|
Post by Wenla on Dec 30, 2016 14:40:17 GMT 2
Miten saan juuri tämän hevosen lämmittelyajassa toimimaan? Mitä täytyy tehdä ja kuinka ratsastaa?
Ai että miten saan Gitan toimimaan lämmittelyajassa?
Erittäin hyvä kysymys.
Olin mä kuitenkin jotain tässä parissa vuodessa oppinut, esimerkiksi sen, että Gitta oli laitettava heti reippaasti töihin. Sen kanssa ei tuottanut tulosta varovainen, pyytävä lähestymistapa. Paljon parempi vaan pamauttaa poni heti reippaaseen käyntiin. Ja sitten mä tykkäsin ottaa alkukäyntien jälkeen ensimmäisen kierroksen ravissa tosi reippaasti ja vapaasti, musta se herätti Gitan parhaiten töihin.
Toinen lämmittelymme kulmakivi (jos totta puhutaan, niin en mä oikeestaan edes tiennyt miten mun olisi kannattanut lämmitellä) oli ehdottomasti taivuttelu/asetusjumppa-asia. Gitta oli usein jäykkä kuin rautakanki, joten taivuttelua oli harrastettava ennen yhtäkään kunnollista tehtävää. Joskus Gitta kuitenkin yllätti olemalla valmiiksi melko miellyttävän vetreä ratsastaa. Esimerkiksi tänään mulla ei mennyt puoltatuntia volteilla pyöriessa, vaan mä pystyin lämmittelyssä keskittymään vähän johonkin muuhunkin.
Siirtymisissä ja volteissa Anne esitti meille lisää kysymyksiä.
Vastaako tarpeeksi nopeasti apuihin? Kuinka hevonen taipuu? Tukeeko ohjaan, puskeeko lapaa ulos, vastaako sisäpohkeeseen?
Mä olin monesti Danielita kuullut, kuinka mulla oli liian hidas ja jännittynyt jalka ja plaaplaaplaa. Mutta tottahan se oli, tässäkin valmennuksessa se kyllä huomattiin.
Mutta sitten sen lapa. Perkeleen lapa.
Se oli Gitan yksi bravuureista, tunkea lapaa ulos. Mä veikkasin, että jokainen Gitan ratsastaja paini sen kanssa joka tunnilla. Niinkun ihan oikeasti. Välillä mä sain sen korjattua ennen kuin Anne huomasi mitään, välillä mun taas teki mieli irrottaa se lapa helvettiin koko ponista, koska se tuntui aina ilmestyvän jostakin. Ja lopulta mä turhauduin, eikä meidän ravivolteista tullut yhtään mitään.
Pidentääkö askelta? Oma istunta säilyy? Siirtymiset askellajin sisällä?
Keskiravi oli seuraava perkele meidän valmennuksessa.
Itse ravi ei sinällään tuottanut ongelmia, kunnhan me päästiin sinne asti. Eli kunhan ratsastaja lopetti höseltämisen ja keskittyi olennaiseen. Mutta joo, kyllä me lopulta saatiin pari onnistunutta pätkää keskiravia. Ja jopa Anne näytti tyytyväiseltä.
Pysyväthän tiet kunnossa, ympyrät suurina ja kulmissa käydään? Onhan kontrolli jokaisella askeleella?
Laukassa teki mieli huokaista helpotuksesta. Meillä meni jopa hyvin! Mä muistin elävästi erään koulutunnin, kun meidän laukkaympyrät eivät millään meinanneet onnistua. Ei sitten millään. Mutta tänään meidän ympyrät oli varmaan parhaita ikinä. "Ja Wenla muistaa sen kontrollin joka askeleella, sä tiput muutenkin pian selästä jos et rupea ratsastamaan!" Anne huuteli.
Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Omat vaikeat palat ohjelmasta. Mitkä ne ovat?
Meidän vaikeudet oli tasan ratsastajassa. Ja ehkä Gitassa sitten, jos mä en osaisi lämmitellä. Eli sekin johtaisi juurensa muhun.
Niin, ne vaikeudet oli siinä, että mä en osannut aina pyytää. Mä saatoin ehkä teoriassa tietää, miten joku juttu tehtäisiin, mutta radalla sillä ei ollut merkitystä. Mä en saisi painikoida, vaan mun pitäisi ainoastaan lämmitellä huolella, kävellä radalle ja ratsastaa. Ja jos joku unohtuisi tai mulle tulisi paniikki, niin sitten olisi voi voi.
Mutta Gittahan osaisi tämän radan vaikka unissaan ja väärinpäin.
Kiitos valmennuksesta!
|
|
|
Post by Wenla on Dec 12, 2016 18:58:44 GMT 2
12.12.2016 maanantai - Muistoja"Omg Sandra, kato!" mä melkein kiljuin. Tyttö vilkaisi mun puhelinta, jonka näytöllä komeili kuva musta ja Gitasta. Se oli uittokuva, joka oli otettu jonakin hikisenä heinäkuun päivänä. "Toi oli kyllä kiva päivä," tummahiuksinen tyttö hymyili. "Niin oli, varsinki kun Cella tipahti sinne järveen," mä nauroin, ja jatkoin sitten vähän haikeammin; "voitaspa me palata takaisin viimekesään!" "Älä muuta sano, mutta kohtahan on taas kesä," Sandra virnisti. "Kohta???" mä irvistin. "Mä luin lehdestä, että siitä pitäisi tulla lämmin," Sandra sanoi. "No hyvä, tuo lämmittääkin mun syväjäässä olevia varpaita," mä mumisin. No, ainakin se lämmitti mun mieltä. Wenla ja Gitta 88HM
|
|
|
Post by Wenla on Dec 11, 2016 14:13:08 GMT 2
11.12.2016 sunnuntai - munaus ja onnistuminen Viimeviikon perjantaina 2.12 mua oli jännittänyt kamalasti. Siis aivan järkyttävän hirvittävän kamalasti. Ja siitä syystä ratsastuskoulumestaruuksien ensimmäinen osakilpailu oli mennyt meidän osalta aivan päin mäntyä. Koululuokka oli ollut vielä ihan okei, ei todellakaan hyvä, mutta ihan okei. Esteistä mä en oikeastaan haluaisi edes mainita, mutta kyllä muuten vitutti. (Meidät hylättiin ekalle esteelle seitsemässäkympissä ??) Mä tuskin kehtaisin näyttää naamaani enää Vaahterapolussa. Olin kuitenkin kannustanut muita parhaani mukaan ja hurrannut Inkerille ja Fiialle ja Annille ja Adalindille, kun ne olivat paistatelleet palkintojenjaossa. Vaikka mä munasin, Seppele oli hienosti edustettuna. Elsa, joka oli ihanasti lupautunut kisahoitajaksi mulle, oli yrittänyt lohduttaa mua. Kuulemma ensi kerralla meillä menisi paremmin, mutta enhän mä sitä siinä hetkessä pystynyt uskomaan. Olisi kannattanut, sillä se oli oikeasti totta. Koska tänään sunnuntaina, 11.12, mä ratsastin valehtelematta parhaan kouluratani ikinä. Siis oikeasti, kahden vuoden työ huipentui siinä hetkessä Yläkokon maneesissa. Ja mä oikeasti itkin ilosta, kun mä tulin pois radalta. Palkintojenjaossa mä hymyilin leveämmin kuin Jesse Puljujärvi. Mä voitin. "Hyvä Wenlaa!!!" joku huuteli katsomosta ja jos mahdolista, mun hymy leveni vielä aavistuksen. Gittakin seisoi jotenkin ihmeellisen ylväästi paikoillaan, kun joku nainen kiinnitti sen suitsiin ruusukkeen. Ehkä poninpirulainenkin tajusi, että nyt tapahtui jotain hienoa. Ja vaikka meidän seitsemänkympin rata ei ollut mikään maailman heinoin ja sujuvin, mä en antanut sen tiputtaa mua pilvilinnoistani. Kaksi puomia ei edes ollut mitenkään paha viimekertaiseen verrattuna, sillä nyt me päästiin maaliin saakka. "MÄ VOITIN!!!!!" mä kiljuin äidille puhelimessa. "Vau, hienoa," se sanoi, ja musta tuntui että se hymyili. "Esteluokka meni vähän niin ja näin, mutta ihan sama. Haluan sitten että siellä on ruusukekahvit valmiina kun tuun," mä nauroin. "Mitä vain voittaja haluaa," äiti hymähti. "Nyt pakko mennä, moikka," mä sanoin ja suljin puhelimeni. Seppeleen osakilpailuja odotellessa, ja siihen asti: estetreenejä. Wenla ja Gitta 87HM
|
|
|
Post by Wenla on Nov 23, 2016 17:02:09 GMT 2
23.11.2016 keskiviikko - pikku Inkeri Ratsastusmestaruuksien osallistujalista oli pidentynyt illan mittaan. Mä olin käynyt ehkä viiden minuutin välein tarkistamassa olisiko joku osallistunut ja jauhanut sitten yläkerrassa muiden kanssa. Mä vaan toivoin, että tällä kertaa välttyisimme pahimmalta draamalta. Ja että meillä menisi Gitan kanssa paremmin kuin viimeksi. Gitta oli ollut tänään väsyneen oloinen, joten mä olin antanut sille vapaapäivän. Mulla tulisi vähän kiire ratsastusmestaruuksien kanssa, sillä mä en ollut juurikaan hypännyt Gitalla seitsemänkympin ratoja. Enkä oikeastaan edes hypännyt kauhean säännöllisesti. Tai edes mennyt sileätreenejä. Mutta viikonloppuna sitten, mä mietin istahtaessani satulahuoneen jakkaralle. Anne oli laittanut aijemmin päivällä kuin tilauksesta ilmoitustaululle lapun rkm valmennuksista. Vilkuilin Gitan harjapakkia nurkassa ja nojasin pääni käsieni varaan. Olin päättänyt ostaa Gitalle hienon valkoisen kisahuovan, sekä itselleni uudet valkoiset ratsastushousut. Saatoin olla aavistuksen innoissani mestaruuksista. "Wenla! Miksi sä olet osallistunut helppo C:hen?" Inkeri tivasi ensimmäiseksi saavuttuaan satulahuoneeseen. Sen kurottautui laskemaan Tirkun satulan satulatelineeseen ja kääntyi sitten takaisin mun puoleen, "Ööh.. Miksi en?" mä kurtistin kulmiani. "Daniel sanoi, että sun pitää ottaa seuraavaksi tavoitteeksi helppo B! Tehän voititte koko paskan silloin koulukurssilla," blondi vastasi aivan kuin se olisi ollut itsestäänselvää. "En mä ole käynyt yhdelläkään helppo b tunnilla, joten ei Anne mun antais sitä mennä," tuhahdin. "Mikset sä itse mene sitä?" "No tuota..." Inkeri virnuili ja vilkaisi sitten Claraa joka astui satulahuoneeseen käsissään jonkun suitset. "Moi," mä hymyilin. Clara huikkasi vastauksen, mutta kiirehti sitten takaisin tallin puolelle varoen vilkaisemasta Inkeriä. Inkeri kurtisti kulmiaan ja risti sitten kätensä puuskaan. "Okei, wou. Mitä toi oli?" mä henkäisin ja loin blondiin kysyvän katseen. "Jaa mikä?" se tokaisi vähän liiankin nopeasti. "Miks sä ja Clara ootte.. tollasia?" huokaisin ja nojauduin Inkeriä kohti tuolillani. "No siis kun Siiri-" se aloitti, mutta mä keskeytin ennen kuin lause loppui. "Siis sä olet vihainen Claralle, koska se hoitaa Siiriä? Inkeri pliis, sä ite lopetit Siirin hoitamisen," mä puuskahdin. "Joo, koska mua painostettiin," blondi sanoi. "Ja Clara on varmaan odottanut tätä! Että se pääsee hoitamaan MUN ponia kaikkien näiden vuosien jälkeen." Mä olin aistivinani sen äänessä pientä haikeutta ja mun teki mieli nauraa. "Clara on ehkä viimeinen ihminen tästä tallista, jota kannattaa syyttää tollaisesta," mä huomautin. "Kyllä säkin olisit mulle vihainen, jos sä lopettaisit Gitan kanssa ja mä alkaisin hoitamaan sitä!" Inkeri näpäytti ja katsoi mua tuimasti. "Enhän olisi!" mä puolustauduin. "Olisitpas," "Enpäs," "Olisit," "Okei niin olisinkin," mä luovutin ja sain Inkerin nauramaan. "Mutta mä voin nyt esittää olevani viisaampi kuin sä, ja tuo on oikeasti tyhmää." "No mut-" "Sä olet kaheksantoista, käyttäydy sen mukaan," mä sanoin, kunnes tajusin sanani. "Ei perkele sä olet kahdeksantoista! ONNEA!!!!!" mä kiljaisin ja hyökkäsin Inkerin kaulaan. Ihme, että se ei kuollut. "Sä onnittelit mua jo aiemmin," se huomautti mun hellitettyä otettani. Kyllä mä sen muistin; olin soittanut Inkerille kesken oppituntini ja lirkutellut sille onnentoivotukset. "Ihan sama! Meidän pikku Inkeri on aikuinen!" " Mä oon sua vanhempi..." Wenla ja Gitta 86HM
|
|
|
Post by Wenla on Nov 22, 2016 16:45:45 GMT 2
Lk 1 & 4
Wenla Grenholm - Björks Brigitta
|
|
|
Post by Wenla on Nov 22, 2016 15:32:41 GMT 2
Mun naama oli luultavasti aivan valkoinen, kun mä laskeuduin Charlien selästä maahan. Minä, poniratsastajan perikuva, olin juuri istunut tunnin jäätävän ison puoliverisen paljaassa selässä ja tuijottanut kateellisena Adalindiä, joka oli saanut Gitan. Voitte varmasti kuvitella mun ilmeen, kun olin tajunnut meneväni Charliella. Mä en oikeasti edes ollut tajunnut, että mä vähän jopa pelkäsin isompia hevosia. Mutta nyt sen taisi tietää koko talli, sillä mä olin kuullut suusta jos toisesta kyllästyneitä huokauksia.
Okei, pakko myöntää että Charlie oli oikeasti kiva eikä mun olisi tarvinnut jännittää sillä menemistä. Se teki kaiken reippaasti kunhan vain osasin ja uskalsin pyytää, enkä mä tippunut kuin kerran. Ja sekin vain, kun olin nauranut maassa nököttäneelle Elsalle, joka tuijotti hölmistyneenä kauempana laukkailevaa ratsuaan. Eli periaatteessa mä voisin syyttää Elsaa, eiks nii!!
Mutta silti mun polvet tutisivat.
"Wenla hei, ei Charlie nyt noin paha voinut olla," Anni nauroi Frankin selästä. "No ei se ookkaan paha mut se on iso. Liian iso," mä vastasin ja taputin Charlien kaulaa. Se pukkasi mua turvallaan ja hörähti. "Mutta aika hyvin pysyit selässä, mä aattelin että oisit tippunu jo ensimmäisissä laukoissa," Anthon virnisti. "Turpa kiinni," mä mutisin hymyäni piilotellen ja maiskautin Charlien liikkeelle.
Mä olin pukeutunut prinsessaksi keskiaikapäivää varten. Asuvalinta oli ollut helppo, sillä olin muutenkin vähän sellainen tosielämän prinsessa. Vaaleanpunaisessa mekossa oli kuitenkin yllättävän hankala ratsastaa, etenkin kun siihen lisätään Gitta, joka yritti kaikin keinoin ravistella otsahihnaan kiinnitettyä kruunua pois. Vanessa oli tehnyt mulle kaksi ranskanlettiä ja mun oli myönnettävä, että näytimme Gitan kanssa aika keskiaikaisilta.
"Yhtä keskiaikaiselta kuin aina," oli Cellan kommentti. Just joo.
Pukuratsastuksen katsojilla oli varmasti hauskaa, kun maneesi oli täynnä prinsessoja, narreja, noitia, haamuja ja muita vastaavia. Mä olin silmäillyt muiden asuja suu auki, sillä kaikki olivat selvästi pistäneet parastaan. Tunsin itseni melkein alipukeutuneeksi, sillä mä olin kehittänyt asuni kiireessä edellisenä iltana. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se menikään.
Turnajaisissa meidän prinsessaneitojen joukkue oli hävinnyt, mutta ainakin meillä oli ollut hauskaa. Pyryllä, Adalla ja Cellalla erittäin hauskaa, kun ne voittivat koko roskan ja me muut saimmekin kuula siitä koko loppupäivän. Etenkin Cellan toimesta.
Mutta oikeasti, olin suhtautunut keskaikapäivään vähän varauksella. En mä edes tiedä miksi, mutta ainakin ihan turhaan. Koko päivä oli ollut aivan huippu ja mun oli ollut pakko kehua Anni ja Tuulia maasta taivaisiin.
Illasta mä en kehtaa edes mainita, sen verran väsynyttä juttua meillä oli. Kiitos kivasta tapahtumasta!
|
|
|
Post by Wenla on Oct 31, 2016 18:25:38 GMT 2
31.10.2016 maanantai - Kauneinta mitä mulle on ikinä sanottu
"Siis kuka ihme ei osaa laittaa Gitan suitsia kauniisti? Onko se niin vaikeeta niputtaa suitset ees jonkinlaiseen pakettiin? Jättäis mielummin tulematta tallille eikä aiheuttais mulle, Gitan hoitajalle, ylimääräistä työtä. Ihan ku sitä ei jo valmiiksi olis tarpeeksi. Pitää auttaa kakaroita, hoitaa, siivota, puunata, kestää Inkerin draamailua, juoruta, siivota vähän lisää ja pelätä vielä henkensä edestä pellejä! Ja vielä kaikenlisäksi kuunnella juttuja Mikusta ja Tuuliasta vessassa! Hyi helvetti!!!!" No, mulla oli lievästi sanottuna huono päivä. Aiempi keskustelu ilmoitustaululla roikkuvien boksereiden omistajasta oli kääntynyt (kappas keppanaa) Mikuun, joka ei erityisemmin parantanut mun mielialaa. Eikä mua myöskään lohduttanut se tosiseikka, että joku jatkokakkonen omisti ilmeisesti liian kiireisen elämän suitsien paketoimiseen, minkä vuoksi ohjat roikkuivat maassa eikä kuolaimia oltu edes pesty. Ja tottakai mä jouduin ne pesemään ja paketoimaan. "Onks kaikki ihan okei? Tai siis, mä kuulin jotain huutoa tonne tallin puolelle, " hento punapäinen tyttö kysyi astuttuaan satulahuoneeseen satula käsissään. "No ei ole! Joku ala-asteikäinen kakara oli jättäny nää suitset ihan miten sattuu ja-" silloin mä tajusin kelle mä puhuin; Katsulle, joka luultavasti itsekin oli vielä ala-asteella. "Taisiis, öö, siis, öö.. sori..." "Juu ei se mitään," tyttö töksäytti erittäin, erittäin uskottavasti ja painui sitten tallin puolelle punainen tukka liehuen. Hyvä Wenla!! Mun teki mieli paeta vessaan itkemään ja raivoamaan, mutta muistaessani aiemman keskustelun Mikusta ja Tuuliasta siellä, mä suuntasin kulkuni yläkertaan. Kaappini edessä mä yritin kaivaa avainta taskustani, mutta käytyäni joka ainoan taskun läpi mun oli todettava, että mulla ei yksinkertaisesti ollut avainta. Siinä vaiheessa mä aloin itkemään. Mä oikeasti, siis aikuisten oikeasti vedin melkein huutoitkua julkisella paikalla. "Heei mikä nyt on?" mä kuulin Inkerin äänen. Vilkaisin blondia, mietin hetken pitäisikö mun avautua päivän ongelmista, ja päädyin siihen että pitäisi. "Mulla on ihan kauhea päivä! Ensin koulussa sain tietää että en päässy fysiikankokeesta läpi ja pitää uusia se. No, sit mä tulin tallille ja päädyin keskustelemaan Mikusta ja Tuuliasta vessassa," mä puoliksi karjuin ja puoliksi itkin, ja vedin henkeä. "Sen jälkeen joku idiootti ei ollu paketoinu Gitan suitsia vaan mun piti tehdä se! Ihan kun mulla ei nyt muutenkaan olis liian kamala päivä! Sitten mä päädyn raivoamaan ala-asteikäisistä kakaroista Katsulle, siis kaikista tallin hoitajista Katsulle, joka on itekki about kymmenen? Se varmaan säikähti kuoliaaksi ja vihaa mua koko loppu elämänsä! Ja nyt oon sitten hukannu mun kaapin avaimen, enkä saa mun tavaroita sieltä!!" mä valitin. Inkeri näytti mun mielestä siltä, että se ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Omaksi onnekseen se taikoi kasvoilleen myötätuntoisen hymyn, jonka teennäisyyden puolesta voisin lyödä vetoa. No, ainakin se yritti. "No, sulla on se aika kuukaudesta ja silloin on aina vähän hankalaa," Inkeri sanoi totisena. Mä katsoin sitä hölmistyneenä ja pyyhkäisin kyyneleet hihaani. "Syö tää, tulee parempi mieli. Ja sitäpaitsi, sä näytät paljon paremmalta kun hymyilet," se virnisti ja ojensi mulle rivin suklaalevystä, jonka se oli pihistänyt taukohuoneesta. "Tuo oli kauneinta, mitä mulle on ikinä sanottu," mä nauroin ja haukkasin palan suklaata. Ps. mun avaimet oli kiinni ihan vaan siinä kaapin lukossa. Wenla ja Gitta 85HM
|
|
|
Post by Wenla on Oct 31, 2016 17:32:25 GMT 2
Cella ja Clara kiitos tälleen myöhässä, hehheh!! Mutta! Claran ja Tuulian kuvat tässä lokakuun aikana on olleet ihan superupeita! Etenkin Claran lumisadekuva ja Tuulian varsakuvat <3 Onks tää piirtämistaito joku sukuvika vai? Ja sit pakko heittää tähän vielä kehuja Emmylle. Kuutin päiväkirjaa on niin ihana lukea, kun siellä on paljon hienoja kuvia <3 Etenkin toi halloweenpukukuva on niin hieno! En nyt osaa mitään kauheen järkevää palautetta antaa mutta joo! Kaikki muutkin ootte taitavia, muistakaa se <3
|
|
|
Post by Wenla on Oct 30, 2016 18:11:40 GMT 2
Wenla: Maastoeste 1
|
|
|
Post by Wenla on Oct 30, 2016 18:07:28 GMT 2
"Mulla on Gitta!" Salma henkäisi tuntilistan äärestä. Mä kurtistin kulmiani ja raivasin tieni ihmisten ohitse tuntilistalle. Olin kuvitellut, että kukaan ei toivoisi Gittaa ja päätyisin sen tuttuun ja turvalliseen selkään. Eipä sillä, että toinen ratsu mua millään lailla haittaisi.
Ja ennen kuin huomasinkaan, mä istuin 15 senttimetriä Gittaa matalamman Gekon selässä. Se oli pieni ja lyhytkaulainen ja musta tuntui, että hyppelisin esteitä yksinäni, mikäli poni päättäisi vähänkään pukitella.
Ja sillä oli sininen satula josta mä en päässyt yli. Okei, ehkä se ei ollut mikään kauhean katu-uskottava varuste, mutta suloinen kuin mikä.
Gekon ravi oli juuri sellaista, kuin olin ajatellutkin. Pientä ja tikittävää eli täysin erilaista, kuin Gitan huomattavasti pitemmät askeleet. Onnekseni olin mennyt Tirkulla muutaman kerran, eikä ravi tullut shokkina. Laukkaa nostaessa mua nauratti. Pienten ponien laukka oli oikeasti parasta, mitä tiesin. Hauskinta oli se, kuinka tosissaan pikkuinen Gekko yritti pysyä hevoskaveriensa perässä. Sen korvat olivat söpösti luimussa ja pienet kaviot rummuttivat maata viuhaa tahtia.
Verkkahypyissä Pirre käski mun lopettaa nauraminen ja aloittaa ratsastaminen. Mä keräsin itseni ja onnistuinkin saamaan Gekon ihan kiitettävästi tukkien yli. Pirre katsoi mua edelleen tiukasti, mutta nyökkäsi kuitenkin onnistuneen suorituksen jälkeen.
Banketit menivät lopulta odotettua paremmin. Gekko epäröi pari ensimmäistä kertaa, mutta suostui kuitenkin menemään Rokin perässä. Lopulta me päästiin ylös- ja alasmenot ihan hienostikin ja Gekko näytti melkein tykkäävän niistä. Ainakin siitä päätellen, miten se heitti peräpäätään pienesti esteen jälkeen - iloisesti pärskytellen.
Haudat olivat aika iso farssi meidän osalta. Gekko pysähtyi ensin muutamaksi minuutiksi haudan eteen, enkä mä saanu sitä oikeasti liikkeelle. Sen jälkeenkin, kun se suostui liikkumaan, se ei suostunut ylittämään yhtään hautaa. Ei edes Rokin perässä. "Wenla nyt pohkeet ja raippa yhtä aikaa," Pirre komensi. Mä tein työtä käskettyä ja sain kuin sainkin ponin Rokin perässä haudan yli. Ja millä hypyllä. Se loikkasi oikesti varmaan metrin ilmasta ja pomppi esteen jälkeen paikallaan.
Ja tultuamme kerran uudestaan onnistuneesti Pirre käski lopettaa. Gekko oli kokematon poni maastoesteillä ja onnistuneeseen suoritukseen oli hyvä lopettaa.
Kiitos tunnista!
|
|
|
Post by Wenla on Oct 23, 2016 18:53:06 GMT 2
23.10.2016 sunnuntai - Mä osaan
Tiedättehän ne sellaiset päähänpistot, jotka eivät kaikkien mielestä olisi olleet viisaita. Esimerkiksi sellaiset, että ilmottautuu muutaman päivän varoitusajalla estekilpailuihin ja päättää ratsastaa luokan, jota ei ole ennen mennyt. Suoraan sanottuna mä en oikein tiennyt, miksi olin ilmottautunut. Mua kuitenkin lohdutti ajatus siitä, että ne olivat tallinsisäiset Halloween-kilpailut, joita normaalit ihmiset eivät ota niin vakavasti. Mutta koska mä olin a) stressaaja b) aivan liian kilpailuhenkinen ja c) epänormaali ihminen, mä unohdin lohduttavat ajatukset kovin helposti. Siitä päästäänkin siihen, että mä olin nakittanut Jutan ja Loviisan maneesiin puominnostajiksi. Tytöt olivat rakentaneet mulle viiden esteen radan, jota mä olin hypännyt vähän jokaisesta suunnasta. Meidän ongelmat eivät koskaan johtuneet itse esteistä, sillä menimme niin pieniä, että Gitta olisi hypännyt ne unissaankin. Yleensä se perusratsastus esteiden välillä oli kaikista ongelmallisinta. Joko mun henkinen kantti ei kestänyt ja aloin yliyrittämään tai sitten Gitta ei ollut parhaalla tuulella ja mä aloin taas yliyrittämään. Mutta silloin joskus, kun mä ratsastin hyvin, me yleensä onnistuttiin. Ja niinpä meillä sujui kaikki tänään hyvin. Tulimme varsinaisen kisakorkeuden ehkä kolme kertaa radan muodossa ja niiltä pari puomia tuli mukaan pelkästään mun huonojen teiden vuoksi. Mutta kun mä vähän skarppasin ja ratsastin paremmat tiet, me onnistuttiin. Siis oikeasti - meidän näin hyvät ja sujuvat radat oli laskettavissa yhden käden sormilla, Musta tuntui, että mä olisin voinut osallistua Gitan kanssa mihin luokkaan vain, ja onnistua kaikessa paremmin kuin hyvin. Ja aina tällaisen fiiliksen sattuessa mä muistin, miksi nautinkaan ratsastuksesta niin paljon. Onnistumiset antoivat niin paljon iloa, jopa ne aivan kaikista pienimmätkin. Ja niitä hetkiä muistellessa jaksoi kestää ne koulutunnit marraskuisessa räntäsateessa, jolloin tuntui, ettei osannut mitään eikä pystynyt mihinkään. Me hoidettiin Jutan ja Loviisan kanssa Gitta nopeasti pois ja kirmattiin sitten oleskeluhuoneen sohvalle lämmittelemään. Anni tarjoili meille kuumaa kaakaota ja istahti sitten tupapöydän ääreen Salman viereen. "Ai niin Wenla, miten teillä meni Gitan kanssa?" Anni kysyi ja käänsi katseensa muhun päin. "No siis ihan hyvin. Eikun ei, itseasiassa tosi hyvin. Musta tuntuu, että mä en sittenkään munaa ihan täysin keskiviikkona," mä hymyilin ja puhalsin vaalea hiuksen naamaltani. "Toi hymyili koko tunnin ajan, ihan ku sille ois annettu jotain ilokaasua. Jos ihan rehellisiä ollaan, mä en oo koskaan nähny ketään noin iloisena Gitan selässä estetunnilla," Loviisa nauroi. "Heei älä dissaa, ei Gitta noin kauhee oo," mä virnistin. "Mä muistutan sua tosta sitten ku valitat siitä, miten teillä menee päin persettä kaikki," Jutta sanoi. Mä kopautin sitä leikkisästi olkapäähän ja meinasin samalla purskauttaa kaakaot suustani matolle. Salma ja Anni katsahtivat toisiaan silmiään pyöritellen ja syventyivät sitten Salman edessä pöydällä lojuvaan hevoslehteen. Wenla ja Gitta 84HM
/ aika hämmentävää että julkasin muutaman päivän sisällä jo toisen tarinan..
|
|
|
Post by Wenla on Oct 21, 2016 18:32:55 GMT 2
/ ANNE! Niiiiiiin ihana spessu! Tää sai mut istumaan alas ja kirjoittamaan. Helpotti niin paljon oloa, kun sai purkaa ajatuksia jonnekin muiden nähtäville. Kiitos <3 21.10.2016 perjantai - Melkein jo uskoin syysmasennukseen Mä olin miltei pelännyt tallille menoa. Ihan tosi, mua ei ollut paljoa näkynyt. Joskus aikaisin aamulla, joskus myöhään illalla ja ehkä silloin, kun olin käynyt tunnilla. Siis ihan oikeasti, kuukauden aikana olin valehtelematta nähnyt ehkä kuutta sebeläistä - ja puolia niistä muualla kuin tallilla. Joo köh köh, mulla oli ollut koeviikkoa ja muita koulujuttuja ihan hulluna. Mutta olisin mä silti ehtinyt tallille. Mä en vain ollut jaksanut tulla. Syysmasennus oli varman aika kulunut tekosyy, mutta mä olin ehkä alkanut uskoa siihen. Siihen, että mulla oli syysmasennus. Mutta nyt kun mä katselin Gittaa ja iloista täti-ihmistä hölkyttelemässä jatkotunnilla kyyneleet valuivat väkisin poskia pitkin. Oululainen kaverini oli soittanut eilen ja kertonut entisen liikutusponini lopetuspäätöksestä. Sitä, pientä mustaa karvaista shetlanninponia en ollut käynyt katsomassa pitkiin aikoihin, vaikka Oulussa vierailinkin suhteellisen usein. Se oli tavallaan unohtunut. Miten paljon kaikkea hyvää niihin aikoihin oli mahtunut. Olimme maastoilleet kaverini kanssa paljon, minä mustalla ja kaverini mustavalkealla pienellä ponilla. Se oli opettanut vastuuta, eihän kerran tai pari viikossa ratsastaminen sitä sulle tuonut. Se oli ollut henki ja elämä. Vaikka olin joutunut luopumaan poneista jo vuosia sitten, musta tuntui silti pahalta. Ennen olin tiennyt, että se oli siellä. Enää se ei ollut ja mulla oli huono omatunto. Mitä kaikkea olisinkaan voinut tehdä paremmin. Siitä päästäänkin siihen, että mä olin tajunnut ryhdistäytyä. Ei sitä koskaan tiedä ennalta, milloin on viimeinen kerta. Mä en halunnut tuntea omatunnon kolkutusta silloin, kun Gitta olisi poissa. "Wenla!" joku hihkaisi. Mä näin Claran hymyn hyytyvän, kun se rekisteröi mun luultavasti erittäin punaisen ja märän naaman. "Onko kaikki hyvin?" Claran istahdettua mä selitin sille pikaisesti koko jutun. "Voi ei, kauheeta," blondi sanoi ja halasi mua. "Joo, vaikka kyllähän mä tiesin, että se oli vanha ja huonossa kunnossa. Ei sitä vaan jotenkin tajunnu," mä yritin hymyillä. "Mutta mitäs tänne?" "No, sä oot varmaankin lukenu meidän watsappia. Varmaan tiesit et hoidan nykyään Siiriä ja sit on nää uudet hoitajat?" Clara kysyi. "Joo," mä sanoin lyhyesti. "Ai niin, Rosa lopetti. Joku tyttö Kössiä alkoi hoitamaan, en nyt muista sen nimeä. Ei Kössillä ollu hakuja ees, niin se kai oli jotenki Rosan tai Annen tuttu tai jotain," Clara sanoi. "Mitääh?" mä henkäisin. Rosa oli iso menetys meidän poppooseen. "Jep," Clara nyökkäsi. "Mutta nyt käydään moikkaamassa muita ennen ku sun pitää hoitaa toi Gitta, ne kuolee ilosta kun näkee sut. Ollaan porukalla mietitty et mihin etelänavalle oot muuttanu, ku sua on näkyny ihan super harvoin! Wilma meinas jo kaivaa salapoliisivälineet kaapistansa esille, niinku sillon Pintelimiehen tapauksessa." Ja niinpä Clara puoliväkisin raahasi mut oleskeluhuoneeseen tuttujen naamojen keskelle. Mä sain halata useampaa ja selittää poissaoloani varmaan tuhat kertaa, mutta ei, en valittanut. Mä en oikeastaan enää edes tajunnut, miksi olin pelännyt tallille tulemista. Tänne mä kuuluin, en sänkyni pohjalle ( paitsi ehkä joskus..). Wenla ja Gitta 83HM
|
|
|
Post by Wenla on Oct 1, 2016 8:25:56 GMT 2
Helppo C Wenla - Björks Brigitta
|
|
|
Post by Wenla on Sept 7, 2016 15:10:48 GMT 2
7.9.2016 keskiviikko - Ihmeitä tapahtuu Tuulia: Viileä, alkusyksyn tuuli pakotti nostamaan kaulukset paremmin pystyyn kulkiessamme leppoista käyntiä, minä Huiskan selässä ja Wenla Gitan kyydissä. Vaikka aurinko pilkotti jälleen pilvenreunan takaa, se ei enää samalla tavalla lämmittänyt. Onneksi Huiska kasvavine turkkeineen lämmitti jalkojani. Kuljimme kuoppaista metsätietä, jonka keskellä kasvava ruoho oli lähes yhtä kellastunutta, kuin viereisen pellon heinä. Tuuli heilutti heinänkorsia ja sai haapojen kellastuvat lehdet havisemaan metsikössä. Jokainen puu, sammalmätäs ja tienpiennar kuiski saapuvaa syksyä, hallaöitä ja miljoonin värein loistavaa ruska-aikaa.
"Ravataanko?" Wenla kysyi, kun tie kaartui pidemmälle suoralle, jonka maa näytti pehmoiselta ja tasaiselta. Ja niin me ravattiin, vaikka se sai jäsenet yhä enemmän kalisemaan kylmyydestä. Huiskan matkaavoittava ravi siivitti meidät nopeasti pienemmän ratsukon edelle. Pian tie päättyi kuitenkin autotien risteykseen, ja jarrutin Huiskan pysähdyksiin. "Kello alkaa lähentyä viittä, täytyy lähteä Seppelettä päin. Huiskalla on kohta junnujen ratsastustunti", kerroin. "Okei, no tonne päin kun lähtee niin ei oo pitkä matka tallille", Wenlakin tuumasi. "Gitalla on tänään ihan vapaapäivä, niin mulla ei oo kiire sen kummemmin."
Meidän keskustelu oli pysynyt vähän vaimeana, mutta tallilla ei ollut ollut muita maastoonlähtijöitä, niin me oltiin sitten lähdetty kahelleen. Ehkä se oli ihan hyvä, niin paljon oli sotaisaa aikaa takana. Mehän oltiin jo kaikki sovittu, ei siinä mitään, mutta unohtaminen on vaikeaa. Aina. "Mulla on vielä Rosa ratsastamatta", kerroin. "Sillä ei oo ollut koko vuonna hoitajaa, enkä nyt aio etsiäkään, kun se kuitenkin jää mammalomalle lokakuun lopulla." "Ainiin, se saa varsan! Oot varmaan tosi ilonen siitä." Hymyilin takaisin, mutta kääntyessämme autotien varteen keskustelu hiipui joutuessamme kulkea peräkkäin.
Wenla: Mä katselin Tuulian vaaleaa hiuspehkoa, joka keinui rytmikkäästi Huiskan käynnin tahtiin. Musta oli kiva, että me pystyttiin nykyisin tekemään jotain ihan kahdestaankin, vaikka menneisyydessä kummittelikin SE juttu. Tietystikään meidän juttelu ei ollut yhtä luonnollista kuin joskus ennen, mutta ehkä se oli normaalia. "Mä oon aina miettiny millanen varsa Gitalle tulis. Olisko sillä yhtä kiva päämerkki? Minkä värinen se olis ja niin edelleen," mä sanoin kovaan ääneen, jotta Tuulia kuulisi. Se kääntyikin katsomaan mua. "Varsat on kyllä ihania ja tiineyden loppuajat on tosi jänniä," tyttö hymyili. "Musta vähän kyllä tuntuu, että Anne ei aijo varsottaa Gittaa. Tää talli ei kaipaa Gitta 2.0," mä nauroin ja Tuuliakin hymähti. Pian saavuimme tallin pihaan, jossa jalkauduimme nopeasti ja pakenimme tuulta tallin puolelle. Tuulia vei Huiskan pesukarsinalle ja mä nakkasin Gitan varusteineen karsinaan. "Mä en jotenkin osaa pukeutua kun tuolla on noin kylmä. Elän jotenkin ihan kesää vielä," mä valitin astellessani satulan kanssa pesukarsinan ohi. "Kesä oli kyllä ihana," Tuulia myötäili riisuessaan suomenhevosen suitsia. Pian ne kuitenkin pitäisi laittaa taas suokin päähän, sillä Huiska lähtisi pian tunnille. Mä kiitin mielessäni jotain ylempää tahoa Gitan vapaapäivästä. Laskin Gitan satulan kylmään telineeseen ja vilkaisin sitten ikkunasta pihamaalle. Se oli todellakin syksyinen - tuulinen, autio ja ennenkaikkea hämärämpi kuin lähtiessämme. Mun pitäisi todellakin sisäistää, että oli syksy. Mun katse kiinnittyi kuitenkin pian pihalla kävelevään poikaan, joka oli tunkenut kädet syvälle taskuihin ja nostanut hupun päänsä päälle. Se poika oli Miku. Miku: Vedin huppua syvemmälle päähäni ja jäin seisomaan aitan nurkalle. Kyllä Tuulian pitäisi kohta tulla, niin päästään lähtemään pihatolle. Seppeleen etupihalla kiiruhti pari tallityttöä sisätiloihin. Tunti varmasti pyöri tallin takana kentällä tai maneesissa, mutta ketään ei näkynyt pihalla hoitamassa hevosia. Kaipa kaikki mahtui sisälle, Seppeleen tallin koosta päätellen käytävätilaa riitti. Vähän enemmän kuin pikkuisessa Ruskamäessämme.
Pian käytävältä alkoi kuulua raudoitettujen kavioiden kopsetta, kun joku talutti hevosta. Askeleet oli isomman hevosen - rauhalliset ja voimakasääniset. Ulos astui kuin astuikin Tuuliaseni taluttaen uutta hoitohevostaan, yli parikymmentä senttiä Ruusaa korkeampaa Huiskaa. Kokoero pisti äkkiä silmään, sillä Ruusa oli aina näyttänyt niin pikkuiselta Tuulian vieressä. "Ai sä oot jo täällä", Tuulia sanoi aurinkoisesti hymyillen. "Mä vien tän aittaan, kun se menee kohta taas tunnille, ja käyn sanoo maastoseuralle heipat, niin päästään lähtemään Rosan luo", tyttö puhui. "Juu, ei mitään kiirettä", sanoin kävellessäni vähän Tuikkua vastaan ja sitten Huiskan toisella puolen takaisin aitalle. "Oliko kiva maastoilla?" "Juu, hurjan nopeasti on vaan kesäkelit vaihtunut syyskeleiksi. Täällähän melkein palelee." "Niinpä", totesin hytisten salaisesti hupparini sisällä.
Tuulian kadottua sivuovesta talliin, käytävältä alkoi jälleen kuulua kopinaa. Tällä kertaa paljon tiuhemmin askeltavan hevosen, todennäköisesti ponin. Kun parivaljakko astui ulkoilmaan, erotin taluttajan olevan Wenla. Voooih. "Miten sä oot taaas täällä", blondi tyttö sanoi ärhäkästi, silmiään siristäen. Hän jatkoi määrätietoisesti hoitsunsa taluttamista kohti tarhaa. "Tulinpahan vaan Tuikkua vastaan kun ollaan menossa sinne pihatolle", vastasin ilmeettömän neutraalisti - ei tehnyt mieli alkaa riitelemään. "Jaa sunko kainaloon sillä vaan olikin kiire", tyttö sanahti pyyhkäistessään mun ohi. "No eiks Huiska ollu menossa tunnille", älähin tytön perään, mutta hän ei enää vastannut. Silloin Tuuliakin pörhälsi jo tallista. "Ahh siellähän se Wenla menee, en löytänytkään tallista", Tuikku sanoi minulle. Katsoimme hieman epäillen toisiamme - mitähän tästäkin taas tulisi. Emme kuitenkaan ehtineet liueta paikalta, kun blondi tyttö pyyhälsi tarhalta takaisin.
Wenla: Tiedättehän ne hetket kun sun pitäisi käyttäytyä kunnolla, vaikka mielei tekisi repiä jokaiselta vastaantulijalta silmät päästä. Mä en yleensä ollut pitkävihainen, kaukana siitä, mutta Mikujuttua en vain osannut sivuuttaa. Aina kun mä näin sen pärstän, mulla vain jotenkin napsahti ja unohdin olevani miltei täysi-ikäinen. Halusin vain olla viisivuotias vallaton uhmaikäinen. Mutta koska mä olin seitsemäntoista ja vastuullinen nuori nainen, mun piti yrittää hillitä itseni. Neutraali ja siedettävä. Ja niinpä mä kävelin taakseni katsomatta Mikun ja Tuulian ohi. "Moikka Wenla! Kiva kun olit maastoseurana," Tuulia huikkasi perääni. Mä käännyin vielä ja hymyilin sille, varoen tiukasti Mikun vilkaisemista. "Olitsä ton kans maastos?" mä kuulin pojan sanovan Tuulialle. "Joo, olin," Tuulia vastasi. Mä kuulin edelleen niiden puheen, vaikka olinkin ottanut jo pari askelta eteen päin. Mä taisin salakuunnella niiden keskustelua. "Mä luulin, että te ette hengaile silleen," Miku sanoi kysyvästi. "No voi iik jos hengailtaiskin? Ei pitäis vaivata sun elämää kamalasti, vaikka me oltais koko ajan tallilla kahdestaan. Koska sun ei edes pitäis olla täällä!" mä tiuskaisin ja katsahdin taakseni. Tuulia huokaisi. Sinne meni se aikuistuva, uusi ja kypsä minä. Tuulia: "Wenla, ihan iisisti, Miku tuli vaan käväsemään", sanoin tauhoittelevasti. "Nii hyvä vaan kun te voitte taas olla kavereita", Miku sanoi hymyillen. Se ei selvästikään kaivannut riitaa, kukapa kaipaisikaan. "Noh eiks ookki hyvä et eea jotku meist voi olla kavereita?" Wenla naljahti tekohymyä vääntäen. "En kyl ees muista että minkähän takia me alun perin riideltiinkään, niih.." "Ei pliis jauheta enää samaa vanhaa. Voitasko mekin sopia joskus, nii kaikki meistä vois olla kavereita?" Miku sanoi pyytävästi. "Aih et sä haluut kaveerata niiku... mun kans? Kaiken tän jälkeen?"
Wenla ei saanut enempää sanottua hämmästykseltään, eikä sen enempää mekään. Lausahdus tuli ihan puskista, ilman että kukaan ehti reagoida siihen.
"Säkö muka jaksaisit tervehtiä sitä typerää kakaraa, josta halusit päästä eroon? Jaksaisit kuunnella sen juttuja, kuin mitään ei koskaan oisi tapahtunut? En usko", Wenla sai lopulta sanottua hiljaisuuden rikkoen. Sen äänensävy oli hieman katkera - no ei mikään ihme. "No - nii? Miks ei?" hämmästeli Miku.
Wenla: Mä olin hämmentynyt. Tiesin kyllä, että Miku halusi sopia, mutta entä kaveeraaminen? Sitä mä en ollut ajatellut, en sen jälkeen mitä se oli tehnyt mulle. Tai mitä mä olin tehnyt sille. Ja jotenkin mä tiesin jossain mieleni syövereissä, että siitä ei tulisi yhtään mitään. Mä luultavasti katkeroituisin taas ja joutuisin perustamaan LNK-klubin. Liian nuori katkeraksi. "Oli miten oli, siitä ei tulis yhtään mitään," mä tokaisin keräten itseni ja ylpeyteni. Nostin katseeni maasta ja hymähdin. Sitten mä kovetin itseni, ilmeeni ja varmaan myös jokaisen sopukan kehostani. "No miksei muka?" Miku kysyi. "Vaikkapa siksi, että mun on vaikea päästää ketään lähelleni nykyisin ja-" "No ei meidän tarvitse mitään parhaita kavereita olla," poika tokaisi väliin. "Niin sitä olin sanomassa, että mä en vaan oikeasti pidä susta enää. Millään tavalla," mä jatkoin hieman närkästyneenä ja pyyhkäisin hiustupsun korvani taakse. "Voisitteko te nyt vaan, niinku, paiskata kättä ja unohtaa? Älkää olko kavereita, se on ihan fine, mutta tää vihanpito ei ole," Tuulia sanoi väliin ja katsoi anovasti mua. Vaikka se puhuikin monikossa, se osoitti sanansa pelkästään mulle. Koska Mikuhan oli ollut valmis sopimaan jo vuonna nakki ja peruna. Miku: Wenla ei ehtinyt sanoa mitään, kun minä koitin ojentaa kättäni sopiaksemme asian. "Niin, voitaisiinko Wenla sopia jo?" pyysin. Mun käsi oli ojennettu niin lähelle Wenlaa, että hän olisi yltänyt helposti tarttumaan siihen, mutta elettäkään hän ei tehnyt. Ainoastaan veti kasvonsa kummalliseen ilmeeseen ja sanoi: "No - okei sitten."
Vaan heti samantein tyttö kääntyi kannoiltaan ja asteli reippaasti talliin päin. Astuin askeleen hänen peräänsä sanoen: "Hei sanoi--" "Miku, älä, antaa sen mennä. Kyllä se varmasti tarkotti mitä sanoi", Tuulia sanoi hiljaa vetäen minut kädestäni takaisinpäin. Tyttö veti minut lähelleen ja painoi päänsä kaulaani vasten saaden minut kietomaan kädet hänen ympärilleen. "Ehkä parasta on, että mä pysyn hetken pois Seppeleen mailta", totesin hiljaa. "Mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa, että voit huoletta kulkea missä tahdot", Tuikku sanoi katsoen minua toivoa täynnä oleva hymy kasvoillaan. "Mutta nyt Rosa odottaa meitä pihatolla", tyttö jatkoi. "Niin, lähdetään sinne."
Ja niin me lähdettiin kulkemaan kohti parkkipaikkaa, käsi kädessä.
Wenla: Mä en jäänyt kuuntelemaan Mikun viimeistä lausetta, vaan painuin suorinta tietä sisälle talliin. Mä nojauduin ensimmäisen karsinan seinään ja painoin käden otsalleni - mä hallitsin nämä sovintotilanteet niin helvetin hyvin. Mutta se siitä, nyt mun tarvitsisi vain unohtaa. Se oli kuitenkin niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Kiipesin portaat ylös ja pujahdin oleskeluhuoneen puolelle. Clara, Sandra ja Inkeri istuivat pelaamassa korttia pöydän ääressä ja mut huomatessaan niiden kasvoille piirtyi se tietäväinen ilme, jota mä en välttämättä olisi halunnut nähdä. "Te näitte," mä huokaisin ja katsoin ikkunaa merkitsevästi. "No totta hitossa nähtiin! Onks sulla jotain kerrottavaa?" Inkeri virnuili. "Joo, me sovittiin," mä vastasin ja istahdin Claran viereen. "Täh?" Sandra puuskahti. "Joo joo, se ois halunnu lyödä vielä oikeen kättä päälle mutta mä häivyin," mutisin. "Sä et oikeesti halunnu sopia?" Clara järkeili. "En mä tiiä," kohautin olkiani. "Älä vaan sano että ootte jotain kavereita," Inksu huokaisi. "Koska se ei toimi." "No ei olla, mutta ainakaan mä en kehtaa enää järjestää kohtausta aina kun se raahautuu tänne," hymähdin. Sandra näytti edelleen epäileväiseltä ja ihmekös tuo, sille mä olin itkenyt ja valittanut kaikki Mikuun liittyvät asiat. Mukaanlukien se, että meidän sovinto olisi maailman kahdeksas ihme. Mutta ihmeitä tapahtuu, eiks nii? Wenla ja Gitta 82HM
|
|
|
Post by Wenla on Sept 3, 2016 14:18:10 GMT 2
Kreisi uittoreissu! Mua hämmensi kerta toisensa jälkeen, miten poni pystyi olemaan niin pieni ja kapea. Olin aikoinani mennyt paljon shetlanninponeilla, joiden maha jotenkin kompensoi pientä kokoa. Tirkun selässä mun jalat ylsivät mahan ympäri leikiten. Annen varoitukset olivat osuneet ihan oikeaan. Mä sain todellakin tehdä töitä, jotta me päästiin edes vesirajaan Tirkun kanssa. Mun teki mieli pitää juhlat siltä seisomalta, kun Tirkku seisoi rennosti noin metrin päässä vedestä. Mutta mä en jaksanut, koska aurinko porotti täydeltä terältä, ja hiki valui pitkin selkää. "Noniin, liikettä," mä päätin. Maiskutin kovaan ääneen ja kopautin pohkeita tamman kylkiin. Mä en kerennyt reagoida Tirkun loikkaan ja keikahdin ponin kyljelle. Tirkku peruutti samalla kun mä roikuin kaikin voimin kyydissä. Kauaa mä en jaksanut, vaan ponin hiljentäessä mätkähdin maahan. Ohjat olivat onneksi yhä tiukasti kädessä, eikä poni päässyt karkuun. Mä vilkaisin muita, jotka ilakoivat vedessä, ja päätin olla luovuttamatta. Ja niinpä mä sain jolain ilveellä ponin veteen saakka. Tamman korvat liikkuivat ees taas, kun mä kehotin sitä eteenpäin viileässä vedessä. Mä sain todellakin olla varuillani, sillä Tirkku esitteli hienoja sivuloikkiaan. Ehkä se luuli että mä tippuisin uudestaan? Loppujenlopuksi me päästiin kuitenkin oikeasti uimaan ja mullakin oli hauskaa. Ja aikanaan kootia kohti taivalsi viisi märkää, mutta iloista ratsukkoa, sekä korkealla Myntin selässä huojuva Kasper, joka ei kylläkään ollut märkä. Mutta ehkä ihan vähän iloinen? Kiitos tunnista!
|
|