|
Post by Elkku on Dec 19, 2009 13:11:40 GMT 2
Kuusen koristelua95HM Taas jtn sekoo. x)
|
|
|
Post by wire on Dec 20, 2009 19:12:40 GMT 2
Tämmönen löytyi, ollut kaapissa ties kuinka kauan. 41HM
|
|
|
Post by Elkku on Dec 22, 2009 17:40:47 GMT 2
Aattoratsastus96HM Epsun silmät jäi luonnokseks. :''D Mut tämmöseen yritin panostaa.
|
|
|
Post by wire on Dec 22, 2009 20:09:28 GMT 2
Talvipäivä42HM
|
|
|
Post by Elkku on Dec 25, 2009 17:49:16 GMT 2
25.1297HM Typeräsivupärstäkuva. Mut halusin jtn helppoa kokeilla vesiväreillä eli siinä syy. Cassu katsoo Epsun kanssa lähestyviä päivä heinä annoksia. (:
|
|
|
Post by Elkku on Dec 26, 2009 19:35:28 GMT 2
Seisoskelua joulukuusen vieressä98HM Ja tän mä tein water coloureilla. Älkää pilkatko, en tiedä hevosen rakenteen saloja. :'D Muttahsjoo, pian on 100hm. (:
|
|
|
Post by Elkku on Dec 27, 2009 19:17:42 GMT 2
Vuosi yhdessä
Kun hyppäsin auton kyydistä, kiitin äitiä ja juoksin talliin. Tänään oli Epun ja minun yhteinen vuosipäivä. Olin hoitanut sitä nyt vuoden. Se tuntui jokseenkin oudolta, mutta myös mukavalta.
Hain Epsun tarhasta. Minä pidin uudesta lempinimestä, jonka olin Epulle keksinyt, ajattelin, kun talutin sen karsinaansa. Halusin mennä nyt ihan rauhassa maastoilemaan. Ensiksi olin luullut, että halusin paljon tallikavereita mukaan. Mutta mikä vika olisi ollut mennä vain kahdestaan maastoon ja muistella mitä vuosi sitten tapahtui - yksin Epun kanssa.
Hain Epulle suitset jo valmiiksi ja harjasin ja puhdistin kaviot pikaisesti. Sitten kuolaimet Epsun suuhun, minulle kypärä päähän ja menoksi! Nousin pihalla Epsun selkään. En meinannut muistaa viime retkeä, kun Epulla oli satula myös selässään. Joka tapauksessa nyt halusin mennä ilman satulaa, ravailla tien reunassa ja laukkailla pellolla.
Annoin pohkeita ja kannustin ruunan raviin. Halusin rääkätä hetken itseäni ja kevensin. Suu irvistyksessä kevensin 20 kertaa ja taputin Epsua kaulalle. Jatkoin harjoitusravissa pellon viertä pitkin. En halunnut mennä laukkasuoralle, halusin laukata pellolla. Etsin katseellani sopivaa kohtaa missä ei ollut ojaa tai vastaavaa ja menin siitä pellolle.
Pamautin laukkapohkeet Epun kylkiin ja kevyessä istunnassa jatkoimme laukassa matkaa. Tai siis ei meillä ollut päämäärää, mutta aloin hahmotella isoa ympyrää missä Eppu laukkasi. Vauhti ja tuuli aiheuttivat "kyyneleet" silmilleni, jotka pyyhin pois. Olin tyytyväinen. Enhän olisi tällä hevosella, Epulla, vuosi sitten tälläistä tehnyt. En olisi silloin osannut.
99HM Vähä köksäkkä loppu, ei voinu mitään. En halunnut väkisin väännettyä loppua, joten tein sen tällälailla helposti. ^^'
|
|
|
Post by Elkku on Dec 28, 2009 15:52:12 GMT 2
Talvinen aamu100HM *Huokaisee helpotuksesta* Jess, jess sain tavoitteeni melkein täydellisesti todeks!! Not bad, ei iha kaikki oo vuodes 100hm saanu. ^^ Kuvasta piti tulla parempi ja petyin vahvasti kun hetken päästä älysin et Epsun pää on liia iso tai sit liia pieni kroppa. ): Vesiväreil tehty.
|
|
|
Post by Elkku on Jan 13, 2010 18:46:55 GMT 2
Serkkujen kanssa..
Miksi? Miksi juuri me? Ilu ja minä? Minua ei olisi tippaakaan kiinnostanut talutella ympäri kenttää serkkujani. Niitä rasittavia, ärsyttäviä ja aktiivisia kakaroita... Okei, olivathan ne vain pari vuotta Ilua ja minua nuorempia, mutta jaksoivat silti olla äärettömän villejä ja halusivat koko ajan joitain viihdettä. Tyhmä äiti oli sitten ehdottanut serkkujen viemistä tallille ja tässä sitä ollaan. Katsoin kymmenen vuotiasta tyttöä ja yhdeksän vuotista poikaa. He poukkoilivat kuin superpallot joka paikkaan. Tässähän tarvittaisin lapsivaljaita -heti! Murahdin. Heidän äitinsä ei siitä tykkäisi.
Yritin toivottomasti saada kakarat käyttäytymään. - Pian mennään takaisin kotiin, varoitin. Ääni taso laski, hieman, mutta he tulivat sitten vierelleni. Jokeri tuli vastaan käytävällä. Kuin tilauksesta! - Jokke, vahdippa vähä näitä villiköitä kun haen Epsun tarhasta ja Ilu Tiian, käskin lähes Jokeria ja tyrkytin lapset hänelle. - Näytä hevosia ja niin edelleen, kuiskasin Jokerin korvaan. Sitten liukesin paikalta vikkelästi ja menin hakemaan Eppua.
Ilun ja minun katseeni kohtasivat tallissa, kun hän jo käytävällä satuloi Tiiaa. Hänen silmänsä jo kertoi, että äidin olisi pakko avata lompakkoaan, kun tulisimme kotiin. Huokaisin ja kiinnitin Epsun käytävälle. Tyttö (eli Elsa) kipitti luokseni. - Mikä sen nimi on? Onpa kaunis! Elsa uteli jännittyneenä. - Eppu, vastasin happamasti vaikka yritin jotenkin kuulostaa pirteältä.
Varustimme hepat Ilun kanssa nopeasti ja annoimme heille kypärät, kun talutimme hepat JA heidät maneesiin. Poika (Toni) oli innostunut Tiiasta. Hän hyppeli paikallaan innostuksesta. Ilu nosti hänet kylmän viileesti vain selkään, kun oli säätänyt jalustimet tarpeeksi lyhyiksi. Minä tein samoin. Sitten alkoi tuskallinen ja kylmä kehän kierto maneesissa.
Toni olisi halunnut jo "kovempaa vauhtia", mutta Ilu oli vastustellut. Antaisi Tiian edes vähän lämmitellä. Vaihdoimme Ilun kanssa katseita ja yritin itse jotain keskustelua väännellä Elsan kanssa. Oli kai jo vartti kulunut. - Haluaisitko mennä kovempaa? kysyin Elsalta. Hän nyökkäili innoissaan. - Joojoojoooo, hän iloitsi. Maiskuttelin Epulle ja tyydyin sen löntystelyyn. - Sano heti kun haluat vauhdin hidastuvan, neuvoin Elsalle. Se olisi hirveää, jos he tippuisivat ja heidän äitinsä suuttuisi meille. Tavallaan toivoin tippumista ja totesin heti olevani aika julma.
Sitten saapui pelastukseni, enkelini, sankarini - Lynn ja Sentti! Tervehdin häntä ja irvistin. - Voi harmi, tuo heppa on tallin villein ja siksi meidän olisi jo hyvä poistua, voivottelin. Vinkkasin Lynnille silmää, eihän Sentti mikään villi ollut. Kunhan pääsisimme lähtemään pois. - Joo sori. Näin se asia on, Lynn jatkoi tekosyytä. Lapsien harmittelivat ja autoimme heidän pois hevosten selästä.
- Tä-täällä o-o-on khy-kylmä, Elsa ja Toni valittivat, kun olimme tallissa. - Voivoi, eikö äiti sanonut että täytyy ottaa vaatetta? No soitan heille ja käsken tulla teidät hakemaan, vastasin ja näyttelin taas jotakin. Ohjasin hytisevät riiviöt oleskelutilaan muiden riesaksi. Tai eivät ne jäätyneinä kovinkaan riesoja ollut. Vartin päästä soitettuani äidille, hän jo tuli. Hain hytisevät serkut lämpimästä oleskeluhuoneesta ja tungin heidät suorastaan autoon. - Ettekö te tule? äitini kysyi. - Ei, Ilu ja mä halutaan viel jäädä, vastasin huolettomasti. Ihan kuin taakka tai siis kaksi taakkaa olisi noussut harteiltani. Liitelin takaisin talliin.
Harjailin Eppua ja lellin sitä. Hengasin vielä vähän muiden kanssa ja hain Ilun. Olin seurannut kellon kulkua ja nyt serkkujen olisi pitänyt jo lähteä meiltä. Mainioita! Loimitin Epun vielä ja vein sen tarhaan. Ilun kanssa menimme toistaiseksi hytisemään bussipysäkille.
101HM (meil ei oo ton nimisii serkkui mutta lähes yhtä pahoja. ^^)
|
|
|
Post by wire on Jan 30, 2010 19:39:40 GMT 2
Joudun nyt pitämään taukoa Epun hoitamisessa vielä jonkin aikaa, kun on niin paljon kiireitä. Jatkelen kuitenkin heti kun on taas aikaa.
|
|
|
Post by Elkku on Feb 4, 2010 20:37:06 GMT 2
4.2.2010102HM Joootota tämmösen kyhäsin...
|
|
|
Post by Elkku on Feb 12, 2010 10:38:29 GMT 2
Energinen Eppu
Eppu kaahasi täysillä tallille minä kintereillä. Otteeni piti onneksi tiukasti riimunarussa. Sain Epsun kumminkin talliin ja päätin kiinnittää sen käytävälle. - Oletpas energinen, mutisin. Olinhan minä taukoa pitänyt, mutta en ihan tälläistä energisyyttä ollut Epusta odottanut. - Jonkun muunkin pitäisi ratsuttaa sinua, jatkoin itsekseni puhumista. Olin ajatellut lähteä ilman satulaa maastoilemaan, mutta kumosin ajatuksen heti. Harjasin Epun ja hain satulan ja suitset. Tiedossa olisi rankka esteharkka.
Satuloin ja suitsin Epun. Itselleni pistin kypärän ja turvaliivin. Otin raipankin mukaan, vaikka tiesin, ettei sitä tarvitisi kovinkaan paljon käyttää. Talutin Eppua maneesille päin. Epun pää nousi niin korkealle, että meinasi itseltäni jalatkin nousta ilmaan. Maneesissa oli Maiss ja Siiri todennäöisesti lopettamassa treeniä. Katsomossa kyyhötti uusi hoitaja Lexie. - Hei Lexie! Voiks sä pitää tätä jättiläistä sillä aikaa, kun laitan pari maapuomia ja estettä kentälle? kysyin. - Tottakai, Lexie vastasi pirtsakasti.
Kävelin hakemaan puomeja ja tolppia. Samalla, kun kannoin kahta puomia, tulin tarpeeksi lähelle Maissia, jotta voisin sanoa hänelle asiani. - Ootkos jo treeniä lopettamassa? kysyin puuskuttaen. Puomit painoivat pikku kätösilleni aika paljon. - Kyl oon. Miten niin? Maiss vastasi taputellessa Siiriä. - No aion vähän hyppii esteitä Epsun kanssa ja se nyt on vähän, öh, pirteä, vastasin ja katsoimme molemmat Eppua, joka suorastaan puhkui intoa päästä kentälle. Huokasin ja kokosin esteet.
- Kiitti tosi paljon, kiitin Lexietä. Hänellä näytti olevan kädet vähän hyytelöä Epun pitämisen takia. Talutin Epun maneesin kulmalle, missä oli sopiva penkki. Enhän minä kääpiö pääse ilman uskollisia tuoleja hoitsuni selkään.
Aluksi otin vain käyntiä. Eppu tosin olisi jo halunnut siirtyä raviin, mutta pidättelin sitä. Parin kierroksen päästä siirsinkin raviin. Kohta ohjasin Epun kolmelle peräkkäiselle maapuomille. Ratsastin sitä pari kertaa ravissa ja sitten vasta laukassa. Aloin myös tehdä muuallakin laukannostoja. Eppu oli ihanan herkkä! Sitten siirsin käyntiin ja tein pysähdyksiä ja raville siirtoja. Halusin ensin varmistella, että Eppu kuuntelisi minua.
Hetken päästä aloitin mennä matalaa ristikkoa ravissa ja laukassa. Sen jälkeen kokeilin pystyestettä, joka oli myös korkeintaan 40cm. Olin seuraavasta esteestä aika tohkeissani, koska se oli "viuhka". Nostin laukan ja ohjasin Epun viuhkaesteelle. Eppu hyppäsi sen liioitellun korkealta, mutta hyvin.
Kohta katsoin rannekelloani. Voiei, olenkin jo ratsastanut kolme varttia! Vaikka oikeasti se oli aika vähän, mutta juuri nyt Epun piti tyytyä pikatreeniin. Meille oli vieraita tulossa ja koti täytyisi siivota... En voinut muuta kuin siirtää Epun käyntiin ja antaa hetkeksi pitkiä ohjia.
Tallilla harjasin Epun pikaisesti ja vein sen tarhaan. - Nähdään pian ukkeli, kuiskasin rakkaalle hoitsulleni ja suukotin sitä turvalle. Sitten oli pakko lähteä kotiin.
103HM
|
|
|
Post by Chao on Feb 22, 2010 19:10:28 GMT 2
22. february - Can you forget the other half of yourself?
Hevoset oli tuotu jo sisään. Talli tuoksui miedosti heinälle ja hieman vahvemmin hevoselle. Kävin moikkaamassa Riinaa matkalla satulahuoneeseen. Nostin tutun harjalaatikon hyllystä syliini ja huokaisin vihreille pinteleille jotka tyytyväisinä nojailivat harjoihin. Sama vanha satula tuntui sylissäni turvalliselta ja kuolaimet kilisivät itseään vasten tuttuna kuin lapsena hyräilty tuutulaulu. Sen laulun minä muistin - selkeästi.
Laskin tavarat hyvään järjestykseen tallikäytävälle ja tuttu riimu ja naru löysivät käteni ja suuren ruunan pehmeän pään. Kermanvaalea hevonen seurasi minua käytävälle ja asettui uomiinsa kuin odottaen lähtölaskentaa. Rapsutin sen niskaa ja nojasin siihen imien sen lämpöä ja energiaa kehooni.
Sitten ryhdistäydyin ja ryhdyin hommiin. Suin ja harjasin herrasmiehen läpi sentti sentiltä, sitten pintelit jalkoihin, satula selkään ja suitset niskaan. Muistin vielä omatkin vermeeni, irrotin hevosen tallikäytävältä ja talutin ukkelin maneesiin. Suuri halli oli tyhjä ja pimeä. Korjasimme molemmat epäkohdat sytyttämällä valot ja sulkemalla maneesin oven perässämme.
Kiristin satulavyön, laskin ja säädin jalustimet ja ponnahdin selkään. Ruuna seisoi hievahtamatta paikallaan, samoin minä. Luulin aiemmin, etten enää muistaisi, miten kyseinen herra toimii, mutta istuessani tutussa satulassa maneesin hämärässä valossa, tuntui kuin olisin aiemmin ollut vain puolikas, mutta nyt toinen puolikkaani oli löytänyt sen toisen ja pystyin taas toimimaan kokonaisena.
Kevyt painallus pohkeilla ja herra hakeutui uralle. Alkukäynnit. Me molemmat kuuntelimme kilvan toisiamme. Mitä tuo toinen oikein meinaa, mitäköhän se tekee? Ja kumpikaan ei tehnyt mitään. Varovaisesti kokosin ohjia käsiini ja tunsin kuinka suuri hevonen herkistyi allani. Painoin vielä kantapäitäni kevyesti alaspäin ja istuin syvälle satulaan.
Kuin ajatuksesta, ruuna lähti lönköttelemään raviin ja minä aloin työskennellä. Kevyttä ravia, paljon kaarteita, voltteja ja ympyröitä, serpentiinejä ja pohkeenväistöjä. Sain ruunan herkistettyä avuilleni ja hakeutumaan alemmas, pyöreämmäksi. Tunsin kuinka sen selkä painautui satulaa vasten sen työskennellessä auliisti allani. Itse panostin omiin apuhini, en tahtonut häiritä hevosta mitenkään sen tehdessä oikein.
Pitkien sivujen lisäykset tuntuivat yhtä varmoilta kuin hengittäminen, ja lyhyiden sivujen koottu ravi muistutti pyörällä ajamista - kun sen on kerran oppinut, sitä ei ikinä unohda. Ruuna allani toimi kuin ajatus. Laukkaympyrät eivät tuottaneet kummallekaan ongelmia, kaviot tuskin edes koskettivat maneesin hiekkaa, niin kevyeltä hevonen ainakin tuntui. Eikä minun tarvinnut tehdä mitään ylimääräistä. Ei ylimääräisiä pidätyksiä, ei ylimääräisstä eteenpäin työntämistä - tämä hevonen tiesi mitä halusin ja mitä pyysin ja se tiesi, miten minä olisin tyytyväinen, eikä kaihtanut keinoja toteuttaa se.
Loppukäynnit humahtivat rapsutusten ja kehujen parissa ja palasimme jalkain tallille. Riisuin ruunan ja syöttelin sille muutaman leipäpalasen, ennenkuin palautin sen karsinaan. Rapsuttelin sitä vielä karsinassa, tunnustelin tuttua säkää ja pörröisiä korvia ja hevonen hörisi pehmeästi kylkeäni vasten. Suljin karsinan oven takanani ja säikähdin Jossua, joka seisoi aivan oven ulkopuolella.
"Mä näin teidät maneesissa. Kävin kyylämässä hetkisen." "Senkin vakoilija." Huikkasin blondille tämän lähtiessä seuraamaan minua kohti hoitajien huonetta. "Te ovitte toisillenne." "Ehei." Aloitin. "Me ollaan Epun kanssa luodut toisillemme." Jossu nyökkäsi ja sulki hoitajien huoneen oven perässämme.
Kumpikaan meistä ei kuullut kermanvärisen suuren ruunan onnellista huokaista, ennenkuin se ryhtyi karsinansa puruista kaivelemaan päiväheinistä jääneitä korsia.
Episode, todellakin, nimi on herrasmiehelle sopiva.
|
|
|
Post by Chao on Feb 24, 2010 20:15:58 GMT 2
24. february - Can you hear my heartbeat in the wind?
"Perhanan perhanan perhanan talvi!" Kirosin astuessani tallin lämpöön pakoon luuytimeen asti piiskavaa pohjoistuulta ja loputonta lumipyryä, joka tahtoi selvästi tukehduttaa minut kuoleman valkoisuuteensa. "Mitäs se on sulle tehnyt?" Jaakko kurkkasi Epun karsinasta hymyssä suin. Kylmyys karisi niskastani, kuin päälleni olisi kaadettu kasa hehkuvia hiiliä ja tunsin punan leviävän poskista kaulalleni. Pelkäsin Jaakon kuuleman sydämeni rauhattoman läpätyksen, muttei ainakaan näyttänyt sitä. "Paiskonu tota paskaa niskaa ihan olan takaa." Tokaisin takaisin ja siirryin askeleen lähemmäs. Käännyin kuitenkin kannoillani ja suuntasinkin matkani kohti satulahuonetta. Mitä ihmettä oikein tein? Jäseneni eivät totelleet aivojeni käskyjä niinkuin olisin halunnut. Toisaalta aivoni kiljuivat teinitytötn lailla ja käskivät hypätä miehen käsivarsille, kuin bee luokan rakkauskomediassa. Olin oikeastaan ihan tyytyväinen, että jaloillani oli oma tahto. Nappasin riimunvarren mukaani naulasta ja suuntasin ulos ennenkuin herra ehtisi perääni.
En tiennyt enää mitä ajatella, mitä tehdä, miten toimia. Jalkani suuntasivat pakkasesta ja loputtomasta lumentulosta välittämättä kohti tarhojaa, jossa yhdestä huolella loimitettu kermakakkuni odotti portilla hakijaa.
"Etkä säkään tykkää olla tällä säällä ulkona. Ei kukaan tykkää, ei voi tykätä!" Puhisin ruunalle aidan yli, joka vastasi sanoihini kuopimalla hermostuneesti lumihankea saaden minut naurahtamaan. Avasin portin ja nappasin ruunan narun toiseen päähän. Käännyin lähteäkseni kohti tallia ja olin törmätä Jaakkoon. Enollut kuullut miehen tuloa, petollinen lumi oli tietenkin vaimentanut askeleet.
"Mikä sulla on?" Jaakko aloitti, enkä rohjennut katsoa miestä silmiin. "Ei mikään, kuinka niin?" "Hei haista nyt jo." "Ei oikeesti mikään. Haluun sisään, tääl on kylmä." Sivuutin miehen ja Eppu oli lähellä kaataa tämän jymistellessään kärsimättömänä ohi.
Kiinnitin ruunan käytävälle ja riisuin loimet. Jaakko kiirehti avamaan satulahuoneen oven ja tottakai seurasi perässäni. "Sä et aio antaa olla vai?" "No en tosiaan aio. Mikä nyt on? Miks susta on tullu noin kylmä? Mikä mussa on vikana?" "Just niin perus naisten logiikkaa. Et jos en halua, ni vika on sussa? Mikä sua vaivaa!?" Viskasin loimet kuivumaan ja huomasin ääneni nousseen muutaman oktaavin. Jaakko löi kuivaushuoneen oven kiinni, niin että säpsähdin.
"Sä vaivaat mua. Sä et enää puhu mulle, et ees seiso lähellä, et katso silmiin etkä - siis et todellakaan - koskea mua? Missä on vika?" Seisoin kasvot päin loimia, enkä vaivautunut kääntymään katsoakseni Jaakkoa, jonka tuijotuksen tunsin takaraivossani, kuin se olisi yrittänyt porautua läpi siitä. "Mä en halua satuttaa ketään." "Etsä mua satuta." "Taas niin saatanan perusmies vastaus! ETKÖ SÄ OIKEASTI AJATTELE KU ITTEÄS? Mitenkäs muiden tunteet?! Mitä sä niille teet?" "Miten sä itteäs satutat?" "MITEN SÄ ROS:A SATUTAT? MITEN MEIDÄN JUTTU SATUTTAIS MUITA KU MEITÄ? NIIN, MIETIPPÄ SITÄ!"
Ryntäsin hölmistyneen näköisen miehen ohi satulahuoneen läpi, tallin läpi ulos lumituiskuun, jossa toivoin pakkasen jäädyttävän kyyneleeni ennenkuin ne ehtisivät poskille, mutta turhaan. Polttavat vanat vyörysivät jo pitkin poskiani, ja ne tuntuivat ennemminkin sulattavan pakkasen ympäriltään. Miten... ikinä... voisin... oman onneni nojalla, satuttaa ketään muuta... Näin sen Ros:n silmistä, kuulin sen äänensävystä ja sen näki eleistä kauas. En tahtonut tämän vaikuttavan erinäisiin ystävyyssuhteisiin tallilla. En tahtonut minkään muuttuvan, enkä tahtonut viedä kenenkään muun onnea, en aiheuttaa surua, en mitään... En tahtonut muuta kuin... kuin Jaakon...
Kuin huomaamattani, polveni pettivät ja vapisevat käteni löysivät kasvoni. Pakkanen kirveli silmiä ja kasvojani. Kuulin huutoja, kun ihmiset tallista rymistivät ulos.
Nousin ylös ja pyyhin kasvojani pelästyneen väkijoukon edessä. "Ei mulla mitään... kuhan vaan... hei menkää pois, jooko?" Väkijoukko hajaantui, päästi minut läpi ja tuntui katoavan taustalle. Jaakko nojasi luutaansa tallikäytävällä hajamielisen. Minä talutin Epun puhtaaseen karsinaan ja totesin, etten pystyisi tänään keskittymään ratsastukseen, mutta voisin harjata ruunan. Kuin koomassa kävelin satulahuoneeseen väistäen taitavasti uteliaat ja huolestuneet katseet. Kaappasin harjakopan kainalooni ja melkein juoksin takaisin Epun rauhalliseen karsinaan.
Suin ja puunasin ruunan viimeisen päälle ja raahasin harjat takaisin. Jaakko luutineen oli kadonnut. Suljin ruunan karsinan oven, suukotin sitä turvalle ja suuntasin ulos tallista. Ilma alkoi olla ahdistavaa, veitsellä leikattavaa, en kestänyt enää.
Kävelin kohti autoa, mutta seisahduin niille sijoilleni.
Jaakko nojasi bemariini ja ilme oli niin kärsivän näköinen, etten uskaltanut astua lähemmäs. Nielaisin. Kumpikaan meistä ei liikkunut, emme enää osanneet liikkua, emme kohdata toisiamme, toistemme ajatuksia... Tahdoin huutaa, kiljua, itkeä ja raivota. Syyttää kaikesta jotakuta muuta, mutten itseäni, vaikka tiesin, että tämä oli oma, henkilökohtainen helvettini.
Jaakko etsi silmillään omaa katsettani, mutta pidin sen tiukasti kenkieni kärjissä. Sitten tunsin pehmeät, mutta vahvat kädet ympärilläni. Koko kehoni jännittyi, kuin söhköiskun saaneena ja kädet irtosivat. Mies uskoi tehneensä jotain väärää, minä tiesin että se oli väärin. Se oli oikein, mutta se oli myös väärin. En kestänyt sitä katsetta, en kestänyt kenenkään katsetta. En Jaakon, en Jossun enkä Annen, en Artsin, enkä varsinkaan Jaakon.
"Tä ei voi jatkua... " Jaakko veti kimeästi syvään henkeä. "... siis ennenku teidän välit on sovittu. Nyt ne ei oo ja meidän on kaikkien paha olla. Puhu sen kaa." Ohitin Jaakon, istuin autoon ja käynnistin sen. Kiihdytin tallipihalta pois ja tunsin kyynelien taas virtaavan pitkin poskiani. Vilkaisin peruutuspeiliin ja olisin voinut vaikka vannoa nähneeni kyyneleitä myös Jaakon poskilla...
Mitä olen tehnyt?
|
|
|
Post by Elkku on Feb 25, 2010 16:06:03 GMT 2
25.2
Väsyneenä sekä turhautuneena lampsin hakemaan Eppua tarhasta. Käveleminenkin tuotti hankaluuksia, kun olin jo meinannut jäätyä jääpuikoksi bussipysäkillä. Kavioiden kopseet keskitti huomioni viereisissä tarhoissa, mutta kukas muukaan siellä pukitteli ja veti muutkin hevoset mukaan touhuun kuin Janus? Kutsuin Eppua tarhan portilla. Se hörisi huomatessaan minut. Äkkiä olinkin jo mennyt aidan ali halimaan hoitsuani. - Olen niin pahoillani, änkytin Epulle, joka ei valitettavasti osannut puhua samaa kieltä kuin minä. Olin jättänyt hevosraasun lähes oman onnen nojaan, kun itse vain huvittelen kotona tai kavereiden kanssa. Sydäntä raastoi se, etten tiennyt kehtaako täällä näyttää edes pärstäänsä. Taakkani oli helpottunut, kun Chao oli alkanut ratsuttaa Eppua, mutta en minä hänelle voinut kaikkea jättää hommakseen, kun minä ja Wire olimme sen varsinaiset hoitajat.
Rauhoittelin itseäni. Minun oli pakko alkaa löytämään rakoja arjessani... Mutta tottakai minä jatkaisin! Muutkin piti lomia, joten miksen minä saisi pari päiv.. Siis viikkoa vähän ottaa rennommin? No ne "muut" olivatkin sitten jossain kunnon reissulla eikä katsomassa terkkaria koti sohvalla. Lopuksi päätin heittää huoleni hevonkuuseen. Olin varsin lapsellinen, mutta puolustukseksi en voinut mitään tunnepurkauksille. Ne vain kuului tähän hemmetin ikään.
Tallissa suitsin Epsun ja annoin sille porkkanoita aina kun kerkesin. Harjasin sen läpi kotaisin ja vein sen maneesiin. - Moi Lauren, Aimie ja Jokru! moikkasin ja talutin komean karamellini kaartoon kentän keskelle. Nousin tuolin avulla sen selkään, koska en ollut ottanut Epulle satulaa. Ohjasin Epun kävelevän Flooran perään. - Mites sul on loma mennyt? kyselin maailman parhaalta ystävältäni. - Tänään oltiin laskettelemassa, Jokeri vastasi virnistäen. - Epäreilua... Montakos hätätilannetta ja onnettomuutta ehdit aiheuttaa? kysyin pilkallisesti. - No hekoheko, Jokeri pyöritti silmiään. - Nolla, hän jatkoi. - Me ei olla tehty mitään kivaa, nurisin harmistuneena. Jatkoimme pölisemistä ja pulisemista, mutta sitten siirsin Epun raviin.
Se olikin odottamattomasti reippaala tuulella. Jouduin jarruttelemaan sitä, jotta pysyisin kyydissä. Sitten, juuri silloin, katolta tipahti lunta. Eppu pelästyi ja lähti viemään minä sen selässä. En ehtinyt tehdä mitään, kun jo tipuin ja kuului kova ääni:
RIKS
- Aih, voihkaisin. - Elkku! Sattuuko!? Jokeri parahti. - Mitä tapahtui? - Mistä toi ääni kuului? - Murtuks siltä käsi? - Kuulketko sä mua?
Kysymyksiä, kysymyksiä ja kysymyksiä... Nousin istumaan ja hieroin selkääni. - Kuka idiootti on jättäny tänne oksan? kysyin ja painelin selkääni, josta värähteli kivun aaltoja. - Häh? Jokeri ihmetteli. Nousin seisomaan ja osoitin allani olevaa katkennutta oksaa. Aimie, Lauren, Jokeri ja katsomossa kyyhöttänyt Sophie eivät voineet muuta kuin revetä nauruun. Tajusin itsekin, että muut olivat kai luulleet katkenneen oksan ääntä minun käden murtumisen merkiksi. Otin nauraen vieressä seisovan Epun ohjista kiinni ja rauhoitin itseäni lopettamaan nauramisen.
- Mä taidan tästä lopetella ja viedä tän hepan talliin, sanoin vartin päästä, kun olin vielä vähän laukkaillu Epun kanssa. - Eikös sun pitäis mennä ensiapuosastolle? Jokeri hetti vielä läppää. Naurahdin vaisusti ja taluttelin ukkoni talliin.
Harjasin Epsun ja loimitin sen. Kun vein sen tarhaan jäin vielä hetkeksi sitä hyveilemään. Oli ollut ankaran ikävä sitä. - Minä lupaan, että tulen pian takaisin, lausahdin ja poistuin tarhasta jäätymään bussipysäkille.
104HM
|
|