Siken hoitovihko

[Pipsa]

11.9.2011 - Bad day

Sara hymyili.
“Miksi ei?”, tyttö naurahti keveästi ja pyyhkäisi tukon tummanruskeita hiuksia kasvoiltaan.
“Mie vaan…”, mutisin painaen pääni käsiini. Väsytti, eilisilta oli venynyt pitkäksi. “En oikein tiiä.”
“Huono päivä?”, Sara virnisti nousten seisomaan. “Tuu nyt, et sie voi koko päivää täällä lojua.”
“En vai?”
“Et.”
“Okei okei, tuun tuun”, huokaisin kammeten itseni ylös oleskelutilan houkuttelevan pehmeältä, violettiin vivahtavalta sohvalta. “Minne me mennään?
“Maneesiin”, tyttö hymisi itseensä tyytyväisenä itseensä. “Voitas koota esteitä maneesiin.”
“Pääseeks siun hienohelmaponis yli kasikympistä?”, kysyin raahautuen kaappinumero 11 eteen. “Kevyesti”, tyttö virnisti. “Oisin vaan huolissas omasta pullaponistas.”
“Sikke on kyllä true kisaponi”, naurahdin. “Ettäs tiiät.”
“Joojoo. Ei tehhä kyllä sit mitään kamalan isoja, en oo kauheasti kerenny Bonniella hyppäämään.”

Kaivoin ratsastushousujeni taskusta hopeanharmaan, metallisen avaimen jonka avulla väänsin kaapin oven auki. Otin sieltä esille tummanpunaisen hupparin, jonka sujautin ketterästi päälleni. Huokaisten kaivoin vielä tavaroiden alta esille ratsastussaappaani, jotka jätin penkille lojumaan kypärän viereen.
“Mennään nyt ennen kuin mie perun tän”, tokaisin lähtien vastausta odottamatta harppomaan portaita alas alakertaan. Lisäosan kautta oikaisin maneesille, sipaisten kulkumatkalla karsinassaan möllöttävän Siken vaaleanruskeaa päätä.

Reippaasti ryhdyimme raahaamaan puomeja ja estetolppia maneesiin, suunnitellen samalla yksinkertaisen radan. Estekorkeus olisi melko matala, eikä rata tulisi teknisestikään olemaan haastava, vaan tarkoituksena olisi lähinnä keskittyä perusasioihin - muun muassa lähestymisiin, käännöksiin ja sopivaan tempoon.
“Tehään tähän ristikko, sit tohon toinen ristikko niin että tähä jää semmoiset seitsemän laukkaa”, mumisin raahaten valkeaa tolppaa perässäni. Esteet kasautuivat kentälle nopsaa minun ja Saran puhuessa kaikesta turhasta ja vähemmän turhasta. Radio maneesin nurkassa soittaa hiljalleen musiikkia, tarkemmin sanottuna Daniel Powterin bad day:ta.

You had a bad day
You're taking one down
You sing a sad song just to turn it around
You say you don't know
You tell me don't lie
You work at a smile and you go for a ride
You had a bad day
The camera don't lie
You're coming back down and you really don't mind
You had a bad day

Kappaleen sanat tuntuivat kovin paikkansa pitäviltä. Tänään oli totisesti huono päivä, mitä vahvisti vielä sateenropina maneesin kattoa vasten. Päätä särki hieman, sekä täytyisi pyöräillä kotiin. Säätiedotuksissa oltiin luvattu sadetta koko päiväksi, mutten minä tietenkään ollut sitä uskonut. Tyhmä mikä tyhmä.
“Pipsa, kuulit sie mitä mie sanoin?”, Sara tuhahti heilutellen kättään naamani edessä kiinnittääkseen huomioni. “Ilmeisesti et?”.
“Ai sori, en”, hymyilin tytölle viattomasti. “Pitäs vissii mennä laittamaan ponit kuntoon?”
“No kato Sherlock”, brunette virnisti. “Vika tallilla on… haisunäätä?”
“Haha, yritä vaan pysyä perässä senkin skunkki!”, kiljaisin pinkaisten juoksuun. Tallin oven edustalla hiljensin vauhtini kävelyyn Saran pyyhältäessä ohitseni.
“Kukas olikaan se haisunäätä?”, virnuilin tytölle tämän näyttäessä minulle kieltä. Yhdessä tallustelimme sisälle talliin, ryhtyen sukimaan puhtaaksi ponejamme. Sikke oli yllättävää kyllä pysynyt melko puhtaana kurakeleistä huolimatta, joten harjailin sen reippaasti (tai vähemmän reippaasti…) läpikotaisin ja nakkasin suojat kaikkiin jalkoihin.
“Missä vaiheessa sie oot?”, huikkasin Bonnieta puunaavalle Saralle.
“Varusteet puuttuu, muuten tää on valmis”, tyttö mutisi kurkaten käytävälle. “Sie?”
“Samassa vaiheessa mieki”, totean hipsien ulos karsinasta ja sulkien sen perässäni. Satulahuoneelta kipaisin hakemassa Siken tummanruskean satulan ja suitset.
“Eikös ookkin ihana otsapanta?”, Sara henkäisi selkäni takaa väläyttäen hymyn, joka oli melkein yhtä hohtava kuin otsapannan koristeet.
“Onhan tuo, vaikkei Sikelle sopiskaan”, hymyilin heittäen suitset olkapäälleni ja napaten satulan käsivarsilleni. “Miekin ihailin sillon aikoja sitten tuota sponsoriponi-juttua. Ois ollu tosi kiva saaha ilmasta valmennusta, kun tuppaa tuo valmentautuminen olemaan aika kallista.”
“Jep, onhan tää ihan huippua”, Sara totesi kävellen vierelläni lisä-osan karsinoille.
“Oot sie kisannu Siken kanssa nyt?”, tyttö jatkoi.
“Jonkin verran pkk-cupissa ollaan oltu mukana, kaks viimistä osakilpailuu jäi kyllä väliin kun oli niin paljon kaikkee muuta”, kerroin. “Ens viikonloppuna ois sit taas kisat, mennään Siken kanssa helppoa b:tä ja a:ta lauantaina ja sit sunnuntaina on 80 ja 90cm.”

Vielä puhumista jatkaen satuloin ja suitsin Siken.
“Mistä Bonnie muuten on kotosin?”
“Krofnock Ranchilta Saksasta, niillä on siellä tosi makeita ponia mitä oon netissä nähny.”
Melkeimpä huomaamattani olimme jo ajautuneet maneesiin, jossa nousin viimein ponin selkään ja ohjasin sen uralle kävelemään pitkin ohjin.

Alkuun annoin ponin kävellä hetkisen, kunnes pyysin sen rentoon raviin puolipitkin ohjin. Ravailun jälkeen otin tamman kanssa vielä rentoa laukkaa uraa pitkin, sekä teimme pari taivutusta ja väistöä. Sikke oli reippaalla päällä kuten yleensäkin ja pidätteet olivat tarpeen. Lämmittelyhypyt sujuivat kuitenkin hyvin ja lähestymiset olivat onnistuneita. Ehkä tästä tulisi vielä hyvä päivä.

[Anne]

16.10.2011 Hubertusratsastuksessa



Jeccu ja Riina sekä Pipsa ja Sikke maasto-osuudella.

Spessu Jeculle ja Pipsalle!

[Anne]

Syksyinen retki - lokakuu 2011

• Sivu 1
  
• Sivu 2
  
• Sivu 3
  

Joulukalenteri 2010-spessu Pipsalle, Sastulle ja Wearille!

[Pipsa]

They're screaming in their hearts

Poni tuntuu juoksevan kokoajan pois altani, eikä se keskity lainkaan minuun tai pidätteisiini. Puren hampaani yhteen puristaen käsiäni tiukemmin yhteen. Käteni tuntuvat puutuvan jatkuvasta vedosta.
- Pipsa vähän kontrollia siihen menoon, et voi antaa sen ponin vaan juosta eteenpäin! Anne komentaa ankaruutta äänessään. Yritän koko ajan, muttei poni kuuntele lainkaan. Tunnen jonkinlaista raivoa, miksei Sikke voi koskaan toimia kunnolla silloin kun sen kuuluisi, miksi sen täytyy olla juuri tuollainen paksupäinen laamanraato? Kaikkien muiden hevoset liikkuvat kauniin harmonisesti, meidän vain porhaltaessa eteenpäin.

- Pipsa hei keskitys nyt vähän, Anne muistuttaa tiukasti. Aivoverisuoneni tuntuvat tukkeutuvan vähitellen, raivon noustessa pintaan. Riuhtaisen melko kovaotteisesti ohjasta, tuntien itseni todella avuttomaksi.
- Älä rankaise sitä ponia omista virheistäs, vaan koita pysyä rauhallisena ja pidättää sitä enemmän omalla istunnalla… opettaja jatkaa loppujen ohjeista ohittaen tajuntani. Ratsastus ei tunnu luonnistuvan millään, helpotkin tehtävät tuntuvat mahdottomilta.

- Mie taidan jättää loppu tunnin väliin, on vähän paha olo, teeskentelen vältellen katsomasta Annea suoraan silmiin.
- Okei, saat sie Siken hoidettua, vai pyydänkö mie jonkun hoitamaan sen?
- Kyllä mie sen saa hoidettua, mumisen vetisin silmin. Varovaisesti käännän tamman kaartoon, tiputtaen jalustimet jaloistani. Maata tuijottaen kiskon jalustimet ylös, tuntien selässäni muiden ratsastajien hämmästyneitä ilmeitä. Vilkaisematta kehenkään lähes hinaan ponin perässäni ulos maneesista kasvoja vastan hakkaavaan sateeseen.

Annan sateen pyykiä kasvojani, tuntuu hyvältä tuntea sateen viileys. Suolainen kyynelvirta virtaa pitkin poskeani, kadoten nopeasti sateen joukkoon. Toivon, että joku tulisi. Halaisi minua ja kertoisi, ettei mitään hätää ole. Joku joka vain olisi siinä, ymmärtäisi ilman sanoja. Tallin valot hohtavat pimeässä kuin lauma tulikärpäsiä. Kukaan ei tule vastaan matkalla kohti Siken karsinaa ja hyvä niin.

Väsynein silmin tuijotan maata. Käteni liikkuu rutinoituneesti pitkin ponia, sen kummempia ajattelematta. Mieleeni nousee muistoja siitä, kuinka onnellinen olin harjatessani Sikkeä ensi kertaa. Näen mielessäni sen hetken, muiston siitä, kuinka onnellinen olin silloin. Unelma, josta olin aina haaveillut oli vihdoin toteutunut. Ponin hankinta oli tuntunut parhaalta mitä minulle koskaan oli tapahtunut, muistan kuinka ylpeä olin. Enää mikään ei tunnut enää samalta. Tamma koskettaa minua helläsi päällään. Se on yksi asia jota rakastan; se ymmärtää aina, se on luonani aina omana itsenään.

Nojaudun vasten sitä, annan käsieni uppoutua sen karvapeitteen joukkoon. Tuntuu syylliseltä. Vaikka tamma on yksi ainoista joka on kestänyt rinnallani koko ajan, en ole osannut arvostaa sitä tarpeeksi. En yksinkertaisesti osaisi kuvitella elämää ilman sitä.
- Anteeksi, kuiskaan hiljaa ääneen sanojen jäädessä leijumaan ilmaan.

Pipsa & Sikke

[Pipsa]

12.11.2011 - Syyllisyys

Sadepisarat rummuttavat maneesin kattoa. Painan pohkeet pyöreän tamman kylkiin, sen siirtyessä parin pukin kautta laukkaan. Katse esteen yli, pohkeet lähellä kylkiä, varma olemus, hoen hiljaa mielessäni ohjaten vuonohevosen mahdollisimman hyvällä linjalla esteelle. Hyvä tuntuma, tarpeeksi eteenpäin liikkuva laukka, sopiva paikka – kaikki pitäisi olla kohdallaan sujuvaa hyppyä varten. Ponin alkaessa epäröidä kannustan sitä reippaasti eteenpäin, mutta tulos on sama kuin kahdella aiemmallakin kerralla – kielto. Horjahdan eteenpäin, saaden kuitenkin pidettyä itseni satulassa. Pettymys tuntuu karvaalta. Pettymys itseeni ja poniin.

”Mikä sinnuu nyt oikein vaivaa?”, huokaisen kääntäen ponin pois esteeltä. Poni oli kieltänyt jo kolmatta kertaa esteelle, eikä se todellakaan voinut johtua esteen suuresta koosta – se kun sattui olemaan säälittävän pieni pysty. Suolaiset, pettymyksen kyyneleet kohoavat jo silmiin. Jo ainakin viikon ajan poni oli temppuillut minkä kerkesi. Epäonnistumisten putki tuntui olevan katkeamaton. Koulua treenatessa tamma tuntui juoksevan eteenpäin kuin juna tai vaihtoehtoisesti mateli kuin etana. Maneesiin sattunut Jaakkokin oli naureskellut ponin näyttävän hirveltä, vaikkei ollutkaan halunnut minua loukata. Myös ratsastusta aina silloin tällöin katselevat tuntilaisetkin tuntuivat supisevan ja naureskelevan meille jatkuvasti. Haparoivin käsin pyyhin kyyneleet kasvoiltani ja pyydän poniin raviin. Se painaa korvat luimuun ja lähtee hiljaiseen, sipsuttelevaan raviin. Laukan Sikke nostaa ainoastaan raipan avustuksella ja pukkien saattelemana. Poni tuntuu jäykältä minun suunnatessa pääty-ympyrän jälkeen esteelle. Taas ajan tammaa reippaasti eteenpäin, läpäten sitä raipalla kaulalle. Mutta ei, taas se kieltää.

Huokaisen syvään antaen ohjien valua pitkiksi. Mitä hyötyä olisi enää yrittää, kun se ei kuitenkaan onnistuisi? Mikään tuskin onnistuisi enää. Annan itkun tulla, vaikka se tuntuukin kovin lapselliselta. Täytyisihän minun vielä yrittää, mutta minä en jaksa enää. Joku muu jaksaisi yrittää vaikka sata kertaa, mutta minä en enää. Hätkähdän ovelta kuuluvaa vihellystä. Nopeasti pyyhin jälleen kerran kyyneleet kasvoiltani, vääntäen kasvoilleni väkinäisen hymyn. Maneesin ovi liukuu auki, vaaleaverikön naisen astuessa sisään.

”Moi”, Wear hymyilee säteillen. ”Haittaako jos tuun kattomaan?”
”Ei, sen kun tuut”, totean yrittäen hymyillä. ”Tosin me ollaan jo lopettelemassa.”
”Ai, vastahan te menitte maneesiin”, tyttö ihmettelee. Hän tuntuu tarkkailevan minua.
”Ajateltiin mennä vähän rennommin tänään”, mumisen. En ollut koskaan ollut hyvä valehtelemaan.
”Eikös teiän pitäny hypätä?”, Wear jatkaa. Haluaisin vajota maan alle. ”Pipsa, oot sie okei?”
”Joo… tota… on ollu vaan vähän nuhaa”, keksin hätäisesti. Sanoja todistaakseni yskäisen hieman.
”Pipsa, älä nyt pahastu mutta tota sie et uskois itekkään”, nuori nainen hymähtää. Punastun.
”Onks siulla jotain ongelmia Siken kanssa?”
Hetken ajan emmin, mutta päätän kuiten olla rehellinen.
”Aika paljonkin”, soperran painaen katseeni maahan ja näpräillen ohjia hermostuneesti.
”Millasia?”
”Mie… en saa sitä millään hyppäämään”, aloitan hiljaa. ”Ja se on tullu ihan oudoks, pukittelee ja kiukuttelee koko ajan. Enkä mie tiiä mitä teen väärin.”
”Annahan kun mie katon”, Wear hymyilee lämpimästi tullen maneesin keskelle. ”Pyyähän se raviin”

Hieman tahmeasti poni nostaa ravin, minun pyytäessä sitä ravaamaan hieman reippaammin.
”Nostas vaikka sieltä kulmasta laukka”, tyttö komentaa katsellen meitä tarkkana. Mahdollisimman selkeästi pyydän tamman laukkaan, mutta se vain kipittää menemään. Raipan läpäytyksellä takamuksellekin saan sen vain heittämään pari pukkia. Hetken yrittämisen jälkeen saan sen jännittyneeseen laukkaan, pyytäen Siken kuitenkin pian käyntiin.
”Miusta ainakin näyttää että sen selkä ois kipee. Yks puoliverinen oli just ihan samanlainen kun sillä oli selkä kipeä, siitä en sit tiiä mikä sillä oli. Kannattaa ottaa elukkalääkäriin yhteyttä, tai kysyä ainakin Annelta tai Jossulta”, nainen toteaa. ”Mut voihan olla että sillä on selässä vaan joku lihasjumi”
Sydämeni tuntuu jättävän yhden lyönnin väliin. Kyyneleet puskevat takaisin silmiini, enkä oikein tiedä miltä minusta tuntuu. Miten en ollut itse tajunnut mitään, vaikka minulla kuitenkin hevoskokemusta oli runsaasti? Miten en ollut tajunnut, ettei poni noin vaan muuttunut? Minä olin vain pakottanut sen hyppäämään, vaikka minun olisi pitänyt tajuta sen kiukuttelusta, ettei kaikki ollut kunnossa. Minä en ollut kuunnellut ponia yhtään ja nyt se oli saanut kärsiä minun tyhmyydestäni.
”Miten mie en tajunnu?”, mumisen nyyhkäisten.
”Turhaan sie ittees syytät, kaikkea ei vaan aina huomaa”, tyttö tokaisee lohduttavasti. ”Ja eihän tässä oo nyt mitään menetetty, kaikki on vielä korjattavissa”
”Niin kai”, huokaisen. ”Mie vaan en ymmärrä miten en tajunnu mitään”

Jäähdyteltyäni tamman huolellisesti vien sen karsinaan, jossa riisun sen varusteet, ennen kuin käyn pyytämässä käytävällä oleskelevan Annen sitä katsomaan.
”Wear oli tosiaan oikeassa, selkää se arkoo selvästi”, Seppeleen toinen omistaja toteaa kosketellen hellästi ponin selkää. ”Tosin miusta tää näyttää olevan vaan jumissa. Itse asiassa huomenna meiän vakkarihieroja on tulossa Topsaa hieromaan, joten samalla onnistus todennäköisesti Sikenkin hieronta”
”Se ois kyllä tosi hyvä”, vastaan hiljaa.
”Älä murehi, kyllä se Sikke tuosta hoituu”, Anne hymyilee lohduttavasti. ”Kohta se on taas entisellään”
”Toivottavasti”, huokaisen. Sovimme Annen ottavan yhteyttä hierojaan, minun luikahtaessa hakemaan harjapakki satulahuoneesta ja palaten takaisin karsinalle.

Poni tervehtii minua pehmeällä hörähdyksellä, painaen päänsä syliini. Kyynelten valuessa suukotan sen otsaa.
”Anteeksi”, kuiskaan hiljaa sille. Mielessäni toivon sen ymmärtävän.

[Pipsa]

27.11.2011

”Mie oon Pipsa, omistan sen tallin ainoan vuoniksen”, selitän aurinkoisesti hymyilevälle Rosielle. ”Ootko muuten kattonu sitä Jälkiä Jättämättä – nimistä sarjaa?”
”ööh, En?” tyttö vastaa katsellen minua kysyvästi.
”Siinä se tyttö joka tapetaan on Rosie!” selitän innoissani, ennen kuin itsekään ymmärrän mitä ihmettä höpisen. ”Sori, toi kuulosti tosi tyhmältä…” mumisen punan noustessa kasvoilleni. Iloisesti nuorehko tyttö keksii jonkun nasevan vastauksen, minun paetessa nolona paikalta. Jälleen kerran puhuin ennen kuin ymmärsin ajatella – niin tyypillistä.

Sikke vilkaisee minua kiinnostuneesti nurkkakarsinastaan, päästäen ilmoille matalan hörähdyksen. Sen pöyhkeään otsaharjaan on jumittunut useita heinänkorsia, ne törröttävät siinä kuin opossumin jalat kohti taivasta sen näytellessä kuollutta. Heti hierojan käymisen jälkeen yhteistyö tamman kanssa oli jälleen alkanut toimia paremmin, vaikkei jäykkyys vielä aivan kokonaan ollut kadonnut. Myös eläinlääkäri oli raspauksen yhteydessä ponin tarkistanut ja todennut terveeksi.

”Heidå possumunkkini!” hihkaisen ja upotan käteni vuonohevosen jo paksumman karvan joukkoon. Kaappaan ruskeassa, hieman naarmuuntuneessa liukuovessa roikkuvan harjoja pursuvan sangon ja yritän samalla kiskoa jumittunutta ovea auki. Kuten tyypillistä, koko sangon sisältö kaatuu, harjojen putoillessa sisälle karsinaan. Salamana tamma syöksyy tuijottamaan harjoja. En voi kuin hymyile katsoessani, kuinka tamma yrittää saada otetta puisesta punaharjaksisesta pääharjasta.

Vikkelästi mätän pudonneet tavarat takaisin sankoon, asettaen sen varovaisesti karsinan seinää vasten. Kaappaan käteeni harjan, tamman yhä yrittäessä mutustaa löytöään.

”Hei Sara, paljon kello on?” huikkaan Bonnieta taluttavalle Kingslandin toppaliiviin pukeutuneelle tytölle.
”Vähän vaille seitsemän”, tyttö hymyilee ravistaen valkeita karvoja vaatteistaan. Nyökkään. Sikke on jo luopunut harjasta ja se keskittyy viimeisten heinänrippeitten tonkimiseen turpeen seasta. Sininen, nyt jo melko kulahtanut toppatakkini kahisee, kun kaivan taskustani esille jo vanhan mutta uskollisen Sony Ericssonini. Ikävä kyllä kännykkä jäisi todennäköisesti ensimmäiseksi ja viimeiseksi ruotsalaisekseni, vaikkei sen toimivuudessa koskaan mitään moittimista ollutkaan. Muutama napsausta vain ja korviini siirtyy kuulokkeita pitkin suomirockiksi luoteltavan Happoradion sulosointuja.

Hymyssä suin vaihdan pääharjan puuselkäiseen sukaan, jolla ryhdyn reippain vedoin harjaamaan tamman hyväkuntoista turkkia. Poni vilkaisee minua, haukottelee leveästi ja ryhtyy nuokkumaan vasenta takastaan lepuuttaen. Se ei vaivaudu edes korvaansa heilauttamaan minun hytkyessä musiikin tahtiin leveä virne kasvoillani.

”Kuomaseni, siun pitäis ny heräillä”, hymisen ponille puhdistaen yhtä sen pienistä kavioista. Tämän päivän sotasuunnitelma oli rauhallinen kävelylenkki maasta käsin. Tarkoituksena olisi suunnata maastopoluille. Metsän pimeyteen olin varautunut nappaamalla mukaani otsalampun, jonka valossa näkisimme suunnistaa tuttuja reittejä pitkin. Etukäteen olin jo mielessäni suunnitellut sopivan, noin puolituntia kestävän lenkin.

Puhdistettuani kaikki neljä kaviota sujautan tammalle riimun päähän ja siirrymme ulos tallista.

Ulkona asettelen tyylittömän, mutta ehdottoman hyödyllisen otsalampun päähäni ja napsautan sen loistamaan valkeaa valoaan. Tyytyväisen oloisena poni lähtee vierelläni kulkemaan kohti metsään vievää polkua. Tähdet tuikkivat syvän sinisellä taivaalla.

[Pipsa]

10.12.2011 Hiirikriisi

Joulu on salakavalasti alkanut valtamaan koko Seppelettä, niin tilat, kuin myös ihmisten mielet. Aina siellä täällä voi nähdä merkin joulun lähestymisestä, aina sieltä täältä pilkahtaa tonttulakki tai joululauluja hyräilevä hoitaja. Onneksi asia ei itseäni pahemmin haittaa, - joulu on aina ollut minulle varsin mieluinen juhla, vaikka lahjojen ostaminen onkin joka jouluista tuskaa. Niin, ehkei luontaiselle pihiydelle vain voi mitään. Tämänpäiväinen shoppailunikin oli varsin epäonnistunut lahjojen ostamisen kannalta, olinhan löytänyt vain itselleni ostettavaa tavaraa.

- Oikeesti olisitpa nähnyt miun ilmeen, kun näin ne kengät siellä! Se oli oikeesti selvä merkki. Mieti hei, ne kengät oli just oikea koko ja ne oli oottanut oikeesti monta viikkoa minuu siellä! Vaahtoan vieressäni kaakaota lipittävälle Inkerille, joka oli jo nyt vähän ajan tuntemisen jälkeen osoittautunut varsin mukavaksi tyttöseksi.

- Hieno homma, tyttö hymyilee kohottautuen ylös vihreästä, jo hieman kulahtaneesta nojatuolista. Katsellessani tytön pituutta, en voi olla tuntematta pientä harmistuksen vivahdetta. Jos olisin itsekin jäänyt yhtä pieneksi, ei minun olisi tarvinnut luopua Pampulastakaan. Toisaalta, onhan pienessä koossa ne haittansakin, jotka olin jo vaivaiset 160cm pitkänä kohdata.

- Arvatkaas mihin törmäsin tänään rehulassa? Josefiina mutisee posket punertaen. Kohotan kysyvästi kulmiani katsellen naisen vaaleita lyhyitä hiussuortuvia. – Siellä se läski hiiri mässäili posket pullollaan hevosten sapuskoja! nainen puhahtaa selvästi ärtyneenä. Pieni hymyn häive nousee kasvoilleni kuunnellessani, kuinka Josefiina selittää murhanhimo kasvoillaan erilaisia hiirien murhakeinoja. Tyrskähdän kuvitellessani mielessäni naista virittämässä monimutkaisia ansoja, joiden tarkoituksena olisi lähettää hiiret tuonelaan. Muiden jäädessä miettimään erilaisia tekniikoita päättää hiirien elinpäivät, minä pakenen alakertaan oman pullaponini luo.

- Terve Sipsukka! Lepertelen minua tylsistyneesti tuijottavalle pulskalle tammalle. Kurottaudun nostamaan maahan pöllähtänyttä ruskearuudullista fleece loimea. Oudosta päähänpistosta levitän loimen levälleen, tarkastaakseni sen kunnon.

- Voi opossuminaivo! ärähdän tuijottaen loimen kyljessä mollottavaa reikää. – Nyt lähti kyllä hiiri manan majoille!

- Voi ei, onks ne hiiret alkanu terrorisoimaan jo loimiakin? Bonnien karsinasta kurkkaava Sara tuhahtaa, sännäten selvästi tutkimaan sponsoriponinsa varusteita. Sikkeä ei reagointini kiinnosta selvästi tippaakaan, mistäpä se nyt stressaisi. Suuren ärsytykseni valassa manaan kovaan ääneen tuhoja, uttkien loimen reiät uudestaan ja uudestaan. Reikien aiheuttajasta ei kyllä ole pienintäkään epäilystä, - reiän reunoilla voi lähes nähdä pienen pienet hampaan jäljet. Huokaisen syvään. Nyt ainakin oli tullut todistetuksi hiirten hyvä maku, olihan loimi tietenkin ollut Siken paras (ja itse asiassa ainut kunnollinen) loimi.

Näppäränä tyttönä pirautan isälleni, jota pyydän ostamaan mahdollisimman tehokkaan, mutta kivuttomasti tappavan hiirenloukun. Sieluni silmin näen jo itseni virittämässä sitä ponini karsinan edustalle. Samalla mieleeni kuitenkin myös tulvii mielikuvia loukkuun jääneistä hiiristä, mutta niinhän se menee, - kuka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Pipsa & Sikke

[Pipsa]

13.12.2011
Hiirikriisi-trilogia, osa 2
”Toisen meistä on lähdettävä. Ja se en ole minä”

- Tänään se hiiri kuolee, totean sohvalla istuvalle Ellulle.
- Siehän oot verenhimoinen, tyttö hymähtää.
- Arvaa vaan, se otus järsi reiän Siken parhaimpaan loimeen, mumisen tarkkaillen hiirenloukkua käsissäni.
- Elämä on kuin hiirenloukku, just kun saat sen mitä haluat, kuolet, blondi lausui ilmoille aforismin.
- Joo, ja ensimmäinen lintu madon nappaa, mutta toinen hiiri saa juuston, virnistän.
- Mistä sie muuten tiiät monta niitä hiiriä on?
- Ei sillä oo väliä, ne tulee joka tapauksessa kuolemaan.
- Oot sie kattonu Topia ja Tessua?
- Öö joo? Se oli miun lempielokuva pienenä. Se on vaan niin karmeen surullinen, aina saa tippa linssissä kattoo. Ja se loppu, kun se ”parhaista parhain kaveri” kohta tulee niin mie pillitän aina ihan satasella.
- Ai. No joka tapauksessa sie oot yhtä pakkomielteinen siihen hiireen kun se Aatu Remunen Topiin.

Ellun lähdettyä Humua puunaamaan, jään minä vielä lukemaan hiirenloukun käyttö-ohjeita. Kaikesta vihastani sitä karmeaa tuholaista kohtaan, oli loukku kivuton tappaja – naps vaan ja jyrsijän pää olisi poikki. Suuria tuskia ei pikku vipeltäjä siis tulisi tuntemaan. Vihellellen nappaan minigiljotiinin matkaani, hypähdellen portaat alas rehulaan.

Haalea loisteputki valaisee rehulaa minun astellessa sisään ympärilleni vilkuillen. Hetken etsin huoneesta merkkejä hiiristä – rehulaarin käyn läpi tarkkaavaisesti, vilkaisen ämpäreiden luota ja kaapeistakin vilkaisen. Viimein suuren, metallisen rehuämpärin takaa löydän pari pientä, mustaa hiiren jätöstä, joten se saa siis toimia ansani majapaikkana. Papanoista päätellen oli jokin noista keljuista otuksista siellä jo vieraillut, ja kuten sanotaan; rikollinen palaa aina rikospaikalle.

Ohjeiden mukaisesti virittelen hiirien giljotiinin paikoilleen, lisäten siihen vielä sen tärkeimmän – juuston. Jääkaappimme perältä olin kotoa löytänyt tuoreen ja maukkaan oloisen juustopalan, joka olisi hiirille varmasti melkoista herkkua. Huoneen seinälle kiinnitän vielä sinitarroin oleskelutilassa askartelemani varoituskyltin.
- Hiirenloukku viritetty, luen kyltistä tyytyväisenä tulokseeni. Varoituskyltti oli kieltämättä katseenvangitseva; äärimmäisen julmaksi piirretty, verenhimoisen näköinen hiiri joka oli parhaillaan
kurottautumassa ottamaan juustoa loukusta. Alkuun olin suunnitellut piirtäväni hiiren ansaan verilammikon keskelle, mutta todennut sen liian raa´aksi tallin nuorimmille kävijöille. Siispä olin
päätynyt hieman sensuroidumpaan versioon.

Hyväntuulisena astelen Siken karsinalle, vilkaisten taakseni kuultuani askeleiden kopinaa.

- Morjes Pipsa, Metta hihkaisee Siken viereltä.
- Chau. Mites teillä meni?
- Sikke oli aikas energinen, ei tarvinnu kauheesti eteenpäin käskee. Mutta ihan kivasti se meni,
harjoteltiin paljon taivutuksia ja väistöjä, tyttö hymyilee taputtaen pörröisen ponin kaulaa.
- Mites siun hiiren mestaus suju? ponini hoitaja jatkaa.
- Sain viriteltyä sen surmanloukun sinne, kyllä kohta päästään niistä kurjista hiirulaisista.
- Pikku hiiri parat, ajattele nyt niitä parkoja joitten äiti kuolee ja sit ne jää yksin ja….
- Äläs nyt, tai kohta miun pittää mennä purkamaan ne loukut sieltä, virnistän.
- Ne ryökäleet meni ja söi reiän Siken hienoimpaan loimeen.
- Niin no, onhan se aika inhottavaa kun ne pyörii kauroissa ja sotkee paikkoja, Mettakin myöntää.
- Pitäis tuo Siken karsina muuten koristella, totean tytön ohjatessa tamman karsinaan ja ryhtyen
purkamaan siltä varusteita.
- Jep, olin näkeväni semmosen koristelaatikon toimistossa, plus sitten miulla on repussa semmonen kiva joulukranssi, Metta kertoo napaten satulan käsivarsilleen.
- Mie käyn kattomassa, huikkaan tallustellen toimiston suuntaan.

Ja totta tosiaan, toimiston nurkasta löydän valtavan pahvilaatikon, joka sisältää hirmuisen määrän erilaista joulukrääsää. Vanhasta tottumuksesta tiedän, että myös yksityistenomistajilla oli lupa koristeiden käyttöön, joten niinpä nappaan laatikon syliini ja hipsuttelen takaisin karsinalle. Radio soittaa niitä ikiaikaisia jouluklassikoita, mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin. Niiden avulla pääsisin joulutunnelmiin ja kenties unohtaisin ne katalat hiiren kuvatuksetkin. Metalle huikkaan löytäneeni laatikon, ryhtyen tonkimaan pahvilaatikkoa.

Hetken koristeita tongittuani on minulla sopiva määrä koristeita; Metan tuoma kranssi ja kasa havuja (jotka kipaisin yläkerrasta hakemassa), sekä pari kappaletta vanhoja joulukortteja. Metan avustuksella ryhdyn teippailemaan kortteja paikoilleen, muistellen niiden antajia. Yksi oli Nanalta, toinen Wearilta ja kolmas Ilulta. Korttien keskelle asettelen vielä kranssin roikkumaan, sekä havuja kaltereiden ympärille. Sikke ne varmaankin pistelisi poskeensa tyytyväisenä, mutta olisivatpahan edes hetken siinä.

- Onks tuo se loimi, mihin se Hilarius puri sen reiän? Metta vilkaisee kysyvästi loimea.
- Ai, oot näköjään nimenny sen hiirenkin, virnistän leveästi.
- Mut joo, on se, totean.
- Pitäis vissiin paikata se reikä.
- Jep. Mutta mä oon vakavasti tullu siihen tulokseen, että jommankumman meistä on lähdettävä, joko mun tai sen hiiren. Ja se lähtijä en ole minä, hymähdän.
- Toivo vaan ettei se jyrsijä oo kattonu Hiiri jota ei saatu hengiltä-elokuvaa.

Olisi enää pari päivää hiirien kuolemaan, kenties ei sitäkään. Täytyisi vain hoitaa hiiret vainaaksi, ennen kuin kukaan muu kerkeäisi. Saisivatpahan hiiret oppia, ettei Pipsan kanssa ollut leikkimistä.

[Pipsa]

22.12.2011
Hiirikriisi-trilogia, osa 3.
Joulurauhaa

Laukustani kaivan esiin jouluisen Petteri Punakuonon pärställä varustetun kortin, hymyillen sen kuvalle. Pöydältä nappaan jonkun sinne jättämän mustan stabilon, testaten sen toimivuutta käteeni, johon piirtyy pienen pieni sydän. Virnistäen alan kirjoittamaan korttiin pyöreällä käsialallani tekstiä. Ensin nimi ja osoite, sen jälkeen Seppeleen kuulumisia; tietoa uusista hevosista ja uudistuksista, sekä Siken tapahtumia. Nopeasti on kortti rustattu jo täyteen, minun tuntiessa oloni hirvittävän haikeaksi. Aika oli vierähtänyt kuin pikakelauksella, koko vuosi oli kiitänyt vauhdilla eteenpäin. Vastahan oli ollut tammikuu ja nyt elimme jo joulukuun loppupuolta. Eikä joulukuuta pystynyt käsittämään – lunta ei maassa ollut juuri nimeksikään ja näin vanhempaan oli joulutunnelmaan virittäytyminen vuosi vuodelta vain vaikeampaa. Joulu tuntui olevan vain hyvää ruokaa ja kasa elokuvia, stressiä lahjojen ostamisesta ja kiirettä. Pienenä sitä oli odottanut joulua kuukausi kaupalla ja katsastanut kaikki lelulehdet kannesta kanteen uudestaan ja uudestaan. Joulu oli ollut vuoden kohokohta ja lahjalistat olleet valtavia, muttei se ollut harmittanutkaan, vaikken ollutkaan saanut sitä aina toivomaani robottikoiraa. Tänä vuonna en oikeastaan ollut osannut edes toivoa mitään, eivätkä vanhemmatkaan olleet osanneet ostaa mitään – niinpä tiesin lähes kaikki lahjat, jotka tulisin saamaan.

”Moi!”, Lina huikkasi lysähtäen oleskelutilan violetille sohvalle, napaten piparin pöydältä.
”Morjes”, hymyilen takaisin. ”Oot sie kuullu Wearista? Tai siis onks se käyny tallilla?”
”Juu, kävi se eilen”, tyttö toteaa. ”Ei sille sattunu mitään mustelmia pahempaa, vaika se tippuminen tosi hurjalta näyttikin.”
”Onneks”, henkäisen, jatkaen virne kasvoillani. ”Toivottavasti Sikke ei ota Taigasta mallia”
”Mitä sie muuten teet?”, tyttö vilkaisi minuun päin uteliaasti.
”Raapustelen tässä Nanalle korttia”, hymyilen haikeasti korttia sivellen. ”Nana hois ennen Siiriä ja Sikkeä”
Tyttö nyökkää, minun noustessa istualleni.
”Pittää lähtee liikuttamaan Sikke”, huikkaan hipsutellen karsinoiden luo.

Poni tervehtii minua pehmeällä hörähdyksellä, minun upottaessa käteni sen paksuun talvikarvaan.
”Mitä jos lähettäisiin tänään ettimään jouluhenkeä maastosta?”, rupattelen rapsuttaen ponin otsaa. Reippaasti ryhdyn laittamaan ponia ratsastuskuntoon harjaten sen pikaisesti läpikotaisin ja sujauttaen suitset sille päähän. Satula saisi jäädä talliin tällä kertaa.

Tallipihalla kipuan sangon päältä ponin selkään, ohjaten sen tutulle ja turvalliselle maastopolulle. Otsaani kiinnitin jo tallissa otsalampun, sekä vetäisin ei ehkä kovin tyylikkään, mutta turvallisen heijastinliivin päälleni. Sikellekin olin jalkoihin laittanut uutukaiset, vasta ostetut heijastinsuojat. Auton alle meidän ei siis pitäisi ainakaan näkymättömyyttämme jäädä.

Käveltyämme tovin laitan kännykästäni joululauluja soimaan, hyräillen itsekseni niiden mukana. Sikke liikkuu rennon letkeästi pitkin ohuen lumikerroksen peittämää polkua. Metsässä on pimeää, ilman lamppua en näkisi juuri mitään.

When you're still waiting for the snow to fall
Doesn’t really feel like Christmas at all

Coldplayn Christmas lights saa hymyn kohoamaan huulilleni. Oloni ei tosiaan tuntunut kovin jouluiselta, olisi aivan hyvin voinut olla vaikka maaliskuu. Kaikenlisäksi hiiretkin painoivat mieltäni – Daniel oli kyllä onnistunut hävittämään kaksi hiirtä, mutta kuinka paljon niitä kaiken kaikkiaan olisikaan? Kyllä hiiretkin kai laumaeläimiä olivat, joten luulisi niiden liikkuvan isommissa porukoissa. Kai. Minun hiiritietämykseni ei tosiaankaan ollut kummoinen, hyvä että erotin rotan hiirestä. Se jyrsitty loimikin pitäisi paikkailla…

Ennen kuin huomaankaan, on maastoreitti jo kuljettu ja päätepysäkki, talli, saavutettu. Tallissa raahaudun
ponin vierellä karsinalle, jossa riisun siltä suitset ja suojat. Pikainen harjaus ja kavioiden puhdistus saa riittää. Viluisena kiiruhdan oleskelutilaan.

”Pipsa! Otat sie kaakaota?”, Fiia hymyilee huomatessaan minut oven suussa.
”Vielä kysyt!”, naurahdan lysähtäen sohvalle Pilven viereen. ”Käytiin just Siken kanssa lenkillä ja tuolla on kyllä tosi kylmä! Ei uskois että siellä on vaan pari astetta pakkasta.”
”Hih, enää kaks yötä jouluun”, Fiia hihkaisee ojentaen ihanan lämpöisän mukin minulle.
”Niinpä, kamala kiire, pitää ehtii tekemään vielä paljon kaikkea ennen joulua”, Pilvi huokaisee.
Hetken juteltuamme (ja minun juotuani kaakaoni nautinnollisesti pullan kera) hyppelehdin alakertaan, poiketen matkalla rehulassa.

Rehulassa tassuttelen suuren hyllykön luo, vilkuillen erilaisia purkkeja. Tovin etsittyäni löydän vihreän porkkanapussin alimmalta tasolta, kaivaen sieltä esille parhaimman näköisen, ihastuttavan oranssin porkkanan. Sikke pitäisi siitä takuu varmasti. Hymy huulillani käännähdän ympäri, pysähtyen siinä samassa aloilleni kylmien väreiden kulkiessa selkäpiitäni pitkin. Siinä, tuhkanharmaalla lattialla se hiirulainen istui viattomana napittaen minua suoraan pienillä silmillään. Ruskea olento vain istui siinä aloillaan, sen sydämen lyödessä tuhatta ja sataa. Pieni virne kohosi kasvoilleni minun kurottaessa ottamaan metallinen lapio nurkasta; tarvittaisiin vain yksi isku ja jyrsijä heittäisi lusikan nurkkaan, pääsisi autuaammille jyrsimismaille, potkaisisi tyhjää.

Hymy katoaa kasvoiltani minun nostaessa lapio maasta. Otus istuu vain siinä ja katsoo minua, se ei liikahdakaan. Kohotan lapiota yhä ylemmäs, miettien jo sopivaa kaarta lyönnille. Yllättäen alan epäröidä. Mikä oikeus minulla olisi tappaa hiirtä? Olihan se toki järsinyt Siken loimeen reiän, mutta sen voisi aina korjata. Sitä paitsi loimia saisi uusia, toisinkuin hiiriä. Kädet täristen lasken lapion maahan. Hiiri hätkähtää kolahdusta, mutta istuu yhä vain paikoillaan. Helpotus valtaa minut, pienen hymyn pyrkiessä takaisin kasvoilleni. Ei minusta olisi hiirtä tappamaan. Taskustani kaivan ponilleni tarkoitetun kuivan ruisleivän, katkaisten siitä pienen kulman.
”Hyvää joulua”, kuiskaan hiljaa hiirelle ojentaen leivän palan sen eteen.

Rauhaa, joulurauhaa,
Muista joulusi pyhittää.
Se vain, mikä meissä on hyvää,
Meidän jälkeemme tänne jää.
Kun rauhaa, joulurauhaa
Kuulen tuulen kuiskaavan,
Vihdoin tunnen, sittenkin tunnen
Minä jouluni alkavan.

[Pipsa]

6. helmikuuta

Joka päivä maailma syntyy uudestaan sille, joka siihen uskoo

Pakkanen nipistelee poskiani. Kohotan takkini kaulusta, yrittäen piiloutua sen taakse kylmältä viimalta, toisaalta ehkä myös tältä julmalta maailmalta. Ähisten kiskon paksua puuovea auki. Kun lopulta ovi aukeaa, on vain hiuskarvan varassa, ettei se kolahda suoraan päin punottavaa naamaani.
- Hieno alku tällekin päivälle, mumisen itsekseni, nuuhkaisten samalla lämmintä ilmaa keuhkoihini. Oven kiinni saaminenkin tuottaa ongelmia, kunnes Jaakko urhoollisesti tulee kiskomaan oven kiinni.

- Onks siulla muuten jotain kärhämää Kristianin kanssa, kun se on ollut viime aikoina niin vaisu? Ainiin ja hei muuten, siulla on jotain smägää takissa, Jaakkko mumisee vilkuillen lattialla lojuvia heinänkorsia etsien lattiaharjaa käsiinsä.
- Ei, mumisen paeten kiireesti paikalta. Tosiasiassahan en ollut koko Kristiania nähnyt useampaan viikkoon, osittain ehkä siksi, että olin pyrkinyt välttelemään tätä parhaani mukaan. Kaikki kyseisen jannun kanssa oli muutenkin täyttä säätämistä, jo pelkkä elokuviin menokin osoittautui usein ylipääsemättömäksi haasteeksi.

Huokaistessani syvään onnistun vetämään jonkun roskan henkeeni. Yskin.

- Aiaiai, ettei vaan olis joku hinkuyskä tulossa? Daniel hymyilee maireasti nojaillen Toivon karsinaa vasten.
- Miulla on rokotus, köhisen naamapunaisena.
- Se oli ihan sarkasmia kultapieni, nuori mies tuhahtaa puistellen päätään. Yskimiseni estää minua heittämästä mitään kommenttia, yskänpuuska tuntuu pistävänä kylkiluissani. Daniel jolkottaa nopeasti paikalta Riellan raahatessa pullavatia kohti yläkertaa. Sikke tuijottaa kiinnostuneesti, silmät jopa lähes pullistuneena yskimistäni. Kiva, että sentään jotain kiinnostaa. Kun lopulta otan yskimisestä erävoiton, rapsuttelen haaveilevasti tamman pulleaa naamataulua. Kännykkäni pirauttaa lyhyen sävelmän, hiljentyen hetkessä.

“Moi. Voisin liikuttaa Sikkeä tänään kevyesti, jos se on ok? pst. Hööksin kuvaston takakannessa ois Sikelle täydellinen satulahuopa! T: Metta”

Hymyilen, vapaa päivä ponin liikutuksesta sopisi minulle paremmin kuin hyvin, sormeni olivat kankeat jo pelkästä ulkona olemisen ajattelusta.

Pullantuoksu leijailee houkuttelevasti yläkerrasta, Annen vilkaistessa minua.

- Hei Pipsa, älä muuten ihmettele, että toi Siken ruokakaukalo on nykyään erillainen kun ennen; joku onnistu tuhoamaan sen. Mut hei, kiirehdihän oleskelutilaan, siellä on tuoreita pullia! Anne hymyilee taputtaen nyrpeän näköisen Bonnien kaulaa. Nyökäten suuntaan heti kulkuni yläkertaan, olihan nälkäkin jo ehtinyt tulla päivänmittaan. Iloinen puheensorina kantautuu jo portaisiin, pullat olivat selvästi saaneet muutkin liikkeelle. Tytöt juttelevat iloisesti tämän kauden muotiväreistä ratsastusvarusteissa, Saran puhuessa vahvasti Kingslandin puolesta. Kaappaan viimeisen pullan nopeasti itselleni. Istuudun pöydän ääreen selailemaan Hööksin-lehteä, vilkaisten heti takakantea. Ja totta tosiaan, turkoosi satulahuopa ei ole lainkaan hassumpi. Kuola valuu jo suurin piirtein suustani kuvitellessani Sikkeä ja minua laukkailemassa pellolla tuon huovan kanssa ( enkä näin jälkeenpäin ymmärrä miten huopa liittyy peltoihin…)

Sormeni syyhyävät jo päästä painamaan “tilaa”-nappia, sekä ottaamaan kuvia ponistani loimen kanssa. Pitäisihän nyt Sikestäkin ottaa uusi kuva sukupostin ja…

Olen aivan vähällä sortua tilaamaan huovan, ennen kuin mieleeni pulpahtaa uuden vuoden lupaukseni. Ei nyt yksi huopa mitään haittaa, vanhatkin alkaa olemaan jo vähän rispaantuneita ja…
Mutta entäs kun yhdestä tuleekin monta? Uuden vuoden lupauksenihan oli syntynyt itse asiassa vasta helmikuunvaihteessa, jolloin olin saanut jonkinlaisen “valaistumisen”. Olin alkanut ajattelemaan pienessä päässäni asioita; mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä erottaa oikean väärästä? Eihän tietenkään huovan ostossa mitään väärä ole, vaan omaisuuden hamuamisessa. Mihin minä sitä huopaa oikeasti tarvitsisin? Eikö omaisuuden hamuamisen pitäisi olla täysin turhaa? Eikö onnen ja hyvän elämän pitäisi olla ainuita kaloja elämän meressä, jota pyydystää? Eikö elämässä pitäisi tehdä hyviä tekoja, tehdä elämästä kaikille elämän arvoinen?

Pipsa & Sikke

[Pipsa]

27.2.2012

Lunta pyryttää taivaalta, aivan kuten sääennustuksetkin olivat luvanneet. Pienet lumihiutaleet piiskasivat naamaani, eikä näkyvyys ollut kehuttava; se alue näöstäni jota harmaa, ylös vedetty huivi ei peittänyt, oli täynnä pelkkää valkoista. Lumihanki yltää minua polviin asti, eikä aura-autoja näy mailla halmeilla - ehkä siksi, etteivät ne edes mahtuisi tälle pienelle polulle. Pyyhkäisen lumia silmieni edestä, lisäten vauhtia. Kuten yleensäkään, ei oikotien valitseminen ollut ollut mikään neronleimaus, normaalireittiäni pitkin olisin ollut tallilla jo ainakin kymmenen minuuttia sitten.

Lumenpeittäminen kuusien ympäröimä polku - jota tuskin voi edes poluksi kutsua - tuntuu kestävän ikuisuuden. Jalkani tuntuvat puutuneilta niin kylmästä kuin rasituksestakin minun viimein saapuessa isommalle tielle, jossa pääsen astelemaan reippaammin - siis jos vain jaksaisin. Luonto on hiljainen, kaukaa kuuluu vain jossain ajavien autojen ääniä. Takaa kuuluva tuuttaus saa minut väsyneenäkin pomppaamaan ilmaan. Punainen mopoauto saa minut henkäisemään syvää, se kuuluisi takuuvarmasti Elisabethille, jonka määränpää olisi sataprosenttisen varmasti sama kuin minullakin.

Tyttö aukaisee auton oven, viittoen minua tulemaan sisälle. Ilomielin hyppelehdin ovelle, koputellen enimmät lumet jaloistani ja istuen sisälle lämpimään autoon.
“Yllättävää, että sait tän pikkuautos käynnistymään”, virnistän hieroen kylmettyneitä käsiäni toisiaan vasten. “Ja että tää pääsee ylipäätänsäkään kulkemaan noissa kinoksissa.”
“Äläs aliarvioi miun rakasta ajoneuvoa”, Ellu nauraa. “Se on kuule oikeeta mopoautojen aatelia. Täähän on vähän niin kuin ferrari, moottori kehrää ja värikin on oikea!”
“Joo ja miun pyörä on lamborghini, kulkee ihan yhtä kovaa”, nauran takaisin. Matka Seppeleeseen sujuu nopeasti meidän jutellessa.

Siististi Ellu parkkeeraa mautonsa. Pian kävelimmekin jo vieretysten pitkin tallikäytävää.
“Ajattelit sie mitä tehhä Humun kanssa tänään?”, kysyn tytöltä, pysähtyen rapsuttamaan samalla käytävälle karsinastaan kurkkivaa Almaa. Pohjoisruotsinhevonen tuntuu nauttivan saamastaan huomiosta.
“En mie oikein tiiä”, Ellu toteaa. “Humulla ei pitäs kyllä olla tänään tunteja.”
“Mitä jos mentäs ponien kanssa siihen pellolle?” ehdotan. “Sais otukset vähän lumihankitreeniä.”
“Joo, mutta ehottomasti ilman satulaa!”, tyttökin innostuu. “Voitas lähtee vaikka noin puolelta, jos siulle käy? Miun pitäs käyä vielä hakemassa Humu sisälle ja sopia pari juttua Annen kanssa.”
“Juu, hyvin käy”, hymyilen. “Kerkeenpähän puunailla enemmän Sikkeä. Se tosin on onneks sisällä ja aika puhas, kun Metta kävi taluttelemassa sitä vähän, samalla kun kävi hakemassa kännykkänsä, jonka oli tallille unohtanu.”

Sikke tervehtii minua pehmeällä hörähdyksellä, tunkien päänsä syliini.
“Nythän sitä ollaan herttaisena, oi että…”, lepertelen ponille hellästi. “Pääsetkin kohta lumeen rämpimään, eikö ookkin kivaa? Saadaan vähän lihaksia lisää siullekkin. Sitten siusta tulee oikee bodariponi, eikä muut voi ryttyillä siulle enää. Juu, kyllä Pipsa tietää.”
“Öö Pipsa”, Sara virnuilee Bonnien karsinasta. “Hyvät jutut siulla”
“Kyllä, pittää olla”, nauran. “Kukapa muukaan ponin puolia pitäs kun mie?”

Hetkisen Saran kanssa juteltuani ryhdyn puunaamaan Sikkeä, joka tosin on jo ennestään siisti. Hieman ennen puolta sujautan tammalle suitset päähän, etsin itselleni kypärät ja etsin hieman lisävaatetta kaapista itselleni. Tasan puolelta seisoskelemme ponin kanssa vieretysten lumisella tallipihalla. Ellu pyyhältää aitalta Humun kanssa paikalle.
“Bongasit sie jo jotain minkä päältä pääsis selkään?”, tyttö kysyy vilkuillen ympäriinsä.
“Tuossa nurkalla oli iso ämpäri”, kerron taluttaen vuonohevosen kirkkaanpunaisen ämpärin luo.
“Toivottavasti tää kestää…”, mumisen nousten varoen ämpärin päälle. Onnekseni se ei hajoa, vaan sen päältä saan keploteltua itseni Siken selkään. Samoin tekee myös Elisabeth, jolta homma näyttää sujuvan kepeästi. Rinnatusten ponit lähtevät matkaan. Lumisadekin on jo loppunut ja aurinko vilahtaa hetkellisesti taivaalla,

“Pitäis lähipäivinä laittaa tilausta menemään, ajattelin nimittäin tilata viimein sen yhen kuolaamani i-h-a-n-a-n turkoosin satulahuovan”, hymyilen iloisesti. “Se sopis Sikelle täydellisesti, ja sitten siihen vielä kaveriks sellaset samanväriset pintelit, niin johan näyttäs kivalta.”
“Miekin ajattelin jos hommaisin Humulle uuen huovan”, Ellu kertoo. “Just joku tollanen värikäs vois sopii sille kanssa, vaikka sen melkein kaikki muut huovat onkin vihreitä..”
“Jep, Humulle vois sopii vaikka keltanen, vaikka toisaalta joku vähän tummempikin sopis sille”

Kymmenen minuutin kävelyn jälkeen saavumme viimein lumiselle pellolle, jossa pistämme ponit ahkeroimaan. Nyt saisivat heinämahat kyytiä!

[Pipsa]

31.3.2012 - Keväistä ratsastelua

Seppeleeseen johtavat tiet näyttivät hirvittävän tyhjiltä ilman paksua lumivaippaa, joka oli verhonnut luontoa jo kuukausien ajan. Mutta nyt se olisi viimein tulossa - nimittäin kevät. Maisemat vilahtelevat ohitseni minun nojatessa bussin kylmään ikkunaan. Koko linja-auto oli hiljainen, eikä porukkaakaan vanhassa autossa ollut juuri nimeksikään. Siinä samassa mutkassa, kuten aina ennenkin, painan nappia ja ponkaisen seisomaan. Reippaasti kiiruhdan ulos ajoneuvosta sen pysähtyessä, ovien naksahtaessa välittömästi kiinni takanani.

Taivas on kirkaan sininen ja pikkulintujen laulu saa minut hymyilemään. Pääni tosin löi tyhjää sen suhteen, mitä aikoisin tänään Siken kanssa tehdä. Ilma olisi maastoiluun täydellinen, mutta toisaalta olisi myös mukavaa mennä kentälle ratsastelemaan. Puhelimeni alkaa täristä ja soida puhelun merkiksi.Vilkaisen soittajan. Lina.
- Moi, hihkaisen kännykkään.
- Morjes, Lina tässä. Oot sie tulossa tallille tänään?
- Juu, oon just itse asiassa kävelemässä sinne.
- Hyvä, ajattelin nimittäin että palauttasin tänään se siulta lainaamani hanskat.
- Juu. Liikutat sie vai Wear Taigan tänään?
- Mie liikutan. Ajattelin jotain pientä kouluvääntöä kentällä.
- Voitas pitää yhteistreenit! Onks siellä kauheesti porukkaa?
- Eipä oikeestaan, ei täällä oleskelutilassa aineskaan oo kettään ja karsinoilla näin vaan Meerin, Nillan ja Mirrin.
- Okei. No, mie oon nyt tässä Seppeleen pihassa. Nähhään kohta, moikka!
- Mooi!

Pihan yli tallustelen sisälle talliin, jossa suuntaan ponini karsinalle. Karsinalta nappaan matkaani ponin viininpunaisen riimun ja salmiakkikuvioisen riimunnarun, joiden kanssa suuntaan pienien lumikinosten halki ponitarhalle. Aidan raosta sujahdan sisälle tarhaan ja kutsun tammaa terävällä vihellyksellä. Se nostaa päänsä ylös ja tarpoo noin kymmenisen metriä luokseni. Hymy huulillani rapsutan vuononhevosen säkää.
- Tulithan sie, Lina toteaa nojaten valkeaan lankkuaitaan.
- Tietysti, virnistän pukien riimun ponin päähän ja kiinnittäen riimunnarun siihen.
- Odotas hetki niin mie nappaan Taigan matkaan, tyttö hymisee lähtien tallustelemaan hiirakon risteytysponin luo. Kirkkaasti paistava aurinko saa minut siristelemään silmiäni.

Yhdessä kuljemme harjauspuomille, joka olisi oiva paikka laittaa ponit kuntoon tällä säällä. Tukevalla vetosolmulla sidon Siken kiinni puomiin. Vuorotellen Linan kanssa käymme hakemassa ponien varusteet, jottei kumpikaan poneista (joista karkuri mitä todennäköisemmin olisi Seppeleen oma Houdini alias Sikke) pinkaisisi karkuun. Varusteet haettuani ryhdyn reippain vedoin sukimaan läpi vuonohevoseni vaaleaa turkkia. Poni nuokkuu aloillaan, vilkuillen välillä vieressään seisovaa Taigaa. Viileä tuulenvire heiluttelee läheisen koivun paljaita oksia. Pikainen harjaus saa riittää, sillä ponit ovat puhtaita. Nopsasti puhdistan vielä tamman kaviot, ennenkuin nostan satulan sen matalaan selkään. Tottunein ottein asettelen satulan ja kiinnitän karvaisen vyön. Huokaisen, näin karvanvaihtoaikaan olisi pian puunattava varusteet jälleen kerran puhtaaksi.

- Huh, kun Taigasta lähtee karvaa, Lina henkäisee.
- Sama juttu Siken kanssa, totean. - Pitäis lähipäivinä puhistaa varusteet.

Kymmenisen minuutin päästä seisomme ponien kanssa rinnatusten keskellä kenttää. Säädän jalustimia maastakäsin reiällä pidemmäksi, ennenkuin nousen kepeästi vuononhevosen selkään. Ohjaan sen uralle, antaen ohjien roikkua pitkinä ja itse otan rennon asennon. Tällä kerralla olin suunnitellut harjoittelevani vähän rentoa istuntaa, jota olin aiemmin Annen opissa tunnillakin treenannut. Tarkoituksena olisi myös saada Sikke hyvin kuulolle.

Alkuun otimme pitkän pätkän rentoa kävelyä, jonka jälkeen pyysimme ponit reippaaseen kevyeeseen raviin. Ravissa tein ponin kanssa paljon voltteja, hakien sen ensiksi hyvälle tuntumalle. Tämän jälkeen otimme väistöjä ja taivutuksia kumpaankin suuntaan, samoin rentoa laukkaa. Vuonohevonen tuntui kevyeltä ratsastaa, se kulki tasapainoisesti hyvin takajalkojaan ja selkäänsä käyttäen. Pitkille sivuille otin vielä pariin otteeseen vastalaukkaa, sekä muutamaan otteeseen harjoittelimme tamman kanssa takaosankäännöstä, joka ei kuulunut omiin vahvuuksiini. Loppuun otimme vielä lisää avo- ja sulkutaivutuksia, sekä pitkät loppujäähdyttelyt.

Harjauspuomilla puhdistin Siken kunnolla ja venyttelin vielä hieman sen koipia. Hoitamisen jälkeen palautin karvakasan takaisin tarhaan, jonka jälkeen päätimme aloittaa Linan kanssa varusteiden perusteellisen puhdistamisen. Siitä riittäisikin sitten hommaa koko loppupäiväksi.

[Pipsa]

6.4.2012 Kolmas kerta toden sanoo

Puristan oikealla pohkeellani varovaisesti vuonohevosen kylkeä, sen kuunnellessa apujani tarkasti. Rennoin, mutta kuitekin aktiivisin askelein poni kääntyy kohti radan pituushalkaisijaa. Pieni puolipidäte valmistelee tamman kauniiseen pysähdykseen. Tyytyväisesti hymyillen taputan Siken melko lyhyttä kaulaa. Löysään ohjaa ja annan ponin kulkea rauhallisessa käynnissä kohti uraa. Tyytyväisesti vilkaisen peiliin, kohottaen hieman oikeaa kättäni. Tamma liikkuu rennosti allani. Radio soittaa hiljaa jotakin minulle tuntematonta iskelmä kappaletta. Hetken päästä tunnistankin jo kappaleen, - ilmiselvästi jokin sen vinonaaman tähdittämä kappale. Hetken kuluttua ohjaan pystyharjan keskelle kenttää, luisuen alas selästä. Rutiininomaisesti nostan jalustimet ylös kuten aina ennenkin, kuten myös luultavasti tulevaisuudessakin.

- Tuus nyt, lausahdan monotonisella äänellä, pyörittäen aina niin jumisia hartioitani. Korvissani alkaa yllättäen soida Leijonakuninkaan musiikit, johtuen mitä luultavammin siitä, että kännykkäni soi. Sydämeni syke kohoaa, kiskon kännykän taskustani tärisevin käsin. Ehkä soitto on vihdoin siltä, jonka olen koko ajan odottanut soittavan. Huokaisen syvään vilkaistessani soittajan nimeä, - soittaja onkin vain Sohvi.
- mm? mumisen lörpötysluuriini yrittäen peittää pettymykseni, rapsuttaen päätään roikottavan ponin korvia.
- Moi, Sohvi tässä, vaimea ääni aloittaa. - Ajattelin tota vaan kysyä, että mitä Sikelle kuuluu. Vaimeasti hymyillen selitän ponin kuulumisia samalla, kun laahustan kohti ovea kera ponin. Kun hetken kuluttua kaarramme sisään talliin lopetan puhelun, tervehtien samalla rehulan ovella seisoskelevaa Elleä. Lähestyessämme karsinaa, kiihdyttää poni selvästi askeltaan, odottaen selvästi karsinassa olevan syömistä. Päätäni puistellen hidastan tamman menoa, pujahtaen sen edellä karsinaan.

- Aukeas nyt, mumisen itsekseni kiskoen suitsien solkea auki. Kauempaa kantautuu iloista puheen sorinaa, jonka katkaisee aina välillä helisevä nauru. Solkien vihdoin auetessa sujautan suitset pois ratsun pienestä, mutta suloisesta päästä. Puhisten kiskon satulavyön auki, napaten satulan käsivarsilleni. Suljen oven perässäni, raahaten satulan omalle paikalleen valoiseen satulahuoneeseen.
- Kuulitko muuten jo, että miekin oon menossa niihin ratsastuskoulumestaruuksiin? Elle hihkuu innoissaan Inkerille, jonka olin kuullut myös olevan menossa kisaamaan mestaruuksiin.
- Jos kisataan samassa luokassa, niin mie ja Siiri tullaan kyllä päihittämään teiät! Inkeri myhäilee itsevarmasti.

Sikke seisoskelee karsinassaan tyytyväisenä tonkien pohjallisten seasta heiniä, muistuttaen lähes pelottavan paljon tapiiria. Toisaalta, ovathan tapiirit kuitenkin melko harvinaisia ja sympaattisia otuksia… Ajatukseni katkeavat taas puhelimeni pirinään, tunnistaessani soittajan jo soittoäänen perusteella. Annan soittoäänen soida pitemmälle, soittaja ei vieläkään ole se ketä odotan.
- Mitä nyt? tuhahdan pyöritellen vaaleaa pinteliä pois etujalasta.
- Ajattelin vaan kysyä, että pitäskö siut hakea monelta tallilta, kun ollaan menossa kohta käymään kaupassa ja…, tuttu ääni aloittaa selityksen.
- Ei tarttee hakea. Muista ostaa se Mignon! kiirehdin muistuttamaan ennen puhelun katkaisua. Nopeasti pyörittelen pintelit pois, ennen kuin kirmaan yläkertaan.

Oleskelutilassa on yllättäen melko vähän porukkaa, olin kuvitellut vapaa päivän tuovan suurimman osan hoitajista tallille. Raahaudun sohvalle selailemaan uusinta Hipposta.
- Olit kuulemma treenailemassa äsken Siken kanssa? Elisabeth haukottelee tonkien jääkaapin sisältöä.
- Jep, meni taas pitkästä aikaa ihan hyvin, kerron vienon hymyn kohotessa kasvoilleni.
- Mitäs työ teitte? tyttö utelee sulkien jääkapin oven varovaisesti.
- Harjoiteltiin alkuun vähän helpon A:n kouluohjelmaa ja sitten vähän muuta pientä treenailua, selitän innokkaasti kuuntelevalle blondille. Huoneen ovi käy, kun Inkeri ja Mirri hyppelehtivät paikalle iloisesti rupatellen.
- Hei Pipsa, etkös siekin oo tulossa huomenna sinne pääsiäismaastoon? Mirri kysyy lätsähtäen istumaan sohvalle viereeni.
- Jep, huomenna oon menossa mukana, virnistän laskien lehden takaisin pöydälle pikaisen selailun jälkeen.

Juuri kun olen utelemasta mikä hevonen toimisi Mirrin ratsuna maastossa, pirisee puhelimeni jälleen kerran. Nopeasti kiskon kännykän taskustani. Lukiessani soittajan nimen sykkeeni kohoa luultavasti lähellä huippulukemiaan. Vihdoinkin soittaja on oikea. Leveä hymy nousee kasvoilleni painaessani vihreän luurin kuvaa. Kolmas kerta todellakin toden sanoo.

[Pipsa]

9.4.2012 Keväisiä hetkiä

Pitkästä aikaa olin kavunnut vanhan ja hieman jo kovia kokeneen ratsuni selkään, - niin siis olin tietenkin kaivanut vanhan pyöräni ruostumasta lähes metrisen lumikinoksen alta. Itseasiassa pyöräileminenkin tuntui pitkästä aikaa varsin viihdyttävältä, olihan viime kertaisesta pyöräilystänikin kulunut jo monta kuukautta. (Ja vielä pyöräilystä jatkaakseni, liikunnan vähenemisen huomasi kyllä hetkessä; pienikin mäki tuntui jo lähes kilometrien korkuiselta Mount Everestiltä.)

Lämpötilakin huiteli lähes kahdessa asteessa, joskin tuulenvireet viilensivät varsin mukavasti matkaani.
”Kukas se sieltä saapuukaan? Oot näköjään saanut pyöräs kuntoon?”, Elisabeth myhäilee punaisen ferrarinsa (tai rehellisemmin sanottuna mopoautonsa) viereltä.
”Jep, ajattelin alkaa treenautua kesäkuntoon”, virnistäen polkien eteenpäin vielä hetken, ennen kuin jätän uskollisen ystäväni nojaamaan tallin seinään. Puutunein jaloin tallustan kohti rakkaan ponini karsinaa. Nopea vilkaisu jo riittää kertomaan, että tamma on tietenkin viettämässä laatuaikaa ulkona. Kappaan viininpunaisen riimunarun mukaani, ennen kuin pyörähdän ympäri suuntana ponitarha.

”Sikkee!”, huhuilen tarhan nurkassa nuokkuvalle pystyharjalle. Laiskasti tamma lähtee löntystämään minua kohti. Odotellessani hevosen saapustamista rapsuttelen hetken ajan minua innoissaan nuuskivaa Pampulaa. Nopean lässytys-hetken jälkeen kaappaan oman ponini kiinni, pujahtaen se perässäni ulos tarhasta.

Leveä hymy huulillani astelen talliin Sikke vierelläni.
”Hyvä päivä tänään vai?”, käytävällä Bonnieta varustava Sara virnuilee.
”Saattaa vaikka ollakkin”, hihkaisen takaisin. ”Oot sie Bonskun kanssa treenaamaan menossa?”
”Jep. Lähetään just kohta hyppäämään.”, tyttö hymyilee.

Ponin ohi talutan vuonohevoseni sen omaan karsinaan. Käytävällä lojuvasta harjapakista nappaan perussuan, jolla ryhdyn reippain vedoin harjaamaan Sikkeä. Poni tökkii minua pehmeästi turvallaan, ryhtyen hamuamaan hiuksiani.
”Voi itku, siusta lähtee varmaan enemmän karvaa kun mammutista”, huokaisen irrottaen karvoja harjasta. Saatuani ponin siistimmäksi, puhdistan vielä sen kaviot ja harjaan hännän huolella. Tamma tuntuu olevan energisellä päällä, tai ainakaan hoitaessa se ei malttaisi millään olla paikoillaan. Koko ajan se olisi etsimässä herkkuja taskuistani tai muuten vaan tökkimässä turvallaan. Pikaisesti vielä rapsutan ponia, ennenkuin livahdan satulahuoneelle.

”Pipsa moi taas!”, satulaa puunaava Elisabeth tervehtii. ”Oliks lauantaina kiva pääsiäismaasto?”
”Olihan tuo”, hymyilen palautuen eilisen muistoihin. ”Meet sie ratsastuskoulumestaruuksiin?”
”En mie vielä oikein tiiä”, tyttö toteaa. ”Meet sie?”
”Juu, Annen kanssa sovittiin alustavasti. Tosin ei aavistustakaan vielä millä mie meen”, kerron innoissani. ”Tosi kiva päästä treenaaman jollakin muulla kun Sikelläkin. Vaikka Frank ois unelma, oon aina ollu heikkoina kärpäskimohin. Eppukin on ihana, tosin sillä ei varmaan voi mennä sen jalkaongelmien takia.”
”Heh, siehä oot tohinoissas”, Ellu nauraa.
”Nojuu, samalla saa niissä valmennuksissa hyvin ideoita Siken kanssa harjotteluun”, hymisen tyytyväisenä.
”Mutta, pitääkin lähtee sitä kattomaan. Ajattelin mennä ihan vaan maastoon kävelemään tänään”, jatkan.
Rennosti nappaan suitset olkapäälle, sipsutellen takaisin karsinalle. Karsinassa sujautan suitset tamman päähän, jonka jälkeen johdatan sen tallipihalle perässäni.

Sankon päältä nousen ponin selkään, ohjaten sen maastopolkuja kohden. Poni liikkuu virkeästi eteenpäin, minun miettiessä sopivan mittaista reittiä. Aurinko lämmittää ihanasti selkääni, mutta kirkas paiste saa silmiäni särkemään. Pitäisi seuraavalle kerralle muistaa ottaa aurinkolasit mukaan. Eivät ne kovin tyylikkäät olisi, mutta kyllä ne ainaisen silmien siristelyn voittaisivat.
”Sulaispa tuo lumi jo pois”, rupattelen ponille rapsutellen sen kaulaa. ”Ois paljon kivempi kun pääsis ulkonakin hyppäämään”
Tamma venyttää kaulaansa pärskähdellen. Ponin kavioiden jäljet painautuvat pehmeään lumeen.

Parin kymmenen minuutin kävelyn jälkeen pyydän vuonohevosen hetkeksi raviin. Se lähtee liikkeelle innoissaan. Pienin pidättein hiljennän sen vauhtia, antaen ohjien olla puolipitkinä. Polun kaventuessa hiljennän Siken takaisin käyntiin. Kun tie taas levenee, ratsastan käynnissä hieman väistöjä ja pysäytyksiä. Tamma toimii oikein mukavasti. Ilma on kuin morsian, aurinko paistaa korkealta taivaalta. Taivas on lähes pilvetön, vain siellä täällä voi havaita yhden tai kaksi pilvenhaiventa. Lumi narskuu ponin vasta kengitettyjen kavioiden alla. Rauhallisesti pyydän vuonohevosen jälleen raviin. Poni tuntuu alkuun käyvän hieman ylikierroksilla, mutta tyytyy pian liikkumaan määräämässäni tahdissa.

Hyräillen jotain vanhaa iskelmä kappaletta vilkuilen edessä aukenevia maisemia. Hetken kuluttua hidastan hevosen taas käyntiin, olinhan päättänyt pitää sen kanssa tänään hieman kevyemmän päivä. Syynä tosin ei ollut pelkästään ponin jaksamineen, vaan lähinnä itseni laiskuus. Sitäpaitsi olisihan kaunis aurinkoinen päivä mitä parhain pieneen maastoköpöttelyyn. Ainahan on tärkeintä kuunnella omaa jaksamistaan, eikö vain?

Pipsa & Sikke

Kevät 1 -merkki ansaittu erityisen keväisestä suoristuksesta:



-Anne

[Pipsa]

14.4.2012 - ”Et koskaan tiedä rajojasi, ellet ylitä niitä”

Oleskelutilassa on sinne tullessani varmaan ainakin puoli tallia. Tai ainakin äänenvoimakkuudesta voisi niin päätellä.
”Pipsa, aiot sie osallistua laukkaratsastuskilpailuihin?”, Elisabeth hihkaisee minun lysähtäessä tämän viereen sohvalle, joka alkaa olla jo hyvin ylikansoitettu.
”Mihin?”, kysyn luoden kysyvän katseen tyttöön. ”En mie oo kuullu mistään kisoista”
”No sie kuljetkin aina silmät ja korvat suljettuina”, tyttö nauraa iloisesti. ”Raviradalla järjestetään laukkakisat kaikille Seppeleläisille!”
”Vähän kiva!”, hihkaisen hymyssä suin. ”Mie ja Sikke osallistutaan ainakin”
”Joo, kannattaa kuitenkin varautua ja tappioon”, Pilvi virnistää pöydän äärestä. ”Mä ja Sentti ollaan nimittäin kanssa mukana”
”Hah, sen kun näkis”, Daniel irvistää. ”Karu totuushan on se...”
”...Etten mä voi styylaa enään sun kaa”, Ellu vierestäni kailauttaa ajatukseni ilmoille.
”...ei oo paluut ei tulevaisuut, parempi erillään kun yhdes”, täydennän kappaleen kertosäkeen loppuun. Minä ja Ellu purskahdamme hervottomaan nauruun.
”Voi hyvänen aika”, Daniel toteaa päätään pudistellen. ”Ette kai te vaan kuuntele Raappanaa? No, mie olin kuitenkin sanomassa, että se on karu totuus, että mä ja Topi putsataan kaikki palkinnot kotiin”
”Ai tollanen kouluratsastaja?”, virnistän. ”Tajusit sie nyt, että siinä on tarkotuksena vetää kiitolaukkaa eikä mennä mitään koottuja laukkoja?”
”Hmph, sittenhän se nähdään”, nuori mies tuhahtaa. ”Te poniratsastajat jäätte kun nielemään pölyä, kun me ampaistaan liikkeelle”
”Topilla on kyllä kokoetu puolellaan”, Elisabeth analysoi.
”Ehkä, mutta mie ja Sikke aiotaan treenata ja napata voitto kotiin”, totean. ”Taiankin tästä mennä harjottelemaan”
”Hei, mie ja Humu tullaan kanssa!”, Ellu hihkaisee, pompaten sohvalta ja sipsutellen perääni.

Tytön kanssa sovimme ponien olevan valmiina noin viidentoista minuutin kuluttua. Hyräillen hyppelehdin Siken karsinalle, tervehtien ponia iloisesti.
”Mitäs miun karvakasa?”, rupattelen sille ryhtyen samalla harjaamaan. ”Siusta pitäs saaha kuoriutumaan oikee laukkaratsu”
Pikainen harjaaminen saa riittää, sillä olin sisäänottaessa jo putsannut enimmät liat vuonohevosta. Näppärin ottein laitan suojat tamman jalkohin, sen yrittäessä sabotoida työskentelyäni hamuamalla hiuksiani ja tuuppimalla selkääni turvallaan. Viimeisenä puen varusteet vielä ponille. Hetken kuluttua sitten seisommekin jo tallipihalla keskellä pilvistä pakkaspäivää.

”Miten lyhyeks sie aiot vetää jalustimet?”, Ellu vilkaisee minuun kysyvä ilme kasvoillaan, pitäen toisella kädellä kiinni ohjista ja toisella jalustinhihnasta.
”En mie oikein tiiä”, totean. ”Ajattelin vasta lämmittelyjen jälkeen lyhentää. Tosin en mie sellasilla oikeilla laukkaratsastusjalustin pituuksilla pysys ees selässä...”
”Joo, mie voin kuvitella siut ja Siken sellasissa kunnon laukkavarusteissa”, tyttö nauraa. ”Sikelle sellanen huppu päähän ja siulle sellanen jockeypaita ja kypärään sellanen kypäräsilkki”
”Muistin vasta nyt, että miulla muuten on oikeesti sellanen kypäräsilkki!”, virnistän leveästi pyytäen ponini liikkeelle. ”Voitin sen joskus jostakin arvonnasta”
”Seliseli, kuitenkin aina salaa laitat sen kypärään ja kuvittelet olevas jockey”, Ellu nauraa.
”Ei miun tarttee kuvitella, miehän oon jockey”, totean leveästi hymyillen.
”Joo ja Sikke onki oikeesti Secretariat”
”No niin se on, kato nyt mitä yhdennäkösyyttä. Kummallakin on yhtä paljon lihaksia, paitsi Sikke on ehkä vähän lihaksikkaampi. Tiesitkö muuten että sillä oli kaks kertaa normi täykkärin sydämmen kokonen sydän?”
”Joo, ihan kun Sikke! Sikelläki on varmasti valtava sydän, kun se on niin rakastettava!”

Lämmittelyiksi otamme pitkät pätkät käyntiä sekä reipasta ravia, unohtamattakaan ensin rentoa ravia. Tämän jälkeen otamme vielä pieniä spurtteja ravista laukkaan. Laukkasuoralle saavumme käynnissä. Ponit tunnistavat selvästi paikan, alkaen käydä hieman turhankin kuumana. Sikke pärskyy innoissaan, minun pidätellessä sitä parhaani mukaan.
”Valmis?”, Ellu kysyy. Nyökkään. ”Kolme, kaksi, yksi, laukka!”

Sikke ampaisee laukkaan, kiitäen minkä jaloistaan pääsee. Maisemat vilahtelevat ohitsemme ponien kiitäessä rinnatusten pitkin tietä. Jonkin verran ennen suoran loppua hiljennän tamman vauhtia, ottaen sen pian raville.
”Huh, tolla vauhdilla napataan kyllä hyvät sijotukset”, Ellu henkäisee hivenen hengästyneenä.
”Älä muuta virka!”, totean.

Tallille saapuessa on minulla edelleenkin fiilikset huipussa. Harjoittelua me vielä tarvitsisimme runsaasti, mutta alkaahan tuhannekin kilometrin matka yhdestä askeleesta.