|
Post by Anne on Dec 11, 2013 19:42:37 GMT 2
2v. 20.11.2013 Kiitos ihan jokaikiselle seppeleläiselle näistä kahdesta vuodesta - ilman teitä.. Mun piti keksii jotain syvällistä, mut idea loppu ennenkuin kerkesin kirjottaa sen loppuun. 8) No anyway, iso kiitos kaikille! Etenkin Annelle siitä, että 1. ikinä valitsit mut Siirin hoitajaksi, 2. oot vielä kestänytkin mua täällä jo kaksi vuotta ja 3. pyörität virtuaalimaailman parasta tallia. En oo ikinä törmännyt Seppeleen kaltaiseen talliin yhtä hyvällä yhteishengellä ja tunnelmalla, enkä usko, että tuun törmäämäänkään. Täällä vaan on ihan parasta, etenkin koska ihmiset, en mä osaa teitä edes sanoin kuvailla:Dd Okok, lopetan lässytyksen. Inkeri ja Siiri 50HM!! Aivan ihana!! =D =D ~Anne
|
|
|
Post by Inkeri on Dec 26, 2013 19:13:22 GMT 2
^Kiitos Anne!(:Tapaninpäivän vuoristorata 26.12.2013 "Inksu, mit..." Akku tapitti mua silmät lautasen kokoisina. "Just sitä", vastasin tuolle. "Ootko sä edes ikinä ajanut? Ja mistä sä muka kärryt tähän hätään vetäset?" "Kerran Annen kans pari vuotta sitten, ja tekemällä oppii toope! Sitäpaitsi, oli meillä silloinkin kärryt, pakko ne on täällä jossain olla", sanoin ja vedin Sirpan päättäväisesti ponikarsinasta käytävälle. "Ja Anne nimenomaan painotti, että ponin olis hyvä vetää kärryjäkin kerran pari kuussa. Huom, kuussa, ei vuodessa." "Nojoo, totta", Akku myöntyi viimein. "Mutta sä lähdet mukaan, etkös sä sen ajoluvan ollut suorittanut?" kysäisin harjaillessani Siirin paksua talvikarvaa. "Eikä sulla salee oo muutakaan tekemistä." "Niin, mähän en tietenkään omista hoitoheppaa", brunette irvisti sarkastisesti. "Mitä sä sitten siinä seisot?" katsahdin tyttöä kysyvästi kohottaen kulmakarvojani - kyllä, olin viimein oppinut sen taidon! Akku hiljentyi ja myönsi sitten jo ratsastaneensa sekä hoitaneensa Huijarin. Oliko taas niin vaikeaa? Mikä oliskaan mukavampi tapa viettää iltapäivää, kuin jäätävä vuoristoratakyyti rauhallinen poniajelu kera meitsin ja makkaran? Sitä sopikin miettiä. Hiljaa mielessäni kuitenkin toivoin, pyysin, anelin ja rukoilin, etteivät Liekkijärven tiet olisi aivan järkyttävässä kunnossa auraus- ja hiekoitusautojen vietellessä joululomaansa. Mutta jos kerran Eliaksen auto - jep, veli oli perinyt vaarin vanhan ja ruosteisen Volkswagen Golfin kasarimallin - pääsi tuolla liikkumaan, niin eiköhän siellä ponikyydilläkin etenisi. Siiri näytti ihan erilaiselta päällään kaiken maailman ajovehkeet, ja taisi ponikin vähän oudoksua mitälie valjaita ja siloja, joista Akku oli ohjeistanut kädestä pitäen. Pakko myöntää, että kyllä ratsupuolen ihmisillä oli helppoa verrattuna ravureiden ystäviin - ellei mun isän kaltaisia penkkiurheilijoita laskettu; heidän työnkuvaansa kun kuului lähinnä kaljan ryystäminen ja ahterin raapiminen sohvalla, jäyhää "jaa, ei tullut voittoa" - toteamusta unohtamatta. "Ready?" kysyin Akulta, joka arvioiden tarkasteli valjastusta. "Tjaa, kai me ollaan", tuo lopulta hymyili, mutta käski mun vielä talutella Sirpaa ennen lähtöä, jotta poni kunnolla tottuisi valjaisiin. "Sen viimesestä ajokerrasta on kuitenkin aika pitkä aika", tyttö totesi. Pyöräytin silmiäni kärsimättömänä - meitsi tahtoi ajamaan, ei taluttelemaan ponia pihalla. Lopulta se oli kuulemma tarpeeksi normaali, että voitaisiin lähteä matkaan. Tarpeeksi normaali? Okei, Siiri ei ollut normaalia nähnytkään, joten en loukkaantunut Akun kommentista. "Hiihihii, ei vitsi, tää on kivaa!" kihisin innosta. Oi miksi mä en sillon aikoinaan mennytkään poniravikouluun? "Rauhotu" Akku nauroi. "Ja onhan sulla vielä aikaa", tuo muistutti. "Pitäskö mun kokeilla pysähtymistä? Salee tuol tiellä tulee vastaan joku hirvi, ja sitten ollaan paniikissa, kun mä en osaakaan pysäyttää tätä tortillaa", mietin. Siiri taisi ymmärtää puheeni, sillä nanosekuntia myöhemmin poni pysähtyi kuin seinään. Aa, okei. Akku nauraa räkätti kuin hyeena. "Jos se - ahahahah - pysähtyy - höhöhöhö - noin helposti pelkällä ääniavulla, en usko et meillä on - hohohohoh - mitään hätää." Mulkaisin brunea murhaavasti, mutten pysynyt pokkana katsellessani sen nauravaa naamaa. Pian me molemmat siis hirnuttiin niin, että meinattiin tippua kärryiltä. Siiri käytti tilaisuuden hyväkseen. Meidän kahden keskittyessä hepulikohtaukseen, poni kiihdytti vautiaan, ja pian se ravasi kuin mikäkin Golda Apache - tiputtaen meitsin ja Akun lahjakkaasti kärryistä, jotka eivät olleet selkänojaa nähneetkään. "Ei hitto, mähän sanoin, että se saattaa yllättää", muistutin kiroten samalla koko ponin maasta taivaisiin. Korjasin kypäräni asentoa ja putsasin pahimmat lumet vaatteistani. Ennen en ollut ollut yhtään talven ystävä, mutta nyt kyllä kiittelin luontoäitiä valkeasta vaipasta, jonka se oli Liekkijärvelle suonut; ilman sitä pudotus kärryiltä olisi ollut huomattavasti kivuliaampi. Meidän onneksi Siiri ei ollut viilettänyt pitkälle - meitsi ei nimittäin ainakaan olisi jaksanut selitellä Annelle kuinka yksi sen poneista oli kadonnut näkymättömiin. Siellä parin sadan metrin päässä se yritti epätoivoisesti kaivaa maasta ruohotupsuja näkyviin. Melkein sääliksi kävi tammuskan tyhmyyttä, äiti ei tainnut opettaa, että talvella sitä ruohoa ei ollut. Nappasin ponin kiinni sen säpsähtäessä. "Jotain hyötyä tosta sun ahneudesta näköjään on", virnuilin Siirille ja rapsuttelin sitä, kun Akku jo hyppäsi uudestaan kärryjen päälle. "Jospa mä vaikka ajaisin loppumatkan? Ettei tää toistu?" tuo ehdotti teatraalisen avulias ilme naamallaan. "Saanen huomauttaa, kuka sen naurukohtauksen aiheutti", muistutin sitä, mutta hymyilin sitten: "Mutta jos sä oikein kauniisti pyydät, niin ehkä mä uskallan luovuttaa mun kultamussukan ohjat sun käteen." "Ai oikeen kultamussukka? Äsken se oli vielä helvetin idioottiponi." "Shut up. Rakkaalla lapsella on monta nimeä." Akku pyöräytti silmiään ja käski mua lopettamaan "rakkaan idioottilapsen paijaamisen", sillä sen varpaat kuulemma olivat jäätymispisteessä. Muistutin tyttöä lämpimästä kerrospukeutumisesta ja villasukkien tärkeydestä, johon tuo mutisi jotain siitä, että muistutin ihan sen äitiä. Annoin tytölle kuitenkin armoa, ja käännyimme takaisin kohti Seppelettä. Ehkä tässä oli jo tarpeeksi rauhallista poniajelua tälle päivälle. Inkeri ja Siiri 51HM
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 26, 2014 13:02:51 GMT 2
Vähäx ollaan söpöi hei! 26.1.2014 Inkeri ja Siiri 52HM
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 29, 2014 20:58:10 GMT 2
Ruskamaasto 19.10.2013 Olohuoneen sohva oli yksin mun. Mä en ikinä ollut vapaaehtoisesti herännyt näin aikaisin, tai ainakaan lampsinut suunnilleen pyjama päällä tallille - no, ehkei ihan. Päätin siis käyttää tämän ylimääräisen luppoajan puolinukkumiseen kera hevoshullun. Soffilla taisi olla sama ongelma kuin mulla, sillä tuo näytti vähintään yhtä zombielta kuin mä. Eikä kumpikaan sanonut sanaakaan. Kun Eetu kävi pirtsakkana kysymässä, oltiinko me ylipäätään tulossa tunnille, pakotimme itsemme nousemaan ylös. Mitenköhän hitossa mä pysyisin selässä tänään? Syksy oli saapunut. Keltaisen, punaisen, oranssin ja ruskean sävyiset lehdet peittivät puita - osasta ne olivat tippuneet jo lattiamatoksi. Hengityskin höyrysi jo, sillä lämpötilaakin oli enää vain muutama aste. Kohta sataisi varmaan luntakin, että mä odotin talvea! Kirpeä ilma oli jo itsessään aikamoinen piristyspiikki aamuun, puhumattakaan siitä, että mun piti vielä patistaa Sirpaakin eteenpäin, jottei me oltaisi jääty liian pahasti jälkeen. Taisi sitäkin vaivata väsymys - aamuherätykset eivät selvästi ollut meikätyttöjen juttu. Kun tuli aika käskeä hevoset raviin, olivat kaikki hevoset jo hereillä - osa liiankin virkeänä. Aamuäreä Siiri ei vieläkään olisi tahtonut liikkua kunnolla, ja jouduin turvautumaan ajoittain jopa raippaan, mikä sai ponin heittämään pikkupukkeja tämän tästä. "Hemmetin poni, päätä nyt, meetkö reippaasti vai laiskottelekko, mut älä pliis jaksa tällästä", huokaisin. Joskus mä vihasin Siiriä enemmän kuin mitään, mutta silti mä vaan kestin sitä. Ehkä siksi, että joskus mä rakastin sitä enemmän kuin mitään. Metsälampien kohdalla siirsimme käyntiin, ja kiertelimme vähän aikaa rennosti reippaillen. Ponit hörähtelivät kuuluvasti - ihme kyllä myös Siiri, jes. Metsän tullessa vastaan oli kuitenkin aika jälleen ravata. Jännitin, miten Sirpsu suhtautuisi asiaan, mutta tuo lähti tikittävään shettisraviinsa korvat hörössä ja letti hulmuten. Tämän ponin mielialavaihtelut oli kyllä jäätävää koettavaa. Ratsastimme ajotiellä, ohitimme pihaton ja Pyöstinvuoren, kiertelimme ja kaartelimme ympäri ämpäri, kunnes saavuimme viimein kauan odotetulle laukkasuoralle. Siellä mä muistin, miksi mä olin alun perin herännyt ja nähnyt vaivaa raahautumalla tallille aamuvarhaisella. Siiri kaasutteli mahtavalla pohjalla menemään oikein kunnolla. Sitä vauhdin hurmaa ei vaan voittanut mikään tässä maailmassa. Suoran loputtua taputin kulorautiasta tammaa kaulalle sen höristessä jälleen varsin kuuluvasti. Kyllä sitä ponia vaan kannatti kestää - oli se sitten miten ärsyttävä hyvänsä. ---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Estetunti poniratsukoille 4.12.2013 Tästä tunnista tulisi täydellinen, siitä olin varma. Estetunti, satulat olivat yliarvostettuja, tuttu ja turvallinen Siiri tepsutti allani, ja opettajana toimisi Piritta - estealan ammattilainen. Jes. Innostukseni oli sanoinkuvaamatonta. Mun teki melkein mieli hihkua oikein kunnolla, mutta tyydyin vain hymyilemään leveästi. Kävelimme vasta alkukäyntejä, mutta mä halusin jo hyppäämään. Jäätävän kylmän kelin vuoksi (ainakin oletettavasti) pilkkihaalariin sonnustautunut Pirre hörppi termosmukista jotain kuumaa juotavaa. Mun teki mieli kysyä siltä, saisiko meitsikin tilkan, mutta nainen ehti ensin antamaan ohjeita alkuverkasta, joten mun yritys epäonnistui. Höh. "Tyttöset, otetaanpa reipas alkuverryttely pelaamalla varjostushippaa. Askellaji on ravi, ensimmäinen hippa on Fiia ja jätettyä saa seuraamalla toisen kannoilla tarpeeksi pitkään eli kunnes minä huudan uuden hipan nimen. Kannattaa siis kiemurella ja tehdä seuraaminen mahdollisimman vaikeaksi! Ai niin, varokaa, kiltit, näitä tötteröitä. Se, joka kaataa mennessään tötterön, saa itse tulla nostamaan." Ai siis täh? Mulla meni leikin idea kokonaan ohi - ja lujaa kuin juna, ei ehkä VR:n juna, mutta juna silti. No, mä kiemurtelin ja kaartelin Sirpan tikitysravissa, koittaen vältellä Elmon selässä hurjastelevaa Fiiaa, lisäillen ja vähennellen tempoa aina tarpeen mukaan. Siirin iloinen hörähtely kaikui maneesissa, kun se ravasi korvat hörössä ympäri maneesia. Riemu vain yltyi, kun Pirre antoi luvan myös laukata. Myös ratsastajilla - ainakin mulla - oli tosi hauskaa, vaikken edelleenkään leikin ideaa tajunnut. Kivoja vaihteluita tämmöiset alkuverkat silloin tällöin! Lopulta hipat oli leikitty, ja kaikki hidastivat käyntiin. Taputin Siiriä jo tässä vaiheessa - se oli ollut oikein hieno ponski, eikä ollut edes jäänyt kiinni! Ainakaan mun tietääkseni. Anyway, meidän siinä kävellessä Piritta kertoi seuraavan ohjelmanumeron - viestin. Hetken mietin, olinko mä eksynyt väärälle tunnille - estetunnille mä ainakin luulin tulleeni -, mutta kun blondinbrunette (tai mikä lieneekään) alkoi selittää viestin rataa, olin jo tyytyväisempi. Mutta hetkinen, miten hitossa mä saisin Sirpan - sen makkaran - väistättämään suoraan sivulle, puomin linjaa pitkin? Tilanne tulisi olemaan varsin näkemisen arvoinen muille tuntilaisille. Olin voitonvarma, mikä ei liene yllätys kenellekään. Meidän joukkueeseen kuuluivat meitsin ja Makkaran lisäksi Simbe ja Pampu, Fiia ja Elmo, sekä ankkurina toimineet Salma ja Bonnie. Vaikka tiimiin oli tungettu kaksi lyhytjalkaista shettistä, korvasivat kaksi isompaa ponia puuttuvat jalanpituudet. Ja sitäpaitsi, Siiri ainakin osasi halutessaan pinkoa vähintään formulatason vauhtia. Mun vaan piti saada se haluamaan. Aikaa halun valmisteluun ei kuitenkaan ollut, sillä me kaksi oltiin ensimmäisenä vuorossa. Kannustin Sirpan kunnon kiitoraviin, kunnes olimme lähellä puomia. Hidastin vauhtia, kunnes olimme täydellisesti pysähtyneenä puomin päällä. Jes. Aikaa tuulettamiseen ei kuitenkaan ollut, vaikka mieli teki, sillä jo seuraavassa hetkessä mun piti ohjata karvamakkara kulkemaan jalat solmussa vaakasuoraan pohkeenväistöä. En voi väittää, etteikö siellä olisi pientä puomin ylitystä ja alitusta sattunut, mutta kukaan ei ainakaan myöntänyt huomaavansa, joten annoin asian olla - hehe. Väistössä meni tosi kauan aikaa, sillä Siiri ei oikein hallinnut askelkuvioita. Siispä heti tehtävän loputtua annoin kunnolla pohkeita, jotta Siiri kiitäisi loppuradan niin lujaa, kuin kavioista ikinä lähti. Parit tötterön pujottelut sujuivat meiltä pienen koon takia kuin unelmissa, eivätkä heinäpaalitkaan pysäyttäneet ponia ruokatauolle - siitä sai olla ylpeä. Lopuksi annoin Simbelle läpyt lähtövuoron merkiksi, sitten rata oli meidän osaltamme kierretty. Voittaminen ei selvästi ollut mun juttu, sillä sitä ei tullut tälläkään kertaa. Pikkuinen Walma esitteli kiitolaukkataitojaan Kirsikka-paran suunnilleen roikkuessa tamman hännästä kiinni, mutta toinen joukkue voitti sillä aikaa sen verran, että meidän porukka jäi pitkäkoivista huolimatta auttamattomasti jälkeen. Selvästi kuumuneet ponskit olivat elementissään viimeisessä leikissä nimeltä maa-meri-taivas. Aww, sitä olikin pelattu viimeksi kakkosluokan liikuntatunneilla. Lyhytjalkaisuus koitui jälleen kohtaloksemme, ja kovasta vauhdista huolimatta putosimme jo aika alkumetreillä. Olin aina ollut aika huono häviäjä, mutta tänään se ei haitannut. Tunti oli ollut niin hauska kaikin puolin, että kukaan ei näyttänyt loppukäyntien aikana hapanta naamaa tai kokenut epäonnistumisen fiilistä. Inkeri ja Siiri....Miks mä lisäilen näitä tänne, kun en niistä hoitomerkintääkään ota...?:DDD
|
|
|
Post by Inkeri on Feb 12, 2014 22:31:57 GMT 2
Hetki 12.2.2014 Joinakin päivinä jopa mun teki mieli olla yksin. Tämä päivä oli sellainen. En halunnut puhua mistään kenellekään, tavata ketään, olla läsnä missään tilanteessa. Halusin about poistua koko maailmasta jonnekin omaan avaruuteen ilman muita. Ehkä mun alitajunta halusi käskeä mua välillä rauhoittumaan, hidastamaan tahtia, pysähtymään hetkeen. Tai sitten se halusi mun miettivän asioita. En mä tiedä itsekään. Kello läheni aamukymmentä. Mun olisi pitänyt kai olla koulussa tai jotain, mutta kemiankoe ei sillä hetkellä juurikaan kiinnostanut. Sen sijaan nojailin poniboksin reunoihin rapsutellen vuoroin Siiriä, vuoroin Walmaa. Ponit suorastaan kilpailivat meitsin huomiosta, kunnes mä keksin omistavani kaksi kättä, ja tadaa, problem was solved. Virnistin itsekseni. Shettikset olivat vaan niin jäätävän suloisia. Mutta pieniä. Monta kertaa mä olin miettinyt, pitäisikö mun vaihtaa isompaan hoidokkiin, sillä kyllähän mäkin kasvoin pituutta - vaikka se tapahtuikin tavallista hitaammin. Pari vuotta sitten mä olin siinä sadankolmenkympin hujakoilla, nyt jo kymmenen senttiä pitempi. Sirpa ei venynyt mun mukana. Se pysyi samana metrin korkuisena lihapullana niinkuin aina ennenkin, ellei sen selkä sitten vanhuuttaan painunut notkolle alaspäin - olihan sekin mahdollista. Walma kyllästyi rapsutteluun ja käänsi joskus-se-kai-oli-mustan, tällä hetkellä lähinnä likaisenruskean ahterinsa mua kohti - voi kivaa. Mä en tiedä miten, mutta jotenkin ponit aina onnistuivat piehtaroimaan yhteisessä boksissaan niin, että turpeet siirtyivät karsinan pohjalta niiden päälle. Ja hei, kaksi pullukkaponia samassa karsinassa. Oi miksi Sebessä ei ollut valvontakameroita, mä todellakin olisin halunnut nähdä, miten ne suoriutuivat. Mutta ehkä poneillakin sai olla omia pieniä salaisuuksiaan, ihan kuten mullakin. Oikeastaan, mulla oli aika isojakin salaisuuksia. Kukaan ei tiennyt meitsistä puoliakaan, edes mun oma äiti. Ei sillä, että mä olisin jotenkin läheinen äitsylin kanssa, en todellakaan. Siinä missä muut puhuivat porukoidensa kanssa vaikka mitä henkeviä, meillä kotona äiti nukkui all day, every day. Ellei sen mies ollut käymässä. Silloin se esitti tekopirteää ja aktiivista urheiluharrastajaa ja käyttäytyi kuin teini. Sen olemuksen epäaitous oikein paistoi läpi, miten se äijä saattoi olla huomaamatta? Joskus musta tuntui, ettei se tuntenut äitiä tarpeeksi hyvin. Se tunsi vain feikin puolen. Koska mun ahkeruuspuuskassani teki mieli tehdä jotain konkreettista, otin Siirin käytävälle ja aloin siistimään sen ulkokuorta. Irtokarvasta ennustaen kevät oli jälleen tulossa, vaikka elettiin vasta tam.. helmikuun puoltaväliä. Alkuvuosi oli mennyt nopeasti. Oikeastaan aika tuntui kulkevan, kello tikittävän vain koko ajan nopeammin ja nopeammin. Kohta olisi jo kesä. Kohta kesä loppuisi, mä menisin lukioon - olettaen, että pääsisin edes johonkin vaihtoehdoistani. Pian täyttäisin kuusitoista, pian olisi joulu, ja jälleen vuosi alkaisi alusta. Siitä ei menisi enää kauaa, että olisin aikuinen, tai täysi-ikäinen oikeastaan. Ajatus samalla pelotti, samalla kiehtoi. Missähän tilanteessa mä olisin? Hoitaisinko mä enää Siiriä? Viettäisinkö abivuotta vai olisinko keskeyttänyt koko lukion - mikä tällä hetkellä tuntui siltä todennäköisemmältä vaihtoehdolta? Jos ysiluokkakin uuvutti, miten mä selviäisin kaiken maailman koeviikoista sun muista? Murehtiminen ei yleensä kuulunut mun paheisiin, mutta silloin tällöin meitsi siihen sortui. Kaikki sortuivat. Eikö niin? Kuulin kottikärryjen kolinaa, mikä havahdutti mut hereille ajatuksistani. Tallissa ei pitänyt olla muita, mutta Kasper oli jäänyt mun laskuista, enkä ollut ottanut huomioon punapään olemassaoloa. Irrotin Siirin käytävän ketjuista - puunaus jäi vähän kesken, mutta ehkä tuntilaiset illalla saattaisivat homman loppuun, ne kun tykkäsivät pörrätä ponien ympärillä tallissa kaiket päivät. Niin mäkin, mutta tänään ihmisten kohtaaminen tuntui oikeasti ylivoimaiselta - siksi äkkilähtö. Suljin tallin oven perässäni. Sitten mä lähdin kohti uusia mahdollisuuksia. Inkeri ja Siiri 53HM
|
|
|
Post by Inkeri on Feb 23, 2014 23:12:04 GMT 2
Tähtipölyä 23.2.2014 Poni laukkaa tarhassaan Jouhet heiluu, hulmuaa On pitkä harja täynnä tähtipölyä
Tarhan portin reunalla tyttö hymy kasvoillaan Saa ponin touhut aikaan tähtipölyä Inkeri ja Siiri 54HM
|
|
|
Post by Inkeri on Feb 24, 2014 15:43:14 GMT 2
Askartelua 24.2.2014 "Et oo tosissas", sanoin epäuskoisesti Eetulle, roikuttaen kädessäni pinkkiä paperinpalaa. Olin patistanut jäbän hakemaan jotain kivaa paperia Siirin päiväkirjaa varten, ainoa ehto oli, että ei kiitos pinkkiä. Ja mitä mä sitten sainkaan? "No ei ollu muuta", poika puolusteli. "Paitsi laskuja, mut tuskin ne tohon kanteen sopii yhtään paremmin." Huokaisin. Oh God why mä en ollut ottanut niitä omia askartelukamoja? Eetu istahti virnistäen meitsin viereen pöydän ääreen. "Haluutko teippaa vaik ton kuvan kiinni tohon kanteen?" käskin poitsua ojentaen sille vuoden vanhan kuvan maastoestekurssilta. "Vai onks toi liian vanha?" "Ei oo, just hyvä", Eetu arvioi ja alkoi leikkelemään lähes tyhjästä teippirullasta paloja irti. Lyhyin väliajoin sain kuulla "hups, oho" -tyylisiä sanontoja sekä "hitto, voi jumalauta nyt" -sarjan manauksia, ja aloin jo välillä epäillä Eetun kykyä selviytyä hommasta. Itse olin saanut Siirin tiedotkin kirjoitettua sille ällöpinkille paperille, kun teippirulla loppui, Eetuskan onneksi. Kolme palaa se siitä sai irti. Tsiisus. "En mäkään oo mikään askartelija, mut tää on kyl jo kaiken huippu", pyöräytin silmiäni pojan naureskellessa. "Ne on sit rakkaudella leikattu", tuo virnisti ja iski silmää. Okei, Eetu, okei. Saatiin me siihen kanteen jopa otsikko aikaiseksi ja silleen. Eetu halusi välttämättä piirtää myös jotain, joten pian tietolappua koristi meitsin huikaisevan käsialan lisäksi oikeastaan varsin söötti dinosaurus. Pinkistä paperista huolimatta lopputuloskin oli ihan jees. ---- Jos Anne voisit liittää ton kannen tohon alotusviestiin niin olisin happy 8)
|
|
|
Post by Inkeri on Mar 20, 2014 19:27:22 GMT 2
Eräänä talvisena torstaina 20.3.2014 "Let's go, poni", huikkasin Siirille ja nappasin sen ohjat käteen. Pakkasta oli reilut viitisentoista astetta, mutten antanut asian haitata. Kuten ah-niin-ihana liikunnanopettajamme sanoi raahatessaan meitä hiihtämään kolmenkymmenen pakkasasteen paukkuessa mittareissa, lumen tupruttaessa vaakasuoraan - kaikki oli vain kiinni pukeutumisesta. Siispä meitsi oli varautunut säähän vetämällä päälle laskettelutamineet, talviratsastuskengät ja sadat villasukat, toppahanskat ja kunnon pipon, joka mahtui kypärän alle puoliksi. Close enough. "Sä näytät ihan naparetkeilijän ja alkeisratsastajan risteytykseltä", puominnostelijaksi lupautunut Essi kommentoi pidätellen naurua. Kiitti hei. "Sori, en haluu jäätyä pystyyn tonne. Ja jos tää läs... pullukka kerran kaipaa estereeniä, niin sitä se todellakin tulee saamaan, oli pakkasta sitten vaikka kuuskymmentä", sanoin kuulostaen mahdollisimman fiksulta ja asialliselta. Olin koettanut harjoitella sellaista puhetapaa mahdollisimman paljon, sillä mä tulisin viettämään ensi viikon tettiläisenä käräjäoikeudessa. Älkää kysykö miten rimaa hipoen lukioon pyrkivä meitsi oli sinne päätynyt, mutta kaikkea piti kokeilla. Säädin jalkkarit ja hyppäsin Siirin selkään. Jotenkin musta tuntui, että ponin selkä vähän notkahti ratsastajan talvivarusteiden yllättävästä lisäpainosta, heh. No, sittenhän treenistä tulisi kaksin verroin tehokkaampi. Komensin kulorautiaan uralle kävelemään alkukäyntejä. Sirpa tepasteli menemään varsin laiskasti - en tosin tiedä, johtuiko se oikeasti mun painosta vai halusiko tuo vain laiskotella. Siirin tuntien kylläkin veikkaan jälkimmäistä. Muutaman kierroksen kävelyn jälkeen komensin pontson raviin. Shettiksen tikitysravissa keventäminen oli aina yhtä tehokasta, ja tällä kertaa myös varmaan varsin mielenkiintoisen näköistä mun vaappuessa puolelta toiselle ne jäätävän paksut vaatteet päälläni. Sirpa mutkitteli uralla mun painon valuessa sinne tänne – ja Essi katsomossa kuoli nauruun. Käskin tytskää kiltisti hymyillen pitämään turpansa kiinni, mutta tuo vain jatkoi. Se yritti naurun seasta selittää jotain, kuinka se ei kestä, ja kuinka sille tuli yhtäkkiä pakottava tarve käydä vessassa. Pyöräytin silmiäni – olipas mulla kannustavia kavereita. Siinä mä sitten yritin Essin rakentavien neuvojen mukaan hillitä vaappumistani jännittämällä vatsalihaksia, kun kääntelin Siiriä volteille, taivuttelin sun muuta yhtä huisaa. Alussa poni oli taipuisa kuin kallio, mutta meitsin mahtavilla ratsastajantaidoilla se antautui verkan lopussa jo puukalikka-tasolle. Vasemmalta puolelta se oli edelleen tosi jäykkä – jopa Siiriksi -, joten työskentelin sitä vielä vähän enemmän kuin tavallisesti. Essikin nyökki katsomosta käsin tyytyväisenä, enkä mäkään kuulemma enää näyttänyt ihan NIIN hassulta. Hih, onnistumisen fiilis, kiva fiilis. Maneesissa oli junnutunnin jäljiltä esteet jo valmiiksi pystyssä – Essi pääsi siis vähällä, jos kaikkien puomien kahdenkymmenen sentin lasku vähäksi laskettiin. Tunnin teemana olivat ilmeisesti olleet erikoisesteet, sillä tavallisten pystyjen lisäksi siellä oli kaikkea aalloista heinäpaaleihin. Tästä tulisi mielenkiintoista. "Alota vaikka tolla sarjalla", Essi huikkasi sitten katsomosta, kun se huomasi mun mietiskelevän ilmeen. Katsahdin vastakkaiselle pitkälle sivulle, jossa komeili kolme pystyä tasaisin välimatkoin. Nostin Siirillä laukan tehden heti alkuun pienet puolipidätteet, sillä kaikesta huolimatta poni oli alkanut tuntua yllättävän reippaalta. Laukka pysyi kuitenkin koko ajan hallinnassani - mikä ei tosin ollut mun kaltaiselta tähtiratsastajalta mikään ihme, heh - mutta ekan esteen jälkeen mun vanhat korvani aistivat jälleen kerran hysteeristä kikatusta Essin suunnalta. Jotain palautetta se kai yritti mulle kertoa suoritetusta tehtävästä, mutta enhän mä nyt sen naurun seasta mitään selvää saanut. Käskin vaaleaverikköä simppelisti shut the f*ck up, ja nätisti hymyillen päätin ottaa sarjan uusiksi. Siirille teki ihan hyvää jumppailla välillä kunnolla. Toisen kerran jälkeen Essikin onnistui hillitsemään itseään, mutta kyllä mä silti havaitsin nykimistä sen suupielen seudulla. Mulkaisin sinne päin, mutta keskityin sitten Siirin tikityslaukkaan kaartaen seuraavalle esteelle - laineelle. Makkara hitusen vieroksui estettä ja epäröi, mutta kun kannustin sitä vähäsen, poni hyppäsi komealla loikalla yli. Kehuin Sirpsua, vaikka se unohtikin vaihtaa laukan - tosin niin taisin mäkin, mutta mitäs pienistä. Okseria mä en edes tohtinut yrittää, mutta heinäpaalille suunnatessani Siiri näki pieniä vihreitä miehiä, nousi pystyyn lähtien sitten kiitopukkitikityslaukkaa karkuun. Toppatamineiden kanssa selässä pysyminen oli oikeasti täysi mahdottomuus siinä kyydissä. Ei, mä en suinkaan lentänyt komeassa kaaressa alas vaan liu'uin tyylikkäästi Siirin kaulan ylitse aiheuttaen vaaratilanteen, kun poni loikkasi jäätävällä megaloikalla mun yli. Ponin minikavio kopsahti siinä rytäkässä mun kypärään, enkä voinut kuin kiitellä kyseisen potan keksijää siinä vaiheessa - ilman mä olisin jo taju kankaalla. Hihityksen salamannopeasti lopettanut Essi lähti ottamaan Siiriä kiinni ja tuli sitten kysymään multakin, olinko ihan okei. Vähän mua pyörrytti - myönnetään, mutta Essi-äidin mielestä mun pystyyn hoipertelun perusteella meitsillä saattoi olla vaikka aivotärähdys. "Hei pliis, kyllä mä oon ihan k-kunnossa", huokaisin. "Inksu, et kyllä oo. Meet nyt ettiin vaikka Annen tai Kasperin, ihan sama, mutta kuitenkin. Mä voin hoidella Sirpsun loppuun", Essiskä tarjoutui vaikuttaen varsin innokkaalta päästessään varmaan kohtuullisen pitkästä aikaa shettiksen selkään. Huokasin ja hoiperrellen vaapuin sitten kohti toimistoa - selittäen matkalla Eetulle, Britalle, Salmalle ja muutamalle muulle, mitä oli sattunut. Britta ja Salma olivat jo valmiina soittamaan ambulanssia ja tarjoutuivat kantamaan meitsin Annen luo, mutta Eetu (kerrankin) puhui järkeviä: "Kamooon gööls, Inksu on sen verran sitkee että se vois juosta vaikka maratooninkin jalka paketissa, eiköhän se selviä." Virnistin, ja jatkoin sitten hoipertelua. Pikkujuttuja tämmöiset haaverit olivat, pahempaakin oli tän pienen iän aikana koettu. Inkeri ja Siiri 55HM
|
|
|
Post by Inkeri on Jun 24, 2014 11:18:15 GMT 2
Toukomaasto 3.5.2014 Inkeri ja Siiri
|
|
|
Post by Inkeri on Aug 29, 2014 20:22:48 GMT 2
Vauvaponi 29.8.2014 Uutinen putosi taukohuoneen pirttipöydän päälle kuin pommi ja iski jokaiseen paikallaolijaan kuin salama kirkkalta taivaalta. Mä olin pikkuisen russivarsan onnellinen omistaja. Britta oli tukehtua kaakaoonsa, Loviisa tapitti mua silmät lautasen kokoisina, Clara päästeli varsin epäinhimillisä ääniä ja Pihlan "mut.. mut.. mut.." -litania oli loputon. Ainoastaan Fiia ei ollut yllättynyt, sehän tämän koko jutskan oli alulle laittanut. Punapää halusi Svante-ponilleen jälkikasvua ja mä russin = täydellinen yhtälö. Ja nyt mun oma pikkuinen hiirakko, Svanten minitammaversio tahtipiirrolla oli viimein saapunut maailmaan. "Inksu..." Britta aloitti, ja tiesin, ettei sieltä ainakaan kovin positiivista sanottavaa ollut tulossa. "Ootko sä oikeesti aatellut tän ihan loppuun asti? Siis se on varsa, mistä lähtien sä oot tiennyt varsoista yhtään mitään?" Jaahas. Että kiitos vaan luottamuksesta ja silleen. "Ja sä just valitit, miten sä kuolet lukioon. Miten aattelit hoitaa Siirin ja jonkun varsan koulutuksen siihen päälle?" Loviisakin yhtyi äitikerhoon. "Ja Svanten, hoidan mä sitäkin nykyään aina välillä", virnistin. "Hei älkää viittikö, mäkin olin jopa Inksua nuorempi, kun Pella sai Svanten ja me alettiin sitä Jossun kanssa kouluttaan. En mä ainakaan nää mitään syytä, miksei Inksukin muka selviäis hommasta", Fiia liittyi keskusteluun. Ihanaa, kerrankin joku oli mun puolella. Loviisa, Clara ja Pihla alkoivat nyökkiä hyväksyvästi, mutta Britta oli edelleen varsin epäilevän näköinen - ehkä koska se tunsi mut tästä porukasta parhaiten. Se tiesi, millainen huithapeli mä osasin pahimmillani olla, ja miten jätin asioita puolitiehen, kun jokin ei sujunutkaan aivan nappiin. Mutta tätä mä en voinut jättää puolitiehen. Solbrittiksi nimetty tammavarsa oli projekti, joka mun piti saattaa ihan loppuun asti, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Kun pienestä pörröisestä hiirakosta kasvaisi mun käsittelyssä vähintään Liekkijärven hienoin russi, näkisi Brittakin, kuinka väärässä oli nyt. ”Kerro nyt sit ees jotain siitä vauvaponista”, Clara alkoi vaatia ja sai pian vahvistusta Pihlan ja Loviisan – jopa Britan suunnalta. Pelkkä ajatuskin pienestä pörröisestä russista punarautiaan emänsä rinnalla pihatossa pisti hymyilyttämään – niin myös nyt. En mä yleensä ollut mikään herkistelijä (köh, aijjaa vai), mutta etenkin kun sen karvapallon näki ensimmäistä kertaa, teki mieli tirauttaa pari onnenkyyneltä. Siinä teki mieli myös kysellä itseltään, että mitä helvettiä, en mä ole synnytyssalissa pitämässä omaa lastani ensi kertaa sylissä. No, hillitsin siinä sitten itseni ja kerroin porukalle kaiken mahdollisen siitä söpöydestä. ”Mutta kuva kyllä kertois enemmän kuin tuhat sanaa, if you know what I mean”, vihjaisin sitten lopuksi. ”Joo, mennään vaan kattoon sitä!” Loviisa virnisti heti, tajuten (kerrankin), mitä hain takaa. Tottakai mä nyt halusin sen pikkusen näyttää koko maailmalle, tässä tapauksessa meitsin kamele.. eikun kamuleille. Ei muuta kuin tuumasta toimeen sillein mahdollisimman kliseisesti lastenohjelmien tyylillä sanottuna. Päätettiin mennä ratsain koska duh, kuka nyt kävellä jaksoi, kun talli oli täynnä hevosia, jotka voisi tehdä sen meidän puolesta. Sitäpaitsi, rento maastotepsuttelu ilman satulaa oli aina kaikille hyväksi, sekä ihmisille että kauramopoille, jotka raskaan työn raadannan jälkeen kaipasivat varmasti ruokaa sivistynyttä seuraa ja linnunlaulua. ”Well hello Sirpaleena, kuinkas päivänne on sujunut?” tiedustelin ponilta, joka edelleen kohteliaan kysymykseni jälkeen näytti varsin flegmaattiselta – yksi niistä lukiofiksuuden merkeistä: sanavaraston yllättävä laajeneminen – eikä oikeastaan vilkaissutkaan muhun päin. Vasta, kun raahasin sen riimusta käytävälle, jotta Clara voisi puunata Walman poniboksissa, Sirpa heräsi koomastaan. Yllättävää kyllä, poni suostui kerrankin yhteistyöhön sen verran, että sain sen harjattua about puhtaaksi, ja suunkin se aukaisi heti ensi yrittämällä, eikä mun siis tarvinnut tapella edes kuolainten laitosta. Taputin Sirpsua virnistäen ja pussasin turvalle, halusin uskoa että liki kolmen vuoden yhteistaipale oli viimein tuottanut tulosta, eikä kyseessä ollut vain joku shettiksen yhtäkkinen mielenhäiriö. ”Mä en jaksa kiivetä tonne selkään”, valitin, kun me kaikki kuusi ratsukkoa olimme melkein lähtövalmiina Seben pihassa. ”Joo ei vitsi, Sirpan selkä aka maantaso onkin niin hirmusen korkeella”, Britta pyöräytti silmiään varsin sarkastisen äänensävyn pulputessa ulos tuon suusta. ”Inksu yritä pliis.” No, mä sitten pinnistin voimani äärimmilleen ja hyppäsin sinne metrin korkeuteen, jossa Sirpan selkä sijaitsi – juuri ja juuri niin, etten liukunut tyylikkäästi toiselta puolelta kentän hiekkaa maistelemaan. Koin pari déjà vu:ta siinä tilanteessa, joista uusin juonsi juurensa tämän kesän leirille, jolla joku koppasi mut kiinni, etten olisi valunut pois Humun selästä. Well, ehkä mun piti ihan pikkasen harjoitella tätä selkäännousuosiota joskus. Tirskahdin ääneen mielikuvalle Siirin ilmeestä, kun mä joku kaunis päivä seisottaisin sen keskelle kenttää ja tunnin verran pomppisin edestakaisin selkään ja pois. Mutta toisaalta, ponihan voisi vaikka tykätä – ainakaan sen ei for once tarvitsisi liikauttaa eväänsäkään. Britta ja Hype kärjessä olivat johtaneet meidät muut jo puolimatkaan pihatolle. Jos ollaan rehellisiä, mä en olisi osannut sinne Seppeleeltä ilman muita ihmisiä – hyvä jos kotoa pääsin perille asti ilman viittä eksymiskertaa. No, nyt mä sitten katselin tiuhaan tahtiin maisemia, jos vaikka joskus muulloinkin kävisin Sirpan kanssa katsomassa, mitä varsalle kuului. ”Ai tää on tääääällä”, ajattelin ääneen perille päästyämme, varsin kovalla volyymilla ottaen huomioon, että sanoin sen puoliksi itselleni. Kaikki mun viisi seuralaista kääntyivät kummastuneena katsomaan meitsiä, kun keskeytin vissiin jotkut kivat keskustelut. ”Älä jooko sano, että sä et edes tiennyt, missä sun oman ponis asuinpaikka on”, Loviisa sanoi sitten. ”No emmä mikään kartta oo! Kotoo se matka on ihan eri kuitenki”, puolustauduin, saaden tosin vastaukseksi kasan feispalmeja ja ”ihme blondi”-typpisiä huomautteluja. Ja mitäköhän mä muka mun luonnolliselle hiustenvärille voin? Kun olimme saaneet kaikki ponskit turvallisesti kiinni mihin sattuu, lähdimme laumana marssimaan kohti pihaton aitoja. Kaikki asukit olivat onneksi varsin etualalla, kukaan meistä ei nimittäin millään olisi enää siihen aikaan illasta jaksanut lähteä lampsimaan yhtään pidemmälle. Lähes puhtaan valkoinen poni, nimeltään kai Roosa tai joku, oli uteliain seitsikosta (lieneekö edes sana?), ja korvat hörössä söpsykkä tarkkaili meitä. ”Awwwwwww!” Pihlan suusta pääsi, eikä se millään malttanut olla rapsuttamatta yyberkiltin oloista tammaa. Toista maata olisi meitsin riiviön kanssa. Ja siinä paha missä mainitaan. Hiirakko karvakasa emänsä kanssa suvaitsi myös saapua paikalle. Jouluksi kutsuttu punarautias russitamma hoiti äidinvirkaansa tavanomaisesti – luimi siis alkuun, mutta tajutessaan, että oltiin me kaikki oikeastaan ihan kivoja tyyppejä, se antoi jopa rapsuttaa. Itseään. Tai ehkä se Sipeäkin, mutta kauhukakara itse oli jälleen pahalla tuulella. Just sopivasti. ”M i t ä”, Britta ja Clara purkivat ihmetyksensä kuin yhdestä suusta pienen ja suloisen NÄKÖISEN Solbrittin menoa katsellessaan. Pikkuvarsa hyppi pystyyn ja pukitti jo nyt. Se saattoi tulla aidan viereen ikäänkuin rapsutusta keräämään, mutta sillä sekunnilla, kun kättään liikautti, poni luimisti korvansa ja yritti purra. Ei näykkäistä, vaan purra. Fiia ilmeisesti oli tottunut näkyyn jo Svanten kanssa, mutta muut tapittivat mua silmät lautasina. ”Inkeri. Sulle tulee vielä niin paljon ongelmia ton kanssa.” Inkeri ja Siiri 56HM
|
|
|
Post by Inkeri on Sept 6, 2014 19:23:14 GMT 2
Kun lahna eksyi tallille 6.9.2014 "Oh fuck it", huokaisin läimäistessäni läppärin kannen kiinni, valuessani tuolilta alas päätyen lopulta lattialle asentoon, jonka olin nimennyt kuolleeksi lahnaksi. Tyypillinen lagausasento siis. Äikän essee robotiikasta ei vaan millään ottanut sujuakseen, eikä kyllä mikään muukaan tänään - se evoluution osanen, joka kehitti ihmiselle darran, sai mun puolesta häipyä historiasta hevonpyllyyn. Vaikka mun käsitti vain pääkipua ja pientä oksetusta, se oli pilaamassa meitsin päivän totaalisesti - olihan koko tilanne mulle aika uusi. Harvemmin mä vietin perjantai-iltojani bileiden parissa, ainakaan juoden mitään limsaa väkevämpää. Siinä sitten edelleen maatessani naama kiinni pyöreässä karvamatossa ajatellen absolutismin hienoutta, mun iPhone päästi ilmoille piippauksen sen merkiksi, että joku kiva oli tipauttanut mulle viestin Snapchatissa. Möyrin kultaani kohti zombikastemadon lailla, kellahtaen sitten selälleni kuin kovakuoriainen näppäilemään luurin suojakoodia. Hassua, että viikko sitten kuviksen tunnilla mun oli ah-niin-vaikeaa miettiä itseni eläimellistä puolta, mutta nyt ideoita tuntui pulpahtavan kuin sieniä sateella. Anyway, se Snapchat-viesti oli Britalta. Mikä ei sinänsä ollut yllätys, meillä kun oli tapana snäppäillä joskus vessastakin käsin. "Tuu tallille jookosta kookosta 8)" En. Enkä tule. Mä poden darraa kotona. En jaksa. Sosiaalinen elämä on ihan yliarvostettua. Ei. "Oke" Ja sitten laitoin puhelimen sivuun, ihan vain voidakseni feispalmata itselleni kaksin käsin. Jos Anne oli keksinyt porukalle jotain hommaa, ja Britta halusi mut vain apuvoimiksi, mä niin tappaisin sen tytön. Juuri ja juuri onnistuin kuitenkin raahautumaan vaatekaapille asti, vaihtamaan jumpsuitin mustiin kollareihin ja punasiniruudulliseen flanellipaitaan sekä heittämään hiukset sotkunutturalle ja mustat Converset jalkaan. Erittäin hehkeänä ja meikittä aka hyvin valmiina lähtöön karjuin sitten Iirolle vaihtoehtoja jättämättä, että tuo heittäisi mut mautollaan Seppeleeseen syystä että meitsi ei jaksanut kävellä, ja että mä olisin todennäköisesti jo kaatunut Jopolla ennenkuin olisin edes päässyt sen satulaan. Sieltä se veli sitten tulla lampsi alakertaan mutisten, kuinka sillä oli tarkoituksena nähdä tyttöystäväänsä, eikä kuskata siskoa haisulandiaan. Virnistin. Hah, se oli niiin tossun alla. Tallille lähtö oli virhe, paha virhe, nyt mä vasta todella sisäistin sen. Heti Iiron karistaessa tallipihan kurat mautonsa renkaista mun migreenikohtaus kymmenkertaistui, ja vastaantullut Kasper katsoi mua vähintäänkin myötätuntoisesti: hoitajahaut olivat ratkenneet. Tallissa oli jäätävä lauma jos jonkin sorttista tytskää ja pari poikaakin taas vaihteeksi - olihan se kiva saada miesvahvistusta Robertinkin lähdettyä. Ääntä porukasta kuitenkin lähti sen verran, että mun aivot oli oikeasti räjähtää. Pakenin tilannetta yläkertaan, johon uutukaiset Seppeleläiset eivät vielä olleet ehtineet: vain Salma ja Jesse olivat söpöilemässä sohvalla, Kuú ryysti teetä pöydän ääressä ja tietty Britta, joka ensin järkytyttyään mun kalmankalpeasta naamasta ryntäsi sitten rutistamaan meitsistä ilmat pihalle ihan kuin oltaisiin tavattu viimeksi vuosi sitten. Vastahan me eilen nähtiin koulussa? "Haluun jutella." Täh? Tyttö kuulosti tosi vakavalta - ei yhtään itseltään siis. Eikä se ollut varmaan ikinä sanonut mulle noin. Nyökkäsin puoliksikaan ymmärtämättä koko tilannetta ajatuksenjuoksuni ollessa vielä tavallistakin hitaampaa sattuneesta syystä. Britta veti mut perässään heinävintin puolelle, asian oli siis pakko olla jotain henkilökohtaista. Toivottavasti meitsi ei onnistuisi töksäyttämään jotain ilkeää migreenin ollessa sillä hetkellä mielessäni päällimmäisenä. ”Ensinnäkin, Inksu mitä heleä, miks sä näytät tolta?” brunette aloitti. Jaaha, tämmöistä asiaa tällä kertaa. ”Joojoo, on se darra, okeiokei, en juo enää ikinä muuta kuin muumilimsaa, on tullut harvinaisen selväksi tän aamun aikana, pliis puhutaan jostain muusta, mua oksettaa”, vaadin nojaten päätä käsiini. ”Aa, sä olit siel Rosan partyissa”, Britta virnisti. ”Montako poitsua pääty sun makkariin? Eetukin oli muuten siellä." ”Pliis.” ”No oli mulla oikeetakin asiaa”, toinen sanoi sitten virneen sen kasvoilla vaihtuessa siihen, että tuo olisi aikeissa itkeä tai jotain. ”Robert lähti..” Ai sekö oli sen asia? Ilmiselvää se nyt oli, että Robert oli lähtenyt. Tottakai muakin harmitti, että sen maailman rasittavimman, mutta silti ihan kivan jäbän naljailuja ei enää tallin käytävillä kuullut, mutta Britan pointtia en nyt ihan tajunnut. Pitikö asiasta tehdä noin iso juttu? Katsoin ystäväistäni kysyvästi, kulmaa kohottaen. ”Takas Britteihin”, Britta jatkoi ääni väristen, alkaen sitten itkeä, vaikka parhaansa mukaan pidättelikin kyyneleitä viimeiseen asti. Sillä sekunnilla kaduin ihan kaikkea äsken ajattelemaani, vaikken mitään ollutkaan sanoiksi muodostanut. Tuntui pahalta, nyt myös henkisesti. Hivuttauduin tytön viereen ja halasin sitä. En mä tiedä, mitä muutakaan olisin tehnyt. Meitsi oli maailman huonoin tällaisissa tilanteissa. ”Pahinta tässä on se, et.. Et mä en yhtään tiiä, kauanko se viipyy siellä”, Britta sanoi ja pyyhkäisi pari kyyneltä poskeltaan. Osoitin myötätuntoa nyökkäämällä. En osannut oikein asettua tytön asemaan, mua kun ei millään jäätävillä empatiakyvyillä ollut siunattu. ”Millon ne lähti?” kysyin sitten. Viikko takaperin. Viikko? Me oltiin nähty joka päivä Britan kanssa, ja tuo ei ollut puhunut yhtään mitään, vaan ollut ihan iloinen itsensä. Tai sitten se oli vaan tosi hyvä tunteidensa piilottelussa. Istuttiin siinä hetki jos toinenkin hiljaa, pohtien syntyjä syviä ja sitärataa. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi ystäväksi, kun päällimmäisenä mielessäni pyöri Britan sydänsuruja useammin ajatus siitä helpotuksen tunteesta, kun pääsisin seuraavan kerran vessaan. Ei tsiisus. "Ja nyt kun Vennalle tuli uus hoitaja.. Tuntuu vaan niin oudolta ja inhottavalta nähä, et sitä ponii hoitaa joku muu kun Robsu. Vihaan sitä tyyppiä jo valmiiks", Britta sanoi lopulta. Ja puhuikin tosinta totta mitä on ikinä ollut. En ollut vielä itsekään sisäistänyt ajatusta. Okei, en vihannut Vennan uutta hoitajaa, mutta tottumisessa menisi kyllä aikaa. Apua. "Kyl siihen tottuu. Ja voittehan te Robsun kanssa viestitellä ja sun muuta, eikä Britteihin ees oo pitkä matka. Sen kuin lennät sinne ja tadaa, söpöily alkakoon", virnistin tunnelmaa keventääkseni. En tiedä, osuinko ajoituksessa sopivaan kohtaan, mutta Britta kyllä tunsi mut niin hyvin, että se tiesi, etten ollut mitään synkistelijätyyppiä. Mutta ilmeisesti onnistuin, sillä olin näkevinäni bruneten kasvoilla pienen hymynkareen. "Miten sä osaatkin oikeesti nähä kaikessa jotain positiivista?" Naurahdin. "Oon vaan nii paras", sanoin silmää vinkaten. Todellisuudessa mä ihan oikeasti halusin pois siitä tilanteesta. Kaipasin buranaa. Kaipasin pizzaa. Kaipasin vessanpönttöä. Ihan liikaa. Nyyh. "Hei kuule Britta, pitäskö meiän mennä leikkiin sosiaalista ja tehdä tuttavuutta noiden uusien kanssa?" ehdotin hienovaraisesti. Tyttö nyökkäsi, nousi ylös ja pudisteli heinät vaatteistaan. "Kiitti Inksu", se hymyili sitten. "Kaikilla pitäis olla tollanen kaveri." Britan sanat lämmittivät. Ihana. En voinut kuin hymyillä tyhmästi. Mä olin ajatusteni perusteella ollut äsken maailman huonoin kaveri, mutta silti toinen kehui. Okei, eihän se mun ajatuksia lukea osannut mutta silti. Hipsimme heinävintistä yhdessä rupatellen alas tallin puolelle (tosin piipahdin ensin taivaassa aka vessassa), jossa pahin möly olikin jo laskeutunut, kun iloiset uunituoreet hoitajat puuhailivat jo työllistäviensä kanssa. Jaa-a, ehkä darrapäivä tallilla ei ollutkaan niin paha alkujärkytyksen jälkeen. Ties vaikka me vielä tänään käytäisiin porukalla maastossa ja haettaisiin mulle sitä pizzaa samalla. Inkeri ja Siiri 57HMNiin hauskan, letkeästi kirjoitettu, että! =)
|
|
|
Post by Inkeri on Sept 20, 2014 12:15:42 GMT 2
More? 20.9.2014 Sydänkohtaus, hyperventilointi ja korvahalvaus valtasivat mun kaikki osat päästä varpaisiin asti, kun Eetu esitteli sopraanonlahjojaan kiekaisemalla ”guess who-ooo” suoraan meitsin korvien juuressa. Efektiä tehostivat vielä pojan kourat, jotka siinä sivussa eksyivät peittämään mun silmät puoli naamaa. Ponkaisin silkasta säikähdyksestä valehtelematta ainakin puoli metriä ilmaan – samalla kun Siiri autuaan onnellisena nukkui käytävälle sidottuna, tietämättä mitään maailman menosta. Eetu tsiipaili ninjasti toiselle puolelle ponia ja asettui wannabe-khuulisti nojaamaan karsinanovea vasten tavallisen eetumaisesti virnistellen. ”Mitäs Inksu meinaa tänään hommailla?” ”Ihan aattelin kuule pyrähtää Makrillin kanssa nopeesti maastossa jälleen kerran, et se sais vähän liikuntaa, vaikka mul koeviikko onkin”, totesin tyynen vakaana (ainakin yrittäen kuulostaa siltä) kietaisten hiukseni samalla uudestaan ponnarille. Perus mun logiikka, ihan samalta ne kutrit silti näyttivät, vaikka ne kuinka monesti laittoi uusiksi. Vai hermoilinko mä? Inksu pliiis, se oli vaan Eetu. Enkä mä edes kärsinyt minkään sortin sosiaalisten tilanteiden pelosta. ”Ookoo, lähen mukaan”, poitsu pamautti. ”Täh?” ”Nii.” Hämmentyneesti hymyillen nyökkäsin hyväksyvästi, ennen kuin oikeastaan edes kerkesin tajuta koko tilannetta. Mulla oli nyt jopa maastoseuraa, vaikken sitä erityisesti ollut edes kaivannut – whatever, kaksin aina kaunihimpi ja silleen. Eetu katosi mammuttiheppansa karsinalle päin yhtä nopeasti kuin oli paikalle ilmestynytkin, kääntyen kuitenkin vielä puolimatkassa virnuilemaan muhun päin: ”Inksu, minkä värinen on paloauto?” Ei tsiisus. Hetkellisestä shokista ja ällistyksestä (tosi spontaania Inkeri) toivuttuani palasin takaisin unikekolahnan also known as Ilolan Eliksiirin pariin. Suoritin loppuun romanttisen kahdenkeskisen harjaustuokiomme pyöritellen kumisualla loput kurat irti Sirpan karvaisesta mahasta, viimeistellen koko hoidon pölyharjalla. Harjailin mä vielä ponin päänkin, vaikka sitä se inhosi yli kaiken. Sorry not sorry, kuului meitsin velvollisuuksiin. Kun pallukka siinä sitten heräili, ei se antanut mun edes koskea harjaansakaan, niin söpöltä kuin pinkillä rusettipompulalla varustettu letti olisikin pitkässä hamppuharjassa näyttänyt. Kuolaimet tungin Siirin suuhun oikeasti väkisin, kun vastaantullut Däni suostui ojentamaan sille pari heinänkortta – kummasti ne yhteenliimatuilta vaikuttaneet hampaat antoivat periksi ruuan tullessa näköpiiriin. Mulla ja Sirpalla oli yllättävän paljon yhteistä. Läimäytin tallin oven auki Tortilla perässäni, ja kylmä ilma suorastaan pelmahti meidän päälle. ”Hyi hitto”, mun huulilta pääsi. Ehkä oli aika vaihtaa hupparit toppatakkeihin tai jotain, mutta c'moooon, oli vasta syyskuu. Sitäpaitsi Suomi, Finland, perkele, sauna, Karjala, lenkkimakkara – mä olin suomalainen, ainakin puoliksi, ja suomalaiset olivat maailmalla tunnettuja lumihangessa hyppelystä alasti ja sitärataa. Lål joku kylmyys, meitsi kestäisi sen kuin mies. Teki mieli lurauttaa Maamme-laulu hetkellisen isämmaallisuuspuuskan kunniaksi, mutta koska spottasin mun maastoseuran saapuvan, päätin jättää komean esitykseni väliin – ihan yleisen viihtyvyyden takaamiseksi. ”Sulla on satula, ihme nössö”, huomautin Eetulle heti alkuun. Alex oli selvästi Siiriä vireämmällä päällä tyypilliseen tapaansa – tbh mä oikeasti pelkäsin sitä punarautiasta jättiä, niin ihanaksi ja ystävälliseksi kuin Ode kultamussukkaansa aina kehuikin. Ehkä se oli vaan se koko. ”Mähän en ota sitä riskiä, että tää saa jonkun kohtauksen, ja mä murran mun molemmat jalat, halvaannun ja joudun pyörätuoliin – kelaa nyt! Mun lätkäura olis ohi siinä yhdessä nanosekunnissa”, Eetuska esitelmöi mulle ponkaistessaan jo malttamattomana steppailevan Alexin selkään. Pyöräytin silmiäni ja ilmoitin haistavani selityksen kitkerän katkun. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvä syy olla jättämättä satulaa kotiin, just saying. Team A&E pienessä etunenässä katosimme Seppeleen pihasta kavioiden kopinan kera jonnekin metikköön. Meillä ei ollut mitään hajua, minne olimme matkalla. Joku pikkulenkki piti tehdä ja siinä se. Ihan kiva sinänsä, joskus oli hyvä vain antautua kohtalon armoille ja katsoa, mihin se meitä johdattelisi. Kohtalo oli sinä päivänä ilmeisesti varsin laiskalla tuulella. ”Eetu kuuliksä ton?” nielaisin koettaen peittää pelkotilani. Se karmiva vihellys oli kuulunut taas. Mikä ihme oikein piti sellaista ääntä? ”Miten muka olisin voinu olla kuulematta?” poika sanoi huultaan purren. Hevoset alkoivat hermostua, ilmeisesti heppakirjojen hevoset-aistivat-pelkotilasi -jauhaminen oli oikeasti totta. Vihellys kuului uudestaan. Se oli Siirille liikaa. Poni nosti jäätävän kohtauksen, ja multa meni tasapaino totaalisesti. Mätkähdin kovalle hiekkatielle suunnilleen niska edellä, ja vaikka pudotus ei ollut korkea, se sattui ihan jäätävästi. Itku ei ollut kaukana. Sitten oli Alexin vuoro. Iso hevonen säikähti vapaana laukkaavaa kebabrullaa, nousi pystyyn, lähti kiitämään ex-laukkahevosen vauhtiaan kaukaisuuteen. Eetu valui mammutin selästä mun päälle. Päälle. Eksaktisti siihen. Ai hitto, se painoi varmaan kaksi kertaa mua enemmän. En voinut enää pidätellä kyyneleitä. Poitsu katsoi mua silmiin ja virnisti – varmaan mun tuskalliselle ilmeelle. Sitten se painoi huulensa mun huulille ja pysäytti ajan. Inkeri ja Siiri 58HM
|
|
|
Post by Inkeri on Sept 21, 2014 22:59:20 GMT 2
Kriisi 21.9.2104 Sundae eikun day (terkuin mäkkiaddikti-Inksu), Sirpsu, meitsi ja estehyppelöt olivat parasta mahdollista hupia, ainakin siinä tapauksessa, kun vaihtoehtona oli lukea seuraavan päivän kemiankokeeseen. Lukeminen oli mun mielestä lahjattomille, jollainen mä en tietenkään ollut. Tai sitten se oli keskittymishäiriöttömille, jollainen mä en myöskään ollut, miten vain. Sirpa oli oikeastaan mennyt ihan kivasti – pari luokkavoittoa Simoran kisoissa puhui sen puolesta, että poni oli viimein alkanut tajuta esteratsastuksen saloja oikeasti. Me jumppailtiin maneesissa tunti about kuudenkymmenen sentin korkuisilla, sarjamuotoon asetetuilla pystyesteillä ja muutamalla okserillakin, ja Siirin into oli ihan kuin leffoista leikattua. Korvat hörössä pikkuponi hyppi yli jokaisen esteen, okei pari kertaa se pudotti, mutta ei anneta sen haitata. Ainoa, mitä mun karvaisen tortillan pitäisi enää opetella oli kunnolliset laukanvaihdot esteen päällä ja ratsastajan pienimuotoinen kuuntelu – myös vauhdinsäätelyssä. Pienistä askeleistaan huolimatta Siiri jyräsi menemään valonnopeudella, eikä meitsillä ollut paljon mitään sananvaltaa asian suhteen. No, mä olin tunkenut meidät Annen koulutunnille väistöjä tekemään, ja sen kuudenkymmenen minuutin aikana olisi sitten tarkoitus opetella kuuliaiseksi. Okei, ketä mä oikein yritin huijata ajatuksillani? Siiri ja kuuliainen eivät vain kertakaikkiaan sopineet samaan lauseeseen – tai poniin. ”Juujuu, nyt pääset syömään, bon appetit vaan sulle”, hymähdin päästäessäni kulorautiaan käytävältä poniboksin puolelle Kasperin väellä ja voimalla jakamien heinien pariin. Nappasin mukaani sen pinkillä huovalla varustetun satulan ja aww-niin-söpsöt timanttiotsapantaiset suitset roudatakseni kamat satulahuoneeseen – hymy vielä naamalle, niin kunnon intoa puhkuvan ponitytön look oli valmis. Todellisuudessa mulla oli vähintään yhtä nälkä kuin pula-ajan lapsilla, joten mieliala oli verensokerin alhaisuuden vaikutuksen mukainen. Pari pientä askelta eteenpäin riittivät karistamaan ne viimeisetkin tekohymyn rippeet mun naamasta. Eetu. Se saakelin idiootti, se oli avoimesti heittämässä flirttiä Rosan, sen Kössin hoitajan, huippumallin ja satukeijukaisen lemmenlapsen kanssa – keskellä tallia. Okei, perus Eetu, mutta mikä mun hermot sai kiehumaan eniten oli, että se hemmetin täydellisyystyttö, joka bai thö wei oli ainakin kolme vuotta kyseistä ananaslettiä vanhempi, oli myös aivan mukana Eetun jutussa, kiusoitteli ja hihitteli tuon jutuille. Muhun verrattuna jäätävän pitkäsäärinen ja hyväkroppainen tyttö oli selvästi saanut pojan totaalisen täydellisesti pauloihinsa. Kävelin pikavauhtia pariskunnan ohi, heitin Siirin kamppeet paikoilleen ja ovet paukkuen kiiruhdin vessaan valuttamaan kyyneleitä, angstaamaan ja potemaan maailmanluokan ulkonäkökriisiä. Rosa oli kaikkea mitä mä en. Sillä oli kivat silmät, joista mä sain vain haaveilla. Sillä oli pitkät ja tummat ripset, joiden kokkareiset versiot mä sain aikaan vain mun halpisripsareilla. Sen kulmat oli täydellisen kivat, mä taas kärsin joka aamu omieni eriparisuudesta. Entä jos Eetu tykkäsikin enemmän ruskeista kutreista, eivätkä mun blondit säväyttäneet sitten yhtään? Rosan vaatteetkin olivat kivat, mä taas en ollut laittanut aamulla päälleni kuin Hööksiltä löytyneen sinisen hupparin. Yksinkertaisesti, Rosa oli täydellinen, mä en lähelläkään sitä. Mun teki mieli hakata päätä seinään, mun teki mieli vetää kunnon itkupotkuraivarit. Mutta katsoin vain itseäni ilmeettömänä vessan peilistä ja annoin kyynelten virrata. Että mä osasin olla jäätävä draamakuningatar, sellaisista Eetu – tai kukaan muu – ei ainakaan tykännyt. Ehkä oli korkea aika ostaa ne viisikymmentä kissaa, joiden kanssa viettelisin iloisena loppuelämäni, kerta en poikaystävää löytänyt miltään taholta. Kun joku vahingossa käänsi oven kahvaa huomaamattaan sen olevan lukossa, vedin vessan refleksinomaisesti, esittääkseni, että olin oikeasti sitä käyttänyt, avasin oven – ja kirjaimellisesti törmäsin Brittaan, jonka hämmentynyt ilme oli kaikin tavoin precious. Normaalioloissa olisin tirskahtanut, mutta katsahdettuani tytön vihertävänruskeisiin silmiin nopeasti, lähdin kiitämään portaikkoa kohti kaksi kertaa Siirin tikityslaukankin tahtia kovemmalla tempolla. Askeleiden äänet perässäni osoittivat, että Britan alkuperäiset vessassakäyntisuunnitelmat olivat muuttuneet, ja pian tuo nappasikin mua olkapäästä kiinni. Tilanne oli kuin suoraan jostain kliseisestä saippuasarjasta. ”Inksu?” ”Anna olla, tää on oikeesti ihan turha juttu”, vastasin, oikeasti sitä tarkoittaen. Me ei oltu Eetun kanssa mitään muita kuin kavereita, mulla ei ollut mitään hajua, miksi mä edes itkin sen perään. Mulla ei ikinä ollut ollut siihen mitään mahdollisuuksia, eilinen pusukin oli varmaan vahinko, jota poika katui ja syvästi – ihan syystä. Mä olin vain Inksu, sen tallikaveri. Britta katsoi mua tosi vaativasti, vaihtoehtoja jättämättä. Ja mä sitten kerroin sille koko jutskan, Eetun pususta Rosaan ja sen täydellisyyteen. Iiiiihan kaiken. Päivän vapautunein tunne valtasi mut stoorin lopuksi, kun sain kaiken vuodatettua pois. Britta katsoi mua pää kallellaan virnuillen. Mikä jutussa muka oli noin hauskaa? Okei, kaikki. Mä olin naurettava draamakuningatar. ”Aaaaaaaaaawwww”, toinen sanoi sitten, edelleen tyhmästi virnuillen. ”Joku taitaa olla erittäin pahasti ihastunuuuuutt!” ”Enhän, tai joo, mut mä unohan sen. Nyt”, vastasin vakavana kädet puuskassa. Just juu, kumpa olisinkin sanojeni mittainen tyttö. Ja sen Brittakin tiesi, en mä noin vain ketään unohtanut. ”Te olisitte Eetun kanssa kyllä hirmu söpöjä”, se hymyili, maalaillen ilmeestä päätellen mielessään kuvia musta ja siitä poitsusta käsi kädessä katsellen auringonlaskua. ”Ja jos se kerran sua jo pussailikin niiiiiiinn sanoisin että tästähän tulee vielä hashtag Bribertin veroinen romanssi – vähintään. Ehkä päästään ihan Salman ja Jessenkin tasolle!” ”Paitsi että se hemmetin Rosa vie kaikki mun mahollisuudet yhtään mihinkään, sä et nähnyt miten Eetu sitä tuijotti!” huomautin. ”Rosa sitä ja Rosa tätä, Inksu pliis, se on melkeen parikymppinen! Eetu taas on keskenkasvunen kakara, jolle ei oo ees kasvupyrähdystä vielä tullut, ei Rosa siitä kiinnostuis ees unissaan”, Britta hörähti sanomalleen, ja jatkoi sitten, ”että jos sä oikeesti sen haluut, niin asennetta kehiin, sä et oo menettäny mitään – päinvastoin. Kuulisit, kuinka se joskus höpöttää susta.” Meinasin tukehtua. Puhuiko Eetu MUSTA? Haistoin jäätävää liiottelua, ehkä se joskus mainitsi lauseen tai pari, mutta että höpötti? Ei varmasti. Mutta oli Britan puheissa perääkin. Asenteella mä olin voittanut Simorankin kisat, asenteella mä voittaisin vaikka sitten Rosankin. Ehkä mä en ollut täydellinen, mutta ei mun tarvinnutkaan olla. Mä olin Inkeri - ja se oli ihan tarpeeksi, niille kissoille ainakin. Inkeri ja Siiri 59HM-- Note-to-self: Ei enää yökirjoittelua ja kliseisten tumbleriquotejen lukua samaan aikaan - ei ikinä.
|
|
|
Post by Inkeri on Sept 23, 2014 18:49:31 GMT 2
Tiistai 23.9.2014 ”Inksu”, Salma aloitti, suu täynnä Emmyn hommaamia keksejä, tai cookieita, sillä tytskän amerikkalaisveri näkyi niissä jonakin, mihin perussuomalaiset kauralastut eivät kyenneet. Nostin katseeni matikankirjasta (joo, sen suhteen myönsin olevani täysin lahjaton) ja kohotin toista kulmakarvaani puoliskoa naamastani kysyvästi. ”Availes nyt mulle vähän tätä sun juttua Eetun kanssa”, se virnisti. Eih. Tänään oli taas yksi niistä päivistä, kun miehet, se ihmiskunnan vähäpätöisempi osa, ei voinut mua kiinnostaa yhtään vähempää. Eikä edes ollut mitään juttua, jonka sitten sanoin Salmallekin. Joka ei uskonut. ”Entäs mites ne herkät hetket maneesilla toissapäivänä?” tyttö uteli katsahtaen merkitsevästi sohvan vallanneen Rosan suuntaan. Keijukainen paljasti pepsodentinsa, vinkkasi sitten silmää. Putosin kärryiltä, ja syvennyin takaisin matematiikan ihmeelliseen maailmaan. Kolmenkymmenenkuuden neljäs juuri. Viiden tuhanneskahdessadasviides potenssi. Kuten sanottu, putosin kärryiltä. ”Kai sä tiesit jo, että Rosa toimi sun hyvänä haltiattarena ja potkaisi Eetua ahterille silloin. Ei se jäbä muuten olisi uskaltanut minkään sortin liikkeitä tehdä sun suhteen”, Salma jatkoi. ”Jaa, kiva, kiitti”, hymyilin Rosan suuntaan vaisusti. Sitten mä nousin ylös ja häivyin. Mun pää oli sekaisin kuin Siiri viime kevään kiima-aikana. Mä en tiennyt mitä ajatella mistään. Ja mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä enemmän sekaisin mä olin. Ihan kuin mun aivojen tilalle olisi vaihdettu sotkuinen lankakerä, joka odotti selvittämistä. Lankakerä, jonka selvittämiseen palkattu tyyppi oli toista viikkoa lomalla Tahitilla – tai vain yhtä laiska puuhissaan kuin Kasper lauantain aamutalliaikaan. Eetu, draama, koulu, ponit, Eetu, jee, kivaa, ihanaa, ollako vai eikö olla, tykätäkö vai eikö ja sitä rataa. I wish that I could wake up with amnesia and forget about the stupid little things like the way it felt to fall asleep next to you and the memories I never can escapeBiisi oli soinut mun päässä koko päivän. Ja se kuvasi täydellisesti mun fiiliksiä – tuosta kohtaa ainakin. Ilman poikadraamaa mä voisin tälläkin hetkellä olla vaikka laukkaamassa sänkkäreillä Claran kanssa. Tekemässä tuttavuutta uusien hoitajien kanssa. Mutta ei, mä vain synkistelin jossain pyllyssä aka heinävintillä, josta oli tullut mun pakopaikka maailmalta. Ja mä olin väittänyt olevani hyvä tunteiden piilottelussa? Miksei mun piilottelutaidot sitten päässeet oikeuksiinsa, kun niitä eniten tarvittiin? Inksu, mihin sä kadotit sun ikipositiivisuuden? Eikä ikuisesta angstailusta edes ollut mitään hyötyä – päinvastoin. Jopa Kasper oli sen tajunnut, ja suorastaan säteili positiivista ja lämmintä energiaa ympärilleen paremmin kuin satujen päivänsäteet konsanaan. Tuo lappasi lantaa kottikärryihin sellaisella tahdilla ja iloisesti vihellellen, että mielessäni kävi hetken ajan ajatus jopa siitä, että Anne oli pistänyt koko äijän vaihtoon, mutta oli vain syttynyt sen gingerinaamasta ja porkkanahiuksista niin paljon, että vaati tuleviltakin työntekijöiltä samoja ominaispiirteitä. ”Inkeri, sua mä etinkin”, Kassu sanoi mut huomatessaan. ”Sun kaalikääryle menee tänään vaan miniponitunnin, koska Krister on keuhkokuumeessa, eikä pääse pitämään westerniä, joten liikutus ois vähän niinkun sun vastuulla. Terkkuja vaan Annelta.” Aijjaha. Ruhtinaalliset viiden minuutin varoitusajat oli ihan jees, mutta ainakin ilmoitus pyyhkäisi kaiken muun turhan pois mun mielestä. Tasan neljä minuuttia, ja mä keinuinkin jo Sirpsun valmiiksi lämmitetyssä satulassa saaden varsin paheksuvia katseita ja muutaman valitun sanan viisivuotiaiden pikkutyttöjen äideiltä – ai eikö meitsin Conssit muka käyneet ratsastukseen? Woah, brand-new information, oh stahp, I can't handle all of this! Kun kaikki neljä mammanmussukkaa oli viety pois pahoja vaikutteita saamasta, Anne ohjeisti mulle lyhyesti, mitä mun haluttiin Siirin kanssa tekevän. Josta mä unohdin puolet seuraavan minuutin aikana, mutta pääpointit (kai?) olivat edelleen kirkkaana mielessä. ”Puomeja” ja ”häivy maneesista, täällä alkaa seuraava tunti.” Alright. Oletin ponin saaneen tarpeeksi alkukäyntejä edellisellä tunnilla, joten päätin siirtyä suoraan asiaan. Ohi kulkeneet Helge ja Wenla olivat kivoja, ja laittoivat mulle puna-valkoraidallisia puomeja sinne sun tänne, ympäri kenttää. Ehkä mä jotain siitä keksisin. Aloittelin perusravailuilla ja taivutteluilla, jotta saisin Sirpsun kunnolla lämmiteltyä – minaritunnin jäljiltä se oli vähintään yhtä tönkkö kuin meitsi maanantaiaamuisin, eikä kuunnellut pidätteitä ollenkaan. Niillä oli ilmeisesti ollut kunnon kaahailut siellä. (Plot twist: Siiri oli osa Liekkijärven mysteerimotoristeja. Bhaha, let that sink in!) Anyga.. way, ensin ravailin pääty-ympyrällä neljän yhtä kaukana toisistaan olevan puomin yli, yrittäen saada edelleen melko tukkimaista tynnyrimahaa taipumaan paremmin. Poni yritti useaan otteeseen vain kaatua sisäpohjetta vasten ja lähteä sitten kiitämään kuin komeetta, mutta hah, luuliko se edelleen kolmen vuoden jälkeen, että homma onnistuisi mun kanssa? Katkaisin turhat luulot heti kättelyssä, ja sainkin Siirin sitten jopa ihan kivaan muotoonkin. Kyllä me vielä joku päivä sijoituttaisiin jopa helpossa beessä! Siirsin shettiksen käyntiin ja käänsin sen huolellisesti pitkälle sivulle. Mun varpaat oli aikeissa jäätyä tennareiden sisälle, mutta ei ollut mun tapaista jättää sirpanrääkkäystä puolitiehen. Sitkeästi meitsi siis kannusti jo kovasti talvikarvaa kasvattelevan kasan kohti käyntikavaletteja – pääsisi sitten kunnolla nostelemaan jalkojaan. ”Een mä miiiiillläään jaaksaahh”, Siiri tuntui valittavan, kun kaviot kolisivat kavaletteja vasten tämän tästä. Toisaalta, olihan homma sen tappijaloille oikeasti semihaastavaa, mutta haasteet olivat elämän suola ja silleen. Ja kolmas kerta toden sanoi – kaikki kolme yli ilman mitään ääntä. Taputin Makkaraa kaulalle, se oli ihan super. Toiselle pitkälle sivulle Helge ja Wenla olivat laittaneet välimatkoista päätellen laukkapuomeja, jotka päätin mennä yhdistettynä alkutunnin ympyrään. Valmistelin laukannoston puolipidätteilllä, ja nostin sen suoraan käynnistä puomisivua edeltävän lyhyen sivun puolivälistä. Siiri hörähti iloisesti (aww) ja letti viuhuen about lensi kerralla koko puomisarjan ylitse. Ennen ympyrää mun oli pakko yrittää hidastaa vauhtia, jotta saisin askeleet osumaan ensimmäiselle puomille kunnolla. No, meitsi ei onnistunut, ja Sirpa loikkasi kunnon megaloikalla ylitse – suoriutuen tosin lopuista puomeista ihan mallikelpoisesti. Tein saman harjoituksen vielä toiseen suuntaan, eli menin ympyrän ennen suoraa pitkää sivua, ja näin homma hoituikin aavistuksen paremmin. Taputin meitsin supermäniä ja annoin sille halinkin kaulalle, lål, meno niiin alkeistunti. Irrotin mun kohmeiset jalat jalkkareista samalla, kun vaivihkaa tsiipailimme Siirin kanssa ulos kentältä, kohti ruskan täyttämiä maastoreittejä loppukäyntien merkeissä. Tuuli pyöritteli värikkäitä lehtiä pyörteenä eteenpäin kohti auringonlaskua. Mua hymyilytti. Inkeri ja Siiri 60HM!!
|
|
|
Post by Inkeri on Sept 27, 2014 22:45:25 GMT 2
The memories I never can escape 26.9.2014 Pari punaista vaahteranlehteä kieppui ilmassa ja päätti tiensä Sirpan harjaan mun ja Eetun sen lyhyen tuuppailutuokion päättyessä. Anne oli jälleen käskenyt mut lisärääkkäämään ponia, koska talutukset ja jatko ykköset eivät kuulemma tarjonneet tarpeeksi liikunnan iloja sille ja sen tynnyrimahalle. No, meille oli tullut sitten hyvä syy harjoitella sitä helppoa beetä, joka vielä joku päivä mentäisiin kisoissakin kunnialla läpi! Ja pakko myöntää, poni oli ollut hieno – tai no, niin. Siiriksi hieno. Tuomareiden hienouskriteereiden täyttymisestä mä en sitten ollut yhtään varma. Vedin pörrökebabin mun perässä talliin keskittyen tarkkaavaisesti sen käytökseen ja toimintaan räpläten puhelinta siinä sivussa – ja sainkin sitten jälleen kerran pari erittäin paheksuvaa katsetta samaisilta rouvilta, jotka toissapäivänä arvostelivat mun hienoja ratsastusjalkineita. Soin naisille suloisen hymyn ja jatkoin tulleiden viestien selailua, mikä ei lähimainkaan vastannut takotuvan seinää koristavia sääntöjä asiakaspalvelun perusteista, mutta no, mä olin jo varautunut henkisesti siihen, että Anne joku kaunis päivä pitäisi mulle jäätävän saarnan käyttäytymisestä, joten. Kaikki naiset tuhahtivat ja paiskasivat autojensa ovet rytmikkäästi tasatahtia kiinni. Eetun viestejä siinä lukiessani jälleen kirjaimellisesti törmäsin siihen poikaan (olin varmaan joku Seppeleen epävirallinen törmäilymestari), ja ensitöikseni moitinkin sitä siitä, ettei se ollut katsonut eteensä, kun näki, että mulla oli poni, johon keskittyä. ”Juu-u, on kivan näköinen poni”, Eetu virnisti ja tökkäsi mun aiföyniä. ”Kai oot jo ladannut ilmasen kouluratsastuksentehostus-sovelluksen? Sitä te tarvisitte.” ”Hahhah, voi että mä Eetu rakastan sun vitsejä, oot aina niin hauska. Sitäpaitsi, Siiri meni äsken oikeesti hyvin, yhen pitkän sivun se oli kunnolla jopa peräänannossa!” Poika naurahti ja pörrötti meitsin hiuksia. Mulkaisin sitä leikilläni – ziiz oumaigaad mun hiukset!! -, mutta nähdessäni tyypin naaman, purskahdin jäätävään räkänauruun. ”Ihme hönö”, se sanoi pyöräyttäen silmiään ja lähti sitten käpsyttelemään kohti tallia, mun ja Siirin hyppelöidessä perässä. Syksyinen tihkusade päätti ilmaantua juuri sillä hetkellä maailmaan, mikä sai meidät kiihdyttämään tahtia. Että mä odotin pääsyä taukohuoneen sohvannurkkaan kaakaokupin kanssa! Such Tumblr ja silleen, mutta se vaan sattui kuulumaan syksyyn. Sirpa tuskin kerkesi sen pikkuisella aivokapasiteetilla edes tajuamaan mitään, kun se olikin jo söpösti puunattuna jo hörisemässä Walman kanssa poniboksissa. Oltaisiin varmaan päästy Eetun kanssa suorituksellamme Guinnessin ennätyskirjaan nopeimmalla hevosenriisumisella ikinä, mutta valitettavasti kyseisen kirjan raati ei ollut ilmestynyt paikalle – harmi sinänsä. No, vaikkei siitä kirjasta tällä kertaa meille sivutilaa tullutkaan, niin ainakin mä pääsin nopeasti sen kaakaon kimppuun – tai luulin pääseväni. Mun silmät pamahtivat lautasen kokoisiksi, leukakin päätti matkata lattianrajaan. Mitä hel-?! Tapitin vaaleahiuksista poitsua – joka btw oli kyllä komistunut sitten viime näkemän – ja hieraisin silmiäni pari kertaa, en millään halunnut uskoa näkyä todeksi. Toni?! Mitä hittoa se täällä teki, pilaamassa mun ensimmäisen hyvän päivän varmaan kahteen viikkoon? ”Mistä TE oikeen tunnette?” Wenla kysyi sitten rikkoen taukohuoneeseen muodostuneen syvän hiljaisuuden. Eetu katsoi mua. Britta ja Rosa katsoivat mua. Se uusi punapääkin katsoi mua. Ei helvetti. Käännyin ympäri ja pakenin tilannetta yläkerran aulan puolelle, Eetun ja Britan seuratessa perässä. ”Mun on pakko lähtee”, sanoin sitten. ”Mä ja toi ei vaan sovita saman katon alle. Ei yhtään.” ”Heiheihei mikä tää juttu nyt on?” Britta tiedusteli. ”Kuka tää Toni ees on?” ”Sen mäkin haluisin tietää”, Eetu mutisi perään. Olinko mä havaitsevinani pientä mustasukkaisuuden sävyä tyypin äänessä? Huokasin. Mua ei yhtään olisi huvittanut puhua siitä pojasta. Mä ja Toni oltiin oltu pitkään parhaita kavereita, oikeastaan ihan koko lapsuusaika. Meitsi oli pystynyt puhumaan sille kaikesta ja se mulle. Me tultiin tosi hyvin juttuun keskenämme, eikä meille ikinä syntynyt mitään riitoja tai konflikteja. No, sitten tuli vuosi 2011, jolloin Toni alkoi jostain ihmeen syystä välttelemään mua. En ikinä saanut tietää miksi – kun mä lopulta sain järkättyä meidät kaksin, jotta voisin kysyä asiasta, poika nosti jäätävän metelin ja raivokohtauksen. Mä en vieläkään tiennyt mikä siihen meni, enkä muistanut tilanteen päättymisestä muuta kuin sen, että vettä satoi kuin Esterin ahterista – niin taivaalta kuin mun silmistäkin. Ja sen, että seuraavan viikon mä peittelin epätoivoisesti mun turvonnutta pandasilmää äidin meikkivoiteilla ja puutereilla. Mulle ei koskaan ollut selvinnyt syytä siihen välttelyyn, raivokohtauksesta puhumattakaan. Eikä mua tbh enää kiinnostanut, koska mua ei kiinnostanut olla Tonin kanssa missään tekemisissä, sekunninkaan vertaa. ”Tiiätkö sä, mitä se tekee täällä?” kysyin sitten, katsoen kysyvästi Brittaan päin, joka oli viettänyt taukohuoneessa aikaa jo ennen mun ja Eetun saapumista. Tyttö yskäisi. ”Tota.. Se on kai Wenlan serkku ja öö.. Se on kai viikon Liekkijärvellä”, brunette sai sitten sanotuksi. Jaahas, viikon verran mun siis piti olla linnottautuneena omaan huoneeseeni, jotten vahingossakaan törmäisi kyseiseen jätkään enää. Aloin jo pakkailemaan kamojani, kun tyttö sitten tarttui mua olkapäästä. ”Hei Inksu oikeesti, eikö nyt olis järkevää selvittää tää juttu? I mean, ette te voi olla ikuisesti riidoissa, ja muutenkin, toi juttu oli jo kolme vuotta sitten!” Katsoin Brittaa niinkuin se olisi päästään ihan sekaisin. Mulla ei ollut aikomusta antaa Tonille anteeksi. Ei pienintäkään. Inkeri ja Siiri 61HM
|
|