|
Post by Sastu on Oct 18, 2008 16:33:36 GMT 2
Tuijotusta
Tuijotin suoraan Katin tummanruskeisiin silmiin. Silmänräpäytyskin, ja kaikki olisi ohitse.
Kat tuijotti takaisin viiksikarvakaan värähtämättä. Tosin, eihän hänellä sellaisia ollutkaan, se vain kuulosti hienolta.
-Luovuta jo, tämä pyysi.
Naurahdin kolkosti, kääntämättä katsettani.
-Luulet vaan, sanoin.
Pipsa ja Alina, tuomarit, vilkuilivat meistä kumpaakin.
Jatkoimme tuijotusta. Lopulta päätimme ottelun tasapeliin, kun kumpikaan ei luovuttanut.
Heitin jaffapullon laukkuuni, ja kävelin talliin tuntilistojen kohdalle.
-Kahdella tunnilla, mutisin, puoliksi ääneen, puoliksi mielessä.
-Siis mitä sä sanoit, Karo kysyi kävellessään ohitseni.
-Kaunis taivas, vastasin ilveillen.
Karo hymähti, ja jatkoi matkaansa. Niinpä seurasin esimerkkiä, ja menin tarhoille, Antun luokse.
-Heippa! I'm back again, hymyilin ruunalle, joka irvisteli takaisin. -Ai noin iloinen sä oot mun paluusta, kysyin.
Silitin ruunan kaulaa, kunnes nykäisin sitä riimusta.
Talutin Antun karsinaansa. Lähdin hakemaan harjapakkia, ja kuulin, kuinka Anttu potkaisi seinää.
Raahasin harjapakin Antun karsinalle. Pyydystin kiukuttelevan ruunan, ja sidoin sen kiinni. Se mulkoili minua aika pahasti, kuten tuntui tuntilaisetkin joskus tekevän.
Harjasin tuntuvin vedoin Antun karvaa puhtaaksi. Hevosia tuli ja meni käytävällä, kunnes olin harjannut Antun kunnolla. Jatkoin hoitopuuhiani.
Anttu kiukutteli, kun lopulta heitin Antulle satulan selkään. Se ei tykännyt yhtään, ja niinpä päätti sitten puraista reittäni.
Mutta naru ottikin vastaan, ja ruunan pää pysähtyi nytkähtäen. Pudistin päätäni, ja tuijotin ruunaa suoraan silmiin, mitä samaa se teki minulle.
-Sä oot mahdoton pölvästi, huokaisin hymyillen.
Ratsastaja tuli ja haki Antun. En jaksanut mennä seuraamaan tuntia, vaan päätin putsata Antun karsinan tunnin aikana.
Tunti oli ja meni. Ratsastaja purkasi Antun itse, ja harjasikin, joten päätin vain rapsutella sitä hetken, sekä antaa sille omaa rauhaa.
Olin tallilla siihen asti, kunnes Anttu oli turvallisesti tuntien jälkeen omassa karsinassaan, odottamassa ruokaansa. Kävin vielä rapsuttamassa Anttua, ja katosin pimeään, syyskuiseen yöhön.
Sastu 106 HM
|
|
|
Post by Sastu on Oct 19, 2008 8:17:44 GMT 2
Oikea kultsipuppeli!
-Voitko nyt lopettaa, ärähdin hammasta purren Antulle, joka teki kaikkensa paetakseen satulaa.
Tuntilainen oli pyytänyt minut apuun, kun ei ollut saanut satulaa Antulle. Ruunalla ei tosiaan ollut paras päivä, ei tosiaan.
Lopulta Anttu vähän antoi periksi, ja niin satula olikin turvallisesti satulavyöllä kiinni ruunan selässä.
-Noniin, huokaisin.
-Kiitos, tuntilainen kiitti ja lähti taluttamaan Anttua maneesille muiden mukana.
Jäin vielä siivoamaan karsinaa. Nopeasti keräsin karsinasta kaikki ulosteet, ja kippasin lantalaan.
-Tuutko kattoo mun kaa tuntia, Magnet kysyi.
Kohautin harteitani.
-Vaikkapa, vastasin, lähtien kävelemään maneesille.
Hevoset ja ponit ravasivat uralla, kun kapusimme loimen alle. Etsin ja löysin silmilläni Antun, joka kulki niska jännittyneenä tönköin askelin, ratsastajan yrittäessä kestää.
-Pysy nyt vaan siel Humun selässä, vaikka se ravi vähän pompottaakin, Anne sanoi pidätellen naurua. -Ja se Anttu kulkee nyt kuin sahapukki, jäykästi ja jännittyneesti. Myötää ja aja eteen. Yritä saada se rentoutumaan. Käännä voltille, mahdollisimman pienin avuin, Anne jatkoi ohjastustaan.
Tyttö yritti, mutta voltista tuli soikio. Toinen voltti alkoi jo näyttää pyöreältä, kolmas voltti lässähti käsiin, kun Anttu alkoi säheltää.
-Miten se nyt on tollanen sähläri, pihisin Magnetille.
Magnet kohautti harteitaan.
-Ehkä sitä tylsistyttää tehdä perusasioita, Magnet ehdotti.
-Siinä se! Anttu haluu tehtäviä, paljon puolipidätteitä, pieniä asetuksia, voltteja, temponvaihteluita! Ei ihme, kuulin eilenkin, että se oli mennyt kummatkin tunnit samal tyylil, pölpötin.
Magnet katsoi minua vähän ihmeissään.
-Mitä aijot tehä, tämä kysyi.
-Mainitsen asiasta ohimennen Annelle, kun tunti päättyy, vastasin.
Pian tunti päättyikin, ja kävelin ratsastajan ja Antun luokse.
-Haluutko sä purkaa sen ite, kysyin.
-Öhh.. purkaa sä, kun... mun pitää mennä... kiire, tyttö sopersi, ja jätti Antun minulle.
Pyöräytin silmiäni, ja talutin ruunan talliin, jossa seuraavan tunnin ratsastajat jo olivat odottelemassa.
Yllätyksekseni Antunkin karsinalla odotteli tuntilainen.
-No sieltähän se kultsipuppeli tulee, nainen hihkaisi meidät nähdessään.
Silmäni suurenivat lautasiksi. Kultsipuppeli?
Nainen tuli rapsuttamaan Anttua, mutta Anttu ei pitänyt äkkinäisestä tulosta, ja irvisti pahasti, yrittäen näykätä naista.
Nainen pysähtyi.
-Onko se aina tuollainen, tämä kysyi.
-Jep. Mut kiva ratsastaa, sanoin. -Meetkö sä täl ens tunnin, jatkoin.
-Kyllä, nainen pölötti, ja otti ohjat.
Pian Anne tuli talliin, ja menin kertomaan minun ja Magnetin havainnosta tälle. Anne sanoi, että voihan sitä kokeilla.
Menin pikaisesti oleskeluhuoneeseen. Kun kerroin naisen sanoneen Anttua kultsipuppeliksi, kaikki oleskeluhuoneessa olijat, eli Mariel, Fiia, Alina, Magnet, Chao ja Irene revähtivät nauruun. Itseni mukaan lukien.
Sastu 107 HM
|
|
|
Post by Sastu on Oct 20, 2008 5:54:12 GMT 2
Perustunnilla
|
|
|
Post by Sastu on Oct 21, 2008 5:52:56 GMT 2
Ei ole siisteydellä pilattu...
Tekoreippaana lapioin ulosteita Antun karsinasta. Ei ollut ruunan karsina siisteydellä pilattu, ehei.
-Miten sä voit olla noin helvetin pirteä heti aamusta, Ada kysyi oijoten selkäänsä.
Adakin oli vääntäytynyt aamulla tallille, ja saikin nyt siivota shettiskaksikon karsinaa.
-Hehheh, vai oon vai, sanoin rentouttaen kasvoni.
-No huh, mä jo aattelin, tyttö naurahti.
Siivosimme karsinat, tai minä Antun ja Rensun, Ada shettisten. Sitten putsasin kunnolla Antun satulan ja suitset, uh.
-Miten nää voikin olla näin likaset, vaikkei siit oo kauaakaan kun nää pesin, mutisin yksikseni satulahuoneessa.
Satulan jälkeen purin suitset, ja hinkkasin ne puhtaiksi. Sitten kokosin suitset paketiksi, ja näin ollen pääsin hakemaan Anttua tarhasta.
Vaelsin tarhalle, ja näin ruunien rapsuttelevan toisiaan. Kaivoin kännykkäni taskusta ja nappasin kuvan. Montakohan kuvaa mulla oli Seppeleen tallin kopukoista?
Kun olin jo työntämässä kännykkääni taskuun, se pärähti soimaan, saaden minut säikähtämään.
Ruudulla välkkyi numero, johon en viitsinyt vastata. Sammutin puhelimen, ja lähdin hakemaan Anttua, joka oli lopettanut Epun kanssa rapsuttelun, kun kännykkäni oli alkanut soimaan.
-Mitäs Antun aamuun tänään, kysyin ruunalta härnäten sitä kutittamalla sen lerppuvaa alahuulta.
Sain kyllä huomautuksen tästä asiasta näykkäisyllä.
Talutin Antun karsinaansa, ja hain nopeasti harjat.
-Ei tänään ratsastusta mun puolelta, sanoin ruunalle, jolle asia näytti olevan ihan sama.
Anttu oli päässyt piehtaroimaan, ja kirosin sen mielessäni. Miksi valkoiseen näyttääkin tarttuvan enemmän likaa…
Hiki roiskuen suin Antun puhtaaksi, ja vedin pölärillä kaiken ylimääräisen pois Antun karvalta. Jalat olivat pahdottoman likaiset, mutta mahdoton oli nyt mahdollista, kahdenkymmenen hikisen minuutin jälkeen.
Selvitin Antun takkuisen harjan, ja häntää jonkun verran, kunnes sain tarpeekseni, ja irrotin Antun karsinasta. Talutin sen ulos tarhaan.
-Toivottavasti et joudu olemaan kovin monella tunnilla, sanoin Antulle. -Voi olla, et tuun viel illal moikkaamaan, jatkoin varoitellen Anttua.
Sastu 109 HM
|
|
|
Post by Sastu on Oct 21, 2008 13:32:28 GMT 2
Harjaus-ja rapsutteluhetki feat poseeraus
|
|
|
Post by Sastu on Oct 22, 2008 5:53:43 GMT 2
Ai mollaaksä mun parhaimmistoo?
-Mä varmasti ihastun Anttuun jos säkin oot ihastunut, luokkalaiseni Salla hössötti.
-Öh… joo tota tykkääksä… vähän äksymmistä, kysyin.
Salla katsoi minuun.
-Miten niin? Onks se Anttu sit joku raivohullu? Sastu, vastaa, Salla inisi vierelläni.
Huokaisin. Hitto, kun tonkin oli ollut pakko änkeä mukaan. Ei ollu ees mun kaveri, ei edes ok tyyppi, et hei siis ihQ daa!
Huokaisin ja yritin vääntää jotain hymyn tapaista.
-Yks: älä sano Anttua raivohulluks, kaks: ei ole, vastasin kylmästi.
Saavuimme vihdoin Seppeleen pihaan, ja huokaisin helpotuksesta. Vihdoin pääsisin Antun luokse, joka auttaisi minua kestämään tuota papukaijaa.
Ruuna löllötti karsinassaan, ja menin suoraan listoille. Anttu oli jo mennyt omat tuntinsa. Sitten suuntasin tieni satulahuoneeseen, hakemaan harjapakkia. Papukaija seurasi koko ajan perässäni.
-Anttu raukka, onko sut raahattu tunneille? Voi kuinka ilkeitä ne ihmiset osaa olla… puhelin Antulle saadakseni sen ilman suurempia puremia kiinni.
Ruuna käytti korkeuttaan hyväksi ja yritti uhitella.
-Et sä mua pelota, hassu poni, jatkoin rauhoittelemista.
Anttu tajusi kohta asemansa, ja antoi ottaa itsensä kiinni pärskähtäen. Sidoin ruunan kiinni, ja pian Sallakin avasi suunsa hiljaisuuden jälkeen.
-Vähän se on vihanen. Ei mun hevonen vaan koskaan tee tollasta, se tulee korvat hörössä ja höristen vastaan karsinan ovelle, Salla sanoi.
Nielin tämän isona palana, mutta aloin silti harjaamaan ruunaa. “Oli sit taas pakko mainita sun hevosestas” mietin suuttuneena. Huomaamattani olin alkanut harjata Anttua kiivaammin, tosin Anttu itse huomasi sen ja alkoi riuhtoa päällään. Hiljensin harjaustahtiani.
-Sori poika, kuiskasin ruunalle vaihtaessani puolta.
Jatkuvasti papukaija pölötti, mutta keskityin vain Anttuun ja mielessäni pyöri eräs kappale, joten säästyin kuulematta tämän ylistystä hevosestaan ja rikkaasta perheestään.
-Nii et haluutko sä alkaa hoitamaan sitä mun hevosta? Ois paljon kivempi hoitaa kun tää ja kauniimpikin, Salla kysyi yllättäen.
Lopetin harjaamisen siihen paikkaan. Mieleni teki heittää harja papukaijaa päähän, ja huutaa, ettei maailmassa ollut parempaa hevosta kuin Anttu (tai Rensu). Mutta kävelin vakavana karsinan ovelle, hengitin syvään ja muodostin järkevän, kohteliaan lauseen.
-Häivy, sanoin pokkana, kylmästi, värähtämättä.
Sallan silmät pyöristyivät.
-Anteeks? Mut… Salla änkytti.
-Mä sanoin, että häivy perseeseen, jos sanot yhenkin mollaavan sanan Antusta, Rensusta, tai koko Seppeleestä, sanoin vähän kiivaammin, yhä kylmä sävy äänessäni.
Salla hiljeni, mutta jäi. Menin jatkaamaan harjaustani. Anttu ei tiennyt, miten olisi pitänyt olla.
-Ei hätää, rauhoittelin Anttua.
Sitten hiljaisuus rikkoutui.
-Sä teit väärän valinnan. Valitsit tällaisen epämuodostuneen, ilkeän rotan, kun mun täydellistä voittajatammaani, Salla pihisi, kääntyi ja lähti kävelemään tallista ulos.
Se oli liikaa.
Käskin Marielin vahtia Anttua, ja lähdin hölkkäämään Sallan perään.
Pian tavoitin tytön.
-Oliko asiaa? Taisit sittenkin muuttaa mieles, Salla sanoi itserakkaasti.
Aluksi olin suunnitellut lyöväni tuota papukaijaa, mutta tiesin, että opettajat, vanhemmat ja kaikki kileisivät mulle, joten jätin sen tekemättä, sillä tiesin, että minulla oli voimaa. Puristin nyrkkini yhteen.
-Haista paska, hävy helvettiin! Nyt sul kävi tsägä, mä harkitsin tekojani. Mut jos mä kuulen yhenkin sanan vielä Antusta tai Rensusta, niin… et haluu nähä mua enään koskaan, vannoin.
Käännyin lähteäkseni.
-Mee vaan niiden rotties luo, Salla naurahti.
En epäröinyt hetkeäkään. Löin, ja lähdin. En voinut muuta.
-Sä muistat tän vielä, Salla kiljui, mutta hölkkäsin pitkää tietä pitkin jo takaisin Seppeleelle.
Pian pääsin päämäärääni, ja menin Antun karsinalle. Mariel ihanana ystävänä vahti Anttua.
-Kiitti, huokaisin.
Kun olin puhdistanut kaviot, kuulin karsinan ovelta isäni äänen.
-Meillä on puhuttavaa, neitiseni, tämä ärjyi karsinaan.
Anttu irvisti oikein pahasti.
-Muista, mä tein sen puolustaakseni sua ja Rensua, kuiskasin Antulle päästäessäni sen vapaaksi karsinaan.
Olin valmis kantamaan vastuuni teostani.
Sastu 111 HM
|
|
|
Post by Sastu on Oct 23, 2008 6:20:01 GMT 2
Isoja esteitäAnnoin Antulle laukkapohkeet, ja ruuna vastasi niihin heti. Valmistelin Antun esteelle, ja hoplaa, Anttu ylitti pystyn tyylikkäästi. Katsoin jo seuraavaa estettä, ja valmistelin uudestaan. Sianselän Anttu hyppäsi aina isosti, tosin se ei Antun mielestä erikoinen este ollutkaan. Pari seuraavaa estettä meni hyvin. Viimeisellä se rynni, mutta hyppäsi tyylikkään hallitusti. -Sä et tullu ees hikiseks, naurahdin Antulle radan jälkeen, kun annoin pitkän ohjan. -Parin päivän päästä on Fiian estetunti, jossa hypätään kanssa korkeita, mutta kyllä sä selviät, sul on turbokunto, jatkoin iloisesti, ohjaten Antun loppuverkoiksi maastoon. Sastu 112 HM
|
|
|
Post by Sastu on Oct 24, 2008 8:43:11 GMT 2
Too little too late
Makasin oleskeluhuoneen sohvalla katsoen kattoon. Vieressäni oli kännykkä ja pari jaffapulloa.
Tuijotin kattoon. Pääni oli tyhjä. Kaikki tuntui tarpeettomalta. Tylsältä. Elämältä puuttui tarkoitus.
Huokaisin.
-On mulkin tapa elää, sanoin hiljaa tyhjälle huoneelle.
Päätäni särki. Sekin vielä.
Kännykkäni pärähti soimaan. Mutsi.
En jaksanut puhua tästä asiasta. Painoin punaisesta luurista, ja heitin kännykän takaisin lattialle.
Ponkaisin pystyyn. Heitin jaffapullot laukkuuni, ja otin kännykkäni. Vedin sen taskuun, ja menin alas.
Olin ihan normaalin näköinen. En ollut itkenyt, en mitään. Kaikki oli kuten ennenkin. Ainakin melkein.
Hain Antun ulkoota. Se luimisteli ja uhkaili normaaliin tapaan. Silti talutin sen karsinaan ja pyysin Katia hakemaan harjapakin Antulle.
Saatuani harjapakin aloin harjata Anttua. Tämänkin olin tehnyt jo monet kerrat. Ihan saman lailla.
Hoidin Antun huolellisesti.
-No nyt sut on taas puunattu kunnolla, rakas, sanoin.
Kävin katsomassa listoja. Yksi tunti.
Rapsuttelin Anttua todella pitkään sen karsinassa. Ainakin nelkytviisminuuttia, kunnes lähdin hakemaan sen kamoja.
Raahasin satulat, suitset ja pintelit karsinalle, ja aloin kääriä Antun jalkoja.
Ratsastaja tuli ja laittoi Antun muuten kuntoon. Ja talutti sen pois.
Putsasin Antun karsinan, ja löin hitausennätyksen: kun ratsastaja palasi Antun kanssa, olin juuri vienyt kottikärryt pois.
Tunnin jälkeen harjasin vielä Antun.
Olin juuri sanomassa jotain Antulle, kun kännykkäni pirahti soimaan.
-Äh, mitä nyt taas, ärähdin, kunnes näin nimen ruudulla, joka pysäytti minut.
Värisevin käsin vastasin puhelimeen.
Emme puhuneet hetkeen mitään.
-Mä en tehnyt sitä tahallani, kaverini aloitti.
-Et nii, kyl mä sen tiiän, vastasin.
-Hyvä. Soitan illal, kaverini jatkoi.
-Joo, vastasin.
Yhtäkkiä kaikki tapahtui uudestaan mielessäni: juoksen juna-asemalle, näen kaverini junan ikkunasta, joka itkee.
Juna lähtee liikkeelle. Olin myöhästynyt. En näkisi varmaan enään koskaan kaveriani. Kaadun polviltani, ja peitän kasvoni käsilläni.
It was a little too late, little too wrong, and you can't wait.
I don't ever see you again, I'm alone in this world.
//maailman oudoin tarina
|
|
|
Post by Sastu on Oct 25, 2008 9:30:26 GMT 2
Isoja loikkia ~Fiian estetunti 25.10. Sastu 114 HM
|
|
|
Post by Sastu on Oct 27, 2008 7:28:41 GMT 2
Ja elämä jatkuu...
-...paljon oonneeaa Dreamer, paljon oonneeaa vaan, lauloimme kuorossa, ja Pipsa puhalsi serpenttiiniä, jonka hän oli muistanut ottaa mukaan.
-Täten lahjoitan sinulle... korttipakan, ole hyvä, sanoin juhlallisesti, antaen ränsistyneen korttipakan Dreamille.
-Jees, kiitti, Dreami vastasi.
Sitten laskeuduin talliin, ja juuri parahiksi alkeistunnin alkuhässäkkään. Anne passitti minut pian auttamaan Pikun ratsastajaa, kun kukaan sen hoitajista ei ollut paikalla.
Autoin Pikun ratsastajaa, ja kuulin joutuvani taluttamaan sitä tunnilla.
Kun sitten hölköttelin Pikun vierellä, tajusin ettei se ollut hullumpaa, kun koriksessa kuitenkin pitää olla kuntoa. Ratsastaja oli mukava, ja kuunteli ohjeet tarkasti ja yritti innoissaan parhaansa.
Tunnin jälkeen näytin, miten varusteet puretaan ponin päältä, ja opastin harjaustakin. Sitten jätin tytön harjailemaan Pikkua, ja sanoin, että kysyy keltä vain, jos tulee ongelmia.
Kävelin satulahuoneeseen, ja otin Antun harjapakin. Raahasin sen Antun karsinalle. Ruuna oli nähtävästi tuotu sisään, ja syykin selvisi katsomalla sen karvaa.
-Sielt taitaa tulla ihan kunnolla vettä, sanoin ruunalle rauhoittavasti.
Hain lisäksi vielä pyyhkeen ja hikiviilan, ja sitten pyydystin pollen kiinni ja aloitin kuivaamisurakan.
Puunasin Anttua minkä pystyin. Lopulta, kun olin tyytyväisesti puunannut Antun kuntoon, selvittänyt harjan ja hännän sekä putsannut kaviot, kävin katsomassa listoja.
-Jaahas, ponilla ei ole tunteja tänään. Ei minulta, ei tuntilaisilta, sepitin Antulle rapsuttaen sen leukaa.
Hetken rapsuttelun jälkeen Anttu alkoi nukkumaan, ja jätin sen rauhallisesti nukkumaan karsinaan.
-Öitä, pikku possuni, kuiskasin sille vielä karsinan oven yli.
|
|
|
Post by Sastu on Oct 28, 2008 7:21:13 GMT 2
Kunnes kuolema meidät erottaa
Kävelin Josefiinan ja Loviisan kanssa Seppeleelle päin. Olimme sopineet, että matkallaan he koukkaisisivat minut matkaan, ja jatkaisimme tallille.
-Mitäs aijot Rensun kaa tehä, Josefiina kysyi.
-En tiiä. Varmaan hyppään, en oo varma, vastasin. -Sä Hillan kaa, jatkoin.
Josefiina naurahti hyväntuulisesti.
Juuri kun Josefiina aikoi vastata, Loviisa keskeytti.
-Ainakin ekaks pyydystät sen, tyttö naurahti, ja Jossu käänsi katseensa tarhoille.
Hilla tölttäsi tarhojen lähellä, ja puhisten tyttö lähti juoksemaan pirteän issikkaa kiinni. Loviisa meni mukaan, mutta ilkeänä ihmisenä itse jätin menemättä.
Hain Antun matkaani tarhoilta. Ihmettelin, miksi Antulla oli päällään sininen verkkoloimi, mutta en ihmetellyt kauaa, vaan pyrin saamaan Antun itse portille, mutta se ei oikein onnistunut.
-Eli normaali päivä, huokaisin ääneen.
Hain luimivan ja näykkivän hanhen tarhasta, ja talutin talliin.
-Miks Antulla on vieläkin toi loimi päällä? Jaakko varmaan unohti sen sille, Anne puhisi.
-Kokeilitteko loimia, kysyin alkaen riisumaan verkkoloimea Antulta.
-Mä näytin alkeisryhmälle erinlaisia loimia, kerroin niiden kestävyydestä ja mihin niitä tarvitaan, Anne aloitti. -Ja sitten käskin ryhmäläisten laittaa omat kopukkansa kuntoon ja Jaakon käskin riisumaan loimen, nainen jatkoi.
-Ei varmaan uskaltanut, naurahdin, ja suljin karsinan oven.
Vein loimen paikoilleen ja otin harjapakin, ja jatkoin Antun kiusaamista harjaamalla.
Vaikka Anttu aina, kuten nytkin, luimii ja yrittää näykkiä, niin aina mä vaan aattelen, että oikeesti se tykkää harjaamisesta.
Hoidin Anttua vielä, kunnes ilmestyi minun ikäiseni poika ovelle.
-Mun pitäis laittaa se kuntoon, tämä sanoi tavallisesti.
-Joo, haetko sä kamat? Ei muuta kuin satula ja suitset, opastin, rapsuttaen Anttua kaulasta.
Poika haki ja palasi.
Päästin hänet laittamaan Antun kuntoon, mutta Antun lapsenvahtina vahdin, ettei se syönyt ketään, ja että kaikki meni hyvin.
-Onks tää satula oikein, poika kysyi. -Kun en oo pitkään aikaan laittanut satulaa, tämä jatkoi.
Tarkistin satulan.
-Hyvä se on, vakuutin.
Menin hevosten perässä maneesiin. Autoin Antun ratsastajaa, ja jos joku muu tarvitsi myös apua, autoin häntäkin.
Kävin putsaamassa Antun karsinan, ja menin lopputunniksi maneesin katsomoon.
Ehdin nähdä pari laukannostoa, mm. Antun, Kallen ja Tiian. Poika ratsasti muuten hyvin, mutta antoi Antun oikoa kauheasti.
Kun tunti loppui, olin hakenut oman kypäräni päähäni, ja tarkistanut, ettei Anttu mennyt enempää tunteja.
Poika ihmetteli hetken, mutta lähti kuitenkin.
Säädin jalustimet sopivan mittaisiksi, ja annoin Antulle pohjetta.
Silmäkulmastani näin Annen jääneen katsomoon.
Ratsastin Anttua käynnissä, ravissa ja vähän laukassa. Pakotin sen menemään kunnolla kulmiin, eikä se saanut oikoa yhtään. Taivutin aluksi reilusti kulmissa.
-Hyvä, hyvin menee, Anne kommentoi katsomosta.
En ratsastanut laukkaa ja ravia kuin sen verran, että se totteli normaalisti.
-Mä meen loppukäynneiks maastoon, tiedotin Annelle.
-Siel sataa, nainen vastasi.
-No en sit, jatkoin.
Kun lopetin Anne tuli luokseni.
-Mä en ois tajunnut tota hommaa, että se pitää laittaa menemään kulmiin. Onneksi sä tajusit, tämä naurahti.
-Niin. Muuten Anne... tiiäthän sä, et mä... tykkään Antust, kysyin.
Nainen naurahti.
-Tietysti.
-Jos joskus haluut myydä, niin... ilmoitatko ekaksi mulle, kysyin.
Anne hymyili.
-Tietysti.
Anne lähti, ja tarrauduin Antun kaulaan.
-Kunnes kuolema meidät erottaa, sanoin.
Sastu 116 HM
|
|
|
Post by Sastu on Oct 29, 2008 7:36:01 GMT 2
Ilta hämärtyy, sadetta tuleeEkaa kertaa tein pikasesti noi sade"pisarat". Just kun olin hakemas Anttua sisään alkoi sataa.
|
|
|
Post by Sastu on Oct 30, 2008 7:24:41 GMT 2
Kiukkupojan paha päivä
Heitin Antulle satulan selkään, ja se näykki ilmaa kiukkuisena. Komensin ja vaihdoin puolta saamatta pehvalleni yhtäkään puremaa. Tarkistin satulan paikan ja laskin vyön, ja vaihdoin puolta, kiristin vyön, ja se oli Antun mielestä viimeinen pisara. Anttu hyppi ja pommpi joka suuntaan.
-Lopeta nyt, aikuinen hevonen, komensin.
Kun satula oli paikoillaan, aloin laittamaan suitsia. Anttu veti päätään ylös, mutta onnekseni olin hyvin pitkä, eikä Anttu päässyt kunnolla karkuun. Kun se sitten laski pään, jouduin taistelemaan sen avatakseen suun.
-Ootko sä valmis, kysyin Pipsalta, joka ähersi Berttiä kuntoon.
-Joo... ihan kohta, tämä vastasi.
Laitoin kypärän päähäni, ja niin näytti Pipsakin tekevän. Pian talutimme konit ulos, ja pomppasimme tallipihalla selkään. Säädimme jalustimet maastopituudelle, ja pian johdimmekin pientä maastoryhmäämme pintelit heiluen.
Pian otimme jo ravia keskustelun hiljentyessä.
-Bertil on niin paras ravi, Pipsa huokaisi.
-Antun on normi, vastasin.
Pian siirryimme jo käyntiin. Anttu tuntui vänkyrältä.
-Laukataanko me sit laukkapätkä, siirrytään raviin ja käännytään takas? Mä en ainakaan ehi hirveen pitkää lenkki menemään, kysyin.
-Joo, ja noit pilviikin näyttää kerääntyneen, Pipsa vastasi tähyillen taivaalle.
Laukkapätkän lähestyessä siirsimme raviin, ja pian päästimme hevoset laukkaan. Anttu ei suostunut laukkaamaan kuin hillitysti.
-Me jyrätään teidät, Pipsa huusi takaa.
Annoin pohjetta rutkasti, ja Anttu sai hommasta tarpeekseen, ja veti pari suurta pukkia, ja lensin tielle. Kierin nopeasti reunaan, etten jäisi jalkoihin.
Ehdin nähdä, miten Bert kuumui, ja lopulta Pipsa koki saman kohtalon kuin minäkin.
-Päätin liittyä seuraan tutkimaan muurahaisten elämää, Pipsa naurahti, vaikka minä olinkin jo pystyssä.
-Jep, vastasin, ja autoin Pipsan ylös.
Ponimme mutustelivat ruohoa, ja saimme ne helposti kiinni. Sitten kokeilimme laukkaa niin, että Pipsa meni Bertin kanssa edeltä -ja lujaa menikin- ja me tulisimme perässä.
Anttu innostui laukkaamaan, ja kannustin ruunan ohi. Bert oli sitkeä vastus, eikä Pipsan tarvinnut ajaa sitä eteen, kuten ei minunkaan.
Anttu jäi laukkaamaan Bertin tasolle. Siirsimme raviin, käännyimme, ja minä johdin Antun kanssa taas. Nyt ruuna lähti silmät säihkyen kiitoon. En tiedä, kumman silmät säihkyivät enemmän, minun vai Antun.
Sastu 118 HM
|
|
|
Post by Sastu on Oct 31, 2008 9:04:33 GMT 2
Kutittelua
|
|
|
Post by Sastu on Nov 1, 2008 18:40:12 GMT 2
Harjailua
Jaakko huokaisi.
-Jaahas, teikäläisel näyttää olevan angstipäivä, tämä tokaisi.
Mulkaisin miestä.
-Kuule eipä ole. Mistäs luulit niin, kysäisin.
-No sul on musta pipo, musta huppari, mustat housut, mustat kengät ja kaikkee. Ootko alkanut tykkää mustasta, Jaakko irvaili.
Vilkaisin vaatteitani.
-Helkkari, unohtu nää päälle, kirosin.
-Tulitko jostain hautajaisista vai mitä sä oot oikein tehnyt, Nana puuttui keskusteluun, Alina vierellä tuijottaen.
Huokaisin.
-Pakko kertoo, vai?
-Jep, kaikki, Alina kovisteli.
-No mä olin sellasses mielenosoituksessa eläinten oikeuksien puolesta, ja oli pakko laittaa mustat vaatteet... sanoin.
-Miks, Nana ihmetteli.
Hymyilin pienesti.
-Sovittu juttu.
Pakenin äkkiä talliin, ennen kuin saisin lisäkysymyksiä. En tykännyt valehdella kavereille. No joo, enkä mä nyt varsinaisesti valehdellut. Vähän vain.
-Voi Anttu, ku must tuntuu et kaikki ei välttis ymmärtäis mua. Mut sä ymmärrät, eiks je? Mielenosoitus turkistarhoille... sisään ja sotkemista, huutamista, eläimiä puolustamista. Mitä pahaa siin on, kysyin viisaalta ruunaltani.
Niin, eihän se periaatteessa ollut edes minun. Mutta jotenkin... se tulisi aina olemaan osittain minun, ihan sama lukiko sitä mustaa valkoisella tai toisteppäin.
Hain harjat raskaasti karsinan eteen ja otin sieltä pehmeän harjan. Ruuna oli mennyt jälleen tuntinsa, ja kirosin itselleni, etten ollut aikasemmin päässyt tänään tulemaan, pimeäkin alkoi laskeutua.
Harjasin ruunaa mietteissäni. Mitä halusin elämältä, kun mulla oli vain yksi sellainen?
-Päätin mä mitä tahansa, Seppele kuuluu siihen, kuten eläimetkin, ja niiden puolustaminen, kaverit ja kasvissyönti. Ja sinä ja Anttu olette täällä aina mua varten, eiks je, kysyin ruunalta pussaten sen poskea.
Harjasin ruunan loppuun, tarkistin jalat ja kaviot, selvitin harjan ja hännän.
-Öitä, Anttusein, kuiskasin ruunalle lähtiessäni tarkastamaan sen kamoja.
Sastu 120 HM
|
|