannut puristus oli viimein poissa. Annoin käteni vaeltaa Jirin lihaksikasta selkää pitkin samalla kun hengitin ilmaa miehen huulilta.
Riko mun rytmi Tuhoo harmonia Seuraa mun jälkii, peitä ne Ettei voida paeta
Hiivi mun takana Tanssi mun mukana Kulje mun varjona Hyppää mun takia
Tiputa sun aseet ilman sanoja Sytytät mut tuleen, lyöt mun rumpua Eikö me olla viattomia Sytytetään tulet pitkin rantoja
|
|
|
Post by Anni on Jun 29, 2016 18:31:52 GMT 2
13. - Rakkauden kesä Anni 29.6.2016
Jiri näytti niin huumaavan hyvältä repaleisissa farkkushortseissaan, että mulle tuli pakonomainen tarve purra huulta. Olin itse käsivarsia myöten mullassa, mutta se oli sen arvoista: meidän kukkapenkit hohtivat kauneuttaan, koska mä olin harrastelija-hortonomina nyppinyt ja myltännyt ne viimeisen päälle. Väiski käveli rennoin askelin Jirin perässä laitumelle pikaisen hyttysmyrkkysuihkun jäljiltä. Mies taputti suomenhevosoria kaulalle ja laski sen sitten irti leveästi hymyillen. Tapojensa vastaisesti Väiski ei sännännyt kavereidensa luo, vaan jäi hengaamaan Jirin luo korvat hassusti höröllä. Ja mua hymyilytti taas.
Joku rohtunut mieli vois sanoo et tää on klisee mut ekaa kertaa en mieti et mitä jos tää homma kusee
"Ne näyttää hyvältä", Jiri myhäili saavuttuaan luokseni kukkapenkkien ääreen. "Kuin myös", hymähdin ja sain osakseni huvittuneen katseen. Musta tuntui, etten mä saanut silmiäni irti Jirin syvänruskeista silmistä. Mies oli ollut koko alkuviikon kiireinen kengityshommiensa kanssa, joten oli luksusta nähdä toisen seisovan pihamaalla ihmisten aikoihin. "Mitä?" Jiri kysyi silmiään siristellen. Miehen suu suli kysyvän huvittuneeseen hymyyn, jonka vuoksi mun teki taas mieli purra huultani. "Ei mitään", puhahdin ja viskasin istutuslapion sankkoon. Jirin kulmat kohosivat, mutta mies tyytyi vain kohauttamaan kulmiaan. Kapusin ylös ja harpoin välimatkan umpeen, painaen sitten pääni laidunta silmä kovana tuijottavan Jirin rintaa vasten.
Vaik ei ois rahaa maksaa vuokraa voidaan viedä pullot kauppaan pidäthän mua kädestä vielä syyskuisina öinä masennutaan sitten yhdessä
Mä olin juuri kertomassa Miksun päivällä laukoman vitsin Jirille, kun tunsin miehen vahvojen käsien kietoutuvan ympärilleni ja nostavan mut ilmaan. Hetkeä myöhemmin mä istua napotin Jirin käsivarsilla, enkä mä voinut tehdä asialle mitään. "Tätä ei varmaan kuulu tehdä tässä vaiheessa", kikatin miehen kantaessa mut päättäväisesti pihan poikki kuistile ja siitä sisälle saakka. "Ihan sama", Jiri virkkoi ja antoi mun laskeutua omille jaloilleni. Mä vilkaisin miestä kysyvästi, mutta se työnsi mua hellästi eteenpäin. Keittiön ovella mua odotti yllätys. Pöytä oli katettu kahdelle, ja se oli täynnä kesäisiä herkkuja fetasalaatista mansikoihin. "Tein vähän iltapalaa tossa aiemmin", Jiri virnisti hiuksiaan haroen. Nyt mä en voinut vastustaa kiusausta purra huultani, kääntyä Jirin puoleen ja painautua tämän huulia vasten.
|
|
|
Post by Anni on Jul 4, 2016 16:23:10 GMT 2
14. - Kutsumaton vieras Anni 4.7.2016
Mun päässä jyskytti, kun yritin keskittyä jauhelihan ruskistamiseen. Iho oli nihkeä, vaikka olin tullut suihkusta vain hetki sitten. Ilmassa oli selvästi ukkosta. "Nää makaronit ois valmiita", Jiri mutisi. Hymähdin ja nostin paistinpannun pois liedeltä. Jiri ohjasi mut hellästi pöydän ääreen istumaan ja valmisti laatikon loppuun uunia varten.
"Väiski oli tänään ihan supertahmea, en ees muista milloin se ois viimeks ollut tuollainen", mutisin kattaessani pöytää. Jiri naurahti. "En ihmettele, tällä säällä ei jaksa kukaan." Koska ruokaa piti vielä odotella hyvä tovi, tallustin olohuoneeseen ja lysähdin olohuoneen sohvalle. Olin kuulevinani auton hurinan ulkoa, mutten jaksannut noteerata sitä sen kummemmin - niin Cella kuin Mikaelakaan eivät olleet käyneet tänään, joten jompi kumpi oreista oli ilmeisesti saamassa liikuntaa. Me makoiltiin Jirin kanssa television ääressä sen aikaa, että todettiin ohjelmavalikoima tylsäksi. "Onks se Miksu vai Cepa?" kysyin Jiriltä, joka oli lähtenyt katsomaan makaronilaatikon vointia uunissa. "Lusmu on hävinnyt laitumelta", kuului vastaus. Hymähdin jälleen. Jaloissa painoi, mutta kampesin silti itseni ylös sohvalta ja hinauduin ikkunan ääreen vakoillakseni Mikaelan treenejä. Mun hämmästyksekseni Lusmun selässä ei kuitenkaan taituroinut tuttu pastellipää, vaan raavas mieshahmo.
"Soitetaanko me poliisit?" mä supisin. Jirin silmät olivat kaventuneet, kun se seurasi herkeämättä meidän kentällä tyynenä ratsastavaa jätkää. "Ei vielä", Jiri mutisi. "Ootko varma, ettei Mikaela oo lähettänyt viestiä tai kertonut mistään vierailevasta ratsastajasta?" Pudistin päätäni, mutta tsekkasin kännykän näytön vielä kerran. Munakellon pirinä sai meidät molemmat hätkähtämään. "Käy ottaa se uunista, mä meen jo pihalle", totesin ja pukkasin Jirin keittiötä kohti.
Puristin kännykkää rystyset valkoisina. Miksu ei ollut puhunut etukäteen mistään erikoisjärjestelystä - päinvastoin, sehän oli viikonloppuna hehkuttanut tehneensä viikon treeniohjelman etukäteen. Lusmun ratsastaja ei tuntunut huomaavan mua, vaikka olin jo miltei kentän portilla. Kuulin Jirin askeleet takanani, kun pysähdyin ja vedin kädet tylysti puuskaan. "Öö anteeks?" töräytin kurkustani. Lusmu höristi korviaan, mutta jätkä ratsasti ympyräkahdeksikon loppuun kaikessa rauhassa, tehden matkalla varsin mukiinmenevän laukanvaihdon. Lopulta se kuitenkin siirsi Lusmun käyntiin ja ohjasi orin portille. "Niin?" Äänensävy oli viileä ja sai mun ihon kananlihalle. Tunsin Jirin olemuksen kiristyvän, kun mies mulkoili Lusmun ratsastajaa kulmiensa alta. "Kuka sä oot ja mitä helvettiä teet meidän pihalla Lusmun selässä?" Jätkä naurahti silminnähden huvittuneena tilanteesta. Ääni mun takaraivossa huhuili miehessä olevan jotain tuttua: ihan kuin mun pitäisi tuntea se. "Sisko pyysi ratsastaa tän", tyyppi totesi ihan pokkana ja sai kellot kilkattamaan mun pääni sisällä. Jiri tuijotti ensin jätkää, kääntäen sitten kysyvän katseensa muhun ja mun auki loksahtaneen suuhuni. "Ei jumalauta", mun suusta karkasi. "Joel?"
|
|